Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960 - 1980 by Museum of Finnish Architecture

elina standertskjรถld

1960

elina standertskjöld

suomen rakennustaiteen museo rakennustietosäätiö rts rakennustieto oy 1960

Rakennustieto Oy www.rakennustieto.fi PL 1004 (Runeberginkatu 5) 00101 Helsinki puh. 0207 476 400 Suomen rakennustaiteen museo www.mfa.fi Kasarmikatu 24 00130 Helsinki puh. (09) 8567 5100 Kannen kuvat: etukansi, Niilo Kokko: As. Oy Lokkisaarentie 9, Helsinki; takakansi, Veijo Kahra: As. Oy Satamasaarentie 8, Helsinki Graafinen suunnittelu: Salla Bedard Kirja on saanut tukea Suomen Kulttuurirahastolta. Paperi: Gallerie Art Silk 150 g © Tekijä, Rakennustieto Oy ja Rakennustietosäätiö RTS Julkaisijat: Suomen rakennustaiteen museo, Rakennustietosäätiö RTS Kustantaja: Rakennustieto Oy Kirjapaino: Kolofon Baltic OÜ, Viro 2011 ISBN 978-951-682-981-7

1960

SISÄLLYS

Lukijalle 7

1960

Kansainvälistä kuohuntaa ja kotoista hyvinvointia 10

Tiivistä kaupunkirakentamista 14

Näkyvät rakenteet ja tiukat mitoitukset 18

Pääosassa julkinen rakentaminen 24

Asumista kaikin mukavuuksin 28

Tehosteväreillä ja pintakäsittelyillä elävöitetään betonia 34

Keittiöt koneistuvat ja värit valtaavat kodit 38

Täyselementtijärjestelmä mullistaa rakennustyömaat 42

Pihlajamäen asuntoalue 46

Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskuntatalo Dipoli 48

Helsingin kaupunginteatteri 52

Vekaranjärven kasarmialueen keskus 56

1970

Öljykriisistä rakennemuutokseen 62

Kun määrä korvasi laadun 66

Niukkuuden estetiikkaa ja punatiileen paluu 70

Koulurakentamisen vuosikymmen 74

Suurkortteleista ekotaloihin 78

Värikylläisiä julkisivuja 80

Puukalusteiden uusi tuleminen 84

Kaikki irti betonista 88

Metallityöväen liiton kurssikeskus Murikka 90

Motel Marine 92

Valion meijeri 94

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu 96

1980

Kulutushysterian vuosikymmen 102

Uuden kaupunkikulttuurin synty 106

”Vähemmän on tylsää” 110

Pyhiä ja epäpyhiä tiloja 114

Yksilöllisiä asuinympäristöjä 120

Materiaalien ja muotojen runsautta 126

Yksilöllisiä koteja 132

Teräs- ja lasirakenteet yleistyvät 136

Myyrmäen kirkko ja seurakuntakeskus 138

Rovaniemen taidemuseo 140

Tiedekeskus Heureka 142

Terassitalo 144

Hakemisto 148

Kirjallisuus 151

Kuvalähteet 153

1960

LUKIJALLE Hyvä lukija, kädessäsi on kolmas osa kirjasarjasta ”Arkkitehtuurimme vuosikymmenet”. Kaksi edellistä osaa kertoivat, mitä yhteiskunnassa, arkkitehtuurissa ja rakennustekniikassa tapahtui vuosina 1900–1959. Tässä kirjassa käsiteltävä ajanjakso poikkeaa edellisistä sikäli, että se käsittelee tapahtumia, joista useimmilla on omakohtaisia kokemuksia. Esimerkiksi suurin osa 1960-luvulla maaseudulta pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin muuttaneista suomalaisista on elossa. Monet heistä asuvat edelleen 1960- ja 1970-luvulla rakennetuissa lähiöissä, joissa he tällä hetkellä painiskelevat putki- ja ikkunaremonttien aiheuttamien ongelmien parissa. Heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat puolestaan ryhtyneet kunnostamaan isovanhempiensa kotitiloja kesäasunnoiksi. Suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen hyvinvointivaltioksi alkoi 1960-luvulla. Elintason nousu mahdollisti uudenlaiset kulutustottumukset. Kun Suomessa 1969 aloitettiin ensimmäiset tv:n värilähetykset, ohjelmistoon tuli muun muassa amerikkalainen tv-sarja Payton Place. Amerikkalaisten sarjojen välittämä yltäkylläinen elämäntapa vaikutti myös tavallisten suomalaisperheiden arkielämään. Baarikeittiöt ja kodinkoneet yleistyivät ja Suomen ilmastoon huonosti sopivia uima-altaita alkoi ilmestyä omakotitalojen ja kesäasuntojen pihoille. Huippunsa kulutushysteria saavutti uudenlaisen hedonistisen city-kulttuurin myötä 1980-luvun lopulla. Tällöin syntyivät käsitteet kasinotalous, pörssikupla, jupit ja mediapersoonat. Vuosina 1960–1989 tapahtunut kehitys kietoutuu tiiviinä kudelmana edellisten vuosikymmenien saavutuksiin, samalla kun se ennakoi tulevaa. 1950-luvulla alkanut betonielementtiarkkitehtuurin alkutaival huipentui 1970-luvulla suurelementtituotantoon. 1960-luvun niukkaeleinen konstruktivismi pohjautui puolestaan 1930-luvun funktionalismiin. 1990-luvun talouslama palautti mieliin 1973 alkaneen öljykriisin energiansäästöohjelmineen. Jopa 1960-luvulla Yhdysvalloissa lanseerattu käsite ”postmodernismi” on kokenut uuden tulemisen. Suomessa termiä ryhdyttiin yleisemmin käyttämään arkkitehtuurin yhteydessä 1980-luvulla. Nyt se on valjastettu puoluepoliittiseksi lyömäaseeksi. Tämän kirjan käsikirjoituksen laatimisen on mahdollistanut Suomen Kulttuurirahaston tutkimustyöhön myöntämä tuki, mistä lämpimät kiitokseni. Haluan myös kiittää Rakennustieto Oy:tä koko kirjasarjan kustantamisesta ja Rakennustietosäätiö RTS:ää ja Suomen rakennustaiteen museota sen julkaisemisesta. Tekstejä ovat lukeneet työtoverini Antti Aaltonen, Kristiina Paatero ja Petteri Kummala sekä kirjan kustannustoimittaja, toimituspäällikkö Kristiina Bergholm. Kaikille heille kiitokseni, samoin kuin Salla Bedardille, joka on tehnyt hienon työn taittamalla kaikki kolme kirjaa. Haluan myös kiittää työtoveriani Hanna Galtatia, joka teki eri vuosikymmenille pätevät tekstirungot jo 2009 museolla esillä olleeseen näyttelyyn. Kiitos myös Anna Autiolle, joka skannasi ammattitaitoisesti kaikki kirjassa olevat kuvat. Lopuksi haluan kiittää miestäni Juha Karsikasta henkisestä tuesta, koska hän ei ole hetkeäkään epäillyt, että kolmiosaisen kirjasarjan tekeminen ylittäisi tekijänsä kapasiteetin. Helsingissä 21.4.2011 Elina Standertskjöld

1960

KANSAINVÄLISTÄ KUOHUNTAA JA KOTOISTA HYVINVOINTIA

Matti Suuronen: Futuro-talo 1968. Suomen rakennustaiteen museon kokoelmissa oleva rakennuksen pienoismalli.

Amerikkalaisen astronautin Neil Armstrongin ottama kuva Edvin ”Buzz” Aldrinin kuukävelystä 20.7. 1969.

Toisen maailmansodan päätyttyä sotaa käyneet valtiot olivat jakautuneet idän ja lännen leireihin, Varsovan liittoon ja Natoon, joiden johtajiksi nousivat uudet suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Tätä aseelliseen kilpavarustelun aikaa kutsutaan kylmän sodan kaudeksi. Sen näkyvimpiä muistomerkkejä Euroopassa oli Berliinin muuri, joka eristi idän ja lännen toisistaan lähes 30 vuotta, vuodesta 1961 vuoteen 1989. Suurvaltojen välillä ei syntynyt keskinäistä aseellista selkkausta, mutta ne eivät kyenneet välttymään muilta vakavilta kriiseiltä. Vuonna 1964 alkoi Vietnamin sota, jossa Yhdysvallat tuki Etelä-Vietnamia ja Pohjois-Vietnam sai sotilaallista tukea Neuvostoliitolta ja Kiinalta. Sota aiheutti laajoja protesteja eri puolilla maailmaa. Tämä ensimmäinen televisiosodaksi kutsuttu sota kesti kuusi vuotta ja siinä kuoli noin 60 000 amerikkalaista ja lähes kolme miljoonaa vietnamilaista. Samaan aikaan Euroopassa vuonna 1968 Varsovan liiton maat miehittivät Tšekkoslovakian. Kriisin seurauksena maahan nimitettiin Neuvostoliitolle myötämielinen hallitus. Asevarustelun vanavedessä alkoi myös avaruuden valloitus, joka huipentui heinäkuussa 1969 amerikkalaisten astronauttien kuukävelyyn. Tiedemiehet eri puolilla maailmaa olivat 1950-luvun lopulta lähtien suunnitelleet rakentavansa avaruusasemia maapallon ulkopuolelle. Innostus poiki sekä idässä että lännessä erilaisia utopistisia kaupunki- ja rakennussuunnitelmia avaruuteen. Arkkitehdit piirsivät taloja, jotka muistuttivat lentäviä lautasia, kantoraketteja, kuumoduuleja, satelliitteja tai avaruusasemia. Myös suomalaiset arkkitehdit uskoivat, että avaruusalusten suunnittelu antoi vihjeen siitä, mihin maanpäällisessä suunnittelussa oltiin menossa. Suomi koki 1960-luvulla suuren rakennemuutoksen, joka sai alkunsa maatalouden koneellistumisesta. Traktorit korvasivat lopullisesti hevoset, ja moottorisahat tehostivat metsätöitä. Koneet lisäsivät tuottavuutta, minkä seurauksena maatilojen koko kasvoi. Niistä tuli vähitellen kaupallisia yrityksiä, jotka erikoistuivat maidon tuotantoon tai viljan ja muiden hyötykasvien kasvattamiseen. Viljelyn tehostuminen johti maataloustuotteiden ylitarjontaan.

1960

Tiivistä kaupunkirakentamista

Kaupunkisuunnittelu oli 1930-luvulta lähtien perustunut eriytymiseen. Teollisuus, liike-elämä ja asuminen sijoitettiin kukin omalle vyöhykkeelleen. 1960luvulla tästä ajatuksesta luovuttiin. Uudeksi ihanteeksi tuli suorakulmaisuuteen perustuva tiivis ja tehokas kaupunki. 1950-luvun luonnonläheisyydestä haluttiin palata takaisin vanhaan kaupunkimaiseen katutilaan. On hämmästyttävää, että esikuvaksi otettiin vanhojen puukaupunkien asemakaavat, vaikka samanaikaisesti vanhoja rakennuksia purettiin. Uusia tiiviitä kokonaisuuksia kutsuttiin kompaktikaupungeiksi. Suunnittelijoiden iskulauseeksi tuli ”kompaktikaupunki on kontaktikaupunki”. Kompaktikaupunkien ohella 1960-luvulla puhuttiin ”struktuurikaupungeista”. Käsite syntyi siitä, että yhdyskuntasuunnittelussa haluttiin ottaa huomioon kaikki mahdolliset tekijät. Aluesuunnitteluun vaikuttivat toisin sanoen erilaiset struktuurit eli rakenteet. Näitä olivat muun muassa sosiaaliset kontaktit, palvelut ja liikenne. Kompakti- ja struktuurikaupungit suunniteltiin siten, että niitä saatettiin vapaasti laajentaa. Näin syntyi jatkuvassa muutoksessa oleva tila. Näille suunnitelmille kävi kuitenkin samoin kuin useille muillekin suurisuuntaisille visioille: niistä toteutettiin vain osa, jos sitäkään. 1960-luvulla järjestettiin useita kilpailuja kaupunkien keskusalueiden uudelleen järjestämiseksi. Vanhojen kaupunkikeskustojen päälle tai aivan niiden läheisyyteen ehdotettiin rakennettavaksi uusia megakeskuksia, jotka edellyttivät mittavia liikennejärjestelyjä. Keskuksia halkovat tai niitä kiertävät moottoritiet suunniteltiin usein jopa nelikaistaisiksi. Parkkipaikat olivat suunnitelmia vahvasti hallitseva tekijä. Autoja sijoitettiin useampikerroksisiin parkkihalleihin rakennusten alle. Arkkitehti Erkki Juutilaisen Lappeenrannan keskustasuunnitelma vuosilta 1963–67 edustaa uutta tyyppiä. Uusi keskus oli tarkoitus rakentaa kerralla vanhan keskuksen eteläpuolelle. Alue koostui tiiviistä kaksikerroksisista umpikortteleista. Juutilainen sijoitti niihin pääasiassa liiketiloja, mutta myös jonkin verran asuntoja. Keskustaan oli tarkoitus rakentaa myös teatteri, kirjasto ja kaupungintalo. Sisäinen liikenne oli jaettu kahdelle tasolle, jalankululle ja autoille.

1960

Reijo Jallinoja: Diplomityö ”Keskustajärjestelmä” Helsingin Kaisaniemen kaupunginosaan 1967.

Erkki Juutilainen: Lappeenrannan keskustasuunnitelma 1963–67.

1960

Näkyvät rakenteet ja tiukat mitoitukset

1 . Viljo Revell: Toronton kaupungintalon kilpailuvaiheen pienoismalli. Rakennus valmistui 1965. Malli havainnollistaa hyvin, miten kantavat rakenteet näkyivät pimeällä lasiseinien läpi. 1 . Aarno Ruusuvuori: Weilin & Göösin kirjapainotalo, Espoo 1964.

1960-luvun arkkitehtuuri oli vähäeleistä, järkiperäistä sekä materiaaleja ja rakenteita korostavaa. Tätä suuntausta, jonka on katsottu olevan sukua 1930luvun funktionalismille, kutsutaan joko strukturalismiksi tai konstruktivismiksi. Molemmat termit tarkoittavat sitä, että rakennuksen muoto johdetaan rakenteista. Strukturalismi-käsite on laajempi ja sitä käytetään kuvaamaan myös kaupunkisuunnittelua. Siihen liittyy ajatus sarjallisuudesta ja mittajärjestelmistä. Konstruktivismi on vanhempi käsite, ja sen edustajat korostavat rakennetta taiteellisena elementtinä. Molempien syntymiseen vaikuttivat rakennustekniikan kehitys, elementtirakentaminen ja demokratiaan perustuva maailmankatsomus. 1960-luvun konstruktivistisen suuntauksen oppi-isä oli saksalaissyntyinen, Yhdysvaltoihin muuttanut arkkitehti Ludwig Mies van der Rohe. Hänen tunnuslauseensa oli ”vähemmän on enemmän”. Mies van der Rohe uskoi rakenteiden kauneuteen ja rehellisyyteen. Hän pitäytyi arkkitehtuurissaan tiukkoihin klassisiin järjestelmiin ja mitoituksiin. Mies van der Rohen vaikutus levisi niin laajalle, että hänen tyylistään tuli käsite. Eri puolille maailmaa pystytetyistä rakennuksista sanotaan, että ne edustavat ”miesiläisyyttä”. Mies van der Rohen arkkitehtuuria ihailtiin myös Suomessa. Hänen koulukuntaansa edustivat muun muassa Viljo Revell ja Aulis Blomstedt. Revellin tunnetuimmassa työssä, Toronton kaupungintalossa (1958–63) rakenteet ovat rakennusta hallitseva arkkitehtoninen aihe. Yli 20-kerroksisten toimistotornien kantavat betonituet näkyvät lasisten ulkoseinien läpi. Yövalaistuksessa rakenteellisuuden vaikutelma vielä tehostuu. ”Miesiläisyyttä” pienemmässä mittakaavassa edustaa Erkki Kairamon yhdessä Jorma Pankakosken kanssa suunnittelema Hyrylän varuskunnan lämpökeskus vuodelta 1968. Arkkitehtien mukaan tekniikka oli pääosassa rakennusta suunniteltaessa. Suuren lasiseinän läpi näkyvät öljysäiliöt, pumput ja putkistot. Yhdenmukaista mittajärjestelmiin perustuvaa arkkitehtuuria puolustaneet suunnittelijat syyttivät ”sankariarkkitehteja” kuten Alvar Aaltoa ja Reima Pietilää elitismistä ja liiallisesta taiteellisuudesta. Konstruktivistien mielestä

1960

ÖLJYKRIISISTÄ RAKENNEMUUTOKSEEN

Vuonna 1973 alkoi öljykriisi, jota seurasi taloudellinen lama. Öljyn hinnan viisinkertaistuminen tuli täytenä yllätyksenä monille valtioille, ja ne joutuivat tiukkojen säästötoimien eteen. Kriisin seuraukset heijastuivat myös Suomeen. Työttömyys kasvoi ja maa joutui ottamaan lisää ulkomaanvelkaa. Työttömyyttä pahensi teollisuuden nopea automatisointi ja naisten hakeutuminen ansiotyöhön. Suomessa tilanne ei ollut kuitenkaan yhtä paha kuin monissa muissa maissa, sillä idänkauppa veti neuvostoöljyn ansiosta. Suomalaiset saivat rakennettavakseen Neuvostoliiton puolella sijaitsevan Kostamuksen kaivosalueen. Helmikuussa 1977 toimintansa aloittanut Loviisan ydinvoimalan ensimmäinen yksikkö tilattiin neuvostoliittolaiselta valmistajalta, samoin kuin 1980 käynnistetty kakkosyksikkökin. Vaikka johtavat poliitikot vakuuttelivat koko 1970-luvun ajan Suomen puolueettomuutta, vaikutti sotien jälkeen Neuvostoliiton kanssa solmittu YYAsopimus edelleen ulkopolitiikkaan. Suomen ulkopoliittista toimintaa ryhdyttiinkin muissa länsimaissa kutsumaan ”suomettumiseksi”. Sillä tarkoitettiin huolestuttavaa taipumista Neuvostoliiton tahtoon. Vuonna 1975 Helsingissä järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) vahvisti kuitenkin Suomen poliittista asemaa osana länsiblokkia ja edisti liennytystä. Presidentti Urho Kekkosen tiiviitä suhteita Neuvostoliiton johtoon on usein korostettu. Hän piti kuitenkin myös aktiivisesti yhteyttä Pohjoismaihin. Vuonna 1971 Suomi oli mukana perustamassa Pohjoismaiden ministerineuvostoa, samalla kun Ruotsi nousi Suomen tärkeimmäksi vientimaaksi. Myös mallit sosiaalisiin uudistuksiin saatiin läntisestä naapurista. Suomen sisäpolitiikassa radikaalisuus väheni ja vasemmiston kannatus vakiintui. Kunnallinen peruskoulujärjestelmä ja terveyskeskusverkosto lisäsivät kansalaisten ja sukupuolten tasa-arvoa. Uudet terveys- ja koulujärjestelmät tarvitsivat uudet tilat. 1970-luvulla rakennettiinkin terveyskeskuksia ja uusia kouluja. Vuonna 1973 Kekkonen valittiin poikkeuslailla uudelleen presidentiksi, ja neljä vuotta myöhemmin hän suostui SDP:n ehdokkaaksi presidentinvaaliin. Kekkonen oli kyseisen puolueen avulla ajanut läpi Euroopan talousyhteisön

1970

7 . Loviisan ydinvoimala rakenteilla 1973. 7 . Suomen maaseudun puolueen kulkue Kouvolassa 1972. 7 . Into PyykkĂś: SiilinjĂ¤rven terveyskeskus. Valmistunut 1980. 74

1970

Niukkuuden estetiikkaa ja punatiileen paluu

8 . Osmo Mikkonen: Karjakunnan makkaratehdas, Riihimäki 1973–74. 8 . Merihaan julkisivuissa käytettiin kirkkaita värejä ikkunoiden ja ovien puitteissa. Ne toimivat sekä opasteina että vastakohtana karkeille betonipinnoille.

Arkkitehtuurin ilmaisukeinoissa ei tapahtunut radikaaleja muutoksia edelliseen vuosikymmeneen verrattuna. Muutosta ei pidetty edes tarpeellisena, sillä rakentaminen nähtiin osana yhteiskunnallista toimintaa. Arkkitehtoniset ongelmat ratkaistiin käytännöllisesti erilaisten järjestelmien avulla. Syynä muotokielen niukkuuteen olivat myös energiakriisistä johtuneet säästötoimet. 1960-luvulla omaksutut opit kompaktikaupungeista ja mittajärjestelmistä olivat edelleen käytössä. Merkittävin ero lienee ollut mittakaavan kasvaminen rakentamisen eri osa-alueilla. Valetun betonin käytössä siirryttiin myös vähemmän dramaattiseen ilmaisuun verrattuna 1960-luvun brutalismiin. Suurten massojen arkkitehtuuria on myöhemmin syytetty huonosta laadusta ja taiteellisen tason laskusta. Arkkitehtuurin katsottiin taidemuotona joutuneen rappiolle. Syynä tähän pidettiin sitä, että arkkitehtien ote asuinrakennusten suunnittelusta oli herpaantunut. Kun elementtirakentamisen idea oli kehitetty valmiiksi, teollisuus investoi suurelementtituotantoon. Asuinrakennusten suunnittelu muuttui rutiiniksi, joka ei enää kiinnostanut arkkitehteja. Vaikka laatikkomaisen betoniarkkitehtuurin nähtiin ilmentävän rakentamisen tehokkuutta ja sosiaalista tasa-arvoa, alettiin sitä jo varhain moittia tylsäksi. Arvostelun kiihtyessä betonipintoja ryhdyttiin elävöittämään eri tavoin, kuten päällystämällä seinäelementtejä kivirouheella tai keraamisilla laatoilla. Vallitsevaksi julkisivumateriaaliksi tuli niin kutsuttu ”pesubetoni”, jonka valmistuksessa betonin pinnasta pestiin rouheinen kiviaines näkyviin. Myös 1960luvulla omaksuttu tapa käyttää kirkkaita tehostevärejä ulkoarkkitehtuurissa oli edelleen käytössä. Suurissa rakennuskohteissa värit toimivat usein myös opasteina. Erityisesti teollisuusrakennuksissa tehostevärien käyttö oli suosittua. Arkkitehti Osmo Mikkosen Riihimäelle 1974 suunnittelemassa Karjakunnan makkaratehtaassa värit korostivat rakenteita. Teräksiset pilarit ja palkit olivat tummansinisiä, seinien rungot sinisiä, pintalevyt vaaleansinisiä, säleiköt ja savupiiput oransseja, koneliikenteen ovet punaisia ja henkilöliikenteen ovet keltaisia. Erkki Kairamon tavaramerkiksi muodostui tehdasrakennusten ulko-

1970

Koulurakentamisen vuosikymmen

Korkeakoulujen rakentaminen oli valtion suurimpia julkisia rakennusurakoita 1970-luvulla. Oulun, Kuopion ja Joensuun (päärakennus valmistui vasta 1985) yliopistot saivat uudet rakennukset ja Jyväskylän yliopistolle rakennettiin uusi kirjasto. Kari Virran suunnitteleman Oulun yliopiston ensimmäinen rakennusvaihe käynnistettiin 1973. Kampus sijaitsee Linnanmaan alueella, viisi kilometriä kaupungin keskustasta. Suunnitelman kokonaisratkaisu perustuu sisäiseen jalankulkuväylään, joka sitoo laitokset yhteen. Alue on kokonaisuudessaan niin mittava, että henkilökunta on välillä käyttänyt potkulautoja siirtyessään osastolta toiselle. Helpottaakseen suunnistusta alueella Virta käytti rakennusten ulkoarkkitehtuurissa kirkkaita perusvärejä. Ne toivat myös mieleen teollisuuslaitokset ja korostivat näin ajatusta ”akateemisesta tuotantolaitoksesta”. Ensimmäisen rakennusvaiheen valmistuessa 1974 Oulun yliopisto oli Pohjoismaiden suurin julkinen elementtirakennus. Joensuun yliopiston uuden alueen ensimmäiset rakennusvaiheet toteutuivat vuodesta 1975 lähtien, suunnittelijoina Jan Söderlund ja Erkki Valovirta. Selkeiden punatiilisten rakennusten ryhmittelyllä on luotu suojattuja, mittakaavaltaan sopusuhtaisia sisäpihoja. Kuopion uusi korkeakoulu sijoitettiin Savilahteen noin kahden kilometrin etäisyyteen kaupungin keskustasta. Ensimmäinen rakennusvaihe valmistui 1978. Moduulimitoitukseen perustuvan kampusalueen suunnitteli arkkitehti Juhani Katainen. Siirtyminen kansa- ja keskikoulusta peruskouluun tapahtui vuosina 1972–77. Muutos vaikutti oleellisesti koulurakennusten suunnitteluun, sillä uudet opetusmenetelmät edellyttivät perinteisiä luokkia pienempiä tiloja. Niin kutsuttuihin aineluokkiin siirryttiin sen mukaan, mitä ainetta opiskeltiin. Erityisluokat tehtiin muunneltaviksi kevyillä siirtoseinillä. Ulkoasultaan rakennukset olivat vaatimattomia, pikemminkin palvelulaitosten kuin koulujen oloisia. Asuin- ja koulurakentamiseen verrattuna kulttuurirakennuksia valmistui 1970-luvulla varsin vähän. Tunnetuin niistä lienee Alvar Aallon Töölönlahden rannalle suunnittelema Finlandia-talo. Tämä Aallon viimeiseksi työksi jäänyt

1970

88. Kari Virta: Oulun yliopisto, ensimmäinen rakennusvaihe 1973. Helpottaakseen suunnistusta kampuksella Virta käytti kirkkaita värejä rakennusten julkisivuissa. 89. Arno Savela: Keravan uusi yhteiskoulu 1972. 90. Jan Söderlund ja Erkki Valovirta: Yliopiston päärakennus, Joensuu. Ensimmäinen rakennusvaihe valmistui 1975.

1970

Värikylläisiä julkisivuja

99. Ulko-ovia Merihaassa. 100. Asuinrakennus Haapaniemenkatu 12 Helsingin Merihaassa. Öljykriisin seurauksena asuinrakennusten ikkunakokoa pienennettiin.

Asuintalojen julkisivuja hallitsi 1970-luvulla julkisivuelementtien muodostama ruudukko. Toisinaan rakennusten yksitoikkoista ilmettä yritettiin piristää muodostamalla seiniin vaaka- tai pystynauhoja pintamateriaalin, värin tai pintakäsittelyn avulla. Öljykriisin seurauksena ikkunoiden kokoa pienennettiin. 1960-luvulle tyypilliset suuret näköalaikkunat eivät olleet enää sallittuja. Aikaisempaa huomattavasti pienempiin raameihin asennettiin kolminkertaiset lasit ja tuuletus hoidettiin kapean tuuletusluukun kautta. Ikkunoiden puitteet käsiteltiin tummasävyisillä puunsuoja-aineilla. Parvekkeet sijoitettiin rungosta ulkoneviin erillisiin torneihin.

1970

100

1970

HELSINGIN SUOMALAINEN YHTEISKOULU Kaija ja Heikki Siren, Isonevantie 8 Helsinki 1970–72

128

129

1 8. Täytettyjä lintuja biologian luokan lasihyllykössä. Hyllyn läpi näkyy käytävästä luokkaan. 1 9. Rakennuksen julkisivua. 1 0. Keskushalli. Koulun sisätiloissa on jätetty paljaat betonipinnat näkyviin.

Siirtyminen kansa- ja keskikoulusta peruskouluun tapahtui Suomessa vuosina 1972–77. Yhdeksänvuotinen maksuton oppivelvollisuuskoulu toteutettiin asteittain siten, että uudistus aloitettiin Lapin läänistä ja päätettiin pääkaupunkiseudulle. Asiantuntijat ympäri maailman keskustelivat samaan aikaan uusista opetusmenetelmistä. Ne vaikuttivat oleellisesti myös koulurakennusten suunnitteluun. Esimerkiksi peruskoulussa opetusta annettiin aikaisempaa pienemmissä aineluokissa, joihin siirryttiin sen mukaan, mitä ainetta kulloinkin opiskeltiin. Yhdysvalloissa oli jo 1960-luvulla ryhdytty rakentamaan niin kutsuttuja avotilakouluja. Niiden suunnittelu perustui ajatukseen, että perinteisestä opettajajohtoisesta opettamisesta siirryttiin suur- ja pienryhmäopetukseen, jossa korostettiin oma-aloitteellisuutta ja yksilöllisyyttä. Avotilakoulut olivat rakennuksia, jossa oli sekä suljettuja että avoimia tiloja. Tärkein tila oli suuri opiskeluhalli, jonka ympärille ryhmittyvät eri kokoiset suljetut tilat. Suurista maisemaluokista johtuen avotilakoulut olivat matalampia ja syvempirunkoisia kuin perinteiset luokkajakoon perustuvat koulut. Suomeen ei rakennettu 1960-luvulla yhtään varsinaista avotilakoulua. Ensimmäinen rakennus, jossa toteutui ajatus suurluokasta oli arkkitehti Erkki Kantosen 1970 suunnittelema Jyväskylän Kangasvuoren koulu. Siellä voitiin liukuovia avaamalla yhdistää neljä luokaa yhdeksi tilaksi. Paria vuotta myöhemmin valmistuneessa Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa avotilakoulun idea oli viety pidemmälle. Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu oli perustettu 1886. Aluksi se toimi Yrjönkatu 24:ssä sijainneessa rakennuksessa, josta se muutti 1937 arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelemaan koulutaloon Nervanderinkadulle. Toimittuaan tässä rakennuksessa lähes kaksikymmentä vuotta koulu jätti 1956 Helsingin kaupungille anomuksen uudesta tontista. Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelema uusi rakennus otettiin kuitenkin käyttöön vasta 1972. Muuttaessaan uudisrakennukseen oli koulu edelleen 10-luokkainen, mutta sitä oli tarkoitus myöhemmin laajentaa 15-vuotiseksi. Yhteiskoulu sijaitsee Etelä-Haagassa Helsingin kaupungin vuokramaalla.

1970

130

1970

Uuden kaupunkikulttuurin synty

141

1980-luvulla syntyi uudenlainen hedonistinen, yksilöllisyyttä korostava citykulttuuri. Ravintola- ja yö-elämä vapautuivat, performanssit ja tapahtumat valtasivat kadut. Ajoväyliä muutettiin kävelykaduiksi ja liikekorttelien pihatiloja avattiin yleisölle. Vuoden 1989 elokuussa järjestettiin Helsingissä ensimmäinen Taiteiden yö, joka sai heti lukuisia seuraajia. 1960- ja 1970-lukujen lähiöissä varttuneille ihmisille viihteelliseen kaupunkielämään osallistuminen merkitsi jännittävää pakoa nukkumalähiöiden arkipäiväisyydestä. Matkailun ja ostoksilla käynnin välimaastoon syntyi uudenlainen turismin muoto. Suurten keskusten ulkopuolella asuvat saattoivat hakea urbaania tunnelmaa ruotsinlaivoilta ja kauppakeskuksista. Lapsille tarkoitetuista teemapuistoista tuli suosittuja vierailukohteita, ja uudet kylpylät vetivät iäkkäitä ja terveydestään huolehtivia ihmisiä. Pääkaupunkiseutu kasvoi aktiivisimmin itään päin, syynä tähän oli Helsingin metron valmistuminen 1982. Ydinkeskustan rakentamista pyrittiin myös vauhdittamaan järjestämällä Töölönlahden alueesta jälleen kerran arkkitehtuurikilpailu. Vaikka tähän 1985 järjestettyyn kilpailuun osallistui suuri määrä eturivin arkkitehteja, se ei johtanut toteutukseen. Markkinavoimat vaikuttivat siihen, että keskustan rakentamisessa painopiste siirtyi uudisrakentamisesta täydennysrakentamiseen. Stockmannin tavarataloa laajennettiin Pohjoisesplanadin puoleiselle rakentamattomalle tontille, vanhaan Elannon kortteliin rakennettiin Kluuvin kauppagalleria ja Aleksanterinkatu 15:n sisäpihalla alkoi vilkas ravintolatoiminta. Teollisuuden rakennemuutos jätti tyhjilleen paljon rakennuksia, joita alettiin kunnostaa asuin- ja kulttuurikäyttöön. Esimerkiksi Oulussa Myllytullin vanha teollisuusalue kaavoitettiin osaksi kaupungin keskustaa. Arkkitehti Juhani Bomanin 1984 laatiman suunnitelman mukaisesti vanhoja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia säilytettiin ja otettiin uuteen käyttöön. Toinen vastaava kohde oli Jyväskylän Lutakon puuteollisuusalue, joka yhdistettiin Kuokkalan alueeseen sillalla 1989. Alueen vanhat teollisuusrakennukset muutettiin asuinkäyttöön 1990-luvulla. Myöhemmin alueelle rakennettiin yli

106

1980

142

1 1. Juhani Pallasmaa: Aleksanterinkatu 15 pihasuunnitelma, Helsinki 1987â&#x20AC;&#x201C;91. 1 . Kaupunkisuunnittelu Oy: Herttoniemen metroasema, Helsinki 1982.

1980

107

143

kymmenkerroksisia asuinrakennuksia. Pienempi kohde oli Helsingin Ruoholahdessa sijaitseva entinen kaapelitehdas, joka muutettiin 1987 kulttuurikeskukseksi. Siellä toimii nykyään museoita, gallerioita ja taidekouluja. Suuren muuttoaallon laannuttua rakentamisen haasteeksi nousivat täydennysrakentaminen ja keskustojen liepeillä sijaitsevien rakentamattomien alueiden valtaaminen asuinkäyttöön. Kuntien palveluksessa olevat asemakaavoittajat alkoivat taas suunnitella täsmällisesti rajattuja kortteleita ja aukioita. Arkadit, kulmatornit ja maamerkit palasivat katukuvaan. Samalla kaupallisuudesta tuli näkyvä osa arkkitehtuuria. Tämä johti siihen, että mainosten kyllästämistä katutiloista, toreista ja teidenvarsista tuli vaikeasti hahmotettavia ja kaoottisia. Ongelmaan haettiin ratkaisua erilaisilla kaupunkirakennetta käsittelevillä selvityksillä. Esimerkkeinä näistä ovat Marketta Kujalan ”Kokkolakaupunkikuvaselvitys” 1981 ja Matti Vesikansan ”Riihimäen keskustan kaupunkikuva” 1982. Myös uusien asuntoalueiden lähiympäristöihin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Asuinrakennusten suunnittelussa suosittiin pientä mittakaava ja kerroksellisuutta. Euroopassa samaan aikaan virinnyt innostus suurkorttelien rakentamiseen ei saanut Suomessa jalansijaa. Täällä asuinalueet jaettiin pienempiin kokonaisuuksiin. Etenkin Helsingissä asemakaavoissa ja niitä täydentävissä ympäristön suunnitteluohjeissa asetettiin hyvinkin tarkkoja vaatimuksia rakennusten sijainnille tontilla, kerrosluvuille, julkisivumateriaaleille ja kattomuodoille. Esimerkiksi vaatimus tiilijulkisivuista vaikutti merkittävästi Katajanokan kärjen ja Länsi-Pasilan asuntoalueiden ilmeeseen. 1980-luvun alussa aloitettiin sittemmin pysyväksi vakiintunut aluearkkitehtikokeilu. Kuntien palveluksessa työskentelevät aluearkkitehdit ovat kaavoituksen, rakentamisen ohjauksen ja kulttuuriympäristön hoidon asiantuntijoina. He pyrkivät myös edistämään kuntalaisten osallistumista suunnitteluun.

144

1 . Juhani Pallasmaa: KOP-ryhmän toimeksiannosta tehty Antilooppi-korttelin uudistussuunnitelma, Helsinki 1988–93. Suunnitelma ei toteutunut. 1 . Risto Marila ja Jan Söderlund: Kampin-Töölönlahden kilpailussa palkittu ehdotus ”Avoin sydän” 1985–86. 1 5. Pekka Helin ja Tuomo Siitonen: As. Oy Ylätuvanpolku, Helsinki 1981. Asuinrakennusten suunnittelussa suosittiin pientä mittakaavaa ja kerroksellisuutta.

108

1980

145

1980

109

Materiaalien ja muotojen runsautta

169. Pikku-Huopalahden asuinrakennusten ulko-ovia. 170. Pikku-Huopalahti, asuinrakennus Tilkantori 6:n julkisivua. 1980-luvulla julkisivut päällystettiin erivärisillä kaakelilaatoilla.

1970-luvun lähiöiden ankeasta harmaudesta siirryttiin 1980-luvulla toiseen äärimmäisyyteen, värien ja muotojen runsauteen. Julkisivumateriaalia ja väriä saatettiin vaihtaa kerroksesta toiseen. Paljon käytetyiksi tulivat kaakelilaattaelementit, jotka tehtiin valmiiksi tehtaissa. 1980-luvulla yleistyivät moniväriset, jopa kuvioidut pesubetonielementit sekä pastellisävyt väribetoneissa. Betonin pinta voitiin hioa joko kiiltäväksi tai maitomaiseksi. Julkisivuelementtejä päällystettiin myös edelleen tiililaatoilla. 1970luvulla tiilipinnan saumaus tehtiin suoraksi, niin että oli helppo todeta, että kyseessä oli elementti. 1980-luvulla seinistä tehtiin käsin muuratun näköisiä. Verhouksen limitys sai uskomaan, että kyseessä oli kantava seinä. Omakoti- ja rivitaloissakin esiintyi samanlainen hämäävä sekarakenne. Tiilijulkisivu oli vain verhous, joka kätki taakseen puurakenteen.

169

126

1980

170

1980

127

ARKKITEHTUURIMME VUOSIKYMMENET 1960–1980 jatkaa kiehtovaa aikamatkaa rakennettuun ympäristöön. Kirjasarjan edelliset osat kertoivat, mitä yhteiskunnassa, arkkitehtuurissa ja rakennustekniikassa tapahtui vuosina 1900–1959. Sarjan kolmannessa osassa kerrotaan ajasta, joka on monelle lukijalle tuttu. Suomi kaupungistui ja muuttui hyvinvointiyhteiskunnaksi 1960-luvulla. 1970-lukua leimasivat sekä elintason nousu että energiakriisi. 1980-luku oli puolestaan kulutuksen ja hedonistisen citykulttuurin vuosikymmen.

Fil.lis. Elina Standertskjöld (1955–) Työskennellytkehitys Suomenvertautuu rakennustaiteen museossa eri tehtävissä vuodesta 1981. Vuosien 1960–1989 edellisten vuosikymmenten saavutuksiin. 1960-luvun niukkaeleinen konstruktivismi pohjautuu funktionalismiin. Vakinaisena arkistoamanuenssina vuodesta 1994.1930-luvun Laatinut useita artikkeleita 1950-luvulla alkanut betonielementtiarkkitehtuurin alkutaival huipentui 1970-luvulla suomalaisesta 1920- ja 30-luvun arkkitehtuurista sekä Alvar Aallon tuotannosta. suurelementtituotantoon. Yhdysvalloissa 1960-luvulla syntyneestä filosofisesta Kirjoittanut monografian P.E. Blomstedtista (1996), kirjan ”The Dream of the käsitteestä ”postmodernismi” tuli 1980-luvulla suosittu arkkitehtoninen New World – American Influence on Finnish Architecture from the Turntyyli. of theKirjassa seurataan20th yhteiskunnan ja Second rakennustekniikan kehityksen vaikutuksia arkkitehtuuriin Century to the World War” (2010) ja kolmiosaisen kirjasarjan ”Arkja asumiseen. Lisäksi esitellään neljä rakennusta kultakin vuosikymmeneltä. kitehtuurimme vuosikymmenet”. Ensimmäinen osa 1900–1920 (2006), toinen osa 1930–1950 (2008) ja kolmas osa 1960–1980 (2011). Osallistunut useiden

Runsaastinäyttelyiden kuvitettu kirja kokoaa selkeästitekoon. ja asiantuntevasti yhteen lähihistoriamme ja näyttelyluetteloiden Toiminut vuosina 1995–98 New suuret ja pienet tapahtumat sekä kertoo, miten ne muokkasivat rakennetun ympärisYorkin modernin taiteen museon MoMA:n järjestämän Alvar Aallon 100-vuotistömme täysin uudenlaiseksi. juhlanäyttelyn asiantuntijana. Nykytaiteen museo ry:n sihteeri 1987–88. Raken-

nustaiteen seuran johtokunnan jäsen 1997–2003.

ISBN 978-951-682-981-7

160

1960