16
Innokkaasti edelläkävijänä!
tunnustamisen prosessi. Ensinnä se vaatii opettajalta oman ammattialan sisältöjen ja osaamisen syvällistä ymmärtämistä, toiseksi kykyä oppijalähtöiseen ohjaukseen, oman auktoriteetin pienentämiseen ja kolmanneksi asettumista tasavertaiseen vuorovaikutukseen opiskelijan kanssa. Neljänneksi se vaatii kykyä houkutella ja ohjata opiskelijaa itsereflektioon eli arvioimaan omaa osaamistaan. Haastavinta tällaisessa keskustelussa on osaamisen tunnistaminen hiljaisen tiedon alueella. Polanyin (1964) mukaan tiedämme aina enemmän kuin kykenemme kertomaan tai kuvaamaan, ja asioiden tarkka tutkiminen rikkoo holistisen kokonaiskäsityksen. Jos hyväksymme ajatuksen siitä, että osaamisen tunnistaminen on hiljaisen tiedon tutkimista yhdessä opiskelijan kanssa, opettajalta tämä edellyttää herkkyyttä kuunnella ja keskittyä opiskelijan pyrkimystä "sanoittaa" omasta osaamistaan sekä ohjata vuorovaikutusta mielekkäällä tavalla, opiskelijan ainutkertaisuus huomioiden. Henkilökohtaistamisen prosessiin liittyy kahdenlaista asiantuntijuutta: opiskelija on oman oppimishistoriansa, osaamisensa ja kehittymistarpeidensa asiantuntija, ja opettaja asiantuntija omalla ammattialallaan, ammatin sisällöissä, prosesseissa ja ohjaamisessa. Henkilökohtaistaminen on vastavuoroinen prosessi, jossa opiskelija ja opettaja arvioivat yhdessä opiskelijan aiempaa osaamista, tunnistavat sitä ja tunnustavat sen. HOKS-asiantuntijuuteen kuuluu halu ja kyky keskustella opiskelijan tavoitteista, kehittymistarpeista ja niiden saavuttamisesta. Opiskelijoiden valmiudet henkilökohtaistamiseen ovat hyvin erilaiset. Opiskelijan vastuu omasta oppimisestaan ja HOKS-prosessistaan lisääntyy vähitellen. Koska opiskelijan ei aiemmin ole juurikaan tarvinnut pohtia oppimis- ja kehittymistarpeitaan, uusi tilanne muodostuu haastavaksi. Opiskelija toivoo selkeitä ohjeita siitä, mitä HOKS:iin tulisi kirjata. Opettajan asiantuntijuus liittyy malttiin ja kykyyn esittää kysymyksiä ja antaa opiskelijan määritellä omat kehittymistarpeensa. Tämä edellyttää kärsivällisyyttä ja opiskelijan hämmennyksen sietämistä. Henkilökohtaistaminen ja HOKS:in tekeminen "pakottaa" opiskelijan enemmän tai vähemmän lempeästi vastuunottoon oppimisestaan ja sisäisen kontrollin kehittämiseen. Opiskelija oppii tietoiseen omien valintojen tekemiseen eikä vain mekaanisesti ’tutkinnon perusteiden suorittamiseen’. Opettajalta tämä vaatii herkkyyttä ja tasapainoilua tilan ja tuen antamisen välillä. HOKS:ien käyttöönoton yhteydessä on ratkaistava monia käytännön kysymyksiä. Henkilökohtaistamista ja opettajan työn muutosta on tarkasteltava myös oppimisteorioista sekä niiden filosofisista perusteluista käsin. Osaamisperustaisuudessa oppiminen opetuksen kautta välittyvänä tiedon hankintana ja sen yksilöllisenä prosessointina, korvautuu oppimisella, joka perustuu toimijoiden yhteiseen osallistumiseen työpaikan käytäntöihin, toimintoihin ja vuorovaikutukseen (Paavola 2007). Sosiokulttuurisesta viitekehyksessä ammatin oppiminen näyttäytyy syventyvänä osallisuutena oman alansa ammatillisissa käytännöissä. Oppiminen osallisuutena määrittyy historiallisten, kulttuuristen, ja organisatoristen tekijöiden kautta. Osaamisen osoittaminen ja arviointi ovat sosiaalisesti määrittyneitä. Ne määrittyvät paitsi tilannekohtaisten työtehtävien, myös niille asetettujen tavoitteiden ja resurssien hyödyntämisen kautta, työorganisaation ja -ympäristön, työmarkkinatilanteen sekä ammatin arvostuksen kautta. Osaamisen osoittamiseen valittujen työtehtävien ja niistä suoriutumisen arviointi on monimutkaisten neuvottelujen tulos. Neuvotteluihin osallistujat ymmärtävät työtehtävät ja niistä suoriutumisen omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan ja preferensseistään, oman ammatillinen historiansa sekä oman organisatorisen asemansa kautta (Billett 2009, 33‒34; Mikkonen ym. 2017). Käytäntöteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna oppiminen on ammatillisiin käytäntöihin osallistumista ja niiden harjoittamista. Oppimisessa opiskelijan osallisuus ammatillisissa käytännöissä syvenee ja vahvistuu. Oppiminen on