Kuinka lakkasin lapioimasta

Kenttäkausi 2022 eli: kuinka lakkasin lapioimasta ja opin tutkimaan sukeltaen

sAMi Brchisky

Tämän vuoden kenttäkausi alkoi osaltani jo aiemmilta vuosilta totuttuun tyyliin maa-arkeologian parissa. Museoviraston Arkeologiset kenttäpalvelut olivat jälleen kerran huolineet teidän iloksenne tämän tekstin kirjoittaneen lapioapinan iloiseen joukkoonsa. Suuntana meillä oli Salon ryteiköt, ja niissä odottamassa ollut satojen kaivettujen koekuoppien esiintuova pilkahdus alueen esihistoriasta, sekä tietenkin ihmisveren makuun päässeiden hyttysten ja viholaisten muodostaman hyönteisten luokan puremaherkimpien päätyjen pahan akseli. Tätä kaivamista, ja elävään luontoon tutustumisen riemua, jatkui kesä-heinäkuun taitteeseen, jonka jälkeen luvassa olisi siirtyminen hartaudella odotetun meriarkeologian pariin.

Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että oli minulla meriarkeologiaa ollut jo kesäkuun puolella maistiaisen, ellei jopa suupalallisen verran. Olin nimittäin suuressa viisaudessani päättänyt käyttää harvat Museovirastolla ansaitsemani lomapäivät IKUWA7-meriarkeologiakonferenssiin osallistumiseen palkattoman avustajan roolissa. Näitä konferensseja ovat minua viisaammat tituleeranneet meriarkeologian olympialaisiksi, mikä osoittautui varsin osuvaksi kuvaukseksi, sillä olihan Meriarkeologian tutkimussuuntauksen asiantuntijoiden kansainvälisesti kovin kärki todellakin saapunut Helsinkiin ja pakkautunut keskustakampuksen luentosaleihin jakamaan viisauttaan sitä janoaville. Tämän lisäksi tapahtuma oli osaltani erityisen palkitseva, sillä sen loppuhuipentumana tulin osallistuneeksi Suomen meriarkeologisen seuran toimesta konferenssin vieraita varten järjestetylle tutustumissukellukselle Helsingin seudun kenties hienoimmalle vedenalaisen kulttuuriperinnön kohteelle, Kronprins Gustav Adolf -hylylle.

Konferenssisukelluksen jälkeen saivat sukellukset osaltani pian taas jatkoa, sillä jo heti heinäkuun alusta olin taas kyseisen seuran matkassa mukana ja taas kerran palkattomana vapaaehtoisena. Kyseessä oli monivuotisen Porkkalan hylkypuiston ympärillä pyörineen projektin kenttätyöleireistä viimeinen, jonka päämäärinä olivat hylkypuiston rakentamisen saattaminen loppuun, viimeiset alueen hylkyjen dokumentoinnit, sekä ajoitus- ja muiden näytteiden otot valituista hylyistä. Leiriä voi hyvin mielin kuvailla menestykseksi, koska hylkypuisto valmistui, ja kaikki suunnitellut arkeologiset toimenpiteet tulivat tehdyksi. Lisäksi saimme leirin aikana paikan päälle erinomaisen hienon vierailijaryhmän tutustumaan toimintaamme Fibulan ekskursion muodossa.

Menestyksekkäästä lopputulemasta huolimatta tuo puolitoistaviikkoinen leiri ei ollut osaltani täysin kommellusvapaata, sillä yhdellä aivan normaalisti sujuneena sukelluksellani aloin yhtäkkiä tuntemaan kaulan

seudulta alkunsa saaneen kylmän kosketuksen, joka eteni pitkin kehoani aina sinne asti, minne en olisi sen toivonut etenevän. Pinnalle päästyäni ja kuivapuvustani litroja vettä poistettuani aloitin sen lähemmän tarkastelun, ja havaitsin, että kaulamansetti roikkui puvussa lähes irrallaan. Pienellä nykäisyllä koko tuo ammattilaissukelluspukukorjaajan vain vuotta aiemmin paikalleen liimaama, puvun sisälle vedentulon pysäyttämisen kannalta kriittinen pala lateksia irtosi paikaltaan kuin hiukset Kekkosen päälaelta. Tätä äkillistä märkäpuvuksi identifioitumista en voinut kuivapuvultani suvaita, joten 1980-luvulla suomalaisten televisiot valloittaneen Ihmemies MacGyver -ohjelman tunnussäveltä hyräillen pengoin Maija-aluksen nurkista tarpeeseeni taipuvat välineet, ja aloin korjaamaan pukuani aluksen pomppiessa kohtalaisen voimakkaassa aallokossa eteenpäin kohti seuraavaa kohdettaan. Ilokseni, ja vastoin odotuksiani, tämä puutteellisella välineistöllä kenttäolosuhteissa toteutettu korjausyritys onnistui täydellisesti.

Porkkalasta poistuin Stella-aluksen kyydissä, ja sen navigoinnissa avustaen, kohti aluksen Helsingissä sijaitsevaa kotisatamaa. Perille päästyämme jätin sukellusvarusteeni alukselle odottamaan, sillä mitä turhaan niitä kotiin kantamaan, koska kohta ne olisivat taas sukelluskäytössä Veteen vajonneet -tutkimushankkeen puitteissa Suomenlinnan ympärillä olevien hylkyjen tutkimuskaivauksilla. Tämän projektin aikana pääsin monipuolisesti todistamaan osaamiseni vahvimpia erityisalueita meriarkeologisten kenttätöiden kannalta kriittisissä tehtävissä, kuten tyhjien sukelluspullojen täytössä, aluksen kannen kuuraamisessa, sekä tutkimusvälineistön ojentamisessa sukeltajille. Myönnettäköön, että pääsin myös pariin otteeseen sukeltamaan itsekin, ja täten tarjoamaan sukelluspanostani vedenalaisen kaivausalueen valmisteluun tutkimuskohteena olleelle hylylle. Ikäväkseni jouduin poistumaan näiltä kaivauksilta ennenaikaisesti, sillä seuraavat sukellussitoutumiseni eivät tahtoneet aneluistani huolimatta odottaa, vaan puskivat jo vauhdilla päälle.

Suomenlinnasta lähdinkin siis kiireen

KAULAMANSETIN KENTTÄLIIMAUS KÄYNNISSÄ. KUVA SAMI BRCHISKY

vilkkaa kohti Tvärminnen eläintieteellistä asemaa, sekä sinne vasta hiljattain uudelleen perustettua, englantia organisaatiokielenään käyttävää Finnish Scientific Diving Academy – tutkimussukelluskoulua. Tässä parisen kuukautta kestäneessä ankarassa mutta antoisassa opissa vietin aikaani opetellen mitä monipuolisimpia tutkimussukelluksen osa-alueita sekä luokkahuoneessa teoriassa että pinnan alla käytännössä. Kurssi oli myös antoisa oman sukellustekniikkani hiomisen kannalta. Häpeäkseni, ja aiemmin käymieni sukelluksen perus- ja jatkokurssin vetäjiä syyttävällä sormella osoittaen, voin myöntää, että en ollut ennen tätä kurssia kuullut takapotkusta. Kyseessä on räpylän liike, joka mahdollistaa käsiä käyttämättä paitsi tehokkaan paikallaan pysymisen, niin myös peruuttamisen veden alla. Kokonaisuutena kurssi oli itselleni valtavan opettavainen ja sen suorittamisen seurauksena saatu tutkimussukeltajan ammattipätevyys on saavutus, josta olen aidosti ylpeä. Onni Talaan Säätiö ansaitsee suuren kiitoksen, sillä tälle kurssille osallistuminen ei olisi ollut itselleni mahdollista ilman heidän myöntämäänsä ja huomattavan avokätistä apurahaa. Voin siis todeta, että tämän vuoden kenttäkauden lopputulemana sain tutkinnon ja valmistuin ammattiin. Vaihtoehtoisena kenttäkauden lopputulemana olisi tietenkin voinut olla myös pidättäytyä maa-arkeologiassa ja ansaita suurempi määrä ansiotuloja. Tätä kirjoittaessani tulinkin ajautuneeksi kevyeen itsetutkiskeluun, jonka seurauksena huomasin, että jonkinlainen jatkuvasti palkattomaan toimintaan hakeutumisen kaava toistuu valinnoissani. Paljohan kuitenkin puhutaan, että koulutus kannattaa aina, koska se on sijoitus tulevaisuuteen. Tästä seuraa tietenkin kysymys, että tuleeko tästä tutkinnosta todella olemaan kauaskantoista hyötyä arkeologin uralla tai muussa työllistymisessä. Vastaus tähän on erittäin vahva: en tiedä.

SAMI ESITTELEE SUKELLUKSELLA OTTAMIAAN SEDIMENTTINÄYTTEITÄ TVÄRMINNESSÄ. KUVA: PAULA RUOKOLAINEN