Burn out voi tulla vapaaehtoistyöstäkin

”Olin vapaaehtoisena ryhmänohjaajana

Mielenvireydessä ja päivystin Mielenvireyden kahvilassa aina, kun pyydettiin. Osallistuin myös muiden ohjaamin ryhmiin. Oulun A-Killan hallituksessa olin varajäsenenä”, kuvaa oululainen Maarit vuosien takaista tilannettaan ja jatkaa: ”Tein myös kokemusasiantuntijakeikkaa päihdepuolella, ja niihin liittyi paljon palavereita. Suostuin aina mukaan, kun kysyttiin. En osannut sanoa ”ei”, eikä oma jaksaminen minua oikeastaan edes mietityttänyt, vaan ajattelin, että kyllä nämä hommat hoituu.” No, eivätpä hoituneetkaan.

Katosi unet ja ilo

”Jotenkin sitten vain väsähdin. Alkoi mennä unet, olin yliväsynyt. Alkoi tulla myös masennusta. Oli pakkopullaa lähteä ohjaamaan ryhmää. Olin kotona kärttyinen, ryhmässä en sentään”, Maarit muistelee. ”Väsähdin totaalisesti, ja mietin, että alanko ryyppäämään, niin saisi kaikki jäädä. Saisin nollattua kaiken. Kun olisi päissään, ei tarvitsisi mennä mihinkään”, Maarit huomasi pohtivansa, muttei vieläkään osannut vähentää vapaaehtoistyötään.

Läheisistä Maaritin äiti pani merkille tyttären voinnin ja kysyikin, että onko ehkä vähän liikaa nyt kaikkea. Maarit hymähti, että on kai sitä liikaa, pitäisi vähentää − mutta muutosta ei tapahtunut. ”Päinvastoin! Aina kun ehdotettiin jotain, sanoin joo”, Maarit kertoo. muuta vaihtoehtoa. Olin siinä vaiheessa jo vähän sekaisin. Tilanne kävi oikeasti jo psyykeenkin päälle.”

Juomista jatkui niin pitkään ja rajuna, että lopulta Maarit meni ja pääsi katkolle. Katkolla Maarit oli reilut kaksi viikkoa. ”Siellä mietin, etteihän tämä näin voi mennä. Teen vapaaehtoistyötä ja lopulta makaan katkolla unettomana”, Maarit nyt jo vähän nauraa sinänsä vakavalle tilanteelle ja itselleen: ”Burn-out voi siis tulla vapaaehtoistyöstäkin!”

Sitten rupesin ryyppäämään

”Tätä menoa kesti monta vuotta, vaikka olin jo tosi uupunut”, Maarit huokaa ja jatkaa: ”Sitten rupesin ryyppäämään. Ei ollut

”Kotiin päästyäni sitten soitin Mielenvireyteen, että nyt on pakko lopettaa. Ja lopetinkin kaikki. Olin masentunut juomisesta ja kaikesta. Oli tunne, että en enää jaksa, oon aivan loppu”, Maarit kertoo. Mielenvireydessä, joka siis on oululainen mielenterveysyhdistys, tilanne ymmärrettiin ja harmiteltiin, että olisipa vain Maarit ottanut asian puheeksi jo aikaisemmin.

”Tiedän, että siellä olisi ymmärretty ja annettu tukea, mutta kun en itse aukaissut suutani. Katsoin parhaimmaksi, että kaikki tapahtuu helpoimmin, kun korkkaan pullon.”

Nyt tunnistan omat rajani ja osaan sanoa ”ei”

Nyt Maarit tunnistaa omat rajansa. Aamuvirkulle Maaritille toiminta aamuisin sopii hyvin, iltapäivätapahtumat eivät tule kuuloonkaan. Kokemusasiantuntijuus ei enää houkuta. Maarit on huomannut, että oman tarinan kertomisesta tulee paha olo. Oma tarina on niin rankka, että se vieläkin satuttaa, vaikka olo kertomisen jälkeen on myös helpottunut siitä, että on tässä ja on elossa.

”Nyt tiedän, mitä haluan tehdä ja mitä en. Ja osaan sanoa ”ei”. Nyt se sana tulee ihan helposti”, Maarit naurahtaen toteaa ja vakavoituu: ”Enkä jaksa taas retkahtaa. En vain jaksa kokea sitä samaa uudestaan. Nyt sanon reilusti, että ei kiinnosta tai en jaksa. Vähän kyllä joskus myös selittelen, mutta kyllä se ”ei” jo ihan helposti tulee.”

Maarit sai aikanaan omahoitajalta hyviä neuvoja ”ein” sanomiseen. A-kiltojen vapaaehtoisille Maarit antaa ohjeen: ”Mieti tarkasti, mitä jaksat ja mihin suostut ja opettele sanomaan ”ei”. Äläkä missään nimessä tartu pulloon. Se pahentaa tilanteen.”

”Minulla menee nyt hyvin. Nykyään ohjaan joka toinen sunnuntai A-killan naisten ryhmää yhdessä toisen ohjaajan kanssa ja Mielenvireydessä käyn käsityöryhmässä. Vesiliikuntaryhmää voin syksyllä ryhtyä ohjaamaan, jos se toteutuu aamupäivisin. Jaksamisen suhteen minulla ei ole enää huolta. Ihan toimettomaksi en voi jäädä, puuhaa pitää olla sopivasti. Ja sen, milloin sitä on sopivasti, tiedän vain minä itse.”

Teksti ja kuva: Kirsi Mäki järjestökoordinaattori-koulutussuunnittelija A-Kiltojen Liitto ry

Uupumisen taustalla halu tulla hyväksytyksi − tauko onneksi auttoi

Näin jälkeenpäin on hyvä pohtia, miksi uuvuin ja miksi ”ein” sanominen oli niin vaikeaa ja mahdotontakin. ”Oli minussa ylivastuullisuutta. Oli kova halu näyttää, että minä pystyn tuohon, että pystyn toimimaan kuin ns. normaalit ihmiset, että on minustakin johonkin. Halusin ikään kuin lunastaa paikkani, tulla hyväksytyksi. Oli halu hyvittää jotakin. Niin minä tämän asian olen omalla kohdallani ymmärtänyt”, Maarit toteaa ja on onnellinen, että asia on nyt toisin, vaikka siihen kova koulu pitikin käydä.

”Olin pari vuotta niin, etten tehnyt mitään. Vain A-killan hallituksessa olin varajäsenenä”, Maarit muistelee. Alkoholi oli mukana vielä jonkin aikaa, mutta sitten elämä rupesi onnistumaan selvinkin päin. Ja sitten vain pikkuhiljaa voimia rupesi palautumaan. Totaalinen tauko kaikesta auttoi.