Olenko yksin HYLSYPINONI KANSSA?

Viime aikoina ollaan paljon puhuttu opiskelijoiden paineista. Paineita koetaan mm arvosanoista ja työpaikoista. Tämän myötä on alettu puhumaan siitä, kuinka tärkeää on purkaa kiiltokuvia: on uusi trendi esittää elämän ”rosoisempaa puolta”, pyritään olemaan aitoja. Tämä trendi on vastareaktio sosiaalista mediaa hallitseviin, hyvin kuratoituihin ja kiillotettuihin kuviin, jotka voivat luoda epärealistisia odotuksia ja saada ihmiset tuntemaan itsensä riittämättömiksi.

Näyttämällä elämänsä sotkuiset, kaoottiset ja epätäydelliset puolet ihmiset vastustavat painetta esittää verkossa virheetöntä kuvaa. He myös luovat aidomman ja helpommin samaistuttavan verkkopersoonan, mikä voi auttaa luomaan vahvempia yhteyksiä seuraajiinsa.

Tämä trendi on poikinut hashtageja, joista tunnetuin on #nofilter. Ne rohkaisevat ihmisiä jakamaan suodattamattomia ja muokkaamattomia hetkiä. Se on myös johtanut sellaisten vaikuttajien nousuun, jotka ovat erikoistuneet jakamaan kamppailujaan mielenterveyden, kehonkuvan ja muiden henkilökohtaisten haasteiden kanssa.

Vaikka suuntaus näyttää elämän ei-niin-täydellinen puoli sosiaalisessa mediassa on myönteinen kehitys, on tärkeää muistaa, että kaikki eivät tunne oloaan mukavaksi jakaa haavoittuvuuksiaan verkossa. On myös tärkeää tunnustaa, että sosiaalinen media on edelleen hyvin kuratoitu tila ja että aidoimmatkin viestit ovat edelleen huolellisesti suunniteltuja ja muokattuja.

Tämän ohella koen, että on tärkeää puhua myös rehellisistä epäonnistumisista: kunnon munauksista. Ollaan puhuttu jo siitä, kuinka pitäisi purkaa kiiltokuvaa siitä, etteivät kaikki saa pelkkiä vitosia ja oman alan töitä fuksisyksynä. Todetaan, että ne joilla ei ole kirkas vitosrivi pysyvät usein hiljaa arvosanakeskusteluissa. Entä ne joilla menee rehellisen huonosti? Ne jotka monen uusinnan jälkeen pääset rimaa hipoen läpi vaikka he opiskelevat ahkerasti. Entä ne jotka saavat oman alan töitä vasta valmistuttua?

Aiemmin ihmiset usein häpesivät myöntää epäonnistumisensa, ikään kuin ne olisivat merkki heikkoudesta tai riittämättömyydestä. Nykyään kuitenkin olisi jo hyvä ymmärtää, että epäonnistuminen on normaali ja välttämätön osa kasvua ja oppimista. Tunnustamalla epäonnistumiset ja keskustelemalla niistä voimme oppia virheistämme, kasvaa niistä ja lopulta tulla paremmiksi versioiksi itsestämme.

Monet menestyneet ihmiset keskustelevat nykyään avoimesti epäonnistumisistaan, takaiskuistaan ja haasteista, joita he ovat kohdanneet matkallaan menestykseen. He eivät tee näin piilotellakseen epäonnistumisiaan vaan inspiroidakseen muita ja osoittaakseen heille, että epäonnistuminen ei ole tien päätepiste. Itse asiassa se voi olla uuden ja paremman tien alku.

Epäonnistumisten normalisointi ja niistä avoin puhuminen voi myös auttaa vähentämään epäonnistumiseen liittyvää leimautumista. Kun puhumme avoimesti epäonnistumisistamme, voimme auttaa muita tuntemaan vähemmän häpeää ja kertomaan omista epäonnistumisistaan helpommin. Näin voidaan luoda kannustavampi ja myötätuntoisempi yhteiskunta, jossa ihmisiä kannustetaan ottamaan riskejä ja oppimaan virheistään.

Usein tuntuu, että jää epäonnisten kanssa yksin. Oles samalla tarmolla istunut kavereiden kanssa kirjastossa ja kuunnellut luennoilla. Kaverit pääsevät läpi, itselläni pisteet jäävät kauas läpipääsyn rajasta. Kaverit päivittelevät: oho olipa vaikea tentti, sain vain 3. Itse pysyn hiljaa, koska jotenkin hävettää etteivät omat taidot ja tiedot tällä kertaa riittää.

Tunne siitä, että olet yksin epäonnistumisesi kanssa on kamala ja lannistava kokemus. Voi tuntua siltä, että virheet painavat, eikä kukaan muu ymmärrä, mitä käyt läpi. Asiasta ei saa hiiskua kellekkään. Saatat tuntea, että olet ainoa, joka on koskaan epäonnistunut tällä tavalla, tai että epäonnistumisesi määrittelevät koko identiteettisi.

Näinä hetkinä on tärkeää muistaa, että epäonnistuminen on luonnollinen ja välttämätön osa kasvua ja oppimista. Jokainen kokee epäonnistumisia jossain vaiheessa elämäänsä, eikä se tee sinusta yhtään vähemmän arvokasta tai kyvykästä ihmistä. On myös tärkeää hakea tukea luotetuilta ystäviltä, perheenjäseniltä tai ammattilaisilta, jotka voivat tarjota empatiaa ja ohjausta. Voin luvata, et ollut ainoa joka ei päässyt kyseistä tenttiä läpi. Kaikki mokaa, epäonnistumisten normalisointi ja niistä avoin puhuminen on myönteinen suuntaus, joka voi auttaa meitä kaikkia oppimaan, kasvamaan ja tulemaan paremmiksi versioiksi itsestämme. Hyväksymällä epäonnistumisemme ja jakamalla kokemuksemme voimme luoda aidomman ja kannustavamman opiskelijayhteisön, jossa epäonnistuminen ei ole maailman loppu, vaan luonnollinen kompastuskivi matkalla. Kaikilla löytyy ne omat kompastuskivet.