Kirja historian unohtamista

2

Kirja historian unohtamista Teksti: Aulis Aarnio

O

len romaanissani Viiltävät muistot (Warelia 2021) halunnut tuoda lukijoiden eteen ihmisiä, jotka olivat vuoden 1918 tapahtumien väliinputoajia. Maan hiljaisia, joiden osana oli maksaa väkivallan hinta.

todistusvoimaa. Mutta suoranaisia vastineita näille henkilöille ei ole löydettävissä.

Kirjani on tarina Suomen syntyajoista, mutta samalla se käsittelee myös yleisinhimillistä teemaa, joka on ollut oman historiankäsitykseni keskiössä.

Otetaan esimerkiksi räätälimestari Wilenius. Hän on romaanin tarpeisiin rakennettu hahmo, jolla on piirteitä sieltä, toisia täältä. Tuloksena on, niin rohkenen ajatella, ristiriitainen mutta vahva ihminen, joka kuljettaa Suomen tarinaa oman elämänkaarensa verran.

Olen halunnut ymmärtää ihmistä ja yhteiskuntaa ruohonjuuritasolla. Ruohonjuurilla on myös totuus totuudellisinta. Kaiken ytimessä, oikeastaan ytimen ytimessä on tarpeettomasta karsittu ihminen. Hän on minulle todistaja, ei syyttäjä, kaikkein vähiten tuomari.

Sama koskee kaikkia muitakin keskeisiä romaanin henkilöitä. Heillä kullakin on kokoisensa paikka ja oma tehtävänsä Suomen syntyessä. Heistä tulee eläviä ihmisiä, niin toivon, juuri sen tähden, että he ovat oman itsensä näköisiä, eivät pinnalta kiillotettuja tekohenkilöitä.

R

O

omaanissani on tunnistettavia esikuvia, muutenhan siinä esiintyvillä henkilöillä ei olisi todellista

len koko kirjoittamistyön ajan pohtinut, kuka lopulta on tarinan keskeishenkilö. Haluan nostaa hiukan

arvoituksellisesti esiin minulle kirjoittajana tärkeimmät henkilöt: isoäitini Matildan ja isoisäni Kaarle Henrikin.

Olen näissä henkilöissä sijoittanut kirjaan myös jotakin erityisesti itseäni koskevaa.

Isoisäni kaatui punainen nauha käsivarressa oivaltamatta koskaan, niin uskon, minkä erityisen asian tai pyrkimyksen takia hänen piti kuolla. Isoäitini menetti mielen tasapainonsa 1918 ja joutui elämään loput elonpäivistään Hatanpään mielisairaalassa.

M

inua koskettaa syvästi isovanhempieni kohtalo, niin myös täysorvoksi jääneen äitini tarina. Mutta eivät Kaarle Henrik ja Matilda ole tarinassa mukana itsensä takia tai siksi, että olisin halunnut sukuni yhden surullisen muistiin merkinnän kaiken kansan luettavaksi.

3

Koko se ihmisjoukko, joka tässä teoksessa vie Suomea eteenpäin, on rakennettu minun henkilökohtaisiksi kokemistani aineksista. Mutta sittenkin he kaikki, erityisesti läheisimmät kirjan henkilöt Matilda ja Kaarle Henrik, yleistyvät todellista elämänkohtaloaan suuremmiksi.

He edustavat niitä, joiden osa oli kadota täydesti historian samettipölyn alle. Esimerkiksi Kaarle Henrikistä ei jäänyt jäljelle edes hitaasti maatuvaa puuristiä.

Isovanhempieni kanssa en koskaan voinut vaihtaa sanoja, en kuullut heidän ääntään, en voinut katsoa silmiin, saanut kokea käden kosketusta. Kaikki, minkä heistä tiedän, on ollut pakko rakentaa särkyneen peilin siruista. Ja siinä he nyt ovat! Viiltävine muistoineen.

Viiltävät muistot on Aulis Aarnion kahdeksas kaunokirjallinen teos. Hänen aiemmin julkaistuja historiallisia romaanejaan ovat muun muassa Väsynyt vaeltaja (Warelia 2019), Münsterin kirjuri (WSOY 2001) sekä Kettu ja leijona (WSOY 1995). – Kuva: Jarkko Kähkönen.

Aarnio kertoo Suomen syntymästä

V

iiltävät muistot on kertomus räätälimestari Kustaa Vilhelm Wileniuksesta. Hänellä oli kaksi elämää niin kuin oli koko kansakunnalla Suomen syntymän aikoihin.

Ensimmäisessä elämässä kohtalo vei Wileniusta väen väkisin kohti vuoden kahdeksantoista syöveriä, painoi syvälle, tempaisi sitten kovakouraisesti pois ja kuljetti Tammisaaren punavankileirille. Toinen elämä oli selviytymistä noiden vuosien kolhuista.

Suomen synnyttänyt aika oli sairas ja sairauden hintaa maksoivat nekin, joiden töillä ja toimilla ei ollut osaa,

4

ei arpaa siihen, millä tavalla poljettiin maan tomuksi laillisuus, oikeudenmukaisuus ja yhteiskuntarauha, kaiken yhdessä elämisen arvoista tärkeimmät. Jollekulle taakka oli liian raskas kantaa ja hän väsyi kesken matkan.

Kädet olisivat jaksaneet ja jalat, mutta mieli särkyi.

Mitä pitemmälle 1920- ja 1930-luvuilla tultiin, sitä selkeämmin nousi kaiken kuohunnan keskeltä esille yksi asia: viha. Kaikki eivät tunteneet vihaa tai jos he olivat siihen tuntemukseen joskus syyllistyneet, he yrittivät palata yhteiseen elämään niidenkin kanssa, joiden silmät viha oli sokaissut.

Kaikki eivät olleet kommunisteja, kaikki eivät olleet fasisteja. Äärilaitojen välissä oli maltillisten suuri joukko, jolle tärkeää oli elää erilaisten ihmisten kanssa yhteistä arkea. He panivat luottamuksensa yhdessä tekemiseen, yhdessä vaikuttamiseen.

Yksi heistä oli räätälimestari Kustaa Vilhelm Wilenius. Ihmisten yhteys oli se väkevä voima, joka sai Wileniuksen ottamaan uudelleen vastuuta. Hän oli vakuuttunut siitä, että yhteiskunnalta ei pääse pakoon. On siis oltava mukana.•