H2 2/2016

Page 1

HELGA MAGAZINE 2 / 2016

USKALLA | Kymmenen sormea ja viisi varvasta | The mystery of a dark room | Areena ja adrenaliini - showpaini Suomessa | Miksi menn채 klubille, kun voi tanssia mets채ss채?


USKALLA Toimitus kertoo tarinoita uskalluksesta:

Niko Ikonen: Koska olen tuhlannut elämäni lähinnä rokkikukkoiluun, oli jo pelkästään Haaga-Heliaan lähteminen uskaltava askel omassa sisäavaruudessa. Olen myös hedonismiin taipuvainen introvertti ja eskapistitaiteilija, joten jo pelkkä koulunkäynti muodostuu eräänlaiseksi eloonjäämistaisteluksi, joka vaatii välillä aikamoista henkistä painia oman egon kanssa. Onneksi olen jo vanha ja raihnainen, eikä muusikkorenttuilu ole enää tavoiteltava mielentila, joten on aika kääntää uusi sivu elämässä. Niskavilloista kiinni ja eteenpäin!

PÄÄTOIMITTAJA: Jasmina Kauta TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ: Juhis Ranta AD: Jesperi Virtanen VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA: Rosanne Seppänen KUVATOIMITTAJA: Julia Falck TOIMITUSSIHTEERIT: Eveliina Aarnos Vilma Heimonen Joonas Koivisto Laura Takki KANNEN KUVA: Ilari Lehtinen

Laura Kanerva: Olen koko ikäni ollut ponnaripäinen urheilijatyttö, joka kilpaili SM-tasolla teini-ikään asti. 20-vuotiaana ystäväni pyysi mua johtamaan poikasudenpentuja, vaikka mulla ei ollut mitään käsitystä partiosta. Oli tosi villiä lähteä opettamaan lapsille taitoja, joita ei itse aluksi osannut ollenkaan. Onneksi lähdin, sillä olen saanut paljon uusia ystäviä ja jäänyt totaalisesti koukkuun. Kiitos partion olen laskenut koskea Kanadassa, järjestänyt hauskoja tapahtumia ja erityisesti ollut osana lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä.

Miika Auvinen: Omaan menneisyyteeni kuuluu rankka syrjäytyminen. Olen välillä jo luovuttanut ja ollut viittä vaille jäämässä eläkkeelle psyykkisen sairauden vuoksi. Olen sittemmin harjoitellut sosiaalisuutta, ihmisten kanssa toimimista ja esillä olemista. Saatan menneisyyteni vuoksi olla välillä vähän outo. Asiakaspalvelua harrastaessani heräsin siihen että olenkin melko hyvä ihmisten kanssa. Jokainen päivä journalismia opiskellessa, haastatteluja ja gallupeja tehdessä, on voitto, ottaen huomioon miten sosiaalisesti arka olen välillä ollut.

TOIMITUS: Eveliina Aarnos Miika Auvinen Julia Falck Julia Harjanne Vilma Heimonen Tanja Honkanen Niko Ikonen Jasmina Kauta Joonas Koivisto Sonny Kylä-Liuhala Annukka Multanen Kaisa Murto Juhis Ranta Laura Takki Peppi Talonpoika Hanna Vaittinen Jesperi Virtanen Solveig Wallenius

Nea Kivelä Riikka Kuivanen Jesperi Virtanen

Marko Simonen Marko Niemelä Max Laihonen

KUVITUS JA VALOKUVAT: Julia Falck Iris Flinkkilä Tanja Honkanen Laura Kanerva Sofia Kivistö Emma Rahikainen Annika Roitto Laura Takki Emmi Tulokas Jesperi Virtanen

KANNESSA Veera Priha

TOIMITUSKOIRA: Nemo

H2-lehti on sitoutunut noudattamaan Journalistin ohjeita. Haaga-Helia on allekirjoittanut Julkisen sanan neuvoston (JSN) perussopimuksen.

TAITTO: Iris Flinkkilä Niko Ikonen Jasmina Kauta

AVUSTAJAT: Riikka Kajander Maija Liikkanen Mikko Pelgonen

JSN on tiedonvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama elin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa ja puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta.

H2 Haaga-Helian opiskelijalehti, jota kustantaa opiskelijakunta Helga. Painosmäärä: 1500 Forssan kirjapaino Oy 2016


PÄÄKIRJOITUS: EPÄMUKAVUUSALUEIDEN VALLOITTAJAT KUVITUS: SOFIA KIVISTÖ

Viime kesänä havahduin toteutumattoman unelman ääreltä: tahdon suorittaa kolme vuotta sitten kesken jääneen viulututkintoni loppuun musiikkiopistossa. Tuumasta toimeen! Hain opistoon lisähaussa, pääsin sisään, puhalsin pölykerrokset viuluni päältä ja menin soittotunneille aikuisopiskelijana. Jo ensimmäisellä viulutunnilla muistin, miksi tutkinnon suorittaminen oli aikanaan jäänyt kesken: minä pelkään ja inhoan esiintymistä. Varsinkin soittimen kanssa esiintyessä kaikki voi mennä pieleen. Kieli voi katketa, jousi tippua, viritystapit kesken soiton löystyä, soitossa voi tulla virheitä, tai sitten sitä jopa unohtaa soittamansa kappaleen kokonaan. Niin tai näin, jotain tälle esiintymispelolle oli tehtävä. Heti kun aloitin soittamisen uudelleen, minulle suositeltiin orkesteritoimintaa. Siitä saisin kuulemma hyvän pohjan yhdessä soittelulle ja esiintymiselle. Siellä minä nyt sitten soitan, minua puolta nuorempien keskellä kakkosviulussa. Hauskaa tässä on se, että minä vanhimpana soitan varmaan huonoiten. Kaikki hajaäänet konserteissa tulevat minun viulustani, vaikka pikkuinen vierustoveri kuinka yrittäisi kuiskutella, että missä kohtaa kappaletta sitä nyt mennään. Menen sekaisin nopeasti ja jään helposti kuuntelemaan eri stemmaa sen sijaan, että keskittyisin omaani. Silti minä jaksan istua siellä edelleen. Miksi? Koska epämukavuusalueet täytyy yrittää valloittaa omikseen. Kaikki lähtee omasta asenteesta. Se, että soittaa päin mäntyä leveä hymy kasvoilla hyvällä asenteella on suurempi voitto kuin se, että soittaa joka nuotin tismalleen oikein hampaita kiristellen. Olen päättänyt, että jos en heti voi olla paras soittaja, voin ensin opetella olemaan paras huonona olemisessa. Sitten kun on mukava olla ja soittaminen ja esiintyminen tuntuvat kivalta, voi asettaa uusia tavoitteita. Myös tätä lehteä tehdessä on menty rohkeasti epämukavuusalueille. Yli puolet toimituksen jäsenistä on fukseja. Toimittajia löytyy muistakin koulutusohjelmista kuin journalismista, mikä on harvinaista. Sivuilta löytyy monta juttua, jotka ovat kirjoittajiensa ihka ensimmäisiä. Osa kirjoittajista koki ensimmäisen haastattelutilanteensa, osa taas otti elämänsä ensimmäiset studiokuvat. Meillä oli taittamassakin ensikertalainen. Asioita opeteltiin alusta alkaen, haastatteluja ja palautetta jännitettiin, juttuihin tuli radikaaleja rakennemuutoksia ja valokuvausstudion taustapahvikin hajosi. Huomaako sitä? Ei, koska kaikki iskivät valloituslippunsa oman epämukavuusalueensa huipulle onnistuneesti.

Jasmina Kauta Päätoimittaja

PÄÄKIRJOITUS | 3


SISÄLLYS AJANKOHTAISTA

TEEMA: USKALLA

7

15

HURMEHURTASTA SUOMEN SUURIMMAN ELOKUVALEHDEN PEHMEÄKSI TYRANNIKSI

12

EETTINEN VALINTA ON HANKALA

13

VEGAANI JA SEKAANI SAMAN KATON ALLA

14

KOLUMNI: HUPS, KOULUTIT ITSESI KORTISTOON

4 | SISÄLLYSLUETTELO

KYMMENEN SORMEA JA VIISI VARVASTA

20

MAAILMAN PARAS, VIRHEELLINEN ISÄ

22

TUHANSIEN UNELMIEN MIES

26

INKED CAREER -ENG

30

COLUMN: DARE TO BE HAPPY


“I’VE ENDED ONE EMPLOYMENT BECAUSE MY BOSS’ ATTITUDE TOWARDS TATTOOS WAS SO STRONGLY NEGATIVE THAT IT SERVED NEITHER OF US ANYMORE.” INKED CAREER: 26

ELÄ 31

RAKKAUDESTA MUSTELMIIN

35

KUN HÄNTÄ LAKKASI HEILUMASTA

36

THE MYSTERY OF A DARK ROOM – ENG

42

MITÄ IISTIMPÄÄ, SITÄ SIISTIMPÄÄ!

51

46

ILLUMINATI JA LISKOIHMISET – IHMISKUNTA SALASEUROJEN ALISTAMANA

54

MIKSI MENNÄ KLUBILLE, KUN VOI TANSSIA METSÄSSÄ?

38 40

HELGA

MATKAREPORTAASI: UNELMIEN RIO DE JANEIRO

48

AREENA JA ADRENALIINI – SHOWPAINI SUOMESSA

50

TYYNEN TALOUSNIKSIT - UNOHDA TAULUKOT!

LIIKUNTATUTORIT: UUTTA KIPINÄÄ SYTYTTÄMÄSSÄ

KOLUMNI: HYVÄSTIT ÄLYTTÖMYYDELLE

55

JÄSENEDUT

SISÄLLYSLUETTELO | 5



AJANKOHTAISTA

HURMEHURTASTA

SUOMEN SUURIMMAN ELOKUVALEHDEN PEHMEÄKSI TYRANNIKSI


Episodin päätoimittaja, noin viisikymppinen Jouni Vikman on itseoppinut jokapaikanhöylä. Kuinka hän päätyi marginaalielokuvalehti Gorehoundin toimituksesta Suomen luetuimman elokuvalehden pomoksi? TEKSTI: NIKO IKONEN KUVAT: JULIA FALCK KUVITUS: SOFIA KIVISTÖ

Gorehound oli vuonna 1990 alkunsa saanut Suomen ensimmäinen roskaelokuviin keskittynyt fanzine, jota pyöritti pieni marginaalielokuvista kiinnostunut ystäväporukka. Jouni Vikman ystävineen halusi perustaa yhdistyksen vastustamaan Suomen erittäin tiukkaa videosensuurilakia. Ajatuksesta syntyi Dark Fantasy ry, ja Gorehoundista tuli yhdistyksen virallinen jäsenlehti. Tuohon aikaan ei nykymuotoista internetiä ollut vielä olemassa, joten suomalaiset kauhu-, väkivalta-, fantasia-, scifi- ja muut genre-

8 | AJANKOHTAISTA

elokuvafanit saivat tiedon uusista julkaisuista ja elokuvien sensuroinneista lähinnä Gorehoundin kautta. Vikman on koulutukseltaan tietoliikenneinsinööri, eikä hänellä ole journalistista koulutusta. Gorehoundin yhteydessä hänen piti kuitenkin opetella yhtä ja toista lehden tekemisestä. ”Opettelin lähes kaiken itse. Taittamisen, lehtikokonaisuuden suunnittelun, toimituspäällikön hommat, tekstin editoimisen ja kuvien hakemisen. Kuvista täytyy

muistaa, että internetiä ei ollut vielä olemassa, joten kuvat piti ottaa itse. Myös tekstinkäsittelyohjelmat olivat niin uusia ja harvinaisia, että lehden kasaaminen oli lähinnä kopiokoneella tehtyä leikkaa ja liimaa -askartelua.” Vuonna 1987 Suomessa astui voimaan erittäin rankka elokuvasensuurilaki, jonka nimissä pilattiin monta elokuvaa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Suomessa ei saanut esittää tai levittää K18-leiman saaneita elokuvia. Asioita vielä pahensivat huhut, joiden mukaan


näissä ”roskaelokuvissa” esitettiin oikeita tappoja. Jotkin ajankohtaisohjelmat näyttivät pätkiä elokuvista ja väittivät tapahtumia tosiksi. Moni päättäjä käytti myös tilannetta hyväkseen nostaakseen julkista profiiliaan. Vikman haluaa uskoa, että Dark Fantasy -yhdistyksellä oli iso rooli lain kumoamisessa vuonna 2001.

”HALOO, EMME OLE MIKÄÄN TEURASTAJASAKKI.” ”Yritimme toimia järjen äänenä, mutta oli meillä tietenkin omakin lehmä ojassa, sillä halusimme myös itse nähdä näitä kiellettyjä elokuvia. Uskon, että yhdistyksellämme oli vaikutus lain kumoamiseen, sillä olimme tehneet niin kauan töitä sen eteen. Meillä oli uskottavuutta enemmän kuin vain jollain järjestäytymättömällä faniporukalla. Emme olleet enää hörhöjä.” Naureskellen Vikman myöntää, että aiheesta on vitsailtu. Hän arveleekin näin kyseenalaisen yhdistyksen päätyneen suurella todennäköisyydellä kuuluisalle suojelupoliisin tarkkailulistalle, josta huhuttiin ja puhuttiin 90-luvun alkupuoliskolla. ”Meillä oli joitain ongelmia yhdistyksen rekisteröimisen kanssa. Päätöksen kanssa vetkuteltiin ja vatvottiin pitkään. Jouduimme ottamaan yhteyttä päättäjiin ja vakuuttelemaan, että haloo, emme ole mikään teurastajasakki, vaan olemme normaaleja ihmisiä, jotka vain katsovat teurastuselokuvia”, Vikman muistelee. Lainmuutoksen jälkeen kaverusten yhdistys muuttui toimettomaksi ja

samalla Gorehoundista tuli Hohto-lehti, jonka elinikä jäi vain muutamaan vuoteen. Vikman itse päätyi IT-alalle, koska siinä vaiheessa internet oli yleistynyt ja tietoa elokuvista sai helposti sitä kautta. Osa porukasta halusi jatkaa lehden tekoa ammatillisemmin, ja päätyipä Vikmankin avustajan tehtäviin. ”Siinä vaiheessa tajusimme, että Gorehound ei ole ehkä paras nimi lehdelle, jolle halutaan laajempaa levikkiä ja suurempaa yleisöä”, Vikman hekottelee. Vuonna 2003 alkoi ilmestyä uusi elokuva-alan lehti, Episodi, eikä kahdelle samanlaiselle lehdelle löytynyt markkinoita. Pian Episodin taustalla toiminut firma osti koko Hohdon liiketoiminnan. Samalla Vikman päätyi Episodille. Mutta mitä muuta siirtymäkausi vaati? Salamurhiako? ”Kyllä siellä mahdollisesti oli sellaista pientä käenpesäefektiä”, päätoimittaja virnistää pahaenteisesti.

JOUNIN KAIKKIEN AIKOJEN LEMPILEFFAT: 1. King Kong (1933) 2. Dumbo (1941) 3. Videodrome (1983) 4. Alien (1979) 5. My Fair Lady (1964) 6. Day of the Dead (1985) 7. Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953) 8. Akira (1988) 9. Blade Runner (1982) 10. Ghost – näkymätön rakkaus (1990)

Aluksi Vikman vuorotteli päätoimittajan tehtävien parissa muiden kanssa, mutta hiljalleen työ jäi hänen ja Hohdosta tulleen Jukka Halttusen harteille. Nopeasti Vikman huomasi olevansa lehden ainoa päätoimittaja. Uusi työpaikka toi myös mukanaan uudet haasteet. Ajoittaisesta kontrollin puutteesta huolimatta Episodi ilmestyi kuitenkin aina ajallaan. Vikman myöntää, että järjestelmälliseksi oppiminen oli suurin haaste. Ensin piti oivaltaa, ettei kyseessä ollut enää harrastelehti.

”MAHDOLLISESTI SELLAISTA PIENTÄ KÄENPESÄEFEKTIÄ.” ”Tajusin, että minullahan on ammatti ja työni on lehden saaminen ajoissa valmiiksi lukijoille ja tilaajille. Aluksi kirjoitimme mitä halusimme, mutta myöhemmin kokonaisuutta rupesi suunnittelemaan tarkemmin: nyt olisi tulossa tällainen elokuva ja siihen tarvitaan tämmöistä ja tuollaista juttua ympärille. Lehden piti pysyä rakenteellisesti loogisena”, Vikman muistelee päätoimittajauransa alkuvaiheita. Nykyään tilanne on hieman erilainen internetin takia, ja moni soittaakin Albinonin Adagiota printtimedian kuolemalle. Kuinka Episodi aikoo vastata ajan haasteisiin? ”Hyvä kysymys, ja varmasti moni maksaisi oikeasta vastauksesta. Olen vain tyytyväinen, että voin tehdä omaa lehteäni, josta tykkään niin suunnattomasti”, Vikman nauraa.

AJANKOHTAISTA | 9


Monia elokuvantekijöitä kiehtoo se syvä puna, joka ihomme alta löytyy, mutta mitä piilee päätoimittajamme kuoren uumenissa? Ainakin hän on intohimoinen Disney-harrastaja kaiken kauhuilun lisäksi. ”Olen varmasti ainut ihminen, jonka Aku Ankka on onnistunut vääristämään”, Vikman hekottaa. ”Sekä piirretyissä että kauhuleffoissa on visuaalisesti äärimmäisen hieno ja kärjistetty maailma, ja niiden maailmoja yhdistävät myös mielikuvitukselliset tarinat. Nautin hyvistä tarinoista, olivat ne sitten millaisia tahansa.”

”OLEN VARMASTI AINUT IHMINEN, JONKA AKU ANKKA ON ONNISTUNUT VÄÄRISTÄMÄÄN.” Vikman on elänyt Suomessa, jossa oli vain kaksi tv-kanavaa. Hän pohtii, että ehkä juuri sen takia hänestä on tullut niin peruspositiivinen ihminen. ”Ajattelen että vitsi miten kiva, nyt näen tämmöisenkin jutun. Olipa se huono, mutta tulipa katsottua. Olen lukenut skidinä ihan hirveästi. Paljon scifiä, erilaisia kansantaruja ja sellaista. Kun on aina ollut monipuolisesti kiinnostunut kaikesta, on myös hyvin avoin kaiken maailman hömpötyksille”, hän pohtii. Vikman kerää kaikkea omituista ja kivaa. Figuureita, sarjakuvalehtiä, Disney-fanitavaraa, kauhu- ja scifi-keräilytavaraa ja sen sellaista, mutta mikä onkaan hänen mittavan kokoelmansa tärkein aarre? ”Tämä on helppo. Carl Barksin nimmarilla varustettu Aku Ankka

10 | AJANKOHTAISTA

VIIME VUODEN ALIARVOSTETUIMMAT ELOKUVAT: • Ex Machina • Häiriötekijä • Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien • 45 vuotta • What We Do in the Shadows

Grönlannissa -lehti. Vuonna 1994 Barks lähti ulkomaille ensimmäistä kertaa ja tuli tietenkin myös Suomeen, koska täällä oli niin paljon faneja. Tässä vaiheessa voin tunnustaa lintsanneeni töistä sinä päivänä. Jonotin hotellin aulassa polvenkorkuisten kanssa monta tuntia.” Hävettikö edes? ”No ei oikeastaan. Oli helpompi kiilata niitä, koska ne olivat niin pieniä”, Vikman käkättää. Vikman sai kuin saikin arvokkaaseen 50-luvulla julkaistuun akkariinsa Barksin nimikirjoituksen, mutta tarina jatkuu vielä: ”Yritin sanoa Barksille jotain fiksua, mutta seuraava muistikuva on se, kuinka minua suurin piirtein talutetaan pihalle tapahtumasta.” Muistoihinsa uppoutunut Vikman tärisee pöydän ääressä hysteriaansa imitoiden: ”se oli Carl Barks!” Kylillä liikkuu villejä huhuja kokoelmasi laajuudesta. Puhuvatko pikkulinnut totta? ”Noh, minulla on asunto, jossa on lukittu huone lattiasta kattoon täynnä tavaraa. Nykyisessä asunnossa on niin paljon esillä kuin vain saan pitää. Hamsterin ja minimalistin suhde on välillä ristirii-

tainen ja vaikea. Tavaraa on myös asunnon yhteydessä olevassa kaksion kokoisessa varastossa, ja silti erilaisia esineitä pursuaa joka paikasta.” Vikman ei uskalla edes arvioida, kuinka paljon on käyttänyt rahaa harrastukseensa. Hän haluaa ennemmin ajatella tehneensä hyviä kauppoja. ”Jos saisin jokaisesta esineestä euron, voisin elää nykyisellä elintasolla pari kolme vuotta ilman ongelmia. Pelkästään sarjakuvia on 17-18 000 kappaletta, Disneypinssejä vajaa 4 000.” Elokuvat ovat täynnä kiehtovia ja maagisia maailmoja, joihin Vikmankin haluaisi uskoa, mutta realistina hänen on tyytyminen seuraavaksi parhaaseen asiaan, mielikuvitukseensa. ”On mukava ajatella mitä kaikkea ihminen voi keksiä, mitä kaikkea voisi olla olemassa. Mielikuvitus on niin upea, rajaton luonnonvoima.” Kivenkovalla kauhufanillamme on myös omat luurankonsa pimeän kaapin nurkassa. ”En ole pystynyt edes järvessä uimaan sen jälkeen kun näin Tappajahain”, Vikman naureskelee. ”Hetken voin pulikoida, mutta sitten alkaa leffan tunnuskappale soimaan päässä ja pitää päästä nopeasti takaisin rantaan. Mereen en voisi kuvitellakaan meneväni! Hyvä kun edes suihkuun uskallan.” Vikmanin puheista kuulee hienoista ironiaa, sillä aikoinaan Dark Fantasy väitti, etteivät kauhuelokuvat vaikuta katsojaan negatiivisesti. ”Eivät ne tietenkään tee sinusta sellaista hullua, että rupeaisit tappamaan ihmisiä, mutta kyllä ne jättävät jäljen psyykeen. Tämän takia elokuvat ovat niin ihania.”


Lopussa seisovat aina ne kuuluisat viimeiset sanat. Mitä neuvoja haluaisit antaa opiskelijoille? ”Pitäkää hauskaa, sillä näin hauskaa teillä ei tule enää ikinä olemaan. Älkääkä ajatelko sitä mitä opiskelette, vaan ajatelkaa mieluummin niin, että opiskelette asioita, jotka lisäävät jotain teihin

”SCIFIÄ, ERILAISIA KANSANTARUJA JA SELLAISTA.” itseenne. Kun on avoin uusille asioille, tulevat ne myös hoitumaan. Kaikki järjestyy omalla painollaan”, Vikman kertoo lopuksi.

VUODEN 2015 VIIHDYTTÄVIMMÄT LEFFAT: • Mad Max: Fury Road • Sicario • Birdman • Yksin Marsissa • Inside Out - Mielen sopukoissa

AJANKOHTAISTA | 11


EETTINEN VALINTA ON HANKALA Kun suomalaiselta kuluttajalta kysyy, millaisena hän näkee eettisen ruoan, löytyy vastauksia lähes yhtä monta kuin vastaajia. Jos jo eettisen ruuan määrittely on vaikeaa, ei valintakaan ole helppo. TEKSTI: VILMA HEIMONEN, KAISA MURTO, JUHIS RANTA KUVITUS: ANNIKA ROITTO

Useat suomalaiset miettivät oman ruokavalionsa eettisyyttä. Kauppojen valikoimissa on entistä enemmän luomulihaa, vegaanista juustoa ja pienkanaloiden kananmunia. Moni pitää eettistä ruokaa tärkeänä. Tahdomme syödä ruokaa, jonka tuotannossa ei ole vahingoitettu eläimiä, ihmisiä tai luontoa turhaan. Kuitenkin valitsemme jatkuvasti hyllyltä paketillisen tavallisia kananmunia luomumunien sijaan. Saatamme soimata itseämme valinnastamme ja luvata ensi kerralla ottaa ruoan eettisyyden huomioon ja valita paremmin. Osa kuluttajista ei osaa edes perustella, miksei harkitse valintojaan enemmän, vaikka eettisempi kuluttaminen olisi mahdollista. Vaikka tiedämme ostamallamme ruoalla olevan merkitystä, miksi teemme epäeettisiä valintoja?

Laurea ammattikorkeakoulun yliopettaja, filosofian tohtori Kaisa Hytönen on tutkinut ihmisen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä. Hänen mukaansa kuluttamisvalintojen muuttaminen vaatii harkintaa käytännön tilanteissa. Kuluttajan on siis ostoksia tehdessään tietoisesti muutettava omaa käyttäytymismalliaan, sillä arjen valintojen kohdalla päädymme usein tuttuun tuotteeseen, vaikka ajatuksen tasolla kannattaisimmekin eettisempää vaihtoehtoa. Jos suosittujen tuotteiden valmistusmenetelmiä kehitettäisiin eettisesti paremmiksi, kuluttaminen muuttuisi samalla automaattisesti eettisemmäksi. Hytösen mukaan tämä ei valitettavasti ole vielä täysin realistinen vaihtoehto. Kuluttajaliiton elintarvikeasiantuntija Annika Marniemi uskoo, että mitä enemmän vaivaa päätöksen eteen joutuu näkemään, sitä todennäköisemmin sitä ei tule tehtyä. Hänen mukaansa valinnat tulisi tehdä kuluttajille todella helpoiksi. Eettisesti tuotettu ruoka koetaan kaikin puolin hankalaksi: ensin tulisi saada tarpeeksi luotettavaa tietoa ja siihen päälle vielä maksaa enemmän ruoasta. Epäeettinen valinta on siis usein helppo ratkaisu. Vaikka tiedostamme kulutustapojemme merkityksen ja haitat, koemme oman aikamme ja energiamme olevan arvokkaampaa kuin esimerkiksi ympäristön säilyttäminen tai ruoan tuottajien inhimilliset olosuhteet. Tarvitsisimme siis helposti saatavaa ja ymmärrettävää tietoa ruoan tuotantoprosesseista, jotta saisimme kulutustottumuksiamme muutettua omien arvojemme mukaisiksi.


VEGAANI JA SEKAANI saman katon alla Kun kaksi aivan eri elämäntapaa noudattavaa ihmistä lyövät hynttyyt yhteen, saattaa ristiriitoja syntyä. Samalla toiselta voi myös oppia uutta. TEKSTI: PEPPI TALONPOIKA KUVITUS: ANNIKA ROITTO

Nea, 18, ja Santeri, 19, ovat asuneet lähes vuoden saman katon alla. Nea on vegaani, eikä hän käytä mitään eläinkunnan tuotteita, kuten liha-, maito-, muna- tai nahkatuotteita. Santeri taas on ”sekaani” eli sekasyöjä. Hän käyttää kaikenlaisia tuotteita riippumatta siitä, ovatko ne eläinperäisiä vai eivät. Nean elämäntavat ovat vaikuttaneet ajan kuluessa myös Santerin mieltymyksiin. Santeri syö nykyään kasvisruokaa hyvin mielellään, mutta kokonaan kasviravintoon hän ei kuitenkaan ole siirtynyt. ”Olen yrittänyt pari kertaa olla täysin vegaani, mutta se päätyi molemmilla kerroilla neljän lihan ja tuplajuuston pizzaan.” Vihikset, eli vegaaniset lihapiirakat, ja kanawokki vegaanisena ovat kuitenkin Santerin mielestä parempia kuin perinteiset versionsa. Nea pitää oman ruokavalionsa kohdalla kiinni periaatteistaan, mutta valmistaa Santerille satunnaisesti liharuokia silloin, kun he ovat esimerkiksi lomailemassa poissa kotoa.

Vaikka tien päällä ollessa säännöistä joustetaan, kotona kaappeihin ei osteta eläinperäisiä tuotteita. Poikkeuksena ovat Santerin epävegaaniset pizzat, karkit ja muut herkut. Nea ei pääsääntöisesti halua Santerin laittavan liharuokia samoissa astioissa.

”VÄLTTELEN SANTERIN LIHANHAJUISIA PUSUJA, JOS HÄN ON JUURI SYÖNYT ELÄINPERÄISTÄ RUOKAA.” ”Eläinrasvaa on ärsyttävää pestä astioista pois. Välttelen myös Santerin lihanhajuisia pusuja, jos hän on juuri syönyt eläinperäistä ruokaa.” Santerin mielestä parasta tilanteessa on se, ettei Nea valita tai syyllistä häntä lihansyönnistä, vaan ymmärtää, että se on ainakin tällä hetkellä Santerin valinta. Haastavinta Santerille on kaupassakäynti yksin, koska on vaikeaa

tietää, mikä sopii Nean ruokavalioon ja mikä ei. ”Ostan kyllä joskus vahingossa myös Nealle sopivia ruokia.” Nea arvostaa sitä, että Santeri kunnioittaa hänen elämäntapaansa, eikä vähättele tämän valintoja. Parasta hänen mielestään on pizzan tai falafelrullan saaminen kokonaan itselle, kun Santeri haluaa omiinsa juustoa tai muita epävegaanisia täytteitä. ”En ole oikein koskaan pitänyt liharuoista, joten en tiedä kunnolla niiden makueroista. Usein päädyn ostamaan Santerillekin vegeä.” Pariskunta nauttii yhdessä kokkaamisesta. Molemmat pitävät mausteisesta ja tulisesta ruoasta sekä kasviksista. Myös sipsikaljaveganismi, eli vegaanisilla roskaruuilla herkuttelu, elää vahvasti pariskunnan arjessa.

AJANKOHTAISTA | 13


KOLUMNI: HUPS, KOULUTIT ITSESI

KORTISTOON KUVITUS: SOFIA KIVISTÖ

Korkeakoulutettujen työmarkkinakeskusjärjestö Akavan mukaan Suomessa oli tammikuussa 50 368 korkeakoulutettua työtöntä. Se tarkoittaa, ettei korkeakoulutus useimmilla aloilla ole enää takuu työpaikasta. Pelkäätkin ehkä jo kouluttavasi itseäsi suoraan kortistoon. Pelko ei valitettavasti ole aiheeton, rehellisesti sanottuna niin voi tapahtua sinullekin. Minulle kävi niin. Vietin ensimmäisen tutkintoni jälkeiset puolitoista vuotta on-off-työttömänä. Urasuunnitelmani, jota olin pyöritellyt päässäni jo useamman vuoden, tyssäsi kuin kanan lento. Työttömäksi jäämisen pettymys kaiken opiskeluun kulutetun ajan ja työn jälkeen voi olla henkisesti todella kova pala. Minulle se ainakin oli. Jouduin oppimaan muutaman asian kantapään kautta ja jaan ne nyt kanssasi, ettei sinulle kävisi samoin. Ellet satu olemaan nimeltäsi Nostradamus tai omista kristallipalloa, et todennäköisesti osaa ennustaa tulevaa, joten hallitse odotuksiasi. Jos sinulla on vain yksi ehdoton suunnitelma siitä, mitä haluat tehdä, on valitettavan todennäköistä, ettei se toteudukaan. Ja se muuten tuntuu pahalta. Pidä mielesi avoimena kaikille mahdollisuuksille ja kehitä varmuudeksi B-suunnitelma. Asennoidu myös siihen, että voisit tehdä töitä jossain muuallakin kuin unelmatyöpaikassasi. Älä myöskään sammaloidu sohvalle. Työttömänä tulee joskus vastaan aikoja, jolloin ei huvittaisi tehdä mitään muuta kuin katsoa televisiosta huonoa tosi-tv:tä. Eikä siinä mitään vikaa ole, jos teet jotain muutakin. Mutta jos huomaat, ettet ole oikeastaan tehnyt mitään (saati astunut ulkoilmaan) useampaan päivään, kannattaa keksiä jotain tekemistä. Tapaa kavereitasi, keksi harrastus, tee jotain muuta. Vaikka sohvan hellä syleily tuntuu aluksi äärimmäisen mukavalta, se juurruttaa sinut helposti itseensä kiinni, minkä jälkeen kaikki muu tekeminen voi tuntua liian ylivoimaiselta. Pidä mielessä, että työnhaussa on monta muuttujaa, joihin sinä et voi vaikuttaa. Työttömyytesi ei välttämättä johdu siitä, että olet umpisurkea yksilö. Tuurillakin on yllättävän suuri vaikutus. Henkilö, joka lukee ansioluettelosi, voi olla juuri väärällä hetkellä huonolla tuulella. Voi myös olla, ettei sinulla vain synkkaa työhaastattelijasi kanssa. Joskus joku muu hakija tekee hieman paremman vaikutuksen itsestään haastattelussa. Usein väitetään, ettei ikinä kannata luovuttaa. Ei aina kannatakaan, mutta turha harmaasta kivestä on yrittää läpi oman henkisen hyvinvoinnin kustannuksella. Jos työnhaku ja kaikki siihen liittyvä alkaa tuntua lähinnä vastenmieliseltä, anna itsellesi lupa antaa periksi ja lähteä uusille urille. Minä tein niin, enkä ole katunut.

JESPERI VIRTANEN

14 | AJANKOHTAISTA


TEEMA: USKALLA

KYMMENEN SORMEA ja viisi varvasta Haaga-Heliassa opiskeleva Veera Priha menetti toisen jalkansa säärestä alaspäin tapaturmassa joulukuussa 2015. Miltä tuntuu, kun koko elämä pysähtyy? TEKSTI: JASMINA KAUTA KUVAT: EMMI TULOKAS


Veera voitti vuonna 2013 Model hunt -mallikilpailun ja pääsi palkintomatkalle Milanon casting-toimistoihin. Siellä jo valmiiksi hoikalle Veeralle sanottiin, että hän olisi täydellinen malli pari kiloa kevyempänä. Veera päätti lähteä takaisin Suomeen sopimuksia allekirjoittamatta. Nyt ajatus proteesimallina toimimisesta on alkanut kiinnostaa.


Veera Prihan oikea jalka lepää poikaystävä Jaakko Moilasen sylissä. Kolme naamiokaijasta sirkuttaa naapurihuoneessa iloisesti. Keittiössä tuoksuu kahvi. Veeran yksiö on saanut yhden huonekalun lisää: pyörätuoli on jo nyt tehnyt raapaisujälkiä kapean eteisen kaapin oveen. Se ei hymyilevää Veeraa haittaa. Hän on yli kahden kuukauden mittaisen sairaalajakson jälkeen viimein kotona. Veeran pitkävartisten housujen oikeasta lahkeesta ei tule ulos mitään. Muutaman viikon päästä sieltä pitäisi pilkottaa upouusi proteesi. Kun keskustelun aihe siirtyy jalkaan, Veera vakavoituu. Onnettomuus. Ambulanssi. Sairaala. Amputaatio. Joulukuiset tapahtumat palaavat edelleen väkisinkin hänen mieleensä. Itsenäisyyspäivä 2015. Veera on viettämässä juhlapäivää poikaystävänsä äidin luona. Syödään hyvin, katsotaan Tuntematonta sotilasta. Linnan juhlat on myös määrä katsoa yhdessä. Veera päättää lähteä pikaiselle kävelylle ennen suoraa tv-lähetystä presidentinlinnasta. On ilta ja jo pimeää, koko päivän on satanut vettä. Kaikki tapahtuu hetkessä. Veera jää rekan alle. Illan tapahtumat ovat osittain sumussa, mutta Veera muistaa, kuinka rekkaa ajanut kuski otti vapisevin, lämpimin käsin Veeran kädet omiinsa. Apu oli jo tulossa. Viidentoista minuutin kuluttua pelastuslaitos ja ambulanssit saapuivat. Veera kiidätettiin Töölön sairaalaan, ja siellä rekan renkaan alle jäänyt jalka päätettiin heti amputoida. Sillä aikaa poikaystävä Jaakko Moilanen oli jo alkanut huolestua. Puolen tunnin lenkki oli venynyt huolestuttavan pitkäksi. Veeralle ei voinut soittaa, koska hän oli ottanut mukaansa vain Jaakon äidin kodin vara-avaimen. Muutaman tunnin etsintöjen jälkeen Jaakko soitti hätänumeroon, mutta katoamisilmoituksen voi tehdä vasta, kun henkilö on ollut kateissa 24 tuntia. Kun etsiminen alkoi tuntua turhalta kahden aikaan yöllä, Jaakko soitti hätänumeroon uudelleen ja vaati saada antaa tuntomerkit talteen. Lopulta muutaman tunnin kuluttua Jaakolle soitettiin, että Töölöön oli tullut vaaleahiuksinen nuori tuntematon potilas. Se oli Veera, joka oli ollut yhteensä yhdeksän tuntia kateissa. Helpotuksen tunne oli valtava. Pahin pelko oli automaattisesti se, että Veera olisi jäänyt auton alle ja kuollut. Onneksi vain puolet pelosta toteutui. Kun pelkää pahinta, mikä vain muu loppuratkaisu tuntuu lottovoitolta. Veeran löytyessä vain sillä oli väliä, että hän on

hengissä. Toki huoli Veeran jaksamisesta syttyi pian, sillä paikattavaa hänessä oli. Veeran kämmenet piti tikata, ja jalka oli kiinni muussa vartalossa säären kohdalla enää vain ihoriekaleista. ”Primääriamputaatio”, Veera lukee lääkärin antamista papereista. ”Se on sen virallinen nimi.” Veeran kohtalo on harvinainen tilastoissa. Tapaturmien vuoksi tehtävät amputaatiot ovat Suomessa vain yksittäistapauksia, sillä nykylääketieteen avulla raajat pystytään yleensä pelastamaan. Voisi sanoa, että Veeralla oli huono tuuri. Toisaalta, Liikenneviraston tilaston mukaan vuonna 2013 maantieonnettomuuksissa henkensä menetti yhteensä 190 henkilöä. Kaikki on näkökulmasta kiinni. Veera sai itse tietää amputaatiosta vasta herätessään kolmen päivän tajuttomuuden jälkeen teho-osastolla. Sillä hetkellä mielessä oli vain yksi ajatus: onneksi se oli vain jalka. Ei henki. Ei oikea käsi. Vain jalka. Yksi tunne paistaa tapahtumista kertovasta Veerasta ylitse muiden: kiitollisuus. Elämää ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Sairaalassa herättyään hänestä oli näin aluksi ihanaa olla edes elossa ja hengittää. Samanlaisen ajattelutavan omaksuminen ei onnistu kaikilta. Veera uskoo, että sitä ei edes pysty täysin omaksumaan antamatta mitään vastineeksi. Ortopedinen osasto, Töölön sairaala. Veera Priha yrittää huuhdella jalkaansa, mutta se sattuu niin paljon, että alkaa itkettää. Jalan katsominen ahdistaa. Ensimmäiset neljä viikkoa onnettomuuden jälkeen olivat Veeran kaikkien aikojen kivuliaimmat. Kipu jalassa oli niin valtava, ettei sitä voi edes kuvailla. Veera kärsi haamukivuista, jotka ovat yleisiä amputaation jälkeisiä kipuja. Kipu syntyy katkaisukohdan vaurioituneissa hermopesäkkeissä, mutta se tuntuu siltä, kuin kipu olisi menetetyssä osassa kehoa. Veerasta haamukipu tuntui siltä, kuin jalka olisi edelleen rekan renkaan alla. Kipulääkitys oli silti vahvaa. Veeran näkö sumeni niin, ettei hän voinut edes lukea ystävien lähettämiä viestejä sosiaalisessa mediassa. Veera vietti aikaa sairaalassa kaiken kaikkiaan kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa, ensin puolet ortopedisellä osastolla ja teho-osastolla ja sitten puolet kuntoutussairaalassa. Päivät kuluivat pääasiassa kelloa vilkuillessa, sillä lääkkeet tekivät Veeran niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut tehdä mitään. Ortopedisellä osastolla muut huoneen asukkaat tulivat ja menivät, Veera jäi.

TEEMA: USKALLA | 17


”EN AIO OLLA KAIKILLE TAPAAMILLENI IHMISILLE SE TYTTÖ, JOLTA PUUTTUU JALKA. AION OLLA SE TYTTÖ, JOKA SELVISI ONNETTOMUUDESTA HENGISSÄ.” Kun fyysinen kipu saatiin häivytettyä, henkinen tuska astui näyttämölle. Veera ymmärsi, että hän tuntisi rantahiekan paljaan jalkapohjan alla vain joka toisella askeleella. Sitä paitsi, miltä ylipäätään näyttää rannalla bikineissä kävelevä tyttö robottijalan kanssa? Veera ei usko, että voi olla bikineissä vielä moneen vuoteen. Poikaystävä, joka edelleen pitää sylissään Veeran oikeaa jalkaa ja silittää sitä, hymähtää. ”Ei siinä niin kauaa mene.” Joulukuu 2015. Lääkäri yrittää puhutella hitaasti heräilevää, sairaalasängyssä makaavaa Veera Prihaa, mutta Veera ei näytä reagoivan lääkärin puheeseen. Sitten Jaakko yrittää puhua Veeralle, joka tunnistaa poikaystävänsä äänen ja alkaa hymyillä. Siitä, kuka on tukenut Veeran toipumista parhaiten, ei ole Veeran mielestä mitään epäilystä. Jaakko on se ihminen, joka etsi kadonnutta Veeraa koko yön, kunnes löysi hänet. Jaakko on se, joka kantaa Veeraa sylissään Facebook-kuvassa päivänä, jona Veera pääsi sairaalasta takaisin kotiin. Jaakko on myös se, joka ei ole päivääkään ajatellut, että onnettomuus olisi muuttanut Veeraa huonompaan suuntaan, pikemminkin päin vastoin. Veera on Jaakon mielestä entistä kauniimpi. Jaakko on se, joka saa Veeran tuntemaan itsensä kokonaiseksi. Silti edes hän ei voi suojella Veeraa ympäröivältä maailmalta ja sen katseilta. Kuntoutussairaalassa ollessaan Veera sai tehdä lyhyitä päiväreissuja, vaikka kahville tai kauppaan. Ulos meneminen oli piristävää, mutta samalla ahdistava paluu todellisuuteen: ihmiset tuijottavat kaikkea normaalista poikkeavaa häpeilemättä. Veera antaa tuijottajille anteeksi. Hän tietää, että ihmisellä on luonnostaan utelias mieli, on hän itsekin tuijotellut. Mutta Veera ei tahdo, että puuttuva jalka ja proteesi määrittelevät häntä ihmisenä ensitapaamisella.

18 | TEEMA: USKALLA

”En aio olla kaikille tapaamilleni ihmisille se tyttö, jolta puuttuu jalka. Aion olla se tyttö, joka selvisi onnettomuudesta hengissä.” Uteliaimmat ovat kysyneet suoraan Veeralta jalan nähdessään, mitä hänelle on tapahtunut. Se tuntuu pahalta. Kysymys pakottaa ajattelemaan tapahtunutta taas uudelleen. Asiasta on edelleen liian vaikea puhua, eivätkä tapahtuman yksityiskohdat edes kuulu puolitutuille. Hän kertoo tapahtuneesta sitten, kun on itse siihen valmis. Ammattiurheilija Jussi Lotvonen kiitää YouTube-videolla pitkin juoksurataa. On treenattava paljon, jos tahtoo vuoden 2016 paralympialaisiin Rio de Janeiroon. Lotvosen oikea jalka on amputoitu säärestä alaspäin, samasta kohtaa kuin Veerankin jalka. Lotvosen jalan tosin vei pahanlaatuinen pehmytkudossarkooma. Veera on jutellut Lotvosen kanssa ja saanut tältä vertaistukea ja rohkeutta. Lotvonen on kokeillut proteesin kanssa monia urheilulajeja ja todennut, ettei toisen jalan puuttuminen ole este ollenkaan. Hänellä on erityisproteesi, joka antaa mahdollisuuden juosta ja urheilla aivan normaalisti. Sellaisen Veerakin tahtoo sitten, kun on taas aika alkaa juosta. Ensin pitäisi osata taas kävellä. Käveleminen on yksi asioista, jotka opitaan jo ensimmäisinä elinvuosina. Veerasta on kummallista, että nyt yksinkertainen liike, jota hän on tehnyt yli kaksikymmentä vuotta elämänsä aikana, täytyy opetella uudelleen. Veera on aina ollut kävelijätyyppiä. Hänellä oli tapana kävellä kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä päivässä. Jos piti valita bussin ja kävelyn välillä, Veera valitsi jälkimmäisen. Siksi hän oli kävelemässä onnettomuusiltanakin. Mikään ei ole Veerasta parempaa kuin kävellä hiekkarannalla paljain jaloin ja seurata takaisin mereen vetäytyvää aaltoa. Kun aalto tulee rantahiekkaa pitkin takaisin, Veerasta on ihanaa juosta sitä karkuun. Hän ihailee vettä, joka aina kulkiessaan etsii uuden reitin, tuli vastaan mitä tahansa. Sellainen Veerakin aikoo olla. Maaliskuu 2016, Haaga-Helia Pasilan valokuvausstudio. Veera Priha hyppii yhdellä jalalla kameran eteen ja itsevarman oloisena ottaa kevyesti tasapainotellen ensimmäisen poseerauksensa. Sitten seuraavan, sitten taas seuraavan. Koko studio hiljenee. Vain kamera pitää ääntä, kun Emmi Tulokas räpsii kuvia tasaiseen tahtiin. Veeran koko olemuksesta huokuu niin paljon päättäväisyyttä ja voimaa, että kuvauksia on lumoavaa katsoa.


Veera ei ole hetkeäkään pitänyt luovuttamista vaihtoehtona. Uusia elämänpolkuja löytyy aina, kunhan muistaa pitää mielensä avoimena. Jalan menettäminen on avannut monia uusia näkökulmia elämään. Aiemmin valtavan vaikealta tuntuvat ongelmat tuntuvat nyt naurettavan pieniltä. Katkeruus on Veerasta turhaa. Onnettomuus oli vahinko. Veeralla ei ollut heijastinta, jonka pitäminen on hänenkin mielestään itsestäänselvyys. Siinä tilanteessa ei kukaan silti olisi voinut tehdä mitään toisin. Rekkaa kuljettaneelle kuskille hän lähetti kiitoskortin henkensä pelastamisesta. Jos rekkakuski olisi lähtenyt peruuttamaan pois Veeran päältä ennen hätänumeroon soittamista, Veera olisi todennäköisesti vuotanut kuiviin. 14. maaliskuuta. Veera Priha ottaa askeleen, ensin vasemmalla jalalla, sitten oikealla. Proteesin kanssa kävely on huteraa, mutta olo on mahtava. Veera on vakaasti päättänyt saada elämänsä takaisin sellaisena kuin se oli. Mitä enemmän askeleita Veera ottaa, sitä lähempänä hän tuntee olevansa haaveidensa toteutumista. Tammikuussa 2017 hän kävelee työharjoitteluun tasavallan presidentin kansliaan, jota varten hän kävi työhaastattelussa ollessaan vielä pyörätuolissa. Sen jälkeen hän kävelee hakemaan johdon assistentin ja kielten tutkinnon paperit HaagaHeliasta. Siihen on vielä pitkä matka, että Veera paranee täysin. Ensimmäiset askeleet on kuitenkin jo otettu.


MAAILMAN PARAS, VIRHEELLINEN ISÄ Violan isä on kaikista paras isä. Hän on myös diagnosoimaton alkoholisti, mikä määrittää hänen käytöstään ja suhdettaan muihin ihmisiin. Violalta meni yli kaksikymmentä vuotta ymmärtää, mistä hänen isänsä käytöksessä todella on kysymys. TEKSTI: ANNUKKA MULTANEN KUVITUS: ANNIKA ROITTO

Olen 9-vuotias. On perjantai-iltapäivä ja puhumme puhelimessa. En halua tulla luoksesi, vaikka niin on alun perin sovittu. Haluan vain siirtää suunnitelmaa viikolla eteenpäin. Se ei kuitenkaan käy. ”Ei sitten tarvitse tulla tänne vuoteen”, sanot ja katkaiset puhelun. Sinä myös pidit sanasi emmekä me nähneet koko vuonna. Sopeutumisen täytyi olla Violalle automaattista. Jos Viola sanoi tai teki väärin, syntyi riita. Usein siihen vedettiin muu perhe mukaan. Pian Viola oppi, mistä aiheista hän voi puhua isälleen ongelmitta. Valehtelusta, huijaamisesta ja miellyttämisestä tuli hänelle käyttäytymisnormeja. Nuorempana Viola ei olisi saanut kertoa isälleen esimerkiksi sitä, ettei saanut katsoa Salattuja elämiä. Tästä kuultuaan hänen isänsä meni Violan äidin ovelle räyhäämään, että hänen lapsellaan on kyllä oikeus katsoa mitä telkkariohjelmaa tahansa. Viola opetteli olemaan hiljaa. On kesä. Olen 15-vuotias ja bussissa ystävieni ympäröimänä. Saan puhelun ja kuulen, että olet joutunut sairaalaan. En tiedä, mitä minun pitäisi tuntea. Pitäisikö minun olla huolissani? Pitäisikö nauraa vai itkeä? Seuraavana päivänä tulemme katsomaan sinua. Sinä katsot meitä ja puhut meille, mutta et ymmärrä keitä me olemme. Puhut sekavia ja rimpuilet sängyssäsi. Haluat veitsen tai sakset, jotta pääsisit pois lepositeistä. Haluaisin koskea sinua, mutta en uskalla. Huumori oli Violalle selviytymiskeino. Usein Violan isän käytös oli uusien kavereiden mielestä hauskaa. Heidän mielestään oli huvittavaa, kun hän oli humalassa ja esitteli itsensä viisi kertaa. Violalle oli helpompaa nauraa kuin selittää, miksi se ei hänestä ollut hauskaa.

20 | TEEMA: USKALLA

Oman humalaisen isän näkeminen ystävien kanssa oli nöyryyttävää. Violan piti oppia nauramaan, vaikka hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Herään yöllä puheluusi. Olen 16-vuotias. Vastaan siihen, sillä et usein soita keskellä yötä. Onkohan jotain sattunut? ”Aamulla sinulla ei ole enää veljeä”, sanot ja olet sen jälkeen hiljaa. Olen väsynyt ja kärttyinen. Muutaman tunnin päästä minun täytyy nousta töihin. En jaksa edes reagoida mitenkään: ”Jutellaan tästä vaikka huomenna. Alan nyt nukkua, hyvää yötä.” Soitat vielä monta kertaa, mutta enää en vastaa. Seuraavana päivänä emme puhuneet asiasta. Kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lopulta Viola väsyi. Hän ei jaksanut enää puhua isälleen vain mukavia ja olla samaa mieltä kaikesta. Joskus hän olisi halunnut olla eri mieltä vain sen vuoksi, että siihen olisi pitänyt olla oikeus. Väsymisen jälkeen tuli turhautuminen. Kaiken menneen ajatteleminen sai Violassa aikaan vihaa, jota hän ei osannut tuoda esiin. Hänen päänsä sisällä kiehui. Lopulta Viola oli niin surullinen, vihainen ja ennen kaikkea väsynyt, ettei hän jaksanut enää välittää. Violan omasta vihasta ja hänen isänsä käytöksestä tuli arkipäivää. Olen vaihto-oppilaana. Olen 17-vuotias ja istun isäntäperheeni keittiössä. Puhun sinusta ja suhteestamme. En uskalla sanoa sinusta yhtäkään pahaa sanaa. Vaikka et edes ole täällä, en voi nousta sinua vastaan. Turhaudun, kun sitä ei tunnuta ymmärtävän vaan minua yllytetään siihen. Alan täristä ja itkeä ja minun tekisi mieli heittää lasi seinään ja huutaa. Lopulta tajuan, että minua ymmärrettiin liiankin hyvin.


Silloin minä näin tilanteen sellaisena, kun se on ja tajusin, että sen ei tarvitse aina olla näin. Viola ei ikinä halunnut ulkopuolisten mielipiteitä, eikä varsinkaan sympatiaa. Hän pystyi puhumaan muutaman läheisen ihmisen kanssa niin, että toi tunteensa esiin. Se auttoi aina, mutta lopulta keskustelu toisti itseään. Täysin ulkopuolinen ihminen oli kuitenkin se, joka auttoi Violaa ymmärtämään, että hänen tilanteeseensa voi häpeämättä hakea apua, vaikka tapahtuneen jälkiä olisikin mahdotonta pyyhkiä pois. Olet juuri päässyt sairaalasta. Olen 18-vuotias. Ihmiset soittavat sinusta minulle ja saavat minut huolestumaan. Tulemme katsomaan sinua asunnollesi. Et ole tässä maailmassa. Tajuat, keitä me olemme ja ymmärrät, missä me olemme. Puhut kuitenkin asioista, joita näet ja jotka eivät ole todellisia. Käsket meidän kaikkien olla hiljaa, jotta kuulisimme äänen, joka on oman pääsi sisällä. Tilanne on niin järjetön, että minun tekisi mieli nauraa. En kuitenkaan voi, sillä se ei ole hauskaa. Vaikka samalla vähän onkin. Kun Viola lopulta päätti hakea itselleen apua, häntä pelotti. Hänen oli vaikea kertoa tunteistaan tuntematta itseään heikoksi. Vaikeinta hänelle oli tunnustaa, että tunsi itsensä riittämättömäksi. Hän oli väsynyt ainaiseen huolehtimiseen ja pelkäämiseen ja halusi itse olla se, josta huolehditaan. Välillä Violalla oli pelkästään voimaton olo, ei juuri muuta. Ajan kuluessa Viola oppi puhumaan asioistaan ja huomasi, kuinka paljon se häntä auttoi. Olen edelleen 18-vuotias. Olen parvekkeella tupakalla ja olet puhelimen toisessa päässä. Et ole taaskaan halunnut jää-

dä sairaalaan, vaikka se olisi sinulle parhaaksi. Teen kaikkeni, jotta hakisit hoitoa ja haluaisit parantua. Yritän saada sinut tekemään sen minun vuokseni, meidän vuoksemme. Et kuitenkaan suostu. Lopuksi käytän viimeisen keinoni ja se pelottaa minua suunnattomasti. ”Minä rakastan sinua, ole kiltti, tee se minun vuokseni”, sanon ja alan itkeä. Et suostu vieläkään. Vaati mielettömästi työtä, jotta Viola pystyi muuttamaan koko elämänsä kestäneitä normeja. Hänen oli opeteltava uudet tavat ajatella, toimia ja olla, ei vain isänsä seurassa vaan ihan joka päivä ja koko ajan. Viola meinasi jatkuvasti lipsahtaa vanhoihin, turvallisiin kaavoihin. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä enemmän hänen oma ymmärryksensä kasvoi. Viola ymmärsi, että hänen isänsä on sairas, vaikka mitään ei ole koskaan diagnosoitu. Vihasta Viola oppi päästämään irti ja hän oppi arvostamaan yhteisiä hetkiä isänsä kanssa. Hän tietää, että ainut mitä he pystyivät tekemään, oli edetä hetki kerrallaan. Kaikki oli hyvin eikä kukaan pelännyt enää ketään. Olen 21-vuotias ja vihdoin ymmärrän meitä. Olen onnellisempi kuin ikinä. En ole vieläkään kuullut suustasi anteeksipyyntöä, mutta nyt ymmärrän miksi. Enää en odota sitä ja olen hyväksynyt, että en tule sitä koskaan saamaan. Ymmärrän, että sellainen sinä olet, enkä ole katkera. Tiedän, että et voi itsellesi mitään. Olen oppinut, miten voin käyttäytyä ja olla seurassasi oma itseni. Välitän sinusta enemmän kuin koskaan ja olet tärkeä osa elämääni. Jutussa esiintyvän henkilön nimi on muutettu.


TUHANSIEN UNELMIEN MIES

Miltä kuulostaisi unelmaprojekti, jossa matkustetaan ympäri Eurooppaa ja keskustellaan ihmisten kanssa unelmista? Entä itsensä haastaminen 30 päivän ajan tekemään jotain pelottavaa, uutta tai jotain mikä on jo pitkän aikaa jäänyt tekemättä? Olli Lukkari on mies, joka on tehnyt nämä molemmat. TEKSTI: JUHIS RANTA KUVAT: LAURA KANERVA


Olli Lukkari ja Arimo Kerkelä tutustuivat Jyväskylän yliopistossa. He saivat yhteisen ajatuksen lähteä interrailreissulle Eurooppaan ihmisten unelmien perässä. Unelmaprojektin idea on varsin yksinkertainen: kirjoitat tai piirrät tyhjälle postikortille unelmasi. Lukkari julkaisee unelmat Post Our Dreams -blogissa ja pitää kerätyistä unelmista näyttelyitä. Tästä projektista tuli yksi merkittävimmistä ja käänteentekevimmistä kokemuksista Lukkarin elämässä. Kaksikko matkasi kahdenkymmenen päivän ajan keräten ihmisten unelmia. Heidän tavoitteenaan oli saada kasaan tuhat unelmaa. Kyseessä ei ollut kuitenkaan leppoisa lomareissu. ”Kirjoitin blogissa viidentenä päivänä, että unelma on muuttunut painajaiseksi. Tämä on niin raskasta. Joka päivä pitää jutella ihmisille ja kerätä unelmia eikä ehdi lomailemaan yhtään.” Matka oli kuitenkin antoisampi kuin kahdenkymmenen päivän perinteinen loma olisi ollut. ”Kaikki eivät halunneet kirjoittaa, joten kohtaamisia eri ihmisten kanssa tuli varmaan ainakin pari tuhatta. Muistutimme ihmisiä siitä, että on ok unelmoida ja vaikutimme todella moneen ihmiseen.”

Nyt Lukkari on tullut Jyväskylästä Helsinkiin tapaamaan ystäviään ja samalla keskustelemaan kanssani unelmista ja peloista. Lukkari kuvailee itseään henkilöksi, joka perehtyy uusiin maailmoihin ja pyrkii ulos omasta kuplastaan. Hän kirjoittaa kirjaa, opiskelee erityisopettajaksi Jyväskylän yliopistossa ja toimii vapaaehtoisena eri järjestöissä. Hän tekee myös musiikkia ja on aktiivinen Jyväskylän yrittäjäyhteisössä. Kirjaa ei saa vielä hehkuttaa liikaa, sillä se on vasta työn alla. Yrittäjäyhteisö sen sijaan tuntuu olevan Lukkarille tärkeä. ”Yrittäjyys voi tarjota väylän siihen, että voi tehdä elämässään asioita mistä tykkää. Yrittäjäyhteisöön minut on innostanut nimenomaan se, että siellä tapaa ihmisiä, joilla on isoja unelmia.”

Yhtenä mieleenpainuvimmista kohtaamisistaan Lukkari mainitsee vanhan pariskunnan, jotka olivat olleet vuosikymmeniä yhdessä. ”Mies oli kirjoittanut korttiin unelman ja näyttänyt sen vaimolleen. Vaimo sanoi hämmästyneenä, että ei ole ikinä tiennyt miehensä unelmoivan tuollaisesta. Ehkä tuollainen aukaisee täysin uuden yhteyden heidän välilleen.” Ihmisillä on paljon samankaltaisia unelmia. Monet unelmoivat rakkaudesta, onnesta, mielekkäästä työstä ja läheisten kanssa olemisesta. Unelmien kerääminen muilta ei ole vaikuttanut paljoa Lukkarin omiin unelmiin. Lapsena hän halusi peliarvostelijaksi ja luki lehdistä, millaisia peliarvostelut ovat. Näiden pohjalta hän kirjoitti itse sellaisia vihkoonsa. Lukkarin lapsuus oli idyllinen. Kaksi sisarusta ja lukuisat saman pihan lapset tekivät elämästä sosiaalista. Ujompi vaihe hänelle iski yläasteella. Hän kertoo myös olleensa sekä koulukiusattu että koulukiusaaja, mikä on vaikuttanut osaltaan siihen, miten hän maailman näkee. Lukkarin perheessä luettiin paljon ja hän oppi pitämään kirjoista jo lapsena. Hän kertoo lukevansa paljon blogeja ja kirjoja, erityisesti elämänkertoja. Lapsuutensa idyllisyyden hän on tajunnut vasta jälkeenpäin.

Unelmat eivät Lukkarin mukaan voi olla liian suuria. Hän muistuttaa, että historian kirjojen maailmaa muuttaneet ihmiset ovat unelmoineet suuria. Todella suurten unelmien eteen on tehty tuhansia ja tuhansia tunteja töitä. Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Unelmien saavuttamiseksi on perustettu yhdistyksiä, puolueita ja yrityksiä. Asioita on tehty porukalla ja onnistuttu muuttamaan maailmaa. Lukkarin unelmablogin idea on sama kuin maailman luetuimman epäkaupallisen blogin, Post Secretin. Post Secret -blogissa julkaistaan ihmisten salaisuuksia anonyymisti. Lukkari toteutti saman unelmilla, mutta miksi? Lukkari sai inspiraatiota saattohoitotyöntekijänä toimineen Bronnie Waren blogikirjoituksista. Ware kirjoitti eräässä suosituksi nousseessa tekstissään ihmisten yleisimmistä katumisen aiheista, joita heillä kuolinvuoteellaan oli. Viiden yleisimmän aiheen joukossa oli se, ettei ihminen ollut uskaltanut toteuttaa unelmiaan eikä elää niin kuin olisi halunnut. Kyseinen teksti kosketti Lukkaria. Hän halusi alkaa ravistelemaan ihmisiä hereille ja saada heidät ymmärtämään, että unelmilleen voi tehdä jotain. Mitä sitten unelmien kirjoittaminen postikortille auttaa? ”Ihminen joutuu miettimään mitä oikeasti elämäs-

”IHMINEN JOUTUU MIETTIMÄÄN MITÄ OIKEASTI ELÄMÄSSÄÄN HALUAA JA LUKEMALLA MUIDEN UNELMIA VOI SAADA IDEOITA MYÖS OMAAN ELÄMÄÄNSÄ.”

TEEMA: USKALLA | 23


sään haluaa ja lukemalla muiden unelmia voi saada ideoita myös omaan elämäänsä.” Lukkari ei pelkää kuolemaa. Hänen mukaansa aktiivisuus ja erilaisiin asioihin pitkäjänteisesti sitoutuminen on paljon pelottavampaa kuin kuoleminen. Eläminen ilman mitään kaduttavaa kuulostaa todella vaikealta. Lukkarin mukaan siihen ei tarvitsekaan päästä. Sen sijaan pitää osata olla armollinen ja antaa itselleen myös anteeksi. Elämä itsessään ja erityisesti muiden ihmisten elämäntarinat Lukkari kokee äärimmäisen inspiroivina. ”Kun kuulee tarinoita ihmisistä, jotka ovat hyvin karuista oloista ja silti tavoitelleet unelmiaan ja saaneet paljon aikaan, se innostaa itseäänkin yrittämään enemmän.” Kuolema-teemasta tulee mieleen niin kutsutut bucket- tai lusikkalistat. Ne ovat listoja, joihin luetellaan asiat, jotka haluaa tehdä ja kokea ennen kuolemaansa. Nämä listat ovat Lukkarille myös tuttuja; hän tekee niitä jopa viikoittain. ”Mulla on ollut siellä aikoinaan näitä, että pääsisin pitämään unelmapostikorteista näyttelyitä. Aika paljon myös erilaisia kokemuksia, että matkailisi ja kävisi vaikka aavikolla. Haluaisin myös saada omaa musiikkiani peleihin tai elokuviin.” Unelmien kerääminen on ollut tapa herätellä ihmisiä miettimään, mitä elämässään haluaa. Lukkari on ottanut askeleen tästä vielä edemmäs kannustaen ihmisiä tekemään töitä unelmiensa eteen. 30 pelon päivää -haasteen hän löysi niin ikään blogista. ”High Existence -nimisellä verkkosivulla kirjoitettiin 30 Days of Fear -haasteesta. Siinä piti kuukauden ajan tehdä joka päivä yksi kolmesta asiasta: jokin asia mikä pelottaa, jokin asia mikä on pitänyt jo pitkään tehdä tai jokin uusi asia.” Lukkari tarttui ideaan heti ja pyysi kavereitaan mukaan. Osa heistä innostui ja kertoi haasteesta eteenpäin. Pian Lukkarilla oli joukko ihmisiä ympärillään ja yhdistys perustettuna. Ryhmä kokoontui kerran viikossa kahvilaan keskustelemaan tulevan viikon haasteista ja menneen viikon kokemuksista. Nimi saattaa olla harhaanjohtava, sillä 30 pelon päivää -haasteessa ei ole kyse adrenaliininarkomaniasta tai itsensä pelottelusta. ”Yleisimmin se on ihmisille sellaista yleistä elämässä skarppaamista, että hoitaa hoitamattomia asioita, alkaa treenata tai syö terveellisemmin. Aika suosittu haaste on ollut myös vaikean keskustelun käyminen

24 | TEEMA: USKALLA

jonkin läheisen kanssa.” Lukkari itse on oppinut paljon uusia asioita haasteen aikana. Hän on opetellut tekemään konemusiikkia, käynyt erilaisissa tapahtumissa, punnertanut, kehunut ihmisiä, esiintynyt Open Mic -illoissa ja lähettänyt sähköpostia henkilöille, joita haluaisi tavata. Onko ollut mitään pelottavaa? ”Puhuttiin siitä kuolema-teemasta. Yhdessä haasteessa kirjoitin ihmisille kirjeitä asioista, joita haluaisin sanoa heille ennen kuolemaani. Se oli pelottavaa. Oli joitain tulehtuneita ihmissuhteita joita piti ratkoa.” Parhaimmillaan haasteella on kauaskantoiset vaikutukset. Lukkarin mukaan jonkin uuden tavan oppiminen vie noin kolmekymmentä päivää. ”Jos opettelet tavan, että juttelet uusille ihmisille, se voi avata vaikka millaisia ovia vuosikymmenten aikana. Tai jos oppii tavan, että uskaltaa puhua peloistaan ääneen.” Lukkarilla ei tunnu olevan ongelmaa puhua peloistaan. Hän tuo usein esiin, miten uusien asioiden aloittaminen pelottaa. Hänen mukaansa pelon myöntäminen helpottaa pelkoa itsessään. ”Kun kertoo jollekin pelosta, samalla ottaa itse vastuun siitä, että tekeekö jonkin asian vai ei. Silloin ei voi enää syyttää ulkopuolisia olosuhteita.” Aktiivisuus, unelmointi ja unelmien toteuttaminen tuntuvat olevan tärkeitä asioita. Lukkarin puheessa vilisee paljon esimerkkejä ja tärkeäksi nousee nimenomaan aktiivisuus ja inspiroiminen. Hän vaikuttaa kunnianhimoiselta, mutta näkee esillä olemisen ennemminkin työkaluna. ”Ennemminkin on niin, että jos haluaa inspiroida muita, on pakko olla omalla naamalla ja tarinalla esillä, jotta saa tunneyhteyden ja voi koskettaa ihmisiä. Se on ehkä toimivin tapa muiden inspiroimisessa.” Ajatusleikit ovat Lukkarille olennainen osa itsenä kehittämistä. Eräässä mielenkiintoisessa ajatusleikissä käydään keskustelua tulevaisuuden minän kanssa. Tämän päivän Lukkari arvelee, että 50-vuotias Lukkari kehottaisi häntä uskomaan itseensä ja oppimaan arvostamaan tekemistään. Tämän päivän Lukkari haluaisi kysyä vanhemmalta itseltään, olisiko jotain kannattanut jättää tekemättä. Olemme keskustelleet Lukkarin kanssa yli tunnin. Mitä hän aikoo itse tehdä seuraavaksi? ”Kirjoittaa blogia ja kirjaa, nyt on menossa kaverin kanssa liikuntahaaste. Pitää muistaa myös levätä.”


Olli Lukkari Syntynyt 01.06.1990 Opiskelee Jyväskylän yliopistossa erityisopettajaksi Tärkeimmät omat projektit: Dreamspire.fi, haastetapaamiset, musiikinteko (https://soundcloud.com/ollilukkari), kirjan kirjoittaminen Muita vapaaehtoisprojekteja: Parasta Lapsille ry:n leiriohjaaja, elokuva- ja musiikkifestarit (Docpoint, Rakkautta & Anarkiaa, Flow, Kosmos), yrittäjyys- ja bisnestapahtumat (Nordic Business Forum, Slush) ”Ihminen ei ole tyhmä. Jos laittaa tuhansia ja tuhansia tunteja jonkin taidon oppimiseen, niin ihminen oppii melkein mitä vain.”


INKED CAREER

Even though people have been decorating their bodies for thousands of years, tattoos have been linked with criminality and subcultures for a long time. Even the Iceman Ötzi had some tattoos. A salesperson or a dentist couldn’t have tattoos 20 years ago, or at least they were carefully hidden under the clothes. Nowadays tattoos and piercings are more common and they have spread to nearly all workplaces regardless of the industry. Three tattooed employees discuss how tattoos influence their working life. TEXT: HANNA VAITTINEN TRANSLATION: VILMA HEIMONEN PHOTOS: JULIA FALCK, RIIKKA KAJANDER

At the moment tattoos are trendy and popular especially among the youth. Often people get tattoos before starting their career. At that point the employers’ opinion isn’t much of a concern, but usually the tattoo is taken in a place where clothing can easily hide it. Antti Räisänen, 32, who nowadays works as a chef, tells that he took his first tattoo while he was working as a customer servant in a department store.

26 | TEEMA: USKALLA

“I took my first tattoo to my arm about ten years ago and I knew that if I took it, I couldn’t do that job. So it was a conscious choice. I still had an opportunity to hide the tattoo with long sleeves.” Antti says that employers’ attitude has changed a lot from those times. About five years ago he took tattoos that he can’t hide. Visible tattoos have become more popular in recent years and these days even the first tattoo might be

a big picture on the neck. Some years ago visible places were not tattooed until rest of the body was full of tattoos. “I felt more condemned ten years ago when I got a tattoo in the arm than later when I tattooed my neck and palms”, Antti argues. Employers are already used to seeing tattoos and piercings, but there are still jobs where they are forbidden or must be covered.


A customer has praised that Jenna looks like a work of art.


even want a job where looks matter that much. I don’t feel like I’m something if I’m not a banker when I’m older.” More and more, distinctive looks can even be of advantage when companies want to stand out from their competitors. Many companies target their products and services to client groups among whom tattoos and piercings are popular. Then they often hire persons who fit the company’s brand. Customers’ reactions can vary a lot, as in many customer service jobs they serve many kinds of customers. “Customers usually gave positive feedback. One older man once said to me: ‘It’s wonderful that you look like a work of art!’” recalls Jenna, who used to work in a fast food restaurant, and adds: “I’ve also heard how awful it is that a young girl like me ruins her looks.” Toarie’s folklore tattoos have triggered conversations between her and her customers.

With piercings there’s a minor hygiene risk, therefore they are often forbidden from people who are working with food. This risk doesn’t exist with healed tattoos. In some industries it’s an established practice that employees can’t have visible tattoos. It’s not usually about the tattoo whether one gets a job or not, if they show otherwise that they are competent. For job interviews tattooed people dress up neatly and properly, just like every other applicant. Toarie Tokoi, 24, who has been working previously in eldercare says:

28 | TEEMA: USKALLA

”If I go to a job interview, I of course put on clothes with longer sleeves. I have noticed that it’s really important to greet brightly and behave well. Then when the tattoos show up, people have already formed an opinion about me, and they don’t look at me like I was a layabout or a criminal.” Toarie is now working as a personal assistant for a man with cerebral palsy. Jenna Rönkkö, 24, is currently studying to be a hairdresser. “I’m aware of that if you have tattoos, it closes doors for some job opportunities. But I don’t

”I DON’T EVEN WANT A JOB WHERE LOOKS MATTER THAT MUCH.” Toarie, who has been working with elderly people, points out that sometimes tattoos can also trigger a conversation between the employee and the customer. “I have some folklore tattoos and lappshoes on my feet, so they see straight away that I’m a traditional girl even though I look like this. When they notice that there is some Gallen-Kallela in my tattoos, it might be that even someone who hasn’t liked [tattoos] before, finds a nice picture which we will then talk about.”


Employers’ attitudes also vary. Jenna’s former boss praised and was very interested in her tattoos, and asked when she would take more of them. On the other hand, Antti tells that an employer doesn’t necessarily give straight feedback but the message can be delivered in ways other than verbal. “I’ve ended one employment because my boss’ attitude towards tattoos was so strongly negative that it served neither of us anymore.”

”IN RUSSIA THIS IS A MAFIA TATTOO.” Interviewees think that not everyone can be pleased, even though the comments that the customers give are usually positive. There are always people who criticize other peoples’ appearance aloud, whether it’s their tattoos or hair color. “It’s a shame that there are people who think that they have the right to come and say anything to you, just because you have specific looks”, ponders Toarie. Unpleasant comments are rarely heard during the working hours. Those are usually expressed by strangers who are few beers deep. “It’s not worth it to get upset and stay thinking about it. It’s their opinion and they have a right for it. Whether you have to stay and listen to it, it’s a different thing”, states Antti. In Finland you might hear some indiscreet comments on a Saturday night, but on a global scale the attitude towards tattoos is positive here. In other cultures tattoos are more related to history and symbolism than in Finland. For example in Japan tattoos are still strongly re-

lated to criminal organizations, and even tourists might not get into the public spas if they have even just a small tattoo. Sometimes a tattoo that is perceived normal in Finland might elsewhere symbolize something completely different. ”A Russian customer once said to me that in Russia this is a mafia tattoo”, says Jenna and points out the tattoo in her arm, based on tarot-cards, where three swords pierce a heart. ”I was frightened, because I couldn’t have even combined these things. I’ve tried to google the thing and I haven’t been able to find any facts for this. I don’t know if the customer just wanted to scare me.”

Nowadays in Finland tattoos are not a barrier for working. Tattoos and piercings are mundane regardless one’s social status and they are considered to express one’s personality just as clothes do. People are aware that a skull tattoo on a neck, taken when they were sixteen, might complicate their future career. But many hope that their potential employers will accept them as they are. In the end the key to succeeding in your career is somewhere else than in your looks.

Antti has noticed a change in employers’ attitude towards tattoos.


COLUMN: DARE TO BE HAPPY ILLUSTRATION: SOFIA KIVISTÖ

I was on a train going home after a fun night out. The night had started at my friend’s apartment and ended at a club where we had danced the night away. Even though I was tired, I was glad I had decided to go. I got to think about my life, how just a few months ago I had felt lost and now I was happier than I had been in a while. Thinking back made me also think about the future. I imagined the perfect life, the life I would want to live and I realized – in a way I was already living it. I live in a vibrant city where there is always something to do. I have many friends I can ask to join me but I’ve also accepted that sometimes it’s okay to be by yourself. I feel like I have finally found my way in life with the right field of studies. Waking up in the morning I’m actually looking forward to the day ahead. Even on Mondays. There are exciting things happening left and right and I get to live in the center of that. Sometimes I catch myself smiling with no apparent reason. I smile just because life is good. Doesn’t that sound like someone who’s happy? We don’t always realize our own happiness until we really think about it or someone points it out to us. The way I see it, happiness is contagious. When I meet someone in the stairway of my apartment building they always greet me with a smile and of course I smile back. Sometimes someone is even brave enough to say “hello” or ask “how are you”. It cheers me up, and often I’m still smiling as I walk to the train station. There are studies showing that even if you’re not happy at the moment, smiling can improve your mood. So when someone smiles at you, smile back. I think being happy is something we should be proud of, not something to hide. Someone once said: “Happiness is a journey not a destination.” Everybody wants to be happy but too often we focus on what will make us happy in the future. How about we start doing things that will make us happy right now? Don’t worry about what others might think. It takes courage to step out of your comfort zone and in my experience people are more likely to admire you for it than they are to judge. Do it, take the first step, I dare you. Make yourself happy and say it out loud. Let people know you’re happy. Say it: “I’m happy!” and go on with your day, smiling.

Eveliina Aarnos

30 | TEEMA: USKALLA


ELÄ

RAKKAUDESTA MUSTELMIIN Tiukkaa treeniä vaativa roller derby -urheilulaji vaikuttaa vaaralliselta kanssapelaajien tönimiseltä ja hurjalta kyydiltä rullien päällä. Kilpailijoiden mukaan mustelmia on kuitenkin turha pelätä, niitä tulee joka tapauksessa. TEKSTI: JULIA FALCK KUVAT: LAURA KANERVA, MARKO NIEMELÄ

ELÄ | 31


”Meillä on pukuhuonealueiden ja radan välissä ”green line”, ja kun me pukuhuoneesta tultuamme ylitämme sen, jätämme kaikki muut asiat taaksemme. Focus on vain treeneissä ja siinä faktassa, että jokainen treeni on kauden tärkein treeni.” Erwes kertoo.

Tummanharmaassa betonihallissa luistelee kilpailuhenkisiä naisia, jotka tönivät toisiaan pelikentällä: joku yrittää päästä ihmislauman läpi hyppäämällä, toinen kaatuu maahan ja nousee ylös käsivarret punaisina. Salissa haisee hiki ja ilmassa raikuvat kannustushuudot ja rullaluistinten äänet vasten betonilattiaa. Punaisista poskista käy selväksi, että täällä kilpaillaan täysillä. Oveen teipatussa kyltissä lukee Helsinki Roller Derby. Yksi roller derby -luistimilla ohi kiitävä pelaaja on entinen kilpauimari Jonna Ojala. ”Nämä ihmiset täällä ovat minun toinen perheeni. Vietän näiden naisten kanssa enemmän aikaa kuin oman avomieheni”, Ojala naurahtaa. Ojala innostui roller derbystä viisi vuotta sitten. Lajin ideana

32 | ELÄ

on roller derby -luistimilla kehällä kiitäminen 14 hengen porukoissa, joista viisi pelaajaa loistaa kentällä vuorollaan. Pelissä kerätään pisteitä, joita saa, kun pelaajat ohittavat vastajoukkueen pelaajien muodostaman rykelmän, eli seinän. Kontaktilajin harrastaminen sopii Ojalan mielestä hänelle paljon paremmin kuin jumpparyhmissä peilin edessä heiluminen. Nykyään betonilattialle kaatuminen treeneissä kuuluu Ojalan arkipäivään. Roller derbystä on tullut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä asioista. Ojalaa lajissa kiehtoo se, että saa ottaa täyttä kontaktia muihin pelaajiin. Pelaajat saavat takertua kiinni toistensa käsivarsiin ja pyrkiä estämään vastapelaajan läpipääsyn naisten muodostamasta seinästä.

Kentällä luistellaan tosissaan silmät terävästi muita pelaajia tarkkaillen. Helsinki Roller Derby ry:n A-kilpajoukkueen valmentaja Jori Hämäläinen kertoo, että laji vaatii kylmäpäisen asenteen. ”Roller Derby on enemmän naisille soveltuva laji. Naisilla painopiste on keskivartalossa ja strateginen peli pysyy paremmin hallussa alusta loppuun”, Hämäläinen kertoo. Hämäläinen bongasi roller derbyn alun perin Facebookista kuvien kautta. Hetken päästä hän löysi itsensä yleisön joukosta yhdessä tyttöystävänsä Nina Erwesin kanssa, joka on nykyään All Starsin A-joukkueen toinen kapteeni. Pian sen jälkeen derbyleskeksi itseään tituleerannutta Hämäläistä pyydettiin toimimaan lajin tuomarina. Myö-


BETONILATTIALLE KAATUMINEN TREENEISSÄ KUULUU OJALAN ARKIPÄIVÄÄN. hemmin hän siirtyi valmennuksen pariin. Roller derby on ensimmäinen naisille kehitetty kontaktilaji, joka rantautui Suomeen Yhdysvalloista vuonna 2009. Kaikki pelaajat hyökkäävät ja puolustavat samanaikaisesti, joka vaatii tarkkaa keskittymistä. ”Treeneissä on aina mukana myös ensiapukoulutettu henkilö, muuten ei treenata”, valmentaja Hämäläinen painottaa. Hämäläisen valmentama Ajoukkue kilpailee tällä hetkellä kansainvälisillä kentillä. Treenaa-

minen vaatii tiukkaa lihaskunnon huoltoa ja tekniikan harjoittelua, sillä pelatessa käytetään paljon eri lihaksia. Helsinki Roller Derby ry:n treenisalissa näkyy muutamia uusia pelaajia. Aloittajalta ei vaadita aikaisempaa kokemusta. Alussa kaikki käyvät läpi alkeiskurssin, jonka aikana he oppivat perusteet ja sen, että kaatuminen on osa lajia. ”Kuka tahansa saa tulla mukaan sellaisena kuin on”, Hämäläinen kertoo. Lajia ulkopuolelta seuratessa saa sellaisen kuvan, että aivotärähdykset ja nilkkojen nyrjähtämiset kuuluvat asiaan, sillä naiset kaatuilevat parhaimmillaan 20 sekunnin välein. Hämäläinen myöntää, että pyllähtämiset ja fyysiset kamppailut tuovat mukanaan mustelmia.

”Tiedätkö, kuinka kamalaa on kävellä kadulla mustasilmäisen tyttöystävän kanssa. Ihmiset katsovat hiukan oudosti”, Hämäläinen naurahtaa. Tärkeintä on valmentajan mukaan tiedostaa keinot, joilla yllättäviltä onnettomuuksilta voidaan välttyä. Näihin keinoihin kuuluu esimerkiksi lihaskunnon säännöllinen treenaaminen. Tästä syystä joukkuekilpailijat treenaavat neljä kertaa viikossa luisteluharjoituksissa, kahdesti personal trainerin ohjeistuksen mukaan kuntosalilla sekä kerran omaehtoisesti aerobisesti. Kilpajoukkueessa otteleva Jonna Ojala tiedostaa lajin riskit, mutta on samalla sitä mieltä, että se ei pelaa, joka pelkää. Pahempienkin loukkaantumisten jälkeen nous-

ELÄ | 33


Pelaajat treenaavat yhdessä fyysisen kuntonsa lisäksi henkistä hyvinvointiaan. Yhteinen tsemppaaminen on hyvin tärkeää, sillä kentälle ei ole mitään asiaa, jos mieli on jossain muualla. taan takaisin rullille heti, kun se on mahdollista. Ojala on telonut itsensä pahasti kerran, kun lihas repesi kaatumistilanteessa. Roller derbylle omistautunut pelaaja ei kuitenkaan luovuttanut lajin suhteen ja haluaa pelata edelleen. ”Mitä enemmän nuohoaa lattiaa, sitä enemmän tietää tehneensä täysiä”, kertoo Ojala. Loukkaantumisen jälkeen Ojala ei kyennyt harjoittelemaan kahteen viikkoon. Hän kävi kuitenkin säännöllisesti seuraamassa treenejä, eikä tuntenut pelkoa lajia kohtaan. ”Ei tässä lajissa auta pelätä. Jos pelkää, se tulee helposti itseä vastaan”, Ojala kuvailee.

34 | ELÄ

Ojala korostaa, että kaikista häntäluiden murtumisista on selvitty, kivunhuudoista huolimatta. Roller derby vie aikaa, mutta sen lopettaminen ei ole suunnitelmissa, eikä se olisi helppoakaan. Salissa päättyneiden treenien jälkeen naiset tsemppaavat toisiaan ja kommunikointi jatkuu hallin ulkopuolellakin. Ketään ei jätetä yksin, pukuhuoneessa on tilaa kaikille ja kaveria autetaan aina hädässä. Vahvat huudot vaihtuvat hengästyneisiin huohotuksiin pukuhuoneissa. Punaiset kasvot, naarmuuntuneet käsivarret ja maitohapoista tärisevät jalat saavat lepoa seuraavaan aamuun asti.

ROLLER DERBY Laji kehitettiin 1920-luvulla Yhdysvalloissa Suomessa pelataan Flat Track –radalla Pakolliset suojavarusteet ovat kypärä, hammassuojat, kyynärsuojat, rannesuojat ja polvisuojat Suomessa lajia harrastaa noin 900 henkilöä Roller Derbyn taklaussäännöt vastaavat miesten jääkiekon taklaussääntöjä: Ei saa kampata, ei saa pitää kiinni vastustajasta, lyödä tai taklata selkään tai päähän.


KUN HÄNTÄ LAKKASI

HEILUMASTA Koirakin voi stressaantua ja masentua, ihan niin kuin ihmisetkin. Kysyimme kokeneelta koiraterapeutilta Kirsi Liikaselta, mistä koiran huonon olon tunnistaa. Koira luimistelee korviaan, tuijottaa tyhjäkatseisesti eikä leiki. Mikä sitä voi vaivata? Koiraterapeutti Kirsi Liikasen mukaan koira kommunikoi jatkuvasti, vaikka se ei osaakaan puhua. ”Koiralla on vivahteikas ele- ja kehonkieli ja siitä pystyy aina lukemaan, millä tuulella se on.” Heiluvan hännän tuoman viestin tunnistaa jokainen. Iloinen koira on kiinnostunut ympäristöstään ja saattaa innoissaan myös hyppiä ja haukkua. Kun koira aistii mahdollisen vaaran, sen niskakarvat nousevat pystyyn ja keho jähmettyy. Yksinkertaisimmat tunnetilat ovat helposti tunnistettavissa. Myös koira aistii yleensä ihmisen kehonkielestä eri tunnetilat, kuten alakuloisuuden tai ilon. Empaattinen koira voi ottaa ihmisen tunnetilasta mallia ja tuntea olonsa masentuneen ihmisen seurassa stressaantuneeksi ja turvattomaksi. Stressaantuneen koiran käytös saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tulkintoja. Esimerkiksi jos koira jatkuvasti tarkkailee ja nostelee korviaan, yleensä osa ihmisistä vain huvittuu, vaikka oikeasti koira on stressaantunut. Koira voi stressin jatkuessa passivoitua, vetäytyä ja ikään kuin masentua. Kokematon omistaja saattaa ajatella, että koira on vain helppo ja vaatimaton, eikä näe tilanteen ongelmaa. Kirsi Liikasen mielestä nämä tapaukset ovat niitä surullisimpia. ”Tapaukset, joissa ihmiset eivät haluakaan paneutua koiran hyvinvointiin, ovat niitä niin kutsuttuja menetettyjä tapauksia.” Aina on myös selvitettävä, ettei taustalla ole piilevää sairautta. Jos koiran käytös muuttuu flegmaattiseksi, poissaolevaksi tai passiiviseksi, on aina viipymättä konsultoitava eläinlääkäriä. Henkisesti pahoinvoivan koiran ei tarvitse täyttää ihmisten kriteereitä masentuneesta. Koira saattaa purkaa stressinsä myös ongelmakäytökseen. ”Koira voi myös oireilla omistajan ahdistusta. Se ilmenee esimerkiksi kodin tuhoamisena tai vastaantule-

ville räyhäämisenä etenkin silloin, jos koira kokee joutuvansa vastuulliseksi lauman puolustajaksi”, kertoo Liikanen. Liikanen painottaa kuinka tärkeää on, että koiran kaikki perustarpeet ovat tasapainossa. Jos metsässä liikkumiseen ei ole mahdollisuutta, monipuolisia liikuntaelämyksiä voi tarjota koiralle kaupunkien puistoissa, kaduilla ja vesistöjen rannoilla. Erittäin tärkeää on myös muu henkinen aktivointi, esimerkiksi muiden koirien kanssa leikkiminen tai lenkkeily vaihtelevassa maastossa. Ympäristötekijöillä on suurin vaikutus koiran henkiseen hyvinvointiin, mutta lisäksi esimerkiksi rotu voi vaikuttaa. Jos koira ei pääse toteuttamaan sitä toimintoa, mitä varten se on jalostettu, sille pitää järjestää korvaavaa toimintaa. Esimerkiksi metsästykseen alun perin tarkoitetuille vinttikoirille on tarjottava paljon liikuntaa. Koiran iällä ei niinkään ole merkitystä sen henkisen hyvinvoinnin kannalta. Aktiivisen koiran tulee saada purettua energiaansa, kun taas seurakoirat eivät usein vaadi juurikaan aktiviteetteja. Itselle sopiva rotu tulisi siis valita oman aktiivisuuden mukaan. Pelkkä katsekontakti voi saada koiran hännän vispaamaan niin kovasti, että se saa takapuolen heilumaan hännän mukana. Koiran ilo on tarkoitettu jaettavaksi, joten sen tarjoama ilo kannattaa ottaa innokkaasti vastaan. Onnellisella koiralla on usein myös onnellinen omistaja. TEKSTI: JULIA HARJANNE KUVITUS: EMMA RAHIKAINEN

ELÄ | 35


MIKSI MENNÄ KLUBILLE, KUN VOI TANSSIA METSÄSSÄ? TEKSTI: HANNA VAITTINEN KUVITUS: IRIS FLINKKILÄ

Metsästä kaupungin laidalla kantautuu nopeatahtinen elektroninen musiikki. Seuraat ääntä ja löydät puiden keskeltä joukon ihmisiä tanssimassa äänentoistolaitteiden äärellä. Puihin ripustetuissa, ultraviolettivalojen ansiosta pimeässä hohtavissa kankaissa seikkailevat niin keijut, Kalevalan hahmot kuin keskioluetkin. Olet saapunut metsäbileisiin. Kun elektroninen tanssimusiikki syntyi Yhdysvalloissa 80-luvulla, se levisi nopeasti myös Eurooppaan. Sille kehittyi satoja erilaisia alatyylejä, jotka saivat kaikki omanlaisia erityispiirteitään. Samalla kun eurodance valtasi diskot ja klubit 90-luvulla, Suomeen kulkeutui reppureissaajien mukana Goan rannoilta tuttu psykedeelinen trance. Lukuisat muusikot alkoivat tehdä siitä inspiroituneena omaa musiikkiaan. Musiikkityyliin alkoi muodostua nopeasti täysin uniikkeja piirteitä. Suomalaisilla oli, ja on edelleen, musiikin tekemisessä humoristinen ote. Melodioilla leikiteltiin ja peleistä, lastenlauluista ja kansansävelmistä lainattiin osia. Äänentoistolaitteet kannettiin läheiseen metsään ja kavereita kutsuttiin mukaan. Tieto bileistä kulki suusta suuhun tai lentolehtisten avulla. Tämä konemusiikin alakulttuuri elää yhä, suositumpana kuin koskaan. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella järjestetään kesäisin isoja konemusiikkifestivaaleja, ja suomalaiset artistit saavat kutsuja esiintymään Japaniin ja Israeliin asti. Myös pienimuotoisemmat, pääosin talkoovoimalla pystytetyt bileet

36 | ELÄ

kaupunkien laitamien metsissä ovat yhä voimissaan, ja niitä järjestävät useat eri tahot. Kun aiemmin oli kyse pikemminkin kaveriporukan illanistujaisista, nykyään bileissä voi olla yli satakin kävijää. Sosiaalinen media on mullistanut tiedon välityksen, ja nykyisin tapahtumien järjestäjät tavoittavat hetkessä laajan yleisön. Bileisiin toivotetaan tervetulleeksi kaikki halukkaat, kunhan juhlakansa osaa käyttäytyä asiallisesti. Metsäbileissä pätevät samat säännöt kuin muutenkin luonnossa liikkuessa, eli roskat kerätään ja vältetään aiheuttamasta vahinkoa ympäristölle. Toisinaan paikan päällä saatetaan myydä pientä purtavaa, mutta omat eväät on hyvä ottaa mukaan. Suomalaisessa kesäyössä lämpimät vaatteet ja hyttysmyrkky kuuluvat varustukseen. Jotta tieto juhlista ei leviäisi turhan laajalle, tapahtuman tarkka sijainti paljastetaan yleensä vasta samana päivänä. Pääkaupunkiseudulla sopivia paikkoja on rajallisesti, joten muutamat hyväksi havaitut metsät ja rannat ovat järjestäjien suosiossa. Tapahtumista ei usein ilmoiteta ennakkoon polii-

sille, mutta harvoin bileistä koituu ongelmaa, jos lähistöllä ei ole asutusta. Toisinaan paikalle sattunut hämmentynyt koiranulkoiluttaja tai lenkkeilijä saattaa ottaa poliisiin yhteyttä. He käyvät paikalla tarkastamassa tilanteen, ja jos kaikki on kunnossa, ihmisten annetaan jatkaa juhlintaa. Ihmisten mielikuvissa tämän alakulttuurin tapahtumiin usein liitetään huumeiden käyttö. Metsäbileissä, kuten useissa muissakin musiikkitapahtumissa, käy toki henkilöitä, jotka käyttävät laittomia päihteitä. Huumeiden käyttäminen ei ole kuitenkaan mikään sääntö, ja joukossa on myös täysin raittiita juhlijoita. Missä tahansa juhliikaan, on käytettävä omaa järkeä ja harkintakykyä. Metsä tarjoaa jännittävän ja kauniin ympäristön bileille. Kaikille on tilaa, ja suurimmasta hälinästä on aina mahdollista siirtyä sivummalle omaan rauhaan. Suomen kesä on lyhyt, joten siitä halutaan nauttia ulkoilmassa mahdollisimman paljon. ■ Kiinnostuitko? Seuraa Facebookissa; Entropy ry, People of the butterflies, Showtime


䠀愀愀氀愀爀椀琀 ㌀㤀 갠 ⼀ 䨀猀攀渀 㜀  갠 ⼀ 䴀甀甀琀 䠀攀氀最愀 倀漀椀渀琀椀猀琀愀 樀愀 瀀愀椀欀愀氀氀椀猀礀栀搀椀猀琀礀欀猀椀氀琀

ELÄ | 37


THE MYSTERY OF A DARK ROOM Camera obscura is one of those simple but incredibly awesome phenomena. All you need is a space, which is as dark as possible, and one small hole that will let light into it. We tested our own version of this stunning optical illusion that has been used in science, art and politics alike. TEXT: JOONAS KOIVISTO PHOTO: MIIKA AUVINEN, JASMINA KAUTA, SOFIA KIVISTÖ, JOONAS KOIVISTO ILLUSTRATION: SOFIA KIVISTÖ

Finnish photographer Marja Pirilä and writer Janne Seppänen describe the sensation created by camera obscura in their book Interior Exterior. ”The outside world and the interior intermingle. An ambience is created, of which language and thinking can only grasp the sheer surface.” In Latin, camera obscura stands for the dark room. This phenomenon has been used as entertainment, as a way to research the sun without burning one’s eyes and as an assistance for painters and other forms of art ever since it was first discovered. The first clearly recorded information about camera obscura and the science behind it dates back to as far as around 400BC, when a

38 | ELÄ

Chinese philosopher Mozi found out that the image produced by camera obscura is upside down due to the fact that light travels in straight lines. This is an important piece of information that led his disciples to develop the theory of optics. After this it took nearly 2000 years before camera obscura was clearly described by Leonardo Da Vinci in his book Codex Atlanticus that was published in 1502. The dark room took a huge leap around 1550’s when the small hole was replaced by a lens. This helped to create brighter images thanks to the wider aperture given by the lens. Besides its important roles in science and art, camera obscura

somehow found its way to politics and texts by western philosophers. One of them was Karl Marx, who wrote the following in The German Ideology: ”If in all ideology men and their circumstances appear upside down in a camera obscura, this phenomenon arises just as much from their historical life-process as the inversion of objects on the retina does from their physical life-process.” Still to this day this line springs many different interpretations. The upside down effect was also used to describe the ethical knowledge of right and wrong. It was thought that camera obscura’s projection resembles how for example criminals and mentally


sick can’t see the difference between good and bad because their mind is so twisted and upside down. Over a thousand years of high interest to camera obscura was quickly put down when inventors figured out how to capture the projected image to film. This invention was to be called camera. The only advantage camera obscura was left with, was the ability to create moving images. But even this was overruled thanks to the way new camera allowed for permanent capturing of images. The experiment we conducted is the rudimentary and simple version of this optical illusion. One step to the next level would be to get some kind of a suiting lens to illuminate the light from the hole even better. After this improvement the next step would be to build a dedicated space for camera obscura. This can be anything from a box utilizing optics and magnification to a room that you can step in to see the view.

WHAT YOU’LL NEED IS: A room or space with white or very light walls and a nicely placed window, a sunny day outside, garbage bags to cover all the windows, thick black paper, and some large white carton or paper (size A3 or bigger will serve you well). Once you have covered all the windows with garbage bags and the space is clear enough for the experiment, make a four centimeter square hole to one of the bags, preferably a middle one that can illuminate as much of the room as possible. Then poke different sizes of holes to the black papers in a way that only one will let light through at once. Now try to illuminate the room through the smallest hole in the paper. Once you find the right size for the hole, the walls will be covered with upside down view of outside.

To get a more cohesive image that might even feature some colors, try to focus the light to the large white paper by moving it closer to the hole. In good conditions this will give you the kind of reflection that looks like an old photograph. Once you’ve gotten it right, try out some variations. It’s likely that you can’t see many or any colors on your view, but there is a way. Get a camera that can be positioned steadily and use a shutter speed in ten second ballpark. Your eyes can’t see the colors, but the slow shutter will catch them. Read more: Interior Exterior (2002, Marja Pirilä, Janne Seppänen), amazingcameraobscura.co.uk, haaraamo.fi, ACMI: ACI: The Camera Obscura – Aristoteles to Zahn

ELÄ | 39


MATKAREPORTAASI:

UNELMIEN RIO DE JANEIRO TEKSTI JA KUVAT: TANJA HONKANEN

Eläkkeellä oleva 75-vuotias Arvi sai perheeltään syntymäpäivälahjaksi yllätysmatkan Brasilian Rio de Janeiroon. Matkalla Arvi pötkötteli Rion upeilla hiekkarannoilla, tanssi samban tahtiin ja katsoi jalkapalloa kaupungin lumoavassa tunnelmassa. Joulukuussa 2015 Arvi sai mieleenpainuvan lahjan. Hän avasi kotonaan kirjekuoren, jossa oli lentoliput Brasiliaan. Pienen hämmästyksen jälkeen hän alkoi hymyillä. Arvi alkoi muistella lapsuuttaan: ollessaan lapsena orpokodissa hän ja muut orpolapset lauloivat lauluja Riosta. Pitkään haaveena ollut matka toteutuisi vihdoin. Arvi valitsi parhaat otteet matkastaan, jotka hän jakaa kanssamme.

BLOCK PARTYT Joka vuosi karnevaalin aikaan paikallisilla on noin viikon loma, jolloin koko kaupunki aloittaa juhlimisen. Kaikissa kaupunginosissa on omat block partyt, eli ”korttelibileet”, muun muassa Copacabanassa, jossa Arvi asustaa matkan ajan. Aamusta iltaan ihmiset ovat pukeutuneet mitä ihmeellisempiin naamiaisasuihin ja jammailevat kadulla rytmikkäästi musiikin tahtiin niin mukaansatempaavasti, että ohikulkijat, Arvi mukaan lukien, alkavat tanssia ja laulaa mukana. Bileet muistuttavat Suomen vappua, paitsi että Rio de Janeirossa on oikeasti lämmin.

40 | ELÄ

VÄRIKKÄÄT JA SUURENMOISET KARNEVAALIT Illalla Rion kukkuloilla syttyy tuhansia värikkäitä valopisteitä. Illan kohokohtana on kuuluisa karnevaali, johon sambakoulut ovat valmistautuneet koko vuoden. Arvi on kuullut räikeistä ja mahtipontisista karnevaaleista, mutta hän ei koskaan uskonut, että pääsisi näkemään ne omin silmin. Hän on odottanut karnevaaleja koko päivän ja nukkui jopa päiväunet, että jaksaisi sambailla koko yön. Hän on kuullut, että karnevaaliin voi osallistua kuka vain, täytyy vain ostaa sambakoulun puku. Arvi naurahtaa, että jos hän olisi nuorempi, hän epäilemättä menisi mukaan paraatiin. Arville on varattu kuljetus Sambadromelle, sillä sisäänkäyntiä on hankala löytää itse. Auto on tilattu ruuhkan varalta ajoissa, mutta brasilialaiseen tapaan se on myöhässä. Auto ajaa kaupungin keskustaan ja edessä avautuu valtava katsomo, johon mahtuu parhaillaan 80 tuhatta ihmistä. Kuljettaja ajaa moneen kertaan väärälle sisäänkäynnille ja näyttää eksyneeltä. Arvi myöhästyy 30 minuuttia paraatin alusta, mutta hän pääsee


kuitenkin nopeasti mukaan tunnelmaan. Hän näyttää nuortuvan silmissä: silmät innosta säihkyen hän osoittaa lavoja ja pukuja, tanssii samban tahtiin ja räpsii kuvia kaikesta. Sambaaminen on niin hauskaa, että Arvi palaa vasta viideltä aamulla hotellille.

SALAPERÄINEN JA VAARALLINEN ROCINHA Arvi kokee hieman erilaisen elämyksen mennessään opastetulle kierrokselle Rocinhan favelaan. Oppaakseen hän saa paikallisen 25-vuotiaan Alex Silva Birkutzin. Etelä-Amerikan suurimmassa slummissa Birkutz osoittaa Arville vuoren huipun suuntaan kertoen, että siihen favelan osaan paikalliset eivät mene – siellä on liian vaarallista. Favela on kuin kaupunki kaupungin sisällä, siellä on lukuisia kauppoja, koulu, pankki ja oma posti-, sähkö- sekä viemärijärjestelmä. Kadut ovat sokkeloisia, eikä niillä ole mitään nimiä. Favelassa myydään huumeita, lähes jokaisella on ase ja siellä pätevät jengien omat säännöt. Valtio ei pääsääntöisesti puutu näiden laittomasti rakennettujen asuinalueiden asioihin. Tästä syystä ne ovat erityisesti turisteille vaarallisia. Arvin mielestä alue on todella mielenkiintoinen. Paikka on paljon siistimpi kuin hän kuvitteli, ainoastaan jätehuollon puute ja sotkuiset sähköjohdot häiritsevät häntä. Arvin kävellessä pääkadulla yhdeltä sivukujalta tulee vastaan noin kaksikymmentä raskaasti aseistettua poliisia, joiden tehtävänä on valvoa aluetta. Jostain syystä poliisin läsnäolo vain lisää turvattomuuden tunnetta. Rio ei turhaan ole ansainnut mainettaan rikollisuuden tyyssijana. Paikalliset pitävät puhelimia sortsien vyötärönauhassa ja rahoja taskussa tai kengässä. Korut, kamerat ja kannettavat ovat erityisesti varkaiden mieleen. Useat turistit ovat kertoneet tulleensa ryöstetyksi. Arvin kävellessä iltapäivällä Copacabanan rantakadulla muuan poikaporukka yrittää viedä kaulakorun Arvin lapsenlapselta keskellä ihmismassaa.

KUULUISA JA RUUHKAINEN KRISTUKSEN PATSAS Lähes joka aamu Arvi herää kuudelta ja lähtee lenkille Copacabanan rantakadulle. Tänä aamuna näky on häikäisevä: syvänsininen valtameri, korkeat kukkulat, kullanvärinen hiekkaranta ja trooppinen sademetsä avautuvat auringonnousun myötä. Palattuaan hotellille hän herättää tyttärensä Elenan kevyellä tyynysodalla ja suuntaa postiin lähettämään vaimolleen kortin. Aino-vaimo ei lähtenyt mukaan, sillä trooppinen ilmasto ei hänelle sovi. Arvi on niin innoissaan Kristuksen patsaalle lähtemisestä, että huomaa hotellin hissillä unohtaneensa laittaa kengät jalkaansa. Kristuksen patsaalle lähtiessä on syytä varata useita tunteja jonotusaikaa. Turisteja on niin paljon, että patsaan luona joutuu raivaamaan tiensä läpi. Kuvia on turha edes yrittää ottaa – mukaan tulee väkisin joku turisti. Tästä syystä Arvi ottaa taksin Sokeritoppavuorelle, josta lähtee Kristuksen patsaan kiertäviä helikopterilentoja. Kahdentoista minuutin lento on kyllä hintava, mutta näky on sen arvoinen.

IGUASSUN VESIPUTOUKSET Arvi suosittelee matkan aloitus- tai loppukohteeksi Iguassun vesiputouksia, jotka sijaitsevat Brasilian ja Argentiinan rajalla, vajaan kahden tunnin lentomatkan päässä Riosta. Maailman suurimpiin ja vaikuttavimpiin kuuluva vesiputous koostuu 275 eri putouksesta. Putoukset uhkuvat luonnon voimakkuutta ja ainutlaatuisuutta. Kaiken tämän kauneuden lisäksi putousten ympäröivässä sademetsässä elää lukemattomia uhanalaisia eläin- ja kasvilajeja, joihin voi törmätä matkan varrella. Arvi pääsee katsomaan putouksia kaukaa Brasilian puolelta sekä kastautumaan itse putouksessa veneajelulla Argentiinan puolelta. Putoukseen kastautuminen on Arvin mielestä yksi matkan kohokohdista, sillä vesi on ihanan raikasta ja lämmintä. Tätä syntymäpäivää hän ei koskaan unohda!

ELÄ | 41


MITÄ IISTIMPÄÄ, SITÄ SIISTIMPÄÄ! ITÄKESKUS Iltapäivän aurinko saa betonisen Tallinnanaukion näyttämään kultaiselta. Itäkeskus on yllättävän hiljainen tähän aikaan päivästä siitäkin huolimatta, että se on joukkoliikenteen risteämiskohta kauppakeskuksineen ja palveluineen. Ihmiset harppovat määrätietoisesti aukion yli. Allu, 19, näyttää kiireettömältä aukion reunalla seisoskellessaan. Hän alkaa hymyillen kertoa kokemuksistaan idästä pidellen samalla toisessa kädessään tupakkaa ja toisessa kaljatölkkiä. ”Luulin ensin, että tuutte pummimaan röökiä. Paljon kello on? Pankki menee puolen tunnin päästä kiinni ja sinne mun on ehdittävä. Asun tällä hetkellä Malmilla, mutta mulla on paljon muistoja Itä-Helsingistä. Kerran istuin hirveässä krapulassa tässä Tallinnanaukiolla ja yksi mukava jannu tuli ja tarjosi aamuset. Parhaat hetket elämässä on muiden

42 | ELÄ

ihmisten kanssa. Helsingin yhteislyseo ja sitä ympäröivä alue, ei nyt välttämättä Kontulan ostari, mutta siinä on vieressä tosi mukavaa seutua, josta mulla paljon hyviä muistoja.” Allu puhuu rauhallisesti ja polveillen. Hän miettii ennen kuin vastaa, juoden samalla oluttaan. Tupakkansa Allu polttaa filtteriin asti, aivan kuin ei olisi kiire minnekään. ”Ihmisiä täällä vituttaa syystä.” Allu puhuu käsillään ja äänenpainollaan elehtien. ”Venatkaa hetki, juon tän vikan bissen. Mutta jos jotain täältä veisin muualle, niin se yleinen mentaliteetti, että me yritetään kaikki vaan nauttia tästä. Köyhä antaa

”KÖYHÄ ANTAA VÄHÄSTÄKIN, MUTTA RIKAS EI PALJOSTAKAAN.”


Itä-Helsinki koetaan usein alueena, missä puukot ja nyrkit viuhuvat ja ilmapiiriä leimaa turvattomuuden tunne. Annoimme puheenvuoron asiantuntijoille, eli heille, jotka Itä-Helsinkiä päivittäin kokevat.

”NOSTO. EAQUI QUE ET EXERIA DOLORIS QUI DESERATIBUS.”

TEKSTI: KAISA MURTO & ANNUKKA MULTANEN KUVAT: IRIS FLINKKILÄ VIDEO: SONNY KYLÄ-LIUHALA

vähästäkin, mutta rikas ei paljostakaan. Jos mun pitäisi kuvailla Itä-Helsinkiä värillä, olisi se punainen, keltainen ja vihreä.”

KONTULA Ostarin logo on kekseliäs. Sanoista Kontulan ostari tuleva kirjainyhdistelmä KO pitää sisällään hymynaaman. Muualta hymyä ei näytä irtoavan. Ostarin keskellä oleva leikkipaikka ammottaa tyhjyyttään. Kaksi kauppiasta purkaa vaatekojuaan ja sen vierestä kävelee Sahra, 22, ruokaostoksineen. ”Oon asunut täällä yli kymmenen vuotta ja kai tää on ihan kiva paikka asua. Täältä löytyy palvelut läheltä ja kaupat on hyvässä kunnossa, mutta niiden joukossa on ihan liikaa pubeja. Mulla on paljon hyviä muistoja meidän läheisestä puistosta, oon ollut siellä pienestä asti.”

Sahra puhuu hiljaa, mutta katsoo silmiin puhuessaan. Hän puntaroi vastauksiaan ja kertoo, että asuu Itä-Helsingissä ollakseen lähellä perhettään. ”En koe, että Itä-Helsinki olisi erityisen yhteisöllinen paikka ja jos jotain täältä voisin viedä muualle, olisi se Kontulan kirjasto. Väriltään Itä-Helsinki olisi violetti”, Sahra naurahtaa. ”En usko, että idän imago tulee enää nousemaan.”

MELLUNMÄKI Metro saapuu jylisten päätepysäkilleen. Supermarketin remontti näyttää vaikuttavan aseman vilkkauteen. Mellunmäen metroaseman palvelut ovat enää kioskin, pubin ja kuntosalin varassa. Metron matkustajat nousevat vaunuistaan ja juoksevat busseihin tai jäävät seisomaan pysäkeille. Kaikki ovat matkalla jonnekin. Myös

ELÄ | 43


Matti, 16, odottaa bussia urheilukassi olallaan. ”Kaunko oon asunut täällä? Kakkosluokasta asti eli nyt joku kahdeksan vuotta. Kyllä mä koen, että tää on ihan viihtyisä paikka, täällä on turvallista asua. En ole hirveästi miettinyt sitä, haluaisinko asua täällä tulevaisuudessa, koska oon ajatellut muuttaa ulkomaille. Yläasteella hengailtiin kavereiden kanssa paljon Itiksessä, sieltä on hyviä muistoja. ” Matti toistaa hänelle esitetyt kysymykset ja naurahtelee vastauksiensa välissä. Puhe on selkeää ja rempseän asiallista. Hän vilkuilee,

44 | ELÄ

onko bussi jo saapunut laiturille. ”Uskon, uskon todellakin, että ruosteenpunaisen Itä-Helsingin maine nousee vielä.”

VUOSAARI Tässä vaiheessa iltapäivää aurinko on jo laskenut. Meren läheisyys tuntuu kylmänä tuulena. Tunnelma kauppakeskus Columbuksessa on verkkainen: ihmisillä on aikaa katsella näyteikkunoita, osa istuu käytävän penkeillä tai kuppiloissa. Kaksi miesvartijaa suostuu kertomaan kokemuksiaan Itä-Helsingistä. ”Odottakaa tässä, me tullaan

ihan kohta takaisin”, vartijat sanovat ja lähtevät kävelemään rivakasti kauppakeskuksen toiseen päähän hälytyksen perässä. Palattuaan he varoittavat, että saattavat joutua lähtemään työtehtäviin kesken haastattelun. ”Koen, että täällä on pääsääntöisesti rauhallista, vaikka tästä alueesta on vähän rauhattomia mielikuvia. Ehkä siihen tottuu ja siitä tulee itselle arkea. Olen mä Kontulassakin asunut, eikä siellä paljon mitään ollut. Ehkä se imago on vähän liioiteltua, vai mitä mieltä sä oot?” vartija kysyy työpariltaan. ”Oon täällä kohta kaksi vuotta


pyörinyt näissä hommissa ja on se parempaan päin mennyt tässä viime aikoina.” ”Jos täältä jotain voisi viedä muualle, olisi se rennompi fiilis. Täällä voi olla oma itsensä, kauppaan voi mennä verkkarit jalassa ja tukka miten sattuu eikä kukaan kato. Täällä ei ole ehkä niin pinnallista.” Vartijat seisovat ryhdikkäästi kädet lanteilla. He katsovat silmiin puhuessaan, mutta eivät väritä puhettaan eleillä. ”Uskotaan kyllä siihen, että ItäHelsingin maine on nousussa, jos ei tähän mitään muutoksia nyt tule.

Vaikeahan sitä on sanoa. Työntekijän näkökulmasta Itäkeskus on jäänyt mieleen myönteisenä paikkana.” ”Värinä Itä-Helsinki olisi kyllä musta.” ”Tai harmaa.” ”Joo, eiku harmaa! Harmaa, harmaa!”■

VIMEO.COM/162071400

IHASTU ITÄ-HELSINKIIN! H2-lehden historian ensimmäinen video antaa sinulle mahdollisuuden tutustua Itä-Helsinkiin ja sen alueisiin! Katso video käyttämällä vieressä olevaa linkkiä tai QR-koodia.

ELÄ | 45


ILLUMINATI JA LISKOIHMISET IHMISKUNTA SALASEUROJEN ALISTAMANA

Silmäni kiiluvat verestävinä tietokoneen näytön valaistessa muuten pimeää huonetta. Linkit ja Youtube-videot vilisevät silmissäni. Kuka onkaan vastuussa maailman ahdingosta? Saatanaa palvovat salaseurat? Liskoihmiset? Rahanahneet korporaatioiden johtajat? Olen eksynyt tutkimaan salaliittoteorioita.

TEKSTI: MIIKA AUVINEN KUVITUS: JESPERI VIRTANEN Illuminati ja vapaamuurarit aivopesevät kuluttajia salatieteellisillä piilotajuisilla viesteillään. Saatanallisia viestejä löytyy vaikkapa Lady Gagan musiikkivideoista, kaikenlaisia toistuvia viittauksia eritoten ilmestyskirjan pimeyden olentoihin. Mustavalkoruudullinen lattia kertoo vapaamuurareista. Punaiseen mekkoon pukeutunut nainen edustaa saatanallista ja petollista Babylonin porttoa: useasti elokuvissa nähty symboli onkin katsojan alitajuntaan vaikuttava anarkistissaatanallinen piiloviesti. Seinällä on epäjumalaolentoa, Baphomethia, edustava vuohen pää. Oman elämänsä vapaustaistelijat käyvät Youtubessa herkeämätöntä sotaansa salaseuroja vastaan. Panokset ovat kovat: kyse on ihmisten sieluista ja vapaudesta. Elokuvien ja tv-ohjelmien aivopesuun tarkoitetut alitajuiset piiloviestit täytyy paljastaa. Heikkotahtoisemmat eivät heidän mukaansa huomaa näiden

46 | ELÄ

videoiden salattuja merkityksiä.

”OMAN ELÄMÄNSÄ VAPAUSTAISTELIJAT KÄYVÄT YOUTUBESSA HERKEÄMÄTÖNTÄ SOTAANSA SALASEUROJA VASTAAN.” Tämä ei riitä minulle. Haluan lisää. Kofeiinista vapisevat sormet tekevät hakusanojen näpyttelystä vaikeaa. Salaliittoteorioilla on yllättäen myös yhteiskunnallista merkitystä. Suomessa äärioikeisto hekumoi kulttuurimarxilaisella liikkeellä. Kyseessä on aikoinaan Neuvostoliitossa laskelmoitu kommunistien salajuoni, jonka leviämistä ei edes Neuvostoliiton hajoaminen ole haitannut. Kulttuurimarxistit ovat teorian mukaan länsimaisen yhteiskunnan vihollisia. Heidän pyrkimyksenään on tuhota ydin-

perheen asema yhteiskunnan perusyksikkönä ajamalla seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Myös länsimaisten arvojen kumoaminen islamilaista maahanmuuttoa tukemalla kuuluu heidän viheliäisiin suunnitelmiinsa. Mitäs jos Yhdysvaltojen suurimmat liikemiehet ajavatkin verhojen takana ankaraa globaalia fasistista yhteiskuntaa? Varsinkin radiotoimittaja Alex Jonesin möreä paasaus tästä uudesta maailmanjärjestyksestä on syöpynyt tajuntaani. Teorian mukaan taloudellisen eliitin järjestämästä World Trade Center -terrori-iskusta alkanut terrorismin vastainen sota onkin vain tekosyy kyhätä lakeja kansalaisten valvomiseksi ja vapauksien viemiseksi. Pian valvontayhteiskunta kiihdytetään turvallisuuden ja korporaatioiden intressien nimissä täyteen vauhtiinsa. Ihmisiin asennetaan mikrosirut edistyksen askeleena. Tosiasiassa


sirulla valvotaan ja ohjaillaan tavallista kansaa. Teorian mukaan systeemi laajenisi ajan kanssa koko maailman kattavaksi. Vainoharha ei ole vielä tarpeeksi korkealla tasolla. Sukellan entistä syvemmälle. Selkeästi itse kyhätyn dokumenttielokuvan mukaan ihminen oli typerä kahdella jalalla kulkeva karvaton apina, kunnes avaruusolennot puuttuivat peliin. Ihmislajia muunneltiin geneettisesti. Meistä luotiin kultaa kaivoksista tuova orjarotu. Vakuuttavien YouTube-videoiden mukaan nämä avaruusolennot ovat lähtöisin salaiselta aurinkoa kiertävältä planeetalta, Nibirulta. Nibirulla asuu monia avaruusolentolajeja. Näistä tärkein on liskoihmisten rotu. Liskoteorian perusteet meille esitteli 1990-luvulla maailman todellisia hallitsijoita selvittänyt, kirjailija ja salaliittoteoreetikko, David Icke. Siitä lähtien teoria on muhinut internetissä muuttuen aina vain sekavampaan suuntaan. Maailmaa orjuuttavien salaseurojen takana

olevat liskoihmiset loivat sivilisaation, pysyen alusta saakka ihmiskunnan hierarkian salaisena huippuna. Kaksoisvirran maasta Rooman kautta Euroopan kuningassukuihin ja tämän päivän median, politiikan ja talouden eliittiin, liskojen verilinja on jatkunut vuosituhansia meitä orjuuttaen. Kun katselee poliitikkojen puheita, saattaa tarkkaavainen huomata sekunnin sadasosan ajan vilahtavat liskopupillit vaikuttajan silmissä.

salaisia tieteellisiä kokeita. Keisari Nero poltti Rooman imperiumin pääkau pungin ja syytti siitä kristittyjä. Natsit toistivat historiaa polttaessaan valtiopäivätalon saadakseen poikkeuslaeilla itselleen edullisemman aseman.Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA teki 1950-luvulla salaisia ihmiskokeita mieltä laajentavilla huumeilla MKULTRA-projektissaan.

Ihmisellä on tapana omaksua tietoa joka tukee hänen maailmankuvaansa, ja ihmisellä on tapana hakea kaavoja kaaokseen. Maailman laajuus, monimutkaiset syyja seuraussuhteet ja kaikenlainen satunnaisuus ohitetaan. SalaliittoParhaimmillaan salaliittoteoriat puteorioita keksitään selkeyttämään reutuvat oikeisiin yhteiskunnan ontodellisuutta. Samalla teorioilla gelmiin. Ehkä on olemassa eniten pönkitetään omaa aatetta tai usomistavien ihmiskunnan jäsenten kontoa, vaikka faktat eivät aina eliitti, jolla on liikaa valtaa asioihin demokraattisista yhteiskunnista huo- olisikaan mukana. Olen saanut limatta. Suurilla imperiumeilla on ai- yliannostuksen internetiä. Tunnen aivorasvojeni sulavan, kuin benna ollut salaisuutensa, jotka tulevat ennemmin tai myöhemmin julkisuu- siiniä impatessa. Lienee parasta teen: epäreiluja sodankäynnin meto- sulkea tietokone ja mennä nukkumaan. deja, lavastettuja terrori-iskuja tai

”LISKOJEN VERILINJA ON JATKUNUT VUOSITUHANSIA MEITÄ ORJUUTTAEN”

ELÄ | 47


AREENA JA ADRENALIINI – SHOWPAINI SUOMESSA Showpaini on varsinkin Yhdysvalloissa ja Japanissa suosittu urheilulaji. Kun mainitsen lajiin tutustumattomalle kotimaisen showpainin ympärille kutoutuneen kulttuurin, saan vastaani yllättyneisyyttä ja epäuskoa – löytyykö myös Suomesta oma showpainipromootio! TEKSTI: MIIKA AUVINEN KUVA: MARKO SIMONEN

Vuonna 2011 törmäsin suomalaiseen showpainiin. Tapahtumien myötä opin ihailemaan monia ottelijoita. Istun Töölön kisahallilla seurassani suosikeistani suurin, King Kong Karhula, joka saapui juuri keskustelemaan kanssani showpainista. Karhula on suomalaisista showpainijoista ajankohtaisimpia: suomenmestaruusmatsi hallitsevaa mestaria Valentinea vastaan on Karhulan uran yksi kohokohdista. Ottelu käytiin 19.3.2016, Töölön kisahallissa järjestetyssä Talvisota X:ssä, historian suurimmassa suomalaisessa showpainitapahtumassa. Karhula hävisi ottelun. Suomessa tapahtumia järjestää showpainipromootio Fight Club Finland, FCF. Vuonna 2006 perustetun FCF:n painijoihin kuuluu monenlaisia kehäpersoonia. Sateenkaarikansaa edustaa lennokkaasti otteleva Jessica Love. Kirvestään heilutteleva Häijy-Heimo Ukonselkä on muinaissuomalainen villimies. Kotimaisesta showpainista kertovan Spandex Sapiens

48 | ELÄ


-dokumentin tähti, Starbuck, on yksi lajia Suomeen istuttaneista pioneereista. Hallitseva suomenmestari, Valentine, on paljon seksuaalista elekieltä käyttävä narsisti. Showpaini lajina alkoi kiertävien tivoleiden asettamissa puitteissa 1800-luvun lopun Euroopassa. Tivolien kiertäessä paikalliset asukkaat saivat haastaa tivoleiden kamppailun ammattilaisia. Käytännössä tivoleiden järkäleet voittivat aina, ja vedonlyönnillä tienattiin hyvin. Pikkuhiljaa otteluihin alettiin laatia käsikirjoituksia tuomaan uskottavuutta ja dramatiikkaa kohtaamisiin. Showpainin esiaste oli syntynyt. Showpainin erikoisuus ovat käsikirjoitetut ottelut ja painijoiden näyttelemät sarjakuvamaiset hahmot. Karhulan mielestä painijan oma kontrolli hahmoonsa on tärkeää: ”Jos joku joutuu ”PAHIN FCF:N omaksumaan gootSISÄLLÄ TAPAHTUNUT tiroolin olematta oikeasti gootti, ONNETTOMUUS KARHULAN MUKAAN syntyy hahmosta vain lässähtänyt OLI, KUN OTTELIJA puoliversio.” JOEY IMPACTILTA Kahden painijan välinen kilpaiKATKESI SÄÄRILUU.” lu paremmuudesta huipentuu elämää suurempiin otteluihin. Otteluissa lyödään, potkitaan, heitellään, tehdään lukkoja ja syöksytään painovoimaa uhmaten. Juonet ovat suureellisia, kertoen sankaruudesta, petollisuudesta ja itsensä voittamisesta. Kyseessä on audiovisuaalinen spektaakkeli: sisääntulomusiikit, painijoiden ulkoasut ja akrobaattiset liikkeet hivelevät monia aisteja. Vuorovaikutus ottelevien painijoiden ja yleisön välillä on tärkeä osa kulttuuria. Maailman tunnetuinta showpainia tarjoaa Yhdysvaltalainen World Wrestling Entertaiment, WWE. WWE:n tärkeimmät viikoittaiset tv-sarjat ovat Suomessakin välillä esitetyt Raw ja Smackdown. Lisäksi WWE esittää kerran kuussa erikoistapahtumia, joiden ottelut ovat eräänlaisia huipennuksia juonikuvioille. Vuonna 1993 Ludvig Borga -nimellä paininut Tony Halme on ainoa WWE:ssä otellut suomalainen. Karhula aloitti lajin treenaamisen vuonna 2005 ollessaan 15-vuotias. Innostus lajiin syttyi jo lapsena televisiosta tulleen Smackdownin myötä. Hänen suosikkihahmon-

sa lapsena oli hirviömäisyyttä huokuva Kane, nykypainijoista suosikki on Brock Lesnar. Inspiraationa lajissa toimii WWE:n Hall of Famen jäsen Shawn Michaels. Karhula ilmaisee monessa kohtaa haastattelua intohimonsa ja sitoutumisensa lajiin. Häntä motivoi halu olla paras. Kysyin Karhulalta tämän uran huippuhetkistä. Showpainin aloittaminen on yksi kohokohdista. Hän mainitsee myös ottelunsa Jessica Loven kanssa. Myötäilen häntä, sillä olin itse näkemässä osan otteluista. Muistan haukkoneeni henkeä adrenaliinin vallassa Loven syöksyessä korkeuksista Karhulan niskaan. Lisäksi hän mainitsee vuonna 2013 päättyneen ainoan mestaruuskautensa: ”Koen sen suurena ylpeyden aiheena. Kannoin silloin koko lafkaa niskassani. Ihmisten lähettäminen tyytyväisinä kotiin oli tehtäväni.” Karhula kertoo myös jännityksestä kehään noustessa. Uran alussa jännitys teki olosta tukalan. Vatsassa oli perhosia ja pahoinvointi iski aina ennen ottelua. Heti verhojen takaa saapuessa, esiintymisen alkaessa, hän kykeni olemaan kuin kotonaan. Nykyään esiin astumista siivittävät oma kunnianhimo ja itseasetetut paineet. Koitokseen ei hänen mukaansa voi valmistautua kuin suorituksen ja fyysisten eleiden henkisellä läpikäynnillä. Onnettomuuksia tapahtuu showpainissa välillä lajin luonteen vuoksi. Pahin FCF:n sisällä tapahtunut onnettomuus Karhulan mukaan oli, kun ottelija Joey Impactilta katkesi sääriluu. Yksittäisten nenäverenvuotojen ja aivotärähdyksien ohella sormiakin murtuu välillä. Turvallisuus on Karhulan mukaan etusijalla Suomessa. Jos joku loukkaantuu pahasti, on tapahtuma ollut epäonnistunut. Lopuksi Karhula toivottaa halukkaat tervetulleiksi painikoulutuksiin. Tämän vuoden kurssi jyskyttää jo eteenpäin, mutta tulevina vuosina koulutuksia järjestetään lisää. King Kong Karhula toimii itse yhtenä kouluttajista. Jos itse painiminen ei kiinnosta, järjestetään showpainista yleisötapahtumia noin kahden kuukauden välein. Karhulan mukaan ihmiset tavallisesti yllättyvät tapahtumien hauskuudesta, tyytyväisten katsojien osuus on suuri. ■ Tulevat tapahtumat ja muita tietoja suomalaisesta showpainista voit katsoa FCF:n sivuilta fightclubfinland.fi. Tiedonjanoinen löytää lisää Karhulasta tämän Facebook- ja Twitter -sivuilta, nimellä ”King Kong Karhula”.

ELÄ | 49


TYYNEN TALOUSNIKSIT UNOHDA TAULUKOT!

Budjetointi on monen mielestä tylsää puuhaa, tylsien työvälineiden sylkemiä taulukoita, jotka tappavat kaiken elämisen arvoisen. Tyyne on samaa mieltä. Jotain pitää kuitenkin tehdä, jos haluaa jotain tapahtuvan. TEKSTI: SOLVEIG WALLENIUS KUVITUS: ANNIKA ROITTO Sunnuntaiaamun jysäri lyö uudet ennätykset. Ilta venyi aamutunneille ja rahat katosivat, kun oli niin hauskaa. Ei varmasti mikään harvinainen tarina. Ehkä tuli myös ostettua se merkkilaukku, koska oli vaan ihan pakko. Tänään pitäisi syödä edes jotakin ja jääkaappi on tyhjä. Vaikka olisi miten surkea fiilis tahansa, niin ei siihen auta kun se aivan perinteinen lääke: budjetointi. Kaikki ovat kuulleet samat vanhat niksit säästämiseen ja fiksuun kuluttamiseen, ihan yökötykseen asti. Asiaa pitäisi oikeastaan tarkastella näin: Mitä kyseisistä vinkeistä olet oikeasti kokeillut? Vasta kokeiltuasi tiedät toimivatko ne. Tyynen ehdoton suosikki on inspiraatiokuva. Rahapulahan aina lähtee siitä, että tarvitsee jotain, mihin ei ole varaa. Oli se sitten esine tai aineeton asia, piirrä siitä kuva. Jos et halua piirtää, leikkaa lehdestä. Kopioi näitä joka paikkaan; lompakkoon, jääkaappiin, kännykän kuoreen, käsilaukkuun. Jos olet taidesielu, askartele upea kollaasi aiheesta seinällesi. Laita teos esille sellaiseen paikkaan, jonka ohitat useasti. Näin sinun on helppo muistaa, minkä vuoksi pihistät jostain muusta. Tämä auttaa myös ilkeiden ystävien suhteen. He näkevät, miksi et tällä kertaa lähde mukaan tai tarjoa kierrosta. He saattavat ottaa sinut tosissaan ja yllättäen he ovat nivoutuneet mukaan mah-

tavaan säästösuunnitelmaasi. Tämä voi myös poikia uudenlaisia illanistujaisia. Se, että kertoo muille, on osoitus rohkeudesta ja tekee asiasta toden. Älä siis pihtaile ja salaile ahdinkoasi. Eteisessä on myös hyvä olla purkki johon vieraat voivat lahjoittaa. Purkkiin voit myös itse laittaa hiluja. Liimaa purkin päälle inspiraatiokuvasi. Tärkein työvälineesi on tieto. Tiedä siis paljonko rahaa tulee ja paljonko menee. Selvitä se edes kerran. Kirjaa paperille, tai taulukkoon jos on pakko, tulot, pakolliset menot ja muut menot kuukauden ajalta. Tämä itsessään on jo silmiä avartava kokemus, joka yllättävän monelta jää tekemättä. Liimaa menolistan viereen inspiraatiokuvasi ja vertaa. Jos päätät unohtaa oppimasi ja antaa palaa, tee se! Mutta jos olet tehnyt menolistan kerran, se tieto on päässäsi ja todennäköisesti vaikuttaa sieltä, vaikket sitä ajattelisikaan. Jos kaupassa pitää miettiä ostaako jotain, ota se pieni mietintä merkiksi siitä, että et tarvitse ostosta. Katso inspiraatiokuvaasi. Tämä vinkki sopii myös taulukoista ja valuuttakursseista kiinnostuneille. Varsinkin, jos inspiraatiokuvassasi on jokin pitkän ajan tavoite. Vaihda säästyneet roposet aika ajoin toisen maan valuutaksi, jolloin ne useimmiten säilyvätkin siellä purkissa. Jos säästät reippaasti, voit käyttää valuuttana jotain sillä hetkellä hyvässä kurssissa olevaa. Tyyne tykkää itse dollareista ja vaihtaa niihin, vaikka kurssi on ihan pohjamudissa.■

Kuka on Tyyne? Tyyne on jokaisen Exceliä vihaavan sielunsisko, joka nipottamisen sijaan suosittelee nauttimaan elämästä ja vastaanottamaan myrskyt tyynesti.

50 | ELÄ


HELGA

LIIKUNTATUTORIT

UUTTA KIPINÄÄ SYTYTTÄMÄSSÄ Liikuntatutorit ovat Haaga-Helian opiskelijoita, jotka vapaa-ajallaan järjestävät kanssaopiskelijoilleen liikunnallista toimintaa eri lajien parissa. Huippu-urheilija ei tarvitse olla: innostus liikuntaa kohtaan ja halu aktivoida muita opiskelijoita liikkumaan riittää. TEKSTI JA KUVAT: LAURA TAKKI

HELGA | 51


Joukko jännittyneitä mutta innostuneita opiskelijoita astelee kohti monivärisiä boulderointiseiniä Herttoniemessä sijaitsevan Isatiksen boulderointikeskuksen pehmeillä alustoilla. Ryhmän joukosta pilkistää violetti Helgan tutorin t-paita. Sitä kantaa ystävälliskasvoinen nuori mies. Kim Friman on toiminut liikuntatutorina vuoden 2015 syksystä asti. Hän on järjestänyt boulderointia haagahelialaisille jo useaan otteeseen. Boulderointi viittaa kiipeilyn alalajiin, jossa matalilla seinillä, kivillä tai kallioilla kiivetään ilman köysiä ja valjaita. Kiipeilyreittien vaikeusasteet vaihtelevat helposta nelosesta tiukkaa treeniä vaativaan kahdeksikkoon. Friman on nimenomaan kiipeilyyn ja etenkin boulderointiin erikoistunut liikuntatutor. Hän on harrastanut lajia noin kolme vuotta. Kiipeily on hänen mukaansa astetta eksoottisempi laji, joka saattaa joistakin tuntua mielekkäämmältä kuin esimerkiksi kuntosaliharjoittelu. ”Kiipeily on matalan kynnyksen laji. Siihen tarvitaan oikeastaan vain omaa intoa ja kiinnostusta. Varusteiksi riittää pari kiipeilykenkiä. Kovassa käytössä niihinkin voi tarvittaessa vaihtaa pohjalliset.” Frimanin mukaan tutorointi on tarjonnut antoisia kokemuksia. Parasta on, kun opiskelijoissa saa syttymään liikunnan kipinän etenkin silloin, kun heillä ei ole paljoa aikaisempaa liikuntataustaa. Liikuntatutorit löytyvät usein ainejärjestöjen sisältä. Friman toteaa, että kiipeilytapahtumat ovat yksi niistä mahdollisuuksista, joissa koulun ainejärjestöjen rajoja pääsee rikkomaan ja tutustumaan muihin kanssaopiskelijoihin. Tietotekniikan opiskelija Henrik Huhtaluoma on yksi boulderointitapahtumaan ensimmäistä kertaa osallistuneista

52 | HELGA

Yllä kiipeilee Kim Friman, alla Henrik Huhtaluoma. opiskelijoista. Yläköysikiipeilyä hän on joskus kokeillut, mutta boulderointi on uusi laji. Se osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. ”Heti, kun pääsi ensimmäisen vitosen, tajusi, että tämä on hauskaa ja tässä kehittyy. Se, miltä nyt tuntuu selässä ja käsissä, sai kipinän syttymään.” Huhtaluoma suosittelee lämpimästi kiipeilyä muillekin opiskelijoille. ”Ilmapiiri on todella avoin ja ystävällinen. Yhtään ei tarvitse pelätä sitä, ettei osaisi lajia entuudestaan. Kynnys on hyvin matala”, hän toteaa. Friman kuuluu osaksi suurempaa liikuntatutoryhteisöä, joka muun muassa ylläpitää Haaga-Helia Sports Club -nimistä sivustoa Facebookissa. Liikuntatapahtumien kirjoon kuuluu kiipeilyn lisäksi esimerkiksi joukkuelajiturnauksia ja kuntosalivuoroja. Helgan sivuilta on löydettävissä tarkempi kuvaus tutoroinnista sekä hakuohjeet.


LIITY OMAAN OPISKELIJAKUNTAASI ja avaa ovi tuhansiin etuihin.

Opiskelijakunta Helgan jäsenenä saat valtakunnallisen, virallisen opiskelijakorrn. Korrlla todistat olevasi opiskelija ja saat opiskelijaetuja ympäri Suomen. Jäsenyydellä saat myös kaikki Frankin edut, katso frank.fi. HELGA | 53


KOLUMNI: HYVÄSTIT ÄLYTTÖMYYDELLE KUVITUS: SOFIA KIVISTÖ

”Muistakaa olla lomalla ainakin neljä päivää ilman kännykkää ja nettiä”, kehotti opettaja viimeisellä luennolla ennen lomaviikkoa. Minä siitä niin mieleni pahoitin. Miten täällä enää pärjää jos ei puhelintakaan saa käyttää. Digitalisaatio tarkoittaa elämän siirtymistä sähköiseen muotoon, eikä loma ole loma, jos joudun olemaan pimennossa kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. Käsitykseni mukaan loma tarkoittaa sitä, etten tee mitään kouluun, töihin tai vaikka Helgaan liittyvää. Ei sitä, että estän koko ulkomaailmaa ottamasta yhteyttä minuun tai itseäni vastaamasta sille. Ahdistavampana koen sen, että joku on yrittänyt tavoittaa minua monta päivää siinä onnistumatta, koska olen ollut ”lomalla”. Älypuhelimen ansiosta ei enää tarvitse kantaa aikataulukirjoja, kameraa, muistikirjaa tai kalenteria mukana, ja kolikot voi säästää puhelinkopin sijaan baarimikon tippaamiseen. Jotakuta saattaa ahdistaa riippuvaisuus puhelimesta, mutta itse arvostan tarkkoja reittiohjeita etupenkillä kettuilevan kartturin sijaan. Aloittaessani opinnot Haaga-Heliassa pidin kynää ja paperia mukanani kolme ensimmäistä päivää. Neljäntenä kävi selväksi kirjoituspaperin vanhentunut käyttöliittymä, jolloin molemmat jäivät kotiin. Tilalle tuli läppäri ja tyytyväisyys nykyaikaiseen opetukseen. Tekniikka oli ehtinyt sinne, mistä rehellisesti sanottuna en uskonut löytäväni sitä vielä moneen vuoteen: suomalaiseen korkeakouluun. Toivoa siis on. Koulu kehittää verkkopalvelujaan jatkuvasti, MyNet uudistuu ja WinhaWille haudataan paperilukujärjestysten ja laskutikkujen viereen. Vastustajia, niitä joiden mielestä nytkin pärjätään hyvin, löytyy aina. Miksi laittaa rahaa jonkin korvaamiseen, jos se on toiminut jo 20 vuotta? Koska edistys edistyy ja parempi myy aina paremmin. Henkilökohtaisesti toivotan hyvää viimeistä matkaa myös muistitikuille, paperitenteille ja läsnäolopakolle.

Max Laihonen Helgan hallituksen puheenjohtaja ja tietojenkäsittelyn opiskelija

54 | HELGA


JÄSENEDUT MEMBER BENEFITS

2016 LIIKUNTAPASSI

SPORT PASS

Liikuntapassilla saat osallistua rajattomasti ryhmäliikuntatunneille sekä käyttää kuntosaleja. Saat lisäksi alennuksia liikuntakursseista, liigoista ja kilpailumatkoista. Liikuntapassin voit hankkia Helga Pointilta Pasilasta hintaan 48/38€. www.helga.fi/jasenyys/liikuntapassi

With the Sport Pass you can attend versatile group sports classes and use gyms without any limitations. You will also get discounts on instructed classes, leagues and competition trips. You can purchase the Sports Pass at Helga Point on Pasila campus for a price of 48/38€. www.helga.fi/en/membership/ sports-pass/

VALTAKUNNALLISET EDUT

NATIONWIDE BENEFITS

Frank neuvottelee ja kerää sivuilleen kaikki Suomen parhaat opiskelijaedut. Rekisteröidy käyttäjäksi osoitteessa Frank.fi

Frank negotiates and gathers all the best student benefits in Finland. Register at Frank.fi

NPGN EDUT HELGAN JÄSENILLE 1.6. - 31.8.2016

NPG OFFERS FOR HELGA MEMBERS 1.6. - 31.8.2016

Toast & Juoma 6,90€ (8,90) ma-la klo 14–20 Apollo Streetbarissa.

Toast & Drink 6,90€ (8,90) Mon-Sat at 14-20 in Apollo Streetbar.

Ilmainen sisäänpääsy Kaivohuoneelle keskiviikkoisin ennen klo 23:00.

Free entrance to Kaivohuone on Wednesdays before 23:00.

Talon kuohuviini 20€ ja ilmainen sisäänpääsy kahdelle VIP-jonon kautta pe & la ennen klo 24:00 Apollo, Baarikärpänen, Bäkkäri, Capital, Maxine, Roska ja Kaivohuone -ravintoloihin.

Sparkling wine 20€ and free entrance for two via VIP line on Fri and Sat before 24:00 in Apollo, Baarikärpänen, Bäkkäri, Capital, Maxine, Roska and Kaivohuone.

Baarikärpäsestä AD-ranneke ilmaiseksi joka päivä klo 23:00 asti ja terassilla sangria-kannu 15€.

AD-bracelet for free every day until 23:00 in Baarikärpänen and sangria pitcher 15€ on the terrace.

Follow HELGA on social media and stay tuned for news, discounts, events and more!

helga.fi

facebook.com/ opiskelijakuntahelga @HELGA_Hki @helga_hki w

helga_hki



Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.