YLIOPPILAAN

VALMISTUJAISPUHE –

Ronja Laaksonen

Hyvät opettajat, läheiset, ystävät ja ennen kaikkea te kanssavalmistujat, tässä on nyt käsillä se päivä, josta olemme jo pitkään haaveilleet, tai tätä hermostuneesti odottaneet. Tästä päivästä alkaen olemme itse vastuussa valinnoistamme ja tulevaisuudestamme, eikä enää ole ohjekirjaa mistä katsoa seuraava askel. Tänään on meidän valmistujaispäivämme

Olemme luokkana kasvaneet yhdessä lapsista nuoriksi aikuisiksi. Kerho, eskari, ala- ja yläaste sekä lukio on monen kohdalla käyty samojen kavereiden kanssa läpi. Olemme tämän taipaleen aikana nähneet toistemme kehitysvaiheet, ylä- ja alamäet, hyvät ja huonot hetket. Olemme porukalla riidelleet, sopineet, kiukutelleet ja iloinneet. Osalla kaverit ovat vaihtuneet ja toisilla suhteet ovat vahvistuneet.

Ulkonäöt ja luonteet ovat kehittyneet omiksi, mutta kuitenkin kaverin tunnistaa samaksi tyypiksi kuin ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Siksi ajatus siitä, että me emme enää tämän päivän jälkeen ole samalla luokalla, on haikea, sillä olemmehan me kulkeneet pitkän matkan yhdessä.

Kenkien solmimisen vaikeus, aapiset, välituntien pallopelit sekä keinuminen vaihtuivat jossain vaiheessa koealuiden ulkoa opetteluun, salaa kaupassa käymiseen ja ihmissuhdesotkujen selvittelyyn, ja kun noista oli selvitty, vaihtuivat puheenaiheet baarien pääsymaksuihin ja ajokorttien hankkimiseen. Olemme siis melkoisen elämäkaaren alun käyneet läpi. Yhdessä

Ei sitä silti osannut odottaa kuinka nopeasti aika kuluu. Olemme olleet yhdessä tällä porukalla niin kauan kuin muistamme, ja nyt viimeinen koeviikko, viimeinen yhteinen koulupäivä ja se viimeinen kerta kun olimme kaikki yhdessä koulussa, sujahtivat ohitsemme niitä itse tajuamattamme. Ja nyt me olemme tässä. Tämä on oikeasti se viimeinen hetki kun olemme kaikki yhdessä.

Toki kiertelemme toistemme juhlia ja kokoonnumme illalla juhlimaan yhdessä, mutta tämä todella on se viimeinen yhteinen kouluhetki. Ei tule enää ikinä olemaan yhteisiä välitunteja, juoruilua ja kokeista tuskailua. Ei yhdessä kirjastossa istumista, kaupassa ravaamista tai yhdessä päämäärättömästi koulussa seilaamista.

Tästä eteenpäin jokaisen tulevaisuus tulee näyttämään hiukan erilaiselta. Enää ei ole sitä tiettyä kaavaa mitä pitäisi noudattaa, ei ole enää ohjenuoraa, joka auttaisi keksimään että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, eikä tuttua porukkaa ympärillä kannustamassa. Osa meistä lähtee vielä opiskelemaan, osa lähtee armeijaan, osa aikoo panostaa työntekoon ja osalla ei vielä ole mitään hajua. Jokaista meitä jännittää tulevaisuus ja sen tuomat yllätykset. Olemme kuitenkin selvinneet tänne asti, joten miksi muka emme selviäisi tulevaisuudestakin?

Olen meistä kaikista niin ylpeä. Jokaisella meistä on ollut omat vaikeutensa, ja silti olemme tässä nyt valmistuneina. Rankka, tai hiukan vähemmän rankka lukeminen ylppäreihin on ohi, tulokset on aikaa sitten julkaistu, ja voimme vihdoin hengittää vapaasti.

Kirjoitusten tulokset saattoivat olla positiivinen tai negatiivinen yllätys, mutta hei, me tehtiin se, onko niillä niin väliä?

Ne hassut pikku kirjaimet eivät määritä sitä keitä me olemme ja mitä tulemme elämässä saavuttamaan. Me kaikki teimme parhaamme siinä kuuden tunnin aikaikkunassa, joka meille annettiin, ja se riittää, se todella riittää.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia luokkalaisiani, sillä ilman teitä tämä matka tähän pisteeseen olisi ollut aivan erilainen, ja varmasti hiukan tylsä. Te olette tehneet yhteisestä koulutaipaleesta mielenkiintoisen. Kiitos myös opettajille, jotka niin itsepintaisesti jaksoivat patistaa meitä opiskelemaan, jotta oikeasti pääsisimme tähän pisteeseen, jossa nyt olemme. Kiitos myös vanhemmillemme, jotka ovat tuskaisesti koittaneet myös patistaa meitä valmistumaan ja varmasti monella meistä on muistoja keittiön pöydän ääressä tehdyistä läksyistä, joista meidän omat vanhempammekaan eivät ymmärtäneet mitään. Sekä kiitos myös lopulle koulun henkilökunnalle, joka on tehnyt koulumatkastamme sujuvaa.

Tänään on meidän päivämme, nautitetaan siitä kunnolla.

Abiturientit saivat tänään lakkinsa ja ylioppilastodistuksensa.

Kaunis juhla, jossa upeita puheita, koskettavia soittoesityksiä sekä yhteislauluja.

Kiitos paljon puheesta kirkkoherra Hannu Tomperi, rehtori Sari Lukka sekä ylioppilas Ronja Laaksonen.

Soittoesityksistä kiitokset Frans Saarinen, Andrea Kocsis sekä Janella Uotila.

Lopuksi suuret kiitokset henkilökunnalle, opiskelijoille ja muille tukijoukoille, sillä olemme SATAKUNNAN PARAS LUKIO!