Issuu

3/2018

Hälläpyörä jo vuodesta 1866

Linnanneitoja, ritareita ja karkkiomenia Nollan historia Suomalaista kalliotaidetta

Sisällys: Hei taas!

Toimarin palsta

Hämäläis-Osakunta, Hälläpyörä ja sisällissota

Miksi luemme klassikkoja?

Vastakohtien aikakausi

Alumni muistelee

Nuo punaiset kuvat kalliossa

Ei minkään historia

Toimittaja testaa: Kansallispuvun tekeminen (osa 1)

Historianopiskelijana Helsingissä

Ihmisen vaikutus luontoon

Toimitus: Päätoimittaja: TERHI RAIKAS Toimittajat: VLADIMIR HEISKANEN, VALTER UOTILA, JANETTE VÄLIMÄKI, ELLA RANTANEN, TEEMU JUNTTILA Hälläpyörä on Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunnan lehti ja ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Kustantaja: HÄMÄLÄIS-OSAKUNTA Paino: PICASET OY Painos: 650 kpl

Palautetta lehdestä voi antaa osoitteeseen hallapyora@gmail.com.

Hei taas! Monelle meistä historia tarkoittaa jotain, joka on niin sanotusti ollutta ja mennyttä. Kaukana. Poissa. Tämän Suomen vanhimman järjestölehden historianumeron tavoitteena on kuitenkin saada lukijamme muistamaan, että palasia historiaa on koko ajan ympärillämme. Niinkin yksinkertaisella asialla kuin luvulla 0 on oma historiansa. Jokainen on varmasti saanut joskus koulu-urallaan luettavakseen klassikkokirjan, koska se on kuulunut opetussuunnitelmaan. Hämäläisiin keskiaikamarkkinoihin tutustumisen ohella tosiaan pohdimmekin sitä, miksi ihmiset lukevat klassikkokirjoja – ja mikä ylipäätään tekee kirjasta klassikon. Koska tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Suomen punaisiin ja valkoisiin jakaneesta sisällissodasta, luomme myös lyhyen katsauksen siihen, mikä näihin traagisiin tapahtumiin johti Hämäläis-Osakunnan kontekstissa ja kuinka sota näkyi hämäläisylioppilaiden toiminnassa. Historian elävöittämisen ohella paneudumme siihen, millaisia jälkiä ihminen on jättänyt historiaan. Kirjoittajina vierailevat kalliotaideasiantuntija ja biologi kertomassa omaa näkemystään aiheesta. Ei sovi myöskään unohtaa sitä, että ihminen luo joka päivä omaa historiaansa, ja niinpä tämäkin lehti pitää sisällään Alumni muistelee -palstan. Terhi Raikas, Hälläpyörän päätoimittaja 2018

Toimarin palsta Syksyn sateiden alettua ja opintojen jatkuttua, on taas kerran käsillä se hetki, kun moni opiskelija miettii, miksi syksyn on pitänyt ylipäätään alkaa. Syksyn päivät ja viikot täyttyvät tehtävillä asioilla. Välistä saattaa tuntua siltä, ettei muulle elämälle jää juurikaan aikaa kaikkien tehtävien asioiden suorittamisen lomassa. Yliopistolain 47 pykälän mukaan osakuntien tarkoituksena on tukea ja kehittää jäsentensä henkisiä harrastuksia sekä edistää heidän sosiaalisia olojaan. Osakunta tarjoaa tukeaan jaksamiseen muun muassa tarjoamalla erilaisia tapahtumia, joihin kaikki osakuntalaiset ovat tervetulleita. Lukuisat tapahtumat keskiviikon peli-illoista, leffojen katsomisista ja saunomisesta aina isoihin juhliin ovat luotu, jotta osakuntalaisten opiskelijaelämä olisi entistä parempaa, ja jotta opiskelijaelämässä olisi muutakin kuin opintoja. Opiskelijaelämä ei ole vain opiskelua, vaikka monelle se siltä aluksi vaikuttaisikin. Mahdollisuuksia on monia. Voi harrastaa kaikenlaista mielenkiintoista, tehdä käsitöitä takkatulen ääressä tai juosta hyytävässä vihmassa, jos se on mitä haluaa tehdä. Itselläni kesti lähes kaksi vuotta ymmärtää, että opiskelijaelämästä saa enemmän irti, jos ei ole koko aika nenä kirjassa tai tietokoneessa kiinni vaan antaa välillä aivojensa tuulettua mielenkiintoisten keskustelujen ja tapahtumien parissa. Opiskelijaelämästä annetaan monia eri kuvia, joista yleisimmät lienevät: “opiskelijaelämä on nenä kiinni kirjassa olemista” sekä “opiskelijaelämä on pelkkää juhlintaa”. Tähän väliin ja näiden ulkopuolelle mahtuu kuitenkin paljon vaihtoehtoja. Ja jokainen opiskelija saa olla oman elämänsä ja

opiskelijaelämänsä kertoja ja tähti. Saa opiskella, saa ottaa rennosti, saa työskennellä tai olla työskentelemättä ja vaikka mitä muuta! Sinä teet valinnat, ja parhaat varmasti teetkin, mitä ikinä ne ovatkaan. Osakunnalla erilaisia tapahtumia on paljon, jotta jokaiselle osakuntalaiselle löytyisi jotain mielekästä tekemistä. Kun siis kaipaat tekemistä tai uusia ajatuksia, niin katso, mitä kaikkea uutta kokeiltavaa tai ajatuksia herättävää osakunnalla on tarjota sinulle. Tässä välissä onkin hyvä antaa kiitokset osakunnan ja kerhojen virkailijoille. He suunnittelevat ja toteuttavat tapahtumia osakuntalaisille. Ilman teitä Osakunnalla ei olisi yhtä paljon (saati ollenkaan) tapahtumia jäsenilleen. Ilman teitä ei siis olisi ekskursioita, oopperakäyntejä, teeiltoja, sitsejä, juhlia, maanantaitreenejä, konsertteja ja niin edelleen. Osakunnalla tapahtuu paljon, ja välillä on valinnan vaikeutta, koska niin paljon kaikkea mielenkiintoista tapahtuu usein samaan aikaan. Kokeile osakunnalla uusia asioita, käy tapahtumissa ja ota osakunta omaksesi, sillä Osakunta on jäseniään varten.

Hämäläisten talossa 26.9.2018 Kanerva Matveinen Toiminnanohjaaja

Hämäläis-Osakunta, Hälläpyörä ja sisällissota (kirjoittanut: Terhi Raikas)

Kun Hälläpyörän toiminta käynnistyi 4.4.1866, oli se käsin kirjoitettu, illanviettojen ratoksi laadittu lehti täynnä enemmän tai vähemmän aatteellista sisältöä. Lehti tarjoutui julkaisemaan sekä ilahduttavia leikkipuheita, tieteellisiä kirjoituksia että osakunnan ja yliopiston yleisiä asioita koskevia kirjoituksia. Ajan hengen mukaisesti tärkeäksi nousi kielikysymys: vaikka lehden toiminta lähti liikkeelle suomenkielisellä pääkirjoituksella, todettiin lehdessä, ettei se aikonut sitoutua ainoastaan suomen kieleen, johon lehdessä tosin poliittissävytteisesti viitattiin äidinkielenä. Sen sijaan Hälläpyörän ensimmäinen pääkirjoitus painotti, että lehti halusi pitää palstansa avoinna kirjoituksille muillakin kielillä. Hälläpyörän, ja samalla koko Suomen, tulevaisuus kielikysymysten suhteen ei kuitenkaan ollut yhtä ruusuinen. Vanhasuomalaista linjaa osakuntatoiminnassa ajanut A. Aulanko jopa julisti osakunnan ruotsalaisten toiminnan ”häikäilemättömäksi viikinkimoraaliksi”. Näkemys kumpusi ruotsinkielisen kansanosan voimakkaasta toiminnasta itsenäisyysliikkeessä, jonka seurauksena kielikysymyksistä oli keskusteltu ahkerasti Hämäläis-Osakunnalla syksystä 1915 alkaen. Muut osakunnan piirissä toimineet vastustivat itsenäisyyspyrkimyksiä. Kielipoliittisiin ristiriitoihin sekoittuivat maailmanpoliittisen tilanteen seurauksena varsin nopeasti taloudelliset ongelmat, mutta niistä huolimatta kielelliset erimielisyydet pysyivät osakuntalaisten keskustelussa mukana vielä silloinkin, kun Venäjän sisäpoliittinen tilanne alkoi ensimmäistä kertaa kriisiytyä. Poliittisen tilanteen tiukentuessa kyse ei alkanutkaan enää olla ensisijaisesti kielestä, vaan

suomalaisuuden säilyttämisestä. Esimerkiksi myöhemmin elämässään itsensä uskonnon lehtorina elättänyt Lauri Pohjanpää, joka vuoden 1917 alusta alkoi hoitaa osakunnan kuraattorin virkaa, arvioi suomalaisten kansallisen kysymyksen olleen tärkeä suurelta tuntuneen itäisen vaaran vuoksi. Pian alkoikin tapahtua: maaliskuun vallankumouksen jälkeen ylioppilaiden johto järjestäytyi 16.3.1917 ylioppilasdelegaatioksi, jossa hämäläisiä edustivat Pohjanpää ja myöhemmin jatkosodan aikana Suomen pääministeriksi noussut J. W. Rangell. Seuraavassa kuussa ylioppilaskunnan johto lausuikin jo Suomessa vierailleelle Venäjän oikeusministeri A. Kerenskille, kuinka tavoitteena olisi Suomen täydellinen itsenäisyys. Kiristyneen poliittisen tilanteen vaikutus ylioppilaskunnan toimintaan havaittiin kuitenkin ensi kerran kunnolla vasta kevään 1917 kuluessa. Osakuntalaiset joutuivat luopumaan kesäjuhlien pitämisestä sekä elintarvikepulan että maaseudun jännittyneen tilanteen vuoksi. Yliopiston avaamista lykättiin syksyllä parilla viikolla maataloustöiden vuoksi, mutta lopulta se päädyttiin pitämään kokonaan suljettuna sodan uhan takia. Vain harjoitustyöt saattoivat jatkua osittain, ja lisäksi toimeenpantiin tutkintoja ja kokeita. Lääketieteen kandidaatit saattoivat myös jatkaa kliinisen palvelunsa pyörittämistä. Poliittiset levottomuudet vaikuttivat myös osakunnan toimintaan. Vaikka hämäläisiä oli kirjautunut läsnäoleviksi kolmisensataa, todellisuudessa vain pieni osa heistä oleskeli pääkaupunkiseudulla. Tästä huolimatta osakunnan toiminta jatkui iltaisin osittaisena. Toimintaa väritti sodan uhka: Pohjanpää selosti illanviettojen yhteydessä päivänpolttavia kysymyksiä, ja lisäksi ylioppilaat harjoittivat poliittista toimintaa ja harjoittelivat aseitten käyttöä. Kun sisällissota lopulta 27.1.1918 puhkesi, toiminta pysyi

kuitenkin varsin rauhallisena. Punaiset sulkivat osakuntien talon vain viikoksi, eikä sotaa voinut vielä tässä vaiheessa pitää varsinaisena sotana. Tunnelmaa rauhoitti myös se, että useat osakuntalaiset olivat poistuneet kaupungista hieman ennen sodan puhkeamista. Kaupunkiin jääneet osakuntalaiset lähinnä kuluttivat aikaansa osakuntahuoneistossa ja kärsivät rahaongelmista, joiden helpottamiseksi syyslukukauden 1917 alussa kuraattoriksi valittu filosofian maisteri ja myöhemmin urallaan oikeuskanslerina ja korkeimman oikeuden presidenttinä toiminut Toivo Tarjanne joutui ottamaan pankista 13 500 markan suuruisen lainan ja jakamaan sen tarvitsevien kesken. Lisää lainaa jouduttiin ottamaan vielä syksyllä 1918, mutta lainoja ei kuitenkaan lopulta onnistuttu perimään takaisin, ja niinpä 1921 pyyhittiin osakunnan tileistä 1606,38 markkaa maksamatta jääneitä kapinalainoja. Hämäläiset muodostivat Helsingin Valkokaartin I pataljoonan I komppanian J. W. Rangellin johdolla. Tiedonkulku ei toiminut kovinkaan hyvin, mutta siitä huolimatta ylioppilaat saivat valmiuskäskyn 10. huhtikuuta vuonna 1918. Sotaan lähdettiin kaksi päivää myöhemmin, ja myöskään tässä ei säästytty kommelluksitta, sillä ylioppilaat eivät harjoittelusta huolimatta olleet kovinkaan tottuneita aseisiin. Tästä huolimatta tappiot eivät olleet kovinkaan suuria. Syksyllä 1918 Hälläpyörä alkoi julkaista muistelmia taisteluista ja kertomuksia pakomatkoista. Hämäläis-Osakunta valmisti muiden osakuntien tavoin marmorisen sankaritaulun kaatuneiden jäseniensä kunniaksi. Tauluun kirjattiin kaiken kaikkiaan 45 nimeä, joista tosin vain 16 oli ollut kaatuessaan yhä opiskelija-asemassa. Tämä tarkoitti, että noin joka kahdeskymmenes osakunnan opiskeleva miesjäsen oli kaatunut. Myöskään pidempiaikaisesti vammautuneita ei Hämäläis-Osakunnan jäsenistössä ollut kovinkaan monia.

Sodan jälkeen osakunnan piirissä ongelmia tuotti suhtautuminen punaisten puolella vapaaehtoisesti tai tahtomattaan taistelleisiin hämäläisylioppilaisiin. Ensimmäisen kerran asiaa jouduttiin puimaan jo keväällä 1917, jolloin hämäläisylioppilas oli Pietarissa sijainneessa Špalernajan tutkintavankilassa syyllistynyt ilmiantoihin. Lisäksi puitiin ainakin T. E. Kurkelan tapausta. Kurkelan hakemus päästä uudelleen osakunnan jäseneksi ja täten yliopistoon hylättiin joulukuussa 1918. Seuraavana vuonna hän pyrki uudelleen yliopistoon, ja selitti osallistuneensa punaisten konttorityöhön pakosta ja rahanpuutteesta. Samalla hän kuitenkin puolusti hävinneitä. Kurkelan tapauksen jälkeen sodan ajan tapahtumia tutkittiin Hämäläis-Osakunnalla vielä kahdesti. Sisällissota vaikutti osakuntien toimintaan vielä pitkään. Ylioppilaitten suojeluskunnan nosti esille ensimmäisen kerran Eino Helanen hämäläisylioppilaiden kokouksessa 5.11.1918, ja niinpä se perustettiin talvella 1919. Pian se oli kuitenkin alennettava pataljoonaksi Helsingin suojeluskunnan keltaisessa rykmentissä. Seuraavana syksynä se yhdistettiin jo Helsingin herrasväelle tarkoitettuun akateemiseen rykmenttiin. Suojeluskuntainnostus ei kuitenkaan ylioppilaiden keskuudessa kestänyt pitkään, ja sitä oltiinkin elvyttämässä jo talvella 1923. Sodan vaikutus näkyi myös siinä, keille opintoja suunnattiin: ennen sotia tärkeänä pidetty kansan sivistäminen ei ollut enää osakuntien toiminnan kulmakivenä, vaan sen sijaan valistustyö keskitettiin suoritettavaksi sotilaiden keskuudessa aina sodan päättymisestä 1920-luvun puoliväliin.

Lähteet: Kuusisto, Seppo (1978): Kansallishenkeen uskoen – HämäläisOsakunnan historia 1. 1865–1918. Julkaisija Hämäläis-Osakunta Kuusisto, Seppo (1978): Kansallishenkeen uskoen – HämäläisOsakunnan historia 2. 1918–1970. Julkaisija Hämäläis-Osakunta

Miksi luemme klassikkoja? (kirjoitus ja kuvat: Terhi Raikas)

Peruskoulun ja lukion äidinkielen tunneilta jokaiselle on tuttua kahlata läpi pitkäveteisen puuduttavia teoksia ja arvostella ja analysoida niitä. Kaikki tämä oli tehtävä vain siksi, että teokset olivat klassikkoja. Vanhoja, pölyisiä kirjoja, jotka joku on kirjoittanut 1800-luvulla, ja joku toinen on keksinyt sen jälkeen luetuttaa niitä vuosi toisensa perään oppilailla. Itselleni opettaja määräsi lukiossa luettavaksi Paulo Coelhon vuonna 1988 kirjoittaman Alkemistin, jota pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista kertomuksista. Alkemistin takakansi lupaa teoksen olevan yksi niistä harvoista kirjoista, joka voi muuttaa lukijan elämän suunnan täysin. Noh, suoraan sanoen, en ihan tajunnut, mikä teoksen idea oli, joten minuun Coelhon teoksen lukeminen ei jättänyt kovinkaan kultaisia muistoja. Samoihin aikoihin luin myös Celia Reesin Merirosvoja! vuodelta 2003. Tätä teosta ei lueta maailmankirjallisuuden klassikoksi, mutta se on hyvä vertailukappale Alkemistiin nähden. Rees on luonut jännän ja erityisesti nuoren (nais)lukijan myrskyisää mieltä kutkuttavan kertomuksen nuoresta ja rikkaasta Nancy Kingtonista, joka pakenee järjestettyä avioliittoa karanneiden orjien joukkoon. Yhdessä palvelijan tytär Minervan kanssa Nancy päätyy lopulta mieheksi pukeutuneena liittymään merirosvojoukkioon. Reesin hieman lapsellinen kirjoitustapa on kuitenkin taitava, sillä se yhdistää osuvalla tavalla romantiikan, jännityksen, 1700-luvun naisen aseman ja tämän päivän #metoon, sillä Nancyn ja Minervan paon orjien ja lopulta merirosvojen joukkoon käynnistää Minervaan kohdistunut seksuaalinen väkivalta. Rajuista teemoistaan huolimatta kirjasta koskaan

tuskin tulee klassikkoa, vaikka se vie erityisesti nuoren lukijan sydämen. Klassikon aseman saaneiden teosten asema säilyy usein hyvinkin pitkään. Oma suosikkini rakastetun Charles Dickensin (1812-1870) teoksista on ehdottomasti Oliver Twist, mutta Louisa May Alcottin (1832-1888) tyttökirjaklassikko Pikku naisten päähenkilöt leikkivät sen sijaan Pickwick-kerhoa, joka on tuttu Dickensin teoksesta Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Pikku naisten tarina jatkuu Alcottin vuonna 1871 julkaistussa klassikkoteoksessa Pikku miehiä, jossa Jo, yksi Marchin perheen sisaruksista, pyörittää Plumfieldin poikakoulua. Molemmat Marchin perheen sisarusten edesottamuksia seuraavista teoksista on suunnattu ensisijaisesti nuoremmille lukijoille, mutta ainakin itse olen rakastunut niitä myös vanhemmalla iällä pitkälti teosten nostalgiavaikutuksen ja kotoisan tunnelman vuoksi. Mikä sitten on tämä mystinen Pickwick-kerho, joka on ollut leikkien arvoinen jo Alcottin kirjoittaessa Pikku naisia? Dickensin kirjoittama tarina on minulle toistaiseksi hieman hämärän peitossa, sillä luen kirjaa venäjänkielisenä, enkä ole vielä 776-sivuisessa kirjassa ehtinyt kovinkaan pitkälle. Teos on hieman omalaatuiselta vaikuttavan Mr. Pickwickin ja hänen ”kerhonsa” seikkailu pitkin Englannin kyliä ja kaupunkeja yhdessä palvelija Sam Wellerin kanssa. Teoksen syyt nousta klassikon asemaan välittyvät lukijalle kuitenkin hyvin. Itseäni viehättää eniten kirjan värikäs ja moniulotteinen kieli, jonka ansiosta opin jokaisella kirjan sivulla uusia venäjän kielen sanoja. Venäjänkielisen Dickensin käännöksen lukeminen onkin rinnastettavissa Pickwick-kerhon harjoittamiin tutkimusmatkoihin, sillä teos on sukellus sekä menneeseen maailmaan että vieraan kielen vivahteisiin. Parhaiten se kuitenkin

osoittaa, että klassikkoja ei tule ensisijaisesti lukea teosten klassikkoaseman vuoksi, kuten muinoisilla koulun äidinkielen tunneilla, vaan siksi, että tutkimusmatkalla voi tulla törmänneeksi aarteisiin. Dickensin teokset ovat tästä erinomainen esimerkki.

Vastakohtien aikakausi (kirjoitus ja kuvat: Terhi Raikas)

Jälkipolvien mieliin keskiaika piirtyy ajanjaksona, jota värittävät ritarit ja linnanneidot, mutta samalla äärimmäinen köyhyys, nälkä ja rutto. Ääripäiden leimaamana aikana ympäröivä maailma toi yltäkylläisyyttä yhteiskunnan ylimyksille, kärsimystä ja kurjuutta kansalle. Aikakauden eläväiseksi muistamiseksi nykyihmisellä on mahdollisuus kokea kesäiset keskiaikamarkkinat, joita Hämeen alueella järjestetään vuosittain Hämeenlinnassa ja joka toinen vuosi Hollolassa. Molemmissa henkii

markkinamiljöö

aikakauden

elämää,

sillä Hämeenlinnassa markkinat järjestetään noin 700vuotiaan Hämeen linnan ympäristössä, kun taas Hollolassa

keskiaikatunnelmaa

markkinavieraille

tarjoaa

1500-luvun alussa nykyiseen muotoonsa valmistunut Hollolan keskiaikainen kirkko ja sen lähiympäristö.

Paitsi varsinaisella keskiajalla, myös keskiaikamarkkinoilla on havaittavissa lukuisia vastakohtia. Pukuvuokraamon avulla jokaisella on halutessaan mahdollisuus elää päivä linnanneitona, tai vaihtoehtoisesti pukeutua haarniskaan ja kokea, millaista on olla uljas ritari, viikinki tai vaikkapa seppä. Näytteen keskiajan muotivivahteista tarjoavat kuvassa

esiintyvät

meenlinnassa

Hä-

tapaamani

neidot Milla ja Saaga. Kovan ja pehmeän elementit heijastuvat myös markkinoilla myytäviin tuotteisiin, sillä keskiaikateeman mukaisesti markkinoilla kävijän on mahdollista ostaa itselleen muistoksi niin sepän takomia koruja kuin pehmoisia neuletöitäkin. Ruokakojujen makumaailma vaihtelee suolaisista muikuista ja makkaroista sokeria tihkuviin karkkiomeniin, joiden syönnistä tosin saa kilpailla ampiaisten kanssa.

Kilpailua pääsee markkinoilla kuitenkin seuraamaan, vaikkei olisi karkkiomenoiden ystävä. Heinäkuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna saapui Hollolan kirkonkylään taistelemaan uljas joukko ritareja aina Puolasta asti (kuva s. 18). Suurinta taistelua turnajaisvastustajien sijaan ritarit kävivät armotonta hellettä vastaan, sillä kolmenkymmenen asteen lämpötila ja pilvettömältä taivaalta porottava aurinko kuumensivat entisestään muutoinkin kiihkeiden turnajaisten tunnelmaa. Turnajaiset järjestettiin myös Hämeenlinnassa elokuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, jossa tarjolla oli myös jousiammuntakilpailu ja oma turnajaiskilpailunsa myös perheen pienimmille. Kovin ääni lähti kuitenkin ehdottomasti viikinkitaistelunäytöksestä, jossa uljaat urhot ottivat mittaa toisistaan ratkaistakseen, kuka on pohjolan herra. Pohjolan urhoja ja mystistä menneisyyttä ihastelemaan oli saapunut ihmisiä myös kaukaisilta vierailta mailta: siinä missä hämäläiset ovat tottuneet antamaan sisäisen linnanneitonsa kukkia ja seppänsä takoa kesän keskiaikamarkkinoiden koittaessa, sai joukko aasialaisia turisteja kokea jotain eittämättä unohtumatonta astuessaan Hämeenlinnan markkina-alueen porteista sisään. Niin koti- kuin ulkomaisetkin vieraat

saivat tosin olla varuillaan, sillä alueella etsittiin myös lukuisia rikollisia, joita epäiltiin lukuisista karmaisevista rikoksista, kuten omena- tai naurisvarkaudesta

rantarosvou-

desta. Lisäksi alueella taikojaan tiettävästi teki myös karmaiseva Kalevan noita (kuva s. 19). Onneksi markkinat tarjosivat vastakohtansa myös keskiajan tihulaisille, sillä perheen pienimmät – ja mikseivät myös hieman isommatkin – saivat mahdollisuuden rapsutella poneja ja lampaita.

Alumni muistelee (teksti: Antti Hovi, kuva: Markku Rämö)

Opintomatkalla São Paulon osavaltiossa

Eri alojen konferensseihin liittyy yleensä opintomatkoja, joista voi usein oppia enemmän kuin itse konferenssista. Omista matkoistani eksoottisimmat lienevät matka Burkina Fasossa, Sahelin alueella sekä matka São Paulon osavaltiossa Brasiliassa. Tässä tarinaa jälkimmäiseltä matkalta. Luonnonmukaisen viljelyn konferenssi ja majoitus oli São Paulon kaupungissa. Paikka oli pohjoismaiselle järkyttävä, pilvenpiirtäjämerta silmänkantamattomiin, ei lainkaan kasveja tai puistoja, taivaanrannassa oli useita jättikokoisia radiomastoja, poliisihelikoptereita valonheittimineen lensi kaupungin yllä, ja iltahämärässä tunnelma muistutti Ilmestyskirja Nyt -elokuvan siltakohtausta. Hiukan lohdutti tieto siitä, että São Paulossa ryöstetään enemmän pankkeja kuin ihmisiä. Retkikohde São Paulon osavaltio laajoine maatalousalueineen ja rannikon sademetsineen oli kuin eri maailmasta. Kohteista jäi mieleeni termiittikekoja täynnä oleva pelto, maattomien maataloustyöläisten yhdistys, pienviljelijöiden yhdistys, maatalousyliopisto ja luonnonmukaisesti viljelty maatila sekä rannikkosademetsät. Kuuluisat Iguassun vesiputoukset jäivät näkemättä aikapulan vuoksi. Siinä yhteydessä huomasimme, että Brasiliassa on tapana ajaa autoja iltaisin säkkipimeässä ilman valoja ja sytyttää valot vasta lähestyvää autoa kohdatessa. Kyseenalaista säästöä. Luomutilan yksi erikoisuus olivat kaulifloriset hedelmäpuut, jabuticaban (Plinia cauliflora) luumumaiset hedelmät kasvoivat suoraan puiden rungosta. Maistelimme niitä puista, ja maku oli taivaallinen. Harmi, että

ne eivät kestä kuljetusta Eurooppaan asti. Kahvipensaitakin nähtiin. Suomalaisille tärkeää arabica-kahvia viljellään juuri São Paulossa, karkeamman makuista robusta-kahvia taas muissa osavaltioissa. Rannikkosademetsät olivat ainutlaatuinen luonnon monimuotoisuuden aarreaitta, relikti niiden alkuperäisestä laajuudesta, paljon epifyyttejä, kämmeköitä, leelioita. Henkilökohtainen muisto jäi kaikille, kun pulahdimme putouksen alla kirkkaaseen vuoristoveteen uimaan. Luonnonpuiston vartija ei olisi uintia brasilialaisille sallinut, mutta katseli muualle turistien uidessa. Yhtenä iltana koitti odotettu/pelätty lihalla mässäilyn churrasco-ilta. Paikalliset kuulemma valmistautuvat siihen viikon paastolla. Jokaisen pitäisi illan aikana syödä pari kiloa lihaa eri muodoissaan. Tarjoilijat kantoivat eteen tauotta churrasco-lihavartaita, pihviä, maksaa, sydäntä jne. jne. Kasvissyönti ei ollut sinne vielä rantautunut, kuten ei machoilu poistunutkaan. Juomapuolellakin koitti yllätyksiä. Hotellin baarinpitäjä esitti meille ensiksi osanottonsa siitä, että Suomi oli hävinnyt Belgialle kaksi päivää sitten jalkapallossa. Lohdutukseksi hän ehdotti caipirinhaa, aitoa paikallista. Näytti kuin hän olisi kaatanut jäämurskan sekaan sokeriruokoviinaa vapaalla kädellä. Matkakumppanini sanoi kuitenkin lasin tyhjennettyä, että otetaan janoon toiset. Toisen lasin kohdalla hän kommentoi juomassa maistuvan vain limetin ja sokerin. Sanoin, että on tässä vähän prosenttejakin, koska näen kaiken kahtena. Sen jälkeen menimme tietysti kiltisti nukkumaan. Mielenkiintoista oli seurata bussista maaperän värin vaihtelua. Paikallisilta olimme kuulleet, että punainen väri osoitti maan hedelmällisyyttä ja hailean keltainen väri taas laihuutta. Punaista taisi olla enemmän ilmavilla rinnemailla ja keltaista taas veden vaivaamissa notkopaikoissa. Terra rossa tai lateriittimaannos tavallaan vastasi pohjoisen podsolia. Kaliumia siinä oli paljon, mutta vähän fosforia tai kalsiumia.

Paluumatkalla kone tankattiin Rio de Janeirossa. Emme valittaneet, että Rio jäi näkemättä. Siellä käväisseet näet palasivat hotelliin ilman kelloa, lompakkoa ja kameraa. Ja sitten Atlantin yllä paljonkin matkustaneet sanoivat kokeneensa elämänsä pahimman ilmakuopan, kun kone putosi kuin kivi kilometrin verran.

Antti Hovi Kirjoittaja on Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 1996 valmistunut lahtelainen biologi, jonka pääaineena oli systemaattis-ekologinen kasvitiede.

Konferenssikaupungissa São Paulossa pilvenpiirtäjien meri vailla puistoja ulottui silmänkantamattomiin. Kuvassa Antti Hovi, kuvaaja Markku Rämö

Nuo punaiset kuvat kallioissa (teksti: Eero Siljander, kuvat: Eero Siljander, Pekka Kivekäs ja Kimmo Puranen)

Nuoremmalla kivikaudella (n. 7000–3500 vuotta sitten) ihmiset maalasivat kallioihin kuvia. Jotkin kuvat ovat siis olleet niissä jo tuhansia vuosia ennen kuin ensimmäisiä pyramideja suunniteltiin. Suomessa vallitsi tuolloin kampakeraaminen kulttuuri, joka on saanut nimensä saviastioista, joiden pintaan oli painettu ”leimasimella” ikään kuin kammalla tehtyjä kuvioita.

Jean Sibeliuksen vuonna 1911 löytämä verkkokuvio. Kuva: Eero Siljander

Suomesta ei tunneta kiveen hakattuja tai uurrettuja kalliouurroksia, jotka ovat yleensä laakakallioissa, vaikka niitä on Venäjän Karjalassa, Ruotsissa ja Norjassa. Ensimmäisen kalliomaalauksen Suomesta löysi säveltäjä Jean Sibelius vuonna 1911 Kirkkonummen Vitträskistä. Seuraava kalliomaalaus löytyi

vasta yli 50 vuotta myöhemmin – naapurijärveltä Juusjärveltä. Kaikkiaan maalauksia on tähän mennessä löytynyt 102; lisäksi parikymmentä väriläiskää sekä 11 epävarmaa maalausta, joissa ei ole tunnistettavaa kuvaa. Maalauksia ei ole kaikkialla Suomessa, vaan suurin osa on Saimaan ja Päijänteen ympäristössä; kuusi maalausta on Helsingistä länteen ja neljä Kainuussa.

Suomesta löytyneiden kalliomaalausten kuva-aiheita. Kuva: Pekka Kivekäs

Lähes kaikki kalliomaalaukset ovat (tai ovat olleet) järvien rantakallioissa tai suurissa irtokivissä ja usein sisäänpäin kaltevissa seinämissä, missä vesi ja jää eivät ole niin pahasti päässeet kuluttamaan niitä, ja usein kuvien yläpuolella on suojaava ”kalliolippa”. Kuvat ovat melkein poikkeuksetta kallioseinämissä, jotka ovat suuntautuneet kohti etelää, itää tai länttä. ”Aurinko käy lukemassa kuvat” – kuten professori Pekka Kivikäs on romanttisesti todennut. Tähän maalausten suuntautuneisuuteen on voinut vaikuttaa vuodenaika, jolloin kuvia on tehty – jos niitä on tehty keväisin (sarvettomat hirvet), valoon suuntautuneet seinämät ovat olleet kuivia maalata, kun taas varjoiset pohjoiseen suuntautuneet seinämät ovat olleet märkiä tai jopa jäisiä.

Väri on punamultaa, johon on sekoitettu jotain sideainetta – ehkä verta, kalannahasta keitettyä liimaa tai esim. munankeltuaista. Tätä ei täsmälleen tiedetä. Kuvat ovat säilyneet, koska kalliot ovat ”hikoilleet” niiden pintaan samean tai hieman kirkkaamman piioksidikerroksen, jonka alla kuvat ovat ikään kuin lasikerroksen alla kulutukselta suojassa. Joskus maalauskalliossa voi hahmottaa eläinten päitä tai ihmisen kasvoja – ns. antropomorfisia muotoja – kuuluisin näistä kallioista on Astuvansalmella. Siellä voinee ajatella, että ihmiskasvojen profiili on jopa houkuttanut muinaisia ihmisiä maalaamaan kalliota.

Astuvansalmen kuvayhdistelmä. Kuva: Eero Siljander

Miten maalauksia on ajoitettu? Toistaiseksi ainoa ajoitusmenetelmä perustuu maalauksien sijaintiin järvien rantakallioissa. Jääkaudella kilometrien paksuinen jää painoi

Suomen maaperän notkolle. Kun jää suli, maaperä alkoi taas kohota alkuperäiseen asentoonsa, aluksi jääkauden loputtua kovalla vauhdilla sittemmin hidastuen. Koska jää suli pohjoisessa myöhemmin, maaperä nousee siellä nykyään nopeammin kuin etelässä ja näin maaperä kallistuu. Kun tiedetään, millä korkeudella järven vesi on ollut esim. kivikaudella, voidaan arvioida maalausajankohta. Olettamuksena on tietenkin se, että kuvat on tehty jäältä tai veneestä, ja kyseisen vesistön historia on tiedettävä. Esim. Päijänteen Kinisselän Patalahden venekuvat jäivät korkealle rantaseinämään, kun ensin Heinolanharju ja sitten Vuolenkosken harju puhkesivat noin 7000 vuotta sitten ja osa Päijänteen vesistä karkasi Kymijokea pitkin. Mäntyharjun Kallaveden Itkonlahden maalaus on sitä vastoin osittain veden alla, kun järven pinta on noussut. Voi olla, että tulevaisuudessa kalliomaalauksia voidaan jo ajoittaa muutenkin kuin rantakorkeuksien mukaan!?

Astuvansalmen ihmisprofiili kalliossa oikealla. Kuva: Eero Siljander

Kuva-aiheita vähän, yleisin aihe ihminen Ihmisen kuvat ovat tikku-ukkomaisia – kädet ovat eri asennoissa. Joskus hahmoilla on kuvattuna sarvet päähän tai mahdollisesti naamio – shamaanejako? Yleensä hahmoilla ei ole käsissään mitään esineitä; Astuvansalmella on kuitenkin naishahmo, jolla on jousimainen kaari kädessään. Joissakin maalauksissa on ihmishahmolla molemmissa käsissään käärmemäiset esineet (esim. Keltavuori, Salminkallio, Ristniemenvuori): ovatko kyseessä salamat vai käärmeet? Samanlainen siksak-viiva koskettaa kaatuvaa ihmistä Mertavuorella. Joskus ihmishahmo syöksyy pää alaspäin kohti vettä (esim. Sarkaveden Haukkavuori ja Verijärvi). Hirvikin yleisimpiä aiheita Hirviä on pienikokoisia yleensä kokonaan väritettyjä eläimiä tai suurempikokoisia ääriviivaeläimiä. Usein – maalauskorkeuden perusteella nuorimpien eläinten – ruho on kuvattu pelkällä viivalla. Joskus ääriviivahirville on maalattu sydänpiste. Yleensä hirvet on suunnattu vasemmalle (tekeekö oikeakätinen ihminen vasemmalle suuntaavan eläimen?).

Hirviä ja veneitä Kuhmoisten Pyhäinpäällä. Kuva: Eero Siljander

Sarvimainen vene Veneet kuvannevat nahkaveneitä, jollaisia on ollut eskimoilla ja intiaaneilla. Veneissä on aina pystyviivoja tai liekkimäisiä kuvia, jotka esittävät kyydissä olevia ihmisiä. Joskus näitä ihmisiä on niin paljon, että miettii, onko se ollut mahdollista. Usein veneen keulaan on kuvattu hirvenpää. Monenlaisia kuva-aiheita Kämmenen jälki: maaliin kastettu kämmen on painettu kallioseinämää vasten (mm. Astuvansalmi, Sarkaveden Haukkavuori, Venäinniemi, Saraakallio). Kämmenen koosta päätellen tekijöinä ovat olleet miehet. Kaloja on Suomen kuvastossa yllättävän vähän. Komein kalan kuva on Juusjärvellä, lisäksi varmoja kuvia on Kapasaaresta ja Ahotaipaleenmäeltä. Kuvastoon kuuluu lisäksi käärmemäisiä olentoja ja jokin verkkomainen kuva sekä vinoristejä. Erikoista on, että esim. Äänisen itärannan kalliouurroksissa hyvin tavallisia vesilintujen kuvia tunnetaan Suomesta vain Savonlinnan Rapakosta. Sen sijaan lintuhahmoja on joissakin kampakeraamisissa saviastioissa koristeaiheena. Tutkimuksia Ristiinan Astuvansalmella suoritettiin sukellustutkimuksia vuosina 1990–1993 Juhani Grönhagenin johdolla. Maalauksen edustalta löydettiin useita meripihkaisia, ihmiskasvoisia riipuksia. Meripihkaa on kutsuttu kivikauden kullaksi, ja sitä tuotiin Suomeen Itämeren kaakkoisosista. Riipukset on uhrattu kalliomaalauksen edustalla muinaisissa uhrimenoissa. Myös Antti Lahelman johdolla suoritettiin sukellustutkimuksia Iitin Kotojärven Haukkavuoren edustalla muutama vuosi sitten. Tuloksena oli eri eläimille kuuluneita luita, eläimet lienee uhrattu maalauksen edustalla kauan sitten.

Antti Lahelma ja Riitta Rainio ovat suorittaneet Hossan Värikalliolla Suomussalmella kaikututkimuksia. Paikka onkin noille tutkimuksille sopiva, koska vedenpinta ei ole juurikaan muuttunut kivikauden ajoista. Voi hyvin kuvitella, kuinka muinainen ihminen on pitänyt paikkaa pyhänä, kun kallio on vastannut ohikulkijan huudahduksiin. Mietteitä maalauksilla Suomen kalliomaalaukset keskittyvät veden äärelle, vesireittien varsille, ei kuitenkaan suurien järvien tuulisille rannoille. Monilla keskimääräistä suuremmilla maalauskentillä ihmetyttää se, miksi maalauksia on tehty samoihin kohtiin, jopa päällekkäin, vaikka vieressä olisi ollut vapaata kalliopintaa. Tämä viittaa siihen, että itse kuvien teon seremonia olisi ollut tärkeää, ei niinkään lopputulos?

Suomen vaikuttavimpia kalliomaalausseinämiä on Suomussalmen värikallio. Kuvassa Anita Seppä. Kuvaaja: Kimmo Puranen

Vaikuttaa siltä, että vanhimmat kuvat olivat naturalistisimpia ja nuoremmat, alempana olevat, pelkistyneempiä, kuin symboleja: tuntuu kuin kuvat olisivat edenneet kuvakirjoituksen suuntaan. Suomen kalliokuvissa vain vähän liikettä Poikkeuksia on muutamia: jossakin Juusjärven tai Saraakallion kuvissa on tanssivia ihmisiä, muuten tuntuu kuin Suomen kuvastossa niin ihmiset kuin eläimet jököttäisivät liikkumattomina paikoillaan meitä katsojia tuijotellen. Harvoin kuvissa on useampaa samalla kertaa tehtyä olentoa; Astuvansalmen kuvassa on hirvi, ihminen ja vene, lisäksi ovat jo mainitut Juusjärven ja Saraakallion tanssikohtaukset. Muutamin paikoin on yhdessä kuvattu ihmishahmo ja hirvi. Olosuhteet vaikuttavat havainnointiin Useimmiten ihmiset pettyvät nähdessään kalliomaalauksia: ”Tuollaisia punaisia tuhrujako ne vain ovat!” Vähitellen alkaa tunnistaa kuva-aiheita: veneitä, ihmisiä, hirviä... Kun kulkee maalauksia havainnoimassa, voi huomata, kuinka eri lailla kuvat näkyvät eri olosuhteissa! Kaikkein huonoimmin kuvat näkyvät kuivalla säällä ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Joskus, kun osuu maalauksille otolliseen aikaan – kun olosuhteet eli kosteus, lämpötila ja valaistus ovat kohdallaan – voi seinämä paljastaa jotakin uutta, ennennäkemätöntä! Miksi kuvia on tehty? Syitä kalliomaalausten tekemiseen on varmuudella mahdotonta tietää. Nykyisin selitysyrityksiä on kaksi: metsästysmagia ja shamanismi. Kuvia kallioihin eivät siis ole tehneet ketkä tahansa, vaan asialla ovat olleet shamaanit heimon seremonioissa. Shamaanit olivat heimonsa pappeja, ennustajia ja lääkäreitä, joilla oli kyky vaipua transsiin ja vaeltaa henkimatkansa aikana toisiin maailmoihin. Täällä he pyysivät apua esim. eläinten kantoja sääteleviltä lajinhaltijoilta uhkaavaan nälänhätään tai apua sairaan parantamiseksi. Shamaanimatkan aikana noita saattoi

muuttua eläimeksi tai hänellä oli apueläimiä matkallaan. Kallioseinämien kuvat olisivat siis kuvia shamaaneista transsimatkoillaan eläiminä tai näitä apueläimiä. Metsästysmagiassa oletetaan, että kallioon maalatuilla hirven kuvilla olisi tavallaan ”varattu” saalistettava eläin. Toisen selityksen mukaan kuvan teolla olisi palautettu kaadettu eläin takaisin luontoon. On myös epäilty kuvia tehdyn niiden paikkojen läheisyyteen, missä eläimiä oli pyydetty niiden uidessa järvien yli. On selvää, että mitään ”ruokalistoja” kalliomaalaukset eivät ole. Maalauksissa ei esiinny hylkeitä eikä majavia, jotka olivat kivikaudella suosittua riistaa, ja tärkein eli kalakin on harvinainen. Jopa karhukin loistaa poissaolollaan (vain pari pientä ja epävarmaa kuvaa), oliko se jo kivikaudella tabu? Antti Lahelma on tutkinut myös Kanadan kalliotaidetta. Siellä intiaanien kuvat ovat yllättävän samankaltaisia kuin meilläkin. Joissakin kohteissa kuvat kallioissa kuvaavat kallion sisällä asuvia pieniä olentoja, joista on syytä pysyä erossa, mutta joilta ääritapauksissa voi pyytää apua. Joka tapauksessa, olen sitä mieltä, että koskaan emme saa varmuutta siitä, mitä muinainen ihminen on ajatellut kuvia tehdessään. Meidän maailmamme on niin erilainen kuin kivikauden ihmisen. Meillä on satojen sukupolvien perintö ja kokemus, toisaalta nykyihminen tuskin montaa hetkeä eläisi siinä ympäristössä, jossa kaikki, ihan kaikki, olisi raavittava ympäröivästä luonnosta!

Kirjoittaja on arkeologian harrastajien Hiisi-lehden päätoimittaja ja muinaistaidematkojen järjestäjä.

Ei minkään historia (Teksti: Valter Uotila) When you make yourself into zero, your power becomes invincible. –Mahatma Gandhi

Muistatko sen hetken, kun ymmärsit nollan merkityksen? Itse en muista mutta luultavasti se tapahtui samaan aikaan, kun opin muutkin luonnolliset luvut. Emme ehkä useinkaan pohdi asiaa, mutta elämme maailmassa, joka tulvii historiallisesti monimutkaisia ja myöhään ymmärrettyjä lukuja. Näistä eräs esimerkki on nolla, jonka historiasta kerron. Ihmiskunnan historiassa nolla esiintyy ensimmäisen kerran verrattain myöhään. Ilmeisesti nollan ja myös negatiivisten lukujen ottamista käyttöön varhaisissa sivilisaatioissa vaikeutti ajatus, että olemassa ei voi olla nollaa tai negatiivista määrää konkreettisia asioita. Tänään maailmamme on hyvin paljon monimutkaisempi emmekä selviäisi ilman nollaa. "Black Holes are where God divided by zero", sanoi Albert Einstein. Vaikka ajattelemme osaavamme laskea, on vaikeaa pohtia vastaus jakolaskuihin 1/0 ja 0/0. Siitä huolimatta, että nollalla ei voi useimmiten jakaa, nolla itse on jaollinen jokaisella luvulla. Meillä nollan lisääminen luvun perään vastaa luvun kertomista kymmenellä. Nollalla on ominaisuuksia, jotka yleistyvät erilaisissa algebrallisissa rakenteissa. Niissä nolla saa lähes poikkeuksetta erityisiä ominaisuuksia, joita muilla luvuilla ei ole: nollan lisääminen lukuun pilkun jälkeen ei muuta lukua ja nollalla kertomalla saamme tulokseksi nollan. Nollalla ei ole yhtenäistä selkeää historiaa tai keksijää. Nolla saapui Eurooppaan 1200-luvulla, kun italialainen matemaatikko Leonardo Fibonacci käytti sitä töissään tuotuaan

arabialaiset numerot mukanaan Pohjois-Afrikasta. Nolla sai ilmeisesti alkunsa useissa eri paikoissa eri aikoihin toisistaan riippumatta. Ensimmäinen mahdollinen nollan esiintyminen tunnetaan sumerialaisilta Mesopotamiasta noin 2000–3000 vuotta eaa. Myös egyptiläiset käyttivät nollaa kymmenjärjestelmässään. Heille 0 merkitsi kauneutta. Myöhemmin nollaa käytettiin Babyloniassa 300–400 eaa. Alussa nollalla ei ollut merkitystä yksinään vaan se esiintyi lukujärjestelmissä paikanpitäjänä, eräänlaisena tyhjänä laatikkona, erottamassa esimerkiksi luvut 1, 10 ja 100. Nollan merkitys oli pikemmin tyhjä paikka luvussa kuin oma itsenäinen lukunsa. Noin vuonna 50 jaa. Intissa se alkoi saada merkitystä omana lukunaan -1 ja 1 välissä mutta lopulta kesti kauan ennen kuin nollaa alettiin käyttää niin kuin me sitä nykyään käytämme. Keski-Amerikan sivilisaatioissa nolla kehittyi omillaan noin 40 eaa. ja sen uskotaan siirtyneen sieltä Maya-kulttuuriin. Mayat käyttivät nollaa erityisesti pitkälaskukalenterissaan. Mielenkiintoista on, että ampiaiset osoittivat ensimmäisinä hyönteisinä merkkejä siitä, että ne ymmärtävät nollan käsitteen ja lukujen järjestyksen. Voimmekin olla vakuuttuneita, että vanha kreikkalainen kysymys siitä, kuinka ei-mikään voi olla jotain, saa erään mahdollisen vastauksensa nollassa. Lähteet: Robert Kaplan. The Nothing that Is: A Natural History of Zero. 1999. https://www.scientificamerican.com/article/history-of-zero/ https://www.newscientist.com/article/2142884-bees-are-first-insectsshown-to-understand-the-concept-of-zero/

Toimittaja testaa: Kansallispuvun tekeminen (osa 1) Kuvat ja teksti: Janette Välimäki

Hämäläisistä pidoista innostuneena ajatus omasta ja juuri kotiseutuni, Hämeenkyrön puvusta (kuvassa) alkoi kiinnostaa, ja koska kirppareilta tällaisen harvemmin nähdyn puvun metsästäminen on pitkälti hakuammuntaa, tilaustyötä huomattavasti pienempi lasku ja käsityötausta synnyttivät ajatuksen puvun tekemisestä itse. Facebookin Kansallispuku – Folkdräkt -ryhmä myös on luonut intoa ja uskoa tämän projektin mahdollisuuteen. Toisin kuin monien muiden vaateprojektien, kansallispuvun kohdalla eivät riitä pelkät kaavat, kankaat ja ompelukone – täysin perinteisellä tyylillä ompelukoneeseenhan ei edes tulisi koskea. Kankaat ja mallit ovat pitkälti pukukohtaisia, mutta Hämeenkyrön puvunkin kohdalla joustovaraa antaa kaksi eri liivi- ja essumallia. Vaikka #tuunaamunperinne ideologia onkin vallallaan, kansallispukua kokonaisuutena käytettäessä toivomus ja omakin preferenssi on, että kokonaisuudet kokonaisuutena ja vain yksittäisemmät osat yhdistettynä arkisempaankin käyttöön. Käytännössä aloin toteuttaa projektiani tänä kesänä, kunnianhimoisena tavoitteenani saada puku käyttökuntoon seuraaville pidoille. Etenkin harvemmin nähtyjen pukujen kohdalla kirjastot voivat olla suurempi apu kuin läppäri - itse tuli melkein otettua yhteyttä myös päivätoimintakeskukseen Hämeenkyrössä ja pariin bloggaajaan lisätiedon saamiseksi. Myös Kansallispuku-ryhmä on oikea aarreaitta, ja vastauksia saa usein kuin apteekin hyllyltä. Puvuista annettuja kirjallisia kuvauksia taas kannattaa verrata kuvamateriaaliin, ettei tule esimerkiksi tilanneeksi valmiina essua, jossa on kyllä reikäommel mutta vääränlainen sellainen…

Etenkin opiskelijabudjetilla kannattaa olla kärppänä: itse löysin esim. kaavoja ja ohjeita Suomen Perinnetekstiilit Oy:n (Helmi Vuorelma) poistopolkasta vain 5 euroa kappale. Ottamalla yhteyttä suoraan kansallispukujen valmistajiin saa myös asiantuntevaa neuvoa; jopa havainnollistavien piirroskuvien kera. Lisäksi korjattuani väärinkäsitykset kansallispukukurssien törkyhinnoista nappasin viimeisen kurssipaikan Helsingin työväenopistolta: hintaa opiskelijalle jäi vajaa 40 euroa syyslukukaudelta ja taso aloittelijallekin sopiva. Selväksi käy, että tämän luokan projektiin opiskelijabudjettiakin kannattaa hieman venyttää laadun takaamiseksi, mutta vaihtoehtoja selvittämällä ei maksa turhasta: pelkästään paitaa varten piti heti alkuun tehdä lähes sadan euron tilaus, mutta vanhat lakanakankaat käyvät yhä paidan alaosaan ja oikealla langalla vaivaa vaativa reikäommel myös kestää – ja itsetehtynä saan paitani edelleen moninkertaisesti edullisemmin. Ryhmässäni on niin jo 80luvun puolella aloitettua projektia jatkavia, tyttärelleen alusta asti kansallispukua tekeviä sekä useita samanaikaisia projektejaan työstäviä, ja joka kerralla oppii myös hieman eri puvuista ja niiden historiasta, pukujen käytöstä ja hoidosta sekä tietysti pukujen teosta yleisesti ja pukukohtaisesti – osalle ryhmässä käyminen on selkeästi myös viikoittainen ”terapiahetki” ja kurssilla ollaan jo ännättä kertaa. Vaikka tavoitteeni reikäompeleen aloituksesta vaihtui kaavojen uudelleen leikkaamiseen ja sopivamman kankaan tilaamiseen, ainakaan en ole yksin alkavan

ikuisuusprojektini kanssa ja tunnen tekeväni harvemmin tuulettuneelle puvulle oikeutta ottaessani haasteen vastaan. Kansallispuvussa aivan kaiken voi tehdä itse kankaan kutomisesta lähtien – tätä budjettiystävällisempää vaihtoehtoa ehdinkin harkita, jos vain ilmainen kangaspuiden käyttö olisi mahdollistunut. Tulenkin maksamaan hamekankaasta noin 300 euroa, mutta tämä tulee olemaan asuni kallein ja suurin osa, ja onpahan varmasti tasaista laatua. Nähtäväksi jää, pääsenkö reikäommelta pidemmälle syksyn aikana – stay tuned! #kansallispukukuuluukaikille

Hämikselläkin voi ommella! Hämäläis-Osakunnan ompeluseura (HOOS) tarjoaa kerhotoimintaa kaikille ompelusta ja muista käsitöistä kiinnostuneille osakuntalaisille. Ompeluseuran tapaamisiin voi tulla tekemään mieleisiään käsitöitä ja viettämään aikaa rennossa ympäristössä, jossa sekä kokeneet että aloittelevat käsityöläiset toivotetaan tervetulleiksi. Seuralla on mm. ompelukoneita, saumuri sekä erilaisia käsityö- ja askartelutarvikkeita, jotka ovat kaikkien osakuntalaisten käytettävissä tapaamisiltoina. Ompeluseuran toiminnan on tarkoitus olla osakuntalaisten näköistä, ja siksi kaikki toimintaan liittyvät toiveet ja ideat otetaan ilolla vastaan. Säännöllisten tapaamisten lisäksi ompeluseura mm. hankkii käsityötarvikkeita yhteisiin projekteihin ja järjestää ekskursioita käsityöaiheisiin tapahtumiin, joten mahdollisuuksia on monenlaisia. Jos siis tuntuu, ettei käsityöharrastukselle löydy aikaa, saamattomuus vaivaa tai kaipaa muutakin seuraa kuin kutimen, kannattaa suunnata Hämikselle ompeluseuran tapaamisiin! Terveisin, Milla Hallikas, Omppiksen pj

Historianopiskelijana Helsingissä (teksti ja kuvat: Jenny Ollikainen)

Minulla on nyt vuoden verran kokemusta siitä, millaista historian opiskelu on ihan oikeasti yliopistossa. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt hyvin ja tullut siihen tulokseen, että tämä oli oikea paikka minulle. Vaikka historian opiskeluun ja muuten yliopistoelämään olin saanut kosketuksen jo avoimen yliopiston puolella, sain huomata että Helsingin yliopiston keskustan kampus on todellakin mitä parhain paikka historian opiskelijalle esimerkiksi kansallisarkiston ja kirjaston läheisyyden vuoksi. Myös yliopiston rakennukset ovat itsessään historiallisia ja museomaisia, joten meille ne ovat erinomainen ympäristö. Vuonna 2017 meitä pääsi sisään noin kolmekymmentä ja useimpiin muihin fukseihin ehti tutustua jossain määrin jo ennen varsinaisten opintojen aloittamista. Viimeistään vuoden kuluessa olemme oppineet tuntemaan toisemme aika hyvin monien yhteisten tapahtumien, muun muassa fuksiaisten, merkeissä. Ja tietysti olemme nähneet tosiamme myös luennoilla silloin tällöin. Historiaa opiskellessa on saanut huomata, kuinka paljon erilaisia näkökulmia menneisyyteen voi olla. Paitsi että yliopistossa on käyty läpi kaikille tuttuja aiheita, kuten iänikuisia sotia, on täällä tullut tutuiksi muun

muassa sellaiset käsitteet kuten psykohistoria (psykologian vaikutus historian tapahtumiin) sekä mikrohistoria (tavallisen ihmisen arkinen elämä eri aikakausina). Myös aiemmin läpi käytyihin aikakausiin, kuten antiikin aikaan, on yliopisto-opinnoissa ollut mahdollista perehtyä syvemmin. Ensimmäisen vuoden edetessä useimmille alkoi hahmottua myös se, mihin opinnoissaan tahtoo suuntautua. Eräiltähän oli jo kysytty, että tulisiko heistä opettajia vai työttömiä. Itsekin olin hieman epävarma siitä mitä minusta ”isona tulisi” mutta vaihtoehdot kyllä selvisivät vähitellen. Museologia on eräs näistä, oma kiinnostuksen kohteeni. Historianopiskelijoista voi tulla tietenkin myös historiantutkija. Ja ainahan yliopistokoulutuksesta on hyötyä, vaikkei juuri omaa ainetta vastaavia töitä saisikaan. Akateemista koulutusta arvostetaan aineesta riippumatta. Opettajan ura ei näin ollen ole ainoa vaihtoehto, vaikkakin aika yleinen valinta. Mutta epäilen, että tulevaisuuden töistä murehtimisen sijaan useimmat keskittyvät enemmänkin tämän hetken opiskelijaelämään sekä järjestötoimintaan. Ainejärjestömme on nimeltään Kronos ja lehtemme on Kronikka. Sitä saa paperisena opiskelijahuoneeltamme Topeliasta, mutta se on luettavissa myös sähköisenä. Järjestössämme on mukana paljon aktiivisia ihmisiä ja Kronoksen hallituksessa on valtuutettu henkilö jokaiseen tehtävään, jopa kaktuksen hoitoon. Bilevastaaviakin on useita, tehtävästään hyvin innostuneita, ja he ovat kyllä järjestäneet meille monet hauskat sitsit. Bileiden vastapainoksi Kronos tarjoaa myös muunlaista toimintaa, josta mainita voisi ainakin Kronoksen kirjallisuuskerhon (KKK). Lisäksi tapaamme muiden yliopistojen historianopiskelijoita Historian opiskelijain liiton (HOL) kautta. Historianopiskelijoita kun ollaan, niin tietenkin tahdomme tutustua myös muiden maiden historiaan. Joka kevät kronoslaiset tekevät noin viikon mittaisen opintomatkan. Viime vuonna matka suuntautui antiikin

nähtävyyksille Kreikkaan ja tänä vuonna puolestaan Viipuriin ja Pietariin. Viimeksi mainitulla ekskursiolla olin itsekin mukana ja voin sanoa että kyllä kannatti. Opiskelijaporukassa tulee nähtyä ja tehtyä paljon sellaista, mitä muuten ei ehkä tulisi ajatelleeksikaan. Lisäksi meillä rakastetaan käydä risteilyillä ja usein niistä kirjoitetaan raportteja Kronikkaankin. Muutenkin tekemisiämme voi seurata Kronikka-lehdestä sekä sosiaalisessa mediassa Instagramissa. Meillä on myös uudistuneet nettisivut kronosry.fi , joilta saa lisätietoa muun muassa vuokrattavista posliineista. Yliopiston tapahtumissa meidät kronoslaiset tunnistaa tummansinisistä haalareista. -Jasmina Ollikainen, historianopiskelija ja yksi Kronikka-lehden päätoimittajista (ja muuten myös kirjailija)

Ihmisen vaikutus kasvistoon (teksti ja kuvat: Antti Hovi)

Ihmiskunnan kehityksessä tapahtui suuri muutos, kun keräilytaloudesta siirryttiin maanviljelyskulttuuriin Lähi-idässä. Samalla ihmisen vaikutus ympäröivään luontoon ja kasvillisuuteen laajeni merkittävästi. Maanviljelyn etenemisen myötä myös sitä seuraava kasvilajisto levisi Lähiidästä Välimerelle ja sieltä Keski-Eurooppaan päätyen lopulta Pohjoismaihin ja myös Suomeen asti. Suomen osalta leviämisreitti lienee ollut osin itäisempi kulkien ensin Tonavan laaksoa kohti pohjoista ja sitten Ukrainan arojen ja Baltian kautta Itämeren rannoille. Ihmisen ja karjan vaikutuksesta metsät vähenivät ja tilalle tuli puusavannimaista kasvillisuutta, erilaisia hakamaita pienine peltotilkkuineen. Asutuksen vakiintuessa kylien ympärille muodostuivat pysyvät pellot ja lähilaitumet ketoineen. Kauemmaksi kylistä syntyivät etälaitumet ja metsänreunat, joita hyödynnettiin erilaisten tarvepuiden otossa. Karja laidunsi kaikkialla muualla paitsi pelloilla, jotka suojattiin aitauksilla. Vastaavasti laidunnetaan yhä mm. Venäjän Karjalassa. Mereisessä ilmastossa laidunnus synnytti kanervanummia, joita Suomessa lähenevät katajaa kasvavat kangaskedot. Varsinkin pohjoisessa metsää kaskettiin viljelymaan luomiseksi. Kaskeamisesta syntyi viljelyvaiheen jälkeen koivuvaltaisia metsiä ja ahoja. Tämän seurauksena ItäSuomessa Karjalasta Päijät-Hämeeseen asti kolmasosa metsistä saattaa yhä kasvaa pääosin koivua. Kaskitaloudesta muistuttaa myös ruusuruohon, aholeinikin, kesämaitiaisen ja peurankellon runsaus.

Tummatulikukka on tehnyt pitkän matkan Turkin suunnalta vanhan asutuksen alueille maassamme.

Muinaistulokkaita aikojen takaa Suuri osa vanhojen kylien perinnemaisemien kasveista on kuitenkin peräisin kauempaa historiasta, monet jo rautakaudelta asti. Hämeen lajeista 190 ja perinnebiotooppien lajeista yli 150 on näitä ennen 1600luvun alkua saapuneita muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä. Näistä lajeista ainakin 40 on voinut kasvaa kylien lähiketojen lisäksi myös lähipeltojen rikkakasveina, kuten Hämeen vanhaan asutukseen liittyvä nurmilaukka. Voi vain ihmetellä, miten esim. tummatulikukka on saapunut ihmisen ja karjan mukana tulikukkien leviämiskeskuksesta Turkin seudulta tänne pohjan perille; ja miten nämä arkeofyyttilajit levisivät voimakkaasti rautakaudella 800–1200-luvuilla mutta taantuivat keskiajan kylmän kauden koittaessa 1300-luvulla.

Nurmilaukan kasvupaikat sisämaassa liittyvät hämäläisasutukseen rautakaudelta alkaen.

Viljansiemenien mukana levisivät myös rikkakasvien siemenet. Heinäkuormien mukana varisi matkalle myös siemeniä. Eläimet levittivät kasveja siementen tarttuessa karvapeitteeseen, lannan mukana ja sorkanjälkiin taimettuen. Ihmisen mukana kulkeutuneista lajeista tunnetuimpia on piharatamo Amerikassa, intiaanit kutsuivat sitä syystä ”valkoisen miehen jalanjäljeksi”. Suomesta vastaava hyvin tunnettu ja dokumentoitu esimerkki on pihasaunio, sen leviämishistoriaa on kirjattu 1870-luvulta lähtien. Maailmanlaajuisesti kasveja ovat levittäneet purjerahtilaivat painolastimaansa mukana. Suomessakin on Porin vanhan sataman alueella monimuotoista kasvillisuutta purjelaivojen aikakaudelta. Voi vain kuvitella, miten massiivisesti laivaliikenne on levittänyt kasveja satamasta toiseen ja mantereelta toiselle. Esimerkiksi Madeiralla ja Kanariansaarilla ihmisen mukana tulleet tulokkaat ovat syrjäyttäneet pääosan alkuperäisestä laurisilva-metsästä. Parinkymmenen vuoden aikana esim. inkiväärililja on levinnyt huolestuttavasti. Muuallakin subtropiikissa monet rikkakasvit muuttuvat kosmopoliiteiksi, esim. alun perin amerikkalainen karvarusokki.

Peurankellon levinneisyys kuvastaa Suomen kaskiviljelytilannetta.

Junien tuomia itätulokkaita Rautateiden mukana on tehokkaasti kulkeutunut oma lajistonsa. Usein ratalajisto on saapunut idän suunnasta ensimmäisen pääradan Helsinki–Viipuri–Pietari vartta pitkin. Niinpä Viipurista, Lappeenrannasta, Kouvolasta, Lahdesta ja Riihimäeltä, osin Hämeenlinnasta ja Tampereelta saakka, löytyy paljon samoja junien mukana tulleita lajeja. Yleisimpiä näistä ovat harmio, idänkattara, valkomesikkä, kanadankoiransilmä, ratakrassi, ketomaruna ja ukonpalko. Lahden tavara-aseman ratapihalle on muodostunut erikoinen venäläisvaunujen alue. Siellä on varastoitu Venäjältä tulleita tavaravaunuja, mm. viljasiilovaunuja. Näiden mukana on tullut lähes 80 harvinaista kasvilajia, joiden luontainen kotiseutu on usein Kaakkois-, Keski- tai EteläEurooppa tai Lounais-Venäjä tai Pohjois-Aasia. Pisimpään paikalle ovat jääneet kasvamaan tataarisinivalvatti, idänmaruna ja kyläsirkunjyvä sekä idänkenttätyräkki.

Monenlaisia kulkeutumistapojaMaanteitä pitkin leviäviä lajeja ovat mm. pietaryrtti ja pukinparta. Maantien ja harjun kohtauspaikkoihin tienleikkauksiin syntyy usein ukontulikukan ja jänönapilan kasvustoja. Muutkin ketokasvit, esim. kissankäpälä, ketokaunokki ja mäkitervakko, hyödyntävät soraisia tienpientareita ketoja korvaavina kasvupaikkoina. Ukonpalko liittyy myös venäläisten kasarmien kautta tapahtuneeseen leviämiseen. Varuskuntien tai sotajoukkojen leiripaikkojen kasveja kutsutaan polemokoreiksi. Lahden Hennalan kasarmin osalta näitä ovat mm. palsternakka, punaluppio, tannervihvilä, idänhierakka ja rohtosekä valkomesikkä.

Idänkenttätyräkki on saapunut junien mukana radanvarsille.

Kasvit ovat levinneet myös myllyille tulevien viljakuormien mukana. Viljanpuhdistuksen tehostuttua näiden myllytulokkaiden merkitys on vähentynyt. Lahden Kärpäsessä runsas heinäratamokasvusto lienee kuitenkin tullut viljasiilon myötä. Nykyisin heinäratamo leviää nurmikonsiemenen mukana, kuten myös punasavikka. Pienessä mitassa kasveja liikkuu myös lintulaudoille tuotujen linnunsiementen mukana. Lintulaudan alla voi kasvaa esim. marunatuoksukkia ja hulluruohoa. Haitalliset vieraslajit ovat oma lukunsa. Ne poikkeavat tavallisista tulokaslajeista aggressiivisen leviämisensä johdosta. Suomessa lupiini on vallannut teidenvarret, jättipalsami ojanpohjat, ja jättiputki on muodostanut eri puolille kasvustoja. Meillä jättiputkista voidaan vielä päästä eroon, mutta Venäjällä jättiputkiviidakot peittävät teidenvarsia jo matkalla rajalta kohti Viipuria ja Pietaria. Viattomalta tuntuvasta lajistakin voi jatkossa tulla ongelmia, mistä on esimerkkinä kanadanpiiskun leviäminen pitkin teidenvarsia Ruotsissa.

Seuraava Hälläpyörä siintää jo kaukaisuudessa…