Hälläpyörä 4/2018

Hälläpyörä vauhdissa jo vuodesta 1866

7 800 askelta Sibeliuksen jalanjäljissä Vastuullista vaeltamista Matkailua Madeiralla

Sisällys Hei vielä kerran!

3

Toiminnanohjaajan palsta

5

7 800 askelta Sibeliuksen jalanjäljissä

8

Madeira, luontomatkailijan saari

11

Hollolan lakikallion outo jatulintarha

19

Oliko D-vitamiinihype turhaa?

29

Kauan eläköön, 365-vuotias Hämäläis-Osakunta!

37 Alumni muistelee

41

Vastuullinen vaeltaminen – hyvinvointia itselle ja ympäristölle 46 Opiskelijan elämää muualla maailmassa

50

Toimitus: Päätoimittaja: TERHI RAIKAS Toimittajat: VLADIMIR HEISKANEN, VALTER UOTILA, JANETTE VÄLIMÄKI, ELLA RANTANEN, TEEMU JUNTTILA Hälläpyörä on Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunnan lehti ja ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Kustantaja: HÄMÄLÄIS-OSAKUNTA Paino: PICASET OY Painos: 650 kpl

Hei vielä kerran!

Oloni on haikea, kun joudun kirjoittamaan viimeisen Hälläpyörän pääkirjoitukseni. Vuosi on olut kuitenkin varsin antoisa. Noh, kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Vaikka olenkin olut tämän vuoden vain Hälläpyörän puikoissa, olen ollut osa suurempaa kokonaisuutta. Ymmärsin tämän kunnolla istuessani 8.12.

Hartwallilla kuuntelemassa Raskaan Joulun konserttia. Kuten tuhannet muutkin ihmiset, kaivoin älypuhelimen taskustani ja avasin sen taskulamppuominaisuuden JP Leppäluodon laulaessa upeaa tulkintaansa Tonttu-joululaulusta. Yksinään puhelimestani lähtevä valo oli vain merkki siitä, että iPhonessani on taskulamppu päällä, mutta samalla se oli osa valtavaa – ja valtavan kaunista – valomerta.

Tästä seurasi minulle omituisen mielleyhtymän vuoteeni päätoimittajana. Yksinään olen ollut vastuussa vain lehden päätoimittamisesta ja saanut kampaajankin havaitsemia harmaita hiuksia siitä, valmistuvatko kaikki lehdet ja saanko jokaiseen tarpeeksi lukijoille kelpaavaa sisältöä. Samalla olen kuitenkin ollut osa suurempaa kokonaisuutta. Osakunta on itsessään todella hieno ja kokemisen arvoinen entiteetti, jota jään todella kaipaamaan. Koska olen kuitenkin jo valmistunut ja

siirtynyt työelämään, on minun nyt aika siirtyä tonttuilemaan muualle.

Kiitos teille, hyvät lukijani. Koska näette nämä sanat, olette selkeästi avanneet Hälläpyörän, ettekä heittäneet sitä suoraan paperinkeräykseen. Jatkakaapa siis lukemista ;) Luvassa on kaikkea mielenkiintoista matkailusta ja hyvinvointiasioista.

Onnellista Vuotta 2019!

Uutta

Terhi Raikas Hälläpyörän päätoimittaja 2018

Toiminnanohjaajan palsta

Hei osakuntalainen, Kiva kun luet tekstiäni. Viimeinen toimarin palsta on vaikea kirjoittaa, on niin paljon sanottavaa. Tärkeinpänä on kuitenkin sana kiitos. Kiitos siis vuodesta 2018, olit sitten käynyt osakunnalla useasti tai vain kerran tänä vuonna kiva kun kävit osakunnalla. Tervetuloa ensi vuonna uudestaan!

Kiitos virkailijoille ja tapahtumissa käyneille sekä tapahtumien toteuttamisessa auttaneille. Olette tuoneet jaksamista ja hyvinvointia monelle teoillanne.

Jos osakuntavuosi pitäisi laittaa numeroiksi, se voisi pitää sisällään seuraavat asiat: - 3000 jaettua Marianne-karkkia - tuhansia keskusteluita - 200 uutta jäsentä - 90% vähemmän sähköpostimainostusta, kiitos viikkotiedotteen - noin 540 tapahtumaa - 650 metriä annettu osakuntanauhaa - ainakin 252 mahdollisuutta syödä osakuntalounas - 64 jaettua stipendiä - tuhansia nauruja ja satoja naurun kyyneleitä

- monen monen monta uutta ystävyyttä - 10 juhlat, jotka ovat jatkuneet vaikka aurinko on jo laskenut ja noussut uudelleen - kymmeniä hetkiä, jolloin luottamus toisiin osakuntalaisiin on osoitettu, sillä luottamukselle osakunta rakentuu. Luottamukseen siihen, että asioita tehdään omaksi ja yhteiseksi hyväksi, jotta opitaan ja koetaan uusia asioita niin yksin kuin yhdessä.

- 100 bilenakkia - tuhatkertaisesti kiitoksia avusta

Toivottavasti osakunta on voinut antaa sinulle myös jotain tänä vuonna, vaikkapa kirjaston, lautapelejä, pingistä, ystäviä, tovereita, naurua, mielenkiintoisia keskusteluja ja ajatuksia sekä hauskanpitoa ja uusia kokemuksia.

Teille ensi vuoden virkailijoille, jotka lehteä myös luette: osakunnalla on helppoa tehdä asioita. Ottakaa siitä kaikki hyöty irti. Keksikää uusia tapahtumia, herättäkää vanhoja tapahtumia eloon ja tehkää asioita, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta.

Pidetään osakunnalla ensikin vuonna kiinni niistä arvoista ja asioista, jotka meitä osakuntalaisia yhdistää: luottamus toisiin, kokeilun halu, toisten hyväksyminen eroistamme huolimatta sekä yhdessä tekeminen ja toisten auttaminen tilanteessa kuin tilanteessa.

Kiitos siis puolestani vuodesta 2018 ja hauskaa ja mielenkiintoista vuotta 2019!

Helsingiss채 7.12.2018 Kanerva Matveinen H채m채l채is-Osakunnan toiminnanohjaaja 2018

7 800 askelta Sibeliuksen jalanjäljissä (teksti: Terhi Raikas, kuva: Antti Hovi) Elokuun loppupuolella Hämeenlinnassa juhlittiin merkkitapahtumaa: Aulangonjärven itäpuolelle perustettiin maamme kansallissäveltäjä Jean Sibeliuksen mukaan nimetty 97 hehtaarin luonnonsuojelualue. Kun aloin miettiä, mitä hyvinvointiin ja matkailuun liittyvää hämäläistä haluaisin kokea juttuni tiimoilta, oli valinta harvinaisen selvä. Siispä nousin syyskuisena perjantaina läppärin äärestä ylös, ulos ja lähdin Hämeenlinnaan vanhempieni kanssa lenkille.

Sibeliuksen metsä on osa Natura 2000 -verkostoa, ja täten sen turvin voidaan panostaa alueen luonnonsuojeluun.

Samalla se takaa kuitenkin alueen asukkaille ja turisteille hienoja – ja hikisiä – kokemuksia. iPhonen askelmittariin kertyi reissun päätteeksi noin kahden tavallisen arkipäiväni saldon verran askelia. Luontokuvausta intohimoisesti harrastavan äitini kamerassa tosin tuskin oli reissun jälkeen ainakaan kovin paljoa tavallisen päivän kuvasaldoa enempää otoksia Sibeliuksen metsässä kasvaneista lukuisista sienilajeista, merkillisissä paikoissa olevista kivenlohkareista ja Aulangonjärvelle avautuvista jylhistä maisemista. Niitä ihaillakseni minun piti kiipeillä ylös ja alas jyrkillä kallioilla toisessa kädessä kävelysauva ja toinen käsi visusti kiinni isäni rinkan hihnoissa.

Lopulta pitkospuut johtivat meidät paratiisiin: järven rannan upeissa maisemissa oli täydellistä syödä eväitä. Nuotiopaikalla paistetut makkarat ja termospullossa ollut mehu maistuivat pitkän lenkin jälkeen, mutta parasta oli kuitenkin päästä käsiksi muffinsseihin, joissa oli paketin mukaan raikas sitruunatäyte. Hitusen rapakuntoisina minä ja vanhempani kun emme olleet erityisen Raikkaita enää silloin. Eväiden lisäksi pääsimme järven rannalla nauttimaan hyvästä seurasta. Paikalle pölähti jostain noin seitsemissäkymmenissä oleva pariskunta, joka kertoili meille paikallisten silmin, kuinka hieno paikka Sibeliuksen metsä todella hämeenlinnalaisille on.

Reitillä olleiden opasteiden perusteella säveltäjämestari Sibelius kiersi usein Sibeliuksen metsän alueella hakemassa inspiraatiota sävellystyölleen ja soitannalleen. Itse

olen harrastanut pikkutytöstä asti kuvataidetta. Myönnän, upea luonto oli myös kuvataiteen harrastajalle erittäin inspiroivaa. Niinpä aionkin viikonloppuna istua alas ja ottaa jonkin äitini ottamista valokuvista maalausmalliksi.

Reissu ei siis mennyt laisinkaan metsään, sillä ulkoilun, maittavien eväiden ja kauniiden maisemien lisäksi pääsen vielä maalaamaan! Väsymyksestä huolimatta en kadu laisinkaan! Kuten lapsena esikoulun päättyessä lauloimme: Reppu selkään, keppi kouraan, matkaan vaan! Noh, tällä kertaa reppu oli tosin isäni selässä, koska se painoi turhan paljon. Hyviä eväitä kun ei koskaan voi olla liikaa.

P:S Kaduin sittenkin. Jalat olivat seuraavana päivänä hapoilla.

MADEIRA, LUONTOMATKAILIJAN SAARI

Levadan varrelta ja vähän levadastakin

Ikuisen kevään Madeiralla on 12 pienilmastoa, ja niistä São Jorgessa oli satanut rankasti ennen levadavaellustamme 3.12.2016.

Sateenkaari ilahdutti poutaantumisen merkiksi pientä suomalaisryhmää, joka oli lähdössä noin 11 kilometrin kierrokselle Kuningaslevadalle erinomaisen osaavan ja englanninkielentaitoisen paikallisoppaan luotsaamana.

Levada do Rei on paikoin monisatametrisen jyrkänteen äärellä kanavaa myötäilevä kapea polku, paikoin vain jalanleveys puolimetrisen betonisen levadakanavan reunalla. (Ks. kuva yllä). Kaiteita ei ole, matalalla roikkuvaa vaijeria on vihjeenä kaikkein vaarallisimmista kohdista.

Sateenjälkeinen polku oli monin paikoin liettynyt upottavaksi ja liukkaaksi oranssiksi mutavelliksi: tarpominen eukalyptuksista varisseiden lehtien ja oksanpätkien seassa oli melko haasteellista. Oman lisänsä toivat polun ylle kurottavat sinisävyiset kalliot niiltä ryöpynneine vesiputouksineen.

Vaeltajat etenivät lyhyin valokuvaustauoin monimuotoisen metsän halki levadan rehevälle katveiselle alkulähteelle. Evästauon jälkeen alkoi paluumatka samaa reittiä, joten pahimmat lieju- ja purokahluukohdat olivat jo tiedossa, samoin paikat, missä piti suojata kamera tiiviiseen muovipussiin putouksen alta tai läpi taiteillessa.

Matka taittui mukavahkosti oppaalta tietoja ammentaessa. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua, että voisi olla jo perillä... Opas vastasikin kysymykseeni, että matkaa pikkubussille on enää 600 metriä. Samalla sekunnilla liejuinen maannos osoittautui petolliseksi: luiskahdin levadan 12-asteiseen veteen, ensin vain polvilleni, sitten vuolaan virran viemänä hetkeksi umpisukelluksiin. Ei, en alkanut kiljahdella, vaan alkoi vimmainen yritys pelastaa kaulassani roikkunut uudehko järjestelmäkamera, jolla olin hetkeä aikaisemmin ottanut kuvia upeasta vuoristomaisemasta. Repussani, visusti suljetussa muovipussissa, oli pitkähihainen puuvillainen T-paita, jolla kamera osittain kuivui. Opas jatkoi pelastusoperaatiota povestaan kaivamallaan froteepyyhkeellä.

Melko hiljaisina taivalsimme loppumatkan, ja jo pikkubussin pilkahtaessa alkoi jälleen sataa. Sateenvarjo olisi ollut repussa, mutta mitäpä merkitystä sillä olisi ollut! Auton

luona vaisusti kysyin oppaalta, että minne voin istua. Ilmeisesti opas oli varautunut kaikkeen, koska hän jostain taikoi mustan jätesäkin istuimelleni.

Puolimatkassa hotellille oli vielä sovitusti pistäytyminen näköalakahvilassa, jonka pihalla opas huhuili, että kahvilassa on WC, jos jollakulla on tarvetta. Heleästi vastasin: "No, I have already wet my pants!", vaikkakin koko vaatekerta oli märkänä eivätkä vain pöksyt. Varovaisista keskinäisistä naurunpyrskähdyksistään päätellen opas ja kuljettaja olivat monisanaisesti keskustelleet tapahtuneesta!

Kahvilassa täytyi tehdä poikkeus absolutismista: tilkkanen paikallista hedelmäistä pontikkaa, ponchaa, lämmitti ihmeesti.

Näköalapaikalla erehdyin yrittämään valokuvausta: tuloksena oli kaksi sumuista kuvaa, joiden jälkeen kamera täysin irtisanoi yhteistyösopimuksen. Hotellilla ensi töikseni purin kameran osiin pyyhkeiden päälle, oppaan ohjeiden mukaisesti, ennen kuin kiirehdin kuumahkoon suihkuun.

Suihkun jälkeen olikin aivan unelmaisen hyvä olla lämpimien peittojen syleilyssä.

Vuorokauden kuivuttuaan kamera alkoi toimia kuin unelma. Halpiskello oli umpisumeana ja viisarit liikkumatta pari vuorokautta, kunnes numerot alkoivat näkyä, ja ravisteltuna ajannäyttäjä alkoi siirrellä viisareitaan. Hilpeyttä herätti se, kun sekuntiviisari vielä monta päivää loiskautti vesipisaran tieltään.

Levadavaellukseni oli kolmas. Aiemmilla matkoilla taivalsimme lähes puuttomassa paahteessa, pengerviljelmien

laitamilla sekä kylien halki eri puolilla kaunista Madeiraa näitä jopa jo 1400-luvulta periytyviä kastelukanavia myötäillen, mutta Kuningaslevada jäi pysyväisesti mieleni syövereihin. Ehkä pitkähkö vaellus Madeiran maisemissa jää myös viimeiseksi laatuaan, ainakin kanavan betonipohjan kohdannut polvi ja levadanreunan terävästi tavannut olkapää niin vihjailevat.

Kuningaslevadan alkulähteiltä juoksevaa kirkasta vettä käytetään perinteisten pengerviljelmien kastelun lisäksi juomavetenä, joten opas pitkin matkaa keräili pois kanavaan varisseita lehtiä ja oksia. On oletettavissa, että hän itse joi jonkin aikaa vain pullovettä...

Madeiran luonnosta ja nähtävyyksistä Sanotaan, että Madeiralla on ikuinen kevät, sillä puiden, pensaiden ja ruohovartisten kasvien kukintaa on ihmisten ilona ympäri vuoden. Saarelle on aikojen kuluessa tuotu sekä hyöty- että koristekasveja kaikkialta trooppisilta ja subtrooppisilta alueilta, ja Madeiran oma kasvilajisto on ainutlaatuinen: saarella kasvaa peräti 99 endeemistä eli kotoperäistä kasvia. Valitettavasti saaren mitä merkittävin elinkeino turismi hotellialueineen, golfkenttineen ja liikennejärjestelyineen on uhanalaistanut alkuperäistä lajistoa. Pienilmastot ovat häviämässä erityisesti valtateiden ja tunneleiden rakentamisen vuoksi: ikiaikaisia kastelukanavia on katkottu ja kasvillisuutta hävitetty infrastruktuurin tieltä, mikä osaltaan vaikuttaa sadantaan.

Funchalin kasvitieteellinen puutarha on hyvin monipuolinen nähtävyys alkuperäiskasveineen, hyöty- ja koristekasvialueineen sekä muotopuutarhoineen ja vuosittain vaihtuvine istutuksineen. Puutarhasta ja sen kahvilasta on hyvällä säällä erinomaiset näköalat Funchalin satamaan.

Madeiran perinteiset pengerviljelmät olivat melko hyvin sopusoinnussa luonnon kanssa, mutta monet aggressiiviset vieraslajit, joko tahallisesti koristekasveiksi tuodut tai ihmisen myötävaikutuksella kulkeutuneet, ovat

tunkeutuneet niin työvaltaisuuden ja kastelun hankaloitumisen vuoksi hylätyille viljelmille kuin neitseellisiin metsänrippeisiin.

Madeiralla kannattaa hyödyntää matkatoimistojen tarjoamia valmisretkiä, eri puolille saarta ja erilaisiin nähtävyyksiin tutustuttavia saarikierroksia. Linja-autoyhteydetkin ovat hyvät ja liput edullisia, ja tasokkaita takseja on tarjolla yllin kyllin. Omatoimisesti on helppo liikkua etenkin pääkaupungin, Funchalin, laajoissa, värikkäissä ja runsaslajisissa puistoissa sekä tiheään rakennetun Lido-hotellialueen laitamilla. Kasveista kiinnostuneiden matkalaisten ”ehdottomia” kohteita Funchalissa ovat kasvitieteellinen puutarha (Jardim Botânico da Madeira), Monten palatsin trooppinen puutarha ja Palheiron puisto. Monten vuorelle pääsee huimissa korkeuksissa keinuvilla köysiratavaunuilla (Teleférico do Funchal). Köysirataa varten Madeiran-kävijä on jo saanut siedätyshoitoa laskeuduttaessa Funchalin lyhykäiselle, meren päälle jatketulle, lentokentälle…

Madeiralaiset vaalivat omaa kulttuuriaan, ja kansantansseja sekä perinteistä musiikkia esitetään turisteillekin.

Funchalista lähtee useita eripituisia nähtävyyksienkatselulinjoja, joita voi suositella: sightseeing-bussit kiertelevät niin kaupungin keskustassa, rantakaduilla, lähitaajamissa kuin vuorenrinteilläkin. Satamassa linjalta toiselle vaihtaessa voi jonkinlaisella tuurilla saada elämään hienoista dramatiikkaa… Antoisan kierroksen jälkeen oli puolisen tuntia aikaa piipahtaa virkistäytymään kahvilaan ennen toiselle linjalle hakeutumista. Kahvilasta lähtiessä allekirjoittanut nyrjäytti nilkkansa, minkä seurauksena oma pöytä kaatui korokkeelta alas, ja naapuripöytä kaatui myös vauhdikkaasti. Selätys oli täydellinen!

Lopputulema oli, että yläilmoista satoi kannuittain ja laseittain niin vettä kuin sangriaakin – sekä naapuripariskunnan lounasta ynnä epälukuinen määrä aterimia. Ensimmäinen kommentti paikalle kiiruhtaneille henkilökunnan edustajille oli: ”I’m not drunk!” Kotvanen kului raaja raajalta tunnustellessa, toimivatko kaikki; ehkä päätäkin ja sen kääntyvyyttä piti pohtia. Lopulta suoriuduin maisemabussiin muina henkilöinä nauttimaan toistaiseksi viimeisestä Funchal-päivästä, 6.5.2018. Riemunkirjavat mustelmat nousivat sinne sun tänne vähitellen. Sittemmin havaitsin, että levadasukelluksesta tointunut kamera ei ollut pöydän tai tuolin osumaa kestänyt ja pääsi käväisemään merkkikorjaamossa Ruotsinmaalla.

Teksti ja kuvat: Helena Raikas

Kirjoittaja on vuonna 2001 Helsingin yliopistosta valmistunut hollolalainen biologi, joka on noin 40 vuonna tutkinut erityisesti Suomen ja muun Euroopan hautausmaiden kasvillisuutta ja kasvistoon liittyvää kulttuurihistoriaa.

Hollolan Lakikallion outo jatulintarha (kuvat ja teksti: Eero Siljander)

”Varsin yleensä tavataan Suomen läntisillä ja eteläisillä rantamailla sokkelonmuotoisia kivilatomuksia, joiden vanhuudesta ja synnystä ei ole mitään varmaa tietoa.

Vaikka kalastajat paikoin arvelevatkin niitä lasten tekemiksi, on kuitenkin syytä arvella niitä varhemman ajan jätteiksi, varsinkin kun tietää kuinka avaralla ne ovat tavattavat. Se huolellisuus, jolla ne ainakin ylimalkaan ovat ladotut, ei myöskään tee luultavaksi, että niitä olisi paljastaan ajanvietteeksi laadittu. Olkoon kuinka tahansa, ainakin ansaitsevat nuo omituiset kivilatomukset syntysanojensa puolesta tutkimista ja selitystä.”

Näin aloitti professori J.R. Aspelin esitelmänsä Muinaismuisto-Yhtiön kokouksessa marraskuussa 1877. Aspelinin esitelmä nosti jatulintarhat eli sokkelolatomukset ”vakavasti otettavien muinaisjäännösten joukkoon”, kun niitä oli aiemmin pidetty lähinnä ”turhanpäiväisenä leikintekona”.

Millainen on jatulintarha?

Jatulintarha on eräänlainen labyrintti. Suomessa se on pyöreä tai pyöreähkö, yksikerroksinen sokkelokiveys, jossa kulkee yksi tai useampia polkuja rakennelman reunalta sen keskustaan. Tarhoja on kolmea tyyppiä: ristikeskustainen, munuaisenmuotoinen ja spiraali. Myös muunnoksia näistä tyypeistä esiintyy. Tarhat ovat usein vaurioituneita, tai niitä on korjailtu, jolloin ne ovat saattaneet muuttua alkuperäisestä. On arveltu, että munuaisenmuotoinen olisi kehittynyt ristikeskustaisesta siten, että keskellä oleva risti olisi avautunut. Spiraalimaista muotoa on pidetty yksinkertaistettuna muotona jatulintarhakuviosta, jonka alkuperäinen tarkoitus ja muoto olisi unohdettu. Etelä-Karjalan jatulintarhoista pro gradu -työn tehnyt Petteri Pietiläinen huomauttaa kuitenkin, että spiraalinmuotoisessa tarhassa voidaan toteuttaa samanlaisia rituaaleja kulkemalla kuvion polkuja pitkin kuin kahdessa edellisessäkin tarhamuodossa. Ruotsista ja Kuolan niemimaalta tunnetaan myös nelikulmaisia jatulintarhoja. Tarhat on yleensä tehty kalliopohjalle, joskus hiekkakankaalle. Sisämaassa ne ovat usein korkeilla mäillä, saaristossa tasaisella maalla.

Mistä nimitys ”jatulintarha”?

Nimitys esiintyi alun perin vain Kemin ja Tornion seudulla.

Vanhimmat tarhoja koskevat tutkimukset tehtiin juuri tällä alueella. Aspelinin esitelmän myötä nimityksestä tuli suomen kieleen sokkelolatomuksista käytettävä yleisnimi. Kemin ja Tornion alueella on myös muita jatulien mukaan nimettyjä paikkoja: jatulinpatsaita, -lehtoja ja saaria. Kaikkien näiden rakentajiksi tai käyttäjiksi on arveltu myyttistä jättiläiskansaa, jatuleita. Irma Sorvalin mukaan voisi olettaa, että sana olisi johdettu norjankielisistä jättiläistä tarkoittavista jotul- ja jutul-sanoista. Jatuli-nimet ovat siis yleisnimiä ja yritys löytää selitys sellaisille rakennelmille, joiden tekijää tai tarkoitusta ei tunneta. Kuten Pietiläinen toteaa, nimitys jatulintarha ei ole alkuperäinen, vaan annettu alkuperäisen nimen kadottua muistin ulottumattomiin.

Ruotsalaisilla alueilla jatulintarhoista on käytetty yleisesti nimitystä ”junfrudans”, neidontanssi. Tämäkään nimitys ei voi olla alkuperäinen, vaan täälläkin kansa on keksinyt selityksiä ja käyttötarkoituksia oudoille rakennelmille alkuperäisen tarkoituksen unohduttua.

Jatulintarhoja on nimetty usein, useimmiten nimet viittaavat kaupunkeihin tai linnoituksiin: Pietarin leikki, Nunnatarha, Jerikon piiritys, Jerusalemin hävitys, Niniven kaupunki, Babylon, Trojenborg, Trinneborgs slott, Ranskan Pariisi, Trondheim, Lissabon, Viborg jne.

Missä jatulintarhoja esiintyy?

Kivestä tehtyjä jatulintarhoja esiintyy Suomessa, Ruotsissa, Norjan Finnmarkissa, Islannissa, Kuolan niemimaalla, Novaja Zemljalla, Vienanmeren Solovetskissä sekä Virossa. Englannissa ja Saksassa on vastaavia rakennelmia turpeesta. Suomessa on noin 150 jatulintarhaa. Luvussa on mukana tiedot tuhoutuneista tarhoista sekä kallioon uurretut ja keskiaikaisiin kirkkoihin maalatut kuvat.

Useimmat sijaitsevat merellisessä ympäristössä, joskus hyvinkin kaukana asutuksesta, rannikolla, saarilla, luodoilla. Muutama kymmenen tarhaa sijaitsee kauempana rannikosta, entisen kyläasutuksen ulkopuolella, entisten kaskimetsien keskellä olevilla kallioilla. Hiljattain on muutama jatulintarha löytynyt sisämaastakin: Hollolan Lakikallion lisäksi tiedän pari Kouvolasta ja pari Savitaipaleelta. Ne ovat yleensä kaukana asutuksesta, keskellä korpea olevalla mäellä. Ruotsissakin on kymmenkunta tarhaa muualla kuin meren äärellä: vuorilla, harjuilla, kirkkojen vierillä.

Jatulintarha kalliouurroksena tai kirkkojen maalauksena Tarhoja esiintyy todellakin kallioissa uurroksena ja keskiaikaisten kivikirkkojen rakentajamaalauksina. Uurrokset ovat kaikki pienikokoisia, ja niitä on ainakin Ulko-Tammion saaren viereisellä pikku luodolla kaksi, Velkuan Porinkloppi-nimisellä luodolla ja Merimaskussa Pikku-Porhonimisellä luodolla sekä Turun Ruissalossa. Keskiaikaisten kirkkojen maalausten ajoituksista päätellen, Markus

Hiekkasen mukaan, Pernajan kuva voi olla aikaisintaan 1430-luvulta, loput ovat 1400-luvun puolivälistä tai lopulta. Sipoon tarhassa, joka on ristikeskustaista tyyppiä, seisoo ihminen keskellä. Hänellä on pitkä hamemainen vaatetus, mutta hahmo voi silti kuvata miestäkin. Näitä kirkkojen tarhoja on arveltu hyvän onnen symboleiksi tai kirkkojen rakentajien ammattikuntamerkeiksi. Myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan kirkkojen maalauksissa esiintyy jatulintarhoja.

Labyrinttejä ja jatulintarhoja maailmalla Eteläisiltä mailta tunnetaan jatulintarhoja tai muita labyrinttejä mm. rakennuksista, käsikirjoituksista ja kalliouurroksista. Vanhimmat ovat toiselta vuosituhannelta eKr. tai vieläkin vanhempia. Erityisen tärkeä sija labyrinteillä oli Kreetan minolaisessa kulttuurissa. Sieltähän on tarina Theseuksesta, joka labyrintissä tappaa kauhistuttavan hirviön Minotauruksen ja osaa vielä uloskin kuninkaan tyttären Ariadnen antaman langan avulla. Rooman valtakunnassa tehtiin labyrinttejä mosaiikkilaatoista rakennusten lattioihin. Niitä tehtiin myös katolisten kirkkojen lattioihin. Myös papago- ja pima-intiaaneilta tunnetaan samankaltaisia jatulintarhakuvia kuin Euroopasta.

Erilaisia selitysyrityksiä Varhaiset tutkijat Suomessa pitivät jatulintarhoja leikki- ja kisailupaikkoina. Jungfrudans- eli neidontanssi-nimen mukaisesti arveltiin myös, että tyttö olisi asettunut tarhan keskelle ja pojat tavoitelleet häntä juoksemalla pitkin tarhan polkuja. Kuitenkin jo Aspelin totesi aikoinaan tarhojen enimmäkseen syrjäisen sijainnin, niinpä hän yhdisti ne merenkulkuun. Aspelin arveli, että ehkä merimiehet olivat noissa latomuksissa ennustaneet tulevaa säätä, olihan niitä samoissa paikoissa kuin ns. kompassikuvioita. Hän arveli niiden olevan myöhäispronssikautisia ja kiinnitti huomiota siihen, että tarhojen muoto on samankaltainen kuin silmälasisolkien koristelu.

Myöhemmin jatulintarhoja on pidetty mm. kalastajien maagisessa tarkoituksessa rakentamina. Perimätiedon mukaan kalastajat kävelivät tarhoissa saadakseen hyvää säätä ja kalaonnea. Toisaalta perimätieto yhdisti tarhat myös merenkulkuun ja merimiehiin; haaksirikkoutuneet tai parempaa säätä odottelevat olisivat rakentaneet tarhat ajankulukseen. Suomenlahdella ja Pohjanlahdella sijaitsevat tarhat on yhdistetty myös luotsijärjestelmän syntyyn keskiajalla. Jatulintarha olisi ollut eräänlainen luotsien ammattikuntasymboli, joka vahvisti ryhmän yhteenkuuluvuutta. Samalla se olisi ollut paikalle saapuville merkki siitä, että tällä kalastuspaikalla oli jo omistaja ja että täältä oli saatavilla luotsipalveluja. Petteri Pietiläisen tutkimuskohteina (1999) olivat Miehikkälän ja Virolahden jatulintarhat. Alueen tarhat sijaitsevat kaukana merellä tai erämaissa, joiden omistuksesta ja rajoista käytiin jatkuvia kiistoja. Tarhat sijaitsevat vuoden 1293 kolmannen ristiretken jälkeen perustetuissa kylissä, ja niiden levinneisyysraja noudattaa melko tarkasti Virolahden vanhinta pitäjänrajaa, joka oli voimassa 1331–1440. Jatulintarhat rakennettiin siis ajanjaksona 1293–1440, jolloin kilpailu maa-alueitten omistuksesta oli kiivaimmillaan kolmannen ristiretken mukanaan tuomien ruotsalaisten uudisasukkaitten ja vanhojen kanta-asukkaiden välillä.

Tarhat ovat matalia eivätkä erotu hyvin maisemassa, mutta ne ovat Pietiläisen mukaan toimineet katselupisteinä, joista on voitu tarkkailla maisemaa. Ne sijaitsevat paikoilla, joista on näkyvyys vain tiettyyn suuntaan, joka osuu suurimmaksi osaksi muiden tarhojen katvealueelle.

Kullakin uudisasutuksen kantatalolla tai suvulla oli oma

jatulintarhansa, joka rakennettiin vahvistamaan visuaalisen hallinnan (tarkkailun) kautta omistusoikeutta suvun maihin. Jatulintarhaa on pidetty vanhimmalta merkitykseltään linnan tai linnoitetun kaupungin symbolina. Tarhan kivirivit symboloivat siis kaupungin muureja, polut kaupungin katuja. Viipurin linnaa tai kaupunginmuureja rakentamassa olleet asukkaat olivat nähneet, kuinka suuri merkitys linnan rakentamisella oli puolustuksessa ja alueen omistusoikeuden vahvistajana. Pelkkä tarhan rakentaminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan symboli täytyi saada elämään ja toimimaan rituaalin kanssa. Rituaalissa käveltiin tarhan polkuja pitkin; käveleminen symboloi pyhiinvaellusta. Tämä on voitu nähdä siirtymäriittinä, jossa ideana on matka, kulkeminen ajassa ja tilassa. Siirtyminen olisi tapahtunut elämän ja kuoleman, pyhän ja epäpyhän, tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä.

Näin siis Pietiläinen esitti Etelä-Karjalan jatulintarhoista.

Täytyy kyllä sanoa, että niiltä alueen jatulintarhoista, joilla olen käynyt, matalilla kalliopaljastumilla, ei kyllä ole voinut paljon tarkkailla ympäristöä.

Jatulintarhat nykytulkintojen mukaan Symbolina jatulintarhat ja muut labyrintit ilmestyivät viimeistään pronssikauden alkupuolella Välimeren alueella kansojen mytologioihin. Pohjois-Euroopassa ryhdyttiin ilmeisesti keskiajalla tekemään kivestä jatulintarhoja. Mahdollisesti tarhoilla on eri alueilla ja eri aikoina – kuten kirkkojen seiniin maalatuilla, luodoille uurretuilla, kallioille

kivistä ladotuilla – erilainen sanoma ja käyttötarkoitus, joka sittemmin unohtui? Kun ihmiset havahtuivat ihmettelemään noita vaatimattomia raunioita, he keksivät niille selityksiä jättiläisistä neitojen tansseihin ja antoivat nimiä kaupunkien ja linnojen mukaan. Tarhoja rakennettiin varmaankin uusiakin, koska joitakin on vain muutaman metrin korkeudella merenpinnasta. Joissakin on todella voitu kisailla ja tanssiakin.

Ruotsissa on yritetty ajoittaa tarhoja luonnontieteellisin menetelmin: on tutkittu jäkälän kasvunopeutta ja kiviaineksen rapautumista. Kuulostavat kyllä epätarkoilta menetelmiltä! Yksimielisyys tuntuu vallitsevan siitä, että maastossa näkyvät jatulintarhat ovat historialliselta ajalta.

Hollolan Lakikallion outo tarha!

Hollolan Lakikallion tarha on varsin omituinen. Lakikallio on korkea mäki, joka sijaitsee kaukana asutuksesta; 1990luvulla kalliolle nousi kännyköiden linkkimasto ja sinne tehtiin huoltotie. Sittemmin tutkittiin mahdollisia tuulivoimaloitten sijaintipaikkoja, ja tuulivoimaihmiset huomasivat tarhan ja tekivät ilmoituksen Lahden kaupunginmuseoon. Paikalla kävi Teemu Tiainen (2013), joka laati tarkastuskertomuksen. Latomus sijaitsee kallion korkeimman kohdan alapuolella, pohjoispuolisella tasanteella. Teemu kutsui varovasti kohdetta kivikompassiksi, ja sitäkin se tietysti on, mutta minulla vain harrastajana ja kymmeniä erilaisia jatulintarhoja nähneenä ei ole liikoja estoja, joten

mielestäni se on jatulintarha, johon on tehty lisäyksiä.

Tarha on spiraali, läpimitta noin 6 m, jossa on kolme kierrosta, ja se päätyy luoteeseen ristimäiseen ”komeroon”.

Ladelmasta on eri ilmansuuntiin tehty kivirivejä ja nuolia.

Varsinkin luoteeseen osoittava jana on pitkä ja näyttävä, n. 20 m pitkä. Etelään osoittava on n. 18 m pitkä. Pohjoiseen ja kaakkoon osoittavat eivät ole niin näyttäviä. Riveihin on haettu kolmion muotoisia suuntanuolia. Mutta, mutta.. Ollakseen kivikompassi suunnat ovat vähän outoja, etelään ja pohjoiseen näyttävät ovat oikein, mutta luoteeseen ja kaakkoon suunnatut ovat oikeastaan itäkaakkoon ja länsi-luoteeseen kompassilla katsottuna. Kuten Teemu sanoi, tuntui kuin kivirivien suuntaa olisi kallion muoto ohjaillut enemmän kuin ilmansuunnat.

Kivikompasseja on tietääkseni meren saarilla Pohjanlahdella, samalla alueella kuin jatulintarhoja, mutta en ole koskaan kuullut, että samassa ladelmassa olisi sekä kivikompassi että jatulintarha. Tarhaan on selvästi tehty vaaleammista pikkukivistä uusiotuotantoa, kivet lienee tuotu linkkimastolle tehdyltä tieltä. Suuntanuolet voisivat osoittaa rajoja, mutta tiettävästi mäellä ei ole koskaan kulkenut mitään rajoja, joten tästäkään ei liene kysymys. Ladelmaa tarkastellessa herää kysymyksiä. Ovatko jatulintarha ja kivikompassi samalla kerralla tehtyjä? Mitä tarkoitusta varten kaukana korvessa olevalle mäelle on vaivalla tehty jatulintarha ja kompassin kiviset suuntajanat?

Eero Siljander

Oliko D-vitamiinihype turhaa?

Vladimir Heiskanen Hammaslääketieteen kandidaatti

1. Johdanto Vuonna 2014 Helsingin Sanomat julkaisi uutisjutun otsikolla “Aurinkoa ei tarvitsekaan pelätä”. Kyseisessä tiedeuutisessa nostettiin esille ruotsalaistutkija Pelle Lindqvistin tutkimusryhmän havainnot, jonka mukaan auringonvalon välttäminen yhdistyykin selvästi korkeampaan kuolleisuuteen (1).

Tämä havainto oli ristiriidassa auringonvalon välttämiskehotusten kanssa, mutta oli toisaalta linjassa aiempien alustavien havaintojen kanssa, joiden mukaan runsaampi altistus auringonvalolle yhdistyy muun muassa matalampaan tyypin 2 diabeteksen, sydäntaudin ja syövän riskiin.

Kuten suurin osa lääketieteen tutkijoista, myös Lindqvistin ryhmä päätteli että havaittu yhteys auringonvalon ja paremman terveyden välillä voisi selittyä D-vitamiinilla. Dvitamiini on rasvaliukoinen vitamiini jota voi saada ravinnon lisäksi myös altistamalla omaa ihoaan kesäaikaan auringonvalolle, jolloin ihossa sijaitseva 7-dehydrokolesteroli muuttuu D-vitamiiniksi.

Vuoteen 2014 mennessä D-vitamiinia oli pidetty jo useiden vuosien ajan ‘ihmelääkkeenä’, sillä lukuisissa

väestötutkimuksissa matalammat D-vitamiinitasot yhdistyivät korkeampaan kuolleisuuteen sekä suurempaan sydäntaudin, diabeteksen, syövän, dementian ja muiden länsimaisten sairauksien riskiin (2). Tätä ajatusta tukivat myös erilaiset alustavat tutkimukset siitä, kuinka D-vitamiini kalsiumlisän kanssa voisi muun muassa ehkäistä syöpiä jopa 60% (3).

Tämänlaiset löydökset aktivoivat myös terveydestään kiinnostuneita kansalaisia kritisoimaan nykyisiä ravitsemussuosituksia sekä ravitsemussuositusten laatijoita, sillä virallisesti suositeltu D-vitamiinin määrä ei nostanut väestön D-vitamiinipitoisuutta niille tasoille, jotka oli yhdistetty väestötutkimuksissa parempaan terveyteen. Kansan syvissä riveissä ajateltiin jopa, että terveyspäättäjät tekivät tahattomasti tai tarkoituksella hallaa kansanterveydelle.

2. Kertooko korrelaatio syy-seuraussuhteen?

Lääketieteessä nykyaikainen lähtökohta hoitosuositusten laadinnalle on niin sanottu Evidence-Based Medicine (EBM) eli näyttöön perustuva lääketiede. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että hoitosuositusten tulisi perustua selkeään ja korkeaa näytön astetta edustuvaan tutkimusnäyttöön.

D-vitamiinin kohdalla selkeäksi ongelmaksi muodostui 2010-luvun alussa se, että nämä kriteerit korkean näytön asteen tutkimukselle eivät täyttyneet väestötutkimuksilla, jotka pystyivät osoittamaan korrelaation ‘D-vitamiini

ja terveys’ mutta eivät syy-seuraussuhdetta ‘D-vitamiini aiheuttaa terveyttä’.

Tämän vuoksi 2010-luvun alussa pantiin aluille kymmenittäin ellei jopa sadoittain kokeellisia tutkimuksia, joissa koehenkilöitä valittiin satunnaisesti koeryhmiin, joista toiset saivat D-vitamiinia ja toiset lumelääkettä. Näistä tutkimuksista käytetään nimitystä RCT-tutkimus eli randomized controlled trial.

3. Pettymyksiä pettymysten perään Nyt vuonna 2018 tilanne on kääntynyt D-vitamiinin osalta pessimistisemmäksi. Julkaistut RCT-tutkimukset ovat tuottaneet kasapäin negatiivisia tuloksia: •

•

•

•

Uusi-Seelantilaisessa yli 5000 koehenkilön kolmivuotisessa ViDA-tutkimuksessa ei havaittu D-vitamiinista lainkaan hyötyä sydäntaudin ehkäisyssä (4) Saksalaisessa kolmivuotisessa EVITA-tutkimuksessa D-vitamiinista ei saatu minkäänlaista hyötyä sydämen vajaatoimintaan (5).

Norjalainen 400 hengen tutkimus ei havainnut Dvitamiinilla vaikutusta mihinkään olennaiseen sydäntaudin markkeriin (6).

Uusi-Seelantilaisessa 81 tutkimuksen meta-analyysissa todettiin ettei kokeellisissa tutkimuksissa

•

ole saatu selkeää hyötyä edes luuntiheyteen tai murtumien riskiin (7) D-vitamiinia, kalsiumlisää ja syöpää koskevaa yllä mainittua havaintoa ei onnistuttu toistamaan laajemmassa tutkimuksessa (8)

Kaiken kukkuraksi 2010-luvulla löi läpi genetiikkaan perustuva menetelmä nimeltään mendelistinen satunnaistaminen, joka pystyi tarkastelemaan sitä, yhdistyivätkö Dvitamiinitasoja alentavat geenivariantit korkeampaan sairastuvuuteen. Tähän mennessä vastaus on ainakin sydäntaudin, syöpien ja astman kohdalla ei, ei ja ei (9-11). Geneettisesti määräytynyt korkeampi tai matalampi D-vitamiinitaso ei siis sekään vaikuttanut näiden sairauksien riskiin.

D-vitamiinista on edelleen käynnissä suuria satunnaistettuja tutkimuksia kuten suomalainen FIND, yhdysvaltalainen VITAL ja australialainen D-Health. Näiden tutkimusten tulokset tulevat tarkentamaan D-vitamiinin vaikutuksia, mutta nyt toistaiseksi ei liene syytä uskoa, että mitään valtavia hyötyjä olisi odotettavissa.

Näiden negatiivisten havaintojen pohjalta on päädytty toteamaan, että aiemmat korrelaatiot D-vitamiinitasojen ja paremman terveyden välillä saattaisivat selittyä yksinkertaisesti sillä, että terveet ihmiset liikkuvat enemmän ulkona päivänvalossa, syövät enemmän kalaruokia ja niin edelleen. Sen sijaan sairaat ihmiset jäävät todennäköisemmin kotiin ja syövät vähemmän D-vitamiinipitoisia ruokia, minkä seurauksena syntyy tällaisia hämääviä

tilastoyhteyksiä (12). Allekirjoitan tämän tulkinnan. Olen kuitenkin kiinnostunut myös vaihtoehtoisesta tulkinnasta, jonka esitän lyhyesti alla.

4. Vaihtoehtoinen hypoteesi: D-vitamiinitasot punavalon saannin mittarina Auringonvalon säteilyn ultraviolettiosuus (UV-B) on vastuussa D-vitamiinin tuotannosta iholla. Kuitenkin samaan aikaan kun ihmiset saavat ultraviolettisäteilyä, auringonvalosta saadaan myös punaista valoa ja lähi-infrapunaa joiden molempien on havaittu vähentävän tulehdusta ja parantavan solujen energia-aineenvaihduntaa (12).

Esimerkiksi tuoreessa lontoolaisessa tutkimuksessa ikääntyneiden banaanikärpästen altistaminen punaiselle valolle paransi niiden liikkuvuutta, muistia ja silmänpohjan toimintaa. Samalla kärpästen koko kehon mitokondrioiden toiminta parani ja hapetusstressi väheni (13).

Samoin tuoreessa Harvardin yliopiston pilottitutkimuksessa lähi-infrapunavalo lievitti masennusta (14), ja Koreassa hehkulampun valon on jopa havaittu lievittävän hiirten verisuonten plakkiutumista (15). Samanlaisia havaintoja on tehty yli sadan erilaisen sairauden eläinmalleihin ja punavaloa tutkitaan parhaillaan myös kymmenissä ihmistutkimuksissa (16).

Täten yksi selitys D-vitamiinin ja terveyden välisille yhteyksille saattaisi löytyä myös siitä, että auringonvalo ja päivänvalo sisältävät punaista valoa. Ne ihmiset joilla on korkeat D-vitamiinitasot, ovat samalla niitä jotka ovat altistuneet enemmän terveelliselle punavalolle.

5. Yhteenveto D-vitamiini on sekosteroidi, jolla on tärkeitä säätelytehtäviä elimistössä. Sen puute voi johtaa riisitautiin lapsilla ja osteomalasiaan aikuisilla.

Viime vuosikymmenellä alkanut suuri D-vitamiinihype perustui havaintoihin korkeiden D-vitamiinitasojen yhteydestä selkeästi parempaan terveyteen. D-vitamiinin terveellisyyttä on pyritty vahvistamaan laajoissa kliinisissä tutkimuksissa. Näiden tulokset ovat olleet pitkälti pettymyksiä. Selitys havaitulle tilastoyhteydelle D-vitamiinin ja paremman terveyden välillä saattaa liittyä terveiden ihmisten elintapoihin sekä auringonvalon sisältämän punaisen valon suotuisiin terveysvaikutuksiin.

6. Kirjallisuus 1. Lindqvist PG, Epstein E, Landin-Olsson M ym. Avoidance of sun exposure is a risk factor for all-cause mortality: results from the Melanoma in Southern Sweden cohort. J Intern Med 2014;276:77-86.

2. Pludowski P, Holick MF, Pilz S ym. Vitamin D effects on musculoskeletal health, immunity, autoimmunity, cardiovascular disease, cancer, fertility, pregnancy, dementia and mortality-a review of recent evidence. Autoimmun Rev 2013;12:976-89.

3. Lappe JM, Travers-Gustafson D, Davies KM ym. Vitamin D and calcium supplementation reduces cancer risk: results of a randomized trial. Am J Clin Nutr 2007;85:1586-91.

4. Scragg R, Stewart AW, Waayer D ym. Effect of Monthly HighDose Vitamin D Supplementation on Cardiovascular Disease in

the Vitamin D Assessment Study : A Randomized Clinical Trial.

JAMA Cardiol 2017;2:608-616.

5. Zittermann A, Ernst JB, Prokop S ym. Effect of vitamin D on all-cause mortality in heart failure (EVITA): a 3-year randomized clinical trial with 4000 IU vitamin D daily. Eur Heart J 2017;38:2279-2286.

6. Kubiak J, Thorsby PM, Kamycheva E, Jorde R. Vitamin D supplementation does not improve CVD risk factors in vitamin Dinsufficient subjects. Endocr Connect 2018;7:840-849.

7. Bolland M, Grey A, Avenell A. Effects of vitamin D supplementation on musculoskeletal health: a systematic review, meta-analysis, and trial sequential analysis. Lancet Diabetes Endocrinol 2018;6:847-858.

8. Lappe J, Watson P, Travers-Gustafson D. Effect of Vitamin D and Calcium Supplementation on Cancer Incidence in Older Women: A Randomized Clinical Trial. JAMA 2017;317:12341243.

9. Manousaki D, Mokry LE, Ross S ym. Mendelian Randomization Studies Do Not Support a Role for Vitamin D in Coronary Artery Disease. Circ Cardiovasc Genet 2016;9:349-56.

10. Dimitrakopoulou VI, Tsilidis KK, Haycock PC ym. Circulating vitamin D concentration and risk of seven cancers: Mendelian randomisation study. BMJ 2017;359:j4761.

11. Manousaki D, Paternoster L, Standl M. Vitamin D levels and susceptibility to asthma, elevated immunoglobulin E levels, and atopic dermatitis: A Mendelian randomization study. PLoS Med 2017;14:e1002294.

12. Hamblin MR. Mechanisms and applications of the anti-inflammatory effects of photobiomodulation. AIMS Biophys 2017;4:337-361.

13. Weinrich TW, Coyne A, Salt TE ym. Improving mitochondrial function significantly reduces metabolic, visual, motor and cognitive decline in aged Drosophila melanogaster. Neurobiol Aging 2017;60:34-43.

14. Cassano P, Petrie SR, Mischoulon D ym. Transcranial Photobiomodulation for the Treatment of Major Depressive Disorder. The ELATED-2 Pilot Trial. Photomed Laser Surg 2018 [Epub ahead of print] 15. Park D, Kyung J, Kim D ym. Anti-hypercholesterolemic and anti-atherosclerotic effects of polarized-light therapy in rabbits fed a high-cholesterol diet. Lab Anim Res 2012;28:39-46.

16. Heiskanen V. Punainen valo ja lähi-infrapuna sairaustilojen hoidossa.

Valtsun terveysblogi.

Luettu 3.11.2018. http://bitly.com/punavaloa

Kauan eläköön, 365-vuotias HämäläisOsakunta! (Teksti: Terhi Raikas, kuvat: Anniina Lassila ja Terhi Raikas)

”Älä mee. Vujuilla vaan juodaan, niin et sä absolutistina sovi sinne”, totesi kaikkitietävä ystäväni kertoessani ilmoittautuneeni vapaaehtoiseksi pitämään puhetta Hämäläis-Osakunnan 365. vuosijuhlaan.

Vähänpä hän tiesi, millainen kokemus juhla todellisuudessa olikaan. Osakuntalaiset olivat aiemmin päivällä vierailleet Hietaniemen hautausmaalla laskemassa seppeleen Paasikiven haudalle.

Täällä en itse ollut mukana, kuten en myöskään hautausmaavierailua seuranneessa päiväjuhlassa, joten näiden sisällöstä en lähde sen tarkemmin kommentoimaan. Koti,

kirkko ja isänmaa -kasvatuksen saaneena arvostan kuitenkin suuresti sitä, että osakuntalaiset lähtevät kiireisenä vujupäivänä käymään Hietaniemessä kaiken muun ”härdellin” ohella.

Isänmaan kunnioitus oli suureksi ilokseni tärkeässä asemassa myös itse juhlassa. Kun liput saapuivat juhlasaliin, suomalainen jurous suli ja ainakin minulta pääsi muutama kyynel. Mieleni olikin varsin herkillä, kun vihdoin tuli vuoroni kävellä juhlasalin läpi ja nousta lavalle kompuroimatta pitämään juhlapuhetta. Enää en pystyisi sanomaan, mitähän ihmettä mahdoin puhua. Minua jännitti melkoisesti, vaikka väitinkin avecina olleelle poikaystävälleni muuta.

Kysymys kuuluukin, ryypättiinkö vujuilla?

Eipä ainakaan siinä vaiheessa iltaa, kun minä ja poikaystäväni olimme paikalla. Sen sijaan nautimme hyvästä menusta (kuva: Terhi Raikas) – alkoholia käyttävät toki pienen maljan kera – ja toistemme seurasta.

Juhlissa oli myös monipuolista ohjelmaa. Ansioituneita pitkän linjan osakuntalaisia muistettiin kunniamerkein, kuten myös tavalla tai toisella ansioituneita hämäläistaustaisia henkilöitä. Hollolalaislähtöisenä mieltäni lämmitti suuresti, että osakunta kunnioitti hollolalaista hiihtokulttuuria palkitsemalla Aino-Kaisa Saarisen.

Vaikka varsinainen vuosijuhlien juhlaosuus päättyikin iltajuhlaan, ei ahkerimpien juhlijoiden ilta vielä loppunut siihen. Osa porukasta suuntasi jatkoille ja vielä seuraavana päivänä sillikselle. Juhlimista ei ollutkaan syytä lopettaa vielä tuolloin, sillä, kuten juhlat, myös osakunnan historia jatkuu. Tänä vuonna juhlimme osakuntaa, jolla on takanaan yhtä monta vuotta kuin vuodessa on päiviä. Ensi vuonna on karkausvuosi, ja niinpä tuolloin onkin oiva syy juhlia 366-vuotiasta osakuntaa.

Alumni muistelee (teksti: Antti Hovi) Matkalla Burkina Fasossa Sahelin alueella

Apinanleipäpuu eli baobab on Sahelin ja savannialueen puu, joka näyttää kasvavan juuret ilmassa.

Kuva: Antti Hovi

Luonnonmukaisen viljelyn konferenssi pidettiin Ouagadougoussa Burkina Fasossa, entisessä Ylä-Voltassa. Maata hallitsi edistyksellinen ja vapaamielinen sotilashallitus. Luonnolle, maaseudulle ja naisille annettiin niille kuuluva arvonsa. Harjoitettu islamin uskonto ei edustanut islamin tiukimpia tulkintoja. Sekä mies- että

naisvieraat päästettiin sisään moskeijaan tutustumiskäynnille.

Maanviljelyä kehitettiin valtion tukemana luonnonmukaiseen suuntaan. Viljelyn ongelmana oli sateiden vähyys ja oikullisuus eikä ravinteiden puute. Ongelman ratkaisuksi maan tutkijat ja viljelijät olivat kehittäneet zai-menetelmän. Siinä erikoisia kivisalaojituksia, suojapuustoa ja -pensaikkoa, kompostointia ja kylvötekniikoita käyttäen pyrittiin hyödyntämään kaikki taivaalta satava vesi kasvien käyttöön. Viljoista tärkeitä olivat durra ja hirssi, ja puista johanneksenleipäpuu sekä voipuu (carite). Naisten aseman parantamiseksi oli rakennettu kaivoja ja perustettu niiden lähelle vihannesviljelmiä. Näin naiset saivat perheelleen terveellistä ravintolisää ja rahatuloja torilla myymistään vihanneksista.

Naisten vihannesviljelmät kaivojen lähellä toivat ruokaa ja tuloja perheille. Kuva: Antti Hovi

Opintomatkan alku ei sujunut kommelluksitta. Air France oli lähettänyt matkakaverini laukun Osloon, ja hän joutui ostamaan

kirpputorilta teepaidan vaihtovaatteeksi 40 asteen helteeseen ja nenäliinan pään suojaksi. Itse lähdin hivenen viileämpään osaan Sahelia eri bussilla. Sahelin punainen hiekkapöly tervehti meitä jo korkealla ilmassa lentokoneen laskeutuessa, nyt pöly tunkeutui kaikkialle bussien sisään. Meille esiteltiin zai-viljelyn eri tekniikoita ja naisten vihannesviljelmiä. Kuivumisen estämiseksi kompostointi jouduttiin tekemään syvissä kuopissa, ja kivisalaojia siis rakennettiin veden varastoimiseksi pohjamaan kerroksiin eikä maan kuivattamiseksi.

Matkan alussa ennen jakaantumista kuljimme kahdella bussilla, isolla ja pienellä. Afrikkalaiset ja eurooppalaiset osallistujat olivat sikin sokin molemmissa busseissa. Mutta joka pysähdyksen jälkeen muutama eurooppalaista siirtyi isoon bussiin ja pari afrikkalaista pieneen bussiin. Päivän lopulla huomasin yllättyneenä meidän kahden suomalaisen olevan ainoat eurooppalaiset pikkubussissa, kaikki muut olivat siirtyneet isoon bussiin. Oliko tämän pahimman luokan rasismia? Se tuli ensin mieleeni. Sitten aloin kuitenkin pähkäillä, miten monella saattoi olla joku nimeltä tuttu luennoija ja he halusivat bussissa kysellä häneltä luennon aiheista. Toisaalta oli outoa, ettei paikallisilta afrikkalaisilta asiantuntijoilta osattu kysellä vastaavasti. Osin syynä tosin oli kielimuuri afrikkalaisten ranskan ja eurooppalaisten valtaosan englannin välillä. Se oli kyllä sääli, kun olisimme voineet oppia kaikki toinen toisiltamme myös bussimatkalla.

Itä-Afrikassa pitkään työskennellyt englantilainen esitteli minulle, miten maastoa savannilla pystyi lukemaan ja päättelemään maaston pienistä kohoumista ja painanteista sekä puiden sijainnista, minne durraa tai hirssiä kannattaisi kylvää sateita odottamaan. Hänen bravuurinumeronsa oli ripustaa märkäpintainen vesileili kävelysauvastaan bussin ulkoseinälle roikkumaan, ilmavirta viilensi veden kylmäksi. Moskeijan katolla

hän kysyi minulta: ”Antti, olisitko uskonut joskus seisovasi uudenvuodenpäivänä moskeijan katolla Afrikassa.” Vastasin, että en tosiaan olisi uskonut.

Naiset tekevät voipuun eli kariten pähkinöistä muiden tuotteiden ohella myös saippuaa käsityömenetelmin.

Kuva: Markku Rämö

Matkan loppupuolella bussimme yritti ylittää erään puoliksi kuivuneen jokiuoman, mutta juuttui pohjastaan rantakivikkoon. Kuultuamme, että hinausapua tulisi vasta parin tunnin kuluttua, hajaannuimme kaikki lähiluontoa tutkimaan. Oppaat varoittelivat meitä skorpioneista. Juuri luomuviljelyn professoriksi Saksassa valittu Hartmut päätti mennä nokosille puun oksille varastoidun heinäkasan päälle. Ranskalainen Leclerc näytti minulle pensaan, jonka marjaomenilta näyttäviä hedelmiä saattoi syödä. Tein aika ison kierroksen puita ja pensaita ihmetellen.

Vähän kauempana näin kaksi paikallista pudottelemassa johanneksenleipäpuun hedelmiä maahan. Yritin saada siitä valokuvia. Olin kävellyt turhan kauaksi bussista ja käännyin kohti tietä.

Tielle päästyäni koitti iso yllätys. Hinausapu olikin tullut luultua aiemmin, ja bussini huristeli jo sadan metrin päässä hurjaa vauhtia. Kohta se ylittäisi mäenharjanteen näkymättömiin.

Aloin hyppiä ilmaan ja heiluttelin raivoisasti käsiäni ja huusin.

Koska ranskantaitoni oli olematon, ajattelin tuntemieni suomalaisten kirosanojen ajavan saman asian. Ympärilleni ilmestyi hetkessä parikymmentä paikallista lasta nauraen, pomppien ja huutaen. Tuleva elämäni kulki jo filminauhana mielessäni, ja arvelin pääseväni lentokentälle ehkä parin kuukauden sisällä.

Jollei minua palkattaisi paikalliseksi maatalousneuvojaksi kieliväärinkäsitysten vuoksi. Lopulta juuri ennen mäenharjaa bussikuski totesi taustapeilistään yhden valkonaaman hyppivän ja löi jarrut lukkoon. Lapset jatkoivat iloista nauruaan, kun juoksin kohti bussia.

Maan johto tarjosi meille ja hallinnolleen myös juhlaillallisen.

Siihen kuului valtavan iso ja värikäs salaattipöytä lämpimien liha- ja viljaruokien lisäksi. Afrikassa pitkään asuneet varoittivat, että emme missään tapauksessa saisi edes maistaa salaatteja, paikallisille niistä ei tietenkään olisi ongelmaa. Puolet meistä ei voinut vastustaa salaattien kutsua, ja suuri osa sai seuraaviksi päiviksi ripulin jonkin ameban takia.

Yhtenä iltana paikalliset tavat tunteva henkilö johdatti meidät ghanalaisten omistamaan salaravintolaan, joka toimi autotallissa. Paremman makuista lehtipihviä ranskalaisilla en ole koskaan syönyt. Pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä, mielestäni ei.

Tuinhan paikallista pienyrittäjää työssään.

Vastuullinen vaeltaminen – hyvinvointia itselle ja ympäristölle (teksti ja kuvat: Janette Välimäki)

Melko lailla hetken mielijohteesta päätimme poikaystävän siskon kanssa lähteä syyskuussa vaeltamaan Lappiin, ja tuo olikin yksi syksyn ehdottomasti parhaita päätöksiä. Vaelluskohteeksi valitsimme aloittelijaystävällisen ja suositun HettaPallas-reitin, jonka kokonaispituus kesä-syysaikaan on 55 kilometriä ja reitin varrella riittää niin tuntureita, Euroopan puhtainta ilmaa, tuoreita marjoja, poroja kuin korkealuokkaisia autiotupia ja kotia tulisijoineen ja ulkohuusseineen. Loppuvaelluksesta mielen valtasi kuitenkin ehkä reissun polttavin kysymys: mikä on luontoelämysten todellinen hinta?

Arvatenkin vaelluksen aikana keho ja mieli saivat hyvän detox-kuurin kiireestä, stressistä ja saasteista, mutta samalla tuli pohdittua enemmänkin luonnontilaisten, mutta hyvin huollettujen kohteiden merkitystä sekä niiden kestävää käyttöä.

Pallastunturilla saimme hengittää Euroopan puhtainta ilmaa, polut olivat roskista vapaita ja ulkohuussejakin löytyi tasaisin väliajoin. Vaelluksen aikana ei tarvinnutkaan juuri muuta miettiä kuin seuraavalle tuvalle tai kodalle pääsemistä vielä valoisan aikaan, ja matkanvarrelta löytyi myös muun muassa sauna, sekä enemmän etukäteen suunnitteleville muutama varaustupa. Ilman karttaakin olisi tällä reitillä pärjännyt, ja muutenkin moni asia tuntui lähes hemmottelulta ottaen huomioon, että vaeltaessa on kuitenkin pitkälti luonnon armoilla. Väkisinkin mieleen hiipikin myös kysymys ”mikäköhän on tämän kaiken hinta?”

Vaelluksen aikana tuli juteltua kanssaretkeilijöiden kanssa monesta, ja yksi pidempi keskustelu kääntyi vastuullisen vaeltamisen teemaan – miten varmistaa jatkossakin siistit luontopolut, ja samalla tarpeeksi varoja muun muassa pitkospuiden huoltamiseen? Polkujen roskattomuus oli

toki ihanteellinen tilanne, mutta tämäkään ei tule ilmaiseksi: lähes jokaisella tuvalla tai kodalla oli jäteastioita, jotka sitten olivat kaikki täynnä. Itsekin ajattelematta ehdin pari roskaa roskakoriin jättää, mutta ei kestänyt kauaa nähdä yhteneväisyys puhtaiden polkujen ja jätepisteiden – sekä rikkinäisten pitkospuiden – välillä. Ilman jätepisteitä ei olisi luultavasti yhtä puhtaita polkuja, mutta jätehuollon järjestäminen taas vie varoja muun muassa pitkospuiden huoltamiselta. Toki jätepisteilläkin kehotettiin noudattamaan yleistä sääntöä ”Minkä jaksoit kantaa mukanasi, jaksat kantaa myös pois”, mutta nähtävästi ei tarpeeksi tehokkaasti.

Keskustelun lomassa pohdimme muitakin luontokohteita kuin vaellusreittejä sekä näiden ylläpitoa kestävä kehitys ja ympäristön hyvinvointi huomioon ottaen, tinkimättä korkeasta laadusta. Yhtenä vaihtoehtona pohdimme yleisemmässäkin keskustelussa ollutta pääsymaksujen mahdollisuutta luontokohteisiin. Idea ei sinänsä kuulosta ollenkaan ihanteelliselta, mutta tilanteen pysyessä ennallaan ja luontokohteiden suosion noustessa onko tähän silti mentävä? Entä voiko tulla kyseeseenkään periä pääsymaksuja ainoastaan

ulkomaisilta vierailijoilta? Molemmat kysymykset mieluummin välttäisi, mutta niistä on myös keskusteltava jotta tuloksena ei olisi elämyksiä ja omaa hyvinvointia luonnon hyvinvoinnin kustannuksella. Suomalaisille luonto on usein miltei pyhä asia ja hyvän olon lähde, jolloin myös kunnioitus luontoa kohtaan on luonnollisempi ajattelutapa. Yhtä lähelle luontoa ei kuitenkaan kaikkialla muualla edes pääse tai olla totuttu, jolloin laajempi kulttuurivalistus Suomalaisesta luonnosta, sen puhtaudesta ja arvosta voisi edistää luontokohteiden kestävää käyttöä, ja myös pääsymaksut etenkin ainoastaan ulkomaisille vierailijoille voitaisiin helpommin välttää.

Luonto antaa paljon, mutta melko suorassa suhteessa siihen, paljonko siltä ottaa. Niin ihanaa kuin huoleton ja mukavuuksin varusteltu vaeltaminen onkin, on jokaisen muistettava kantaa oma taakkansa – kirjaimellisesti.

Opiskelijan elämää muualla maailmassa (koonnut: Terhi Raikas)

Internetin voima on ihmeellinen. Nuorempana en olisi voinut uskoa, että voin jakaa reaaliajassa päivän kuulumisiani minne päin maapalloa tahansa, mutta sitten eksyin nettisivustolle nimeltään interpals. Sitä kautta olen voinut luonut itselleni ihanan ystäväjoukon täysin eri puolilla maailmaa ja erilaisissa kulttuureissa asuvista ihmisistä. Nykyisin minulla on sivuston kautta ystävä Perussa, Bruneissa, Malawissa, Zimbabwessa sekä Espanjassa, johon Dominikaanisesta tasavallasta oleva ystäväni on muuttanut opiskelemaan. Muissa yhteyksissä on tullut tutustuttua vielä indonesialaiseen sekä tyttöön PohjoisSiperiasta. Hälläpyörän tämän vuoden aiemmissa numeroissa olen ottanut lehteen terveiset Helsingin yliopiston sisällä toimivista opiskelijaryhmistä, eläinlääkiksen opiskelijoilta ja historian lukijoilta, mutta tähän hyvinvointia ja matkailua painottavaan lehteen oli mielekäs ratkaisu luoda lyhyt tutkimusmatka siihen, millaisia yliopisto-opinnot ovat tyypillisten Erasmus-vaihtomaiden ulkopuolella. Oman tarinansa suostui kertomaan perulainen ystäväni Yasmin. Koska lähetän tähän lehteen linkin Yasminille, totean seuraavan tässä kohtaa englanniksi: Thank you, my dear friend, that you exist. You are a wonderful person <3 Teille suomalaisille lukijoilleni totean: kansainvälistyminen sekä opintojen kautta että muutoin tuottaa elämään sellaista sisältöä, johon ei muutoin ole pääsyä, joten käyttäkää tilaisuutenne hyväksi. Ette tule katumaan.

In PerĂş, for a student the university life is similar like a game, because when they finish the high school, not all of them have the chance to have an opportunity to study in a University. So, before that they stay on institute called academia in which they prepare to apply to the university and take the entrance exams.

However, every student needs to take the decision of which university they want to go. There are two options: public or private, so the first thing is to decide whether student wants to apply to a public or private university. After getting into one, students are always under pressure, because they need to finish their studies and start the career. Then the only option is to try to rest on their free time. Some students study and work and have part time jobs. Other ones are only studying and trying to avoid economic problems. Even though most of the younger Peruvians are unemployed, here it is extremely important to apply to university. By that way, students get a chance to have better jobs and better life.

Yasmin Diaz Rojas

Pontificia Universidad CatĂłlica del PerĂş Lima

Hälläpyörä toivottaa kaikille ihanaa vuotta 2019 ja painuu tämän vuoden osalta yöpuulle. Nähdään ensi vuonna!