Pauliina Rusula
TEKSTI: MILKA KROGERUS KUVAT: MAX STEFFANSSON
Filosofinen sisupussi
Kovia kokeneesta nuoresta villikosta kasvoi anteeksiantava ja avulias perheenäiti Koivistolle.
P
auliina Rusula kasvoi kahdessa maailmassa. Virallisesti koti oli Helsingissä Johanneksen kirkon kupeessa Tarkk’ampujankadulla. Enemmän kodilta tuntui kuitenkin isän vanhempien maatila Kannonkoskella. – Mun on tosi vaikea ajatella, että mä olen Helsingistä. Kannonkoskella vietettiin lapsuudessa aina kesät ja viikonloputkin. Aina olen pitänyt itseäni maalaistalon tyttönä. Kannonkoskella juostiin pitkin pihoja ja järsittiin oman maan porkkanoita. Helsingissä leikittiin kreivittäriä Tähtitorninmäellä ja jututettiin pultsareita. – Mä haaveilin lapsena, että isona rakennan talon, jossa ne ihmiset voi käydä suihkussa. Isä oli autoasentaja Jäähallin Kesoililla ja äiti oli talonmies. Talonmiehen kakarat kulkivat mukana moppaamassa rappukäytäviä ja kolaamassa lumia. Äiti jätti dyykkaajille tavaraa roskisten vierelle ja auttoi huonokuntoisia asukkaita arkisissa puuhissa. – Äiti oli sellainen vanhan ajan talkkari. Äidille kaikki oli samalla viivalla. Itsellekin tuli silloin ihmismielen kiemurat tutuksi, kun tapasi ihan kaikenlaisia ihmisiä. VILLI PIENI NAINEN kärsi jo varhain keskittymisvaikeuksista, joka toi oman lisänsä pieneen perheeseen. Yhdeksän lasta kasvattanut isoäitikään ei pärjännyt Pauliinan kanssa. – Se kertoo jo vähän, että taisi olla sitä virtaa. Mutta en mä koskaan ollut hajottamassa paikkoja tai kiusaamassa ketään. Mä olen aina ollut melkoinen sisupussi. Yläasteaikoina keskittymisvaikeudet saivat seurakseen muita haasteita. Kaverit alkoivat tuntua vierailta, kotona oli vaikeaa ja tupakka ja alkoholi alkoi maistua jo 13-vuotiaana. – Koulussa istuminen ei kiinnostanut enää. Mä olin mieleltäni niin erilainen. Piiloudun tukan taakse ja olin kai masentunutkin eikä kukaan koskaan kysynyt mikä mulla oli. Ensin mut siirrettiin rinnakkaisluokalle ja lopulta potkittiin koulusta kokonaan. Kai siinä tuli koulun puolelta tehtyä aika paljon virheitä. Kotonakaan ei mennyt sen paremmin. Isosisko muutti omilleen, Pauliina muutti lastenkotiin. Pikkusisko jäi vanhempien luo kotiin, eikä välit omiin vanhempiin katkenneet koskaan. – Kai se oli vanhempien alkoholiongelman ja oman persoonan yhteisvaikutusta. Muistan vaan sen illan, kun äiti itki ja huusi keittiössä, ettei hän enää jaksa. Kukaan ei kertonut miksi, sanottiin vaan, että nyt muutat lastenkotiin.
Ä KS
| 119
· 2 015
NUORUUS MENI lastenkodeista karkaillessa ja erityiskoulun penkiltä peruskoulun päättötodistusta kasaan raapiessa. Steissillä pyöriessä myös alkoholi maistui. Kukaan ei koskaan kysellyt nuorelta Pauliinalta, mitä tämä olisi tarvinnut. – Kallion poliisitalon yläkerrassa oli lastenkoti, jossa oli kalterit ikkunoissa. Siellä mä olin kuin häkissä, mutta karkailin silti. Ei silloin ollut oikein tolkkua missään. Poikatytöksi tunnustautuva Pauliina on elämässään opiskellut itsensä autoasentajaksi, talonrakentajaksi, maalariksi ja käynyt myös armeijan. Miesten maailma on aina ollut Pauliinalle helpompi. – En koskaan ole hallinnut naisten maailmaa, ja sitä sosiaalista peliä. Intissäkin mä rakastin sitä tetsaamista ja rymyämistä. Siitähän mä olisin halunnut urankin, mutta jalat ei lopulta kestänyt. Sain rasitusmurtumat sääriin ja lonkkiin, kun en millään antanut periksi. Vaihdoin sivariin, jonne en sitten kuitenkaan koskaan edes mennyt. Armeijan jälkeen kutsui aikuislukio. Ensimmäistä kertaa koulunpenkillä tuli kokemuksia onnistumisesta ja pärjäämisestä, kun filosofian ja psykologian kursseista sateli kymppejä. – Kai mä olin pienestä asti ollut aika filosofinen. Ja omasta mielestäni ymmärsin elämää ja ihmisiä tosi hyvin. Vanhempienkin kanssa olin välikätenä ja mietin vaan, että miksi te aikuiset ihmiset ette tajua! VUOSIEN RAUHATTOMUUS, epävarmuus ja turvattomuuskin alkoi jäädä taakse, vaikka ihan selville vesille ei seilattu vieläkään. – Opiskellessa sai hyviä eväitä, jolla pystyi työstämään sitä omaa oloa. Se oli ihan selvä kasvun paikka, jollon alkoi löytyä ymmärrystä ja tasapainoa. Uudenlainen elämänmaku vei Pauliinan toiselle kotipaikalleen Kannonkoskelle. Pieni etäisyys pääkaupunkiseudun vilskeeseen ja ympyröihin helpotti oloa. Ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen, Pauliina löysi kunnon kaveripiirin. – Mutta muahan sitten alettiin savustaa ulos kaupungista. Mulla oli musta tukka ja rämisevä auto, niin kaikki vanhemmat tietenkin uskoi, että mä olin kaiken pahan alku ja juuri. Niiden huhujen takia mä en meinannut saada edes asuntoa. Kannonkoskelta tuli muutto POKEn asuntolaan Äänekoskelle kun raksapuolen opinnot alkoivat. Pian sen jälkeen Pauliinan äiti kuoli. Diabetes ja alkoholi veivät rakkaan äidin pitkän eläketaistelun jälkeen. – Se oli odotettua, mutta kyllä se oli
silti tosi rankka paikka. Ei mulla ollut koskaan edes mitään katkeruutta tai kaunaa mun vanhempia kohtaan. Puutteistaan huolimatta olivat minulle maailman parhaat vanhemmat. Äidin kuolemaan liittyy myös paljon henkisyyden kokemuksia. Sain kiistattoman vahvistukseen siitä, että elämä jatkuu. Sain kunnon sysäyksen tutustua henkiseen maailmaan syvemmin. Minä olen nykyään ihan julkihörhö. Pieni perintö antoi mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisia unelmia. Kauppakadulla sijainnut Anna-maarin Kukka&Lahja oli myynnissä. Kukkakaupasta vuosia haaveillut Pauliina haki lainaa ja sai arvokasta oppia aikaisemmalta omistajalta. – Lainarahat oli jo tilillä, kun mä löin jarrut pohjaan. Peruin koko homman, vaikka harmitti jättää Helena loukkuun sen kaupan kanssa. Mutta ei siinä olisi ollut järkeä, että olisin lopulta ollut naimisissa sen kukkakaupan kanssa. HILJALLEEN ELÄMÄ keriytyi mykkyrälle ja meni umpisolmuun. Rahojen kanssa tuli ongelmia, taek won dossa murskaantui solisluu ja kuppi alkoi taas kaatua pahemman kerran. Kirkon diakoniasta viimeisillä voimillaan apua pyytäessään Pauliina sai elämälleen uuden suunnan. – Se miten Tourusen Erkki kohtasi mut oli tosi vaikuttava kokemus. Vaikka mulla olikin auttamishalua ollut aina, niin sillon vasta tajusin, että tätä mä haluan tehdä. Hakupaperit lähtivät DIAKiin Pieksämäelle ja Suolahden HUMAKiin. Vaikka pääsykokeiden jälkeen HUMAK tuntui omalta paikalta, ei suunnitelma ollut vielä aivan selvä. Mietinnässä oli myös pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä Intiaan. ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ Pauliina joi kahvia Ravintola Tahdin terassilla. Olo oli vapautunut. – Sitä ennen mä olin pitkään vaan märissyt itkien ja läähättänyt suihkun lattialla. Mutta olin tajunnut, että mä en tartte ketään ollakseni onnellinen. Olin juuri ehtinyt sanoa, etten tarvitse elämääni miestä, kun terassin päähän käveli Aki. Se hetki oli niin selvä, ihan kuin leffoissa. Tajusin, että siinä se nyt sitten on. Lyhyen seurustelun jälkeen Pauliina muutti Akin luo Mämmelle. – Olin pienenä haaveillut, että perustan huoltoaseman johonkin Nelostien varteen. Ja sitten kävi ilmi, että Akin vanhemmat omistavat Mämmen Nesteen, eli entisen Kesoilin. Uskon, että se oli enemmänkin johdatusta kuin sattumaa. Nuori pariskunta alkoi haaveilla
omasta talosta. Lopulta paikka kodille löytyi pienen mäen päältä Koiviston kylältä. – Eihän meidän pitänyt tulla tänne päinkään! Mutta täällä oli sellasta tuttua maalaismaisemaa ja oma kyläkoulu. Ja Aki halusi työmatkan, kun oli asunut työpaikan yläpuolella jo pitkään. KOIVISTOLLE rakentui upea hirsitalo, jonka asukkaiksi syntyivät myös Siiri ja Samu, äitiinsä tulleet vahvat ja omapäiset pienet ihmiset. Raju lapsuus oli aikaisemmin saanut Pauliinan kammoksumaan äitiyttä, mutta tasapainoinen suhde ja oman itsen ehjääminen toi onneksi toisiin ajatuksiin. Siirin kanssa Pauliina kävi Mannerheimin lastensuojeluliiton Perhekahvilassa Sammonkadulla. Kun toimintaan etsittiin uusia aktiiveja, Pauliina ilmoitti itsensä mukaan innosta ymmyrkäisenä. – Mä olin mukana jo Vihreissäkin silloin. Mä olen aina halunnut olla mukana hääräämässä joka paikassa, kun pää vaan pursuaa ideoita! Nytkin kuulun Äänekosken Katulähetyksen hallitukseen, olen Vihreiden sihteeri ja piirihallituksen jäsen ja tietenkin myös Koiviston kyläyhdistyksen hallituksen jäsen. Koiviston kyläyhdistys on viimeaikoina tehnyt arvokasta työtä oman kyläkoulun säilyttämiseksi. Kaupunginhallituksen päätöksen mukaan Koiviston koulu on nyt tarkoitus peruskorjata, että toiminta voi jatkua Koivistolla. Kyläkoulun säilyminen on tietenkin Rusulallekin erityisen tärkeää. – Musta olisi kiva, kun lapset voisivat itse kävellä kouluun. Siinä saisi itsenäisyyttä ja sen koulumatkan elämyksenkin. Ja mä olen sitä mieltä, että kyläkoulu on paljon muutakin kuin koulu. Se on jokaisen kyläläisen harrastuspaikka ja yhteinen tila. Jos lapset saisivat kasvaa omassa kyläkoulussa, ne varmasti juurtuisivat tähän kylään paremmin. Ja siinä saisi Äänekoskikin lisää elinvoimaa. PAULIINA ON KOTIÄITINÄ pienen perheen kauniissa kodissa Koivistolla. Järjestötoiminta ja lapset pitävät aktiivisena. Yhteisöpedagogin opinnot HUMAKista toivat vahvistusta auttamisen halulle, mikä näkyy naisesta pitkälle. Sisupussi on puskenut läpi karmeistakin tilanteista, mutta osaa arvostaa jokaista pettymystä ja tiukkaakin käännettä. – Vaikka elämässä on ollut rankkoja asioita, niin mitään en vaihtaisi pois. Jokainen pieni asia on tehnyt minusta sen, mitä mä olen nyt. Anteeksi antaminen niin muille, kuin ehkä ennen kaikkea itselleen, on avain hyvinvointiin.
15