T uija Sironen Hiljaa sulaa surujää

TUIJA SIRONEN Hiljaa sulaa surujää

331 sivua 84.2 ISBN 978-952-5940-71-8 Kirjakauppoihin heinäkuussa

Hiljaa sulaa surujää

1800-luvun Hämeenkyrössä torpparit ja palkolliset elävät talollisten ehdoilla ja silmän alla.

Poika menettää isänsä ja tyttö äitinsä. Vanhemmat hautaavat lapsiaan. Kovat olosuhteet eivät kuitenkaan estä haaveilemasta paremmasta.

Hiljaa sulaa surujää on kertomus suurista menetyksistä ja eheyttävästä onnesta. Nälkävuodet riisuvat ihmisen, mutta toivo säilyy niin kauan kuin jaksaa rakentaa tulevaisuutta.

Aina kun minulla oli huolia tai koin itseni yksinäiseksi, lähdin talon takana olevaan metsään. Oli jo myöhä, melkein pimeää. En ollut ehtinyt töiltäni aikaisemmin. – Äiti, kuuletteko? Mulla on tärkeää asiaa.

Ei äitini aina tullut. Monesti olin tehnyt turhan reissun. Istahdin nytkin tutulle kivelle odottamaan. Pimeyden keskeltä tuli kaipaamani utuolento. Valkoiset hiukset heiluivat kuin tuulessa, vaikka metsässä oli täysin tyyntä. – Äiti, uskallanko mennä Taavetille vaimoksi? Uskallanko, kertokaa!

Saara-äitini tuli eteeni, laski kätensä kädenselkäni päälle, katsoi minua syvälle silmiin vienosti hymyillen. Tunsin vahvan lämmön kädessäni. Tästä tiesin, että äiti antaa siunauksensa avioliitolleni. Samalla hänen utuinen olemuksensa haihtui. – Äiti, älkää menkö vielä. Ei mulla ole enää asiaa, mutta on niin hyvä olla.

Istuin aikani, äitini ei tullut enää uudelleen. Aamulla Myllymaan emäntä kysyi, miksi minulla on taas punainen kämmenselkä. Vastasin olleeni hieman liian lähellä pihauunin arinaa ja totesin, ettei käteen satu. Lapsena olin kerran kertonut Anna-äidilleni, että näin Saara-äitini metsässä, ja punainen kädenselkä johtui äitini kosketuksesta. Anna-äiti tuhahti ja totesi minun puhuvan hulluja. Pahoitin mieleni ja päätin tuolloin, etten kerro ikinä kenellekään Saara-äitini tapaamisista.

”