Wareliaani 2023–2024

Keskiaikaisen ritaritrilogian suomentaja, professori Harry Lönnroth: ”Eurooppalaisen kirjallisuuden kivijalkaan kuuluva teos piti saada vihdoin käännettyä suomen kielelle” s. 5

2023–2024

Matti Kuusela: Eeva Kilpi ja Miki Liukkonen s. 28

Totuus pohjoisesta Esi-isän kirje Ruotsin kuninkaalle sai Johanna Pentikäisen heittäytymään romaanin kirjoittamiseen s. 69

Pääkirjoitus

Kustantajan päätehtävä Teksti: Marko Vesterbacka

valmiiksi vastaavan käsikirjoituksen Pirkanmaan suurimman kustantamon, tieto- ja tiedekirjoja julkaisevan Vastapainon koko tuotannosta ja kaipasi uutta haastetta. Haaste löytyi läheltä: Warelia toimii Lahtisen omassa kotikaupungissa eli Sastamalassa.

Vastapainoon verrattuna Warelia on puolet nuorempi ja paljon pienempi, mutta on silti Pirkanmaan toiseksi suurin, joten tutkiskeltavaa Lahtisella Wareliankin tuotannossa riitti.

M

ikko Lahtinen oli minulle tuttu jo pitkältä ajalta, ja hän oli kirjoittanut Warelialle tätä ennenkin yhden kirjan, joten tunsin hänen kynänsä jäljen ja hänen poikkeuksellisen tietämyksensä suomalaisesta kirjahistoriasta ja kirjakulttuurista. Sanoin kahvipöytäkeskustelumme päätteeksi, että jos teet niin kustannan. Saat täysin vapaat kädet kirjoittaa mitä ja miten tahansa.

K

un Warelia täytti 20 vuotta, se sai parhaan lahjan, mitä kustantamo voi mielestäni saada. Yksi ihminen innostui lukemaan kaikki siihen mennessä julkaistut Warelian kirjat ja kirjoitti niiden pohjalta uuden kirjan, joka julkaistiin kustantamon 20-vuotisjuhlissa.

Dosentti Mikko Lahtisen kirjoittama Kirja on pitkä ajatus ilmestyi vuoden 2022 lopussa. Warelia sen kustansi, mutta tilaustyö kirja ei ollut.

Ajatus kirjasta nousi esiin syksyllä 2021, kun Lahtinen oli juuri saanut

2

Pakkasin sitten laatikoihin yhden kappaleen kaikkia Warelian siihen mennessä julkaisemia painettuja kirjoja ja vein ne Lahtiselle kotiin. Lahtinen alkoi lukea ja tehdä muistiinpanoja ja ideoida tulevaa kirjaa kustannustoimittaja Salla Yli-Erkkilän sparratessa.

Minä kannoin pitkin kevättä ja kesää Lahtiselle uusia kirjoja sitä mukaa kuin niitä tuli painosta ulos. Kirjalaatikoiden kanniskelu on minun mielihommaani kustantajana muutenkin.

V

arsinaiseen kirjoittamiseen Mikko Lahtinen oli varannut yliopiston-

lehtorin parhaimman työajan eli kesäloman.

Jokaisen yksittäisen kirjan kohdalla suurin toiveeni kustantajana on, että kirja löydetään. Tarkemmin sanoen: että kirjan löytävät ne ihmiset, joille juuri tuo kirja voi olla tärkeä. Nyt Lahtinen löysi kaikki kirjamme, luki niitä innostuneena, tarkasteli mikä niitä yhdistää toisiinsa ja muihin kirjoihin.

Warelia-löytöretkellään Lahtinen löysi myös yhtä ja toista muuta mielenkiintoista. Kirjasta tulikin yleiskiinnostava teos kaikille niille, joille kirjallisuus on henki ja elämä: suurlukijoille, esikoisteostaan kirjoittaville, useita kirjoja julkaisseille konkareille ja ammattikirjailijoille, omakustannekirjailijoille ja pienkustantajille, pienissä ja suurissa kustantamoissa työskenteleville.

Kirja sisältää ajatteluttavia havaintoja ja näkemyksiä kirja-alan nykyhetkestä ja lähitulevaisuuden näkymistä.

Yksi Lahtisen kirjan muistutus puhuttelee minua voimakkaasti sekä lukijana että kustantajana: "Jokainen meistä kirjallisuuden harrastajista voi pelastaa unohdukselta vanhoja kirjoja – viimevuotisista takavuosisataisiin – lukemalla ja muuten vaalimalla niitä ja myös luomalla itse omat 'klassikkonsa'. Kirjallisuuden harrastaminen on myös oman kirjallisen maun ja henkilökohtaisen kirjakulttuurin rakentamista."

Sisällys: Nyt on sadonkorjuun aika!.....................................................................................5

Miten Ahmatova syntyi............................................................................................10 Maaginen Ahmatova lumosi lukijan..............................................................13

Mannerheimin miehet vankileirien saaristossa.....................................16 Inspiraatio on oikullinen sivuhahmo............................................................22

Journalisti haastattelee itseään kirjaprojektista..................................24 Eeva Kilpi ja Miki Liukkonen..................................................................................28

Kun esivanhemmat puhuivat minulle.........................................................34

Eräs lukijakirje................................................................................................................40 Varis.....................................................................................................................................44

Musta kuningas...........................................................................................................46 Vuodet presidentin puolisona............................................................................51

Matka onnistuneeseen kirjailijahaastatteluun......................................54

Kaislikossa suhisee....................................................................................................58 Kesägraafikon näytönpaikka.............................................................................62

Runoelma toimistotyöstä.....................................................................................64

Yksi kirje käynnisti pohjoisen joutsenlaulun...............................................69 Lyhytelokuva porttina kirjaan............................................................................74

Kaikki voivat olla väärässä...................................................................................78 Kuka kirjoittaa?.............................................................................................................80 Jos vatsaan sattuu, ehkä vika on maksassa.........................................90

Raivoisat aplodit arvostelijoille.........................................................................93 Kustannustoimittajalta...........................................................................................98 Olet saanut tämän lehden lahjaksi.

Päätoimittaja: Marko Vesterbacka

Wareliaani 2023–2024

Graafinen suunnittelu: Kari Jokinen

Julkaisija: Warelia Kustannus Oy Painopaikka: Vammaspaino Oy

K

ustantajana näen omaksi päätehtäväkseni ja ammattitaitoni ytimeksi – kirjalaatikoiden kanniskelun ohella – kirjojen löydettävyyden parantamisen. Tuon löydettävyyden hyväksi tehdään kustantamossa töitä aivan kirjanteon alusta alkaen ja vielä kauan ilmestymisen jälkeen.

Olennaista siinäkin on innostuminen.

Kun kustantaja ja kustannustoimittaja tajuavat käsikirjoituksen potentiaalin ja innostuvat siitä, innostus heijastuu

Toimitussihteeri: Salla Yli-Erkkilä

Taitto: Salla Yli-Erkkilä ja Riikka Riutta Kannen pääkuva: Sanja Kiviniemi / Picsania.

kaikkeen, mitä kirjantekoon ja markkinointiin liittyy. Innostunut kustantaja ei väsähdä kirjaan myöskään ilmestymisen ja sitä seuraavien muutamien kuukausien jälkeen, vaan jaksaa kantaa sitä kirjalaatikoissa kirjallisuustapahtumiin lukijoiden löydettäväksi vielä vuosienkin päästä.

Mikko Lahtisen Kirja on pitkä

ajatus sisältää 20 "wareliaanista

esseetä". Niistä yksi on tämän lehden sivuilla 80–89.

Lue lisää: www.warelia.fi

3

Kustantamon väki onnittelee!

Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto Palkinnon perustelut: "Riikka Palanderin runoteos Poissaolon paino tarkastelee yksinäisyyttä, luontoa ja maisemaa. Pelkistetyistä säkeistä koostuva teos edustaa kaunista, pohdiskelevaa ja puhuttelevaa runoutta." Palkinto julkistettiin Tampereen Raatihuoneella 25.4.2023.

HELENA KUJALA

Vuoden karjalainen kirja LEVOTTOMIEN VUOSIEN JOURNALISTI JA POLIITIKKO TEKLA HULTIN 1864–1943 Tulisieluinen Tekla Hultin järkytti isäänsä lukemalla itsensä ylioppilaaksi. Sittemmin

Kuva: Esa Kujala

hänestä tuli Suomen ”Helena ensimmäinen naispuolinen Palkinnon perustelut: Kujalan kirfilosofian tohtori. Hultin ymmärsi, että avain maailmaan 1800-luvun naisena oli joittama teosmiesten Tekla Tahtonaisen elämä on hankkia korkein– mahdollinen koulutus.

Lasikaton viimeisetkin putosivat Vuoden karjalainen kirjasirpaleet 2022.

Jaakkimassa työelämässä, kun Hultin teki uraa toimittajana päätoimittajana sekä valtion virassa. Hultin syntyneestäjakirjoitti Tekla Hultinista (1864–1943) ja puhui naisten äänioikeuden ja tasaarvoisen avioliiton puolesta. kertova kirja onSortovuosina narratiivinen ja samalla yleisnuorsuomalainen Tekla Hultin kuului vastarinnan kärkikaartiin. Sittemmin tajuinen teos tulisieluisesta vaikuttajasta. – – hän rakensi yhteiskuntaa leipätyönsä ohella kansanedustajana ja poliittisen sisäpiirin Elävästi kirjoitettu teos vetää lukijan jäsenenä Suomen mahtimiehen senaattori mukaansa Leo Mechelinin rinnalla. Hultin tiesi tekevänsä historiaa, mutta jäävänsä unohduksiin miesten ajan tapahtumiin – – Teos on myös ajankohtaakse. tainen suhteessa tämän hetken tapahtumiin.”

Tekla – Tahtonaisen elämä on ensimmäinen Tekla Hultinista julkaistava yleistajuinen Helsingissä Palkinto julkistettiin Karjalatalolla elämäkerrallinen teos.

26.11.2022.

TAHTONAISEN ELÄMÄ

Vaatimaton hautakivi La Jaakkimassa sysäsi toi Kujalan etsimään, milla syrjäisessä kylässä kas Hultin on tähän maailm Ne paljastuivat isommik kuvitteli.

Helena Kujala on tamperelainen toimittaja, joka on asunut eri puolilla Suomea ja työskennellyt useille sanoma- ja aikakauslehdille. Hän on aiemmin toimittanut kaksi teosta: sotakirjeisiin perustuvan Postia Leolle (2014) sekä Lahdenpohjan kauppalasta kertovan Männää Lopottii (2017).

9 789523 870185

Tämä kirja tuo esiin nai yli sadan vuoden takais historian käännekohtiin naisille monta ovea kolk aina Britannian kuninga yhdessä englantilaisten kanssa.

Tekla Hultin esiintyy om Tapahtumat näkyvät se koulutettu, kirjallisesti l viittä kieltä hallinnut ka kulloisellakin hetkellä n

ISBN 978-952-387-018-5 99.1 Päällys: Markku Yli-Erkkilä www.warelia.fi

Vuoden työväentutkimus -kunniamaininta Palkinnon perustelut: ”Marko A. Hautala on tutkinut Algoth Untolaa 25 vuotta.

Aherruksen tuloksena on valmistunut täydellisyyttä tavoitteleva yli tuhatsivuinen elämäkerta Algoth Untolan elämästä. – – Intensiivisen elämäkertatutkimuksen ohella teosta voi pitää myös sosiologisena kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana. Ansiona voi pitää myös sitä, että tutkija kykenee tuomaan uutta aiempaan Untola-tutkimukseen sekä haastamaan aiempia tulkintoja monikasvoisesta toimijasta. Hautalan teos on erinomainen esimerkki elämäkerrasta, joka ei pelkästään kuvaa kohdehenkilöään, vaan kertoo myös yhteiskunnasta ja sosiaalisesta ympäristöstä, jossa henkilö eli ja vaikutti.” Palkinto julkistettiin Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä 24.5.2022.

I L O N A T O M I

Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto

Sanottiin, että tietynlaiset talot olivat erityisen alttiita lentämään matkoihinsa – ne, joista naiset olivat muuttaneet pois.

Minne naiset menivät? Sitä kaupunkilaiset eivät tienneet.

Ilona Tomi on julkaissut aiemmin kolme romaania, viimeisimpänä dystopian Muuria ei ole (Warelia 2020). Tomi on kirjoittanut myös lastenkirjoja. Kirjoittamisen ohella Tomi toimii opettajana.

Ilona Tomin kertomuskokoelmassa kohtaavat ihminen ja eläin, rakentamaton ja rakennettu, oudon pelottava ja ihmeen kaunis. Pienet yhteen kietoutuvat tarinat kertovat kaupungista, joka ei ole tästä maailmasta.

9 789523 870048

4

978-952-387-004-8 84.2 www.warelia.fi Päällys: Kari Jokinen

Kaikkein oudo inta täällä

Palkinnon perustelut: ”Tomin maagisen realismin tyylillä kerrotut lyhyet ja oudot tarinat lentävine taloineen ja hyljenaisineen tarkastelevat ihmisen ja luonnon suhdetta ja lopuksi kaikista kertomuksista kohoaakin puhutteleva yhtenäinen kokonaisuus, huoli maailman, luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta." Palkinto julkistettiin Tampereen Raatihuoneella 25.5.2022.

I L O N A

T O M I

Tomin kertomuksissa esiintyy muuttajia, uskottuja, petettyjä erakoita, viettelijöitä, opettajia vartijoita, sanansaattajia, äite epäilijöitä, lyötyjä, lyöjiä, viera muukalaisia, etääntyneitä, vie jekuttajia, huijareita, pyhimyk rakastajia, vihollisia

ja

paluita, löytöjä, hukkaamisia, syntymisiä, tulikokeita, muuto palkintoja, rankaisuja, testejä matkoja, kehityksiä, taantum erehdyksiä, tietämättömyyde virhekoodauksia, tunnistamis ylimielisyyksiä, lunastuksia, k ihmettelyä.

– Kirjailija Harri István Mäki

Nyt on sadonkorjuun aika!

Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

Pohjoismaisten kielten professori Harry Lönnroth on kääntänyt tarunhohtoisen keskiaikaisen ritaritrilogian Eufemian laulut nykysuomeksi. Kymmenen vuoden työn tuloksena hänen käsissään on ehyt teos, jonka jokaisen käännösratkaisun takana hän voi seistä.

5

Eufemian laulujen vanhin tunnettu fragmentti on katkelma ritaritrilogian kolmannesta laulusta Flores ja Blanzeflor noin vuodelta 1350. Sitä säilytetään Helsingin Kansalliskirjastossa.

H

arvoin käännöstyöt ovat pikamatkoja, mutta Harry Lönnrothin kääntämien Eufemian laulujen kohdalla on varmasti perusteltua puhua ultrajuoksusta, maratoniakin enemmän kestävyyttä vaativasta lajista.

Tapaan Lönnrothin kotonaan Tampereella elokuisena päivänä, hänellä on etätyöpäivä Jyväskylän yliopistosta, jossa Lönnroth toimii pohjoismaisten kielten professorina.

Keskustelemme hänen kanssaan kirjantekoprosessista ja suomennetun teoksen merkityksestä. Eufemian laulujen julkaisemisesta on kulunut kaksi kuukautta, ja kääntäjä voi katsoa mennyttä matkaa valmis kirja kädessään, ylitettyään vihdoin maaliviivan. ”Tämä on ollut tosi pitkä projekti, jonka olen noin kymmenen viime vuoden

6

aikana toteuttanut muiden töiden ja tutkimustyön rinnalla. Kääntämisessä rima on ollut alusta saakka todella korkealla”, Lönnroth kertoo.

K

”Eufemian laulut on Ruotsin vanhinta kaunokirjallisuutta, minkä päälle sitten kaikki muu kirjallisuus on rakentunut”, Lönnroth kuvailee.

eskiaikainen ritaritrilogia Eufemian laulut on varhaisinta pohjoismaista käännöskirjallisuutta. Saksalaislähtöinen ruhtinaan tytär, Eufemia, käännätti teoksen 1300-luvulla Oslossa muinaisruotsiksi. Lähdeteksteinä tuntemattomaksi jääneellä kääntäjällä oli tuolloin muun muassa muinaisranskalaisia ja alasaksalaisia kieliversioita.

Alkuteokset ovat hävinneet historian hämärään, mutta ruotsinnos on jäänyt elämään erilaisina editioina.

Koska keskiajalla Suomi oli vielä osa Ruotsin valtakuntaa, on teos siis myös meidän suomalaisten varhaisinta kirjallista kulttuuria. Kirjaan liittyy monia kulttuurisia kerroksia: sen kuvitteelliset tapahtumat ilmentävät 1100–1200-luvuilla vallalla olleita ritari-ihanteita, mutta se heijastelee myös sitä ajankohtaa, jolloin teossarja käännettiin ruotsiksi eli 1300-luvun alkua, ja nyt 2000-luvun alussa teksti on tulkittu nykysuomelle.

Vanhimmat säilyneet fragmentit Eufemian lauluista ovat noin vuodelta 1350.

Tuorein versio koko teoksesta ilmestyi Ruotsissa niinkin hiljattain kuin 2018.

”Eufemian laulut on maailmankirjallisuutta, sellaista yhteistä kirjallisuutta, mutta loppujen lopuksi teossarjasta tiedetään hyvin vähän täällä Suomessa. Kirja lisää tietoisuutta siitä, että

myös meillä on mielenkiintoista, hyvin vanhaa kirjakulttuuria”, Lönnroth sanoo.

E

ufemian laulut koostuu kolmesta itsenäisestä kertomuksesta, joista muodostuu ritariteemainen trilogia. Kirjan nimi vie ajatukset Nibelungeinlauluun ja Rolandin lauluun.

Lönnroth sitookin kääntämänsä trilogian näiden teosten kanssa samaan keskiaikaiseen jatkumoon: ”Tämän kirjan kolme laulua ovat pitkiä, eeppisiä runoelmia, eivät siis lauluja sanan nykyisessä merkityksessä.

Teksteistä saadaan yhdessä luettuina eri näkökulmia ritariuteen ja keskiaikaisia käsityksiä siitä, mitä on kunnia, hyveet, seikkailu, rakkaus, oikeudenmukaisuus, lojaalisuus ja vaikka mitkä monet muut”, hän kuvailee.

Lönnrothin silmistä tuikkii innostus hänen jutellessaan, ja se todella tarttuu!

J

okainen trilogian lauluista on sisällöltään aivan omanlaisensa:

Ensimmäinen niistä on nimeltään Herra Ivan, leijonaritari. Se on klassinen ritarikertomus. Siinä ritari lähtee seikkailulle tekemään urotekoja saavuttaakseen mainetta ja kunniaa kuninkaan hovissa. Mutta matkan varrella käy ilmi, että vain oikeista syistä tehdyt teot tuottavat ritarille sisäisen tasapainon.

Toinen laulu, Herttua Fredrik Normandialainen, on tyyliltään humoristisempi, tilannekomiikkaakin sisältävä kertomus. Siinä kommentoidaan ritarielämää, ja kerrotaan, millaisia ritarit ovat.

Kolmas laulu Flores ja Blanzeflor on klassinen rakkaustarina. Kaksi nuorta rakastavaista erotetaan toisistaan.

Toinen viedään muualle, toinen lähtee etsimään ja matkan varrella tekee erinäisiä urotekoja. Sitten nuoret saavat toisensa ja sen pituinen se.

uskotte, " Jos kerron lisää.

”Trilogian avaava Herra Ivan, leijonaritari on ylivoimaisesti pisin ja samalla vaikein, kirjallisesti kunnianhimoisin teksti”, Lönnroth kuvailee.

Ja siitä päästään takaisin kääntämisprosessin pitkään matkaan: ”Asiat avautuivat käännöstä tehdessä hitaasti juuri sen takia, että keskiaikainen kieli ja se kirjan maailma ovat niin vaikeita. Keskiaikaisten tekstien kanssa ottaa aikansa, että kääntäjä alkaa nähdä tekstin kaunokirjallisuutena, ei vain käännettävinä sanoina.”

Kääntäessä takertuu ensin vaikeaan kieleen, mahdottoman moniin mahdollisuuksiin kääntää vaikka vain yksi yksittäinen sana. Ajallinen etäisyys on niin valtava, että jokaisen sanan merkitystä voi perustellusti epäillä.

Kaikkien sanatason käännösratkaisujen keskellä täytyy jotenkin pystyä selvittämään, mitä tekstissä tapahtuu, mikä on sanojen yhteinen laajempi merkitys. Sitten alkaa selvitä, mikä on tekstin pointti ja sanoma. ”Olen aina ajatellut, että suomentaja on aikamatkailija, joka tekee matkansa ja pyrkii sitten välittämään nykyluki-

jalle merkityksiä, kääntää maailmoja, kulttuureja.”

E

ufemian laulut on käännetty nykysuomeksi ja proosamuotoon, vaikka muinaisruotsalainen alkuteksti on kirjoitettu runomittaan. ”Kantava ajatukseni on ollut kirjoittaa ymmärrettävää nykysuomea. Koukeroisia kielenrakenteita en halunnut tekstiin jättää, koska sellainen ei palvele tämän kirjan nykylukijaa. Jos Eufemiaa haluaa tieteellisesti tutkia, pitää mennä ruotsinkielisten kommentoitujen editioiden äärelle. Suomennokseni tehtävä on toisenlainen.”

Lönnroth ajattelee, että käännöksen mahdollisimman linjakas muoto ja helppo luettavuus palvelevat lukijaa, tekevät kirjasta helposti lähestyttävän.

Jo omana aikanaan 1300-luvulla Eufemian laulut oli kirjoitettu viihdytystarkoituksiin. Niitä on luettu ääneen isoissa seurueissa hoveissa, ja tarinoiden tarkoitus on ollut erityisesti viihdyttää kuulijoita. ”Eufemian lauluja on aikoinaan varmasti luettu Turun linnassa ja myös

7

Kun kirja oli valmis, ja sen sai ensimmäistä kertaa käsiinsä, tuli sellainen varmuus, että mitään en nyt tekisi toisin.

muualla Suomen puolella aatelispiireissä. On ollut tärkeää huolehtia siitä, että teksti pystyy samalla tavalla viihdyttämään lukijoitaan myös tässä ajassa!”

K

eskiaika on kiinnostusta herättävä aikakausi. Monet tapahtumat järjestetään keskiaikateeman ympärille, ne ovat tulvillaan ajanmukaista ruokaa, työnäytöksiä, viihdettä ja myytäviä tuotteita. Ritariajat heräävät henkiin turnajaisnäytöksissä.

Lönnroth näkee, että Eufemian lauluilla on tärkeä rooli keskiajan maailman ymmärtämisessä: ”Tällaisen kaunokirjallisen tekstin avulla, joka on ihan sieltä 1300-luvun alusta, saamme uusia näkemyksiä keskiajasta. Saadaan tarkennettua kuvaa menneestä ajasta, josta on vain harvoja kirjallisia dokumentteja olemassa.”

Kirja julkistettiin keskellä kesää 2023 Keskiajan Turku -tapahtumassa, minkä jälkeen monenlaista pöhinää on ollut ilmassa. ”Tapahtumassa oli mukava yleisö paikalla. Ja sitten se johti siihen, että toimittaja Nicklas Wanckelta tuli kutsu Yle Radio 1:n Kulttuuriykkönen-ohjelmaan juttelemaan kirjasta. Ohjelmaa on kuunneltu sen jälkeen Yle Areenassa yli 7 800 kertaa.”

8

Kiinnostusta siis on! Julkistuksen jälkeen Lönnroth on ollut kertomassa kirjastaan myös Tampereen Akateemisen Kirjakaupan Kirjojen Yössä ja Hämeenlinnassa Hämeen Keskiaikafestivaaleilla.

Syyskuun lopussa on vuorossa keskustelutilaisuus Suomen ritareista Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa yhdessä keskiaikaan erikoistuneen arkeologin, Ilari Aallon kanssa. ”Tässä on tosi monta tilaisuutta lyhyen ajan sisällä, missä on päässyt puhumaan ja on ollut mukavasti innostusta kyllä. Kysymyksiä yleisöltä tulee laidasta laitaan. Nyt on sadonkorjuun aika!”

K

ustantajan näkökulmasta kiinnostaa tietysti kysyä, miten Eufemian laulujen saattaminen käsikirjoituksesta kansiin sujui Lönnrothin mielestä. ”Tosi hyvä fiilis on jäänyt. Tekstille on pitkän työstämisen aikana sokeutunut tässä kotikonttorissa. Kun siihen sitten tulee vielä yksi iso työstämisen vaihe kustannustoimittajan kanssa, se käynnistää omassa päässä taas uusia prosesseja. Tekstin luki uusi ihminen, joka näki juuri ne kohdat, joissa olin jäänyt jumiin. Joihin en vielä ollut onnistunut siihen mennessä keksimään täysin tyydyttävää käännösratkaisua.

Kommentit osuivat niin oikeaan.”

Valmiin kirjan selailu ja käsissä pitäminen on Lönnrothille kaikkien kääntämiseen menneiden lukemattomien työtuntien jälkeen, kaikkien ratkottujen ongelmien selätyttyä, todellista juhlaa. ”Kun kirja oli valmis, ja sen sai ensimmäistä kertaa käsiinsä, tuli sellainen varmuus, että mitään en nyt tekisi toisin. Sitä hiottiin ja viilattiin kustantamossa todella yksityiskohtiin mennen. Kirjaan ei jäänyt mitään sellaista, mitä siinä ei pitäisi olla. Ei ole mitään sellaista, mikä kaihertaisi.”

Huolellisuus on tärkeää Lönnrothille ylipäätään, mutta tällaisessa vanhassa tekstissä huolellisuuden vaade korostuu: ”Ylipäätään keskiajan kääntämisessä voi mennä vikaan tosi paljon. Se on niin vaikeaa, että virheisiin sortuu helposti. Olen pitänyt Eufemian lauluja niin arvokkaana tekstinä tieteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti, että sille on kääntäessä halunnut koko ajan tehdä täyttä oikeutta. Sitä ei halua mokata, sitä ei halua tehdä huonosti”, hän sanoo.

Alusta saakka Lönnroth sanoo arvostaneensa kustantamoyhteistyössä sitä, että Eufemian keskiaikainen konteksti tajuttiin niin hyvin.

”Käsikirjoitus on luettu keskiaikaisena kirjallisuutena. Ja nyt se on tarjolla sellaisessa asussa, että nykylukija sen todennäköisesti pystyy lukemaan”, Lönnroth painottaa, ”ja samalla siinä on sitä iloa ja viihtymistä, jota on ollut alkuperäisessäkin teoksessa.”

J

okainen käännöstyö on tekijänsä tekemä tulkinta. Se on pyrkimys kääntää lukijalle merkityksiä, jotka ovat sanojen takana piilossa, mutta löydettävissä.

Kun käännös on kypsynyt, se alkaa irtautua lähdetekstistä ja rupeaa kantamaan omillaan. Silloin käännöksestä alkaa hahmottua yhteydet ja viittaukset, löytyy tyyli ja löytyy kieli. ”Se on se paras vaihe!” Lönnroth huudahtaa. ”Kääntäjänä suodatan tulkinnan kaunokirjallisesta teoksesta. Se täytyy tehdä mahdollisimman uskollisesti lähdetekstille, jota itse arvostaa paljon.

Käännös on minun paras yritykseni saada teksti toimimaan uudella kohdekielellä.”

Eufemian keskiaikainen kääntäjä tulkitsi aikaisempia tekstejä omalla tavallaan, nyt Harry Lönnroth tässä ajassa tulkitsee tekstin meidän ajastamme käsin uudelleen. Hän on siis omalla paikallaan käännöskirjallisuuden ketjussa.

Kun palaamme puhumaan prosessin kestosta, Lönnroth näkee siinä paljon positiivista: ”Aika on vain ja ainoastaan palvellut tätä suomennosta. Nyt ei ole yhtään kohtaa, josta en tietäisi, kuinka olen sen kääntänyt. Käännös on kaunokirjallinen teksti, jolla on oma pointti.

Pointti on ollut sama jo silloin kauan sitten, ja sen kirkastaminen 700 vuotta myöhemmin elävälle lukijalle – se on se juttu!”•

Harry Lönnroth kertoi Eufemian laulujen kääntämisestä kotimaisemissaan Tampereella. Kertomusten erityissanasto, kuten soittimet, mausteet ja kankaat, tekevät tarinoiden ajankuvan hyvin eläväksi. Tällaiset ritariaikoja kuvaavat yksityiskohdat kiinnostavat myös keskiaikaharrastajia.

9

10

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Miten Ahmatova syntyi Teksti: Jari Olavi Hiltunenti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

T

urun Kirjamessuilla vuoden 2023 lopussa julkistettu Ahmatova on neljäs teokseni ja esikoisromaanini.

Kirjoitusprosessi oli pitkä ja kiintoisa.

Huomasin romaanikerronnan paljon vaikeammaksi ja työläämmäksi kirjoittaa kuin tietokirjan. Vaikka merkkimäärä tässä kaunokirjassa oli paljon pienempi kuin viimeisimmässä tietokirjassani Abrahamin korpus (2022), romaanin kanssa kului aikaa kaksin verroin enemmän.

Lisäksi huomasin kauhukseni, että kustantajat olivat varsin varovaisia romaanin kustantamisen suhteen.

Romaania on näet paljon hankalampi ja riskialttiimpi myydä lukijoille kuin eksaktia tietokirjaa. Siksi koin melkoista epävarmuutta, löydänkö tälle kirjalle kustantajaa ollenkaan.

S

aatuani ensimmäisen romaaniraakileen kasaan en ollut siihen niin

tyytyväinen, että olisin näyttänyt tekelettä kustantajille. Tein kirjaa sitten kesälomalla toiseen kertaan. Elokuussa toiseen kertaan kirjoitettu raakile alkoi näyttää jo varsin hyvältä.

Kun tammikuussa 2023 tuli kustannuspäätös Wareliasta, käsikirjoitusta alettiin työstää vauhdilla julkaisukuntoon. Jo tuolloin sovittiin aikataulu, johon oli merkittyinä kaikki kirjan tekemiseen liittyvät vaiheet käsikirjoituksen moninkertaisista viilauksista kansilehtien muotoiluun ja taittoversioiden aikatauluihin.

Nämä aikataulut pitivät varsin hyvin kutinsa kevään ja kesän mittaan. Marko kustansi, Salla toimitti, Anne ja Maria oikolukivat, Markku teki kannet ja Mikko taiton.

Rautaisten ammattilaisten kanssa yhteistyö sujui suuremmitta ongelmitta.

Tätä tekstiä kirjoittaessani Ahmatova

on juuri saanut sen painoasun, jolla se tullaan painamaan. Kun kansisivujen lopullinen layout on valmis elokuun alkupuolella, työ kirjan suunnittelun eteen on tehty. Mieli on hyvin kiitollinen ja levollinen.

S

ain idean Ahmatova-romaanista oikeastaan tehdessäni kolmannen teokseni viimeisiä tekstejä. Abrahamin korpuksessa (2022) on nimittäin pitkä essee Mihail Bulgakovista, neuvostoliitonukrainalaisesta näytelmäkirjailijasta.

Kun olin esseen kanssa jo aika pitkällä, huomasin Anna Ahmatovan oman tarinan olevan erityisen mielenkiintoisen. Päätin tuolloin, että jos joskus vielä kirjoitan uuden kirjan, sen aiheena voisi olla kyseisen naisrunoilijan elämäntarina.

Myös tulevan kirjan lajityyppi määrittyi tuossa vaiheessa. Minua kiehtoi

11

1900-luvun Neuvostoliitto oli täynnä salaliittoteorioita, hallusinaatioita, hypnoottista unta ja harhaisia ihmisiä.

kovasti ajatus kokeilla siipiäni juuri romaanikirjailijana. Luonnostellessani kolmisen vuotta niin sanottua galaktista runousoppia huomasin jatkuvasti luovan mielikuvituksen työntävän kuvitteellisia aineksia tietoperäisen tekstin sekaan. Romaanissa tähän sinänsä luonnolliseen pyrkimykseen ei tarvinnut suhtautua niin rajaavasti kuin tietokirjoittamisessa.

Bulgakov jäi kummittelemaan muutenkin tulevan teoksen taakse. Kirjailijan pääteos Master i Margarita (suom. Saatana saapuu Moskovaan) on niin sanotun maagisen realismin perusteoksia. Romaanin hulvaton huumori ja piikikäs satiiri jäi mieleni päälle niin lähtemättömästi, että sovelsin Ahmatova-romaaniin samantyyppistä maagisrealistista otetta.

tatapaa. Päädyin antamaan ison roolin kahdelle antiikin kirjallisuuslajille.

Olin perehtynyt yhtäältä Platonin dialogeihin kirjoittaessani Theseuksen henki -nimistä kirjaa (2021). Platon käytti klassikkoteoksissaan usein niin sanottua sokraattista dialogia, jossa keskustelukumppanit vaihtavat ajatuksia henkevän vuoropuhelun avulla.

Näin sai syntynsä yksi vanhimmista kirjallisuudenlajeista, joka on paljon vanhempi genre kuin perinteinen juoniromaani.

Sokraattisen dialogin rinnalla toinen klassinen kirjallisuudenlaji Ahmatovan takana on niin sanottu menippolainen satiiri, joka oli tärkeä esimerkiksi Mihail Bulgakoville ja Fjodor Dostojevskille.

Koska Mihail Bulgakov ja hänen vaimonsa Jelena Sergejevna Bulgakova kuuluivat Anna Ahmatovan lähipiiriin, he esiintyvät henkilöinä myös romaanissani.

Fantasia on romaanissani keskeinen, monimuotoinen elementti. 1900-luvun Neuvostoliitto oli täynnä salaliittoteorioita, hallusinaatioita, hypnoottista unta ja harhaisia ihmisiä.

K

Anna Ahmatova koetti säilyä moninaisten hullutusten keskellä niin täys-

irjoitusprosessin alkumetreillä pohdin kovasti romaanin kerron-

12

järkisenä kuin suinkin. Miten hyvin hän siinä onnistui, jäi romaanin ratkaistavaksi.

A

nna Ahmatovan elämäntarinassa kaikkein kiintoisinta on se, millä ihmeen tavalla runoilija pystyi selviytymään läpi niinkin ahdistavien aikojen, joita juuri hän koki. Myös tähän kysymykseen romaanini pyrkii antamaan vastauksen.

On syytä muistaa, ettei runoilija ollut yksin ahdistustensa keskellä. Ahmatovahan huomasi kokonaisen kansakunnan kipuilevan samanlaisten asioiden takia. Tietoisuus tästä vauhditti Ahmatovan kehitystä runoilijana. Hän ei yksinkertaisesti voinut ummistaa silmiään siltä ahdistukselta, jota venäläinen kansa koki Stalinin hirmuhallinnon vuoksi, olkoonkin, että hän oli kotoisin Ukrainasta.

Niinpä romanttisesta rakkausrunoilijasta kehkeytyi väkisin poliittinen kirjailija, vaikka Ahmatovan edustama poliittisen kirjoittamisen tapa jos mikä oli kiellettyä Stalinin Neuvostoliitossa. •

Maaginen Ahmatova lumosi lukijan Teksti: Maria Rautanen

H

aastattelin kirjailija Jari Olavi Hiltusta Tampereen Kirjafestareilla 4.12.2022. Hän myönsi, että kirjoittaessaan Mihail Bulgakovin elämäkertaesseetä kirjaansa Abrahamin korpus runoilija Anna Ahmatova olisi ansainnut tulla suurena klassikkona parrasvaloihin muiden klassikko-

kirjailijoiden rinnalle. Syksyllä 2023 Turun Kirjamessuilla julkaistavan Ahmatova-romaanin myötä näin on myös tapahtunut.

2023 olin jo toista kesää töissä Wareliassa, ja haastattelujen myötä Hiltunen teoksineen oli tullut tutuksi. Sain

tehtäväkseni oikolukea Ahmatovan, mikä oli mielestäni suuri kunnia, sillä työ vaatii tarkkuutta. Lukuelämys on silloin varsin toissijainen, kun pinseteillä pitää onkia tavutus- ja pilkkuvirheet sekä tarkistaa ja tarvittaessa korjata venäjänkielisten sanojen muotoa.

Onneksi tekstistä pystyy myös hieman

13

1965 Kerran Anna Ahmatova ja Nadežda Mandelštam istuivat nojatuoleissa Kopin verannalla kahdestaan nuorten pörrätessä kauempana. Ahmatova kääntyi ja sanoi: – Nadja, voitko uskoa, että heillä on jonakin päivänä helpompi maailma kuin millainen meillä on ollut?

Nadežda Jakovlevna naurahti katkeransävyisesti.

– Helposti, Anja. Heillä on jo nyt paljon helpommat oltavat kuin meillä oli koskaan.

– Onko todella?

– On tietysti. Onhan heilläkin samoja pelkoja kuin meilläkin on aina ollut. Vieläkään ei voi kulkea Leningradissa ilman pelkoa autosta, joka pysähtyy viereen, ja miehistä, jotka ohjaavat sinut kyytiin.

– Niin, Ahmatova murahti.

Mandelštam katsahti nopeasti sivulle. – Mutta mieti nyt vuotta kolmekymmentäseitsemän.

– Niin?

– Sen pahempaan alennustilaan emme koskaan enää pääse, vaikka hallitsijamme olisi millainen mielipuoli tahansa.

nauttimaan, vaikka aikaa onkin oikolukijalle annettu rajallisesti.

Ahmatovan lukeminen oli minulle mieluinen tehtävä, sillä Hiltusen teksti soljuu mukavasti eteenpäin. Kieli on jouhevaa ja lukuromaanille sopivaa eikä jää turhaan kikkailemaan hienostelevilla kielenkäänteillä. Epäkronologisessa järjestyksessä etenevä romaani voi joskus olla lukijallekin haaste, mutta Ahmatovassa aikasiirtymät on toteutettu erityisen taidokkaasti.

Aikatasojen välillä tapahtuvia syy– seuraus-suhteita on hauska seurata, kun toisinaan seuraus tapahtuu ensin ja syy selviää vasta jälkikäteen tulevaisuudessa. Aikasiirtymien välissä tekstiä elävöittävät eloisat dialogit, joiden avulla tarina etenee kuin huo-

14

maamatta. Romaaneja ei mielestäni pitäisikään arvioida pituuden, vaan sujuvuuden perusteella, sillä joskus lyhytkin teksti voi ottaa tönkköydessään koville.

H

iltunen on intertekstuaalisten viittausten mestari. Osa viittauksista ujutettu suoraan tunnistettavasti dialogiin, mutta joidenkin löytäminen vaatii lukijalta tarkkaa havainnointikykyä ja laajaa lukeneisuutta.

Ilo on aina suuri, kun löytää viittauksen muihin teksteihin – aivan kuin kirjoittaja vinkkaisi silmää juuri minulle. Uskon, että intertekstuaaliset viittaukset tuovat seuraavilla lukukerroilla minulle aivan eri tavalla syvyyttä tarinaan, kunhan luettuja sivuja on kertynyt enemmän.

R

omaani kuvaa Anna Ahmatovaa elämänjanoiseksi naiseksi, joka toisaalta oli kielivirtuoosi haaveilija ja toisaalta mitään pelkäämätön tarkkasilmäinen havainnoitsija. Toisaalta päähenkilö ei välty kritiikiltä, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Minusta onkin aivan ihanaa, että kirjoittaja pystyy kirjoittamaan pieniä piikkejä päähenkilöönsä, koska silloin päähenkilöön on helpompi samaistua.

Maaginen realismi selkeästi kiehtoo Hiltusta, sillä klassikkokirjailijoiden peräkkäiselämäkerroissa korostuivat fantasian ja todellisuuden yhdistelyn mestareiden tarinat. Ahmatovan fantastiset elementit muistuttavat lukijaa, että totuus näyttäytyy eri ihmisille erilaisena, emmekä voi aina tietää, mitä toisen ihmisen menneisyydessä on

todella tapahtunut. Samoin se antaa mahdollisuuden olla suhtautumatta kovin tiukkapipoisesti todellisuuteen.

suuri runoilija, ei itse juuri kirjoittanut runojaan ylös, vaan opetteli niitä ulkoa.

Maaginen realismi sopii mielestäni hyvin kuvaamaan Neuvostoliiton epäloogista ja brutaalia järjestelmää, joka jauhoi rattaissaan raunioiksi monia Ahmatovaa vähäisempiäkin uhkia.

Vähästä myös aina jaettiin muille: ajattelematon rahankäyttäjä, Anna Ahmatova, auttoi ystäviään, mutta joutui usein itse asumaan muiden nurkissa. Toisaalta Hiltunen näyttää myös, että Neuvostoliitossa ihmiset elivät ja yrittivät olla onnellisia vainoista, ontuvasta politiikasta ja puutteesta huolimatta. Ahmatovakaan ei

Ihmisten osattomuus ja pelko tulevasta näkyvät myös henkilöhahmojen käyttäytymisessä – Anna Ahmatova,

jää synkkyyteen vellomaan, vaan se on romaani selviytymisestä.

M

e emme voi tietää, mitä kaikkea Anna Ahmatovan elämässä on todella tapahtunut. Tämä on Ahmatovan elämästä versio, joka ehkä voi olla mahdollinen – tai sitten ei.

Hiltunen toteaakin romaaninsa alussa: ”On tässä tarinassa paljon tottakin, kuten kaikki erisnimet.” •

Kirjailija Jari Olavi Hiltunen haastateltavana Tampereen Kirjafestareilla 2022. Rento tunnelma toi haastattelulle innokkaita kuulijoita. Kuva: Marko Vesterbacka.

15

16

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Mannerheimin miehet vankileirien saaristossa Suomalaiset sotavangit kertovat Teksti: Timo Malmi

Rajajääkäri Paavo Lampi on yksi neljästä kertojasta kirjassani Mannerheimin miehet – Sotavangin tuhat ja yksi päivää. Lampi jäi sotavangiksi Petsamon Luttojoella elokuussa 1942. Venäläiset yllättivät postiyhteyspartion.

POLIITTISIA VANKEJA. Sotavankina Paavo Lampi kiersi tuhansia kilometrejä umpinaisessa tavaravaunussa näkemättä mitään, kun vankeja siirrettiin leiriltä leirille rautateitse.

Tsaarin vankileireillä voimansa koonneet vallankumoukselliset bolševikit tiesivät, että poliittisten vankien pitkä ja rauhallinen yhdessäolo vahvistaa heitä.

Neuvostojohto pitikin vankinsa liikkeessä ja sijoitti heitä ankaraan työhön kaivoksiin, louhoksiin, metsätyökohteisiin. Huono ruoka ja vaatetus, heikot majoitusolot kuluttivat miljooniin noussutta Neuvostoliiton sotavankien massaa.

Jatkosota oli Neuvostoliiton tulkinnan mukaan kommunismin ja fasismin välinen taistelu. Tuhannet suomalaiset sotavangit olivat poliittisia vankeja. Siksi heidät tuli kouluttaa uudelleen. Kaikkien oli allekirjoitettava Mannerheimiä, Rytiä, Tanneria vastustavia julkilausumia. "Gitler" ja" Mannergeim" tarjottiin aina samassa paketissa.

Komissaari johti valistustoimintaa, aivopesua. Suomalaisten aivopesusta vastasivat Neuvostoliitossa asuneet inkeriläiset tai karjalaiset puolueaktiivit.

Nämä asuivat leirillä jopa perheineen.

Loikkareiden joukossa oli kommunistien lisäksi puurokommunisteja.

Kurjuudessa he olivat valmiita vaihtamaan Suomen ruokaan.

Suomalaisia ei kohdeltu leireillä sen paremmin kuin muiden kansallisuuksien edustajia, vaikka sodan jälkeen YYA:n myötä historiaa yritettiin kään-

tää neuvostohengen suuntaan, että idänkauppa pyörisi, öljy virtaisi.

DAVAI TRANSPORT. Paavo Lammen ensimmäisessä vankileirien saariston siirrossa Kuolasta Vologdaan matkaa kertyi vajaat 2 000 kilometriä, seuraavassa transportissa Moskovasta Tšeljabinskin Polovinkan kylään taas parituhatta kilometriä lisää. Kolmas kuljetuksessa Jekaterinburgin kaupungin läpi Kizelin hiilikaivosalueelle toi sotavangille tuhat uutta matkakilometriä.

Vuosia oli kulunut, kun purjehdus vankileirien saaristossa vei takaisin länteen. Linnuntietä Krasnogorskin leirille oli kestettävä mielivaltaisia tyrskyjä 1 400 km. Oltiin jo länteen katsovassa leirisaariston satamassa.

Nyky-Moskovasta silloiselle antifasistien koulutusleirille pääsee mukavasti linja-autolla. Matkaa on vain parikymmentä kilometriä. Pavshinon asemalta on vielä lyhyt kävely.

17

KOHTI SUOMEA. Rajajääkäri Lampi oli siviiliammatiltaan maalari ja muusikko. Krasnogorskissa hän maalasi toimiston kattoon punaisen tähden, mutta saksalaisen loikkarin mielestä kuva oli huono, ja Lampi siirrettiin 500 kilometriä Moskovasta pohjoiseen Vologdan läänin Tšerepovetsin kaupunkiin. Kesällä 1944 leiri oli täynnä.

Mustan pilven kaupunki on terästeollisuuden ydintä.

Matkastaan sotavankileirien saaristossa Lampi kirjoitti ja sävelsi Sotavangin laulun ja Sotavangin rakkaustarinan.

Suomalainen runo kertoo sotavankeuden todellisuudesta paremmin neuvostoarkisto.

LAULU KERTOO. Paavo Lammen sotavankeutta kuvaavan laulun sana vankitramppasit tarkoittaa transporttia eli alituisia, kuluttavia kuljetuksia nälässä ja kylmässä. Komendantit määräsivät tahdin -lauseella Lampi

18

kertoo, että raskaimmilla kaivosleireillä kuolleisuus kolmivuorotyössä oli suuri.

Työleirit olivat itsenäisiä yrityksiä, jotka valmistivat tavaroita, tarjosivat työsuorituksia maksua, korvausta vastaan. Leirit myivät sotavankityövoimaa eri projekteihin, kauppasivat omia valmistamiaan tuotteita. Majoitustilat vaihtelivat maakuopista parakkeihin, joissa puu- tai rautasänkyä kutsuttiin pritsiksi. Parakin vanhin oli starssi, tavallisimmin loikkari, joka sai enemmän ruokaa. Sopparinki oli kymmenen miehen joukko, joka jakoi ämpärillisen keittoa. Ruoka-annoksista pelattiin etukäteen. Uhkapelin nimi oli Pirra. Siinä pyöritettiin kärjellään seisovaa arpakuutiota amerikkalaisessa säilykepurkissa.

Tupakkamiehet saattoivat vaihtaa soppa-annoksensa annokseen mahorkkaa. Se vei myös nälän. Kessu oli

vaihdannan väline, mutta paperiin verrattuna arvoltaan mitätön. Paperista oli pula, ja sanomalehden irtonumerolla olisi tullut miljonääriksi.

Tulitikkuja sotavangeilla ei ollut. Jotkut valmistivat itselleen luntan eli tupakansytyttimen. Toppatakin sisältä, jos sellainen oli, kaivettiin nöyhtää.

Tulikivellä rautaan iskemällä lyötiin kipinää, jonka piti sitten sytyttää etukäteen tulessa käytetty nöyhtä.

POLITRUKIT, PRIKATIIRIT, KOMISSAARIT. Sotavankileirin päällikköä kutsuttiin komendantiksi. Hänen työpisteensä oli komendatuura. Politrukki tarkoitti poliittisen työn tekijää.

Näiden alaisuudessa Stalinin miehet, loikkarit, toimivat prikatiireinä, työpäällikköinä, hiostajina. Stalinin miehet saivat palkkiona sata grammaa enemmän leipää kuin Suomelle uskollisena pysyneet Mannerheimin miehet ja lupauksen mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Sotavangin laulu Vielä muistan nytkin vankileiriäin, puisen makuuritsin ja annosleipien.

Muistan sopparingin, kun sakat tasattiin.

Annoksesta tingin, jos sätkää kaupattiin.

Komissaarit ne aatteita valvoo.

Syöpäläiset luita meidän kalvaa.

Kiristimme me vaan me nälkävöitä.

Prikateereissä päivät teimme töitä.

Kun tunkiolta haimme lisäsapuskaa ja ripulimme saimme, kaikki taudit sairastaa.

Kuulustelut piisaa, valistusta saa.

Usein tuonen viitaa odotella saa.

Kaikki Euroopan kansallisuudet, vanhat vangit sekä mekin uudet alistettiin alle ne mahdin.

Komendantti määräsi se tahdin.

Vankitramppasit ja ne kulki läpi laajan maan.

Leirit meidät sulki lanka-aidoillaan.

Vielä muistan koirat ja sormet vartiain.

Tarkastukset toivat lamaannuksen ain.

Prikateerit ja parakkien starsit tunsi joukkojen ontuvat marssit.

Ne ne ei paljon nostaneet mieltä.

Tosi miehet me muistamme vain sieltä.

Sotavangin laulu on vankileirit kokeneen Paavo Lammen kirjoittama.

19

Mannerheimin miesten muistot heräävät eloon Tuhannen ja yhden päivän leirikuvauksissa

T

uhannen ja yhden yön tarinat, joihin tämän kirjan alaotsikko viittaa, saapuivat mantereellemme Lähi-idästä aluksi suullisena perimätietona. Niin myös suomalaisten kertomukset sodasta olivat aluksi miesten omia, toinen toiselle kerrot-

20

tuja tarinoita, jotka kehittyivät kuin ikiaikainen satu. Veteraanien kauhukokemukset eivät häipyneet mielistä, vaan jatkoivat elämäänsä kirjoitetussa muodossa. Kun kirjailijat ja elokuvantekijät tarttuivat teksteihin, tarinat laajenivat, terävöityivät ja kas-

voivat Lähi-idän kertomusten lailla monikerroksisiksi ja -tulkintaisiksi.

Sotajutuista on tullut osa suomalaista kulttuuriperimää, ja ne ovat saaneet paikkansa Suomen historiassa.

Tämä kirja avaa lukijalleen Neuvostoliiton sotavankileirien saariston kotimaalleen uskollisten suomalaissotilaiden, Mannerheimin miesten, näkökulmasta. Kummalliset kertomukset kantavat outoja kokemuksia, erikoisia ihmisiä. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden sulttaanit, kalifit ja visiirit vaihtuvat Tuhannen ja yhden päivän komendantteihin, komissaareihin ja politrukkeihin. Basaarit vaihtuvat leirien parakeiksi ja karssereiksi.

Suomalaisten miesten retkiä kuvatessani näytän maisemat, avaan kartat ja menehtyneiden suomalaisten kohtalot sekä kerron, keitä kuljetusten aikana ja leireillä kohdattiin.

Otan tällä Tuhannen ja yhden päivän matkalla Sinbadin ruorimiehen roolin. Rohkenen sen tehdä, sillä olen matkustanut läpi Venäjää entisten sotavankien kanssa rautateitse, ja autokuljetuksessa jakanut Volgan takapenkin. Olen nähnyt vankileirit, transportit, sairaalat, arkistot. Sotavangeilta opin retkillä tärkeimmän: kukaan muu kuin sotavanki ei voi kertoa sotavankeudesta, eikä kukaan muu kuin sotavanki voi ymmärtää, mitä he ovat kokeneet.

Neljällä johtamallani retkellä sotavangit saavat äänen, minä pidän ruorista ja tarkennan faktoja tarinoiden taustalla. Pysähdymme monissa Neu-

vostoliiton sotavankileirien saariston satamissa. Kirjoitan, mitä Mannerheimin miehet kertoivat nähdessään neuvostomeren kurut ja karikot, kuinka säälimättömät tarinat hyökyivät päin ja puhdistivat kertojan ja kuulijan.•

(Tämän aukeaman teksti on ote Timo Malmin lokakuussa 2022 ilmestyneen kirjan esipuheesta.)

21

Teksti: Liisa Näsi

L

uova kirjoittaminen mielletään hurmokselliseksi tilaksi, jossa kirjoittaja naputtaa naputtamistaan näppäimistöä ja unohtaa ajankulun, arjen ja perheensäkin.

Näin oikeasti joskus käykin. Sitä herää transsista muutaman tunnin kuluttua ja huomaa, että on nälkä, jano, pissahätä ja orastava Nosferatu-kyhmy yläselässä.

Esikoiskirjan jälkeen kirjoittamisen romantiikka yleensä haihtuu – äitikultani lempisanontaa käyttääkseni – kuin pieru Saimaan selälle. Julkaisu nostaa kirjoituskynnystä, ja kirjailija kompastelee uutukaisiin odotuksiinsa ja pelkoihinsa. Toisen kirjan pitäisi syntyä rutiinilla ja sen tulisi olla ensimmäistä parempi, eikö? Viimeistään nyt kirjailijan, kirjallisuuskriitikon ja kirjallisuudentutkijan Lasse Koskelan sanat osuvat suoraan sydämeen: ”Kirjoittaminen on persetyötä. Inspiraatiota on turha odotella. Istu ja kirjoita.” Antti Tuomainen, jonka teoksia on julkaistu noin kolmessakymmenessä maassa, sanoo inspiraation seuraavan työhön ryhtymistä. ”Jos olisin odottanut inspiraatiota, en olisi kirjoittanut ainuttakaan kirjaa.”1 Luovuutta ja inspiraatiota ei pidä sekoittaa toisiinsa.

Inspiraatiota tulee haikailleeksi usein silloin, kun ei ole mahdollisuutta kirjoittaa.

Arki huuhtoo mukanaan, päivätyö väsyttää, perhehulina vie keskittymiskyvyn. Kun on mahdollisuus kirjoittaa – apuraha, loma, perhe muualla –, inspiraation sijaan iskee lamaannus. Odotukset tuntuvat ylivoimaisilta. Hahmo ei osaa puhua sujuvasti, jokainen lause töksähtää, ja hei, onko suomen kielessä muita hyvää tarkoittavia

22

Freepik.com

Inspiraatio on oikullinen sivuhahmo

adjektiiveja kuin hyvä? Miten ikinä sitä kuvittelikaan voivansa täyttää liuskoja ja taas liuskoja fiksulla ja syvällisellä tarinalla?

Kirjoittamisprosessi on loppujen lopuksi perin korutonta työtä. Ensin kootaan taustatyön ainekset (tai edes osa niistä), rakennetaan maailmaa, kehitetään hahmoja, mietitään tapahtumia ja juonenkulkua. Sitten aloitetaan varsinainen luova työ eli kirjoittaminen. Se näyttää suunnilleen tältä: kirjoitetaan lause, deletoidaan se, kirjoitetaan parempi lause. Tätä jatketaan, kunnes kirja on valmis. Amatöörit jättävät kirjoittamisen inspiraation varaan. Ammattilainen vain ryhtyy töihin. Hän unohtaa oheistoiminnot ja kehittää epädramaattisen, suorastaan journalistisen kirjoitusrutiinin. Toimittajakaan ei odottele taivaallista innoitusta, kun Gävlen olkipukki jälleen kerran poltetaan joulunaluspäivänä ja jutun deadline on kello 15.00.

Rutiini tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille. Yhdelle se tarkoittaa armotonta ja tauotonta tekstin tuottamista monta tuntia päivässä, toiselle rauhallisempaa työotetta. Kukin taaplaa tyylillään persoonansa mukaisesti. Miten kirjani ovat syntyneet -kirjan haastattelussa2 Miki Liukkonen kertoi kirjoittaneensa jopa kaksitoista tuntia putkeen ilman taukoja. Hänestä kirjoittamisen tuli olla ”vähän epäterveellistä, liiallisen keskittynyttä ja keskeytymätöntä”. Samaista kirjaa varten haastateltu Jukka Viikilä edustaa toista ääripäätä. Hän vierastaa ankaraa luterilaista työmoraalia ja puuhailee päivän mittaan sitä sun tätä. Hänen kirjansa syntyvät tekstipaloista, joita hän kirjoittaa muun tekemisen ohella. Kumpikin tosin vannoo editoinnin ja kustannustoimittamisen nimeen. Liukkonen kirjoitti hyvänä päivänä jopa kolmekymmentä liuskaa, mutta lopulliseen kirjaan niistä saattoi päätyä vain pari.

Rutiinit ja lahjakkuus paiskaavat kättä. Urakan pääosissa loistavat kirjoitusmotiivi, sinnikkyys ja rutiini. Inspiraatio on oikullinen sivuhahmo, joka joskus esiintyy, joskus ei. Täytyy siis mennä koneen äärelle ja alkaa ”vain” naputtaa. Rutiini kannattelee, kun inspiraatio kursailee ujona nurkissa ja valkoinen paperi yrittää pelotella.

Rutiinin varaan voi myös laskea, kun tekstiä pitää muokata uudestaan ja uudestaan, ja kun käsikirjoitusliuskojen käyttäminen mökkisaunan kiukaan sytykkeiksi tuntuu paremmalta ajatukselta kuin koskaan. Kun kirjoittaja vielä pitää kirkkaana mielessä sen, miksi hän ylipäätään kirjoittaa, rutiinia on helpompi ylläpitää.

1 Puoli seitsemän, YLE, 20.10.2021.

2 Miten kirjani ovat syntyneet 6, WSOY, 2023.

Liisä Näsi on kirjailija ja free lance -kustannustoimittaja.Warelia julkaisee Näsiltä vuoden 2024 aikana kirjoittamisen lukkoja avaavan esseekokoelman, jonka nimeä vielä haudutellaan kaikessa rauhassa. Kirjan tekstit on osoitettu kirjoittajille, jotka pähkäilevät oman kirjailijaidentiteettinsä kanssa. Se on työnohjauskirja ihmisille, jotka haluaisivat olla rautaisia tarinankertojia, mutta epäilevät vielä omia kykyjään. Tässä julkaistu teksti on alkupuoli esseestä "Inspiraatio on oikullinen sivuhahmo".

23

24

Journalisti haastattelee itseään kirjaprojektista – ja kustantaja kommentoi Teksti: Matti Kuusela, kuva: Kari Kupari

N

yt on 29. elokuuta vuonna 2023 ja kirjani JOURNALISTI – Toisenlainen toimittaja on viittä vaille valmis.

Koossa on reilut 30 lukua, joita kutsun itse vähän ylpeästi esseiksi.

Kustantaja pyysi minua kirjoittamaan jotain kirjan synnystä. Ja koska olen toimittaja, haastattelen kirjailijaa.

[KUST. HUOM. On tässä aika lailla työtä vielä tehtävänä ennen kuin kirja on valmis! Vaikka totta onkin, että Matin työ on melkein kokonaan tehty.

Lähes kaikki käsikirjoituksen luvut on jo kirjoitettu, syynätty ja viilattu.

Esimerkiksi kuvaliitteiden tekstit ovat vielä kokonaan kirjoittamatta. Ja kirjan taitto, ja taiton tarkistaminen, ovat vielä kokonaan edessä. Sekin on vielä päättämättä, tehdäänkö kirjaan henkilöhakemisto. Kustantajan työn näkökulmasta kirja on ehkä noin viittäkymmentä prosenttia vaille valmis!]

Miksi päätit kirjoittaa omaelämäkerran? ”Ensinnäkin kyseessä ei ole varsinainen elämäkerta vaan journalistinen elämäkerta.”

Mitä se tarkkaan sanoen tarkoittaa?

[KUST. HUOM. Tai jos puhutaan muistelmista, niin ehkä osuvin nimitys olisi: journalistiset muistelmat. Tai yksikössä: journalistinen muistelmateos? Pitääpä miettiä näitä vielä. Onneksi on aikaa.]

”Sitä etten kirjoita niinkään omasta elämästäni vaan siitä, mitä olen toimittajana nähnyt, kuullut, oppinut, surrut, iloinnut. Arvaan, että olen haastatellut ainakin tuhatta ihmistä.

Heidän kohtaamisestaan on ennen muuta kysymys.”

Takaisin varsinaiseen kysymykseen: miksi päätit kirjoittaa tämä teoksen?

25

”Syypäitä ovat Aamulehden lukijat, jotka usein pysäyttävät minut kadulla ja kysyvät koska juttusi julkaistaan kirjana. Ajattelinkin jonkinlaista juttujeni kokoelmaa, mutta eihän siinä olisi ollut mitään hauskaa eli kirjoittamista. Siksi päädyin tällaiseen esseeryppääseen.” ”Toinen syy ovat kollegat. Olen tehnyt töitä niin monen hienon journalistin ja ihmisen kanssa, että halusin kertoa heistä, yhteisistä reissuista, keskusteluista, saavutuksista ja hienoista kuvista.”

[KUST. HUOM. Eikä pelkkä jo kertaalleen julkaistujen juttujen kokoelman julkaiseminen olisi ainakaan tätä kustantajaa innostanut. Sen sijaan se, millainen tästä kirjasta on tulossa, innostaa valtavasti! Kirja on Matilta eräänlainen journalistinen variaatio tunnetusta kirjasarjasta ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Kirjan ”ala-alaotsikoksi” voisi ehkä ajatella: Miten juttuni ovat syntyneet?]

Voitko mainita muutaman? ”Tärkein on työparini Raine Lehtoranta, jonka kanssa kävin muun muassa Timbuktussa. Raine oli maailman paras valokuvaaja ja omaperäinen ajattelija, jolle tämä kirja toivottavasti tekee kunniaa. Toinen tärkeä valokuvaaja on traagisesti kuollut Carina Appel, jonka kanssa matkustin niin Afganistaniin kuin Irakiin. Kirjoittavista toimittajista tärkein on Simopekka Virkkula. Hän on oikolukenut urheasti tämänkin kirjan kaikki luvut ja vastaa siitä, että virheitä ei löydy.”

Tuleeko kirjaan journalistisia sensaatioita?

[KUST. HUOM. Simopekan loistavasta avusta huolimatta: kyllä kustantaja tämänkin kirjan oikoluvusta viime kädessä vastaa. Ei sitä vastuuta voi ulkoistaa.]

”En kai minä sitä sinulle paljasta? No, ainakin suomalaista dopingia käsittelevä essee nostaa varmasti pienen myrskyn. Kerron myös siitä, miten minut haluttiin savustaa ulos Aamulehdestä koska olin lehden johdon mielestä liian vasemmistolainen. Saattaa olla, ettei Aamulehden johto pidä myöskään luvusta, jossa kuvaan maineikkaan kulttuuriosaston ruman ja tyhmän alasajon.”

Etkö voisi jo päättää: essee vai luku? ”Hyvä on, olkoon sitten essee, vaikka se kuulostaa liian juhlalliselta. Mutta toisaalta mukavan syvälliseltä.”

Mitkä kirjan esseistä ovat sinulle erityisen tärkeitä?

26

[KUST. HUOM. Lukuja ne meidän mielestämme ovat. Tämä kirja on muistelmateos, kokonaisuus, jossa on tietty juoni. Ei juttukokoelma, ei esseekokoelma. Esseistä puhuminen on toisaalta juhlavaa, mutta toisaalta kirjan kannalta vähättelevääkin? Ei sitä sanaa kannata ainakaan kirjan kansiteksteihin laittaa? No, Matti puhukoon vapaasti esseistä jatkossakin kirjaan liittyvissä haastatteluissa.]

”Lukijat varmaan odottavat lukua, jossa kerron miten syntyi juttu Armin kaunis päivä. Se kertoi koiramme kuolemasta.

Siitä minua kiitellään vieläkin, vaikka juttu ilmestyi 15 vuotta sitten. Itse pidän ehkä eniten esseestä, jossa kuvaan Vilma Vadelman ja papan yhteisiä hetkiä. Olen tyytyväinen myös Matti Nykästä uudessa valossa esittelevästä esseestä. Ehkä rakkain on essee, jossa kerron siitä, miten minusta tuli isä.

Nytkin alkoi itkettää kun sitä mietin.”

Olen ymmärtänyt, että uhraat Matti Nykäselle yhtä monta sivua kuin esimerkiksi Kirsi Kunnakselle ja Pentti Linkolalle. Onko siinä nyt laitaa? ”Tämä on yksi kirjani pyrkimys: nostaa urheilu muun kulttuurin rinnalle, näyttää että mäkihyppy tai koripallo voivat antaa ihmiselle yhtä paljon iloa kuin runous, teatteri tai musiikki.”

Olen kuullut huhuja, että kirjassa hyökätään rajusti suomalaisen journalismin, etenkin Ylen luomaa pääkaupunkikuplaa vastaan. Onko tässä perää?

[KUST. HUOM. Hyvä että Matti käytti tuossa ekassa virkkeessä itsekin luku-sanaa!]

[KUST. HUOM. Lukijoille voisi vinkata, että jos et malta odottaa muistelmakirjan ilmestymiseen saakka, Matti Nykäsestä kertovan luvun voit lukea jo nyt. Sehän julkaistiin jo kesällä 2023 pienessä kirjasessa nimeltä Urheilua ja muuta kulttuuria. Siinä on kaksi muutakin urheiluun liittyvää muistelmakirjan lukua.]

”Ehdottomasti. Ylessä kuvitellaan, että vain hesalaiset toimittajat osaavat kirjoittaa ja ajatella tai ainakaan muilta ei kannata kysyä sen enempää kulttuurista kuin urheilusta. Voin kertoa, että Turussa, Tampereella, Porissa, Hämeenlinnassa, Lahdessa, Jyväskylässä, Kuopiossa, Vaasassa, Kajaanissa, Oulussa ja jopa Rovaniemellä on parempia journalisteja kuin Espoossa, Vantaalla, Kauniaisissa ja mikä se neljäs olikaan… niin, Helsingissä. ” Etkö pelkää, että kirjasi vaietaan kuoliaaksi tällaisen kritiikin takia pääkaupunkiseudulla? ”Se vaietaan muutenkin. En usko, että ainoakaan hesalainen toimittaja edes avaa kirjaani. Tai ehkä sentään Juha Kanerva ja Pekka Holopainen. Mutta he ovatkin urheilutoimittajia eli yleissivistyneitä ihmisiä.”•

[KUST. HUOM. Hyvä lopetus. Tuohan oli ikään kuin haaste. Varmasti jotkut ”hesalaiset toimittajat” jo pelkästään tämänkin lohkaisun myötä kirjan avaavat. Mutta siitä viis, ne lukevat joita Kuusela ja hänen lehtijuttunsa ja hänen näkökulmansa kirjan aiheisiin (journalismi, kulttuuri, urheilu) kiinnostavat. Tiedämme että heitä on ihan riittävästi.]

27

28

Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY.

Eeva Kilpi ja Miki Liukkonen Lyhennelty runoilijoita käsittelevästä luvusta kirjassa JOURNALISTI – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024) Teksti: Matti Kuusela, kuvat: Veikko Somerpuro ja Tero Ahonen

O

len haastatellut Aamulehteen aika montaa suomalaista runoilijaa.

Ainakin Risto Ahtia, Kari Aronpuroa, Pentti Saaritsaa, Juhani Peltosta, Lars Huldénia, Juhani Ahvenjärveä, Markku Intoa, Miki Liukkosta, Sirkka Turkkaa, Kirsi Kunnasta, Anna Elina Isoaroa, Tuija Välipakkaa, Kari Hotakaista, Arto Lappia, J.K.Ihalaista, Eeva Kilpeä, Tiina Pystystä, Jussi Ruskoa, Hilja Mörsäriä, Pekka Kytömäkeä, Kristiina Wallinia, Ilpo Tiihosta, Heli Laaksosta, Matti Kangaskoskea, Raisa Jänttiä, Aila Meriluotoa, Silvia Berkiä, Vesa Etelämäkeä, Kari Levolaa, Satu Hassia, Kirsti Kurosta, Jarkko Tonttia, Veijo Merta, Risto Rasaa, Jenni Haukiota, Ilona Tomia.

He tulevat ensimmäisenä mieleen.

Nyt on korkea aika kysyä, kenen koh-

taaminen oli kaikkein sykähdyttävin?

Vastaus on yllättävän helppo antaa. Ja se on: Eeva Kilpi.

Nolo tunnustaa, mutta ennen kevättä 2014 en tuntenut Kilven tuotannosta kuin sen yhden runon, jonka kaikki muutkin tuntevat ja joka löytyy usein mummojen kuolinilmoituksista.

T

oukokuun puolivälissä 2014 kävin haastattelemassa Pispalassa asuvaa skottia Donald Adamssonia. Hän oli kääntänyt Eeva Kilven tuotantoa englanniksi ja avasi silmäni ymmärtämään Kilven runojen todellisen arvon. ”Eeva Kilpi on uskomattoman hieno

runoilija, jonka osaaminen on jäänyt hänen maineensa varjoon. Kilpeä pidetään feministinä tai eroottisena runoilijana tai luonnonrunoilijana. Hänen erityislaatunsa, taitonsa hukkuu leimojen alle”, Adamsson todisti.

Näin usein käy. Tarvitaan vieras katse löytämään totuus tottumuksen suomusten alta.

Adamssonin sanoin: ”Eeva Kilpi on hyvin moderni runoilija, joka tarkastelee maailmaa yhtä aikaa useasta suunnasta, moniäänisesti.

Kun kaiken yllä väikkyy vielä lempeä itseironia, lopputulos on kiehtova, ainutlaatuinen.”

N

o hyvä. Olin saanut aina yhtä ärsyttävän tehtävän – Aamulehden

29

herttaisuuden huippua hipovan äitienpäiväjutun. Vain joulujuttu ja pyhäinmiestenpäiväjuttu ovat vielä ärsyttävämpiä tehdä.

Aloin Adamssonin ansiosta miettiä, että Eeva Kilpi voisi olla hyvä aihe.

Eikä vain hänen mummorunonsa takia. Juttuun tarvittiin kuitenkin joku toinenkin näkökulma, vähän särmää.

Olin melkein vahingossa törmännyt aloittelevan runoilijan Miki Liukkosen kokoelmaan Elisabet ja löytänyt siitä huikaisevan kauniin runon kuolleelle äidille.

Saisiko juttuun näin yllättävää säpinää?

Haastattelisin 24-vuotiasta miestä ja 86-vuotiasta naista melkein samasta aiheesta – runosta kuolleelle äidille ja runosta kuolleille mummoille.

Se alkaa: Äiti minä olen ajatellut sinua minä olen ajatellut sinua jatkuvasti punavalkomustassa huoneessani kissa sylissäni itkenyt sinua kylmässä saunassa Saisiko juttuun näin yllättävää säpinää?

Haastattelisin 24-vuotiasta miestä ja 86-vuotiasta naista melkein samasta aiheesta – runosta kuolleelle äidille ja runosta kuolleille mummoille.

Juttua tehdessä paljastui yllättäen toinenkin molempia runoilijoita yhdistävä piirre. En kuitenkaan vielä paljasta sitä – käytän nykyklikkijournalismin julkeinta keinoa eli mysteerikoukkua.

Lukijan on pakko kahlata koko juttu loppuun asti saadakseen vastauksen.

Ja tätä nykyä juuri juttuun käytetty lukuaika on noussut kustantajien algoritmeissa jopa klikkauksia tärkeämmäksi tunnusluvuksi.

On helpompi myydä useampia mainoksia juttuun, joka pitää asiakkaan paulassaan loppuun asti.

L

iukkonen asui Oulussa ja oli vielä tuiki tuntematon suuruus. Saadakseni juttuehdotuksen läpi jouduin myöntymään siihen, että houkuttelisin molemmat runoilijat lukemaan runonsa videolle.

30

Videot jutun kyljessä olivat 2010-luvun alussa kuuminta hottia, taikasana, joka sai päälliköt orgasmin partaalle.

Matkustin junalla Ouluun ja tapasin Liukkosen hänen kantabaarissaan oluen äärellä.

Hän teki heti syvän vaikutuksen.

Kaunis, herkkä, rohkea, yliälykäs ja lahjakas nuori mies, jonka ytimissä äärimmäinen epävarmuus ja hybristä hipova itsevarmuus kävivät ankaraa kamppailua.

Kolmella sanalla: avoin, mukava kaveri.

Menin heti asiaan ja kysyin kuinka pitkä ja pakahduttavan kaunis runo kuolleelle äidille syntyi. ”Aloin kirjoittaa runoa viikko äidin kuoleman jälkeen. Kirjoitin sitä kolme kuukautta. Itkin koko ajan. Minulla on tallessa alkuperäiset arkit. Ne ovat aivan rypyssä kyynelistä.”

Näin kävi ilmi, että Liukkonen kirjoittaa kynällä, paperille. ”Kynällä saa nopeammin ja elävämmin kiinni ajatuksesta”, hän perusteli.

Liukkonen on pitänyt kynästä kiinni myös pitkään kirjoittamiseen eli romaaneihin siirryttyään. Hän on kertonut kirjoittaneensa jopa 858-sivuisen O:n ensimmäisen version kynällä paperille.

T

massa, tuuppimassa, homottelemassa.

Haluaisin olla homo, mutta en voi mitään itselleni. Olen hetero, ja inhoan siksi usein itseäni.”

Ymmärsin, että nyt oltiin aika kaukana herttaisesta äitienpäiväjutusta, ja palautin puheen Elisabetiin. ”Äiti kuoli syöpään pitkän ja raskaan sairauden jälkeen. Tajusin, että kaikki voi olla ohi milloin vain. Lopullisesti.

Pitää elää ja kirjoittaa juuri niin kuin itsestä oikealta tuntuu, helvetti, kuoleman edessä ei tarvitse mielistellä ketään. Äidin kuolema teki minusta runoilijan. Aivan kuin olisin ollut talo, jonka ovet ja ikkunat avattiin.”

Uskalsin vielä kysyä: missä Elisabet on nyt? ”En ole mitenkään uskonnollinen, mutta äidin kuolema teki minusta jollain tavalla panteistin. Kun joku lintu katsoo minua pitkään, ajattelen, että siinä on äiti. Tuntuu mahdottomalta, että hän olisi kokonaan poissa.”

Tähän olisi hyvä lopettaa äitienpäiväjuttu. Jätin Miki Liukkosen Ouluun, toivoin hänelle kaikkea hyvää ja arvasin, että helppoa ei tule olemaan.

Suomessa on melkein mahdotonta olla rehellinen julkkis.

P

aluujunassa aloin lukea Eeva Kilven vuonna 2012 ilmestynyttä runokirjaa Kuolinsiivous.

akaisin Ouluun ja vuoteen 2014.

Miki Liukkonen kertoo, kuinka nolosti ura runoilijana alkoi.

Jo ennen Parkanoa oli ymmärtänyt, että se on järkyttävän hyvä ja monipuolinen ja melkein röyhkeä.

”Olin 9-vuotias. Kirjoitin runon tytölle, johon olin ihastunut. Hän näytti sen luokan kovispojille, jotka lukivat sen ääneen luokan edessä. Kaikki nauroivat. Aloin vihata niin naisia kuin miehiä. Enää vihaan miehiä.”

Kuten:

”Erityisesti vihaan valkoisia heteromiehiä. He ovat koko ajan kilpaile-

Rakas Jeesus: tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Saat rakastella minua, saat nauttia minusta sieluineni ruumiineni. Saat kokea mikä ihmisessä on parasta, mikä ihmisten kesken on parasta. Jospa isäsi lähetti sinut maailmaan sitä varten. Mutta

sinä et rakastellut naisia, et perustanut perhettä. Jospa Jumala, isäsi, olisi halunnut riemuita lapsenlapsistaan…

Huh, pitää muistaa kysyä Kilveltä, kuinka hän, yli 80-vuotias isoäiti, kehtaa tällaista kirjoittaa.

M

enimme Kilven kotiin Tapiolaan valokuvaaja Jukka Ritolan kanssa. Rivitaloasunto löytyi Iltaruskontien päästä. Etupihalla ei kunniapaikalla ollutkaan saniaisia, puita tai kukkaniittyä vaan vanha, vähän ruosteinen, parhaat päivänsä 1980-luvulla nähnyt Toyota Corolla.

Kilpi esitteli autoa ylpeänä: ”Olen ajanut sillä yli satatuhatta kilometriä. Ja tiedättekö: siinä on Carinan moottori!

Sellaisia on kuulemma vain 50”, runoilija kehui ruosteenruskeaa autoaan. ”Rakastan hetkeä, kun se talven jälkeen hyrähtää ihanasti käyntiin heti kun käännän virta-avaimesta.”

Mitä Adamsson sanoikaan leimojen alle hukkumisesta?

Mutta pakko oli puhua muustakin kuin Carinan moottorista. Miten se maailman rakastetuin mummoruno oikein syntyi? ”Kirjoitin sen hyvin nopeasti, tunteen vallassa. Ruotsintajani Kerstin Lindqvist täytti pyöreitä vuosia, enkä ollut muistanut lähettää lahjaa. Siihen aikaan puhelimessa saattoi lähettää sähkösanoman. Sanelin juuri kirjoittamani mummo-runon hänelle. En ikinä voinut kuvitella, että siitä tulisi niin tunnettu ja suosittu, että sitä käytettäisiin jopa kuolinilmoituksissa”, Eeva Kilpi sanoi. Ja lisäsi: ”Usein viimeinen virke on jätetty pois tai se on loivennettu muotoon sitä ennen he elivät elämäänsä.”

Mutta eikö viimeinen virke eli ”Mutta sitä ennen he olivat intohimoisia” ole runon tärkein.

31

Nyt eli kesäkuussa 2023 tulee mieleen, että Suomessa on tällä hetkellä vain kaksi kirjailijaa, jotka voisivat saada perustellusti kirjallisuuden Nobelin.

”Niinpä”, Eeva Kilpi hymyili, ”mummoille ei suotaisi intohimoa”.

Kun mummot kuolevat löytyy vuonna 1987 ilmestyneestä kokoelmasta Animalia osastosta mummo-grafia. ”Kirjoitin ne runot hurmiossa, ensimmäisten lastenlasten tuomassa onnen tilassa. Ne tulivat nopeasti, helposti.

Ehkä ne siksi ovat niin suosittuja: en yrittänyt liikaa, en sommitellut, suunnitellut. Nehän ovat lopulta hyvin tavallisia.”

E

mummo-grafiankin runot ensin. Kuten kaiken muunkin. Minulla on aina mukana lappuja ja kynänysä. Tietokonetta minulla ei ole lainkaan. Kaikki tärkeä syntyy kynällä, ihmeellisen koukeron, kirjaimen ansiosta. Eihän näppäimen napauttaminen ole yhtään sama”, Kilpi sanoi.

N

iin löytyi yhteys 86-vuotiaan Eeva Kilven ja 24-vuotiaan Miki Liukkosen välille – kumpikin kirjoittaa niin runonsa kuin proosansa käsin, kynällä, paperille.

i auttanut lepertely. Kaiken kauniin jälkeen oli kysyttävä Kuolinsiivouksen julkeasta Jeesus-runosta.

Kilpi näytti, mitä juuri nyt oli syntynyt keltaiselle lapulle, siis toukokuussa 2014.

Mistä sellainen tuli runoilijalle mieleen. Että jospa Jumala olisi halunnut ainokaiselta pojaltaan lapsenlapsia eikä ylösnousemusta?

Seis pojat, lopettakaa! Naamiot kasvoilta. Saatte niskaan täitä ja kirppuja.

Menkää uimaan, saunaan. Rauhoittukaa ja lukekaa Hiljaa virtaa Don.

Eeva Kilpi katsoi kainosti silmiin, sanoi:

”Ukraina toi mieleen talvisodan syttymisen. Olin silloin 11-vuotias karjalaistyttö. Ja nyt tunnen aivan saman kauhun, samat sydämentykytykset.”

”Anteeksi. Ei niitä ollut tarkoitus julkaista. Mutta kun putkiremontti pakotti evakkoon, kasasin muovikassin täyteen keltaisia lappuja ja aloin käydä niitä läpi. Siten se syntyi. Kuolinsiivous”, Kilpi selitti. ”Katso nyt. Taas joka paikka täynnä keltaisia lappuja. Sellaisille kirjoitin

32

Taas mummo tiesi muita paremmin, mitä on tulossa.

J

uttelimme pitkään, Eeva Kilpi luki runon videolle ihmeen heleällä, kauniilla äänellä. Yleensä minulla on melkoinen kiire pois haastateltavan

luota, nyt olisin voinut viipyä vaikka aamuyöhön, kuunnella ja katsella vanhaa viisasta, rohkeaa ja ehdottoman rehellistä ihmistä.

Tuli mieleen Miki Liukkonen. Nyt eli kesäkuussa 2023 tulee mieleen, että Suomessa on tällä hetkellä vain kaksi kirjailijaa, jotka voisivat saada perustellusti kirjallisuuden Nobelin.

Miki Liukkonen ja Eeva Kilpi.

Liukkosen aika tulee myöhemmin, Kilpi on ollut jo esillä. Tammikuussa 2003 Turun yliopiston professori Jorma Toivainen oli lähettänyt Kilvelle viestin, jossa hän kertoi ehdottaneensa tälle Nobelin palkintoa. ”Hän lähetti minulle kopion Ruotsin Akatemian Nobel-komitealle lähettämästään kirjeestä. Raikas ehdotus, täytyy myöntää kun henki alkaa kulkea. Ja kirjeessä se perustellaan hyvin”, kirjoitti Kilpi päiväkirjaansa.

Paluumatkalla aloin pohtia Kilven kehimää ajatusta Jumalasta leikkimästä lapsenlastensa kanssa. Se tuntui lohduttavalta, viisaalta, pelastavalta, hyvältä uskonnolta.

Oman lapsensa Jumala voi uhrata uskontonsa takia, lapsenlastaan hän ei uhraisi ikinä.

Kuva: Tero Ahonen / WSOY.

P.S. Tapasin Liukkosen toukokuussa 2014, kirjoitin tämän esseen kesäkuussa 2023. Heinäkuussa 2023 kuulin Miki Liukkosen kuolleen. En halua sanoa, että jo Oulussa outo aavistus lepäsi Liukkosen yllä. Mutta kuitenkin kauhistuttaa se, mitä keväällä 2014 ajattelin ja kirjoitin: ”Jätin Miki Liukkosen Ouluun, toivoin hänelle kaikkea hyvää ja arvasin, että helppoa ei tule olemaan. Suomessa on melkein mahdotonta olla rehellinen julkkis.”

Nyt meillä on vain yksi kirjallisuuden Nobel-ehdokas. Ja se on sanomattoman surullista.

Entä missä on nyt Miki Liukkonen?

Ehkä samalla oksalla kuin äitinsä Elisabet, katsomassa meitä pitkään, mietteliäästi, moittien.•

33

34

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Kun esivanhemmat puhuivat minulle Kirjailija kertoo Soturisuvun synnystä Teksti: Tapani Bagge

B

aggen suvun historia on kiinnostanut minua pienestä pitäen.

Ensinnäkään sukunimi ei ollut ihan tavallinen, vaikka isäni oli kotoisin juvalaiselta pientilalta. Olin kova lukemaan, ja kun jossain kyläpaikassa sattui olemaan tietosanakirja, katsoin siitä ensimmäiseksi Bagget. Yleensä oli mainittu ainakin amiraali Jaakko Bagge, joskus myös Oulun linnan perustaja Pietari Bagge. Tuntui hienolta ajatella, että kuului samaan sukuun kuin he.

Suvussa kulki perimätietona, että Ruotsista olisi joskus 1400-luvulla tullut Suomeen kaksi Baggen veljestä. Toinen olisi asettunut Pohjanmaalle ja toinen tullut Etelä-Savoon. Pian tajusin, että ainakaan vuosisata ei voinut pitää paikkaansa, koska Savoa ei silloin vielä juuri asutettu Ruotsista käsin. Muutenkin tieto tuntui hämärältä, vaikka Baggeja

noilla seuduilla asustikin.

Kun vanhoja kirkonkirjoja alkoi ilmaantua nettiin, tutkin asiaa sen verran, että tajusin Juvan Baggejen haarautuneen Rantasalmen Baggeista, kun isoisäni isoisän isä Antti Juhaninpoika Bagge muutti Juvalle Rantasalmelta vuonna 1806 mennessään naimisiin Anna Henrikintytär Kuosmasen kanssa.

Tyttäremme kastepapiksi osui Terho Asikainen, joka harrasti sukututkimusta ja kuului äitinsä puolelta Rantasalmen Bagge-sukuun. Häneltä sain sukutaulun, jonka mukaan Oulun linnan perustaja kuului sukuumme.

J

oulukuussa 2015 kirjoitin blogiini jutun Isovihasta ja esi-isästäni vänrikki Johan Baggesta, joka Suuressa Pohjan sodassa puolusti Viipuria Pietari Suuren hyökkäystä vastaan ja joutui

sotavankeuteen Siperiaan. Kohta sen jälkeen minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva lentokapteeni Oiva Bagge. Oiva kertoi tutkineensa Bagge-suvun vaiheita 40 vuoden ajan ja kysyi, kiinnostaisivatko hänen tutkimustuloksensa minua.

Oiva oli hiljattain laittanut nettiin Suku Forumille sukutaulunsa, jossa esiintyi 20 sukupolvea Baggeja, aina 1300-luvulta lähtien. Huomasin siinä joitakin vuosilukuja, jotka eivät oikein täsmänneet, mutta arvelin että ne olivat huolimattomuusvirheitä. Hän itse epäili, että monet historiantutkijat olivat tulkinneet lähteitään väärin, koska ruotsinkieliset nimet vanhastaan suomennettiin täällä. Månsit ja Maunot olisivat menneet sekaisin ja yhteydet jääneet oivaltamatta.

35

Abnör Jonsson OO N.N. Lindormsdotter 1318−

Tord Olafsson Bagge OO Ingeborg Jakobsson 1472−1534

Måns Pederson OO Carin Bagge 1438−1517

Jakob Tordsson Bagge OO Anna Svinhufvud 1502−1577

Halsten Månsson Bagge OO Catharina Slatte −1563 Anders Bagge −1586

Måns Bagge OO ?

1510−1559

Bengt Bagge OO Margareta Somme −1577

Bröms Bagge −1586

Peder Bagge OO Ingred Kyle −1599

Hans Månsson Bagge OO 1. Elisabet Finskilä, 2. Margareta Mårtensdotter 1550−1637 Henrik Hansson Bagge OO Anna Månsdotter 1575−1612 −1636 Lars Henriksson Bagge OO Beata Klander 1604−1661 1605−1695 Lorentz Larsson Bagge OO Elisabet Ekestubbe 1631−1671 −1693

Henrik Henriksson Bagge OO ?

1608−1681

Jakob Henriksson Bagge 1605−1682

Per Larsson Bagge OO Brita Gavelin 1650−1705 1650−1711

Henrik Bagge nuor.

1635−1679

Jakob Bagge nuor.

1638−1724

Conrad von Vegesack OO Ingeborg Helena Lang 1645−1705 1662−1740 Johan Peter Bagge OO Catharina Helena von Vegesack 1685−1750 1690−1776

Mikko Törrönen OO Anna Ikäheimotar 1685−1742 1699−1766

Anders Bagge OO Kaisa Törrötär 1723−1809 1723−1798

Baggen soturisukutaulu vastaa romaanin päähenkilön Johan Peter Baggen kirjeissään kuvaamia sukulaissuhteita.

36

Minä tajusin myös, että Terholta saamani sukutaulu pohjautui osin Oivan tutkimuksiin.

L

oppukesästä 2016 Oiva kutsui minut käymään kotonaan Savonlinnassa, ja minä pyysin Terhon mukaani.

Oiva kertoi, että jäätyään 45-vuotiaana eläkkeelle Finnairilta hän oli alkanut tutkia Baggen sukua, koska oli luvannut tädilleen ottaa selvää suvun aatelisesta menneisyydestä.

Oiva oli itse jo 85-vuotias, hänen näkönsä oli heikentynyt ja hän oli muutenkin heikossa kunnossa. Niinpä hän pyysi minua kirjoittamaan Baggen suvun vaiheista kirjan, ilmeisesti jonkinlaisen sukukirjan. En heti tarttunut täkyyn, vaan yritin sysätä urakkaa Terhon harteille, koska hän oli jo tehnyt Asikaisten sukukirjan.

S

iperiaan joutuneen vänrikin tarina alkoi kuitenkin kummitella mielessäni, ja aloin kerätä tietoa aiheesta samoin kuin häntä edeltäneistä Baggeista.

Niitä tietoja ajattelin käyttää vänrikin muistelmissa, joita hän vankeudessa laatisi. Historiallinen romaani lähti pikku hiljaa hahmottumaan päässäni.

Joitain yksityiskohtia raapustin jo paperille ja näpyttelin koneelle.

Samaan aikaan Terho perehtyi tarkemmin Oivan tutkimukseen. Hän tuli siihen tulokseen, että Oiva oli mielivaltaisesti yhdistellyt muutamankin eri Bagge-suvun jäseniä eikä ollut juuri perehtynyt alkuperäisiin lähteisiin.

Asiakirjojen mukaan vanhin tunnettu esi-isämme oli juuri Suuren Pohjan sodan aikainen Savon jalkaväkirykmentin vänrikki Johan Bagge. Johanin vaimo taas oli baltiansaksalaiseen aateliin kuuluva Catharina Helena von Vegesack, jonka isä oli ollut Savon jalkaväkirykmentin kapteeni.

Oiva piti sinnikkäästi kiinni väitteistään Bagge-suvun aatelisesta menneisyydestä. Suku Forumilla hän tuntui jopa saavan kannattajia, vaikka Terho laati Ritva Jurvasen ja Kaija Salmisen kanssa tutkimuksen Havaintoja 1600ja 1700-lukujen Bagge-suvuista, joka ilmestyi Genos-lehden numerossa 4/2018. Keskustelu nettipalstalla kävi kiivaana.

J

os Terho oli oikeassa, kirjaidealtani putosi pohja. Pikemminkin tuntui, että sukututkimussopasta voisi kehittää oman romaaninsa. Ehkä dekkarin.

Historiallisen romaanin suunnitelma oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että olisi ollut sääli hylätä se. Päätin vielä vierailla Jumikkalan kartanossa ja sen Bagge-museossa Rantasalmella. Ehkä sieltä löytyisi jotakin, joka sysäisi kirjaa eteenpäin.

Onneksi vierailin, ja onneksi sain poikkeuksellisesti luvan yöpyä kartanossa.

Museon näyttely ja ilmapiiri inspiroivat minua suuresti. Jäin yksin kartanoon pimeäksi elokuun yöksi. Ukkonen katkaisi sähköt lähitienoolta.

Kun keskiyöllä havahduin ullakolta kuuluvaan rapinaan ja kolahdukseen, epäilin siellä liikkuvan esi-isäni hengen, joka halusi tavata minut. Varustauduin taskulampulla ja kiipesin jyrkät natisevat portaat pölyiselle vintille.

Valokiilassa vilahti vain harmaa peltohiiri, mutta samasta hämähäkinverkkojen somistamasta nurkasta silmiini osui pieni ruskea puuarkku. Sen kanteen oli liimattu haalistunut konekirjoitettu osoitelappu: Kansallisarkistoon. Jostain syystä kirstu oli jäänyt toimittamatta perille.

Arkku ei ollut lukossa. Avasin kannen ja löysin vänrikki Johan Baggen sotavankeudesta lähettämät kirjeet sekä hänen ja Catharina von Vegesackin täyteen kirjoitetut mustat nahkakantiset muistikirjat. Vanhoja koristeellisia käsialoja ja vanhaa koukeroista ruotsin kieltä oli vaikea tulkita hauraista kirjeistä ja muistikirjojen kostuneilta sivuilta, joiden reunoja hiiret olivat nakertaneet, mutta tutkin niitä lumoutuneena. Esivanhempani puhuivat vuosisatojen takaa suoraan minulle.

R

omaani lähti kulkemaan kuin siivillä. Helppoa sen tekeminen ei silti ollut.

Taustatyö vei muun toimen ohessa pari vuotta. Haalin koti- ja ulkomaisista antikvariaateista, kirjakaupoista ja kirjastoista noin 160 kirjaa, luin niitä ja kolusin nettiarkistoja ja Kansallisarkistoa. Vertailin löytämiäni kirjoituksia ja

37

Kun keskiyöllä havahduin ullakolta kuuluvaan rapinaan ja kolahdukseen, epäilin siellä liikkuvan esi-isäni hengen, joka halusi tavata minut.

Kuva: Minna Bagge.

historiallisia asiakirjoja. Jos löytyi ristiriitoja, luotin Johaniin ja Catharinaan.

He olivat sentään sukua. Miksi he minulle valehtelisivat?

Samaan aikaan kirjoitin ja julkaisin puolenkymmentä muuta kirjaa vuodessa ja tein niiden vaatimat taustatyöt.

Soturisuvusta kirjoitin ensin alun ja lopun, sitten tarkemman synopsiksen.

Varsinainen kirja syntyi kahdesssa erässä ja vaati vielä aika lailla muokkausta ja hiomista. Luvut hakivat paikkaansa viimeiseen asti.

Kaikkiaan kirjan parissa vierähti kuutisen vuotta. Vaikka olen ennenkin tehnyt historiallisia romaaneja, Soturisukua oli jo taustatyön osalta kaikkein

38

työläin. Tapahtumat ulottuvat 1500-luvulta 1700-luvulle, Lontoosta Siperiaan ja Prahasta Jäämeren rannalle. Henkilöitä en ala edes laskea. Sotaisina aikoina ruumiita tuli varmasti enemmän kuin kaikissa dekkareissani yhteensä.

Kirjan tekeminen on ollut upea kokemus, jonka mittaan olen saanut eläytyä Baggejen ja Vegesackien mukana monenlaisiin tilanteisiin ja tunteisiin, laidasta laitaan. Kiinnyin päähenkilöihini niin, että tuntui ikävältä jättää heidät lopussa oman onnensa nojaan. Onneksi tiedän heidän jatkostaankin jotain.

Toivon, että lukijakin nauttii tästä matkasta halki vuosisatojen Catharinan ja Johanin sekä Johanin esi-isien seurassa. •

Tapani Baggen noin 140 kirjan laajuiseen tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, lasten- ja nuortenkirjoja sekä sarjakuvakäsikirjoituksia.

Soturisukua-romaanin julkaisupäivänä, 2.10.2022, Bagge täytti 60 vuotta.

ALKUVUODEN 2023 KIRJAUUTUUKSIA Kuva: Veikko Aro-Heinilä

Ympärillä Tansania tuoksuu ja hehkuu. Swahili soi.

Valo ja rikkaat aistimukset tulvivat jokaiseen soluun, ihmisten kiireettömyys ja toiminnan näennäinen kaoottisuus tekevät olon kotoisaksi. Mutta on muutakin. Vaikka eletään 2000-luvun alkua, toharajuhlissa tytöiltä edelleen silvotaan sukupuolielimiä.

On teini-ikäisten tyttöjen ja aikuisten miesten välille sovittuja avioliittoja, joita morsianten on lähes mahdotonta välttää.

Irja Aro-Heinilä on työskennellyt opettajana Keniassa 1980-luvulla ja Tansaniassa 1990-luvun lopulla.

Tansaniassa hän toimi useita vuosia Morogoron hiippakunnan naistyön johtajana. Afrikan-vuodet avarsivat näkemään aivan toisenlaisen maailman, kulttuurin ja moraalin.

9 789 523 87 044 4

Berthan kouluikäinen pojanpoika Väinö elää 1920-luvun Viipurissa. Hänen kanssaan jutellessaan Bertha kurottaa menneeseen, siirtyy vuosien taakse.

MAI TOLONEN

Kuva: Susanna Lehto

Rose ei vastaa heti kysymykseeni tapaamisesta. Kiipeämme raput ja ohitamme hiilipannun vieressä nuokkuvan kokin, jonka erittäin korkea valkoinen hattu on päässyt putoamaan olkapäälle.

Emme häiritse häntä tällä kerralla, mutta päätämme tulla jonakin päivänä maistelemaan hänen paistamaansa kanaa. Olemme siis lopulta samaa mieltä siitä, että haluamme tavata toisemme uudestaan. Rose muuttuu lyhyen matkan aikana hermostuneeksi. Hänen katseensa seuraa ohi kulkevia ihmisiä.

Rose selittää, ettei millään ehtisi pariin päivään tavata, että olisi tehtävä joitakin asioita. Hän painottaa lauseen viimeistä sanaa jotenkin kummallisesti. Mitä lienee sen taustalla?

ISBN 978-952-387-044-4 84.2 Päällys Markku Yli-Erkkilä www.warelia.fi

Bertha syntyi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1840-luvulla.

Nälkävuodet kuljettivat etelään. Taakse jäivät punainen kapiokirstu, lattialankkujen tuttu narahdus, oma kieli.

Tilalle hän sai seitsemän lasta, Viipurin ja talon, jonka pihalla oli syreenimaja. Sodat ja vallankumoukset oli elettävä, omat ja lasten murheet kannettava.

”

Suvussa säilyneet vanhat dokumentit veivät Mai Tolosen arkistoihin etsimään lisätietoja historian varjoihin unohtuneista ihmisistä. Näiden kohtalot ja salaisuudet avasivat kiehtovia ja yllätyksellisiä näköaloja menneeseen, sen yksityisiin ja yhteisiin murtumakohtiin.

9 789523 870376

”

Pimeys antoi periksi. Maisemasta irtosi hiljalleen puiden runkoja, talon nurkkia, lumeen jääneitä eilisen jälkiä. Edessä oli outo aamu. Tänään he lähtisivät.

MEILTÄ ON AINA LÄHDETTY

Mutta ei elämää voi muistaa. Voi muistaa vain jonkun pienen murusen, niin kuin tulenkajon kartanon väentuvassa tai korvarenkaat kämmenellä. Miksi sitä muistaa jonkun tietyn asian, vaikka päivät ja vuodet sen ympäriltä ovat hävinneet?

Ja ovatko muistot totta vai muuttuvatko ne vuosien mittaan?

Nyt ei suututtanut. Mama huojui siinä edessäni liian pieni lakki päälaellaan, kamera olalla. Hän ei ottanut kuvia.

Kunnioitti. Mä en ollut hänelle hetken ihastusta tuottava turistinähtävyys, vaan ihminen. Tiesin vaistomaisesti, että halusin tutustua häneen. Muutenkin kuin siksi, että tarvitsisin häntä, mutta en tiennyt miten. Olin niin omien ongelmieni väsyttämä, että voimia enempään ei liiemmälti ollut.

’’

Tyttöjen ympärileikkauksista tutkimusta tekevä suomalaisnainen muuttaa aiemmasta elämästään tuttuun Morogoroon ja tutustuu masai-heimoon kuuluvaan nuoreen naiseen. Vaikeiden ihmissuhdesolmujen pakoileminen yhdistää näitä kahta, suuria ratkaisuja on tehtävä.

Aro-Heinilä on teologian tohtori, jonka väitöskirjan aiheena oli naiskuva ja naisen rooli Hilja Haahden tuotannossa.

Hän on myös kirjoittanut kirjan Hilja Haahden elämästä (SLS, 2007).

Monipuoliseen kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös romaaneja ja runokirjoja.

Espoolainen Mai Tolonen on tehnyt työuransa eurooppalaisen tutkimusja innovaatiopolitiikan parissa Helsingissä ja Brysselissä. Meiltä on aina lähdetty on Tolosen toinen romaani. Kirjan päähenkilö Bertha vilahti myös Tolosen esikoiskirjan Kupai nau – nähdään pian (2018) siirtolaistarinoissa.

irja aro-heinila

Kuuma aurinko lyö lentokentällä vastaan tuttuna ja tukahduttavana. Hartiat ovat kummallisen keveät, paluu Morogoroon tuntuu hyvältä ja oikealta.

’’

ISBN 978-952-387-037-6 84.2 Päällys Markku Yli-Erkkilä www.warelia.fi

39

40

Kuva: © Veikko Somerpuro/WSOY.

HS 4.7.2023

ERÄS LUKIJAKIRJE Teksti: Marko Vesterbacka

H

elsingin Sanomissa julkaistiin heinäkuun alussa työtovereiden muistokirjoitus 26.6. äkillisesti menehtyneestä neurokirurgi Juha Hernesniemestä.

Hernesniemi sanoi muistokirjoituksenkin mukaan usein, että ”niin kauan kun pystyn seisomaan käsillä, pystyn myös leikkaamaan”. Joskus hän sanoi niinkin päin, että ”niin kauan leikkaan, kun pystyn käsillä seisomaan”.

Käsillään Hernesniemi pystyi seisomaan koko aktiivisen työuransa loppuun asti, yli seitsemänkymppiseksi.

Hernesniemellä oli elämänmittaiseen käsilläseisontaan erityinen tausta: hän harrasti poikavuosina telinevoimistelua ja saavutti kilpailuissa jonkinlaista menestystäkin.

Hernesniemi oli myös perfektionisti. Se oli hänelle ammattiin liittyvä

välttämättömyys. Hänellä oli ankara asenne työhönsä, hänen mielestään siinä oli olemassa vain oikeita suorituksia ja virheitä. Jälkimmäisiä pyrittiin kaikin keinoin välttämään. Tämän ajattelun kannalta oli luontevaa, että hänen urheilulajikseen oli nuorena valikoitunut juuri telinevoimistelu, loputtomien toistokertojen laji, jossa jos missä on "vain oikeita suorituksia ja virheitä".

E

sikuvallisillakin ihmisillä on omat esikuvansa. Nuoren Hernesniemen idoli, lapsuuden ja nuoruuden urheilijaesikuva, oli 50-luvun parhaaksikin arvioitu suomalainen telinevoimistelija Kalevi "Nikru" Suoniemi.

Kirjoitin Suoniemen muistelmamuotoisen elämäkerran vuonna 2007. Kun elämäkerta lokakuussa 2007 ilmestyi,

Hernesniemi hankki sen käsiinsä ja kirjoitti joulunpyhinä Suoniemelle kirjeen. Siinä hän kiitti lämpimästi esikuvaansa ja sanoi, että telinevoimistelussa hankittu motoriikka, voima ja rohkeus ovat olleet hänen ammatillisen osaamisensa peruskiviä.

Ja kuten kaikki Juha Hernesniemen oman elämäkerran lukeneet tietävät, hän itse herätti kollegoissaan ympäri maailman ihmetystä nopeudellaan ja rohkeudellaan.

H

ernesniemi lähetti pitkän kirjeensä Kalevi Suoniemelle vuoden 2008 alkupäivinä. Nikru – telinetaiturin muistelmat oli Warelian ensimmäinen kirja, ja Hernesniemen kirje on ollut minulle yksi kaikkein mieluisimmista lukijakirjeistä, joita kustantamiini kirjoihin liittyen olen saanut lukea.

41

Kalevi kuoli vuonna 2010. Hernesniemen kirje hänelle on jo luvan kanssa muuallakin julkaistu, joten kopioin siitä pari katkelmaa tähän:

"Kertomus elämäsi vaiheista on loistava esimerkki kuinka sitkeys, voima ja päämäärätietoisuus vievat pitkälle.

Osaat myös antaa arvon muille. Kuten monesti toteat ympärillä olleiden olleen erittäin lahjakkaita voimistelijoita tai muuten lahjakkaita, eivät kuitenkaan osanneet sinun tavallasi tehdä työtä päämäärän tavoittamiseksi. Olet kokenut monia kovia asioita, ihailin keskittymiskykyäsi vaikeina aikoina, kehon ja mielen hallitsemista kriittisissä tilanteissa, kun mieltä on järkytetty juuri ennen huippusuoritusta.

Erityisen mieluista oli tunnustuksen antaminen Einari Helenille, jonka tapasin poikavoimisteluvuosinani ja näin kuinka hän uhrautuvasti teki töitä voimistelun eteen."

"Mieleen painuva oli ilmaisu aakkosten viimeisistä kirjaimista työstä (TYÖ), sitä olet todella tehnyt antaumuksella ja intohimolla, mutta kuten mainitsit myös huumorin ja juttelun säestämänä. Näinpä raskaasta tulee keveää. Sekä voimistelussa että työssäsi näkyvä helppous ja vaivattomuus ei luonnollisesti ole tullut itsesyntyisenä vaan erittäin voimakkaan työn ja harjoittelun kautta. Kuten monesti kerroit, muita ällistyttävä ja harmittavakin nopea urakkasuoritus oli yli 40 vuoden harjoittelun tulosta. Sivulla 288 on kappaleessa kiteytettynä hyvä ohje työhön ja elämiseen: 'Voima ei ole pelkkää fyysistä voimaa, ei yhden miehen tai isommankaan joukon voimilla kovin pitkälle pötkitä. Voima on myös kokemusta ja näkemystä, ammatillista osaamista, tietoa mahdollisuuksista ja välineistä, uskallusta ja kokeilun halua.

Se on myös henkilökohtaisia suhteita, lujaa ystävyyttä ja sakin yhteishenkeä, taitoa innostaa mukaan muita ja pitää työn iloa yllä' - tällä elämänohjeella pärjää pitkälle missä tahansa."

42

"Olet vaikuttanut monien ihmisten elämään ja jaksanut vaikeuksista huolimatta vaikeissakin tilanteissa puristaa eteenpäin. Olet suuri mies Nikru, vaikka en tätä nimeä ole koskaan rohjennut käyttää kun pikkupoikana katselin sinua ihaillen ja ylöspäin. Kiitos esimerkistäsi, tällä tavalla yhteisössä pitää elää ja vaikuttaa ympäristöönsä."

"Parhainta jatkoa, jos joskus tiemme kohtaavat, niin voit olla vakuuttunut että pidän suurena kunniana tavata sinut.

Ystävällisin terveisin Juha Hernesniemi Neurologian ylilääkäri, professori, vastuualuejohtaja HYKS Neurologian klinikka 00029 HUS"

K

un lähes viisitoista vuotta myöhemmin luin ja kuuntelin Juha Hernesniemen omaa muistelmateosta, ymmärsin, että joskus tuon kirjeen kirjoittamisen aikoihin tai vähän sen jälkeen hän oli alkanut aktiivisesti pohtia myös omien muistelmiensa kirjoittamista. Niiden julkaisemiseen kului lopulta melkein viisitoista vuotta. Hernesniemen teos Aivokirurgin muistelmat ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 2022. Kirjan pituus sattuu olemaan lähes sivulleen sama kuin Nikrun (Nikru 487 sivua, Aivokirurgin muistelmat 489 sivua). Äänikirjana Aivokirurgin muistelmat kestää yli 20 tuntia.

Moni taho oli kuulemma tarjoutunut kirjoittamaan Hernesniemen muistelmat, mutta hän halusi kirjoittaa ne itse, oman näkemyksensä mukaisesti, ja vasta sitten kun on niiden aika. Se olikin hyvä, sillä tuskinpa teoksesta olisi tullut niin omaääninen ja kiehtova jonkun muun kirjoittamana.

Arvaan, että Aivokirurgin muistelmien perusteellisuus ja lukemattomien leikkausten yksityiskohtainen ja aika toisteinen kuvaus on jakanut lukijoiden ja ehkä varsinkin äänikirjan kuuntelijoiden mielipiteitä. Itse pidin tässä teoksessa ihan erityisesti juuri siitä yksityiskohtaisesta ja toisteisesta puolesta niin kuin yleensäkin pidän kaikesta yksityiskohtaisesta kerronnasta.

Jokaisella teoksella täytyisi olla oma erityinen sielunsa, ja Aivokirurgin muistelmilla on. Toisteisuuskin kääntyy Hernesniemen teoksessa tarkoituksenmukaiseksi kerrontastrategiaksi ja tehokeinoksi, joka jää lukijalle voimakkaasti mieleen.

Juha Hernesniemen muistelmateos ja Juha Hernesniemi itse ovat loistavia esimerkkejä siitä, ”kuinka sitkeys, voima ja päämäärätietoisuus vievat pitkälle”. •

Tamperelainen 28.11.2007.

Erään kustantamon synty Teksti: Marko Vesterbacka

K

un Kalevi Suoniemi vuonna 2010 kuoli, hautajaisissa oli mukana myös urheilutoimittaja Raimo ”Höyry” Häyrinen. Hautajaisten jälkeen hän soitti minulle ja sanoi, että Nikru on paras hänen koskaan lukemansa urheilukirja. Olin oppinut tuntemaan Kalevi Suoniemen vain neljä vuotta aikaisemmin.

Tapasin Kalevin ensi kertaa kesällä 2006 hänen mökillään Lempäälässä, Höytämöjärven rannalla, kun olin mukana tekemässä kirjasarjaa Tampereesta ja tamperelaisista yrityksistä.

Haastattelin Kalevia kerran ja toisenkin ja kiinnostuin hänestä toden teolla.

Meillä synkkasi erinomaisesti. Kalevi täytti sinä kesänä 75 vuotta, minä olin 34 ja ahne kirjoittamaan ja haastamaan itseäni.

Päätoimisesti olin Poliisikoulun opettaja, mutta olin tehnyt viisi viime vuotta sivutoimisesti ja intensiivisesti myös kirja-alan alihankintatöitä: kirjoitin, toimitin ja kustannustoimitin.

Lisäksi ylläpidin rakentamaani Warelia-nimistä ryhmätyö- ja projektinhallintasivustoa. Sitä käytettiin avuksi Tampere-kirjasarjankin tekemisessä, jossa meitä kirjoittajia oli kaikkiaan parikymmentä. Yhtenä omalla kirjoitusvastuullani olleista yrityksistä oli henkilönostimia valmistava Bronto Skylift, jonka Kalevi Suoniemi oli ystävänsä Aaro Laitisen kanssa perustanut.

Käytin Kalevin haastattelua osana Brontosta kirjoittamaani yritystarinaan, mutta selväksi tuli saman tien, että ammennettavaa riittäisi paljon enempäänkin. Kalevi oli aivan ainutlaatuinen yhdistelmä. Hänellä oli merkittävä elämäntarina, hänen tarinansa

avasi merkittävällä tavalla näkymiä muuhunkin historiaan – ja hän oli suullisen kerronnan mestari.

Olin haudutellut mielessäni mahdollisia suurisuuntaisia kirjahankkeita, joita haluaisin toteuttaa alusta loppuun oman näkemykseni mukaisesti. Eli olisi alettava myös kustantaa kirjoja.

Kalevin kohtaaminen ratkaisi, että ensimmäinen Warelian kirja olisi hänen elämäkertansa. Kirjoitin sitä kesäkuun alusta syyskuun puoliväliin 2007. •

43

Varis

Teksti ja kuva: Mikko Ylinen, kuvankäsittely Salla Yli-Erkkilä

V

aris on sitten hieno lintu. Siihen nähden on ehkä hiukan epäloogista, että koen sen kanssa jonkinlaista hengenheimolaisuutta.

Minua ilahduttaa usein suhteellisen merkittävästi variksen äännehdintä, josta varmaan ei ole ihan asiallista puhua lauluna. Joka tapauksessa on puhuttelevaa, kuinka lintu silmin nähden ponnistelee äänenmuodostuksessaan, ja kaikki mitä se saa aikaiseksi, on onneton raakunta. On vielä joitakin yksilöitä tai tilanteita, joissa ääni on erityisen surkeaa, ponnetonta kähinää. Ei ole siis lintumaailman oopperalavoille tuosta linnusta, mutta siitä huolimatta pidän sen ääntä vähintään sympaattisimmasta päästä olevana.

44

En muista kuitenkaan koskaan heränneeni variksen elämöintiin. Näin tapahtuessa voivat tulla toiset tunteet.

V

ariksen ääntely on hyödyllistä lintuyhteisössä. Monet lintulajit, vaikka eivät sinänsä pidäkään mahdollisesta munarosvosta, hyötyvät kuitenkin varisten läsnäolosta.

Niistä on nimittäin se ilo, että kun ne huomaavat jonkun vaaran kuten vaikkapa ketun, ne alkavat pitää mekkalaa, jonka ansiosta muut linnut, mikäli ovat yhtään järkeviä, ymmärtävät pysyä piilossa tai varuillaan.

Variksen viesti yhteisölle on siis usein periaatteessa ikävä. Se kerrotaan valittavalla äänellä, ja sisältö on tyly.

Mutta siitä on hyötyä niille, jotka viitsivät sitä kuunnella.

Ihmisten näkökulmasta varis on tavallisesti ärsyttävä tapaus, haittalinnuksikin mainittu huviammuskelun kohde sekä metsästäjien ja metsästyskoirien harjoitusmateriaalia. Se on siis syrjitty ja vainottu, halpana pidetty roskalintu, jonka kognitiiviset kyvyt ovat kuitenkin riittävät ohittaakseen huomattavan määrän arvostelevaan lajiin kuuluvia yksilöitä. Nimittäin harva alle 7-vuotias ihminen on varista älykkäämpi, ja siltä usein vaikuttaa, ettei moni aikuinenkaan pärjää sille tässä suhteessa.

Varis ymmärtää liikennesääntöjenkin päälle; jonkun tutkimuksen mukaan varis kykenee päättelemään, minkä puoleinen liikenne maassa on, ja käyttäytymään sen mukaan.

V

aris on siis huomattavan älykäs, mutta sitä harvemmin tunnustetaan. Variksella on myös lintumaailmaan nähden poikkeuksellista luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä.

Sen pelkkä ulkonäkökin huokuu älykkyyttä toisin kuin vaikkapa jonkun sepelkyyhkyn, joka ei pöljää kummemmalta näytä, vaikka sinänsä on hyvin viehättävä siivekäs sekin. Mutta tyhmän näköinen. Jotkut sotkat menevät tässä suhteessa jo aivan överiksi.

Ulkonäkö saattaa tosin pettää näissäkin tapauksissa.

Varis pärjää elämässä paremmin kuin esimerkiksi allekirjoittanut. Se sopeutuu monenlaisiin ympäristöihin ja kykenee elättämään itsensä hankkimalla ravintoa melkein mistä tahansa. Se myös kelpuuttaa monenlaiset olosuhteet eikä valittele turhista. Sille ei tunnu olevan mikään ongelma sekään, ettei se saa osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Se on lintukulttuurin henkistä eliittiä, joka on alentanut itsensä nöyräksi palvelijaksi.

I

tse kunnioitan varista suuresti. Varis puolestaan ei piittaa minusta tippaakaan. Sillä tosin on myös hyvä muisti ja ilmeisesti se panee mieleensä, ketkä kohtelevat sitä asiallisesti ja ketkä huonosti. Mikä hämmästyttävintä, varis pystyy tämän tiedon kertomaan myös bändinsä muille jäsenille. Tällaisestakin tutkimustuloksesta muistelen lukeneeni.

Variksesta puhuessani mielessäni häilyy kuva kotoisesta Corvus corone cornixista, mutta periaatteessa koko asia voidaan laajentaa käsittämään muitakin lajeja kuten tutkittuja uudenkaledonianvariksia, mustavariksia ja korppeja.

Varis on Luojalta hyvä onnistuminen.

Suuri osa ihmiskuntaa jää vaille tätä papukaijamerkkiä. Tai varismerkkiä, miten sen nyt ottaa.•

Kirjoittaja on varisten tarkkailun sekä taiteen ja musiikin tekemisen lomassa taittanut useimmat Warelian viime vuosien kirjat.

45

46

Kuva: Mikko Joona.

. okinen t: Kari J Kanne

Musta kuningas

Akseli Salo -sarja jatkuu toukokuussa 2024 Teksti: Olavi Toivola

A

kseli Salo -sarjan kolme ensimmäistä romaania Sattuman tuomio, Viinitarhurin murha ja Laukaus salolla ilmestyivät vuosina 2020–2022.

Neljäs romaani Musta kuningas sijoittuu ajallisesti syksyyn 1933, juuri 90 vuotta tästä päivästä.

Edellinen kirja Laukaus salolla tapahtui kesä–elokuussa samana vuonna, joten uudet seikkailut seuraavat pikaisesti sen jälkeen. Syksyllä 1933 paljastui nimittäin laaja vakoiluvyyhti, josta Suomen lehdistö kertoi aktiivisesti.

Kymmeniä henkilöitä pidätettiin Etsivän keskuspoliisin toimesta. Paljas-

tukset sivuavat olennaisesti Marien ja Akselin, kirjasarjan kahden päähenkilön, elämää, koska pidätyksiin liittyy heidän EK:n käyttöön luovuttamansa vakoilijakortisto. Neuvostoasiamies Juvanovin salaa ylläpitämä aineisto joutui Marien haltuun Viinitarhurin murha -romaanissa Pariisissa.

M

usta kuningas -kertomuksen tausta kumpuaa siitä, kuinka silloinen Mussolinin ja Hitlerin ihailu luo Suomessakin perustan itsevaltiutta havittelevien henkilöiden toiminnalle. Ihmisiä ryhdytään luokittelemaan ja ylemmyydentunto horjahtaa helposti väkivaltaiseksi rikokseksi.

Näitä seuraamuksia Akseli ja Marie ratkovat komisario Arvi Bäckmannin kanssa, vaikka vaikutusvaltaiset ihmiset koettavat sitä estää.

Sarjan aikaisemmat kirjat lukenut tietää, ettei Akseli hyväksy ihmisten eriarvoisuutta eikä epäoikeudenmukaista kohtelua. Juuri se pakotti hänet aikanaan muuttamaan Ranskaan.

Paluu tapahtui vasta, kun presidentti Svinhufvud lupasi puheessaan Mäntsälän tapahtumien yhteydessä, että Suomi on ja pysyy demokratiana.

T

rumpin vaalitoimet ja Putinin aloittama sota pakottivat pohti-

47

maan, miten helppoa on nykyisinkin johdatella vakiintunut, demokraattinen valtio yhden puolueen ja sen myötä yhden henkilön vallan alle.

Se tapahtuu vetoamalla kansalaisten tunteisiin vastakkainasettelulla: Me hyvät / Ne viholliset. Tätä toistetaan paatoksella, kunnes yleisö sen sisäistää.

Hitlerin luoma vihan kohde oli juutalaisuus. Putin pyrkii samaan väittämällä natsien ja lännen tuhoavan Venäjää. Trump vaahtoaa iskulausetta ”Amerikka amerikkalaisille”, hänen vihollisiaan ovat maahanmuuttajat.

T

amperelainen kauppaneuvos Rafael Haarla kaavaili maahamme diktaattoria jo 1929 ennen Mäntsälän kapinaa. Sen jälkeen hän oli perustamassa uutta, äärioikeistolaista puoluetta, Isänmaallista Kansanliikettä (IKL).

Diktaattoriajatusta tuettiin ilmeisesti laajasti. Äärioikeisto vastusti 1930-luvulla kommunismia. Se oli silloin ”vihollinen” yhdessä neuvostopropagandaa levittäneiden asiamiesten kanssa.

Rafael Haarlan kirjoitus ”Mitä on facismi” Aamulehdessä 6.1.1922 paljasti jo varhain hänen aatesuuntansa. Ote lehtitekstistä suorana lainauksena:

Musta kuningas -romaanissa Kauppatorin reklaamipylväässä oleva juliste innostaa Marien ostamaan tällaiset kumijalkineet, koska syksyn sadekausi on tulossa. Nokian Gummitehdas Oy:n mainosjuliste on vuodelta 1933. Kauniin 1930-luvun tyylinäytteen on luonut G. Wichmann.

M

usta kuningas keskittyy Tampereelle, mutta myös Pirkkala on tapahtumien näyttämö. Ratkaisuja etsittäessä käydään Helsingissä, Turussa ja Nokialla. Tyrvää on mukana, koska Marie ja Akseli vihitään Tyrvään pappilassa heti kirjan alussa. Laukaus salolla -kirjahan päättyi Marien ilmoitukseen: ”Myös minä taidan odottaa lasta.”

Tampereella esitetään loistavaa operettia ”Puolalaista verta”, vietetään Aleksis Kivi -juhlaa ja Tuomiokirkossa konsertoi Marian Andersson.

Turussa ja Helsingissä piipahtaa Rans-

48

kasta kohutähti Josephine Baker. Kulttuuri säteilee syksyllä 1933.

Marien odotusaika ja Salojen taloudenhoitajan Alisan opiskelu tuovat perheen piiriin nuoren apulaisen, joka lisää naurua ja kodikkuutta. Tampereelle Laatokan Karjalasta opiskelemaan saapuvalla nuorukaisella on itärajalta paljon tarinoita. Ampuakin hän osaa.

Musta kuningas on viimeistelyvaiheessa. Tarkistelen taustoja, lyhentelen tekstiä ja lisäilen elämän kuvaukseen makuja, värejä ja hajuja.•

Ensimmäinen osa äänikirjana Teksti: Marko Vesterbacka

Romaanisarjan ensimmäinen osa, Sattuman tuomio, julkaistiin marraskuussa 2022 myös äänikirjana. Äänikirjan tuotti Silencio Oy, joka on Suomen johtava äänikirjojen tuotantoyhtiö ja on tuottanut suurimman osan Warelian aikaisemmistakin äänikirjoista.

Lukijaksi saatiin tämän kirjan kannalta paras mahdollinen ääni, Markus Bäckman. Rautaisen lukijakokemuksensa ja miellyttävän äänensä lisäksi hänellä oli tähän projektiin aivan erityislaatuiset valmiudet. Sattuman

tuomion lukijalta nimittäin toivottiin muun muassa ranskan ja saksan kielen sujuvaa ääntämystä. Muutamalta Silencion vakituisesti käyttämältä lukijalta ranska kyllä taipuu, mutta kun samalta lukijalta toivottiin myös Tampereen ja Tyrvään murteiden intonaation hallintaa, toivottu kielten ja murteiden repertuaari löytyi tiettävästi vain yhdeltä henkilöltä, Markus Bäckmanilta. Bäckmanin henkilöhistoria takasi, että nämä kaikki kielet ja murteet sujuivat vaivatta. Lisäherkkua lukijalle itselleen lukemisen aikana tarjosi se, että Markus Bäckmanin isovaari

oli tyrvääläinen apteekkari O. A. Bäckman – ja kirjan yksi päähenkilöistä on tyrvääläislähtöinen komisario Arvi Bäckmann, jonka kirjassa kerrotaan alkaneen kirjoittaa sukunimeään kahdella ännällä erotukseksi juuri tuosta samaisesta apteekkari Bäckmanista.

Apteekkari Bäckmanin rakennuttamassa talossa toimii nykyään Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, ja sen historiasta tehdyn lyhytelokuvan kertojaäänenä toimii kukapas muu kuin – apteekkarin pojanpojanpoika Markus Bäckman.•

49

LOPPUVUODEN 2023 KIRJAUUTUUKSIA

OSTA OMAKSI WARELIAN OMASTA VERKKOKIRJAKAUPASTA TAI HYVIN VARUSTELLUISTA MYYMÄLÖISTÄ!

Kirjailijahaastattelu kirjapäivillä

Vuodet presidentin puolisona Teksti ja kuvat: Riikka Riutta

Tohtori Jenni Haukio oli haastateltavana Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä kesällä 2023.

51

Peppi Salosen (vas.) ja Maria Rautasen haastattelussa tohtori Jenni Haukio.

T

ohtori Jenni Haukio oli Warelian kesätyöntekijöiden ja kummikoulun, Vammalan lukion, oppilaiden Peppi Salosen ja Maria Rautasen haastateltavana Vanhan kirjallisuuden päivillä. Vexve Areenalla Sastamalassa 30.6.2023 järjestetty tilaisuus veti ennätysyleisön, paikalla arvioidaan olleen noin 1 200 kuulijaa.

Turun kirjamessujen ohjelmajohtajana pitkään toiminut Haukio kehui aluksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien profiilin olevan aivan ainutlaatuinen ja erottuvan kaikista muista kirjallisuustapahtumista.

Haukion mukaan Sastamalassa on kaiken ytimessä vanha kirjallisuus.

Täällä kirjan elinkaari pitenee, tässä

52

tapahtumassa tuodaan esiin, että kirja ei ole kertakäyttötavaraa, sen elinikä ei ole vain yksi kevät- tai syyskausi, vaan kirjat elävät aikaa. Voimme löytää menneiden vuosikymmenten kirjallisuudesta niin suuria helmiä ja aarteita, että ne saattavat jopa muuttaa koko elämämme.

Haukio kertoi lukeutuvansa Vanhan kirjallisuuden päivien vakiokävijöihin ja tulevansa mielellään joka vuosi uudelleen. "On ihanaa saada taas olla täällä", hän kommentoi.

H

aukion kirja Sinun tähtesi täällä (WSOY) keskittyy vain ja ainoastaan Haukion julkiseen toimintaan presidentin puolisona sekä niihin

asioihin ja arvoihin, joiden parissa hän on toiminut. Kirja tarjoaa lukijoille mahdollisuuden tutustua presidentin puolison rooliin ja asemaan sekä siihen, millä tavoin ja millaisten periaatteiden ohjaamana Haukio on itse kyseistä tehtävää hoitanut.

Kirjan sisällön ja näkökulmien rajaaminen oli suuri haaste. Kokonaisuutena kirja oli Haukiolle antoisa ja hieno projekti ja hän iloitsee, että se tuli valmiiksi ennen kesää.

T

ärkeitä ja keskeisiä teemoja teoksessa ovat muun muassa lasten ja nuorten hyvinvointi, syrjäytymisen ehkäisy, luonto, ympäristö, eläinten hyvinvointi, sotaveteraanit ja lotat,

menneiden sukupolviemme perinnön vaaliminen ja kotiseuturakkaus. Haukio painotti, että kotiseuturakkaus on voima, joka saa meidät vaalimaan yhteistä hyvää. Haukio kertoi käsittelevänsä teoksessaan myös omia karjalaisia juuriaan ja niiden merkitystä hänelle.

Teos tarjoaa lukijoilleen perustietoa sekä presidenttiyden institutionaalisesta viitekehyksestä, kattaen esimerkiksi presidentin virka-asunnot ja niiden kulttuurihistorian, sekä perustietoa presidentin puolison virallisesta roolista.

Presidentin puolison rooli ei ole vastoin yleistä oletusta virkatehtävä.

Puoliso ei ole virkasuhteessa presidentin kansliaan. Presidentin puolison ei ole pakko osallistua instituution toimintaan millään tavalla, mukanaolo on täysin vapaaehtoista. Haukio itse kokee olevansa etuoikeutettu ja pitää suurena kunniatehtävänä saada edustaa maatamme.

sai tutustua muun muassa presidentti Barack Obaman puolisoon Michelle Obamaan.

Valtiovierailuilla Haukio on keskittynyt presidentin puolison roolissa kulttuurisiin arvoihin ja pyrkinyt tuomaan esiin suomalaista kirjallisuutta, menneistä klassikoista aina tämän päivän uutuuksiin.

H

aastattelijat kysyivät, miten Haukio toivoo tulevansa muistetuksi tasavallan presidentin puolisona. Hän toivoi jäävänsä mieliin henkilönä, joka on ollut läsnä omana itsenään, ei ole esittänyt mitään roolia tai yrittänyt rakentaa mitään, mikä ei olisi olemassa hänessä luonnostaan. "Haluaisin tulla muistetuksi sellaisena omanlaisena tyyppinä, kuten meistä jokainen", Haukio toteaa.

Tilaisuuden jälkeen tohtori Haukio kohtasi lukuisat signeerausten ja yhteiskuvien pyytäjät elegantin tyylikkäästi, ystävällisesti, kärsivällisesti ja lämpimän kohteliaasti, kuten vain valtakunnan ensimmäisen naisen arvokkaaseen rooliin sopii. •

Presidentin puolisoon kohdistuu jossain määrin samoja toiveita ja olettamia kuin itse presidenttiin, yhtenä esimerkkinä poliittinen sitoutuneisuus. Eniten Haukio sanoi kuitenkin yllättyneensä presidentin puolison roolin kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta koko elämänmuotoon. Joskus hän kertoi kaipaavansa yksityisyyttä.

T

ärkeimmistä valtiovierailuista puhuttaessa Haukio nosti kohokohdiksi ensimmäisen virallisen valtiovierailun Ruotsiin, presidentti Sauli Niinistön aloitettua kautensa vuonna 2012, sekä Yhdysvaltain‑vierailun vuonna 2016, jolloin Haukio

53

54

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Matka mielenkiintoisesta lukukokemuksesta onnistuneeseen kirjailijahaastatteluun Teksti: Peppi Salonen

E

nsimmäisenä työpäivänä uudessa kesätyössäni eteeni asetettiin neljä kirjaa. Kirjoista tulisi olemaan kirjailijahaastattelut Vanhan kirjallisuuden päivillä. Katseeni osui heti Irja Aro-Heinilän kirjaan Kun emme mitään muuta voi. Luin takakannen ja innostuin vielä enemmän. Tiesin, että tästä tulee hyvä kirjailijahaastattelu.

Aro-Heinilän kirjassa sukelletaan kuuman auringon alle Afrikkaan, Tansanian Morogoroon. Tämänkaltainen miljöö oli itselleni hieman vieras ja tuntematon, mutta kiinnostuin siitä heti. En ole itse koskaan päässyt käymään Euroopan ulkopuolella, mutta onneksi kirjojen avulla on mahdollista matkustaa minne tahansa. Aro-Heinilän kirja veikin minut matkalle Tansaniaan, tärkeiden ja vakavien aiheiden keskelle.

O

n tärkeää, että kirjan aiheista, tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja ennalta sovituista avioliitoista, puhutaan ja tietoisuutta niistä lisätään.

Itse feministinä olen tietysti kiinnostunut tasa-arvosta ja etenkin naisten oikeuksien toteutumisesta. Sydäntäni riipaisi useasti lukiessani kirjaa.

Olen tiedostanut, että näin Suomessa asuvana minulla on hyvät oltavat nuorena naisena. Asia on kuitenkin aivan eri Afrikan kulttuureissa. Silpomisesta aiheutuu henkistä ja etenkin fyysistä haittaa naisen koko loppuelämäksi.

Saan itse päättää puolisoni ja avioitua, mikäli haluan. Tämä ei ole itsestäänselvyys kaikissa kulttuureissa. Näin länsimaisen silmin en edes pysty kuvittelemaan, miten kamalaa naisen

elämä voi olla paikassa, jossa tasa-arvosta ei juuri ole tietoakaan.

A

ro-Heinilän kirjan lukeminen oli paikoin rankkaa. Jouduin itse pitämään välillä taukoja lukemisesta. Silti pidin kirjasta. Kirja on mukaansatempaava, hyvin mielenkiintoinen ja opin itse paljon sen myötä.

Alussa minua hämmensi hieman tapa, jolla naisia puhutellaan. Naisia ei puhutella heidän omilla nimillään, vaan sanalla mama, joka tarkoittaa äitiä, ja lisäämällä sen perään, useimmiten, lapsen nimi. “Minä typistyn hänen rinnallaan lähes olemattomaksi. Vain mamana, vain Mama Jussina, pienen pojan äitinä, olen jotakin.” Oli todella surullista lukea siitä, miten naisia ei nähdä yksilöinä, vaan äiteinä tai vaimoina. Opin kirjan myötä, miten pal-

55

Warelian kesätyöntekijä Peppi Salonen haastattelemassa kirjailija Irja Aro-Heinilää Vanhan kirjallisuuden päivillä kirjailijalavalla kesäkuussa 2023. – Kuva: Riikka Riutta.

Oli todella ihanaa lukea myös onnistumisista ja onnellisista asioista, kun kirjan naiset saavat aikaan muutosta.

Toivonkin, että vielä jonain päivänä jokaisella maailman naisella olisi kirjan vahvojen naisten mentaliteetti ja päättäväisyys: “Kyllä, me naiset osaamme ja kyllä, me voimme.”

A

ro-Heinilän kirjasta oli helppo keksiä kysymyksiä kirjailijahaastatteluun. Mieleeni nousi paljon kysymyksiä kirjan aiheista. Toki kysymyksiä oli myös Irja Aro-Heinilän kirjailijauraan ja kirjoitusprosessiin liittyen. Jännitin haastattelua, mutta jännitystä helpotti hyvissä ajoin valmistellut kysymykset ja kokemus, jota olin saanut muutamasta aiemmasta kirjailijahaastattelusta.

Haastattelu Vanhan kirjallisuuden päivien Kirjailijalavalla meni hyvin ja

56

oli luonteva. Jännitykseni oli siis täysin turhaa. Jopa yleisöltä tuli palautetta, että haastattelu oli ollut vaikuttava ja lämminhenkinen. Haastattelu oli kuulemma jopa saanut muutamat silmät yleisössä kostumaan. Aika haastattelulle oli todella rajallinen ja varakysymykset jäivät kysymättä, mikä ei toki haitannut, sillä haastattelu onnistui mainiosti.

I

rja Aro-Heinilän kirja jäi vahvasti mieleeni. Voisin suositella kirjaa monille ystävilleni ja tutuilleni. Itselleni kirjasta mieleen jäivät etenkin kaikki kamaluudet, jotka ovat surullisen monille tytöille arkipäivää Afrikassa.

Irja Aro-Heinilästä jäi minulle hyvin mukava ja lämminhenkinen kuva. Sydäntäni lämmitti erittäin paljon, kun hän sanoi minun vaikuttavan todella ihanalta jo pelkkien haastattelua edeltävien sähköpostien perusteella. Jään lämmöllä ja innolla odottamaan kirjan jatko-osia. •

Kuva: Veikko Aro-Heinilä

jon työtä tällä maapallolla täytyy vielä tehdä tasa-arvon eteen.

Irja Aro-Heinilä on työskennellyt opettajana Keniassa 1980-luvulla ja Tansaniassa 1990-luvun lopulla.

Tansaniassa hän toimi useita vuosia Morogoron hiippakunnan naistyön johtajana. Afrikan-vuodet avarsivat näkemään aivan toisenlaisen maailman, kulttuurin ja moraalin.

Aro-Heinilä on teologian tohtori, jonka väitöskirjan aiheena oli naiskuva ja naisen rooli Hilja Haahden tuotannossa.

Hän on myös kirjoittanut kirjan Hilja Haahden elämästä (SLS, 2007).

Monipuoliseen kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös romaaneja ja runokirjoja.

Tilauskirjoja ja alihankintaa E

nsimmäiset viisi toimintavuottaan, alkusyksystä 2002 kevääseen 2007, Warelia teki kirjoja pelkästään muille kustantajille ja julkaisijoille.

Se tarkoitti kirjallista alihankintaa: pääasiassa kirjoittamista, oikolukua ja kustannustoimittamista, joskus myös

taittamisesta ja painatuksesta huolehtimista. Alihankintaprojektit olivat suurimmaksi osaksi yritysten, oppilaitosten ja muiden organisaatioiden tilaamia historiateoksia. Lisäksi Warelia teki alihankintana oppikirjojen toimitustöitä muille kustantamoille.

Wareliasta itsestään tuli kustantamo vuonna 2007, kun ensimmäinen sen omissa nimissään julkaisema kirja ilmestyi. Sen jälkeenkin Wareliassa on tehty alihankintatöitä ja muita yhteistyöprojekteja mielellään, sen mukaan kuin niille on ollut aikaa. Lisäksi Warelia on alkanut tehdä tilauskirjoja.

Se tarkoittaa, että Warelia toteuttaa asiakkaalta saadusta aineistosta täysin valmiin kirjan asiakkaan omaan jakeluun. Tällaisessa tapauksessa Warelia huolehtii siis myös kirjan ulkoasun toteuttamisesta ja painatuksesta. Kustannustoimittamisen eri vaiheisiin panostetaan tilaustöissä sillä tavalla kuin kulloinkin sovitaan. Tilauskirjoja ei julkaista Warelian nimissä, vaan julkaisija on tilaaja itse. Warelia on toteuttanut tilauskirjoina muun muassa sukukirjoja, runokirjoja ja yritystarinoita.

Kuva: Salla Yli-Erkkilä.

Vuonna 2023 Warelia on tehnyt yhteistyötä muun muassa Poliisiammattikorkeakoulun kanssa. Warelia

on mukana valintakoekirjan vuoden 2024 laitoksen toimitustyössä. Lisäksi Warelialla oli iso rooli Poliisiammattikorkeakoulun 18.9.2023 julkaiseman juhlakirjan toteutuksessa. Kirjan tekemisessä oli tavalla tai toisella mukana jopa yli sata ihmistä, joista osa kirjoitti, osa oli haastateltavana, osa auttoi muilla tavoin. Kokoavana kirjoittajana toimi koko idean isä, Poliisiammattikorkeakoulun hankejohtaja Timo Rajala.

Warelia sparrasi tekijäkunnan pientä ydinryhmää alusta asti, huolehti pääosin kustannustoimittamisesta, toteutti teoksen ulkoasun (sekä kannet että sisuksen) ja lähetti valmiit aineistot painoon. Lopputuloksena on näyttävästi kuvitettu tarinavetoinen teos Pohjolankadulta Herwoodiin – 50 vuotta poliisikoulutusta Tampereella.

Kirja on antoisaa luettavaa paitsi tuon oppilaitoksen käyneille ja siellä työskennelleille myös kaikille niille, joita kiinnostaa suomalainen poliisi, Tampereen lähihistoria, nostalgiset valokuvat, hyvä tarinaniskentä ja virkamieshuumori. Kirjan alussa on kirjailija Seppo Jokisen varta vasten kirjoittama pieni juttu komisario Koskisesta – joka hänkin sai kuvitteellisen poliisiuransa ensiopit Pohjolankadulla Tampereella.•

57

58

Kansi: Kari Jokinen.

Kulisseissa suhisee Teksti: Jussi Helminen

”Kirjahylly, maailman paras pankki. Jokainen laina kasvaa lainaajalleen korkoa.”

J

äätyäni eläkkeelle teattereiden johtamisesta muutin syntymäkaupunkiini Turkuun. Ensin ihmettelin kaupungissa tapahtunutta suurta muutosta: ihmisethän puhuvat toisilleen, hymyilevät ja ovat ystävällisiä! Sitten ihmettelin hetken, miten saisin eläkeläisen ajan kulumaan, kunnes sekin ihmettely osoittautui turhaksi. Siirtyessäni ihmisen neljänteen olomuotoon (lapsuus, opiskelu, työ, eläke) minulle vitsailtiin, että eläkeläisellä on sitten kolme vaihetta: 1: GO GO! 2: SLOW GO. 3: NO GO. Alkoi ensimmäinen.

Minua kutsuttiin erilaisiin turkulaisiin ”herraseuroihin”, eli keskustelutapaamisiin. Aleksis Kivi -seurassa viihdyin hetken. Tunsin oloni rennommaksi J. J. Wecksell -seurassa, joka oli koottu epämuodolliseksi kerran kuussa

kokoontuvaksi säännöttömäksi porukaksi. Siihen kuuluu toimittajia, poliitikkoja, taiteilijoita, juristeja, arkkipiispa, yliopistomiehiä, biologeja yms. kravatitonta ikämiestä. Eräänlainen jang, jos Kivi on jin.

taisi löystyttää kieleni pitimiä. Kas kun Mikko kyseli työurastani, tulin tiivistäneeksi lyhyen CV:ni muotoon: Valtasin Vanhan, poltin Vanhan ja minun päälleni heitettiin paskaa. Jätin pois lauseen: Palkkasin murhaajan.

Eräänä alkusyksyn perjantaina noin vuonna 2018 kävelimme Mikko Jokisen kanssa kokouksesta kohti kotejamme. Hän kutsui lasilliselle viiniä, koska asui pari korttelia lähempänä kokouspaikkaa ja kello oli vasta kahdeksan kieppeillä. Mikko on eläköitynyt kaupungin ympäristöjohtaja, biologi, Itämeren suojelija ja sillä hetkellä kotona yksin, koska vaimo oli töissä Helsingissä.

Työtä teattereissa oli tullut tehtyä nelivuotisen Teatterikorkeakoulun jälkeen siinä 42 vuotta, joista 24 johtajana. Olin ollut mukana perustamassa viittä teatteria, käynyt TEAKin ohjaajalinjan 1967–71, aloittanut palkkatyön AHAA Teatterissa 1971, ollut ohjaajana Turun kaupunginteatterissa 1978–85, johtajana Oulun kaupunginteatterissa 1986–90, Tampereen Työväenteatterissa 1990–98 ja Espoon kaupunginteatterissa eli Suomen Kansainvälisessä Teatterissa 2000–13.

J

orisimme niitä näitä, tyhjensimme avatun puolikkaan valkoviiniä, joka

59

MIKKO: MINÄ: MIKKO: MINÄ:

Kirjoita muistelmat.

En ikinä.

Miksi ihmeessä et?

En pidä muistelmista. Niissä ihmiset muistavat mitä haluavat, miten haluavat, unohtavat mitä haluavat ja kehuvat itseään. Ei järjen häivää.

Minä en, en ikinä.

MIKKO: Mutta ihan varmasti on muitakin ihmisiä kuin minä, joita kiinnostaisi kuulla noita tarinoita.

Kirjoita kirjoita. Nyt kun sulla on aikaa.

Sattumalta yöpöydälläni oli auki Jenny Erpenbeckin kirja Meni, mennä, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen), jonka sivuilta iski tajuntaani lause: ”Ilman muistia ihminen on vain lihapala minkä tahansa planeetan pinnalla.”

Ei ikinä muuttui muotoon: ei muina ikinä, mutta tässä iässä ehkä. Eläkeiässä, ennen kuin muisti on mennyt.

Vanhana apuraharohmuna hain rohkeasti tekemiseen apurahaa, Jenny ja Antti Wihurin säätiö myönsi! Vuosi oli 2020. Kiitos!

O

li siis pakko alkaa. Kun sain ensimmäisen tapahtumakronologian kasaan, annoin sen luettavaksi muutamalle luottoihmiselle. Nöyränä kiitän heitä terävistä kommenteista, usein turhankin kohteliaista. Uusien ja uusien versioiden ja vuosien kautta sain käsikirjoituksen ihan toisenlaiseen muotoon, jolloin uskalsin lähestyä sillä kustantajia.

Warelian Marko Vesterbacka vastasi yllättävän nopeasti, että kyllä, tämä on heidän lajiaan, aletaan tehdä kirjaa.

60

Uusien versioiden kirjoittaminen, kuvamateriaalin kokoaminen, kuvien oikeuksien hankkiminen, oikoluvut – kaikki sujui uuden motivaatioaallon päällä surfatessa kivutta ja innolla.

V

aimoni Telle sanoi luettuaan käsikirjoituksen, että tämähän on enemmän kuin muistelmat, tämä on samalla teatteripoliittinen kannanotto, tämä on kirja johtamisesta ja ohjaamisestakin. Laitat itsesi aika alttiiksi.

Laitan.

Se saattaa olla yksi syy kirjoittamiseen Mikon yllytyksen lisäksi. Teatteriurani olen tehnyt muualla kuin Helsingissä, niinpä yksi syy on teatterin ja muun ajankuvan kirjaaminen – kuten helsinkiläisittäin sanotaan – maakunnassa. Kun käyn ravintoloissa, vastaan allergioita tiedustelevalle tarjoilijalle: ei muita kuin Helsinki-allergia.

Kerron kirjassa, miten minut savustettiin ulos Turun Kaupunginteatterin ohjaajan toimesta 1985. Olin sitä ennen jo vastannut Oulusta tulleeseen

tiedusteluun saisiko minua esittää sinne johtajaksi, että ammatti ei kiinnosta. Turun teatterilautakunta nöyryytti minua, joten päätin sittenkin kokeilla johtajan ammattia.

Kysyin Ylen lastentoimituksen johtajalta Heikki ”Tuulella ei ole ystävää” Aarvalta tenniksen jälkeisessä saunassa, mitä se johtajan työ oikeastaan vaatii. Heikki sanoi: Se on helppoa. Teet oikeita päätöksiä nopeasti. Ja jos teit väärän, korjaat sen oikeaksi nopeasti.

24 johtajavuoden aikana opin, kuinka oikean neuvon siinä sain! Mutta en oppinut sitä suinkaan heti ensimmäisen kymmenen johtajavuoden aikana.

Pitkää ja myrskyisääkin teatterinjohtaja-aikaa auttoi demokraattisen teatteriryhmän AHAAn kaikkien ammattien läpikoluaminen, ajoin bussia, rakensin lavasteita, näyttelin väärin, lauloin enemmän väärin, ajauduin poliittisten riitojen syövereihin periaatteitteni takia, leimat otsassani lisääntyivät.

T

eatterin johtamisesta ei ole oppikirjoja, ei tämäkään sellainen ole, mutta voisi kyllä sisältyä TEAKin oppivaatimuksiin tuolta alueelta. Teatterinjohtaja on aina puun ja kuoren välissä: työnantaja eli hallitus/lautakunta odottaa yleisömenestyksiä ja taloudellista tulosta, henkilökunta mahdollisuuksia tehdä onnistuneita taideteoksia. Teatterin taiteilijoilla on unelmia ja toiveita, jotka he runsaina lähettävät lentoon, ja johtaja on skeet-ampuja, joka pudottaa niistä useimmat silpuksi.

Siirryttyäni ohjaajasta johtajaksi tein havainnon, että ensi-illan jälkeen ohjaaja käy henkisen saunan, tyhjennysdepression, jotta voi alkaa seuraavaan työhön uudistuneena. Johtaja taas menee toimistoonsa, istuu odottamaan ongelmia, ja niitä tulee. Johtajan taideteos on koko teatteri ja sen ohjelmisto ja henkilökunnan hyvä luova fiilis.

Tampereella minulla oli seitsemän vuoden jälkeen burn-out oven takana, minusta tuli huono johtaja. Vannoin, että ei enää koskaan. Vapauduin onnellisena taas taiteilijaksi, eli pätkätyöläiseksi, free-lanceriksi, täytellen myös työvoimatoimiston kortteja: työtön-työtön-työtön. Sitten Espoo tarjosi johtajantyötä ja rikoin valani, jaksoin 13 vuotta rakentaa Suomen Kansainvälistä Teatteria. Se työ sopi minulle, pidin siitä. Espoossa ei ollut vakinaista kiinnitettyä taiteellista henkilökuntaa.

Arvaan, että useat kollegat ovat uteliaita tietämään miten asioita muistan, mutta kuvittelisin myös teatteriyleisön saavan tästä taustoitusta siihen, mitä kaikkea esityksen valmistamiseen liittyy, miten kulisseissa suhisee. Kas kun esitystä aletaan tehdä, kaikki sen tekijät pyrkivät onnistumiseen.

R

ytmitin kirjaa harrastuksellani aforismeilla. Siispä tähänkin sopii nyt yksi, ei kirjasta, vaan teatterista:

"Kun esitys on valmis, kutsutaan kriitikot turpaantuliaisiin."

Teatteriesitys katoaa sen päätyttyä.

Ainoa, mikä siitä jää, on sen vaikutus katsojaan, katsojiin. Heille esitykset tehdään. Ehkä kirjan kirjoittamisen syynä on sama vietti: jättää jäljen häivä.

"Kukas kissan hännän ostaa, ellei kissa sitä myy?" •

P

aljon muistan, mutta olennaista ei liene mitä, vaan miten. Enemmän olen unohtanut, niitä unohdettuja siis kirjassa ei ole. Paljon sellaistakin muistan, minkä olen tieten tahtoen jättänyt kertomatta. Kollegoita ja muita ihmisiä koetan kohdella hellästi ja loukkaamatta. Kurssitoverini ja kollegani Raija-Sinikka Rantala laittoi Facebookiin onnitteluviestin kuultuaan tästä kirjasta: ”Maltoitko unohtaa itsekehun?”

Vastasin: ”Paljon unohdin, sitä ihan en. Joskin muistin myös nauraa sille.

Kin.” Niinpä nyt muistan mitä haluan, miten haluan, unohdan mitä haluan ja… kerron itsestänikin?

Jussi Helminen vuonna 2022. Kuvan on ottanut Matti Kivekäs, jonka vuonna 1985 ottama valokuva Jokiteatterin harjoituksista kuvittaa Teatterinjohtajan etukantta.

61

Kesägraafikon näytönpaikka Teksti: Riikka Riutta

E

lämä on siitä jännää, että aina löytyy uusia kiinnostavia asioita, ihmisiä, ilmiöitä, aloja ja tapahtumia.

Hakiessani keväällä graafisen suunnittelun opintoihini liittyvää työssäoppimispaikkaa Warelia Kustannuksesta, en osannut villeimmissäkään unelmissani aavistaa, mitä kaikkea tuleva työssäoppimisjakso pitäisi sisällään.

Sain heti alkuun luettavakseni elämäni ensimmäistä kertaa kustannettavaksi tulevan kirjan käsikirjoituksen.

J

ussi Helmisen muistelmakirjan, Teatterinjohtajan, käsikirjoitusta oli tätä ennen sparrattu ja kustannustoimitettu Wareliassa kaikkiaan noin puolentoista vuoden ajan.

miten valtavan koskettava se oli, itkusta ei meinannut tulla loppua. Saman liikutuksen vallassa luin käsikirjoitusta tämän näytelmän kohdalla.

Lisäksi universumi järjesti asiat niin, että samaan aikaan kuin sain tämän käsikirjoituksen luettavakseni, oma esikoiseni ilmoitti saaneensa uuden vakituisen työpaikan teatterimaailmasta. Mikä yhteensattuma! Sitä suuremmalla antaumuksella "opiskelin" Helmisen kokemukset teatterialan guruna ajatellen, että tämä teos on saatava myös esikoiseni luettavaksi!

Ahmin käsikirjoituksen parissa päivässä, vaikka sain siihen toista viikkoa lukuaikaa. Olin lumoutunut. Ensinnäkin itse tekstistä, miten huikea elämäntyö, miten sujuvaa kerrontaa, mukaansatempavaa tarinointia, hurjia tapahtumia ja oivaltavaa leikittelyä suomen kielellä.

Olen itse istunut katsomassa kirjassa käsiteltyjä teatteriesityksiä, varsinkin TTT:ssa, Pyynikillä ja Turun Samppalinnassa. Erityisesti vaikutuin Myrskyluodon Maijaan liittyvästä tarinasta aikanaan, kun parikymppisenä kävin TTT:ssa sen katsomassa ja muistan

62

Kuva: Riikka Riutta.

Käsikirjoituksen sisältö sai minut välillä nauramaan, välillä itkemään.

Samaistuin moneen kokemukseen muun muassa matkustelusta ja lapsiperheen arjesta korvatulehduksineen.

P

idin suurena kunniatehtävänä saada laatia tähän käsikirjoitukseen kuvaliitteet yhteistyössä kirjailija Jussi Helmisen ja kustantaja Marko Vesterbackan kanssa. 64 sivua kuvia, alkaen Helmisen lapsuudesta käsittäen koko työhistorian aina eläkeikään saakka.

Hahmottelimme yhdessä Markon kanssa, miten jaottelisimme kuvat neljään eri liitteeseen. Päädyimme aloittamaan kuvaliitteet uran alkuvaiheiden kuvilla, edeten työuran kehityksen myötä, päätyen lopulta henkilökohtaisempiin kuviin. Tämä

Kuvien läpikäyminen ja valitseminen kirjaan oli mielenkiintoinen projekti.

suunnitelma sopi myös kirjailija Helmiselle, jolta saimme valtavan määrän kuvia sekä ihan fyysisinä valokuvina että sähköisessä muodossa. Helminen oli huolehtinut upeasti kuvien julkaisuluvista alkuperäisiltä kuvaajilta, mistä olin graafikkona hyvin tyytyväinen.

K

uvaliitteiden työstäminen alkoi suunnittelemalla luonnokset liitteistä ja käymällä läpi valtavaa kuva-aineistoa. Valitsin mielestäni sopivia kuvia liitteisiin, hyväksytin ne työryhmässämme ja aloitin kuvien käsittelyn Adobe Photoshopissa muokaten ne painolaatuisiksi ja tallentaen taitto-ohjelmaan vientiä varten. Koko projektin teimme yhteistyössä: kirjailija Helminen, kustantaja Vesterbacka ja allekirjoittanut, graafikon roolissa.

Tutustuin projektin aikana Warelian tuotantoon kuvaliitteiden osalta oppiakseni kustantamon formaatin ja talon tavan tehdä kuvaliitteitä teoksiin. Otin mallia kuvien ja kuvatekstien sijoittelusta näistä aikaisemmista julkaisuista. Samalla muistelin kaikkia opinnoissani taittoon ja typografiaan liittyviä oppeja.

Kun sain kuvat taitettua, kirjailija alkoi laatia niihin tekstejä, joita muokkasimme yhteistyössä kustantajan kanssa. Kirjassa näette lopputuloksen.

Kuvamateriaalia oli runsaasti, eikä valinta ollut helppoa. Tällä ja seuraavalla sivulla vielä muutama Helmisen perheen kotialbumeista kirjan ulkopuolelle jäänyt helmi, olkaa hyvät!

63

Runsaasta kuvatarjonnasta saisi koottua erillisen teoksen.

H

aasteita kuvien valitsemisen vaikeuden lisäksi oli joidenkin kuvien painolaatuiseksi käsittelyssä.

Varsinkin vanhojen mustavalkoisten kuvien kohdalla jännitin, saanko muokattua niistä riittävän laadukkaat versiot.

Kuvien rajaaminen aukeamiin sopiviksi ja kuvatekstien sijoittaminen niin, että lukukokemus olisi mahdollisimman sujuva, vaati myös tarkkuutta.

Kuvaa ei voi rajata niin, että jokin tärkeä osa kuvasta jäisi esimerkiksi kirjan keskitaitokseen tai että kuvatekstin lukeminen olisi jotenkin hankalaa. Oikolukeminen ja kuvaajien nimien tarkistaminen oli niin ikään oma osa-alueensa. Paljon huomioitavia asioita.

K

okonaisuutena kuvaliitteiden teko oli itselleni mahtava kokemus! Sain käyttää kaikkia koulussa oppimiani taitoja kuvankäsittelyssä ja taitossa ja todella haastaa osaamistani. Välillä turvauduin kokeneempien graafikoiden apuun, jotta lopputulos olisi varmasti tasokas.

Yhteistyö kirjailijan ja kustantajan kanssa oli sujuvaa ja mielekästä. Sain oppia paljon itselleni vieraasta alasta, teatterimaailmasta.

Olen hyvin kiitollinen tästä upeasta kokemuksesta. Suosittelen lämpimästi teosta kaikille teatteritaiteesta, kulttuurista, kirjallisuudesta, matkailusta, johtajuudesta ja ylipäätään elämästä kiinnostuneille.•

64

Warelian kirjoja voi hankkia kirjakaupoista koko maassa ja useista kirjaverkkokaupoista.

Kattavin valikoima kaikista saatavilla olevista kirjoista on kuitenkin luonnollisesti Warelian omassa varastomyymälässä Sastamalassa.

Tutustu varastomyymälän koko tarjontaan Warelian omassa verkkokaupassa.

Sieltä voit tilata kaikki kirjat postitse nopeasti ja sujuvasti.

Verkkokauppa palvelee joka päivä ympäri vuoden:

warelia.fi

870 185

ISBN 978 -952-387 99.1 -018-5 Päällys: Markku Yli-Erkkil www.war ä elia.fi

ÄMÄ

Kujala Kuva: Esa

9 789 523

Vaatima ton hau Jaakkim assa sy Kujalan etsimää syrjäise ssä kylä Hultin on s tähän m Ne palj astuivat is kuvittel i.

AISEN EL

Tekla – Tah Tekla Hul tonaisen elä mä tinista elämäker julkaistav on ensimmäin rallinen en a yleista teos. juinen

TAHTON

Helena Kuj toimittaj ala on tampere a, Suomea joka on asunut lainen ja työsken eri sanoma nellyt use puolilla ille aiemmin ja aikakausleh dille toimittan sotakirje ut kaksi . Hän on isiin Leolle (201 perustuvan teosta: Postia 4) sek kauppa lasta kert ä Lahdenpohjan Lopottii ovan Män (2017). nää

HELENA KUJALA

LEVOTTO POLIITIK MIEN VUOSIEN KO TEKL JOU A HULTI RNALISTI JA N

Tulisieluin 1864–1943 lukemalla en Tekla Hultin järkytti itsensä hänest ä tuli Suo ylioppilaaksi isäänsä . Sittem filosofi men ens min an immäin miesten tohtori. Hultin en ymmärsi, naispuolinen maailm aan 180 hankkia että ava 0-luvun korkein in nai mahdo llinen kou sena oli Lasikaton lutus. viim eisetkin työelämä sirpale ssä et putosi ja päätoim , kun Hultin vat teki ura ittajana kirjoitti a toimitta ja puhui sekä valtion jan a vira arvoisen nai avioliiton sten äänioikeudssa. Hultin puoles en ja tas ta. aSortovuos ina nuo kuului rsuomala vastari inen Tek nna hän rak la Hul ensi yht n kärkikaartiin eiskuntaa . Sittem tin kansan edusta min leipätyöns jana ja jäsenenä ä ohe poliitti Leo Me Suomen mahtim sen sisäpiirin lla che historiaa, linin rinnalla iehen senaat tori . Hultin mutta jää taakse. vänsä uno tiesi tekevä nsä hduksi in mieste n

Tämä kirja yli sadan tuo esii historia vuoden ta n naisille käänneko monta ovea aina Brit annian kuni yhdess ä englant kanssa ilais .

Tekla Hul tin esiintyy Tapahtu o mat näk koulute yvät s ttu, viittä kiel kirjallisesti tä hallinnu kulloise llakin hetk t ka ellä n

Tervetuloa myös käymään Warelian varastomyymälässä Sastamalassa!

Pieni kivijalkakauppamme ”Tyrvään Pryki” sijaitsee Sastamalan Kirjakorttelissa, vastapäätä Herra Hakkaraisen taloa. Kaupan naapurustossa on myös Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, Antikvariaatti Tyrwää ja Tyrvään Kirjakauppa. Warelian varastomyymälä on auki Warelian kesätyöntekijöiden voimin kesä–heinäkuussa.

Tyrvään Pryki Marttilankatu 13

65

Runoelma toimistotyöstä Arjen pinnanalaisissa kytee ihmeellisiä asioita Runot: Satu Mattila-Laine

6.13 Nukun, mies nukkuu, hengitämme toistemme suuhun, eikä mikään ole vielä alkanut.

Vaikka kaikki onkin tässä.

Aurinko nousee, tiaiset pyrähtävät lintulaudalle 6.13, kahnaus siemenistä.

Elämällä on kaukainen krohina.

Ja meillä on edelleen aikaa.

Arki nuokkuu sängynpäässä saksiaan teroittaen.

Kohta leikataan.

66

10.55 Ajatusten kehä kiertyy tietokoneen ympärille, sähköpostit marssivat merkkipolkua Saapuneet tömisee ruudun kelmeässä valossa eteen ja ohitse.

Puhelin on kysymyksistä painava, painuu pohjaan, vastauksia syntyy vaivalla, pinnalla väreilevät ilmakuplat, kampaselkien lonkerot puristavat ajopäiväkirjaa.

Atlantis on legenda, työpöydän kulmalla simpukanmuotoisia makeisia sieltä.

Lounashaarukkana atrain.

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Puutarhassa vietämme ikuiset juhlat, taustalla unohtumaton musiikki, emännöin hohtavana, eikä alaisia enää koskaan ole, suihkulähde solisee ohitse kävelevän vieraan kirjotussa laahuksessa Aukeaman kolme runoa on lainattu syksyn 2023 uutuuskirjasta Toimitila.

Satu Mattila-Laineen kirjoittama runoelma kuvaa yhden konttorin yhden työntekijän yhtä työpäivää. Samalla se kertoo valkokaulustyöntekijöiden massojen maailmasta kirkkaasti ja oivaltavasti.

67

Kuva: Salla Yli-Erkkilä.

Yli 20 vuotta lukioyhteistyötä

"

Vammalan lukion kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Salme Kuukka ylioppilasjuhlassa Vexve Areenalla 3.6.2023: Vammalan lukion kannatusyhdistys antaa joka kevät tässä ylioppilasjuhlassa Kannatinpylvään.

Kannatinpylväs on huomionosoitus henkilölle, joka omalla toiminnallaan on tukenut Vammalan lukiota ja tehnyt sitä tunnetuksi. Tämän kevään Kannatinpylvään saa Marko Vesterbacka.

Marko Vesterbacka on usean vuoden ajan tehnyt yhteistyötä Warelian, Pukstaavin ja Vanhan kirjallisuuden päivien kautta lukion hyväksi. Hän on tarjonnut lukiolaisille mahdollisuuksia kesätöihin ja on myös mahdollistanut nuorille työtilaisuuksia, joissa nuoret ovat päässeet haastattelemaan kirjailijoita sekä Pukstaavissa että Vanhan kirjallisuuden päivillä. Marko Vesterbackan kustannusosakeyhtiö Warelia on myös lukion yrityskummi. Ja Marko on henkilö, joka ei vain odota yhteydenottoa lukiolta, vaan myöskin itse ehdottaa yhteistyömuotoja.

Warelialla on erityinen side oman paikkakunnan lukioon.

muitakin kustantamon tehtäviä, kuten taittojen oikolukua.

Aivan erityisesti lukioyhteistyö alkoi syventyä kesällä 2017. Sastamalan Kirjakortteliin oli edellisenä syksynä avattu Warelian kivijalkakauppa Tyrvään Pryki, mikä teki mahdolliseksi palkata kesätyöntekijöitä.

Warelialla on viimeisten kuuden vuoden aikana ollut toistakymmentä eri kesätyöntekijää, joista osa on ollut yliopisto-opiskelijoita, mutta suurin osa paikallisia lukiolaisia. Heidän työnkuvaansa ovat olennaisena osana kuuluneet myös kirjojen myynti ja kirjailijoiden haastattelu Vanhan kirjallisuuden päivillä.

Myymälästä huolehtimisen ohella kesätyöntekijät ehtivät tehdä monia

68

Monet Warelian palkkaamista lukiolaisista ovat jatkaneet ”wareliaaneina” kesäpestin jälkeenkin, esimerkiksi hoitamalla Warelian myyntipöytiä eri kirjallisuustapahtumissa ja haastattelemalla noissa tapahtumissa kirjailijoita. Jotkut ovat saaneet hoitaakseen myös kokonaisia kirjaprojekteja kustannustoimittajan roolissa, ja muutamat ovat sittemmin päätyneet kustannustoimittajiksi muihin kustantamoihin.•

Yksi kirje käynnisti pohjoisen joutsenlaulun

Elokuvalla oli merkittävä rooli silloin kun Neuvostoliitto hajosi

Teksti: Salla Yli-Erkkilä

Lähes 300 vuotta sitten kirjoitettu kirje havahdutti Johanna Pentikäisen: suomalaiset ovat edistäneet pohjoista kolonialisaatiota, ja minun sukulaiseni on ollut siinä ratkaisevassa roolissa. Aiheesta oli kirjoitettava kirja, ei tietokirjaa vaan kaunokirjallinen teos. – Kuva: Sanja Kiviniemi / Picsania.

69

”Kaunokirjallinen työskentely on selvästi todella yllätyksellistä. Vaikka kuvittelisi suunnittelevansa joitain asioita tarkkaankin, tulos hakeutuu omiin suuntiinsa.” Näin pohdiskelee Johanna Pentikäinen, elokuussa 2023 julkaistun esikoisromaaninsa Joutsenen laulusta äärellä.

Joutsenen laulusta kertoo Johanna Pentikäisen esi-isästä Sigfrid Granrothista (1683–1771), Kuusamon ensimmäisestä nimismiehestä.

Esi-isä kahdeksan sukupolven takaa käynnisti 1700-luvulla prosessin, jonka johdosta Kuusamossa vuosisatoja eläneet saamelaiset joutuivat luopumaan kalavesistään ja metsistään. Sen seurauksena saamelaisväestö katosi esimerkiksi noilta seuduilta kokonaan. ”Omaan sukuun liittyvän tarinan tunnistaminen merkitsi jonkinlaista omakohtaisempaa velvoitetta, jota en oikein osaa tarkemmin määritellä”, Pentikäinen miettii.

S

igfridin kohtalokas kirje ei liittynyt hänen viranhoitoonsa, vaan hän kävi oikeustaistelua omassa asiassaan. Hän oli ostanut tilansa eräältä Kuusamon alueelle aiemmin tulleelta asuttajalta, joka kuitenkin alkoi vaatia alueita takaisin itselleen oikeusteitse.

Alun perin kyseinen tila oli perustettu saamelaisten Maaselän talvikylän alueelle.

Tilariita kiersi kaikki tuonaikaiset oikeusasteet ja Sigfrid oli häviämässä.

70

Viimeisenä keinonaan hän kirjoitti huolella harkitun ja ajan hengen mukaisin kaunopuheisin sanankääntein koristellun kirjeen Ruotsin kuninkaalle Fredrikille ja tämän kamarikollegiolle.

Osana vetoomustaan Sigfrid esitti, että olisi tarpeellista antaa uusi kuninkaan plakaatti, jonka mukaan maiden yksityisomistus tulisi mahdolliseksi vasta, kun maa-alue on Riikin maasta jollain lainmukaisella keinolla erikseen ostettu. Käytännössä tämä tarkoitti, että saamelaisten iät ja ajat asuttamien maiden tulkittaisiinkin olevan kruunun omaisuutta.

K

ekseliään kirjeensä ansiosta Sigfrid voitti tilariitansa, mutta ratkaisu vaikutti kauaskantoisena ennakkotapauksena siihen, miten Ruotsissa alettiin jatkossa ratkaista saamelaisalueiden maanomistusriitoja. Niinpä juuri tästä kirjeestä alkoi kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa silloiselle Ruotsin valtiolle ja suomalaisille asuttajille.

Tätä historiallista tapahtumaketjua Johanna Pentikäinen on kirjassaan tosipohjaisen fiktion keinoin pyrkinyt kuvaamaan.

Sigfrid Granrothin tapaus herätti Pentikäisen oikeudentunnon. ”Ehkä koin lopulta velvollisuudekseni kirjoittaa hänen tekojensa seurauksista tai tuoda niitä näkyville”, kirjailija pohtii.

P

entikäinen kokee tärkeäksi nostaa esiin nykyisen Suomen alueella ilmennyttä kolonialisaatiota. ”Varmaankin Suomessa on ajateltu, ettei kolonialisaatio koskenut meitä, kun emme silloin olleet itsenäinen valtio.

Mutta romaanini kyllä katsoo asiaa toisin: meidän maassamme on toisilta kansoilta eli saamelaisilta kolonialisoituja alueita, ja toivon, että romaanini tukisi asiassa tarvittavaa avointa keskustelua”, hän sanoo. ”Ajattelen, että ihmisen tehtävä on oppia ja rakentaa maailmankuvaansa aina vain uudestaan. Vähemmistöjen kohtaaminen ja heidän oikeuksiensa tunnustaminen on välttämätöntä.

Samaa kuvastaa myös esimerkiksi repatriaatio eli museoiden suorittamat esinepalautukset. Jossain vaiheessa alkuperäiskansoilta esimerkiksi vietiin esineitä muiden maiden museoihin, mutta nyt ymmärretään, että nuo esineet pitää palauttaa näille yhteisöille takaisin”, Pentikäinen kuvaa.

K

äsikirjoitusta tehdessään Johanna Pentikäinen perehtyi 1600–1700-lukujen tapahtumiin Ruotsi-Suomessa sekä ajan arjen historiaan. Paljon jäi silti kuvittelun varaan, sillä autenttista tietoa vuosisatojen takaa ei ole paljon. ”1700-luku on niin kaukana, ettei kaikkea voi tietää”, Pentikäinen sanoo.

Historialliseen aikakauteen tutustuminen on vaatinut Johanna Pentikäiseltä paljon lukemista ja suodattamis-

takin. ”Jossain mielessä aikakauden kuvaamisen pitää antaa yllättää: jotkin asiat vain ovat tulleet ja alkaneet tuntua todellisemmilta ja kutsuvammilta.”

"Ajattelen, että ihmisen tehtävä on oppia ja rakentaa maailmankuvaansa aina vain uudestaan."

Ajankuva on aina siinä elävien henkilöiden tulkintaa ja mielikuvia. Uskottavan tekstin tuottaminen vaatii paitsi oikeiden faktojen löytämistä, myös historiallisten väärinkäsityksien huomaamista. ”Se, mikä tuona aikakautena ei ollut mahdollista, on romaanin henkilöiden maailmassa toisinaan yhtä olennaista kuin se, mitä oikeasti tapahtui.”

Romaanissa käsiteltävään aikakauteen liittyy todella suuria historiallisia tapahtumia, kuten isoviha. ”Sen vaikutuksia ihmisten mieliin mietin jossain vaiheessa paljonkin”, Pentikäinen kertoo. ”Nykyhetkessä tapahtuvat suuret muutokset auttavat hahmottamaan, miten ihmiset ovat kokeneet suuria murroksia aiemmissa historian vaiheissa. Samankaltaisia järistyksiä koetaan myös nykyaikana. Kesällä 2018 meille oli mahdollista matkustaa esimerkiksi junalla Venäjän läpi kohti Siperiaa, mutta ei enää kesällä 2022.”

Itse kirjoittamisessa Pentikäisellä orientaatiot vuorottelivat. Antoisat uppoutumiset historiallisiin aineistoihin johtivat innostaviin löytämisen vaiheisiin. Jonkinlaiset ainesten kirkastumiset ja kurinalainen puurtaminen veivät kumpikin prosessia eteenpäin omalla tavallaan. ”Huomasin innostuvani monille aika oudois-

71

ta asioista, kuten majavanpyynnistä.”

Prosessi tarjosi elämyksiä: ”Se on kuin leikkiä, paitsi että myös totta.”

K

irjan henkilöt ovat osin tosipohjaisia ja osin fiktiivisiä. Henkilöiden ja heidän välistensä suhteitten rakentamisessa Pentikäinen on tehnyt vakuuttavaa työtä, kirjan henkilöt tuntuvat lukiessa oikeilta, mahdollisilta ihmisiltä.

Erilaisten henkilöhahmojen tarinoiden välityksellä Pentikäisen oli mahdollista näyttää lukijalle toisilleen vastakkaisiakin todellisuuksia ja avata erilaisia historiantulkintoja. ”Yhden henkilön eli Sigfridin veljen Benediktuksen väitöskirja vuodelta 1703 kertoo tuonaikaisesta oppineisuudesta ja länsimaisesta tietokäsityksestä. Keskushenkilön eli Sigfridin tarina taas kertaa asuttajien historiaa.

Kolmannen keskeisen henkilön, saamelaisen Elsán, tarina kertoo koko-

72

naan kadonneesta kulttuurista ja maailmankuvasta.”

Benediktuksen latinaksi kirjoittaman väitöskirjan nimi "De Cantu Cycnorum" voidaan suomentaa Joutsenten laulusta, ja siitä Pentikäisen romaaninkin nimi juontuu.

Nykyhetken näkökulmasta Benediktuksen teksti kuvastaa Pentikäisen mielestä kauan sitten kadonnutta ihanteiden maailmaa. Onhan tietomäärämme nykyään aivan toista.

Sigfridin teksti taas ilmentää vakiintunutta, oletettua todellisuutta. ”Elsán tarinalla puolestaan halusin rakentaa tilaa kadonneelle: tällaista se saattoi olla. Se on ollut samalla tapaa merkityksellistä kuin veljesten, Sigfridin ja Benediktuksen, edustama maailmankuva, mutta sille aiheutettua tuhoa ei ole tunnistettu tai tunnustettu”, Pentikäinen muotoilee.

P

entikäinen halusi kirjoittaessaan avata lukijalle pääsyn henkilöiden edustamaan todellisuuteen ja kertoa heidän kohtaloistaan heidän omien mahdollisten ajatustensa kautta. ”Lukija voi suhteuttaa henkilöiden ajatukset niin romaanin aikakauteen kuin nykyhetkeenkin.”

Kirjailijan mielestä jollekin lukukokemus voi olla esteettinen tai elämyksellinen, toiselle yhteiskunnallisesti avaava. ”Siihen, mikä on kadonnut, on kuitenkin vain hyvin rajattu pääsy. Silti emme saa unohtaa”, hän tähdentää.

Asettuminen menneen ajan ihmisen asemaan oli erityisen haastavaa silloin, kun Pentikäinen kirjoitti saamelaisen Elsán suulla. ”Voisinko kuvata jotain sellaista, joka ei ole omaani?

Ilman häntä kirjan tapahtumia olisi kuitenkin ollut vaikeaa kuvata. Puhuin asiasta saamelaisten ystävieni kanssa ja he kannustivat jatkamaan”, Pentikäinen kertoo.

Johanna Pentikäinen Ivan Puopolon haastattelussa MTV:n Huomenta Suomi -ohjelmassa tiistaina 15. elokuuta 2023. Haastattelun aiheena saamelaisten historian käännekohtaan sijoittuva tosipohjainen romaani Joutsenen laulusta. Romaanin ilmestymispäivänä vietettiin myös Saamen lipun hyväksymispäivää. - Haastattelu on katsottavissa MTV:n Katsomossa osoitteessa https://www.mtv.fi/sarja/huomenta-suomi-1485/esikoisromaani-tarttuu-saamelaisten-historian-kaannekohtaan-20676144

Sigfridin hahmon rakentuminen tapahtui vähitellen, kerroksittain. ”En aiemmin olisi uskonut, että vielä joskus kirjoitan 1700-luvun alkupuolella eläneestä nimismiehestä. Ajatuskin olisi tuntunut oudolta, jos kirjoittamiselta odottaa jonkinlaista kirjoittajan eläytymistä tai samaistumista henkilöhahmoon. Mitä sellainen eläytyminen oikeastaan on?” Pentikäinen miettii.

J

ohanna Pentikäinen on Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen tutkimuksen dosentti ja Lapin yliopiston tutkijatohtori. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2002 aiheesta myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi väitöskirjan vuonna 2004 nimellä Rautaa, unta ja kultaa – myytit ja myyttien käyttö Paavo Haavikon Kalevala-aiheisissa teoksissa.

Pentikäinen on tutkijana kirjoittanut kymmenittäin tieteellisiä artikkeleita ja on julkaissut aiemmin tieto- ja tiedekirjoja yksin ja yhdessä muiden kirjoittajien kanssa. Hänellä, jos kenellä, on siis ammattimainen suhtautuminen kirjoittamiseen. Esikoisromaania kirjoittaessaan Pentikäinen oli kuitenkin uuden edessä. Se oli hyppy tuntemattomaan. ”Kirjoittamisessa on paljolti kyse monenlaisesta heittäytymisestä ja poisoppimisestakin. En usko että kykenen rinnastamaan tutkijana ymmärtämääni ja tällaista kirjoitusprosessia”, Pentikäinen miettii.

Romaanin henkilöiden eläväksi tekeminen ja tärkeän tarinan välittäminen lukijoille on ollut Pentikäiselle tärkeä prosessi, jonka valmistumiseen liittyy monenlaisia helpotuksen tuntemuk-

sia. Iso ja paljon voimavaroja vaatinut urakka on ohi. ”Ehkä kliseisesti olen pitkään ajatellut, että maailmassa on edelleen kertomattomia tai kesken jääneitä tarinoita tai vaiettuja näkökulmia, ja jotenkin ne vain löytävät kertojansa”, Pentikäinen sanoo. Joutsenen laulusta kertoo yhden tällaisen tarinan. ”Kovin ilahtunut olen siitä, että romaanilleni löytyi niin nopeasti asiasta innostunut kustantaja.”

Kaunokirjallisuus on tarjonnut Pentikäiselle kohtaamisen ja toisin ajattelemisen mahdollisuuksia. ”Romaanissa voi ehdottaa sellaisia totuuksia, joita vielä ei ehkä tunnisteta.”

Joutsenen laulusta yhdistää kolme erilaista näkökulmaa, kuvaa kolmea eri totuutta. Lukija saa tehdä näistä totuuksista omat tulkintansa.•

73

74

Kansi: Kari Jokinen.

Lyhytelokuva porttina kirjaan Teksti: Marko Vesterbacka

A

jattelen sinua nuorena poikana isäsi kuoleman jälkeen. En tiedä, onko minkäänlaista kosketuspintaa.

Yli kolmesataa vuotta. Erottavia asioita on niin paljon. Mutta tämän näen: Tie opintoihin sulkeutuu sinulta. Veljesi on tehnyt arvostetun väitöskirjan joutsenen laulusta. Sinäkin haluaisit tehdä jotain suurta. Kohtalo ohjaa sinut Kuusamoon ensimmäiseksi kruununnimismieheksi. Teet työsi nuhteettomasti. Ostat kaksi tilaa asiansa sotkeneelta sotkamolaiselta. Tiesit varmasti, että hän oli perustanut tilansa saamelaisten talvikylän päälle. Heitä oli vielä silloin Kuusamossa.

Näillä kertojanäänen sanoilla alkaa kahdeksanminuuttinen lyhytelokuva Joutsenen laulusta, jonka Warelia julkaisi heinäkuun lopussa YouTubessa.

Se vie lukijaa kuvavirran, musiikin ja kertojanäänen keinoin niiden suurten kysymysten ääreen, joiden varsinai-

seksi käsittelemiseksi Johanna Pentikäinen kirjoitti aiheesta samannimisen romaanin.

Johanna Pentikäinen on kirjoittamisen tutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtori Lapin yliopistossa. Hän teki vuonna 2002 tarkastetun väitöskirjansa Paavo Haavikon teosten myyteistä ja myyttisyydestä. Joutsenen laulusta on 50-vuotiaan Pentikäisen oma kaunokirjallinen esikoisteos.

J

outsenen laulusta -romaanin päähenkilö, Kuusamon ensimmäinen nimismies Sigfrid Granroth, kirjoitti vuonna 1741 Ruotsin kuninkaalle kirjeen omien tilakauppojensa puolustukseksi. Tuosta nimenomaisesta kirjeestä alkoi se kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa ja muun muassa Kuusamon alueella ollut saamelaisasutus

hävisi tyystin. Seuraavalla sivulla on romaanin tapahtumia taustoittava prologi (”Totuus pohjoisesta 2”). Romaanissa oman tarinansa – ja sukunsa tarinan – kertoo myös nuori saamelainen Elsá.

Lyhytelokuva avaa myös sitä, kuinka joutsenlaulun aihe yhdistää toisiinsa Sigfridiä, Benediktusta ja Kuusamon alueen saamelaisia. Elokuvan kuvaus ja editointi on Antti Pentikäisen, musiikki Ilmari Mäenpään. Kertojanäänenä on kirjailija Johanna Pentikäinen itse.

Katso elokuva YouTubessa: https://www.youtu.be/1HAmlDxDNVo

75

76

Kuvat still-kuvia lyhytelokuvasta Joutsenen laulusta.

77

78

Kansi: Kanerva Kartano.

Kaikki voivat olla väärässä Jarmo Teinilän seitsemäs romaani Epäpyhä allianssi ilmestyy syksyllä 2024.

Teksti: Jarmo Teinilä

E

päpyhä allianssi kysyy, mitä voisi tapahtua, kun ihmiset lopulta kyllästyvät poliitikkojen kyvyttömyyteen suojella Suomen luontoa monikansallisilta kaivosyhtiöiltä.

Akkumetalleja louhitaan härskisti vihreän siirtymän varjolla, koska ilmastokatastrofi kolkuttaa ovella. Luonnon ja ennen kaikkea vesistöjen tuhoamista perustellaan siis vihreillä arvoilla.

Romaanissa aktivistit tarttuvat aseisiin.

K

iirunassa surmataan brutaalisti Suomen kaivos- ja luonnonvaraministeri. Surmapaikalta löytyy ikivanha symboli, käpälikkö, jonka tehtävä on ollut häätää pahat henget pois.

Surmia tulee lisää, ja pian löydetään myös toinen symboli, vegvisir, joka viittaa pohjoismaiseen mytologiaan.

Taustalla käydään Ukrainan sotaa.

Venäjän hybridivaikuttaminen pyrkii luomaan hajaannusta eurooppalaisten valtioiden sisällä rahoittamalla erilaisia intressiryhmiä.

Suomalainen MC Thor’s Hammers saa kirjassa tehtäväkseen eliminoida venäläisen oligarkin pojan, joka ei nauti enää Kremlin luottamusta.

E

päpyhä allianssi on rikoskirja, joka näyttää, etteivät kaikki voi olla oikeassa, mutta kaikki voivat olla väärässä.

Samalla se on kertomus symbolien ja perinteiden voimasta, identiteetin katoamisesta ja väkivaltaisesta aktivismista.•

79

80

Kansi: Kari Jokinen.

Kuka kirjoittaa?

Teksti: Mikko Lahtinen

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Mikko Lahtisen esseekokoelmassa Kirja on pitkä ajatus (Warelia 2022).

Kirjan ilmestymisen jälkeen on joiltakin esseessä mainituilta kirjailijoilta ilmestynyt uusia teoksia.

Y

leisen mielikuvan mukaan kirjailija on ihminen, joka kirjoittaa romaaneja, novelleja, kertomuksia, näytelmiä ja ylipäänsä ”kaunokirjallisuutta”. Kaunokirjailijan merkittävä alalaji on runoilija, kuten vaikkapa Goethe tai Eeva-Liisa Manner, toinen näytelmäkirjailija, kuten Shakespeare tai Minna Canth.

Perinteisessä mielikuvassa kirjailija on valkoinen mies, hänen ”alalajinsa” valkoinen nainen eli etuliitteellä ”nais” varustettu länsimainen kirjailija. Mielikuvien suomalainen kirjailija kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi, vaikka suomalaisessa kirjallisuudessa on kasvava joukko Suomessa vakituisesti asuvia kirjailijoita, jotka kirjoittavat teoksensa jollakin muulla kielellä, kuten arabiaksi, espanjaksi tai venäjäksi.

Suomen Kirjailijaliittoon ja sen ruotsinkieliseen sisarjärjestöön Finlands svenska författarföreningiin heitä ei hyväksytä, sillä niihin pääsevät vain suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavat:

"Suomen Kirjailijaliitto on vuonna 1897 perustettu suomen kielellä kirjoittavien kaunokirjailijoiden ammatillinen ja aatteellinen järjestö.

Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana."

(Suomen Kirjailijaliiton verkkosivu, luettu 17.7.2022.)

"Medlemmar i föreningen är professionella skönlitterära författare som skriver på svenska i Finland."

(Finlands svenska författarföreningin verkkosivu, luettu 17.7.2022.)

81

”Tietokirjallisuus” voi olla kaunokirjallisuutta ja kaunokirjallisuus tietokirjallisuutta, kuten on muun muassa historiallisissa romaaneissa, esseissä ja filosofis-elämänkatsomuksellisissa teoksissa.

Toisin kuin suomalaisissa kaunokirjailijoiden liitoissa Suomen tietokirjailijoissa jäsenyyden ehdoissa ei ole kielikriteeriä. Kielierottelua ei ole Kansallisbibliografia Fennicassakaan.

Jo vuodesta 1939 alkaen siinä on ollut mukana millä tahansa kielellä kirjoitettu suomalainen kirjallisuus. Mikäli haluaa perehtyä siihen, mitä Suomessa painettu ”vieraskielinen” kirjallisuus merkitsee ”kansalliskirjallisuuden”, ”kotimaisen kirjallisuuden” tai ”suomalaisen kirjallisuuden” ymmärtämisen kannalta, kannattaa lukea Olli Löytyn Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (Teos, Helsinki 2021).

Tietokirjailijatkin ovat kirjailijoita.

Tietokirjallisuuden lajityypit vaihtelevat akateemisista tieteellisistä tutkimuksista ”suurelle yleisölle” suunnattuihin teoksiin, sana- ja tietosanakirjoihin sekä eri alojen oppikirjoihin. ”Tietokirjallisuus” voi olla kaunokirjallisuutta ja kaunokirjallisuus tietokirjallisuutta, kuten on muun muassa historiallisissa romaaneissa, esseissä ja filosofis-elämänkatsomuksellisissa teoksissa.

82

Oli kirjailija sitten kaunokirjailija tai tietokirjailija, hän on kirjoittaja. Ehkä ”kirjoittaja” onkin parempi sana kuvaamaan tällaista toimintaa harjoittavaa ihmistä kuin ”kirjailija”, joka helposti yhdistyy vain kaunokirjallisuuden kirjoittajaan. Toisaalta ”kirjailija” viittaa rajatummin kirjoja kirjoittavaan henkilöön kuin kirjoittaja. Esimerkiksi journalisti on ammattikirjoittaja, mutta ei kirjailija, ellei hän kirjoita myös kirjoja. Sen sijaan ammattikirjailijaa voi hyvin kutsua ammattikirjoittajaksi. Kirjoittaja ja kirjailija eivät siis ole synonyymeja, vaikka niillä onkin osin päällekkäinen merkitys.

Suurin osa kirjailijoista ei kirjoita päätoimisesti, vaan osa-aikaisesti, vapaa-aikoina tai päätoimensa yhtenä osatoimena, kuten akateemiset tutkijat. Vain harva työikäinen voi ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi ainakaan pitkäksi aikaa. Useimmille kirjailijoille kirjoittaminen ei tarjoa läheskään riittävää toimeentuloa ja vain hyvin harvat ansaitsevat hyvin tai jopa suuresti vaurastuvat kirjallisella työllään.

Apuraha voi tehdä mahdolliseksi päätoimisen kirjoittamisen ainakin muutaman kuukauden ajan, mutta muuten on tehtävä muita töitä ainakin osa-aikaisesti. Työttömyyden tullen ansiotyö oikeuttaa ansiosidonnaiseen työttömyyspäivärahaan, joka tarjoaa joksikin aikaa paremman mahdollisuuden kokopäiväiseen kirjoittamiseen – pakollisten työnhakutoimien lomassa – kuin pelkkä peruspäiväraha tai toimeentulotuki. Tällaisesta menettelystä ei tietenkään ole syytä hiiskua työvoimaviranomaiselle. Joku toinen taas rahoittaa kirjoitustyönsä säästöillään, eläkkeellään tai saamastaan perinnöstä. Tunnen sellaisiakin kirjoittajia, joiden puoliso pääosin vastaa perheen elatuksesta.

Yksi tapa rahoittaa kirjoitustyötä on kirjoittaa ”varsinaisten teosten” lisäksi erilaisia tilaustöitä, kuten historiikkeja, suomennoksia, kaupallisia esitteitä, TV-käsikirjoituksia, lehtijuttuja tai kolumneja aikakauslehtiin. Onpa kirjallisuuden historiassa paljon sellaisiakin, joille esimerkiksi sairaus, vankilatuomio tai maanpako on

*** Entä miten Warelian kirjailijoita luonnehditaan työn ja toimeentulon kannalta heidän kirjojensa kansiteksteissä? Mitä selviää heidän kirjailijan

Riikka Palander. Kuva: Johnson Mluge.

Timo Malmi. Kuva: Irina Kolomijets.

Noin 140 kirjaa julkaissut Tapani Bagge on päätoiminen kirjailija samoin kuin runoilija Riikka Palander. Warelian ammattikirjailijoista suuri osa kuitenkin tekee sivutyönään tai toisena työnään muutakin, kuten opettaa tai työskentelee kirjastonhoitajana, toimittajana tai järjestötehtävissä.

Ammattikirjailijoista Arto Seppälä oli eläkeiässä kirjansa julkistamisen aikoihin ja yhden eläkeikäisen tietokirjailijan (Hannes Tiira) teos julkaistiin postuumisti eli kuoleman jälkeen.

Joissakin teoksissa kirjoittaja kirjoittaa ammattialansa asiantuntijana, kuten kielen ja historian tutkija Mikko K. Heikkilä Heinien herroissa (2022) ja teologi Matti Kankaanniemi hänen ja Mikko Ylisen Ristin sanoissa (2020). Alansa asiantuntijana kirjoittaa myös Satu Rantaeskola oppi- ja

Ilona Tomi. Kuva: Julius Töyrylä.

Takavuosisatoina moni kirjailija, taiteilija ja säveltäjä eli patronaatin suojissa ja täten sai elantonsa korkea-arvoiselta mesenaatilta. Vasta 1700-luvulla läntisessä Euroopassa kehittyvät lehti- ja kirjamarkkinat tarjosivat kirjoittajalle mahdollisuuden elättää itsensä kynällään ja toimia ammatissaan ilman patronaatin suojaa – tai oikeastaan kaupallisesta kustantajasta tuli nyt ammattikirjailijaksi muuttuneen kirjoittajan ”patronaatti”.

Kirjamarkkinoiden kasvun myötä kysynnän ja tarjonnan lait alkoivat toden teolla vaikuttaa kirjallisessa elämässäkin, ja kirjoittaminen journalismista kaunokirjallisuuteen muuttui palkkatyöksi tai elinkeinoksi niille ominaisine lainalaisuuksineen. Syntyi ”kirjailija” sanan modernissa ammattiin viittaavassa merkityksessä.

työnsä luonteesta näiden lyhyiden esittelytekstien perusteella? Seuraavassa en kaivele Warelian kirjailijoiden taustatietoja, vaan tyydyn siihen, mitä kansiteksteissä sanotaan. Tämähän on myös se tieto, jonka kirjaan tarttuva lukija saa nähtäväkseen. Sen verran listattakoon liepeistä saatavan tiedon ulkopuolelta, että Suomen Kirjailijaliittoon Warelian kirjailijoista kuuluvat ainakin Tapani Bagge, Harri V. Hietikko, Timo Malmi, Riikka Palander, Jarmo Teinilä, Olavi Toivola ja Ilona Tomi. Pirkkalaiskirjailijoihin kuuluvat Aulis Aarnio, Timo Malmi (kunniajäsen), Riikka Palander, Arto Seppälä (kunniajäsen), Olavi Toivola ja Ilona Tomi.

Olavi Toivola. Kuva: Mikko Joona.

tarjonnut mahdollisuuden kirjoittamiseen. Vankityrmissä tai maanpaossa vierailla mailla onkin kirjoitettu monia merkittäviä teoksia. Kaikki konstit ja niiden kaikenlaiset yhdistelmät ovat luovassa käytössä, kun kyseessä on niin heikon ja epävarman toimeentulon tarjoava ammatti kuin kirjailijan työ. Kirjailijan täytyykin olla luova sekä varsinaisessa työssään että sen rahoittamispyrkimyksissä.

Huomattavan moni Warelian kaikista kirjailijoista oli eläkkeellä kirjansa tai kirjojensa julkaisemisen aikoihin.

opaskirjassaan Rikos ja rikosprosessi (2019; toinen, täydennetty laitos 2022) sekä yhdessä yhden tai kahden muun asiantuntijan kanssa kahdessa muussa oppikirjassa. Hullun paperien (2014, täyd. ja uud. laitos 2019) kirjoittaja Mika Rautanen on psykiatri. Kirjan Kielestä kiinni. Kuinka kielentutkimusta käytetään rikosten selvittämisessä?

(2019) tekijä Roosa Rentola on poliisi ja suomen kielen maisteri, joka opettaa poliisiviestintää Poliisiammattikorkeakoulussa. Warelian monen kirjan toimittaja ja kirjoittaja sekä hyvin monen kirjan kustannustoimittaja Marko Vesterbacka työskenteli vuoteen 2023 saakka päätoimisesti muualla kuin kustantamossaan, pitkään ammattikorkeakoulussa ja viimeksi museolehtorina Suomen kirjainstituutin säätiössä1.

Huomattavan moni Warelian kaikista kirjailijoista oli eläkkeellä kirjansa tai kirjojensa julkaisemisen aikoihin.

Näistä eläkeläiskirjoittajista kolme on eläkkeellä olevia professoreita (Aulis Aarnio, Aimo Hakanen ja nykyään edesmennyt Unto Salo). Näiden lisäksi ainakin yksi eläkeläisistä on entinen ammattitutkija ja muutama muukin on tehnyt tutkijan työtä jossakin elämänvaiheessaan. Eläkeläisistä seitsemän on viestinnän ammattilaisia (Ari Järvelä, Pekka Lehtonen, Timo Malmi, Aimo Ruusunen, Marita Tuomilaakso, Raimo Seppälä ja Pentti Stranius).

1 Esseetä on päivitetty syksyllä 2023 joidenkin yksityiskohtien suhteen.

84

Useat eläkeläiskirjoittajat ovat toimineet sellaisissa ammateissa, moni useammassakin, joissa kirjoittaminen ei ole kuulunut ainakaan keskeisimpiin työtehtäviin. Tällaisista kirjailijoista kuusi on toiminut liike-elämän johtotehtävissä tai muissa johtotehtävissä. Muita entisiä eläkeläiskirjoittajien ammatteja ovat muun muassa antikvaarinen kirjakauppias, hammaslääkäri, lääkäri, maatalon emäntä, opettaja, pappi, poliisi, psykologi, sairaanhoitaja, viulisti ja yksityisyrittäjä. Joidenkin kirjoittajien työ tai ammatti ei selviä kansiteksteistä.

Armi Hohko on ollut Warelian tuotteliaimpia kirjailijoita. Hänen neljästä kirjastaan ensimmäinen on paikallishistoriallinen kirjoituskokoelma Pläsin sotareissu (2012). Vuonna 1937 syntynyt kirjoittaja oli kirjansa ilmestymisen aikoihin 75-vuotias eli eläkeiässä. Kannen sivuliepeessä todetaan, että ”Hämeenlinnassa vietettyjen nuoruusvuosien jälkeen hän palasi kotiseudulle. Kaukolan Hohkon talon emäntänä hän tutustui talon entisiin isäntiin K. F. Hohkoon ja Vilho Hohkoon, joiden jälkeensä jättämiin papereihin ja valokuviin kirja suurelta osin perustuu.”

Ensimmäisen Warelian romaanin kirjoittanut Pertti Lainekin lienee ollut eläkkeellä teoksensa Perheenisä (2016) ilmestymisen aikaan, sillä hän täytti samana vuonna 67 vuotta. Kannen sivuliepeessä todetaan, että Laine on koulutukseltaan taloustieteen mais-

teri, joka ”on tehnyt pitkän työuran liike-elämän palveluksessa ja koulutustehtävissä”. Kirjoittamista hän ei kuitenkaan aloittanut vasta eläkkeellä: ”Laine on kirjoittanut aiemmin työnsä ohella runoja, novelleja ja pakinoita. Viime vuodet hän on keskittynyt pidempään proosaan.” Perheenisä on hänen esikoisromaaninsa.

Hullun paperien kirjoittaja Mika Rautanen on työelämässä oleva Warelian kirjailija, joka on kirjoittamisen ohella myös ollut monessa Warelian kirjaprojektissa mukana taittajan ja graafikon ominaisuudessa. Warelian bibliografian alkupuolella hän oli merkittävästi mukana suunnitellen useimpien kirjojen ulkoasut ja taitot sekä vaikuttaen samalla kustantamon kirjojen yleisilmeeseen.

Rautanen on oikeuspsykiatrian erikoislääkäri, joka on työskennellyt psykiatrisissa sairaaloissa sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hullun paperien ilmestymisen aikoihin hän toimi lääkärinä Psykiatrisessa vankisairaalassa. Rautasen kirja käsittelee läheisesti hänen ammattiinsa liittyvää aihetta eli ”hulluuden” historiaa Suomessa. Hullun paperit lienee kuitenkin kirjoitettu vapaa-ajalla, mikä näin ollen kertoisi siitä, että hän viihtyy työhönsä liittyvien kysymysten äärellä varsinaisen työajan ulkopuolellakin.

Hulluttelukin kiinnostaa kirjoittajaa, sillä syksyllä 2022 julkaistiin hänen ja Heikki Nevalan Suuri suomalainen Mikko Lahtisen Kirja on pitkä ajatus käsittelee esseissään lyhemmin tai pidemmin kaikkia Warelian 2022 syksyyn mennessä ilmestyneitä kirjoja. Kustantamon kaikki tittelit olivat fyysisesti samassa paikassa ja ikuistettavissa. Kuvaustilanteessa kiikkerien kirjapinojen tukena oli Mikko Lahtinen. Pinot kasasi ja kuvasi Salla Yli-Erkkilä.

85

Johanna Pentikäinen.. Kuva: Sanja Kiviniemi / Picsania.

Mai Tolonen. Kuva: Susanna Lehto.

Jari Olavi Hiltunen. Kuva: Tuomas Vuorennimi.

Jarmo Teinilä. Kuva: Minna Isotalo.

86

kuriositeettikirja. Esittelyteksti kuvaa Nevalan ja Rautasen tulevaa teosta seuraavin sanoin: ”Suuri suomalainen kuriositeettikirja esittelee uskomattomia henkilöitä ja ilmiöitä runsaan sadan vuoden ajalta. Lukija pääsee tutustumaan suvereeneihin taiteilijoihin, kuten kahlekuninkaisiin ja -kuningattariin, päällään kävelijöihin, leijonankesyttäjiin ja vatsastapuhujiin. Esiteltävänä on eriskummallisia viihteen muotoja, kuten itsensä huvin vuoksi ristiinnaulitseminen, surmanajo ja musta teatteri.”

Matti Suomisen trilogiaksi suunniteltu romaanikokonaisuus jäi kesken, mutta siitä ehti valmistua ja ilmestyä kaksi osaa ennen kirjailijan kuolemaa 2021. Ensimmäinen osa Kun on vaaralle alttiina syntymämaa ilmestyi vuonna 2017. Kirjan sivuliepeessä ei kerrota kirjailijan syntymävuotta, mutta Suomisen kerrotaan kuuluvan ”siihen kirjailijajoukkoon, joka tuotannossa näkyy, että elämänymmärrys ja havainnointikyky ovat ehtineet kouliintua monilukuisissa käytännön töissä”. Esittelytekstistä selviää sekin, että Suominen jäi eläkkeelle hirsirakentajan työstä. Sitä esittelyteksti ei kerro, julkaisiko hän jo työelämässä ollessaan kirjoja. Ehkäpä ei, sillä sellaisista olisi varmaankin maininta esittelytekstissä Ilpo Mikkolan kirja Kova vuosi Mogadishussa (2018) kertoo hänen kokemuksistaan siviilivirkamiehenä YK:n kenttäpalveluorganisaatiossa Somalias-

sa vuosina 1993–1994. Kannen esittelytekstin mukaan hän toimi tällaisissa tehtävissä eri puolilla maailmaa vuodesta 1978 vuoteen 2010. Jäikö hän tuolloin eläkkeelle vai siirtyikö muihin työtehtäviin, ei esittelytekstistä selviä. Vaikuttaisi siltä, että hän on kirjoittanut Kovan vuoden Mogadishussa vasta eläkkeellä.

Kuten sanottu, kirjan Kielestä kiinni.

Kuinka kielentutkimusta käytetään rikosten selvittämisessä? (2019) kirjoittajalla Roosa Rentolalla on sekä poliisin että suomen kielen opettajan koulutus. Rentolan ansiotyö on tarjonnut hyvän lähtökohdan kirjalliseen työhön.

Matti Kankaanniemestä kerrotaan hänen kirjansa Ilmiö Jordan B. Peterson (2019) sivuliepeessä, että hän on teologian tohtori ja kauppatieteiden maisteri, joka ”työskentelee Suomen Terveysravinto Oy:n toimitusjohtajana ja yrityskonsulttina ja on Åbo Akademin Historian Jeesus -tutkijaryhmän tutkija. Vapaa-ajallaan Kankaanniemi valmentaa isoja vapaaottelijoita ja pieniä yleisurheilijoita.” Kanadalaisprofessori Peterson on näkemyksillään kohua nostattanut mediajulkkis, jota Kankaanniemi analysoi monitieteisesti. Aihe tai lähestymistapa ei varmaankaan liity suoraan Kankaanniemen toimitusjohtajan työhön, eikä myöskään mainitun tutkimusryhmän toimintaan tai valmennustehtäviin. Kirja lienee syntynyt näiden töiden ja toimien lomassa

Kirjailija ammentaa aineksia kirjaansa omasta ammatillisesta ja muusta kokemuspiiristään. ja ohessa. Kankaanniemi vaikuttaakin kirjoittajalta, jonka elämässä kirjoittaminen asettuu monitahoisiin ja vaihteleviin suhteisiin moninaisten muiden tehtävien kanssa.

siemenet lähitulevaisuuden hyytäville käänteille” (takakansi). Kirjailija ammentaa aineksia kirjaansa omasta ammatillisesta ja muusta kokemuspiiristään.

niiden kohdentamisesta päättäneille” (s. 1 011). Hautala sai teoksestaan ”Vuoden työväentutkimus 2021” -kunniamaininnan. Rahalliselta arvoltaan kunniamaininta oli 250 euroa.

Pentti Hiirijoen muistelmateos Kyllä ihmisten kanssa pärjää. Poliisimuistoja (2020) on kirjoitettu sen jälkeen, kun hän jäi eläkkeelle poliisin virastaan.

Kuten monilla muillakin Warelian kirjoittajilla, eläkepäivät ovat tarjonneet mahdollisuuden kirjoittaa vapaana palkkatyön vaatimuksista.

Päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtyminen tekisi mahdolliseksi täyspäiväisen omistautumisen kirjoittamiselle eli periaatteessa julkaisutahti voisi olla tiuhempi kuin vain vapaa-ajallaan kirjoittavalla.

Päätoimisen kirjailijan tulo on kuitenkin paljon epävarmempaa kuin vakituisessa palkkatyössä olevalla.

Tamperelainen J. S. Valli työskentelee Sastamalassa yläkoulun opettajana eli ponnistelee säännöllisessä ansiotyössä. Armo ei asu täällä (2021) on hänen ensimmäinen rikosromaaninsa. Vuoden 2022 elokuussa ilmestyi Vallin toinen rikosromaani Punatukkainen.

Se sijoittuu kirjailijan kotikaupunkiin Tampereelle, kun ensimmäisen kirjan tapahtumien keskipisteessä on kirjailijan työpaikkakuntaa kannessa kuvattua vaakunaa myöten muistuttava Vuohvesi. Romaanin aihe puolestaan liittyy Vallin ammattiin, sillä Vuohveden yläkoulun opettajat kokoontuvat illanviettoon paikalliselle metsästysmajalle, jossa ”yön tunteina kylvetään

Marko A. Hautala on filosofian tohtori, joka on tutkinut Algoth Untolaa 25 vuotta. Vuonna 2010 hän väitteli Oulun yliopistossa. Warelialta tullut ALGOTH. Kapinallinen kynämies ilmestyi 2021 vertaisarvioimattomana tietokirjana. Tämä kertoo siitä, ettei Hautala kirjoittanut 1 180-sivuista teostaan yliopistoura mielessään, vaan muista syistä. Kirjan lopussa olevasta luvusta ”Minun harhamani” selviää, ettei Hautala ole ollut yliopiston palkkalistoilla väitöskirjaansa tai ALGOTHia kirjoittaessaan. Eräät säätiöt ja rahastot ovat sentään antaneet taloudellista tukea: ”Jokainen euro on tullut tarpeeseen, joten suurimmat kiitokseni

”Arto Seppälä on saanut muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon, Nortamo-palkinnon ja Samuli Parosen palkinnon. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon hän on saanut kuudesti, Porin kaupungin kirjallisuuspalkinnon kerran. Seppälä on Pirkkalaiskirjailijoiden ja Suomen Näytelmäkirjailijaliiton kunniajäsen.” (Esittelyteksti.) Palkinnot kertovat siitä, että Seppälän kirjailijanura on pitkä ja ansiokas. Hänen teoksensa Viisi naista kappelissa on julkaistu novellikokoelmana, näytelmänä ja kuunnelmana. ”Näytelmänä sitä on esitetty yli 40 vuoden ajan pitkälti yli sadalla näyttämöllä niin kotimaassa kuin ulkomailla”, kertoo esittelyteksti. Lasketun ajan liepeestä selviää, että Seppälän tuotanto sisältää ”runsaasti proosateoksia, tietokirjoja, aforismikokoelmia, näytelmiä ja kuunnelmia”.

Vuonna 1936 syntyneen Seppälän esikoisteos Kukkopojat (WSOY) ilmestyi vuonna 1961, hän oli silloin 25-vuotias.

Seppälä on siis täysverinen ammattikirjailija. Hän on ollut eläkeikäinen

87

koko 2000-luvun, mutta hänen kirjailijantyönsä on jatkunut näihin aikoihin saakka. Kirjoittaminen on verissä, elämäntapa, eikä niinkään ”työ”, vaikka se onkin ollut ammatti ja toimeentulon lähde. Näin on monen muunkin ammattikirjailijan tapauksessa. Sama pätee niihin ammattitutkijoihin ja muihin tietokirjailijoihin, jotka eläkkeelle jäätyäänkin jatkavat töitään.

Kirjoittaminen on verissä, elämäntapa, eikä niinkään ”työ”, vaikka se onkin ollut ammatti ja toimeentulon lähde.

Ilona Tomi on julkaissut kolme kirjaa Warelialla, romaanin Muuria ei ole (2020), kertomuksia Kaikkein oudointa täällä (2021) sekä toimittamansa teoksen Voimanlähteillä (2022). Ensin mainitun kansiliepeessä todetaan lyhyesti, että ”Ilona Tomi on kirjailija ja opettaja. Hän on julkaissut aiemmin kaksi romaania sekä lastenkirjoja”.

Tästä voi päätellä, että Tomin elämässä opettajan ja kirjailijan työt ovat lomittuneet keskenään. Mainituista teoksista keskimmäisen sivuliepeessä lukeekin, että ”kirjoittamisen ohella Tomi toimii opettajana”. Kirjan Voimanlähteillä

88

kansiliepeessä kerrataan Tomin tuotanto ja todetaan, että hän on Suomen Kirjailijaliiton ja Pirkkalaiskirjailijoiden jäsen. Ilona Tomi sai kertomuskokoelmastaan Kaikkein oudointa täällä (2021) Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon toukokuussa 2022.

Mikko K. Heikkilä on dosentti, kuten hänen kirjansa Heinien herrat. Suomen historian pisin perinne (2022) kansiteksteistä käy ilmi. Dosentin pätevyysvaatimukset ovat periaatteessa tiukemmat kuin professorin. Jälkimmäiseksihän voidaan nimittää muukin oppialan asiantuntija kuin tohtori ja ”työelämäprofessoriksi” jopa sellainen, jolla ei ole minkäänlaisia tieteellisiä näyttöjä. Dosentiksi nimitettävän tulee olla julkaissut väitöskirjansa jälkeen suunnilleen toinen mokoma tutkimusta. Toisin sanoen Heikkilä on väitellyt ja tehnyt sen jälkeenkin tutkimustyötä. Sen yksi tulos on Heinien herrat. Se on hänen vertaisarvioidun tutkimuksensa Kuka oli herra Heinäricki? (2016) ”kauttaaltaan tarkistettu ja täydennetty laitos”, kertoo sivulieve.

Liepeestä selviää myös se, että Heikkilä on ”monitieteisen tutkimuksen asiantuntija”, jonka erikoisaloja ovat Pohjois-Euroopan keskiajan yleis-, kieli- ja kirkkohistoria, historiallinen kielitiede, nimistöntutkimus sekä tieteenfilosofia.

Heikkilä on dosentti Tampereen yliopistossa, jossa hän työskenteli vuosia ”usean tieteenalan opettajana ja tutkijana”. Heinien herrojen julkaisemisen aikaan hän toimi Tromssan yliopiston

suomen ja kveenin kielen lehtorina (førstelektor) ja tutkinto-ohjelmavastaavana.

Harri V. Hietikosta kerrotaan hänen kirjansa Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous (2021) sivuliepeessä näin: ”Kirjailija ja tohtori Harri V. Hietikko on Gonzo-journalismin uuden aallon airut. Hän on julkaissut lukuisia romaaneja, dekkareita, tietokirjoja, artikkeleita ja näytelmiä. Hänen teoksiaan on palkittu ja käännetty vieraille kielille. Hän on Suomen kirjallisuuden tekijämies ja vapaustaistelija.”

Kirjallisen tuotannon runsauden ja menestyksellisyyden perusteella voisi olettaa, että Hietikko on päätoiminen ammattikirjailija. Liepeen valokuvassa on keski-ikäinen mies eli kyseessä on palkkatyöikäinen kirjailija. Esittelytekstissä mainitaan Hietikon tohtorin tutkinto eli hän on joskus kirjoittanut akateemisen väitöskirjan. Päätoiminen yliopistotutkija hän ei kuitenkaan taida olla, sillä se varmaankin mainittaisiin esittelytekstissä.

Gonzon toisessa sivuliepeessä ”Startup-yrittäjä, mies, 27 vuotta” toteaa, että ”kirjoittaja on nero”. ”Kirjallisuuden professori, nainen, 54 vuotta” puolestaan arvioi: ”Järkyttävän hyvin kirjoitettua tekstiä. Fantastista kirjallisuutta, jossa venäläisen klassikon ajaton kauneus ja syvyys kohtaavat Stewart Homen väkevän rytmin.” ”Suuren sanomalehden entinen päätoimittaja, mies 41 vuotta” toteaa: ”Reportaasikirjallisuuden totaalinen

uudistaja. Tätä on odotettu.” Ja ”pörssiyhtiön henkilöstöjohtaja, nainen 39 vuotta” julistaa: ”Vallankumouksellinen käsikirja, joka paljastaa eurooppalaisen nykyajattelun täyden rappion. Opas siihen, mitä meidän on tehtävä. Tietenkään en voisi sanoa näin julkisesti.”

Sivuliepeen lausunnoissa on mainiosti mukana gonzolle ominaista ärsyttämään pyrkivää arroganssia ja ylisanailua: ”nero”, ”fantastista”, ”järkyttävän

hyvin kirjoitettua”, ”totaalinen uudistaja”, ”joka paljastaa täyden rappion”, ”vallankumouksen käsikirja”, ”tätä on odotettu!”. Asialliset (sic!) luonnehdinnat Gonzon sisällöstä puuttuvat, eivätkä kansitekstit tarjoa lisätietoa siitäkään, kuka Harri V. Hietikko oikein on. Mistään ei löydy informatiivista (sic!) esittelyä tyyliin ”Teologian tohtori Harri V. Hietikko (s. 1970) on kittiläläinen pappi ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjassaan Valta, johtajuus, tuho ja toivo Kalervo Palsan teoksessa

’Kittilän yöelämää’ (Tampereen yliopisto, 2008) taiteilija Palsan epäsovinnaista kittiläläisen yöelämän kuvausta taiteellisen vallankumouksen näkökulmasta. Hietikko on Suomen Gonzojournalistiliiton kunniajäsen.

Hän on saanut muun muassa Helvetin Enkelien Hunter S. Thompson -palkinnon ja Gonzon kaupungin Graniitinkova-kirjallisuuspalkinnon.”•

Mikko Lahtisen kirjan julkistustilaisuutta vietettiin 1.12.2022 Warelian naapurissa, Suomalaisen kirjan museo Pukstaavissa. Tilaisuus oli samalla Warelian 20-vuotisjuhla, joka kokosi yhteen Warelian kirjailijoita ja ystäviä.

Tilaisuuden päätteeksi otetussa kuvassa näkyy valitettavasti vain osa paikalla olleista. Kuvan ulkopuolelle jäivät käytävän oikealla puolella istuneet sekä ne, jotka joutuivat lähtemään ennen kuin iltakuudelta alkanut tilaisuus alkoi varttia yli kahdeksan päättyä. Mikko Lahtinen seisoo kuvassa ovensuussa. Eturivissä istuvat Leevi K. Laitinen, Armi Hohko, Marko Vesterbacka, Salla Yli-Erkkilä, Raija Lemmetty sekä Enostone-kustantamon perustaja Vesa Niinikangas, joka piti tilaisuudessa juhlapuheen. Kuva: Minna Isotalo.

89

Jos vatsaan sattuu, ehkä vika on maksassa1 Miten kirjailijat kertovat lääkäreistä ja sairauksista Teksti: Jukka Mustonen

Jukka Mustonen, sisätautiopin emeritusprofessori, on selvittänyt vuosikymmenien kuluessa, miten kirjallisuudessa käsitellään ihmisen terveyteen ja sairauteen liittyviä asioita, parannetaan sairauksia ja lievitetään oireita. Ensi vuonna julkaistavassa kirjassa Mustonen luo lääkärin katseen kaunokirjallisuuteen.

R

yhdyin yli 30 vuotta sitten laittamaan lukemistani kirjoista muistiin lääketieteeseen enemmän tai vähemmän liittyviä näkemyksiä ja ajatuksia. Sellaisia, jotka minua puhuttelivat. Havaitsin monien kirjailijoiden käsittelevän aihepiiriä.

Työtehtävissäni sisätautiopin professorina, Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina sekä lääkäriyhdistysten johtotehtävissä pidin paljon luentoja ja puheita, joissa hyödynsin keräämääni aineistoa esitysteni mausteeksi. Nämä havainnot herättivät kuulijoissani uteliaisuutta.

Materiaalia kertyi vuosien mittaan vähitellen yhä enemmän. Lainauksia olen valtaosin poiminut romaaneista, jonkin verran mukana on ollut myös elämäkertoja. Lukukokemukseni mukaan

1 Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018.

90

monet kotimaiset kirjailijat käsittelevät näitä asioita erityisen paljon. Lääketieteeseen liittyviä viittauksia ovat viljelleet esimerkiksi Jörn Donner, Pentti Haanpää, Veikko Huovinen, Leena Lander, Ulla-Lena Lundberg, Rosa Liksom, Kalle Päätalo, Antti Tuuri ja Mika Waltari. Dekkaristeista mainittakoon Mauri Sariola, joka kuvasi kiinnostavasti lääkärintyötä.

Menneinä aikoina miehet olivat kirjailijoiden enemmistönä. Niinpä aineistossanikin on enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden teoksia. 2000-luvulla julkaistujen teosten kohdalla jo noin kolmasosa lukemastani on naisten kirjoittamaa tuotantoa.

Lääkärikirjailijat ovat oma ryhmänsä.

Kotimaisista esimerkiksi Claes Andersson ja Joel Haahtela, ulkomaisista Anton Tšehov, Axel Munthe, Mihail Bulgakov sekä Taslima Nasrin.

Jotkut kirjailijat, esimerkiksi Kalle Päätalo, kertovat teoksissaan myös todellisista, omista tai läheistensä, sairauksista. Päätalon tarkat kuvaukset hänen kaunokirjallisissa teksteissään ovat useissa tapauksissa mahdollistaneet jopa jälkikäteisten diagnoosien tekemisen koskien kirjoissa kuvattuja ihmisiä.

M

uistiinpanojeni yhä laajetessa aloin miettiä, mitä kaikella kertyneellä tiedolla voisin tehdä. Monissa sitaateissa toistuivat tietyt aihepiirit, joihin sai vaihtelevia näkökulmia eri kirjailijoiden teoksista.

Kokosin sitaatteja aihepiireittäin yhteen, jolloin alkoi syntyä kiinnostavia teemallisia kokonaisuuksia. Heräsi ajatus kirjoittaa eri aihepiireistä tekstejä, joissa erilaiset näkökulmat samaan aihepiiriin tulisivat näkyviin.

Kirjoitukset alkoivat herättää monenlaista kiinnostusta yllättävänkin paljon, ja niitä alettiin julkaista erilaisissa aikakauslehdissä. Esimerkiksi Yhteiskuntapolitiikka-lehden innostus kirjallisia löytöjäni kohtaan oli iloinen ja kiinnostava yllätys.

Kannustusta ja tukea työlleni olen saanut monelta henkilöltä, kuten arkkiatri Risto Pelkoselta, kirjailija Panu Rajalalta, professori Yrjö Varpiolta, kirjailija ja Parnasso-lehden tuottaja Karo Hämäläiseltä, ohjelmajohtaja Tuukka Tammelta sekä Bibliophilos-lehden päätoimittaja Elise Tarkomalta.

Aloin julkaistujen juttujeni myötä saada kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin kertomaan kirjallisista löydöistäni.

Sitaateista olen puhunut monenlaisille yleisöille, muun muassa Kajaanin Paltaniemellä Eino Leino -talon kirjapäivillä, Taivalkoskella Päätaloviikolla, Oulussa Kalle Päätalo 100 vuotta -symposiumissa, Mauri Sariola -seurassa, Suomen Sisätautilääkärien Yhdistyksessä, Tampereella Lääkäriseurassa ja niin ikään Tampereella Mummon Kammarin ”Kirjallisessa kahvisalongissa”.

Vastaanotosta kertoo se, että monissa paikoissa olen puhunut enemmän kuin yhden kerran. Aiheista halutaan kuulla lisää.

Esitysteni teemat ovat nousseet kulloisenkin foorumin kiinnostuksen kohteista. Olen muun muassa käsitellyt terveyttä ja sairauksia Kalle Päätalon tuotannossa ja lääketiedettä Veikko Huovisen tuotannossa. Olen kertonut, mitä kirjailijat kertovat lääkäreistä ja miten he kuvaavat esimerkiksi vanhuutta, ravitsemusta tai alkoholin käyttöä. Aihepiirit ovat olleet moni-

naisia, sitaattimuistiinpanoihini perustuvia.

Terveyteen ja sairauksiin liittyvät asiat kiinnostavat ihmisiä, sen olen esiintymisissäni huomannut. Kirjailijoiden näkemykset heijastavat kansalaisten näkemyksiä, kokemuksia ja uskomuksia sekä ennakkoluuloja ja pelkoja.

Historiallinen ja kansainvälinen näkökulma sairauksiin ja niiden hoitoon tulee myös esille.

Olen esityksissäni jossain määrin myös kommentoinut kirjailijoiden esittämiä näkemyksiä lääketieteen näkökulmasta. Tärkeintä ovat silti olleet kirjailijoiden tuomat näkemykset teostensa henkilöiden kautta kuvattuina. En ole siis alkanut yleisölle ”tohtoroimaan”. Menen kuitenkin pitemmälle tässä lääkärin näkökulman esiintuomisessa, kun Warelia julkaisee näihin kaikkiin vuosien aikana kertyneisiin havaintoihini ja pohdintoihini perustuvan kirjan Olen lääkäri ja voin vilkaista. Siinä kirjoitan näkyviin havaintojani kirjailijoiden lääketieteellisestä tarkkanäköisyydestä, joskus myös harhaan menevistä kuvauksista ja ”diagnooseista”.

M

onet lääkärit lukevat paljon kirjallisuutta. Kokemukseni mukaan naislääkärit ovat mieslääkäreitä innokkaampia kirjallisuuden harrastajia. Olen saanut hyviä kommentteja monelta kollegalta. Työurani kautta olen tutustunut käytännössä kaikkien erikoisalojen lääkäreihin. Tekstejä ja esitelmiä varten olen konsultoinut heitä, jotta voin tuoda esille mahdollisimman asiantuntevia kannanottoja kommentoidessani kirjailijoiden tekstejä.

Olen myös kannustanut lääketieteen opiskelijoita lukuharrastuksen pariin.

Uskon, että tätä kautta lääkärit ja muut terveydenhuoltoalan työntekijät pää-

91

sevät tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja heidän näkemyksiinsä.

Myös erilaisissa johtotehtävissä olevien kannattaa harrastaa kirjallisuutta. Erno Paasilinnan mukaan ”Se mikä on yleistä kirjoissa, on yleistä elämässä”2.

S

itaattiaineistoni lienee ainutlaatuinen. Vuosien mittaan olen merkannut muistiin noin 3 500 sitaattia lukemistani kirjoista. En tunne vas-

taavaa kotimaista enkä myöskään ulkomaista kokoelmaa. Kartutan sitä edelleen, minusta on tullut ”keräilijä”.

Kokoelmasta on mahdollista etsiä yhä uusia näkökulmia ja tarkastella sitä uusien aihepiirien näkökulmista, löytää uutta ja kiinnostavaa. Harrastukseni parissa olen saanut oivalluksia, joita ei juurikaan ole aiemmin käsitelty kirjallisilla foorumeilla. Eräs näistä on, että kirjailijoiden kuvaukset lääkäreistä ovat useimmiten kriittisiä.

Olen myös havainnut, että joidenkin kirjailijoiden teoksissa on erityisen runsaasti terveyteen ja sairauksiin liittyviä asioita, keskeisimpinä esimerkkeinä Kalle Päätalon ja Mika Waltarin tuotanto. Kirjailijan oma sairastaminen saattaa suoraan myös heijastua hänen teksteissään, tästä esimerkkinä Väinö Linna.•

Warelia julkaisee vuoden 2024 kesällä tai syksyllä Jukka Mustosen kirjan Olen lääkäri ja voin vilkaista. Se kattaa Mustosen havaintoja terveydestä, elämäntavoista ja sairauksista sekä niiden hoidosta kaunokirjallisuudessa.

Kirja käsittää ihmiselämän koko kaaren raskausajasta ja syntymästä kuolemaan.

Mustonen jäi eläkkeelle Tampereen yliopistosta vuonna 2014 sisätautiopin professuurista, mutta on edelleen osa-aikaisessa asiantuntijalääkärin virkasuhteessa Pirkanmaan hyvinvointialueen sisätautien vastuualueella ja jatkaa aktiivista lääketieteellistä tutkimustyötä. Häneltä on ilmestynyt noin 380 julkaisua, joista suurin osa kansainvälisillä foorumeilla.

92

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

2 Erno Paasilinna: Hyökkäyksiä ja puolustuksia: Kirjanpitoa suuren ajan mukana. Otava 2000.

Raivoisat aplodit arvostelijoille Teksti: Marko Vesterbacka

K

ävin perheen kanssa Haluatko miljonääriksi? -ohjelman kuvauksissa Herttoniemessä. Istuin yleisössä, en Holman piinapenkillä. Kun tuolla kertaa tallennettava jakso oli saatu purkkiin, lopuksi studio-ohjaaja nyhti yleisöstä vielä lisäreaktioita, koska joka kohdassa ei ollut reagoitu formaatin mukaisella volyymillä ja ilmeisesti tuotantoyhtiö halusi muutenkin kartuttaa reaktiopankkiaan. Tarvittiin kuulemma vielä a) raivoisat aplodit, b) voi ei! -huokaukset ja c) miljoonan euron aplodit.

Studio-ohjaaja näytti itse taputusmallia. Heti suurieleisten ja äänekkäitten ”raivoisien aplodien” kohdalla huomasi hyvin, että kaikki sitä edeltäneet innokkaimmatkin taputuksemme olivat olleet suunnilleen yhtä ja samaa laimeaa läpsyttelyä, sadan tai enintään tuhannen euron aplodeita. Nyt oli hauska heittäytyä ohjattuna yhteiseen leikkiin ja esittää liioiteltuja reaktioita ilman mitään tunnepohjaa. Ohjaajan tilauksesta tuotimme myös ”voi ei!” -henkisiä äännähdyksiä, ilmeilyä ja elehdintää, mallin perässä suurisuuntaisesti suupieliämme alaspäin mutristaen ja päätämme kallistellen ja roikotellen kuin surullisen hahmon sirkusklovnit.

Kustantaja haastattelee Jussi Helmistä Työväenkirjallisuuden päivässä 2.9.2023.

Kuva: Jaana Grankvist.

T

ästäpä tuli mieleen, että kustantajana voisin seuraavaksi lähteä samanlaiseen leikkiin kirjojemme saamien arvosteluiden suhteen: esittämään liioiteltuja reaktioita kuluneen vuoden mittaan lukemistani arvosteluista.

Taustaksi: Tosiasiassa arvostelut eivät minussa kovin suuria tunteita herätä, vaikka mielelläni tuuletan kun kirja saa kehuja. Pääasia on, että kirjoja arvostellaan. Että niistä tehdään lehtikritiikkejä, bloggauksia, nostoja radiokeskusteluissa, kolumneissa ja somepostauksissa ja missä ikinä – että ne saavat mitä tahansa huomiota.

Oman ilahtumiseni pääsyy on, että arvostelu ylipäätään julkaistaan – joskus lisäksi, kuka arvostelun on kirjoittanut tai missä se julkaistaan.

Keväällä 2023 esimerkiksi ilahdutti, että Antti Poikeluksen Hotellimuistelmat arvosteltiin sekä Tammerkoski-lehdessä että Nuoressa Voimassa.

Ritva Ylösen helmikuussa 2023 ilmestyneestä Laura Harmaja -elämäkerrasta Järjellä ja tunteella julkaistiin kevään mittaan lukuisia arvosteluja, mutta se oudoksutti, ettei Hesari (Suvi Ahola!?) tarttunut tähän. Vastaavasti arvostelun ilmestyminen syksyn

ensimmäisessä Parnassossa (4/2023, Päivi Istala: ”Sielukas elämäkerta tiedenaisesta”) tuntui erityisen ilahduttavalta ja perustellulta, koska kirja avaa Saima Harmaja -ilmiön syntyä uudella tavalla.

Se ei niinkään herätä tunteita, mitä arvostelussa tarkkaan ottaen sanotaan.

Erityisesti kuitenkin ilahduttaa, kun joku on selvästi paneutunut kirjaan ja tekee siitä osuvia ja oivaltavia huomioita. Moitteetkin ovat hyvin tervetulleita, jos ne kumpuavat huolellisesta lukemisesta ja vaikuttavat perustelluilta. Pisimpiä arvosteluita on yleensä kaikkein mukavin lukea, ja niihin mahtuu luonnollisesti enemmän myös huomioita kirjan puutteista.

T

oisaalta myös kirjan nostot aivan muualla kuin kirja-arvosteluksi kutsuttavan formaatin sisällä ilahduttavat. Kaikki varhaiset maininnat ovat kirjan liikkeellelähdön kannalta kaupallisesti tärkeitä. Keväällä 2023 minua ilahdutti esimerkiksi se, kun Ylen Kulttuuriykkösessä (”Kevään 2023 kirjavinkit”, 21.2.2023) kirjabloggari Kirsi Hietanen nosti suosituksiinsa ennakkokappaleena lukemansa Harmaja-elämäkerran, joka ilmestyi juuri tuolloin. Se varmasti auttoi kirjan

93

nousukiitoa. Kaupallisesti vähemmän tärkeää mutta yhtä ilahduttavaa on kaikki jälkipuhe. Mitä kauemman kirjan ilmestymisestä on aikaa, sitä iloisemmin yllättyy, kun joku sen nostaa esiin. Viime keväänä historioitsija Teemu Keskisarja kehui Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyttä Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkertaa ALGOTH – Kapinallinen kynämies yhdellä sanalla: suurenmoinen. Uusia tilauksia tuli saman tien.

Sekin ilahdutti, kun Sirkus Finlandian juontaja Sebastian tammikuussa 2023 selaili itse ostamaansa Suurta suomalaista kuriositeettikirjaa YouTube-kanavallaan, näytti kirjasta valittuja paloja ja kommentoi yhtä ja toista, sanoi että ”tää on aivan uskomattoman hieno kirja”. Ei haitannut, ettei hän ollut koko kirjaakaan kai vielä läpi lukenut. Hän toimi joka tapauksessa innostuneena kirjavinkkarina ja antoi kirjan markkinoinnille pyytämätöntä tukea. Sitä tarvittiinkin: kirja oli ilmestynyt marraskuun lopussa 2022, mikä on kaupallisesti melko itsetuhoinen ajankohta. Kirja vaikuttaa onneksi pysyneen kriitikoidenkin näkökulmasta kiinnostavana vielä julkaisua seuraavana vuonna. Syksyllä 2023 on tulossa vielä arvostelu ainakin Skeptikko-lehteen.

V

arsinaisia kirja-arvosteluita ei tietysti tehdä eikä pidä tehdä kirjamarkkinoinnin tukimateriaaliksi, vaan ne ovat omalakinen kulttuurijournalismin muotonsa. Mutta tämä ei sulje pois sitä, että kustantaja tietysti katsoo niitä omalta kannaltaan. Myötämielisiä arvioita ja niiden katkelmia kelpaa käyttää kirjasta tiedottamisen tukena, olivatpa arviot syvällisiä tai pinnallisia. Kielteisiä huomautuksia painottavista arvosteluista taas tulee omassa tiedottamisessa enemmänkin vaiettua, olivatpa ne hyvin tai huonosti tehtyjä. Siinä missä kirjailija saattaa ottaa yksittäisen arvostelun yksittäisenkin negatiivisen lausahduksen vakavasti, pahoittaa mielensä ja suuttua, kustantaja miettii neutraalimmin,

94

mitä hyötyä tai harmia arvostelusta kenties voi olla. Jos kustantajaa jokin asia arvosteluissa isommin harmittaa, niin lähinnä tämä yhdistelmä: isoon lehteen kirjoittava arvostelija on lukenut kirjan huolimattomasti tai ei tunne aihetta tarpeeksi ja esittää kirjasta kovin itsevarmasti virheellisiä väitteitä ja huonosti perusteltuja näkemyksiä – tai, kuten eräillä kriitikoilla on tapana, antaa suhteettoman painon havaitsemilleen pikkuvirheille ja anteeksiantamattomina pitämilleen puutteille, joiden mainitsemiseen koko arvostelu vielä usein päättyy, jolloin ne jäävät lukijalle päällimmäiseksi mieleen.

Sellaisia arvosteluita ei ole tosin tänä vuonna osunut meidän kirjoistamme silmiini yhtään, aiempina vuosina silloin tällöin. Kun sellaisen näkee, lähinnä silloinkin harmittelee arvostelun mahdollista ohjaavaa vaikutusta myöhempiin lukijoihin. Joskus harmittavat sellaiset kriittiset heitot, joita ei täsmennetä tarpeeksi eikä perustella mitenkään – ne tuntuvat myös joka tavalla hyödyttömiltä.

Arvostelun julkaiseminen on kuitenkin kustantajankin kannalta melkein aina parempi asia kuin se, että kirjasta ei olisi kirjoitettu. Eli hyvä että kirjoitetaan!

Kirja-arvostelut eivät siis minussa todellisuudessa suuren suuria tunteita herätä, mutta seuraavaksi taputan ilman selityksiä raivoisasti kymmenelle vuoden 2023 mittaan julkaistulle, omasta näkökulmastani erityisen hyvin tehdylle ja lukemisen arvoiselle arvostelulle. Kuten jo sanottu, hyvin tehty ei tarkoita samaa kuin pelkästään kiittävä artikkeli. Mukana listauksessani onkin myös moitteita sisältäviä kirjoituksia. Mainitsen kirjoittajan, jutun otsikon ja julkaisufoorumin sekä laitan oheen myös QR-koodin jutun nettiversioon. Sen jälkeen huudahdan pienten perustelujen kera ”voi ei!” kolmelle mielestäni muuten mainiolle, mutta kalkkiviivoillaan harmillisesti lankeevalle arvostelulle. Ikään kuin Haluatko miljoonäriksi? -kisassa oli-

si päästy kymmenentuhannen euron kysymykseen ja oltaisiin vastaamassa siihenkin oikein, mutta sitten jotenkin ihmeellisellä tavalla kompuroitaisiin vaihtamalla vastausta viime hetkellä ja pudottaisiin tonniin. Näillekin kolmelle annan kuitenkin tonnin aplodit.

Ja ihan lopuksi annan yhdelle kritiikkisarjalle myrskyisät miljoonan euron aplodit.

Raivoisat aplodit

Artemis Kelosaari: ”Eksyksissä kirjallisuuden kosmoksessa.” Kiiltomato 28.6.2023.

Eija Komu: "Kirja-arvio: Kesä Myrskyluodon maisemissa – Hans Colliander teki puhuttelevan teoksen kirjailija Anni Blomqvistista.” Karjalainen 28.5.2023.

Kari Sallamaa: ”Amatöörien sotaa Amurissa.” Demokraatti 5.5.2023.

Jouko Grönholm: ”Voiko taiteilijuutta opettaa, entä mitä tapahtui Turun-pääkonsulaatissa? Teatterinjohtaja on merkittävä puheenvuoro, jossa turkulaislähtöinen Jussi Helminen ruotii teatterimaailman ilmiöitä.” Turun Sanomat 26.8.2023.

Jani Saxell: ”Kahden mieskirjailijan kostea ja kaoottinen odysseia on häpeämättömässä epäajanmukaisuudessaan yllättävän raikas.” Helsingin Sanomat 22.7.2023.

Markku Ruotsila: ”Lallista ja piispa Henrikistä, kattavan monitieteisesti.”

Tieteessä tapahtuu 1/2023.

Mari Saavalainen: ”Ilona Tomi: Tapahtukoon sinulle sinä.” Kirjakko ruispellossa -blogi 29.5.2023.

Marita Hietasaari: ”Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty.” Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogi 25.8.2023.

Carlos.L: ”Sanat ja maisemat.” Runografi 2023.

Sinikka Salo: ”Laura Harmajan elämäkerta inspiroi.” Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2023.

95

Voi ei!

M

arjatta Hietaniemi: ”Arvio: Mai Tolosen sukuromaani sukkuloi Pohjanmaan ja Viipurin välillä.” Ilkka-Pohjalainen 20.4.2023.

Arvostelun kirjoittajaa, kokenutta toimittajaa Marjatta Hietaniemeä on Mai Tolosen kirjassa kiinnostanut erityisesti nälkävuosien kuvaus sekä Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan aikaisten levottomuuksien kuvaus. Kokonaan arvostelija ei ilmeisesti ollut kirjaa tarkasti lukenut.

Myös ennakko-odotukset ohjasivat liiaksi, niin että hän ei ollut tunnistanut kirjan erityispiirteitä ja hienovaraisia mutta selviä vihjeitä.

Arvostelu on pääosin kiittävä, lopussa kirjoittaja nostaa esiin joitakin epäkohtia. Sisällissodan kuvauksista hän toteaa: "Kaipasin teokseen kuitenkin merkkejä poliittisesta heräämisestä ja puolen valitsemisesta. Niistä Tolonen ei kuitenkaan selkeästi kerro."

Voi ei! Ei tietenkään kerro. Romaanin huolellinen lukija kyllä havaitsee, että päähenkilö Bertha ei nimenomaan halunnut tukea kumpaakaan puolta.

Arvostelijan toivomasta "puolen valitsemisesta" ei siis voinut kertoa, koska Bertha ei valinnut puolta. Liekö arvostelijan oma olettamus puolen valitsemisen välttämättömyydestä ohjannut lukemista niin vahvasti, ettei hän ollut Berthan asennetta huomannut.

Toinen esimerkkikohta arvostelijan huolimattomasta mutta itsevarmasta lukemisesta: "Suhteellisen sujuvasti etenevässä kerronnassa on joitakin epäloogisuuksia. Kasvattitytär Anni mainitaan ennen kuin kerrotaan hänen kasvatiksi ottamisestaan." Ei pidä paikkaansa: kun Anni mainitaan romaanissa ensimmäistä kertaa, kerrotaan että hän on ottotyttö. Päähenkilö Bertha hänestä kertoo pojanpojalleen Väinölle: ”Me saimme faarin kanssa seitsemän lasta. Et taida kaikkien nimiä tietääkään. Lars, Lydia, Adolf, Oskar, Gustaf, Sofia ja Emil, sinun isäsi.

Niin ja tietysti vielä Anni, minun ottotyttöni.” Myös arvostelijan ”motivoimattomaksi” mainitsema romaanin kohta sekä hänen ”irrallisena lisäyksenä” pitämänsä toinen kohta saavat kyllä selityksen romaanista – kun sen lukee huolellisesti.

Kuitenkin: aplodit pitkähköstä jutusta, joka kiinnosti varmasti maakuntaleh-

Mai Tolosen kirja Meiltä on aina lähdetty julkistettiin Kansallisarkistossa Helsingissä 22.2.2023. Kuva: Marko Vesterbacka.

den levikkialueella monia lukijoita kahdestakin syystä: Mai Tolonen on lähtöisin Vaasasta, ja romaanin Viipuriin asettunut päähenkilö Bertha on lähtöisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.

S

ilja Vuorikuru: ”Laura Harmajan työntäyteinen ja traaginen elämä punoutuu vetäväksi tarinaksi Ritva Ylösen käsissä.” Keskisuomalainen 5.3.2023.

Arvostelun kirjoittaja Silja Vuorikuru on itse kirjailija ja kirjallisuudentutkija (fil. tri), joka on kirjoittanut Aino Kallaksen kirjailijaelämäkerran. Hän kiittää kirjallisuudentutkijakollegaansa Ritva Ylöstä vuolaasti: "Ylönen avaa erittäin kiehtovasti Laura Harmajan roolia Saima Harmajan ympärille punoutuneen runoilijamyytin luojana.” "Ylönen on tehnyt tarkkaa työtä Laura Harmajan pitkälti tuntemattoman arkistoaineiston kuten kirjeenvaihdon parissa. Yksityiskohtainen tieto punotaan vetävästi eteneväksi elämäntarinaksi Ylösen aiemmista elämäkerroista tutulla otteella. Teksti lähtee lentoon etenkin osioissa, jotka keskittyvät Laura-äidin ja Saima-tyttären suhteeseen."

Viimeisessä kappaleessa arvostelija vielä toteaa: "Järjellä ja tunteella täydentää merkittävästi vaikutusvaltaisia historiallisia naisia käsittelevää tutkimustietoa.

Toivon tälle teokselle näkyvyyttä ja lukijoita."

Viimeistä edeltävässä kappaleessa arvostelija heittää kuitenkin kriittisen sanan kustantajan suuntaan selittämättä sen tarkemmin: ”Kirjan taitto ja fontti jättävät toivomisen varaa: sisällöltään painokas teos ansaitsisi samanveroisen ulkoasun.”

Voi ei! Kustantaja ihmettelee: mikä vika fontissa oli? Kirjasta on julkaista puolen vuoden kuluessa ehkä parikymmentä arvostelua, eikä kukaan

96 72

Ritva Ylönen signeeraamassa kirjojaan Akateemisen Kirjakaupan Kohtaamispaikalla Tampereella 29.4.2023. Kuva: Marko Vesterbacka.

”Saima Harmaja kannattelee äitinsä, kotitaloustieteen uranuurtajan Lauran hienoa elämäkertaa – Ritva Ylösen Järjellä ja tunteella.” Kulttuuritoimitus 15.3.2023.

muu ole kirjan fonttia moittinut, ei myöskään taittoa. Toki kirjan olisi voinut toteuttaa vaikka kauttaaltaan nelivärikuvitettuna taidepaperille painettuna kirjana, ja se olisi varmaankin ollut hienompaa – mutta myös hyvin paljon kallimpaa. Täsmälleen samaa fonttia ja samoja taittolinjauksia on muuten käytetty aiemmin muun muassa ALGOTH-elämäkerrassamme, josta on tehty kymmeniä arvioita, eikä kukaan ole senkään arvosteluissa fonttia tai taittoa moittinut.

vaikea ymmärtää sen vuoksi, että kun luin ensimmäistä kertaa Pentikäisen romaanin käsikirjoitusta, minuun teki suuren vaikutuksen juuri päinvastainen havainto: runsas ja moniaineksinen sisältö oli Pentikäisellä niin ihailtavan hallitussa käytössä. Tuskin sisällön hallinta käsikirjoitusta editoitaessa ja taitettaessa heikkeni.

Ilmeisesti kyse on makuasiasta, mutta kun arvostelija ei avaa makuaan mitenkään, arvostelusta jää outo sivumaku.

Vaativa kirjan rakenne kyllä lukijallekin on. Tarkoituksella. Missään kohtaa sisältö ei mielestäni mitenkään karkaa kirjoittajan hallinnasta. Ehkäpä kriitikkolukijan romaanimaku vain on toisenlainen, mutta hän esitti makunsa ärsyttävänä kirjailijan osaamattomuusväitteenä, ei makuasiana.

Silti: aplodit muuten loistavalle arvostelulle!

Silti aplodit: hieno arvostelu tuota viimeistä outoutta lukuun ottamatta.

H

eidi Lakkala: ”Pentikäinen jäljittää pohjoista kolonialismia.” Kaleva 27.7.2023.

Kalevaan kirja-arvosteluita kirjoittava lukion rehtori Heidi Lakkala päätti muuten kaikin puolin erittäin myönteisen arvostelunsa loppuvirkkeeseen: ”Johanna Pentikäinen kirjoittaa vahvasti, mutta sisällön runsaus karkaa välillä hänen hallinnastaan.”

Voi ei! Tätä perustelemattomaksi jäävää loppuheittoa on minusta erityisen

Miljoonan euron aplodit

”17-vuotiaan tamperelaisen Helmin ääni kuuluu nyt sisällissodan piiritetyn kaupungin Amurista.” Kulttuuritoimitus.fi 20.3.2023.

”Kirjeenvaihtoa Myrskyluodon Maijan kirjoittajan kanssa – Hans Collianderin Kesäpoika.” Kulttuuritoimitus.fi 10.5.2023.•

Risto Ojanen kirjoitti keväällä 2023 Kulttuuritoimitus.fi:hin kolmen kokeellisen arvostelun sarjan. Arvosteluiden yhteydessä oli kustantajan haastattelu. Ojanen kyseli minulta joka kirjan osalta häntä kiinnostavia toimitus- ja julkaisuprosessiin liittyviä asioita:

97

Vuoden 2023 kirjoja kustannustoimittajan työpöydältä: Warelian ensimmäinen käännöskirja on ensi kertaa suomeksi ilmestynyt keskiaikainen ritaritrilogia Eufemian laulut, jonka Harry Lönnroth on suomentanut muinaisruotsista. Kesäpoika kertoo kirjan kirjoittajan, Hans Collianderin, ja kirjailja Anni Blomqvistin ystävyydestä. Mai Tolosen romaani Meiltä on aina lähdetty kuvaa ihmisiä 1800–1900-lukujen vaihteen suurten mullistusten keskellä. Tapahtukoon sinulle sinä on kertomuksistaan ja romaaneistaan tutuksi tulleen Ilona Tomin ensimmäinen runokirja. Antti Poikelus tarinoi Hotellimuistelmissa työurastaan tamperelaisen hotelli Victorian vastaanottopäällkkönä. Satu Mattila-Laineen Toimitila on runoelma yhden valkokaulustyöntekijän yhdestä työpäivästä. Järjellä ja tunteella on Ritva Ylösen kirjoittama elämäkerta Laura Harmajasta, runoilijan äidistä ja tieteentekijästä. Irja Aro-Heinilän romaani Kun emme mitään muuta voi kuvaa Tansanian naisten elämää suomalaisnaisen silmin.

Pertti Rajalan Helmi Haapasen kapinakirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista 17-vuotiaan tehtaan tytön suulla.

Muutamia kirjoja, joiden matkassa olen ollut mukana, ei vielä ole tämän kuvan ottamishetkellä painettu.

98

Kustannustoimittajalta Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

K

irjailija lataa käsikirjoituksensa netissä olevaan tekoälysovellukseen. Kolmen minuutin generoinnin tuloksena botti sylkäisee kirjailijan sähköpostiin liitteet, joissa on painovalmiin kirjan kansitiedosto sekä toimitettu, taitettu ja absoluuttisella tarkkuudella oikoluettu sisus.

Kirjailija lähettää saman tien tiedostot kustantajalle, joka lataa ne yrityksen sisäisessä käytössä olevaan skannaussovellukseen. Ohjelman analyysin perusteella tuotos on kirjoitusteknisesti moitteeton kokonaisuus. Tasapainoisesti etenevän ja optimaalisesti muotoillun tekstin koukut ovat matemaattisesti tismalleen oikeissa kohdissa.

Tarinan pituus on laskelmoitu prikulleen oikein tyylilajille otollisimman lukijaprofiilin perusteella eikä lyöntitai kielivirheitä ole.

Suunniteltu ulkoasukin on laskennallisesti täydellinen. Graafinen ilme välittää kirjasta olennaiset asiat, herättää 100 prosentin todennäköisyydellä (virhemarginaali on eliminoitu) kiinnostuksen ja innostaa kohdeyleisön tarttumaan teokseen.

Kustantamo ottaa tarjotun kirjan tämän kaikenkattavan arvioinnin jälkeen muitta mutkitta julkaisuohjelmaansa. Kustantajan painettua ”Hyväksy”-nappia kirja siirtyy kirjapainon jonoon. Parahultaisen ajan kuluttua valmis kirja on pakattu laatikoihin ja toimitettu kustantamon logistiikkakumppanin varastoon ja se voidaan julkaista.

Ilmestyttyään teos voittaa merkittävän kirjallisuuspalkinnon ja siitä tulee klassikko.

Tämä on scifiä. Mitä tekstille sitten kustantamossa oikeasti tapahtuu?

Miksi käsikirjoituksen työstäminen valmiiksi painotuotteeksi vaatii kirjailijan lisäksi muitakin tekijöitä?

K

uvitteellisen tarinamme kustantaja saa käsiinsä painovalmiin tiedoston. Oikean elämän kustantajan lähtötilanne on joka kustannusprosessin alussa erilainen.

Joissakin poikkeustapauksissa tarjottava käsikirjoitus on hyvinkin valmis.

Tällöin keskustellaan detaljeista, ehkä

joidenkin käsitteiden avaamisesta lukijalle, ehkä kursivoinnin logiikasta, ehkä korjataan yksittäisiä lyöntivirheitä tai mietitään tekstin asettelua taittoon.

Esimerkiksi runokirjan käsikirjoitus voi joskus, harvoin, olla hyvin lähellä lopullista muotoaan jo tullessaan kustantajalle. Kustannustoimittaja ja kirjailija saattavat keskustella runojen järjestyksestä ja yksittäisten runojen säejaosta taitossa. Tällöin suuri osa kustannustoimittajan työstä keskittyy siihen, miten juuri tästä käsikirjoituksesta syntyy kiinnostava painotuote ja miten sen ydin saadaan välittymään kirkkaasti potentiaalisille lukijoille myös kansitekstien ja kirjan ulkoasun avulla. Tiedottamiseen käytetään kustantamossa ehkä tavallistakin enemmän aikaa ja energiaa.

Toisessa ääripäässä ovat vasta luonnosvaiheessa olevat kirjahankkeet, joissa kustannustoimittaja päätyy hyvin varhaisessa vaiheessa sparraamaan kirjailijaa työssään, auttaa ideoinnissa ja ohjaa käsikirjoitusta haluttuun suuntaan. Saattaapa olla niinkin, että

99

Käsikirjoituksen tekstiä lukiessani alan hengittää sen tahtiin.

kustantaja tekee aloitteen ja lähestyy kirjailijaa valmiin idean kanssa, lähdetään tekemään kirjaa pelkän idean lähtökohdista.

patiaan eivät älykkäimmätkään algoritmit taivu. Tilannetaju ja kirjailijan oman äänen huomioiminen ovat nekin ihmistaitoja.

Useimmat projektit ovat tietysti jotakin näiden kahden ääriesimerkin väliltä.

Kun kirjaa taitetaan ja sille suunnitellaan ulkoasua, mukana on kirjailijan ja kustannustoimittajan lisäksi yksi tai useampi graafikko. Lisää ihmisten kohtaamisia, lisää yhteen törmäytettäviä ideoita ja näistä syntyviä tuoreita ajatuksia.

K

irjailijan ja kustannustoimittajan vuorovaikutus ohjaa kirjaa tiettyyn suuntaan hyvin intuitiivisesti. Kun luen tekstiä tänään, luen sitä toisenlaisella orientaatiolla kuin huomenna. Jos tänään annan tekstistä kommentteja 53 kappaletta, huomiset kommenttini olisivat osittain samoja ja osittain jotakin muuta, reunamerkintöjen lukumäärä olisi toinen.

Kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyö etenee omalla painollaan ja vuorovaikutustilanteissa tai tekstin äärellä olennaiset asiat nousevat esiin vähän kerrallaan.

Kahden ihmisen kohtaamista ei voi vaihtaa älykkääseenkään automatiikkaan. Kirjailija kaivaa esiin tarinan, jonka kommentoinnissa kustannustoimittaja hyödyntää omaa kokemusmaailmaansa, omaa lukeneisuuttaan ja omaa persoonaansa. Kontekstien ymmärtämiseen, huumoriin ja em-

100

L

ukiessani käsikirjoituksia fokukseni on eri asioissa työvaiheesta riippuen. Ensin on tärkeintä saada kokonaisuus toimimaan. Tekstistä voi olla perusteltua karsia pois paljonkin asiaa. Joskus ollaan asian vieressä, joskus selitetään turhan paljon. Ehkä jokin sisällössä sivuhuomautuksella ohitettu asia onkin niin kiinnostava, että siitä haluaa kuulla lisää. Muutoksilla parannetaan tekstin etenemistä, käsikirjoituksen sisäistä johdonmukaisuutta ja tarvittaessa autetaan lukijaa pysymään paremmin kirjailijan kyydissä.

Kirjailijan saatua näiden ohjeiden avulla käsikirjoituksensa hiotummaksi ja eheämmäksi on aika siirtyä tarkastelemaan kirjoitettua kieltä tar-

kemmin. Luen tekstiä nyt aivan uusilla silmälaseilla ja huomaan siitä asioita, joita rakennetarkistuksia tehdessä en vielä ehtinyt havaita. Nyt viilataan.

Tekstin ääni kirkastuu.

K

äsikirjoituksen tekstiä lukiessani alan hengittää sen tahtiin. Olen kustannustoimittajana kameleontti ja ilmaisuni muuttuu kirjailijan ilmaisun kaltaiseksi. Minusta tulee tekstin ääressä hetkellisesti kirjailijan identtinen kirjoittajakaksonen.

Kun lähetän sähköpostin työpäivän aikana, kirjoitan sen huomaamattani työn alla olevan käsikirjoituksen rytmillä. Olen saanut tästä itseni kiinni lukemattomia kertoja. Jos kirjan tekstissä on paljon lyhyitä päälauseita, sähköpostiviestini on lyhytsanainen.

Jos teksti on polveilevaa, minunkin tekstini koostuu runsaista sivulauseista. Usein joudun vähän vääntämään ruuvia ennen viestin lähettämistä, viestin kirjoitustyyli kun ei ole minun omani.

T

ekoäly ottaa harppauksia. Myös luoville prosesseille löytyy malleja ja koneet oppivat niistä. Jo nyt tietokoneet kirjoittavat sisällökkäitä runoja ja luovat kiinnostavia kuvituksia.

On mahdollista käskeä konetta tuottamaan tekstiä tietyn kirjailijan tapaan tietyn tyylilajin mukaisesti. Mikä on silloin ihmisen rooli? Mihin tarvitaan luovan työn tekijöitä, jos tekstien ja kuvien teon voi ulkoistaa koneille?

Kuva: Markku Yli-Erkkilä.

Esimerkiksi sopii mielestäni hyvin jalkapallo-ottelu tai livekonsertti. Tuskin jalkapalloentusiasti kiinnostuisi seuraamaan liigaa, jonka pelaajat ovat robotteja, vaikka ne pelaisivat virheetöntä jalkapalloa. Tai että konserteissa kävijä vaihtaisi sinfoniaorkesterin esityksen siihen, että musiikkitalossa soisi ihmisten soittamien instrumenttien sijaan kaiuttimista koneilla tuotettu äänite. Virheitä ei olisi, muttei myöskään upeita yksilösuorituksia tai yhdessä tekemisen taikaa.

E

ntäpä sitten tuo alun tarina, jossa matemaattisella mallinnuksella on saatu aikaan arvostettu ja kaupallisesti menestynyt kirja? En usko kovinkaan monen luovan kirjoittajan unelmoivan urasta koneälyn mentorina antamassa suoritusohjeita ohjelmistolle tietynlaisen teoksen aikaansaamiseksi.

En, vaikka ohjelmoinnin tulokset näkyisivät numeroina tämän mentorin pankkitilillä.

Ihmisellä, joka haluaa kirjoittaa, on sanottavaa. Kirjailijalle, harjaantuneelle sanankäyttäjälle, on tärkeää kirjoittaa sanottavansa eläviksi, omaäänisiksi lauseiksi. Ne on osoitettu ihmiseltä ihmiselle.

Kirjailija kipuilee tekstinsä kanssa, maalaa kerroksia kerrosten päälle,

Salla Yli-Erkkilä käyttäisi mieluiten kaiken vapaa-aikansa hyvien kirjojen lukemiseen ja tanssitunteihin.

peittää uudella kerroksella turhaa, jotta tärkein korostuisi. Hän laittaa työn sivuun ja antaa sen levätä, pyytää palautetta toisilta ihmisiltä, jotta voisi katsoa sitä uusin silmin. Ja kuten ihmisten pelaamassa jalkapallossa, myös kirjailijan työn lopputuotteessa, oli se sitten faktaa tai fiktiota, inhimillinen yllätyksellisyys ja epätäydellisyys kiinnostavat.

Kustannustoimittamisen näkökulmasta jokainen kohtaaminen jokaisen kirjailijan kanssa on uniikki. Samoja väyliä kuljetaan projektista toiseen, mutta niissä on kaikissa lukemattomia inhimillisiä muuttujia. Oivallukset tapahtuvat hetkissä.

Kirjan syntymä on ainutkertainen prosessi, se on ihme. Joka kerta.•

101

Kirjakorttelin Yö ry

Elokuussa 2024 Sastamalan Kirjakorttelissa järjestetään ensimmäistä kertaa

Kirjakorttelin Yö!

9.–10.8.2024

kirjakorttelinyo.fi

Kuva: Esa Ijäs.

Perjantai-iltapäivästä lauantai-iltapäivään kestävän tapahtuman kirjallista ohjelmaa koordinoi Warelia.

Sastamalan Kirjakortteli on ainutlaatuinen kirjakulttuurin tihentymä Suomessa.

Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi on Kirjakorttelin keskipiste, jonka ympärillä, vain noin sadan metrin säteellä, on monta muutakin kirjanystävän huippukohdetta: Suomen vanhin kirjakauppa, legendaarisesta Kirjakellaristaan tunnettu Tyrvään Kirjakauppa. Warelia-kustantamon "tehtaanmyymälä", viehättävä

kesäkirjakauppa Tyrvään Pryki. Herra Hakkaraisen talo, jonka myymälä on erikoistunut Mauri Kunnas -tuotteisiin. Palvelevuudestaan kiitetty Antikvariaatti

Tyrwää. Kirpputori Lähetyksen Löytötuvan erittäin laaja käytettyjen kirjojen osasto. Pukstaavin oma museokauppa, joka myy mm. Warelian kirjoja ympäri vuo-

den. Kirjantekijöiden kaupungin historiaa kertova Sastamalan seudun museo.

Kirjakauppavisiittien lomassa voi käydä kahvilla tai syömässä kahvila-ravintola Funkkistalossa tai Kahvila Pukstaavissa. Tervetuloa Sastamalan Kirjakortteliin, todellisen kirjanystävän paratiisiin!