Aksa 222

Teksti: Riina Nygrén Kuvat: Max Steffansson

Hanna-Leena Kingelin

Kaupan tekijä Hanna-Leena Kingelin oppi jo lapsena, että oman rahan eteen on tehtävä töitä.

H

anna-Leena Kingelin asui lapsuutensa Lievestuoreella. Perheeseen kuului isä, äiti ja kolme sisarusta: pikkuveli ja isosiskot. Pikkukylän lapsuudessa oli puolensa.

– Oikeestaan voisi sanoa, että elettiin maalaislapsuutta. Kaikki tunsi kylällä toisensa ja tiedettiin, kenen pennut teki mitäkin. Siihen aikaan Lievestuoreella oli monta kauppaakin, ja junalla pääsi 17 minuutissa Jyväskylään. Nyt en tiedä, pysähtyykö junat edes kutsusta.

Perheen isä ajoi leipää ja pullaa leipomoista kauppoihin ja oli usein jo kotona, kun lapset tulivat koulusta. Äiti teki päivätyötä kirjanpitäjänä, ja paritalon arki pyöri hyvin. Kun Hanna-Leena oli kymmenen, äiti jäi leskeksi.

– Meidän äiti hoiti sen tosi hyvin ja jaksoi kantaa arkea. Mun pari vuotta vanhempi sisko on ehkä siksikin niin läheinen, kun tällainen asia on hitsannut yhteen.

ELETTIIN lama-aikaa, ja yhden vanhemman perheessä oli pärjättävä entistä pienillä tuloilla. Hanna-Leena ja sisarukset olivat jo sen ikäisiä, että rahanpuutteen syyt ja seuraukset ymmärrettiin.

– En mä ollut koskaan onneton sen takia, ettei ole rahaa johonkin. Äiti puhui meille aina avoimesti siitä, mikä tilanne on. Hänellä oli tapana, että jos tilipäivää edeltävänä päivänä oli mitä tahansa rahaa edes vähän jäljellä, se tuhlattiin, että olisi pientä kivaa ja luksusta. Silloin tuntui isolta jutulta, jos sai limsapullon tai jätskipaketin, joka jaettiin viivoittimen kanssa sisarusten kesken.

Kodin köyhyys sai Hanna-Leenan aloittamaan työnteon jo nuorena. Yksinhuoltajaäidin oppi oli selvä: jos halusi taskurahaa, se piti itse ansaita.

– Kyllä mä nykyään luulen että äiti sen mun ”palkan” silloinkin maksoi, mutta kyllä se opetti, kun piti tehdä töitä oman rahan eteen. Arvostan äidin asennetta siinä, hän oli sitkeä sissi ja opetti meitä hyvin. Oon niin ylpeä siitä kaikesta mitä äiti on meidän eteen tehnyt, HannaLeena kiittää.

KOULUNKÄYNTI oli nuorelle HannaLeenalle helppoa.

– Hyvämuistisena mä selvisin kokeis-

10

ta, vaikken olisi lukenutkaan tekstin kuin kerran. Aikaa jäi sitten olla kavereiden kanssa. Mä olin semmonen kylilläpyörijä, grillillä aina istuttiin muiden nuorten kanssa ennen kuin joku poltti sen. Siitä mä en tiedä mitään, harmitti vaan kun se oli kylän ainoa paikka mistä sai grilliruokaa ja vuokrattua VHS:iä. Isosiskon mukana olin siellä, pyörittiin mopopoikien kanssa ja juostiin laumassa pitkin kyliä naapurin samanikäisten veljesten kanssa, Hanna-Leena muistelee.

Sosiaalinen nuori viihtyi koulussa.

Hanna-Leena piti erityisesti kuvaamataidosta, liikunnasta ja kieltenopiskelusta, ja kuviksen opettajat kannustivat häntä visuaalisen ammatin pariin.

– Sekä ylästeella että lukiossa mulla oli aivan ihanat opettajat, jotka huomasi mun taidot ja totesi, että mulla olisi silmää luovaan ammattiin.

ITSENÄISTYMINEN otti uuden harppauksen, kun Hanna-Leena muutti pois kotoa.

– Kun kävin Voionmaalla lukiota, me muutettiin siskon kanssa Harjun kupeeseen mummon omistamaan kaksioon.

Raha oli tiukassa, mutta siihen me oltiin jo kotona totuttu. Illat ja viikonloput tehtiin siivoustöitä, että sai opiskeltua ja välillä käytyä bileissäkin. Olin alkanut seurustella Janin kanssa, ja hän käytännössä muutti heti meille.

Jossain vaiheessa Hanna-Leenan sisko tokaisi vitsillä, että pitäisikö hänen nyt tästä muuttaa pois häiritsemästä.

– Kun me jäätiin vähän hiljaa siihen, niin sisko totesi vaan että jaaha, selvä juttu, Hanna-Leena nauraa.

Lukion jälkeen Hanna-Leena muisti kuvaamataidon opettajien neuvot ja lähti ammattikorkeakouluun opiskelemaan viestintää. Grafiikan ammattilaista Hanna-Leenasta ei kuitenkaan tullut, sillä opiskelun aikana kävi selväksi, että jokin muu on se oma juttu.

– Olin kesätöissä varaosaliikkeessä, jossa opin tosi paljon paitsi auton osista, myös myynnistä ja asiakaspalvelusta.

Silloin syttyi kipinä kaupan alaan. Tiesin, että siinä yrityksessä mun etenemismahdollisuudet on tosi pienet, joten hain Palokan uuteen Citymarketiin töihin.

KIPINÄ näkyi myös alan ammattilaisille: Hanna-Leena valittiin kassamyyjän työhön. Samaan aikaan hän teki merkonomin tutkintoa aikuisopistoon. Kassalinjan takana kyti uusi into.

– Sanoin rekrytoivalle esimiehelle, että nyt ensimmäiseksi kiikaroin sinun työtä. Mä tiesin, etten tahtoisi olla kassatyössä loputtomiin, koska haluan päästä vaikuttamaan enemmän asioihin ja tulokseen. Tiesin, että isossa yrityksessä on mahdollisuudet edetä ja kehittyä. Puoli vuotta myöhemmin mut nimitettiin esimieheksi toiseen taloon.

Hanna-Leena pääsi Keskon esimieskoulutukseen ja työskenteli useissa toimipisteissä. Haastavinta oli kahden vuoden pätkä Tampereella: työmatkaa kertyi päivittäin useita satoja kilometrejä.

– Silloin Keski-Suomessa ei ollut näkyvissä paikkaa, jonka olisin voinut saada. Tein tietoisen valinnan mun uramahdollisuuksien kannalta, vaikka ei se henkisesti ollut kovin järkevää. Tykkäsin työstä kuitenkin ja toivoin, että pääsisin siirtymään lähemmäs kotia. Äitiyslomani aikana sain sitten työn Äänekoskelta, Hanna-Leena kertoo.

Kun kävi ilmi, että HalpaHalli perustaa uuden kaupan Äänekoskelle, Jämsän Citymarketissa tavaratalopäällikkönä työskennellyt Hanna-Leena näki jälleen uuden mahdollisuuden kehittää itseään.

– Elintarvikekaupan puoli oli minulle vieraampaa, ja olin ollut pitkään Keskolla. Koin, että toisessa ketjussa voisin oppia taas uutta.

Kesko saa Hanna-Leenalta kiitosta hyvästä työnantajuudesta. Koulutus- ja työmahdollisuudet olivat juuri sitä, mitä kunnianhimoinen nuori aikuinen aikoinaan oli vailla.

– Kassatyö oli minulle portti päästä mahdollisuuksien äärelle, ja olen kiitollinen siitä ajasta. Kassamyynti on asiakaspalvelua parhaimmillaan, ja se on todella opettavaista työtä. Arvostan todella korkealle tyyppejä, jotka osaavat asiansa. Rekrytoidessa olen huomannut, ettei kassatyö sovi kaikille, Hanna-Leena pohtii.

UUSI KAUPPA uudella alueella oli seuraava sopiva askel urapolulle. HannaLeena esitti jo hakuvaiheessa toiveen,

että hän haluaa päästä vaikuttamaan asioihin omalla tavallaan.

– Vaikka kauppa on ketjun näköinen, se on myös meidän oman porukan näköinen. Mulle oli tärkeää, että saan vastuun mukana myös vapauksia, ja oon tosi tyytyväinen että pääsin tähän paikkaan.

Tää on just sitä mitä mä oletinkin, Hanna-Leena hehkuttaa.

Hanna-Leena pääsee toteuttamaan itseään myös visuaalisesti vastatessaan kaupan päivittäistoiminnan ohella muun muassa valikoiman esillepanosta. Alkuun päivät venyivät, mutta kotiin palatessa huulilla on aina ollut hymy.

– Rakastan mun työtä ja se on mulle tosi tärkeää. Uskon, että siihen on myös vaikuttanut se, että haluan tarjota omille lapsille enemmän, mitä mulla on ollut.

En mä koe olevani rikas, mutten köyhäkään.

LUKIOAIKAINEN parisuhde on kestänyt ylä- ja alamäet. Hanna-Leena ja autoalan yrittäjänä työskentelevä Jani asuvat Uuraisilla itse rakentamassaan talossa.

Heillä on kaksi lasta, 6- ja 9-vuotiaat, joista pienempi aloittaa juuri esikoulun.

– Kahdesti me on yritetty mennä naimisiin, mutta aina on tullut jotain, että ei oo ehditty. Kerran oli jo kirkkokin varattuna, mutta mulla oli töiden kanssa semmonen tilanne että en vaan ehtinyt järjestää juhlia. Sopivaa juhlapaikkaakaan ei meinannut löytyä, joten sanoin vaan että antaa olla. Jos en saa niin hyvää kuin haluan, niin sitten siirretään.

ARJESSA on nyt seesteisempi vaihe, kun kauppa on saatu auki ja hommat rullaamaan. Vapaa-ajallakin HannaLeena tykkää toiminnasta ja ihmisten kanssa olemisesta. Kaveriporukalla käydään syömässä ja saunomassa, kerran vuodessa kutsuvat Jysärifestarit. Siskon kanssa jaettu rakkaus Apulantaa kohtaan vie keikoille ja antaa yhteistä aikaa. Myös muut sisarukset ja serkut ovat tärkeitä, ja yhteyttä pidetään omassa WhatsAppryhmässä.

Hanna-Leena ei kaipaa yksinoloa tai metsässä rauhoittumista hektisen arjen keskelle, vaan saa voimaa näistä kohtaamisista. Työ, perhe ja ys

2 2 2 · 2 019

| Ä KS