MIKON MATKASSA XI: KAHDEKSAN SURMANLUOTIA osa 1 simmäiseen päivään asti, jolloin toimeen astui toiset miehet. Mitään kriisiryhmää ei tapahtumien jälkeen perustettu. – Se oli semmoista psykologiaa silloin, että sitä keskenään puhuttiin - tai oltiin puhumatta. Toinen käsitteli asiat paremmin ja toinen huonommin, mutta näin mentiin ja jatkettiin työtä ja elämää, Häyrinen muistelee. HÄYRINEN allekirjoittaa elokuvan tapahtumat suunnilleen oikeiksi. Hän ei pitänyt ajatusta elokuvasta hyvänä. – Todennäköisesti asiat menivät niin.
Se, oliko siinä mitä dramatisointia mukana, sitä en tiedä. Uutinen elokuvan suunnittelusta oli minulle hyvin epämiellyttävä, siinä vaiheessa, kun itse tapahtumasta oli kulunut vasta vähän aikaa. Sitä mietti, mitä kaikkea elokuva tulee aiheuttamaan ja muutenkin. Meidän ammattikunnan keskuudessa ajatus toi pahaa verta pintaan ja ihmeteltiin, miksi tragediaa pitää alkaa repimään niin nopeasti auki. Aika on aina tehnyt tehtäviään ja aika on parantanut haavat. Niin myös tämän asian suhteen. Tottahan Häyrinen elokuvan on katsonut, pariinkin otteeseen.
– Sitä ensimmäistä esityskertaa en katsonut. Siinä oli ne Viitasaaren poliisit, Kähkönen ja Olkkonen mukana. Roolit aiheuttivat kovasti keskustelua. Vuosien jälkeen ymmärsin näiden kahden poliisin motiivit osallistua elokuvantekoon. POLIISITOIMEN kannalta katsottuna Häyrinen ei pitänyt elokuvan valmistumista tarpeellisena. – Tapahtuma opetti meitä ilman elokuvaakin. Kun tiedämme, miten siellä oli toimittu, niin eihän niin olisi pitänyt toimia. Pasanen oli neljälle surmansa saaneelle poliisille vanha tuttu, ja he luot-
tivat siihen, ettei Pasanen heille mitään tee. Eivät he osanneet arvata, että hän oli niin sekaisin. Pasasen kohdalla myöhemmin sattuneet jälkinäytökset eivät osoita tervettä luonnetta. Elokuvan perusteella tilanne on sekä että: Mikko teki Pasasesta sankarin ja uhrin. Se on myönnettävä, että elokuvassa näkyy kuinka yhteiskunta vei ihmistä. Siihen aikaan ei alkoholihommien takia päässyt tai viety hoitoon. Häyrisen mukaan elokuva oli hyvin pitkälle draamaa. – Ehkä se on dokumentti elämän ankeudesta, pohtii Häyrinen mietteliäänä.
Heikki Häyrinen toimi Äänekosken poliisiissa vuodesta 1980 vuoteen 2001 saakka. Eläkkeelle hän jäi rikosylikonstaapelin vakanssista. Hän kuljetti Tauno Pasasen lääkäriin pian verityön jälkeen. Auvo Saikkonen toimi Äänekoskella poliisina vuodesta 1958 vuoteen 1990. Eläkkeelle hän jäi ylikonstaapelina. Hän tunsi surmatut poliisit.
Kollegoiden surma järkytti
Äänekoskelainen konstaapeli Auvo Saikkonen sai kuulla veriteosta poliisiradion välityksellä.
S
ekatyömies Tauno Pasanen ampui avotähtäimisellä 7x33 millin lintukiväärillä neljä häntä pidättämään tullutta, aseistautunutta poliisia. 1,2 promillen humalassa ollut Pasanen ampui osan laukauksista teloitustyyliin uhrien lähietäisyydeltä. Verityön jälkeen hän käveli naapuriin ja pyysi soittamaan poliisit paikalle. Surmansa saivat konstaapelit Mauno Poikkimäki 31 vuotta, Veikko Riihimäki 53, Onni Saastamoinen 37 ja Pentti Turpeinen. AUVO SAIKKONEN toimi poliisina Äänekoskella 32 vuotta. Hän muistaa hyvin, että elokuvaan Kahdeksan surmanluotia päätyi avustajaksi kaksi poliisia. – Muistan, että paheksuimme sitä. Emme hyväksyneet tätä ollenkaan, sillä poliisin kannalta katsoen teko oli niin karmea. Ajatuskin elokuvasta tuntui pahalta. Tämä oli yleinen käsitys, eikä filmihanketta poliisien keskuudessa hyväksytty, Saikkonen kertoo. TAPAHTUMIEN aikaan Saikkonen toimi Äänekoskella poliisina. Hänen uransa Äänekoskella alkoi vuonna 1958, ja päättyi ylikonstaapelina ja täysin palvelleena eläkkeelle siirtymiseen, vuonna 1990. Saikkonen muistaa tapahtumat hyvin.
Ä KS
| 16 0
· 2 0 17
– Meillä oli jo radiot poliisiautoissa. Olin tulossa Jyväskylästä Äänekoskelle, kun tapahtuneesta kantautui tieto radioon. Se oli tietenkin suunnaton järkytys. Itse surmapaikalle ei minulle työkomentoa tullut, mutta kävin murhenäyttämöllä kollegoiden hautajaistilaisuuden jälkeen. Itselläni työt jatkuivat normaalisti tapahtumien jälkeen. Keskusrikospoliisi tutki asiaa, Saikkosen mukaan Tauno Pasanen istui hetken myös Äänekoskella vangittuna. Kuva tapahtumien kulusta tuotiin kaikessa karmeudessaan myös Äänekosken poliisilaitokselle. Saikkonen kertoo, että Pasanen tunnettiin tarkkana ampujana, olihan hän tottunut metsästäjä, joka ampui luodikollaan lintuja. – Poliisin toimesta tapahtumapaikalla otetut kuvat tulivat myös minun nähtäväkseni. Olihan ne kuvat karua katsottavaa. Surmansa saaneet poliisit olivat kaikki tuttuja. Parhaiten tunsin Turpeisen, jonka kanssa olin ollut pari vuotta aiemmin viikon mittaisella kurssilla Porissa, jonne kuljimme hänen kanssaan samalla autolla. Poliisiyhdistyksen puitteissa me pohjoisen Keski-Suomen poliisit olimme tulleet tutuiksi: järjestimme yhteisiä hiihtokilpailuja ja muuta toimintaa. Mitään pelkoa ei poliisisurmat Saikkosessa aiheuttaneet ja elämä jatkui entiseen malliin.
– Ehkä sitä ei mennyt enää tilanteisiin niin sinisilmäisenä, Saikkonen muistelee. AJAT MUUTTUU. Saikkonen kertoo, että hälytyksiin lähdettiin pääsääntöisesti työparin kanssa, mutta joskus tilanteeseen joutui vastaamaan yksin. – Siihen aikaan poliisilla oli auktoriteettia. Tänä päivänä ei hälytyksiin vastata yksin. Koska Pasanen oli poliisien tuttu jo entuudestaan, hänen luokseen lähdettiin kuin soitellen sotaan. – Se oli ymmärrettävä virhe, mistä maksettiin kova hinta. YLEINEN ilmapiiri oli, ettei elokuvaa tule tehdä. Osa kansasta ajatteli, että Mikko on kuin kuoleman kulkukauppias, joka lähtee retostelemaan järkyttävällä asialla. – Jos nyt saa jälkiviisastella, niin ehkä oli kuitenkin hyvä, että elokuva tehtiin. Heti kun elokuva valmistui, niin totta kai tuli tunne, että se pitää katsoa, ja olen nähnyt sen pari kertaa. Edellisen kerran, kun elokuva tuli televisiosta en katsonut sitä enää. Kun ikää on karttunut niin väkivaltakuvat eivät jaksa enää kiinnostaa. Sitä on tullut nähtyä elämässä tarpeeksi. Saikkonen näkee elokuvan dokumenttina. – Se perustuu niin vahvasti, jopa täy-
sin todellisiin tapahtumiin, totuuteen ja elämään. Onhan siinä toki Mikon tuomaa näkemystä mukana, mutta varmasti myös paljon faktaa. Mitä perheen sisällä todellisuudessa tapahtui sitä emme tiedä, mutta tapahtumien kokonaiskuva meni niin, kuin Mikko sen elokuvaan piirsi. Puhutaan Pasista, Mikon esittämästä roolihahmosta, ei Tauno Pasasesta ja kysytään: oliko hän Saikkosen mielestä nurkkaan ajettu uhri? – En näe häntä uhrina. Mikkohan yritti hänestä sellaista tehdä. Mitenkä hän voisi olla uhri? Oli köyhyyttä ja kovaa työtä, mutta nämä eivät oikeuta toimimaan niin kuin hän toimi. PONTIKKAPANNUJEN hävitystyö oli tuttua Saikkoselle. Hän tietää että nykyajan kotipolttajat ovat kerrostaloissa asuvia kannabisviljelijöitä, eikä poliisin tarvitse enää nousta suksien päälle ja lähteä etsimään korpikuusen kyyneliä vuodattavia henkilöitä. – Muistan useamman matkan, kuinka olimme metsässä kytiksellä. Kerran kävi niin onnellisesti, että keittäjä saapui paikalle. Hän oli nöyrää miestä ja katsoi kuinka laitoimme tehtaan palasiksi. Se oli sitä aikaa, se, Saikkonen muistelee.
23