Fiba, Fibula ry/Arkeologia; PL 59

KUN KAIVOIMME KUOKALLA SAVISTA PELTOA – SYLLÖDAN KOEKAIVAUKSET AHVENANMAALLA MARIA RONKAINEN

Mitä jos kohde osoittautuu pettymykseksi?

Tähän teemaan törmäsin ensimmäisen kerran kandiani varten Museoviraston tutkimusraportteja kaivaessani. Käsiini osui Pentti Koivusen, Milton Nunezin ja Mika Sarkkisen vuoden 2008 koekaivausraportti Kuusamo Suojärvi Suovaniemen luonnontieteellis-arkeologisista tutkimuksista. Kyseisen raportin draaman kaari nosti ihon kananlihalle. Henkeäni pidätellen luin kohteen potentiaalista, seurasin silmät tarkkana valittuja tutkimusmenetelmiä ja naureskelin hieman totiselle otteelle. Viimein tutkijoiden lopulta kohtaaman pettymyksen karvauden kykeni maistamaan omalla kielellä. Raportti jäi mieleeni, erityisesti siitä syystä, että useimmat raportit keskittyvät onnistumisiin tai tunnistettavan arkeologisen kohteen kuvaukseen. Mitä jos kohteella on kaikki potentiaali, sitä lähestytään systemaattisesti ja todellisella tutkimusotteella, mutta lopputuloksena saadaan tietoa parhaimmassa tapauksessa vain hauskasta luonnonilmiöstä? Tähän kysymykseen pääsin palaamaan pikemmin kuin arvasinkaan.

MERI POHTII KAIVAUSKOHTEELLA. KUVA M. RONKAINEN

Lähdimme kaivausprojektiparini Meri Leppäsalkon kanssa valmistautumaan kenttäprojektin toteuttamista Syllödassa Ahvenanmaalla. Kohde löytyi sattumalta syksyn 2021 geofysikaalisten kartoitusten yhteydessä osana apulaisprofessori Kristin Ilveksen projektia ”Survivors of Ragnarök”. Paikka suorastaan huutaa arkeologiaa. Se on erikoinen tasanne järven päässä, josta on hyvä näkyvyys kohti järven pitkää sivua, aiemmin merenlahtea. 1700-luvun kartoissa tasanne jo esiintyy, silloin merkattuna pelloksi. Nykyisin tasanne on villiintynyt niitty. Tasannetta voi lähestyä järkevästi vain tietyistä rajatuista suunnista, muuten vastassa on jyrkkä rinne. Alue rajautuu lounais- ja pohjoispuolella rautakautiseen kiviröykkiökalmistoon. Kohde oli siis mitä kutkuttavin. Työtämme valvoi ja ohjasi Kristin Ilves. Lisäksi saimme tukea Tuuli Heinoselta, Wesa Perttolalta ja Eljas Oksaselta, sekä tarvittavia lisäkäsiä opetuskaivaus-kurssin opiskelijoilta. Suuri kiitos kaikille!

Aloitimme valmistelut hyvissä ajoin. Luimme alueella tehtyjä vanhoja kaivausraportteja ja kävimme läpi tyypillisiä löytöjä Ahvenanmaalaiselle rautakaudelle. Suurin osa materiaalista oli ruotsiksi, mikä toi oman lisähaasteensa, koska kumpikaan meistä ei kieltä oikeastaan osaa. Tutkimme vanhoja karttoja ja teimme erilaisia versioita kenttäsuunnitelmista. Haalimme kenttävarusteita, kertasimme kenttätekniikan käyttämistä ja haimme apurahaa mahdollisiin analyyseihin jälkityövaiheessa. Siis kaikkea sitä, mitä innokas ja samalla kauhuissaan oleva arkeologin alku tekisi.

Vihdoin koitti h-hetki ja rantauduimme Ahvenanmaalle elokuussa. Ensimmäisenä päivänä kävimme vain sanomassa tervehdyksemme kohteelle ja toisena päivänä aloitimme itse työt. Työt aloitimme sijoittamalla geofysikaalisten mittausten perusteella ennalta suunnitellut koekuopat ja koeojan maastoon, mittasimme tasolta rantaan topografisen linjan ja rakensimme seulan. Poistimme koeojan pintaturpeen ja dokumentoimme tason. Kaikki vaikutti hyvältä ja olimme valmiita käymään toimeen. Ahvenanmaalla oli ollut erityisen kuiva kesä, ja turpeen alta esiin tullut kovaksi kuivunut savi huolestutti seulomisen osalta, mutta päätimme rohkeasti lähteä kokeilemaan. Hyvin pian kävi ilmi, että maata olisi todella hidasta ja vaikeaa kaivaa, eikä se menisi seuloista läpi. Kokeilimme

KAIVAJAT ILOISINA ALOITTAMASSA PROJEKTIA.

sinnikkäästi 10 cm syvyyteen asti, jolloin muutimme taktiikkaa. Tämä nopeutti hieman kaivamista, mutta työ oli edelleen todella rankkaa ja hidasta. Tarkoituksemme oli kaivaa kyntökerros pois ja päästä kiinni alla oleviin anomalioihin, joiden toivoimme olevan paalunsijoja muodon ja mitta-arvojen perusteella. Kaivaessamme kyntökerrosta löydöt olivat lähes olemattomat. Muutamia tiilenpalasia ja jokunen rautanaula. Lopulta, kun epätoivo kyntökerroksen tuskallisuudesta meinasi voittaa, pääsimme pohjaan. Pohjaa tuijottaessamme meille juolahti ensikertaa mieleen mahdollisuus, että emme tulisi löytämään tasolta mitään selkeää arkeologista kohdetta.

Seuraavana päivänä päätimme avata toisen koeojan alueen pohjoislaidalle, missä anomaliat olivat voimakkaimmillaan. Pian huomasimme siellä olevan maan olevan yhtä tuskaista kaivettavaa, joskin erilaista. Nyt vastassamme ei ollut kovettunut pakkautunut peltosavi vaan tiivis pakkautunut moreeni. Tässä vaiheessa otimme geofysikaaliset mitta-aineistot, maastokartat ja historialliset kartat esille. Ja kas! Nykyinen niittyaukio oli isompi ja erimuotoinen kuin 1700-luvun kartassa havaittu peltoaukio. Olimme aluksi ajatelleet sen olevan sattumaa ja vanhan kartan epätarkkuutta. Nyt kuitenkin huomasimme, että geofysikaalisten mittausten perusteella saadut tulokset näyttivät piirtävän esiin peltokerrosta sisältävän alueen ja laajennetun niityn tarinaa. Mittatuloksissa ”puhdas” vaikutti osuvan 1700-luvun peltoon ja enemmän häiriöitä sisältävä alue sen ulkopuolella. Hypoteesimme muuttui tässä vaiheessa kertomaan 1700-luvun pellon ja sen laajennuksen kartoittamiseen.

Seuraavat päivät käytimme teoriamme todistamiseen ja yrityksiin sen kumoamisesta. Avasimme opiskelijoiden Tanja Kuula, Inka Salminen ja Juuso Byckling avulla kolme 50 cm x 50 cm kokoista koekuoppaa ja laajensimme koeoja 2:sta. Jokainen kuoppa tuotti esiin sen tarinan, mitä oletimme sen tuottavan uutta hypoteesiamme vasten. Lisäksi kairaamalla kartoitimme muilta osin rajoja. Hypoteesimme tuntui pitävän eli geofysikaalisten mittausten avulla pääsimme kiinni maankäytön muutoksiin 1700-luvun pellosta nykyään näkyvään laajempaan

EPÄTOIVO ALKAA KONKRETISOITUMAAN. SADEVESIKÄÄN EI PÄÄSE MAASTA LÄPI.

KUVA M. RONKAINEN

niittyyn. Pystyimme siis geofysikaalisten mittatulosten ja maastossa tehdyn kenttätyön avulla kertomaan, missä aiempi peltoalue menee. Tämä toki oli jo nähtävissä historiallisissa kartoissa.

Meistä alkoi tuntua, että olimme kohteelle kaiken antaneet eikä meillä käytössä olevilla menetelmillä ollut mahdollista päästä kiinni alueella mahdollisesti säilyneisiin vanhempiin aikoihin. Kokeilimme vielä yhtä menetelmää, tulimme sunnuntaina kohteelle vielä kolmistaan Kristinin kanssa tekemään pintapoimintaa ja systemaattisesti käymään aluetta läpi metallinilmaisijalla. Tuntien työn lopputuloksena emme havainneet mitään, mikä suoraan olisi kumonnut teoriaamme tai paljastanut edelleen kohteella mahdollisesti lymyävää vanhempaa aikaa. Tässä vaiheessa kuitenkin päätimme todeta, että olemme tehneet resursseillamme kaiken mahdollisen ja pistää pillit sen osalta pussiin.

Kuten Koivunen ja kumppanit joutuivat karvaasti toteamaan Suovanniemellä Kuusamossa 2008, geologia voi tehdä arkeologille tepposia. Heidän tutkimuksensa kivikautisesta ruuhesta päättyivät jäätyneeseen turvemuodostelmaan, kun meillä rautakautinen asuinpaikka 1700-luvun peltoon.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan viittaamaani tutkimusraporttiin. Se on erinomainen tutkimuskertomus.