Marie Finne-Bray
Mieluummin vanha kuin aikuinen Marie Finne-Bray asui parikymmentä vuotta Australiassa. Nyt asunto ja kissalauma löytyvät Sumiaisraitilta, ja alakerrasta oma oopperatalo. Kyllä Sumiaisista taisi tulla koti.
M
arie Finne-Bray ei halua puhua iästään. - Siinä on sellainen juttu, että kun sen sanoo nyt, se tulee jossain vaiheessa vastaan. Musiikissa ja näyttämötaiteessa on ennakkoluuloja, jos on liian nuori tai liian vanha. Jos on tarpeeksi muuntautumiskykyinen, voi laulaa sekä lapsen että vanhan mummon roolia, Marie toteaa. - Sen voin paljastaa, kun kova Kauko Röyhkä -fani olen, että mieluummin vanha kuin aikuinen! Marien äidin puoli on Kemijärveltä, isä Viipurista. Se oli vähän että "east meets west", ja Marie päätyi syntymään Ouluun. - Kummallakaan vanhemmista ei ollut minkäänlaista sukusidettä Ouluun. Emme asuneet siellä kuin seitsemän vuotta, mutta siltä ajalta olen saanut parhaita lapsuudenystäviä. Sen muistan, että Oulu oli kaunis paikka lapsen silmään, jopa verrattuna Roomaan, jonka näin silloin likaisena ja sekaisena kaupunkina. Oulun jälkeen perhe muutti hetkeksi maalle. Siellä Marie tapasi parhaan ystävänsä ja tämän vanhemmat, joista tuli Marielle kuin sijaisvanhemmat. Vieläkin Pohjois-Pohjanmaalla käydään kyläilemässä ja tapaamassa runoilija Eeva Heilalaa. - Sen jälkeen elinkin vähän reissaajan elämää. Olen asunut Turussa, Raisiossa, Tampereella, Kangasalla, Helsingissä ja Lahdessa, että kaikki on tullut käytyä läpi. Äitini kuoli kun olin vielä hyvin nuori, joten luulen että sekin vaikutti reissaamiseen. Olosuhteet olivat vaikeat. 1990-luvun alussa oli lama. Teiniikäinen Marie mietti, että johonkin pitäisi päästä. Englanti kävi ajatuksissa, siellä olisi ollut koulupaikka, mutta eihän sitä sadetta olisi kestänyt. Sen sijaan Australian sää olisi mukavaa vaihtelua. - Siihen aikaan isällä oli jo uusperhe ja minulla oma elämä, joten lähteminen oli helppoa. Halusin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja olla oman onneni seppä, Marie muistelee. - Mahdollisuus tuli eteen, joten päätin lähteä katselemaan maailmaa. Oli sellainen levoton olo. Ei ollut mitään suunnitelmaa, että tulenko opiskelujen jälkeen takaisin vai en. Vaikka Australia oli ihana, niin kyllä se arki oli sielläkin ja omat kommervenkkinsä. - Olin 16-vuotiaana tehnyt avustajan töitä Tampereen Työväen Teatterissa, joten oli luonnollinen jatke, että menin Australiassa opiskelemaan teatterikouluun. Silloin teininä kuvittelin, että englantini oli niin hyvä. Mutta tietenkin siinä kuului aksentti, ja jos siellä haluaa teatteriin ja tv-hommiin, niin sitä ei saisi olla. Niinpä Marie ajautui musiikin pariin, laulaessa kun aksentti häviää. Marie meni yliopistoon ja jatkoi siellä musiikin opiskelua. Lisäksi hän opiskeli ranskaa ja espanjaa. - Silloin elämä oli kyllä mukavaa ja ä Ks
| 41
· 2 012
vähän jännittävääkin. Australiassa oli monta eri kansallisuutta ja katselukunnan edustajaa, mutta silti ihmiset tulivat hyvin toimeen keskenään. Silloin kun lähdin Suomesta, niin täällä ei sellaista näkynyt. Suomessa ei myöskään näkynyt kaduilla ihmisiä, jotka olivat pyörätuolissa. Australiassa he elivät tavallista elämää ja heitä näki koko ajan. Tuntui, että silloin 1990-luvun alussa Suomessa heidät pantiin johonkin pois, piiloon. Marie ihastui myös australialaiseen tapaan huolehtia muistakin. - Se oli tosi mahtava juttu, pidettiin huolta kaverista. Ei siinä ollut karvoihin katsomista. Suomi oli niin kliininen paikka, että jos ostit palan lauantaimakkaraa, sekin piti laittaa viiteen eri muovipussiin, Marie nauraa. - Onneksi Suomessa monet asiat ovat nyt muuttuneet. Marie ajatteli nuorena, että elää päivän kerrallaan. Aikaa oli tietenkin rajattomasti. - Jossain vaiheessa alkoi olla niin, ettei mulla oikeastaan ollut mitään minne olisin Suomessa palannut. Ajattelin, että ehkä Ausseissa voisikin olla koti. Kodin rakentaminen alkoi oikeastaan siitä, kun löysin gorgikoiran, jonka nimesin suomalaisittain Tessuksi. Ensimmäistä kertaa Marie matkasi Suomeen, kun hän oli ollut Australiassa neljä vuotta. Useamminkin olisi voinut käydä, mutta matkustaminen oli kallista ja Marie oli köyhä opiskelija. - Silloin ei ollut Facebookkia ja internet oli niin lapsenkengissä, että piti lankapuhelimella soittaa Suomeen. Sitä oli aika eristyksissä. Kun internet kehittyi, aloin lukemaan nettilehtiä kuten Kalevaa, Iltasanomia ja Helsingin Sanomia. Tuntuu, että silloin tiesin melkein enemmän kotimaan asioista kuin nyt! Seurasin myös tiiviisti keskustelupalstoja, siellä pystyi seuraamaan miten kieli kehittyi. Opiskelujen lisäksi Marie teki avustajan töitä monessa tv-sarjassa. - Kävelin kadulla tai olin vaikkapa sairaanhoitajana. Tapasin silloin esimerkiksi Nicolas Cagen, koska paljon Hollywood-elokuvia kuvattiin Ausseissa. Se oli kauhean hauskaa hommaa ja siitä maksettiinkin ihan hyvin. Välillä tosin oli kauheasti töitä ja joskus ei mitään. Sieltä saatettiin soittaa samana päivänä, että no tuletko tänään, ja jos ei mennyt niin joutui mustalle listalle. - Kerran olin sairaalassa letkut nenässä, ja jouduin silti mustalle listalle. Vuonna 2003 Marie oli kuorotyttönä oopperassa. Harjoitukset olivat jatkuneet jo kuukausia, kun kerran paikalle saapui vieläpä myöhässä oleva tyyppi nahkahousuissa ja painavissa moottoripyöräkengissä sekä kypärä kainalossa kuin Euroopan omistaja. Marie iski silmänsä Piersiin heti. - Tykkään miehistä joilla on nahkahousut! Piers on ensimmäinen poikaystäväni, joka on samalla alalla kuin minä.
Se on ollut suuri helpotus ja apu, hän ymmärtää minua ihan eri tavalla kuin joku rationaalinen insinööri. Suomessa Marie ja Piers vierailivat kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli vuoden 2008 joulukuussa. Oli huono talvi ja Marieta harmitti, koska hän oli luvannut Piersille että tämä saisi valkoisen joulun. - Kylmä silloin oli, mutta ei yhtään lunta. Piers oli kuitenkin onnellinen kylmyydestä ja hyppi ilosta kuin kenguru. Menimme Pohjois-Pohjanmaalle jouluaatoksi, ja onneksi joulupäivänä alkoi satamaan lunta. Helsingistäkin tuli ihan satukaupunki ja lähdettiin vähän surullisina takaisin Australiaan. Siinä sitten vuoden 2009 alusta alettiin miettimään, että miten päästäisiin tänne. Kalevan nettilehdessä silmään pisti ilmoitus, jossa haettiin huhtikuussa avioparia Sodankylän juhlan häätapahtumaan. - Niillä ei ollut hääparia ja minä sitten ilmoitin meidät sinne. Päästiin varmaan siksi että Piers on aussi, ja he toivoivat että hän pukeutuisi australialaisittain, koska paikallisetkin olivat pukeutuneet kansallisasuihin. - Päästiin aika halvalla verrattuna tavallisiin australialaisiin häihin. Ostettiin liput Suomeen ja takaisin, parin sadan dollarin hääpuku Ebaysta ja aamulla kävin itse noukkimassa hääkimpuksi luonnon kukkia. Hienointa ehkä oli, kun kaksi laitapuolenkulkijaa osallistui tapahtumaan. Heillä ei ollut hampaita montaakaan jäljellä eikä hiuksiakaan oltu pesty pariin viikkoon, mutta he ilostuivat niin kovasti kun saivat olla mukana, että kävivät viimeisillä pennosillaan ostamassa minulle ruusupuskan. Häämatkana pariskunta ajoi Sodankylästä Helsinkiin vanhalla punaisella mersulla. - Ajettiin hitaasti ja pysähdyttiin Viitasaarella, jossa isäni siihen aikaan asui. Käytiin katsomassa Kymenkoskella taloa, ja oltais ostettu se, mutta kun päästiin Australiaan ja saatiin asuntolaina, oli se jo ehditty myydä. Alettiin katselemaan netistä asuntoja, jotka olisivat tällä alueella. Halusimme kaunista luontoa ja järviä, mikään rivitalo Espoossa ei kiinnostanut. Piersille oli tärkeää, että pääsee hiihtämään helposti. Mariella ja Piersillä oli tietty budjetti, mitään monen sadan tuhannen taloja ei ollut varaa ostella. Sopivaa ei aluksi tuntunut millään löytyvän, mutta sitten nettiin ilmestyi Sumiaisten raitin varrella sijaitseva rintamamiestalo. Koska parilla ei ollut varaa tulla katsomaan taloa Suomeen, Marien isä kävi katsomassa sitä ja antoi arvosanan 7, asteikolla ykkösestä kymppiin. - Niinpä me ostettiin tämä. Ilmoituksessa sanottiin, että alakerrassa on pienempi autotalli ja isompi autotalli. Tulimme tänne ja avattiin ovet, niin ilmestyi kauhean iso autokorjaamo ja kolme metriä syvä rasvamonttu, johon tuli pohja-
vettä. Mitään kalusteita tai astioita ei ollut, vaan ensimmäiset kuukaudet pari kituutti entisten asukkaiden vanhoilla tavaroilla sekä tuttavien lahjoittamilla muutamalla lasilla ja kahvikupilla. - Olihan se aika jännittävää. Tulla ensimmäistä kertaa taloon, jonka oli jo ostanut. Tämä muistutti minua äidin mummolasta, joka oli hyvin samanoloinen talo. Pian työhommatkin alkoivat luistamaan, Marie sai töitä kansalaisopistolta ja Piers jatkoi töiden tekemistä etänä Australiaan. Sumialaiset ottivat pariskunnan hyvin vastaan. - Mentiin tutustumaan Suhariin ja Korppuun ja Päivikki otti meidät heti siiven alle. Olimme vielä ihan uusia täällä, kun Päivikillä oli syntymäpäivä ja lahjaksi lauloimme hänelle palan italialaista aariaa. Päivikki alkoi itkemään, ja niin me löysimme ensimmäisen musiikinrakastajan. Ensimmäisenä jouluna Sumiaisissa Marie ja Piers olivat tutustuneet Sumiaisten Vieno-mummoon. Marie kerran mainitsi, ettei heillä ollut mikroa. Vieno oli päättänyt, että pitäähän sille pojalle saada ruokaa, ja keräsi kolehdin kylällä. - Vieno soitti, että tulkaa hakemaan joululahja. Ajattelimme, että siellä odottaa konvehtirasia, mutta siellä olikin kauhean iso laatikko, jossa oli mikro! Se oli hyvin kuvaavaa, miten sumialaiset ottivat meidät vastaan. Voiko tuon suloisempaa olla? La Kala -ooppera lähti siitä, kun Marie päätyi esiintymään Eeva Kähärän opinnäytetyöhön Jyväskylän Ammattikorkeakoulussa. Esitys sai parhaat arvosanat, ja Marie jäi miettimään sitä. - Ajattelin, että tässähän on valmis tuote. Lyhennetty versio kolmen tunnin oopperasta. Kyllä minäkin tykkään Così fan tuttesta, mutta on se kolme tuntia mullekin vähän liikaa. Niinpä Così fan tutte päätettiin esittää Sumiaisten kyläpäivän yhteydessä juuri remontoidussa, entisessä autokorjaamossa. Marieta jännitti, ennen kyläpäivää oli vain parikymmentä varausta. - Toivoin että saisimme edes 60 katsojaa, jotta saisimme omat rahamme esityksestä takaisin. Lopulta puhelin alkoi soida hulluna ja kaikki paikat varattiin. Lisäksi puoli tuntia ennen esitystä ilmestyi ihmisvyöry, joilla ei ollut varauksia! Onneksi tytöt suostuivat vetämään toisen esityksen heti perään, joten kaikki pääsivät nauttimaan siitä. Ooppera jatkaa elämäänsä, viimeksi Sumiaisraitin varrella esiinnyttiin sunnuntaina. Lisäksi Marie opettaa laulua kansalaisopistolla. Välillä Marieta houkuttelevat hirsitalot järven rannalla, mutta todennäköistä on, ettei Sumiaisista enää lähdetä. - Tänne on niin kotiuduttu.
"Halusin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja olla oman onneni seppä."
13