Beatlesia kolttosten sijaan FAKTA Pekka Kajander - s. 18.1.1949 Äänekoskella - asuu Arja-vaimonsa kanssa Tikkakoskella, aikuiset lapset, tytär ja poika - sotilassoittaja Kontiolahden Varuskuntasoittokunnassa 1974–77 ja Luonetjärven Varuskuntasoittokunnassa (nyk. Suomen Ilmavoimien soittokunta) - valmistui sotilaskapellimestariksi Helsingin Sotilasmusiikkikoulusta 1985 - kapellimestari Mikkelin Varuskuntasoittokunnassa 1985–86 ja päällikkö/ kapellimestari Suomen Ilmavoimien soittokunnassa 1986–2005 NOPEAT Kumpi rakkaampi: saksofoni vai klarinetti? – Saksofoni, klarinettia ei ole ollut 40 vuoteen. Kapellimestarin tahtipuikko vai tuoli orkesterin riveissä? – Molempi parempi. Päällikön työ on toinen jutttu, se ei ole aina niin kivaa. Kuunteletko kevyttä viihdemusiikkia vai klassista taidemusiikkia? – Jazzia ja klassista. Oikeastaan kaikkein mieluiten hyvää musiikkia, olipa se mitä tahansa. Lomamatkalle pohjoisen pakkasiin vai etelän aurinkoon? – Kun kunto oli parempi, niin pohjoiseen kesän tullessa ja ruska-aikaan. Tosin löysin Espanjan, kun täytin 50. Eli aurinkokin käy!
20
Pekka Kajander löysi soittoinnostuksen Äänekoskelta ja palasi eläkkeellä rikastuttamaan synnyinkaupunkinsa musiikkielämää. TEKSTI & KUVA: TAIJA KOLEHMAINEN
S
anon aina, etten ole koskaan asunut Äänekosken kaupungissa vaan kauppalassa. Ei se suuri city ollut silloin, kun siellä lapsuuttani ja nuoruuttani elin 50- ja 60-luvuilla. Vaarini Aleksi Kajander toimi Äänekosken tehtailla uittopuolen pomona. Kun synnyin, asui perheemme hänen työsuhdeasunnossaan Mörtissä, Häränvirran rannassa. Tuolloin alue oli hyvin hiljainen. Seuraava naapuri oli Metsälä laskettelurinteen vieressä ja vähän matkan päässä Miilun pari taloa. Koska muita ei ollut, niin muutamaa vuotta vanhemman siskoni oli enimmäkseen kelvattava leikkikaveriksi. Musiikkiin tutustuin paremmin, kun perheemme muutti Pukkimäelle 60-luvun alussa. Silloin naapurimme, Työväensoittokunta soittanut Arvo Sorri, antoi minulle klarinetin kokeiluun ja opetti sen alkeita. En ole koskaan ollut mikään urheiluhullu eikä esimerkiksi koripallo kiinnostanut minua mutta musiikki maistui. NÄIN JÄLKEENPÄIN mietittynä yksi merkittävä käänne kohti muusikon uraa tapahtui vuonna 1964 Jyväskylässä Cygneauksen koululla järjestetyllä musiikkileirillä. Leirillä opettajana toiminut huippu-klarinetisti Eero Linnala opetti minulle muutaman niksin, joilla pääsin tosissani jyvälle soittimesta. Linnala oli ensimmäinen, joka sanoi, että minulla olisi varteenotettavasti mahdollisuuksia ammattimuusikoksi. On suuri myytti, että muusikkous vaatisi ennen kaikkea jotain erityistä lahjakkuutta, lopulta kyse on vain ahkerasta
treenaamisesta. Yhteiskoulun aikana soitin sekalaisissa kokoonpanoissa muun muassa Seppo Närhen, Eero Vuorisen, Reijo Mikkosen, Hannu Wacklinin ja Gunnar Taipaleen kanssa. Nuoruuteni Äänekoskella musiikkipiirit olivat melko pienet, samat henkilöt soittivat eri bändeissä. Keikoilla kiersin Työväen Soittajien ja muutaman tanssibändin matkassa. Gunnar Taipaleen kanssa kävimme Ruotsin Boråsissa viihdyttämättä ruotsinsuomalaisia. Varmasti sitä ehdittiin kolttosiakin tekemään, mutta lähinnä muistan, kuinka klassisen rockin opettelu kiinnosti suuresti. The Beatles oli silloin kova juttu, ja minä tulkkasin soittokavereille nuotteja 50 Beatles Songs -nuottivihkosta.
RAHAA hankin yhteiskoulun jälkeen keikkojen lisäksi työskentelemällä tehtaalla ja opettamalla musiikkia muun
muassa Suolahden kansalaisopistolla. Parikymppisenä pääsin Suomen käsittääkseni ensimmäiseen musiikkipainotteisiin lukioon Kuopioon. Muutin Pohjois-Savoon vuonna 1969 mutta palasin vielä ainakin yhdeksi kesäksi töihin silloiselle sulfiittiselluloosatehtaalle Äänekoskelle. Kuopiosta tulikin tärkeä virstanpylväs elämässäni, sillä siellä tapasin tulevan vaimoni ja paljon hyviä muusikoita. Ilkka Pettersonin suositussa Petri & Pettersson Brass -bändissä soittaminen ja keikkamenestys tekivät minusta ensimmäisen kerran varsinaisen ammattimuusikon. Tuona aikana en kovin tiuhaan Äänekoskelle ehtinyt. Keski-Suomeen palasin vuonna 1977, kun sain saksofonin soittajan paikan vasta perustetusta Luonetjärven Varuskuntasoittokunnasta. Pienen matkan kautta päädyin lopulta johtamaan samaista soittokuntaa eläköitymiseen asti. Näin eläkevuosina uudelleen syttynyt innostukseni saksofoniin on tuonut minut yhä useammin myös Äänekoskelle. Viimeiset neljä vuotta olen soittanut Äänekosken laitakaupungin orkesterin eli ÄLKOn riveissä. Tapaamme koko porukalla kerran viikossa Suolahtisalissa. Siinä on kyllä viimeisen päälle prameat treenitilat! Meillä on kieltämättä melko vahva sotilassoittajien edustus; puolenkymmentä entistä ilmavoimien soittajaa, joista kaksi vieläpä kapellimestaria.
16 2 · 20 17
| Ä KS