SYKSYN 2026 UUDET KIRJAT
Tulossa olevista kirjoista kerromme ensimmäiseksi Warelian Facebook-sivuilla:
facebook.com/kustannusliike
Kirjojen vähittäismyynti kirjakaupoissa koko maassa sekä kaikissa kirjaverkkokaupoissa.
JÄLLEENMYYJIEN JA KIRJASTOJEN KIRJATILAUKSET
Storia Oy asiakaspalvelu@storia.fi
Warelia Kustannus Oy tilaukset@warelia.fi
Suomen Kirjastopalvelu Oy asiakaspalvelu@kirjastopalvelu.fi
Kaikki kirjamme ovat saatavilla myös Warelian omassa verkkokaupassa: warelia.fi.
Warelian oma kivijalkamyymälä on auki pääasiassa kesäaikaan (aukioloajat: warelia.fi).
WARELIA KUSTANNUS OY
Toimisto ja myymälä Marttilankatu 13 38200 Sastamala w@warelia.fi
Kustantaja
Marko Vesterbacka 050 3469 175 marko@warelia.fi
Kustannustoimittaja
Salla Yli-Erkkilä salla@warelia.fi
Esitteen graafinen suunnittelu ja toteutus: Luova konttori Kari Jokinen / karijokinen.com
MARJA-LEENA TUURNA
NÄYTÄN SINULLE TIEN – MATKA EEVA-LIISA MANNERIN MAISEMIIN
86.2
ISBN 978-952-387-117-5
Kirjakauppoihin elokuussa
Marja-Leena Tuurna
”Kun tapasimme Eeva-Liisan kanssa ensi kertaa, olimme molemmat yhtä avoimia ja suorapuheisia. Jos söimme silakoita, olen ollut niin jännittynyt ja innoissani, etten sitä muista. Mutta sen muistan, kuinka istuimme vierekkäin vuodesohvalla ja luimme molempien tekstejä, hänen ja minun.
” Tämä kirja on syntynyt erityisesti siksi, että minun jälkeeni – ja niiden jälkeen, joita olen haastatellut – ei kukaan enää tavoittaisi näitä muistoja. Tiedot siitä, millainen ihminen Eeva-Liisa Manner oli kirjailijamyyttinsä takana, katoaisivat.
Marja-Leena Tuurna on tehnyt pitkän uran äidinkielen lehtorina ja lukion rehtorina. Opetustyön ohella hän on ollut tekemässä useita äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoja. Tuurna on myös toimittanut yhdessä Anna Makkosen kanssa vuonna 2006 ilmestyneen teoksen Yölauluja – L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910–1946 (SKS). Tuurnan kirjoittama Eeva-Liisa Mannerin henkilökuva Matka yli vaihtelevien äärten ilmestyi vuonna 2021 (Tammi). Nyt julkaistava Näytän sinulle tien avaa henkilökohtaisemman muistojen ikkunan Tuurnan ja Mannerin ystävyyteen.
Näytän sinulle tien
– Matka Eeva-Liisa Mannerin maisemiin
Marja-Leena Tuurna tutustui 17-vuotiaana lukiolaisena Eeva-Liisa
Mannerin runouteen, innostui ja inspiroitui siitä. Kirjallisuudenopiskelijana Tuurna lähestyi Manneria kirjeellä, johon runoilija yllättäen vastasi. Siitä käynnistyi kahden eri-ikäisen naisen vuosikymmeniä kestänyt yhteydenpito. Manner lähetti runojaan Tuurnan luettaviksi, lyhyet ja pidemmät kirjeet kulkivat Helsingin seudun ja Mannerin vaihtuvien asuinpaikkojen välillä. Opinnäytetyönsä Tuurna teki Mannerin Niin vaihtuivat vuoden ajat -runokokoelman luomisprosessista. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuurna kirjoitti Mannerin elämäkerran.
Tuurnan ja Mannerin yhteydenpito jatkui lähes runoilijan kuolemaan asti. Vuosien harkinnan jälkeen Tuurna avaa nyt Manner-muistelmakirjassaan heidän keskinäistä kirjeenvaihtoaan ja keskustelujaan.
Tätä kirjaa kirjoittaessaan Tuurna vieraili vuosina 2022–2026 paikoissa, joissa Manner asui ja kirjoitti. Käynnit Mannerin tärkeissä paikoissa, kuten Tampereella, Orivedellä, Havisevanjärvellä, Kangasalla ja Espanjan Churrianassa, saavat aikaan muistikuvien vuon, Mannerin kirjeiden tekstit heräävät uuteen eloon. Tuurna kuuntelee menneiden aikojen kaikuja ja joskus tunteekin vanhan ystävänsä läsnäolon.
MILLA PELTONEN
YLI HONKAIN KORPIRASTAS
– EINARI VUORELAN ELÄMÄ JA RUNOUS
86.2
ISBN 978-952-387-120-5
Kirjakauppoihin elokuussa
Milla Peltonen
Milla Peltonen on Hannu Salaman yhteiskunnallisista romaaneista väitellyt kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija. Peltonen kiinnostui Einari Vuorelasta 2020-luvun alussa. Kuka ja millainen ihminen Vuorela oikeastaan oli? Tietoa ei tuntunut kirjoista löytyvän. Peltosen piti siis kirjoittaa kirja itse ja täyttää tuo ilmeinen aukko suomalaisessa kirjallisuushistoriassa. Hän on aiemmin muun muassa kirjoittanut kiitetyt teokset Hannu Salamasta (Paperilla seisova perkele, 2016), aikamme yksineläjistä (Erakot, 2020) sekä suomalaisesta kullankaivuusta yhden kullankaivajaperheen näkökulmasta (Äidin kullat, 2022).
Yli honkain korpirastas
– Einari Vuorelan elämä ja runous
”Metsä mulle pillin antoi / laulan sillä metsän kieltä”, kirjoitti Vuorela jo esikoiskokoelmassaan Huilunsoittaja (1919).
Einari Vuorelasta (1889–1972) ei ole aiemmin kirjoitettu elämäkertaa. Myös muuta julkista tietoa hänestä ja hänen tuotannostaan löytyy hyvin vähän. Yli honkain korpirastas – Einari Vuorelan elämä ja runous palauttaa yleiseen tietoisuuteen omintakeisen, luontokeskeisen ja herkän kirjailijan, joka mainitaan usein 1920luvun tulenkantajien yhteydessä, mutta joka ehti kirjoittaa peräti seitsemällä vuosikymmenellä. Vielä ikämiehenä 1960-luvulla Vuorela teki paluun uudistuneena runoilijana, mutta huomio jäi tällöin vähäiseksi.
Einari Vuorela oli kotoisin Keuruulta, korven sylistä. Elämä vei kirjailijan Helsinkiin, mutta hänen runoutensa pysyi useimmiten metsäisillä mailla. Runoilijana Vuorela puhui luontoarvojen puolesta kauan ennen kuin ympäristötietoisuus nousi yhteiskunnallisesti tärkeäksi teemaksi.
Milla Peltosen tarkasti lähteistetyssä teoksessa syvennytään Vuorelan elämään, joka ajoittuu historian dramaattisiin vaiheisiin ennen Suomen itsenäistymistä ja sen jälkeen. Elämänvaiheiden rinnalla käsitellään Vuorelan koko tuotanto ja peilataan sitä teosten saamaan aikalaisvastaanottoon.
Vuorelan runous kumpuaa ajalta, jolloin ihminen eli paljon enemmän luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen kuin tänä päivänä. Se ei ole samalla tavalla ympäristö(kriisi)tietoista kuin nykyrunous, mutta puhuu saman asian puolesta: luonnon monimuotoisuuden, ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuuden, lajien välisen tasa-arvon ja kiintymyksen, metsärakkauden...
Kirjallisuushistoriaan ja elämäkertojen päähenkilöiksi pääsevät yleensä ne, jotka ovat huutaneet kovimmin, pitäneet itsestään ääntä, nousseet aikansa ja sukupolvensa airuiksi. Tai ne, jotka ovat kuolleet traagisesti nuorena. Hiljaiset, itseään korostamattomat pitkän linjan puurtajat unohtuvat turhan usein, vaikka monella heistä on ollut paitsi tärkeää asiaa myös taitoa sanoa asiansa, ja kenties omintakeinen näkökulmakin aiheisiinsa. Yli 80-vuotiaaksi elänyt Einari Vuorela, kotimaisen runouden korpirastas, kuului näihin hiljaisiin ja vaatimattomiin.
Nyt olen metsä
JARMO TEINILÄ
NYT OLEN METSÄ 84.2
ISBN 978-952-387-122-9
Kirjakauppoihin syyskuussa
Sisällissodan alussa nuori sairaanhoitaja Annika Falken siirretään Tampereen yleisestä sairaalasta Harmoisten sairashuoneelle.
Harmoisten sairashuoneen joukkosurma ja sen jälkeiset tapahtumat selviävät Annikan päiväkirjasta, jonka lukeminen järkyttää yliopiston väitöstutkija Anna Tulijokea.
Kaikkia tekoja ei voi kirjoittaa fiktioksi ja unohtaa.
Nyt olen metsä kertoo havainnon ja todellisuuden suhteesta ja identiteetistä, joka murenee vähitellen. Kaksi naista, kaksi päiväkirjaa sulautuu yhdeksi. Huuto vaimenee kuiskaukseksi.
Mistä Annikan päiväkirja kertoo? Mistä Annan päiväkirja kertoo?
Harmoisten sairashuoneen tapaus on todellinen, mutta koska siitä on olemassa ristiriitaisia versioita, minun piti kirjoittaa omani. Harmoisiin iski Hans Kalmin pataljoonan osasto. Joidenkin tietojen mukaan mukana olisi ollut myös Lauri ”Tahko” Pihkala, mutta hänen osallisuudestaan veritekoihin ei ole varmuutta. Tampereen piiritys, jonka osa Harmoisten joukkosurma oli, päättyi 6.4.1918 valkoisten voittoon.
Jarmo Teinilä
Nyt olen metsä on Jarmo Teinilän yhdeksäs romaani. Teinilä tunnetaan erilaisten lajityyppien varmaotteisena ja kiinnostavana yhdistelijänä, joka uudistaa ilmaisuaan kirja kirjalta. Uusi romaani on hänen kirjallinen tulkintansa ja kommenttinsa vuoden 1918 tapahtumista ja niiden merkityksestä 2020-luvun Suomessa. Koulutukseltaan Teinilä on filosofian maisteri, pääaineena yleinen kirjallisuustiede. Teinilä on Suomen Kirjailijaliiton jäsen.
Ankkarauha
Tiedustelu- ja vakoiluromaaneistaan tunnettu, asiantuntijoiden arvostama poliisikirjailija Petri Kangas menee entistä syvemmälle.
Säeromaani Ankkarauha kertoo suomalaisen ja venäläisen tiedusteluammattilaisen epätodennäköisestä ystävyydestä ja siitä, mitä sitten seuraa. Ankkarauha on samaan aikaan absurdi kuvaus tiedustelumaailmasta ja taivaan tosi kuvaus tiedusteluihmisten mielenmaisemasta.
Think Big, ajatellaan suuria pigs ja kirjoitetaan tiedustelukysymykset ylös.
Mikä on este maailmanrauhalle?
V & D.
Kysymys: Mikä heitä vaivaa?
Suuremman luokan egot.
Kysymys: Mitä he haluavat?
V. kaiken, D. palkinnon, ison.
Kysymys persoonista?
Koulupihan kaksi vara(s)kasta poikaa.
Projektille pitää saada nimi. Mitä tulee mieleen?
Lapsena tuli luettua sarjiksia, että Duck.
Mitä toisesta?
Etunimen loppuosa, mir, tarkoittaa rauhaa.
Ankkarauha.
PETRI KANGAS ANKKARAUHA 84.2
ISBN 978-952-387-123-6
Kirjakauppoihin syyskuussa
”Tarina palkitsee lukijansa”, Satu Henttonen kiittää Petri Kangasta syksyllä 2025 ilmestyneen Alihankkijat-romaanin arviossaan (Ruumiin kulttuuri 3/2025). Henttonen on Dekkariseuran sihteeri ja Ruumiin kulttuuri -lehden ”käräjäkoordinaattori” eli kirja-arvosteluosion vastuutoimittaja. ”Ennen kaikkea tarina on niin toden tuntuinen, että mietin, onko tämä vain tarua.”
Ylikomisario Petri Kangas työskentelee Lounais-Suomen poliisilaitoksella sektorinjohtajana. Kangas on toiminut uransa aikana poliisissa mm. kenttä- ja hälytystehtävissä, huumausainerikostutkinnan tutkinnanjohtajana ja rikostiedustelun tutkinnanjohtajana. Lisäksi hän on työskennellyt tullirikosten esitutkinta- ja tiedustelutehtävissä. Ankkarauha on hänen neljäs romaaninsa.
ANNE PUUMALA
FRANSIN KIRJE 1918
92.17
ISBN 978-952-387-124-3
Kirjakauppoihin syyskuussa
Anne Puumala oli kirjoittamassa sanomalehtijuttua Seinäjoella 1918 tehdyistä kymmenien punaisten teloituksista, kun hän sai käsiinsä sinivalkoiseen muovipussiin sullotun nipun kellastuneita asiakirjoja. Niiden joukossa ollut kirje ei jättänyt häntä rauhaan. Puumala ryhtyi selvittämään kirjeen kirjoittaneen, punaisena vangitun ylistarolaisen Frans Lehdon tarinaa. Siitä syntyi hänen esikoiskirjansa Fransin kirje 1918. Anne Puumala on työskennellyt toimittajana yli 25 vuoden ajan. Hän on erikoistunut kulttuuriin ja historiallisiin aiheisiin. Puumala asuu ja työskentelee Seinäjoella.
Anne Puumala
Fransin kirje 1918
Tulee kai vielä ehkä uusi päivä, jolloin minutkin päästetään sinun luokses, ja se päivä on ilon päivä silloin meille molemmille ja niille rakkaille lapsille, jotka ovat meirän kalliita ja yhteisiä aarteita.
Eteläpohjalainen Frans Lehto kirjoitti vaimolleen Marille rakkauskirjeen Seinäjoen vankileirillä helmikuussa 1918. Kirjettä ei koskaan lähetetty, vaan se löytyi sattumalta lähes sata vuotta myöhemmin. Anne Puumala selvitti, mitä kirjeen kirjoittajalle tapahtui.
Fransin kirje 1918 kertoo valkoisen Etelä-Pohjanmaan punaisista tahroista, joita ei ole kunnolla tuotu päivänvaloon. Se on tutkimuspäiväkirja, tositarina ja historiallinen salapoliisikertomus. Puumala etsii Fransin ja tämän kohtalotovereiden jättämiä haaleita jälkiä rakentaakseen mahdollisimman kokonaisen kuvan punaisina vangittujen pohjalaismiesten kokemuksista.
Kahdella aikatasolla liikkuva Fransin kirje 1918 on kirja etsimisestä ja unohtamisesta. Se on kirja kuolemasta, väkivallasta ja velvollisuudesta muistaa.
Iso pino Seinäjoen vankileirin 1918 asiakirjoja lepäsi holvin hämärään unohdettuna, ei tutkijoiden ulottuvilla arkistossa, jonne tuollaiset asiakirjat kuuluvat. Ties kuinka monta vuosikymmentä mappi oli ollut katseilta piilossa tai piilotettuna.
Kysymykset sinkoilevat mielessäni. Jokin tässä kuviossa – Frans Lehdossa ja eteläpohjalaisissa istumassa vankileirillä – ei täsmää niiden tarinoiden kanssa, joita minulle on sisällissodasta kotiseudullani kerrottu. Tai vapaussodasta, kuten sotaa on täällä totuttu kutsumaan.
Tulkitusti totta
– Luotettava tieto huomion markkinoilla
SEPPO KANGASPUNTA
TULKITUSTI TOTTA
– LUOTETTAVA TIETO HUOMION MARKKINOILLA 07
ISBN 978-952-387-118-2
Kirjakauppoihin syyskuussa
Seppo Kangaspunta
Tieto ei ole enää sivistystä, se on kauppatavaraa. Verkossa leviävät taustoittamattomat uutisklipit. Sosiaalisen median julkaisut valtaavat yhä enemmän tilaa mediaympäristössä. Perinteiset mediat ja ammattijournalistit haastetaan joka hetki.
Olemme siirtyneet luottamuksen jälkeiseen aikaan, jossa isoin ääni saa isoimman huomion. Valeuutiset ja salaliittoteoriat leviävät tässä tiedon huutokaupassa nopeammin kuin koskaan ennen. Silti kansalainen kaipaa pätevää tulkintaa ja analyysiä päivittäisistä tapahtumista ja niiden syy-seuraussuhteista.
Seppo Kangaspunta avaa kehityskulkuja, joiden seurauksena tietoon suhtaudutaan eri tavalla kuin ennen. Hän puhuu luottamuksen hapertumisesta, kuplautumisesta ja algoritmien vaikutuksesta tiedon saatavuuteen. Totuus ja valhe voivat näyttää yhtä vakuuttavilta. Kenen tehtävä on erottaa ne toisistaan? Miten media on itse rapauttanut siihen kohdistuvaa luottamusta? Onko vastuu monikansallisilla media- ja viihdekorporaatioilla ja lainsäätäjillä vai onko se lopulta meillä tiedon kuluttajilla?
” ”
Lähdekritiikki on jokaisen kriittisesti ajattelevan perustyökalu. Käytetään sitä. Tarkistetaan, kuka somessa tai mediassa puhuu, mistä asemista ja millä motiiveilla.
Kyse ei ole vain tiedon moninaisuuden ajasta. Viimeisen kymmenen vuoden ajan on puhuttu aikakauden muuttumisesta totuuden jälkeiseksi ajaksi. Sille on ominaista muun muassa tieteen, median ja journalismin kyseenalaistaminen.
Eikä siinä kaikki. Kyse on myös demokratian, ja erityisesti liberaalidemokratian, kyseenalaistamisesta. Olemme siirtyneet luottamuksen jälkeiseen aikaan.
Seppo Kangaspunta on nokialainen yhteiskuntatieteiden tohtori, joka on työskennellyt toimittajana sekä yliopistonlehtorina ja mediatutkijana Tampereen yliopistossa. Kangaspunta on myös tietokirjailija. Hän käsittelee kirjoissaan erityisesti mediaan ja yhteisöllisyyteen liittyviä teemoja. Vuonna 2024 Warelia julkaisi Kangaspunnan tärkeän ja ajankohtaisen teoksen Eriarvoistava katse –Näkökulmia ihmisryhmien luokitteluun.
Pelko on paheeni – Pelon merkeistä ja merkityksistä
Pelon merkit ovat pysyviä, mutta aiheet ja merkitykset muuttuvia. Jos mikään ei uhkaa henkeä, saattaa pelon aiheena olla byrokratia, korkeat paikat tai klovnit.
Pelko ei ole aina ollut yksinomaan negatiivinen käsite. Vielä 1800-luvulla pelon tunne voitiin liittää kunnioitukseen maallisia tai uskonnollisia johtajia kohtaan. Kontrolloidut kokemukset pelosta voivat olla jopa nautinnollisia tai hyödyllisiä.
Monissa tilanteissa pelko on sopiva tunne lietsottavaksi. Vanhemmat toimivat käytännöllisesti, kun he herättävät lapsissaan pelkoja: tien ylittäminen, tulella leikkiminen ja pistorasioihin koskeminen opetetaan oikeutetusti pelottaviksi. Katastrofien aikana tai vakavan uhan kohdatessa pelon aiheuttama pakoreaktio on hyödyllinen, jos se auttaa selviämään hengissä. Pelko pitää sotilaat valppaina ja taistelukykyisinä.
Mitä on pelko? Markku Soikkeli vastaa kirjassaan tähän perustavanlaatuiseen inhimilliseen kysymykseen ja omistaa kirjansa niille, jotka työnsä tai kutsumuksensa vuoksi joutuvat päivittäin voittamaan pelkonsa meitä muita auttaakseen.
Meidän hyvinvoinnissa kasvaneiden ihmisten yleisin pelko on ”kumman kammoa”: moniselitteisten tilanteiden aiheuttamaa epävarmuutta ja jännitystä siitä, ettemme ole varmoja, miten rationaalisesti meidän tulisi aikuisina olentoina reagoida outoon ulkoiseen tilanteeseen tai outoon sisäiseen tilaan. ”Kumman kammottavuudesta” voi kuitenkin salaa nauttia.
Pelko on metatunne kuten rakkauskin: rakastamme olla rakastuneita, pelkäämme olla peloissamme. Allekirjoitan presidentti Rooseveltin kuuluisan aforismin, ettei meillä ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Siihen on vain lisättävä tarkennus: meillä hyväosaisilla.
Markku Soikkeli
MARKKU SOIKKELI
PELKO ON PAHEENI – PELON MERKEISTÄ JA MERKITYKSISTÄ 14.16
ISBN 978-952-387-113-7 Kirjakauppoihin lokakuussa
Markku Soikkeli on kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka on työskennellyt pitkään myös yliopisto-opettajana. Pelko on paheeni -kirjassa Soikkeli kertoo, miksi yliopistomaailma ei enää ole hänen työmaansa. Tietokirjojen lisäksi Soikkeli on julkaissut fantasiapitoista proosaa kirjailijanimellä M.G. Soikkeli. Vuonna 2026 häneltä ilmestyy myös kaksi novellikokoelmaa, Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen ja Fantastiset historiat, sekä tietokirja Sota kaunokirjallisuudessa.
PAULI VÄLIMÄKI
ENSIMMÄISET LUONNONSUOJELIJAT
– KERTOMUS KANSALLISPUISTOJEN PERUSTAJISTA
50.11
ISBN 978-952-387-119-9
Kirjakauppoihin lokakuussa
Pauli Välimäki
Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustaja, kasvitieteen professori Kaarlo Linkola 1930-luvulla Sääksmäellä. Timo Linkolan arkisto.
Soidensuojelija Urpo Häyrinen kameroineen Kesonsuolla 1960luvulla. Metsämuseo Lusto, Finna.
Pauli Välimäki on eläkkeellä oleva toimittaja, pitkän linjan vihreä vaikuttaja ja tamperelainen tietokirjailija. Hän oli käynnistämässä vihreää liikettä 1980-luvulla, toimitti Yleisradion ympäristöohjelmia 1990-luvulla, teki kirkon ympäristöohjelmaa 2000-luvun alussa ja työskenteli Tampereen pormestarin erityisavustajana 2010-luvulla vastaten muun muassa kaupungin ilmastotyöstä. Välimäki on kirjoittanut useita ympäristöaiheisia tietokirjoja ja ekokuluttajan oppaita. ”Tämä on se kirja, jonka tekemisestä olen haaveillut vuosien ajan.”
Professori Axel Palmén Tvärminnessä 1906. R. Hausen, Museovirasto, Finna.
Ensimmäiset luonnonsuojelijat
– Kertomus kansallispuistojen perustajista
Keitä olivat ne suomalaiset, jotka alkoivat ensimmäisinä puhua luonnonsuojeluaatteesta ja ajaa ensimmäisiä suojelualueita? Mistä he saivat innostuksensa? Mikä on heidän merkityksensä ja sanomansa meille?
Ensimmäiset luonnonsuojelijat kertoo suomalaisten luonnonsuojelijoiden kolmen ensimmäisen sukupolven tarinan 1880-luvulta 1960-luvulle. Luonnonsuojelun soihdunkantajat Johan Axel Palménista Rolf Palmgreniin ja Kaarlo Linkolasta Reino Kalliolaan heräävät henkiin tässä kirjassa. Ensimmäinen sukupolvi ”löysi” suomalaisen luonnon. Toinen sukupolvi onnistui suojelemaan sen kauneimpia osia. Kolmas joutui sodan jälkeen aloittamaan lähes alusta, kun suurin osa suojelualueista oli jäänyt rajan taakse. Pauli Välimäki kuvailee, miten ensimmäisten luonnonsuojelijoiden ajatukset otettiin vastaan, millaisia vastuksia luonnonsuojelijat kokivat ja miten ne selätettiin.
Päähenkilöitä tässä tarinassa ovat myös ensimmäiset luonnonsuojelualueet Mallasta Pallakselle, Pyhätunturilta Oulangalle ja Kolilta Tvärminneen. Välimäki patikoi suojelualueilla repussaan luonnontutkijoiden ja maantieteilijöiden aikalaiskuvauksia 1800-luvulta ja 1900-luvun ensivuosikymmeniltä ja peilaa nykyisiä näkymiä varhaisiin muistiinpanoihin. Lukija pääsee Välimäen mukana erämaapoluille ja autiotupiin ja inspiroituu itsekin lähtemään rikkaille luonnonsuojelualueillemme.
Kiutakönkään kuohuja Oulangasta. Aluetta esitettiin jo vuonna 1910 kansallispuistoksi. Kansallispuisto perustettiin vasta 1956. Urpo Häyrinen, Finna.
Oli vaikuttavaa lukea näitä varhaisia matkakertomuksia ajalta, jolloin matka Lapin perukoille kesti hyvälläkin säällä pari kolme viikkoa ja kulkuneuvoina olivat hevoset, porot tai veneet, ja perillä patikoitiin viikkokausia tiettömissä erämaissa. Luonnontutkijat viipyivät retkillään usein koko kesän. He löysivät näillä retkillään suomalaisen luonnon sen kaikessa rikkaudessaan.
Johan Evert Rosberg kirjoitti Uleåborgsbladet-lehdessä kesäkuussa 1897 kansallispuistoista ehdottaen sellaisen perustamista Kuusamoon. Rosberg pelkäsi alkuperäisen luonnon katoavan taloudellisen kehityksen voimistuessa:
”Jo nykyisin on vaikea löytää maastamme paikkaa, jossa luonto on alkuperäistä, jossa tuli tai kirves ei ole riehunut tai jossa kasvillisuus olisi muuttumaton. Pian jotkut kauneimmista riistalajeistamme, kuten joutsenet ja hanhet, ovat muisto vain, kuten majava nykypäivänämme. Jälkeläisemme kutsuvat meitä barbaareiksi, jotka hävittivät ja turmelivat kaiken, mikä antoi Suomen luonnolle sen erikoisen viehätyksen, jos emme kiirehdi säästämään kulttuurin muokkaavan käden alta edes pientä palaa maastamme.”
PEKKA HASSINEN
VIRTA JA AALTO
84.2
ISBN 978-952-387-125-0 Kirjakauppoihin lokakuussa
Virta ja Aalto on Pekka Hassisen toinen romaani. Hassinen on Jyväskylässä asuva filosofian tohtori, kirjailija ja valokuvaaja, taidehistorian ja Alvar Aallon syvällinen tuntija. Hassisen esikoisromaani Pakoranta ilmestyi 2020.
Pekka Hassinen
Virta ja Aalto
Suomalaisesta kaunokirjallisuudesta on puuttunut syvällinen tutkielma Alvar Aallosta.
Romaanissa eletään kevättä 1959. Jyväskylässä odotellaan Aallon kampuksen vihkiäisiä. Tulossa on valtakunnallinen sivistysjuhla, jonne pääministeri ja Kekkonenkin saapuvat. Taustalla väreilee yksi modernin kulttuurin taitekohdista.
Romaanin Virtaa ja Aaltoa yhdistää taiteilijuus, ”intohimo kvaliteetteihin”.
– Vahtimestarit Virta ja Virkkunen. Te ette sitten koskaan loista nimenhuudon alkupäässä.
Kyllikki Penttilä toivotti Virkkusen pitkäsanaisesti tervetulleeksi uuteen asemapaikkaan, jonka hän oli petannut tälle, ja muistutti Arvia niin ylivahtimestarin velvollisuuksista kuin tulevasta juhlatoimikunnan kokouksestakin.
Arvi ei jäänyt seuraamaan rouva Penttilän puheita, vaan käänsi tälle äkkinäisesti selkänsä. Temppu vaati selitystä: noin ei lähdetty sananvaihtotilanteesta. Vaikka matka kaappiin ja hyllylle pakettia noutamaan oli vain muutaman metrin, sitä oli pakko yhäkin jouduttaa. Mykän pois kääntymisen ja palaamisen väliselle intervallille piti saada sellainen rytmi kuin puheen kuuntelu jatkuisi, kuin omat liikkeet olisivat sanoja ja keskustelun eleitä, katkonaisia huomion vakuutuksia. Mikään poiskääntymisessä ja kaapille menossa ei sisältänyt enää perääntymisen mahdollisuutta. Pakettia ei olisi voinut viedä takaisin hyllyyn, eikä sitä olisi voinut ojentaa rouvalle kuin sanoisi: siinä on, ja lähteä toisen kerran pois tilanteesta niin kuin vuoden vanha lapsi, uutta tavaraa hakemaan. Arvi oli päässyt hetkeksi pois epäluontevuuden seuraamisesta, mutta päätös pakottaisi hänet vain viidentoista sekunnin kuluttua katselemaan nousevan kiukun punaa rouvan kasvoilla. Kyllikki Penttilä kadotti nopeasti uudelleen orastaneen tyyntymisen, kun Arvi antoi hänelle paketin, jossa oli kipsireliefi. Suurella vaivalla seinälle saadut pulloposkipojat oli raastettu alas Aallon käskystä. Kyllikki Penttilä tivasi Arvilta, miten Aalto oli perustellut tekoaan, ja Arvi toisti sen yhden sanan, jonka olin tältä kuullut: – Postimerkki. Hän sanoi että ottakaa alas tuo postimerkki. Minua, Arvia kadutti että ehätin antamaan paketin. Ja Aallon siteeraaminen tuntui luottamuksen pettämiseltä, erityisesti nyt, kun tapahtumasta oli niin vähän aikaa ja Aalto vielä pyöri kampuksella. Olisihan paketti voinut odottaa muutaman päivän, unohtua hamaan siihen hetkeen saakka kun rouva Penttilä itse huomaisi, että hänen kipsiset kohokuvapoikansa olivat hävinneet Capitoliumin suuren juhlasalin seinältä. Ei rouvan korviin olisi tarvinnut ollenkaan kantautua sitä neutraalilta kuulostavaa sanaa, joka tarkemmin ajatellen leimasi työn yhtä pieneksi ja teilasi sen sommitelman yhtä puuduttavaksi kuin haalistuneen postimerkin, jollaisia näki itäblokin maista lähetetyissä postikorteissa.
– Ja te sitten tottelitte arkkitehtia, vaikka ette ole hänen palveluksessaan, ettekä millään tavalla tilivelvollinen hänelle?
Tunsin pulssini kiihtyvän ja suun olevan äkkiä astetta kuivemman. Terästäytyminen toisen edessä sekoittui haluun kysyä: kenenkäs palveluksessa rehtorin rouva sitten on korkeakoululla? Millä perusteella minä olisin tilivelvollinen teillekään?
Sen sijaan sanoin:
– Mitä muuta olisin voinut. Aalto vastaa kuitenkin myös irtaimistosta täällä, kun melkein kaikki on niitä erikseen tänne suunniteltuja huonekaluja, jotka tulevat hänen omalta Artekin tehtaaltaan. Olen saanut sen käsityksen, että Aalto ei halua päärakennuksen julkisiin tiloihin taidetta tai ainakaan kenenkään muun valitsemaa taidetta, ja että siihen toiveeseen on täällä hiljaisesti suostuttu. Että vähän niin kuin arkkitehtonisesta kokonaistaideteoksesta puhutaan.
– Jaa. Milläs koulutuksella vahtimestari arvioi kokonaistaideteosta?
Linnut kaikki me
VESA LAHTI
LINNUT KAIKKI ME
82.2
ISBN 978-952-387-126-7
Kirjakauppoihin marraskuussa
Vesa Lahti
On lennettävä eteenpäin. Tässä runokokoelmassa Vesa Lahti antaa lintujen levittää siipensä hitaalle muuttomatkalle. Runoilija siirtyy vähitellen lähelle toista ihmistä.
Syksyisessä tuulenpyörteessä naakkojen lehtiparvet
Runokokoelmasta Laulaisit minulle mustakärki (Poesia 2020) kirjoitettua:
Vähäeleinen runokieli luottaa kuvan voimaan, ja nopeus ja välittömyys synnyttävät kiehtovia aistihavaintoja. – Riikka Palander, Kiiltomato 11.1.2021.
Vesa Lahden hitaasti luettavissa runoissa tuoksuu zeniläinen tunnelma. – Harri Nordell, Helsingin Sanomat 25.7.2020.
Runokokoelmasta Alkuaikojen suodattimet (Warelia 2024) kirjoitettua:
Lahden vähäeleisestä tyylistä tulee mieleen vanha itämainen runous. Parhaimmillaan yksinkertaisuus tuottaa meditatiivisen tunteen, säe kutsuu viipymään koruttoman havainnon äärellä. Teoksen valossa maailma näyttää hetken valmiilta. Sen tunnelma ja olemus tiivistyvät teoksen loppupuolen säkeisiin: ”Tätäkin hämärää / on asunut joku / istunut hiljaa kiireettömässä nurkassa”. – Saara Laakso, Runografi 14.3.2025.
Filosofian tohtori Vesa Lahti on julkaissut aiemmin viisi runokokoelmaa, joista viimeisin, Alkuaikojen suodattimet, ilmestyi Warelian kustantamana vuonna 2024. Yksi kokoelmista, Valo murtautuu kynnen alta, ilmestyi kreikankielisenä käännöksenä vuonna 2020. Lahden runoja on käännetty myös sloveeniksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi sekä kymrin kieleen (Wales). Vuonna 2026 Lahti toimii Tanssiva karhu -palkintoraadin puheenjohtajana.
Ihmisestä, luonnosta, maailmankaikkeudesta
Fragmentteja
Herakleitoksen fragmentit suomen ja kreikan kielellä Suomentanut, selitykset ja jälkisanat Herakleitoksen filosofiasta ja jälkivaikutuksesta kirjoittanut Miika T. Meijer
2500 vuotta sitten kuollut filosofi Herakleitos on meille yhtä aikaa hyvin etäinen ja kumman läheinen.
Tiedämme hänestä ihmisenä hyvin vähän. Hänen arvoituksellinen ajattelunsa kuitenkin puhuttelee ja kiehtoo jatkuvasti.
Herakleitoksen maine perustuu teokseen, jonka jälkimaailma tuntee vain kirjoituskatkelmina, fragmentteina. Meille on säilynyt tekstikatkelmia, ilmauksia ja yksittäisiä sanoja sekä lukuisa joukko parafraaseja. Kirjailijat ovat pitkin historiaa siteeranneet, tulkinneet ja selittäneet häntä ymmärryksensä mukaan.
Herakleitosta lukiessa joutuu kohtaamaan monimielisyyden, ei virheellisen, vaan itse ajattelun ytimen. Hänen kielensä on tiivistä, lähes runollista. Se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan herättää kysymyksiä.
Tässä mielessä hän on yhä moderni: hän ei opeta, mitä ajatella, vaan miten pysyä liikkeessä ajattelun virrassa.
Tämä teos sisältää Herakleitoksen kaikki säilyneet fragmentit sekä kreikan kielellä että suomeksi. Mukana ovat myös kaikki kiistanalaiset ja epäperäisetkin Herakleitokseen liitetyt fragmentit.
Fragmentit on suomentanut Miika T. Meijer, joka on myös kirjoittanut jokaisen fragmentin yhteyteen yksityiskohtaiset selitykset. Teoksen lopussa on Meijerin kirjoittamat laajat jälkisanat Herakleitoksen filosofiasta ja jälkivaikutuksesta. Tämä mittava lähdeteos onkin samalla ensimmäinen kattava esitys Herakleitoksen filosofiasta suomen kielellä.
Voimme kuulla hänen äänensä yhä ja ehkä nähdä maailman hieman toisin. Ehkä juuri siksi Herakleitoksen ääni tuntuu ajankohtaiselta myös nyt, kun yritämme hahmottaa omaa mutkikkaalta tuntuvaa ristiriitaista aikaamme jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa.
HERAKLEITOS EFESOLAINEN IHMISESTÄ, LUONNOSTA, MAAILMANKAIKKEUDESTA 11.1
ISBN 978-952-387-127-4 Kirjakauppoihin marraskuussa
Miika T. Meijer
(s. 1968) on Oslossa asuva filosofian maisteri, vapaa kirjoittaja ja suomentaja.
Herakleitos (noin 535–475 eaa.) syntyi Efesoksessa Joonian kreikkalaisalueella noin vuonna 535 eaa. Hän eli Dareios I:n hallintokaudella (521–487 eaa.), ja erään arvion mukaan hänen tuotteliain kautensa sijoittuisi 69. olympiadien aikaan eli vuosiin 504–501 eaa. Herakleitos kuoli todennäköisesti 60-vuotiaana vuonna 475 eaa.
Herakleitoksen arvellusta kuolinvuodesta
Herakleitos oli konservatiivinen aristokraatti, joka asettui vastustamaan vihaamaansa demokratiaa. Kertomuksen mukaan hän hylkäsi etuoikeutetun asemansa voidakseen elää yhteiskunnasta riippumatonta elämää. Diogenes mainitsee hänet ihmisvihaajana, jonka tekstejä värittää äärimmilleen korostettu itsetietoisuus ja oraakkelimaisuus.
Kaikessa arvoituksellisuudessaan Herakleitoksen ajatus maailmasta on yhä yksi länsimaisen ajattelun perusteista. Kirjoitustensa vaikeaselkoisuuden vuoksi Herakleitos sai jo antiikin aikana liikanimen Skoteinos, Hämärä.
Ainoa tuntemamme antiikinaikainen, meidän päiviimme säilynyt Herakleitoksesta kertova laajempi lähde on Diogenes Laertioksen teos Merkittävien filosofien elämät ja opit (Bioi kai gnōmoi en filosofia eudokimesantōn). Diogenes kirjoitti sen 600 vuotta Herakleitoksen kuoleman jälkeen 200-luvulla jaa. Diogenes kertoo Herakleitoksesta varsin laveasti. Tämä eli koko elämänsä Jooniassa, ja Diogeneen todistuksen mukaan tiedämme, että Herakleitoksen isän nimi oli Bloson. Lisäksi hän saattoi olla Androloksen, Efesoksen perustajaksi väitetyn aristokraatin jälkeläinen.
Herakleitoksen jälkimaineeseen ei vaikuttanut pelkästään hänen kompleksinen kielensä, vaan myös hänen oma ylimieliseksi tulkittu asenteensa edeltäjiinsä ja moniin aikalaisiinsa. Thalesta, Biasia ja Solonia lukuun ottamatta Herakleitos ei itsensä lisäksi kunnioita ketään oppinutta. Huutia saavat Ksenofaneen ja Pythagoraan ohella arvostetut auktoriteetit, kuten Homeros, Hesiodos ja Hekataios.
Herakleitoksen mielestä itseluottamus ja itsensä tutkiskelu on paras tapa oppia, toisin sanoen kyky epäillä ja asettaa kyseenalaiseksi kaikki aikaisemmin ”tiedoksi” väitetty.
Kirjan kannessa olevan pronssisen rintakuvan on perinteisesti katsottu esittävän Herakleitosta, mutta nykyään sen arvellaan voivan esittää myös Empedoklesta (492–432 eaa.). Rintakuva on löydetty Villa dei Papirista (Papyrusten huvilasta) Herculaneumista vuonna 1753. Rintakuva on roomalainen kopio varhaishellenistisestä alkuperäisteoksesta, ja sen tekijä on tuntematon. Kuva: Alamy.
Ympyrän kehällä kohtaavat alku ja loppu.
Itsensä tunteminen ja terve harkinta kuuluvat kaikille ihmisille.
Tie ylös ja alas on yksi ja sama.
Kätketty harmonia on paljastettua vahvempi.
on 2026 tullut kuluneeksi tasan 2500 vuotta! Herakleitos on yksi vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Vastakkaisten ideoiden kätilö tai paremminkin synnyttäjä – aina muutoksessa, muuttuen lepäävä. Myytit hänestä, kuten niin monista antiikin filosofeista aina Sokrateehen asti ja vielä Sokrateen jälkeen, ovat vähintään yhtä voimaisia kuin hänen vaikutuksensa historian eri vaiheissa.
Mies ja legenda. Sitä Efesoksen Hämärä on.
Moneen kertaan minunkin selitysosioissani ilmenee, ettei usein ole yksimielisyyttä siitä, mitä Herakleitos on milloinkin tarkoittanut väitteillään. Yleisesti ottaen häntä pidettiin vaikeana ajattelijana jo antiikissa, saati myöhempinä vuosisatoina. 1800-luvulla häntä alettiin ymmärtää psykologian valossa, ihmisen perimmäisten sisäisten yksilöllisten tuntemusten ensimmäisenä tulkkina, mikä lienee hänen perimmäinen tarkoituksensa alun perinkin.
– Miika T. Meijer
Kuolemattomat ovat kuolevaisia, kuolevaiset kuolemattomia; elävät toisten kuollessa, kuolevat toisten eläessä.
Ihmisen luonne määrää hänen onnistumisensa.
Yön selässä kirmailijat, velhot, bakkantit, viinihörhöpäät… mystikot… Vain totuttujen tapojen vuoksi vihkiytyvät ihmiset hämäriin rituaaleihin.
Meidän on ymmärrettävä, että sota on kaikille yhteinen, taistelu oikeudenmukaista, ja että kaikki asiat kehittyvät välttämättä kiistoista.
Ihmisten on puolustettava lakia samalla tavalla kuin kaupungin muuria.
MUISTA MYÖS KEVÄÄN JA KESÄN 2026 UUDET KIRJAT
Syyskuussa 2026