kolumni
Pääsiäistragedia
J
Baba Lybeck
on toimittaja ja Uutisvuoto-ohjelman ylituomari ja juontaja.
jonna koivumäki
uhlapyhiin liittyy paineita. Niin minullakin. Muistan teinijoulun, jolloin itkin katkeria kyyneleitä, kun rakas äitini oli unohtanut ostaa kinkun kylkeen herneitä, ja pääsiäisen, joka oli pilalla kun perinteinen venäläinen kulitsa oli jäänyt sisältä raa’aksi. Pahin tragedia liittyy ensimmäiseen pääsiäiseen, jonka järjestin itse omassa kodissani. Nuorena äitinä halusin, että kaikki menee oikein. Piti tarkasti noudattaa sukumme ortodoksisia perinteitä. Ostin pashaa varten erityisvalmisteista, kuivaa rahkaa, jota sai ainoastaan Vanhan Kauppahallin juustotädeiltä. Se oli kallista ja kävi nuoren opiskelijan kukkarolle, mutta en suostunut tinkimään piiruakaan perinteistä. Soitin monta neuvoa-antavaa puhelua äidilleni ennen kuin uskalsin ryhtyä pashan valmistukseen. Liotin ohjeiden mukaisesti isoäitini tekemät puiset pashamuotit vedessä, pesin uudet varta vasten ostetut sideharsot 60 asteessa ennen käyttöönottoa, nostin luomuvoin ja -kananmunat huoneenlämpöön ja keräsin sokerin, mausteet, sukaatit, kuivatut appelsiinikuoret, mantelirouheen sekä korintit pieniin kulhoihin. Lopulta vatkasin luomukerman kuohkeaksi peläten koko ajan, että siitä tulee voita. Kaikki sujui mallikkaasti, ja viimein pääsin sekoittamaan pashan tuoksuvat ainekset keskenään isossa kulhossa. Rahkamassaa oli melko paljon, ja se oli paksua. Äiti käytti joskus lihamyllyä saadakseen ainekset sekoittumaan tasaisesti toisiinsa, minä jouduin sekoittamaan massan käsin, ja se oli työlästä. Oli myöhäinen ilta, ja kylässä oli hyvä ystävämme. Kun massa oli mielestäni sekoittunut tarpeeksi, oli aika maistaa sitä. Rakastan pashaa ja otin ison lusikallisen kermaista rahkaseosta suuhuni mutta – jouduin sylkemään sen saman tien pois. Maku oli järkyttävä. En aluksi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hetken rauhoituttuani tajusin, että vieras maku rahkamassassa oli suola. Säilytin tuolloin sokerin ja suolan hyvin samanlaisissa lasipurkeissa, ja touhutessa purkit olivat menneet sekaisin. Olin laittanut pashaan 2,5 desiä suolaa sokerin sijasta. Ei auttanut muu kuin heittää koko massa menemään. Olin lyöty. Koko olemassaoloni äitinä, ortodoksina ja leipojana oli kyseenalaistettu. Sitä paitsi kello oli jo niin paljon, ettei mistään enää saanut ostettua edes tavallista kaupan rahkaa poisheitetyn tilalle. Oli vaarana, että viettäisimme pääsiäisen ilman pashaa. Onneksi huumorintajuinen ystävämme oli kylässä. Hän otti kaiken ilon irti suolatragediasta ja kiusaa minua siitä edelleen, melkein 20 vuotta myöhemmin. Sinnikkään huulenheiton ja lämminhenkisen piikittelyn jälkeen hän sai minutkin nauramaan. Erehdys oli hyvä opetus. Juhlapyhien vanhat perinteet ovat rikkaus, ja niitä kannattaa ehdottomasti vaalia mutta liikaa niihin ei kannata ladata odotuksia, sillä silloin juhlavalmisteluista tulee helposti ilotonta puurtamista ja sarja pettymyksiä. Suola- ja sokeriastiat ovat siitä lähtien olleet meillä hyvin erilaiset, ja pashankin saimme tehtyä seuraavana päivänä. Se oli lasten mielestä taivaallista, vaikka se ei ehtinytkään valua muotissa niin kauan kuin pitäisi ja raaka-aineena oli ihan tavallinen kaupan purkkirahka.
51