Filmitähti #2/2014

FILMITÄHTI #2/2014

the grand budapest hotel DIVERGENT - OUTOLINTU TRUE DETECTIVE EI SANKAREITA ILMAN PAHIKSIA the raid 2:berandal Väkivallan hirvittävä kauneus

NÄLKÄPELISTÄ ON ROMANTIIKKA KAUKANA

Sisältö: Pääkirjoitus True Detective This Is The End The World’s End Filmitähti nyt myös Youtubessa The Raid 2: Berandal Divergent - Outolintu Näistä pahiksista on pakko pitää The Grand Budapest Hotel Latistaato romantiikka naisten tähdittämät sankaritarinat?

Ender’s Game filmitähti #2/2014 vastaavat toimittajat: ursula borg Twitter @UrsulaB_ päivi laajalahti Twitter @cinna665

Ulkoasu Ursula Borg Toimituksen yhteystiedot ja mediamyynti: toimitus@filmitahti.fi Kustantaja Bad Rabbit | Asterion toimitus@filmitahti.fi | filmitahti.fi

ILMAN PIMEYTTÄ EI VOI OLLA VALOA Filmitähden toisen lehden teemana ovat sankarit, mutta yhtä lailla näitä tasapainottavat pahikset. Siinä missä sankari voi kenties pelastaa maailman uhkaavalta luonnonkatastrofilta, eikä perinteistä juonittelijaa ole, elokuvissa vaikuttavimmat sankarit tarvitsevat vastustajakseen elämää suuremman vastustajan. Mielellään karismaattisen, älykkään, sarkastisen sekä äärettömän vaarallisen.

MIKSI HYVÄT ELOKUVAT EIVÄT SAAVU TEATTEREIHIN?

Elokuvissa kävijöistä jo yli puolet on naisia – tämä ei kuitenkaan tosielämässä näy juurikaan elokuvien protagonisteja valitessa. Nuorille aikuisille suunnatut seikkailuelokuvat ovat jo kääntämässä kelkkaansa – Mortal Instruments, Nälkäpeli ja Divergent marssittavat esiin sisukkaita, ylivaltaa ja perinteitä ylläpitäviä instituutioita vastaan taistelevia tyttöjä.

Perinteisempää sankarimuottia tarjoavat machorymistelyt eivät menesty enää lippuluukuilla automaattisesti hyvin. Supersankarit, kuten The Avengersit, ovat pyyhkäisseet trikoot jalassa pelkästään aseiden voimaan ja yrmistelyyn luottavien 80- ja 90-luvun antisankareiden ohi. Supersankarielokuvat tarjoavat kuitenkin muutakin kuin sankaripaatosta. Kapteeni Amerikan vastustaja Winter Soldier sekä Thorin veli Loki ovat esimerkkejä vastustajista joista on tullut suositumpia kuin sankareista fanien keskuudessa. Näissä hahmoissa on sitä samaa uhkaavaa karismaa ja kidutetun sielun vääntämää ristiriitaa mikä pistää meidät hurraamaan myös pahojen poikien puolesta.

Mitä Tähtien Sota olisi ilman Darth Vaderia? Olisiko Batman ilman Jokeria ainoastaan rikas heppu viitassa joka napsisi pienempiä rikollisia vapaa-aikanaan iltapuhteiksi? Hitsautuvaisitko X-Menin jäsenet yhteen ilman karismaattista Magnetoa?

Osataan sitä television puolellakin. Vihatuin hahmo kenties tv-historiassa löytyy Game of Thronesista, jossa Kuningas Joffrey aiheuttaa katsojille verenpaineen vaarallista kohoamista. Supernaturalin Crowley on yhtä aikaa hurmaava, ja vaarallisen kiero, samoin kuin Sherlockin Moriarty tai Buffy Vampyyrintappajan Spike. Ja miksi parhaat pahikset puhuvatkaan brittiaksentilla?

Ihailkaamme sankareita, mutta muistakaamme että heitä ei olisi ilman käänteitä tuovia, huumoria tarjoavia, hurmaavan vaarallisia pahiksia.

Ursula Borg

true detective Nic Pizzolatton luoma True Detective on saanut aikaan maailmalla valtavan seurannan ja koukuttanut ruudun ääreen niin julkkikset kuin tavallisetkin television katsojat. Laadukkaan rikosdraaman ystävälle True Detective onkin varsinaista herkkua. Ensimmäisen tuotantokauden kahdeksan jakson aikana sarja nimittäin onnistuu kietomaan katsojansa kammottavan rikoksen selvittelyyn täydellisesti – mutta silti pääosassa ei ole rikos tai edes sen selvittäminen. Keskiössä on kahden miehen välinen ystävyys ja sen muuttuminen vuosien saatossa. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi nimittäin kattaa hahmojensa elämästä kaikkiaan 17 vuotta.

Louisianan syrjäisemmille seuduille sijoittuva True Detective ihastuttaa jo alkutekstijaksollaan, joka onnistuu komealla visuaalisuudellaan ja musiikillaan vangitsemaan sarjan tyylin upeasti. Rust Cohle (Matthew McConaughey) on rikostutkija, jolla on ongelmallinen menneisyys huumepoliisin soluttautujana eikä miehen henkilökohtainen elämäkään ole mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan. Rust tulee uutena kaverina töihin louisianalaisen poliisiaseman riveihin ja saa työparikseen hyvin tavalliselta ja maanläheiseltä tuntuvan etsivän, Marty Hartin (Woody Harrelson). Marty on ulkopuolelta katsottuna tukevasti naimisissa Maggien (Michelle Monaghan) kanssa ja heillä on kaksi pientä tytärtä.

Oppinut ja kouluttautunut Rust on joukossa outo lintu, jolla ei tunnu olevan rikostutkimuksensa ohella muuta elämää lainkaan. Niinpä hän jää poliisiporukan ulkopuolelle ja ainoa, joka häntä jollakin tapaa tuntuu sietävän, on työpari Marty.

Rust ja Marty saavat ensimmäiseksi selvitettäväkseen oudon rituaalimaiselta vaikuttavan murhan. Pian selviää, että murhaan liittyy paljon enemmänkin kuin yhden naisen kuolema, mutta johtolangat tuntuvat katkeavan heti alkuunsa. Taustalla vaikuttavat voimakkaat tahot, jotka tuntuvat ulottuvan kaupungissa joka puolelle. Rustin koko elämä uhkaa upota tutkimukseen, joka selvitäkseen vaatii 17 vuotta (tämä ei ole spoileri, sillä se tulee ilmi heti ensimmäisessä jaksossa).

True Detective on rakennettu kahden aikakauden kautta. Sarja alkaa siitä, kun viisikymppiset Marty ja Rust ovat poliisien kuultavana vanhan tutkimuksensa tiimoilta.

Takaumien kautta rikos alkaa selvitä samalla kun selviää, miksi työparin polut lähtivät aikoinaan eri suuntiin ja ystävyys katkesi. Sarja hyppii nykyhetken ja 17 vuoden takaisten tapahtumien välillä erittäin toimivasti ja luo tarinaan katsojansa täysin koukuttavan elementin.

True Detectiven ensimmäinen tuotantokausi on tarina kahden miehen ystävyydestä ja naishahmot jätetään tässä täysin sivurooleihin, uhreiksi ja sivullisiksi. Vaikka sarja tarjoaa erittäin koukuttavaa rikosdraamaa, sen suurin vahvuus on rooleihinsa täydellisesti istuvilla näyttelijöillä. McConaughey ei turhaan voittanut Oscariaan, sillä mies osaa muokata myös tv-hahmonsa moniulotteiseksi ja äärimmäisen kiinnostavaksi. Siinä missä Harrelsonin hahmo käy läpi oman elämänsä haasteita, hän myös tasapainottaa perinteisyydellään McConaugheyn omissa sfääreissään liitelevää, erittäin ristiriitaista hahmoa. Näiden kahden välinen kemia on käsinkosketeltavaa, päälle päin pinnalliselta näyttävää ystävyyttä, joka kuitenkin ulottaa lonkeronsa paljon syvemmälle ihmisen sisimpään. (Älkää ottako tuota lausetta kirjaimellisesti. Näiden miesten välinen ystävyys ei ole seksuaalissävytteistä).

Tarina kattaa 17 vuoden ajanjakson, mutta sekä Harrelson että McConaughey ovat uskottavia molemmissa ikäluokissaan. Maskeeraus toimii erinomaisesti.

True Detectiven on uutisoitu jatkavan samalla tyylillä kuin American Horror Story, eli jokainen tuotantokausi toimii omana kokonaisuutenaan. Martyn ja Rustin tarina siis näillä näkymin päättyy ensimmäiseen kauteen. Ainakin McConaughey on ilmoittanut, ettei ole palaamassa seuraavalle kaudelle.

True Detectiven ensimmäinen tuotantokausi on nähtävissä kokonaisuudessaan HBO Nordicilla.

PÄIVI LAAJALAHTI

Viime vuonna ensi-iltansa sai kaksi maailmanloppua enteilevää komediaa. Kumpikaan niistä ei ensin meinannut päästä Suomessa teatterilevitykseen lainkaan.

Lopulta Edgar Wrightin ohjaama The World’s End saatiin sosiaalisen median vaikutuksella leffateattereihin. Evan Goldbergin ja Seth Rogenin yhdessä ohjaama ja käsikirjoittama This is the End jätettiin kuitenkin näyttämättä.

Välillä sitä elokuvanystävä todella ihmettelee, millä perusteilla elokuvia Suomen valkokankaille oikein tuodaan.

Meillä teatterilevitykseen kun usein tuntuvat pääsevän käsittämättömän huonot parodiat ja romanttiset komediat, samalla kun laadukkaat ja omaperäiset komediat jätetään pelkän kotiteatterijulkaisun varaan. Liekö This is the Endiä pidetty liian kummallisena ja omaperäisenä? Ja suomalaista elokuvayleisöä liian yksinkertaisena ymmärtämään tällaista huumoria?

Nyt This is the End on vihdoinkin nähtävillä kotiteatteriversiona.

Tämä lapsuudenaikaisten ystävysten, Goldbergin ja Rogenin alkuperäisideaan ja vuonna 2007 tehtyyn lyhytelokuvaan (Jay and Seth Versus the Apocalypse) pohjautuva komedia on omaperäisyydessään hulvaton.

Se uskaltaa laittaa näyttelijät täysin naurunalaisiksi ja tehdä päättömyydessään nautittavaa sekoilukomediaa, jossa on toimintaelokuvan sielu.

Elokuva muistuttaa hengeltään kohtalotoveriaan The World’s Endiä ja onkin tarinallisesti kuin Wrightin ja Simon Peggin elokuvan amerikkalaisserkku, kaikilla mausteilla.

This is the Endissä Jay Baruchelin esittämä Jay Baruchel tulee Kaliforniaan kylään ystävänsä Seth Rogenin (Seth Rogen) luo. Kaverusten

DVD / BD

This Is the End

on tarkoitus viettää yhteistä aikaa pelejä pelaten ja pilveä poltellen. He ovat kuitenkin alkaneet kasvaa erilleen – Jay vierastaa Hollywood-meininkiä, mutta Seth on alkanut pitää siitä. Tämän vuoksi Jay pitääkin Sethiä jokseenkin menetettynä tapauksena.

Lähes väkisin Seth roudaa Jayn ystävänsä James Francon (James Franco) tupareihin, missä on talo täynnä nimekkäitä tyyppejä Rihannasta ja Emma Watsonista kokaiinia yhtenään vetävään Michael Ceraan, Jonah Hilliin, Craig Robinsoniin sekä kuokkavieraana olevaan Danny McBrideen. Jaytä ottaa päähän. Sitten tulee maailmanloppu ja kaikki muut kuolevat paitsi kourallinen. Miten toimintarooleissakin työskennelleet näyttelijät selviytyvät aidosta tilanteesta?

This is the Endin idea laittaa näyttelijät esittämään itseään on todella hauska. Hahmot tosin ovat näille näyttelijöille tyyppillisten hahmojen versioita, mutta lisämateriaalien perusteella heissä on paljon myös näyttelijöitä itseään.

Elokuvassa viitataan mm. Hillin Oscarehdokkuuteen (joita tuota tehdessä oli vain yksi) ja Francon taideharrastukseen.

Sivuosissakin nähdään herkullisen hulluja hahmoja ja onkin jännä nähdä, mihin kaikkeen suositut näyttelijät rohkaistuvatkaan lähtemään mukaan, kun tekijöinä ovat omat kaverit.

This is the End lainaa ideoita niin Manaajasta kuin Titanicista lähtien sekä tiputtelee populaarikulttuurista tuttuja viittauksia ja nimiä yhtenään, mutta tämä sopii elokuvan tyyliin erinomaisesti eikä siksi tunnu päälle liimatulta.

Hörhöilevä komedia onnistuu pitämään mustan huumorinsa aidosti hauskan puolella. Toki ylilyöntejäkin sattuu kun mukana ovat Rogen ja McBride -nämä kaksi kun nyt eivät vain pysty pitämään itseään aisoissa. Jotkut kohtaukset dialogeineen tuntuvat turhankin pitkitetyiltä, mutta niitä kompensoi heti perään heitetty omaperäinen idea -vaikkapa nyt Pineapple Express 2:n kuvaamisesta siinä maailmanloppua odotellessa.

Tuloksena on rohkean omaperäinen ja hulvattoman hauska toimintakomedia, joka käskee heittämään aivot narikkaan tai vielä siitäkin kauemmaksi ja nauttimaan matkasta. Ei suositella tosikoille.

Blu-rayn lisämateriaalina on läjä englanniksi tekstitettyjä koosteita (suomenkielistä tekstitystä ei ole tarjolla).

Mukana on vartin verran poistettuja kohtauksia ja pakollinen mokakooste.

Lukuisissa muutaman minuutin mittaisissa, mutta kokonaisuudeltaan hyvin samanhenkisissä making of -koosteissa kerrotaan elokuvan syntyhetkistä, omien kavereiden kanssa työskentelystä ja heidän ohjaamisestaan sekä ideasta käyttää elokuvassa

näyttelijöitä omina itsenään.

Koosteissa on lisämateriaalia, missä nähdään mm. sivuosassa älyttömässä roolissa vilahtavaa Channing Tatumia enemmän.

Mukana on myös alkuperäinen lyhytelokuva, Jason Stonen ohjaama Jay and Seth Versus the Apocalypse, pääosissaan Baruchel ja Rogen.

PäIVI LAAJALAHTI

The World’s End Simon Peggin ja Edgar Wrightin kynäilemä “Cornetto-trilogia” saapuu huimaan päätökseensä odottamattomalla tavalla.

Se pistää aikuisen ihmisen kaipaamaan nuoruuttaan tunteella joka kirvelee sydänalassa – ja nostattaa ennen kaikkea hillittömän oluen janon. Sen kantava voima ovat paitsi erinomaiset näyttelijät, myös napakka ja nokkela dialogi joka pistäisi kielen solmuun hitaammille. The World’s End on erinomainen yhdistelmä verbaaliakrobatiaa ja fyysistä komediaa. Se huokuu nostalgiaa, joka tuntuu rosoiselta ja päättömältä; onnistuen olemaan juuri sellainen kreisikomedia joita tämä maailma toisinaan kaipaa.

Simon Peggin esittämä Gary King on se tyyppi joka oli koulussa tosi siisti. King ei ole päässyt eteenpäin teinivuosistaan. Mustaan pitkään takkiin, taakse suittuun mustaan tukkaan ja Sisters of Mercy t-paitaan sonnustautuva mies on hieman hukassa aikuisessa elämässään.

- We got 12 bottles of water, 56 beers, two vodkas, four whiskeys, six bottles of wine, tequila, Nutella, cheese, pizza, eggs, bananas, apples, bacon, steaks, pancake mix, C.T. Crunch, milk, ketchup, a Milky Way, half-ounce Sour Diesel, 3 1/2 grams Grand Master Kush, one ounce of ‘shrooms, 15 pills of ecstasy, a porno mag, a baseball bat, and the video camera from the movie 27 Hours.

- ‘127 Hours’.

- Uh, 127 Hours. And a functioning revolver from the movie ‘Flyboys’.

- This is the end Nuoruuden kaveriporukasta muut kunnioitettavissa työpaikoissa, perheellisiä, ja kaikki yhtä mieltä että kotkotukset ja hauskanpito takanapäin.

ovat osa siitä ovat

Tilanne osuu erinomaisesti vanhempien katsojien niskaan, napauttaa karateotteella – samalla kun mietit oletko Gary “Kunkku” King vai jokin vakaammista tapauksista. Samalla Kingin hahmo on elokuvan eteenpäin vievä voima. Pegg pomppii, huitoo ja on joko ärsyttävä tai ilahduttavan erilainen.

Trilogian tyylille uskollisena tässäkin aidotaan niin että kömpelömpiä huimaa.

King haluaa palata nuoruuden kultaaikoihin.

Tämä suoritetaan saamalla päätökseen legendaarinen baariputki kotikaupungissa – 12 pubia, viisi kaverusta, yksi ilta. Edellisellä kerralla parikymmentä vuotta sitten homma levisi käsiin. Nyt tai ei koskaan.

Vastentahtoisesti käynnistyvä

ryyppyreissu muuttuu hyvin pian omituiseksi, suorastaan uskomattomaksi. Siinä oikeastaan kaikki mitä juonesta voikaan paljastaa.

Vaikka kyseessä on hölmöäkin huumoria runsaasti viljelevä elokuva, on sen ytimessä hyvinkin tarkkanäköinen kuvaus ihmissuhteista. Ja aikuiseksi kasvamisen vääjäämättömästä tuskasta.

Ensimmäisten tuoppien aikana miehet ryhtyvät avautumaan elämästään, vanhat suhteet lujittuvat ja ongelmien ilmaantuessa yhteinen rintama taisteluun löytyy pienen kivun kautta. Kaikkea ryydittää herkullinen 90-luvun musiikki (Blur, Suede, The Beautiful South), joka saa vanhemmat katsojat sellaiselle nostalgiatripille että ikävä meinaa tulla. Kaiken toiminnan, kaaoksen ja vitsien heittelyn keskellä tuleekin itselle kaipuu omaan nuoruuteen, edes illaksi On ilmiselvää että Pegg ja Kingin entistä parasta ystävää esittävä Nick Frost nauttivat yhteistyöstä.

Miesten sanailu ja fyysinen komedia on saumatonta. Onneksi Paddy Considine, Martin Freeman ja Eddie Marsan luovat omat vahvat hahmonsa – viisikko on täydellinen esimerkki 40+ miehistä joiden elämä ei ole ehkä ihan sitä mitä haettiin.

The World’s End päättää trilogian vahvasti.

Siinä missä Shaun of The Dead on jo klassikko, jätti Hot Fuzz hieman väljähtyneen maun suuhun. Kun nykyisin suurin osa komedioista on joko romanttisia latteuksia, jumalattoman huonoja parodioita tai pissakakka – huumoria viljeleviä tusinatekeleitä, erottuu elokuva edukseen täysin ylilyövällä tarinallaan ja huumorillaan. Ei tätä voi vakavasti ottaa, mutta uskokaa pois, ei ole tarkoituskaan. Eiköhän pistetä vanhat t-paidat päälle ja lähdetä pubikierrokselle – se kun näyttää olevan käänteitä täynnä.

ursula borg

filmitähti nyt myös youtubessa Maaliskuussa Filmitähti laajensi tarjontaansa audiovisuaalisen materiaalin puolelle. Lehti tarjoaa YouTubekanavallaan muutaman minuutin mittaisia videomuotoisia ja elokuvan teeman mukaisesti tyyliteltyjä elokuvaarvosteluja sekä jatkossa myös mm. elokuvateemaisia matkailuvideoita.

Toimituksemme mielestä elokuva-ala on edelleenkin erittäin miehinen ja miesvaltainen ja naisia elokuvatoimittajina on yllättävän vähän.

“Uskomme, että myös naisellista ääntä kaivataan -ja vielä ihan tällaisilta vanhoilta konkareilta”, sanoo Filmitähden toinen perustaja Ursula Borg.

-”Halusimme Filmitähden toimituksessa kokeilla jotain ihan uutta ja siinä samalla haastaa itseämme ja samalla myös ehkä pistää itsemme naurunalaiseksi. Pyrkimyksenä on tuottaa omaperäisiä ja kekseliäitä, kotitekoisia videopätkiä, jotka myös toivottavasti viihdyttävät ja ilostuttavat lukijoidemme elämää”, summaa Päivi Laajalahti.

Kanavalta löytyvät videoarvostelut maaliskuussa ensi-iltansa saaneista elokuvista Need for Speed ja Only Lovers Left Alive. Ensimmäinen matkailuaiheinen video ON JUURI JULKAISTU. Siinä Filmitähti esittelee elokuvien ja tv-sarjojen Lontoota.

FILMITÄHDEN YOUTUBE-KANAVA >>

the raid 2: berandal

Repivä väkivalta, pään lävistävät iskut, luotien voimasta vapisevat vartalot ja kauniin kaaren luovat potkut – kaikessa kauheudessaan väkivalta voi olla runollisen kaunista. Ja täysin tunnelmaansa upottavaa.

The Raid 2: Berandal on basson lailla jylisevä voimapala, jossa aseita käyttävät lähinnä heikot tai mielikuvituksen puutteesta kärsivät. Todellinen voima on vuosien saatossa hioutuneissa käsissä, jaloissa ja vartalossa joka pystyy ottamaan vastaan kymmenien vastustajien vihan.

Gareth Evansin 2012 ilmestynyt The Raid: Redemption antoi jo viitteitä potentiaalista, mitä sekä tarina että ohjaaja piilottelivat.

Siinä missä ensimmäinen osa oli kaunista ja taidokkaasti koreografioitua taistelulajien esittelyä loputtomalta tuntuvassa tornitalossa, puuttuivat siitä syvyys sekä kunnon tarina. Berandal, jonka Evans oli tarkoittanut trilogian ensimmäiseksi osaksi, jouduttiin typistämään budjettiongelmien vuoksi ja tästä syntyi Redemption. Se oli enemmän yhdistelmä videopeliä ja potkupornoa, mutta nyt kaikki on toisin.

Tornitalosta henkihieverissä selviytynyt Rama (Iko Uwais) ei saa kauan juhlia keskiportaan huumediilerin voittamista.

Rikollisliigoissa löytyy aina isompi jehu, narujen vetelijä, jolla on taskussaan paitsi armeijan verran kätyreitä myös kasa poliiseja.

Paljastaakseen poliisien korruption sekä katkaistaakseen jakartalaisen rikollismafian lohikäärmeen pään, Rama sukeltaa vuosia kestävään peiterooliin pikkurikollisen hahmossa.

Kun isketään, isketään kovaa. Samalla tavalla kun mielensä hallitsevat mestarit hiovat taitojaan vuosikymmeniä, kestää todellisen taistelulajien mestarin kasvaminen vuosia. Ihmisruumis on heikko, sen liha pehmeää ja luut antavat periksi. Ruumista pitää rangaista, lyödä, kasvattaa rustoa ja kehittää mieltä olemaan antamatta kivulle

periksi. Tämä itsekuri ja peräänantamattomuus tulevat Ramalle tarpeeseen kun mies ujuttautuu vankilassa tapaamansa Ucokin (Arifin Putra) isän johtamaan rikollisperheeseen. Piilottelevaa väkivaltaa ja raakoja keinoja käyttävä korporaatio siloittelee imagoaan tyylikkäillä puvuilla ja kalliilla autoilla.

Elokuvan sykkivä sydän ja sen vimmasta suonissa huutava veri on toiminta. Rama on sankari, joka raivaa tiensä läpi kymmenien vastustajien, murskaten luita, hajoittaen kalloja, vääntäen käsiä niin että katsojalta tuntuu loppuvan happi. Kuin painajaisten olio, Rama nousee väsymättömästi periksiantamattomalla sisukkuudella joukkoina hyökiviä aaltoja vastaan.

Taidokkaasti kuvattu sekä rytmitetty taistelu on huumaavaa, sen täydellisyys asettaa viimevuotiset toimintaelokuvat häpeään hipomalla puhdasta runoutta.

Mikä tekee elokuvasta ehjän kokonaisuuden on itse tarina. Se esittelee ainoana huumoripilkkunaan kaksi mielenkiintoista palkkamurhaajaa; vasaroita aseenaan käyttävän Hammer Girlin Alician (Julie Estelle), sekä tämän baseballpalloa ja mailaa nerokkaasti hyödyntävän veljen.

Konnagalleria on hyvinkin Tarantinomainen, ja se toimii. Joukkiota johtaa säälimätön mutta viisas Bangun, jonka poika on totutun kärsimätön ja tyhmä vallanhimossaan. Hienosti rytmitetty ja kauniisti kuvattu tarina maalaa katsojalle tarinan korruptiosta, vallasta ja sen kaatamisesta.

Kuvaus on toimintaelokuvaksi huomioarvoisen näyttävää; se järisyttää tunteen kieliä katsojassa joka unohtaa katsovansa periaatteessa elokuvaa jossa mätetään turpaan urakalla.

Näkemästään huumaantunut katsoja herää napakasti kun pahiksen kallo kolahtaa keittiön teräspöydän kulmaan. The Raid 2: Berandal on ytimessään juuri sitä; silkkihansikkain katsojaa hemmotteleva teos joka iskee vasaralla takaraivoon.

ursula borg

Divergent - Outolintu KUN ERILAISUUS ON UHKA Suosittuihin nuortenkirjoihin perustuvia elokuvia siirretään valkokankaalle siinä määrin, että tarjonta on hyvinkin vaihtelevaa.

Yhteistä monille tarinoille on nuoren yksilön nouseminen valtaapitäviä, johtajia, vastaan – rakentaen näin uusia sankaritarinoita melko perinteisten machopullistelujen rinnalle. Merkittävää on että MPAA (The Motion Picture Association of America) julkaisi tilaston jonka mukaan vuonna 2013 52% elokuvalipun ostaneista oli naisia.

Silti ainoastaan noin 15% elokuvista on protagonistina nainen. Nälkäpeli, Twilight, Varjojen kaupungit, Lumoavat olennot – juuri nuorille suunnatut seikkailuelokuvat ovat viime vuosina yrittäneet muuttaa hyvin miesvaltaista alaa asettamalla pääosaan tytön.

Divergent – Outolintu, sijoittuu Chicagoon, aikaan 100 vuotta mystisen maailman tuhon jälkeen. Rauhan ylläpitämiseksi ihmiset jaetaan viiteen luokkaan: Terävät, Uskaliaat, Rehdit, Sopuisat sekä Vaatimattomat. Jokaisella kastilla on oma paikkansa yhteiskunnassa, tehtävänsä suuressa koneistossa joka rullaa eteenpäin harmoniassa vaivattomasti. Ajatus ei ole dystopiaa kuvaaville tarinoille vieras. Oman paikkansa tietävä, rajoitettu yksilö ei aiheuta ongelmia – samaa logiikkaa noudattelee mm. vuoden 2002 Christian Balen tähdittämä erinomainen Cubic, jossa ihmisten tunteita hallittiin lääkityksellä. Taide aiheuttaa tunteita, tunteet kaaosta. Pitämällä ihmiset omissa laatikoissaan heitä on helppo hallita, ja sota sekä sekasorto vältettävissä. Ongelman elokuvassa aiheuttavat yksilöt jotka eivät

mahdu yhteen kategoriaan, divergentit eli outolinnut. He, jotka testien perusteella omaavat ominaisuuksia useammasta luokasta. Monipuolisuus, kyky nähdä laajempia kokonaisuuksia sekä kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä tekevät näistä yksilöistä vaarallisia – ainakin vallitsevan logiikan mukaan.

Nuori Beatrice (Shailene Woodley) on outolintu. Oman luokan määrittelevässä testissä asian laidan paljastuttua alkaa nuoren tytön pitkä tie pitää salaisuutensa turvassa. Luokkansa saa valita itse, mutta valinnasta ei ole paluuta. Beatrice valitsee Uskaliaat, nuo järjestystä ja suojelutehtäviä ylläpitävät rämäpäät – valinta tulee tytön Vaatimattomat-luokkaan kuuluville vanhemmille järkytyksenä. Nuoren tulokkaan elämä on repivää; Uskaliaat haluavat kitkeä joukostaan heikot pois, treenaus ja karsinta on armotonta. Yhteiskunnan ulkopuolella elääkin joukko luokattomia, ihmisiä jotka eivät kuulu mihinkään kategoriaan tai eivät ole pärjänneet valitsemallaan tiellä.

Tarina lähtee käyntiin hyvin hitaasti, selvitellen kirjoja lukemattomalle tarinan maailman raameja.

Outolintujen, yhteiskunnan harmoniaa mahdollisesti heiluttavien yksilöiden, jahtausta kannattavat erityisesti Terävät; luokka joka haluaa omalla tavallaan myös murtautua ulos oman tehtävänsä raameista. Heitä johtaa kylmän blondin eleettömällä tyylillä Kate Winsletin esittämä Jeanine, joka ei onnistu nousemaan tarinan varsinaiseksi pahikseksi.

Nuori näyttelijäkaarti on erinomaista, Beatricea esittävä Woodley sekä tämän karskia kouluttajaa/rakkausintressiä esittävä Theo James eivät ole parina heikoimmasta päästä.

Nuoressa rakkaudessa tiukkojen rajojen ja uhkaavien vaarojen sisällä on jotain suloista; vaikka rakkaustarina sinällään ei anna tarinalle lisää syvyyttä. Kohderyhmän huomioon ottaen rakkaustarina on kuitenkin tervetullut; se on sanomaltaan tervejärkinen eikä väännä kokonaisuudesta tunnemössöä.

Tunnelman pilaavat äärettömän epäsopivasti kuvaukseen ujutetut pop-biisit. Siinä missä Junkie XL:n ja Hans Zimmerin melodiat tuovat tapahtumiin muhevaa dramatiikan tuntua, vesittävät poprallit ja keveämmät tunnelmapalat kokemuksen tulevaisuuden uhkaavasta dystopiasta tehokkaasti.

Ratkaisu on outo, ja tuntuu ainoastaan keinolta kosiskella nuorta yleisöä.

Divergent – Outolintu on nuorille suunnattuna toimintaelokuvana melko onnistunut. Sen toiminta on raakaa ja jännittävää, mutta tarinan hidas käynnistys sekä kompastelu ehjän kokonaisuuden rakentamiseksi estävät sitä nousemasta ikimuistoiseksi kokemukseksi jota välttämättä haluaisi lisää. ursula borg

- The more succesful the villain, the more succesful the movieAlfred Hitchcock Mikä tekee elokuvasankarista sankarin? Maailman pelastaminen toki, mutta usein elokuvan päähenkilöstä kasvaa todellinen sankari vasta siinä vaiheessa, kun hän saa vastaansa tarpeeksi kiinnostavan vastavoiman, pahiksen, josta on todellista vastusta. Kiehtovaa sankarihahmoa harvoin kasvaa ilman häntä haastavaa vastustajaa ja joskus elokuvien pahiksista kasvaakin jopa sankariakin kiinnostavampia hahmoja.

Elokuvan pahis voi olla syntynyt pahaksi tai hän voi olla muuttunut pahaksi olosuhteiden pakosta.

Kiinnostavimmat pahikset ovat kompleksisia hahmoja, joiden menneisyydessä jokin on saanut heidät kasvamaan kieroon. Joskus pahuus on voittanut ihmisen sisällä alkujaan asustaneen hyvän kokonaan, mutta joskus paha lunastaa pahat tekonsa kääntymällä lopulta hyväksi. Usein parhaat pahishahmot ovat äärimmäisen älykkäitä ja siksi saavat sankarihahmon todella työskentelemään jotta hyvä voittaisi, eli luovat elokuvan tarinaan kunnollista vastusta ja draamaa.

Toimituksemme listaa kymmenen mielenkiintoisinta elokuvien ja tv-sarjojen pahishahmoa. Kriteereinä pidimme hahmon kiehtovuutta, moniulotteisuutta ja potentiaalista kasvua sekä näyttelijätyön laatua.

Varsinaisten kauhuelokuvien hahmot päätettiin jättää listauksesta pois siksi, että halusimme mukaan monipuolisesti eri genrejen elokuvia ja kauhuelokuvat olisivat muuten dominoineet listaa liikaa.

Myös animaatiot on jätetty listan ulkopuolelle, vaikka niistä löytyvätkin monet elokuvien ilkeimmät naishahmot – ilkeitä äitipuolia ja pahoja noitia on Disneyn ja Ghiblin animaatiot puolillaan.

Mikään pahislistaus ei olisi täydellinen ilman Darth Vaderia, eikä Luke Skywalkerin sankarihahmo olisi mitään ilman Vaderin pahuutta huokuvaa olemusta. Mustaan viittaan ja kypärään pukeutuva, hankalasti hengittävä hahmo oli ensimmäisen Tähtien sodan ilmestymisen aikaan vaikuttava näky, mitä korosti hahmon tapa tappaa alaisiaan näkymättömän voiman avulla.

Pelkkä fyysinen olemus ei kuitenkaan tee Vaderista yhtä elokuvahistorian muistettavimmista hahmoista, sen tekevät Imperiumin vastaiskun yllättävä paljastus ja Jedin paluussa nähtävä lunastus.

Kidutettu, väärinymmärretty vai täysi Kidutettu, väärinymmärretty vai täysi psykopaatti? Riippuu keneltä kysyy, mutta yksi asia on varma: Loki on aikamme pidetyimpiä pahiksia ja suosiossaan suurempi kuin Avengersin yksinkertaisemmat sankarihahmot. Tom Hiddlestonin taidolla ja monikerroksisella tulkinnalla esittämä Loki on hurmaava, oikukas, vaarallinen ja suuruudenhullu. Kenties anti-sankari, joka tulee olemaan ratkaisevassa asemassa kun aika koittaa. Lokin sarkastinen luonne yhdistettynä vaarallisen komeaan ulkonäköön takaavat että tämä pahis ei lähiaikoina poistu mihinkään. Ilman akilleen kantapäänään toimivaa synkkää velipuoltaan Thorin sankarillinen hahmo jäisi huomattavasti yksiulotteisemmaksi.

“It’s the unspoken truth of humanity, that you crave subjugation.

The bright lure of freedom diminishes your life’s joy in a mad scramble for power, for identity.

You were made to be ruled. In the end, you will always kneel.”

Tv-sarjassa Buffy vampyyrintappaja toisella tuotantokaudella esitellään James Marstersin esittämä Spike, vampyyri, jonka elämäntarkoituksena on tappaa mahdollisimman monta vampyyrintappajaa. Spike näyttää Billy Idolilta, puhuu ärsyttävän ihanalla brittiaksentilla ja kuuntelee autossaan Sex Pistolsia, mutta hahmon kiinnostavuus ei rajoitu ulkokultaisiin asioihin. Kyseessä on yksi sarjan kompleksisimmista hahmoista, jolle sarjan mittaan annetaan kiinnostava historia ja mahdollisuus kasvaa hahmona yksiulotteisesta tappajasta mittasuhteisiin, joita alussa ei voinut edes kuvitella.

“Sooner or later... you’re gonna want it. And the second--the second that happens, you know I’ll be there. I’ll slip in... have myself a real good day. Here endeth the lesson.”

Crowley. Demoni, Helvetin kuningas.

Sarkastinen, sanavalmis ja aina valmis pieneen flirttailuun. Hurmaavan ja tyylikkään ulkoasun ei saa antaa hämätä, sillä Mark Shepardin esittämä hahmo on tv-sarja Supernaturalin juonittelevin, kavalin ja kiinnostavin pahis. Hahmossa yhdistyvät kaikki ne puolet jotka tekevät pahiksesta erinomaisen. Läpeensä mätä, kyllä, mutta silti niin vastustamattoman hyvä. Oivallinen vastus Winchesterin (anti-)sankarillisille veljeksille.

“That’s what you get, working with a demon.”

Saksalaisia pahishahmoja on nähty elokuvahistoriassa joukoittain.

Kaksi Hansnimistä hahmoa on kuitenkin ylitse muiden ja päädyimme -logiikkaa uhmaten- niputtamaan nämä kaksi samaan pakettiin.

Ensimmäisessä Die Hard -elokuvassa John McClanen vastustajana nähdään Alan Rickmanin ansiokkaasti esittämä Hans Gruber, joka voidaan myös nähdä McClanen sankarin luojana. Quentin Tarantinon ohjaamassa elokuvassa Kunniattomat paskiaiset nähdään puolestaan yksi kiehtovimpia natsipaskiaisia: Christoph Waltzin esittämä Hans Landa. Landan kultturelli hienostuneisuus ja kielitaito antavat hänen julmalle hahmolleen kiehtovaa tarttumapintaa.

“A census taker once tried to test me.

I ate his liver with some fava beans and a nice chianti.”

Thomas Harrisin kirjoista valkokankaalle ja televisioon siirtynyt, hirmuinen ja älykkyydessään lyömätön sarjamurhaaja Hannibal Lecter pääsee listallemme kahden näyttelijän voimin. Anthony Hopkinsin miespääosa-Oscarin arvoisesti esittämä hahmo elokuvassa Uhrilampaat sekä Mads Mikkelsenin viileällä ilmeettömyydellä esittämänä tv-sarjassa Hannibal tämä hahmo antaa vastassaan olevalle agentille tiukan vastuksen, kiehtoo julmalla älykkyydellään ja magneettisella katseellaan.

“I don't, I don't want to kill you! What would I do without you? Go back to ripping off mob dealers?

No, no, NO! No. You... you... complete me.”

Kumpi on parempi Jokeri, Jack Nicholson vai Heath Ledger? Valinta on vaikea, mutta siitä voimme olla yksimielisiä, että hahmona Jokeri on erittäin hieno pahis, jota ilman Batman olisi paljon vajavaisempi sankari. Batmanin tärkein vastustaja on nimensä mukaisesti monikasvoinen, äärimmäisen älykäs ja pahuudessaan täydellisen arvaamaton. Nicholsonin Jokerista huokui taidokas hulluus, mutta Ledger vei hahmon arvaamattomuuden ja taidon luoda kaaosta kokonaan uudelle tasolle.

Stephen Kingin samannimiseen romaaniin pohjautuva Piina toi Kathy Batesille naispääosa-Oscarin.

Annie Wilkesin rooli onkin movniulotteisuudessaan yksi aikamme kiehtovimpia naispuolisia pahiksia.

Kiltteyden pukuun kiedottu äärimmäinen pahuus pääsee valloilleen, kun Annie pelastaa suosikkikirjailijansa autoonnettomuudesta, mutta ottaa tämän panttivangikseen.

Batesin sympaattisten kasvojen takaa paljastuva pahis on ristiriitaisuudessaan täydellinen. Kuka tarvitsee vihamiehiä, kun fanit ovat tällaisia?

“And don’t even think about anybody coming for you. Not the doctors, not your agent, not your family. ‘Cause I never called them. Nobody knows you’re here. And you better hope nothing happens to me. Because if I die... you die. “

Stanley Kubrickin vuonna 1971 ohjaamassa, kulttistatukseen nousseessa Kellopeliappelsiinissä Malcolm McDowell esittää Alex DeLargea, nuorukaista, joka nauttii ihmisten kiusaamisesta, kiduttamisesta ja raiskaamisesta. Hahmossa on yhtä aikaa nuoruuden viatonta vallattomuutta ja laskelmoivuudessaan suoranaista pahuutta.

Kokovalkoisiin puettu, musiikin tahtiin ilkeyksiään tekevä Alex joutuu myöhemmin kohtaamaan menneisyytensä, minkä vuoksi raakalainen alkaa muuttua pahuuden ruumiillistumasta anti-sankariksi.

Ensimmäinen The Matrix -elokuva määritteli tieteistoimintaelokuvan uudelleen vuonna Mikään pahislistaus ei olisi täydellinen 1999. Siinä vastakkainasettelu Keanu Reevesin esittämän ja mustaeikä puku Luke päällään ilman DarthNeon Vaderia, patsastelevan, ilmeettömän agentti Smithin välillä säkenöi hahmojenvälistä kemiaa.

Hugo Skywalkerin sankarihahmo olisi mitään Weavingin Smith on armoton, älyllisesti ylivertainen kone, jonkapahuutta täydellisesti artikuloidut ilman Vaderin huokuvaa lauseet jäävät kaikumaan katsojan mieleen. olemusta.

Viileydessään hän on määrätietoinen, mutta Mustaan viittaan ja kypärään kasvavat inhimilliseksi määritellyt tunteet muokkaavat konemaisuutta ja tekevät pukeutuva,Smithin hankalasti hengittävä alussa robottimaisesta pahiksesta mielenkiintoisemman.

Smithin negatiivisten tunteiden hahmo oli ensimmäisen Tähtien sodan ilmentäjänä Weaving on täydellinen.

PÄIVInäky, LAAJALAHTI ilmestymisen aikaan vaikuttava mitä korosti hahmon tapa tappaa alaisiaan näkymättömän voiman avulla.

Pelkkä fyysinen olemus ei kuitenkaan tee Vaderista yhtä elokuvahistorian muistettavimmista hahmoista, sen tekevät Imperiumin vastaiskun yllättävä

“It’s the unspoken truth of humanity, that you crave subjugation.

The bright lure of freedom diminishes your life’s joy in a mad scramble for power, for identity.

You were made to be ruled. In the end, you will always kneel.”

The Grand Budapest Hotel

Wes Anderson on elokuvaohjaaja, jonka nimestä tulevat ensimmäisenä mieleen visuaalisuudeltaan värikkäät, huumoriltaan lakoniset ja paikoin mustat komediat, joissa on erittäin tarkkaan ja symmetrisesti rajatut kuvat. Hän myös kierrättää elokuvissaan usein samoja näyttelijöitä kuten Owen Wilsonia ja Bill Murrayta. Andersonin elokuvilla on erittäin omaperäinen sävy, joka helposti jakaa myös katsojat kahteen ryhmään – hänen karikatyyrimäisestä huumoristaan joko pitää tai sitten siitä ei pidä. The Royal Tenenbaums, animoitu Fantastic Mr. Fox ja Moonrise Kingdom ovat kuitenkin jokainen tuoneet Andersonille Oscarehdokkuuden.

The Grand Budapest Hotel hipoo miehen elokuvien huippua ollen yksi helpoiten lähestyttävimmistä ja samalla eheimmistä kokonaisuuksista. Huikean tähtikaartin sisältävä elokuva liikkuu usealla aikatasolla, mutta keskittyy 1930-luvun kuvitteellisen itäeurooppalaisen maan luksushotelliin The Grand Budapestiin. Tuosta hotellin kulta-ajasta kertoilee nuorelle kirjailijalle (Jude Law) tarinaa hotellin johtaja Mr. Moustafa (F. Murray Abraham).

Hotellin hoitajana toimii 30-luvulla kaikkien ihailema ja naisten rakastama Gustave H. (Ralph Fiennes harvinaisen humoristisessa roolissa). Gustave ottaa siipiensä suojaan nuoren maahanmuutajapojan Zeron (Tony Revolori) ja alkaa kouluttaa tästä maailman parasta vastaaottopoikaa. Yksi Gustaven luottoasiakkaista, 84-vuotias Madame D. (lähes tunnistamattomaksi meikattu Tilda Swinton) kuitenkin kuolee ja jättää Gustavelle perinnöksi ylettömän arvokkaan taideteoksen. Tuosta taideteoksesta Madamen poika (Adrien Brody) ei tietenkään halua luopua ja tämä laittaa Willem Dafoen johtaman porukan päästämään Gustaven päiviltä.

The Grand Budapest ohjaajansa näköinen,

Hotel on visuaalisesti

täydelliseksi hiottu komediahelmi, joka tasapainottelee täydellisen höpsöyden rajalla kertaakaan kuitenkaan keikahtamatta korniuden puolelle. Se käyttää tarinankerronnassaan hyväksi värejä ja animaatiota sekä kaheleita mutta sympaattisia hahmoja, joita esittävät erinomaiset näyttelijät -jotka tuntuvat todella nauttivan työstään meikattuina, puettuina ja symmetrisiin raameihin sijoitettuina. Kuvastolliselta yksityiskohtaisuudeltaan se liikkuu omissa sfääreissään ja tarjoaa katsojalle huippuunsa saakka hiottua silmäkarkkia.

Tyylikkään visuaalisen ilmaisun lisäksi Anderson taitaa komediallisen tarinankerronnan erinomaisesti, sillä tuloksena on sekä mieltä että silmää ihastuttava, viihdyttävä kokonaisuus.

Elokuvan komedia on fyysistä ja vauhdikasta hölmöilyä, jota väritetään hupaisan satiirisella sanailulla. Dialogi saa myhäilemään, mutta paikoin myös nauramaan ääneen.

The Grand Budapest Hotel sijoittuu Andersonin muutenkin laadukkaan filmografian kärkipäähän. Se on komea kokonaisuus, joka viehättää vielä pitkään elokuvan päättymisen jälkeenkin.

Kaiken kruunaa hillitön tähtikaarti, johon edellä mainittujen lisäksi kuuluvat mm. Saoirse Ronan, Harvey Keitel, Edward Norton, Jeff Goldblum, Tom Wilkinson ja Jason Schwartzman.

PÄIVI LAAJALAHTI

Latistaako romantiikka naisten tähdittämät sankaritarinat?

Viime vuosina on seikkailuelokuvien niin kovin miehiseen maailmaan alkanut ilmaantua myös naispuolisia sankareita. Parhaillaan elokuvateattereissa pyörii Veronica Rothin nuortenromaaniin pohjautuva Divergent – Outolintu, missä Shailene Woodleyn esittämästä nuoresta tytöstä alkaa kasvaa jäykän yhteiskunnan rakenteita kyseenalaistava sankarihahmo.

Divergent on teemallisesti hyvin samantapainen dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva seikkailukertomus kuin hienosti niin elokuvana kuin kirjoinakin menestynyt Nälkäpeli.

Maailmaa pelastavaan draamaan saadaan henkilökohtaisempaa sävyä ja ihmisläheisyyttä sijoittamalla mukaan rakkaustarina. Nuorille aikuisille suunnatuissa tarinoissa, joissa on naispuolinen sankarihahmo, tuntuu seikkailun ohella kuitenkin oletusarvoisesti olevan mukana myös vahva romanttinen lataus, mikä näkyy niin Divergentissä kuin vaikkapa Varjojen kaupungit: Luukaupunki -elokuvassa. Nälkäpeli puolestaan eroaa näistä ja onkin kiinnostavan raikas tapaus, sillä naispuolisesta sankarista huolimatta romantiikka jätetään lopulta sivuosaan.

Jennifer Lawrencen esittämä Katniss Everdeen nähdään Nälkäpelissä perinteisesti miespuolisille sankareille varatussa roolissa. Hän ei ensin ymmärrä olevansa sankari, mutta olosuhteiden pakosta päätyy tekemään sankaritekoja kuin Luke Skywalker ikään.

Nälkäpelissä romantiikkaa nähdään vain varsinaisen tarinan taustalla, sillä julman valtiovallan vaatimuksista Katniss joutuu kahden miespuolisen ystävänsä väliin ja valitsemaan puolensa lapsuudenaikaisen ystävänsä Galen (Liam Hemsworth) sekä pelikumppaninsa Peetan (Josh Hutcherson) välillä. Tämän kolmikon väliset suhteet eivät kuitenkaan ole Nälkäpeliä kasassa pitävä voima samaan tapaan kuin vaikkapa Twilightelokuvien kolmiodraama. Nälkäpelin keskiössä on Katniss, sankarillinen nainen, joka vasten tahtoaan päätyy kapinaliiton ja vallankumouksen symboliksi, ja joutuu laittamaan elämänsä likoon niin perheensä kuin koko kansakunnan puolesta. Rakkaus on tässä tilanteessa toissijaista.

Twilight-sarjan myötä varsinkin nuorten fanien keskuudessa alkanut jako kolmiodraaman eri osapuolia kannattaviin tiimeihin on saanut jalansijaa myös Nälkäpelin ystävien joukossa. Eihän se väärin ole, mutta tuntuu tarinan teemaan sijoitettuna pinnalliselta.

Nälkäpeli kun kuitenkin on julman raadollinen ja synkkä sankaritarina eikä pumpulinen rakkauskertomus.

Onneksi Nälkäpeli-elokuvien tekijät ovat säilyttäneet elokuvissa Suzanne Collinsin alkuperäiskertomuksen tyylin ja vakavan sävyn ilman ruusunpunaisella romantiikalla laimennusta. Kunnolliset naispuoliset sankarihahmot ovat elokuvien historiassa vielä suhteellisen harvassa, joten on ilahduttavaa nähdä Katnississa sellainen. Naishahmo, jota ei ole latistettu hormoneiden vietäväksi, laajentunein pupillein hänestä taistelevia miehiään tuijottelevaksi räsynukeksi. Tällaisia me tarvitsemme!

Päivi Laajalahti

dvd/BD

Arka Sel8nne ja rohkeat kollegat

Ender’s Game

Maailma, jossa lapset värvätään eliittikouluun taistelemaan maapallon ja sen ihmiset melkein tuhonneita formikeja vastaan, tuntuu lohduttomalta. Samalla sen kylmä logiikka, periksiantamattomuus ja määrätietoisuus sopivat erinomaisesti scifi-genreen.

Kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu Orson Scott Cardin Ender’s Gamen tarina on nykyisin hyvin tuttu teemoiltaan, mutta elokuva tarjoaa siitä huolimatta tuoreen, koskettavankin näkökulman vääjämättömän sodan varjossa eläviin nuoriin.

Ender Wigg (Asa Butterfield, Hugo, Poika raidallisessa pyjamassa) on yksi lupaavimmista koulutettavista. Harrison Fordin ärtyisästi esittämä Hyrum Graff murisee Enderin olevan Valittu – poika joka tulee pelastamaan ihmiskunnan. On melko se ja sama, miten Graffin kylmä-kuuma -kohtelu sotkee Enderin aivoja. Ender on yhtä aikaa herkkä ja hyväsydäminen, ujo kiusauksen kohde, ja sisällä palavaa koston liekkiä ja tuhoa hautova nuori. Enderin sisarusten ominaisuudet taistelevat nuoren pojan sisällä; tuleeko pojasta messias ja pelastaja, vai pelkkä aggressiivinen Formikit, nuo vihaiset avaruusoliot, sotilas? halusivat tuhota ihmisrodun yrittämällä valloittamalla Maan. Nuorissa on tulevaisuus, Elokuva esittää useaan kertaan kysymyksen, ja niinpä eliittikoulu perustettiin etsimään onko sodan voittaminen uhrauksien, metodien ja valmentamaan älykkäimmät lapset ankaruuden, arvoista. Tämä taistelu kiteytyy taistelemaan tulevassa sodassa. Logiikkana Graffin ja Viola Davisin esittämän Gwen on, että lasten aivot toimivat eri tavalla, etsivät Andersonin välillä käytyihin keskusteluihin. mutkikkaita ratkaisuja eivätkä väsy. Tarina Elokuva kuitenkin pehmentää alkuperäistä vihjaileekin näkökulmasta, että nörtit, pelaajat tarinaa. Ender on 12-vuotias päätyessään ja altavastaajat ovat ne jotka tulevaisuudessa eliittikouluun; alkuperäistarinan 7-vuotiaan pelastavat maapallon – eivät lihaskimput ja pojan ajatukset jätetään kertomatta. rivisotilaat.

“In the moment when I truly understand my enemy, understand him well enough to defeat him, then in that very moment I also love him. And then, in that very moment when I love them…. I destroy them.”

Toisaalta, ratkaisu tuntuu oikealta, Asa Butterfield on täydellinen Ender eikä nuorempi näyttelijä olisi pystynyt ilmentämään hahmon kylmyyttä ja herkkyyttä. Samalla tarina hukkaa mahdollisuuden todelliseen tunteiden tutkiskeluun, ollen hieman etäinen ja sulava – kuten ympäröivä avaruus.

Kuten Graff, elokuva on toisinaan säkenöivän hieno ja lämmin, toisinaan kylmä ja tunnoton.

Se loistaa taistelutreeni-kohtauksissa, jotka on toteutettu hienosti kirjaa mukaillen. Ohjaaja/ käsikirjoittaja Gavin Hood on onnistunut luomaan maailman joka on sanan tulemista lihaksi. Toisinaan se tuo valkokankaalle tarinan kannalta oleellista, mutta hätäillen ja selittelemättä tuotua tarinankaarta. Enderin pelaama tietokonepeli ei avaudu kuten sen pitäisi. Tarina kiirehtii, ja voi tuntua kirjaa lukemattomalle sekavalta – mutta pienet kompastelut antaa anteeksi nähdessään Enderin vakaan katseen. Ender on tarinan sydän, maailman pelastaja tai yksinkertaisesti epäonnistunut lapsi. Enderin ohjatessa taistelualuksia kylmät väreet katsojan niskassa ovat melko varmoja.

Miten paljon ihmiskunta venyy yrittäessään selviytyä? Onko tuhoaminen ainoa vaihtoehto, voiko vääjäämättömältä näyttävän sodan voittaa muuten kuin uhraamalla sille lapsensa?

Butterfield on Enderina loistava. Tuhoon ja väkivaltaan helposti mieltyvä nuori poika taistelee joka sekunti, kiusaajia vastaan, esivaltaa vastaan, sisäistä ristiriitansa vastaan.

Siksi Ender’s Game toimii.

URSULA BORG