Issuu

Tyrvään Pappilan amfiteatterissa kesällä 2019

KÄSIOHJELMA · näytelmän henkilöt · sotilaspuvun tarina · otteita romaanista

2€ Yhteistyössä:

Piirretty sotilas romaanin etukannessa ja julisteessa on yksityiskohta Albert Edelfeltin piirroksesta (eversti Dรถbeln tervehtii sotilaitaan ennen Juuttaan taistelua), muokannut Mikko Ylinen.

Romaanin etukannessa taustalla häämöttävä teksti on Porin läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmuksen rullasta 1804, lähde Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen kuvatietokanta.

NÄYTELMÄN HENKILÖITÄ ABRAHAM BRAX

Brax (Illokoski/Koski) Aapo Tuomaanpoika (Abraham Thomasson), ”Praksi”. s. 25.1.1775 Tyrvään Illokosken torppa, k.1.1.1859 Tyrvään Braxin torppa. Vinkkilän ja Liuhalan reservisotilas nimellä Apell 1794, ruotusotamies nimellä Brax 1800. Ruotutalot Vinkkilän kylän Kokki, Näppi ja Ränki, Porin jv-rykmentin everstiluutnantin komppania, ruotunumero rykmentissä 348 ja komppaniassa 92. Pituus 176 cm (5 jalkaa 11 1⁄4 tuumaa), Suomen sodassa 1808–1809, Tyrvään pappilan torppari Lakkiniemessä sodan jälkeen. Suvun tallentamattomien kertomusten mukaan – ajalta 1912–1920, jolloin elossa oli vielä Aapo Braxin lastenlapsia – Brax oli toiminut Rothin sissiosastossa ja saanut korpraalin arvon, mutta kirjallista todistusaineistoa tästä ei ole löytynyt.

ABRAHAM BRAXIN PUOLISOT

Brax s. Karp Leena Matintytär s. 2.11.1774, k. 8.9.1836, vih. 26.12.1794 Aapo Braxin kanssa. Brax s. Ala-Ellilä Johanna Heikintytär s. 8.3.1801 Karkku Heinoo, k. 11.8.1846, vih. 15.2.1838 Aapo Braxin kanssa.

LAPSET JA NÄIDEN LAPSET

Leenan ja Aapon lapset: Liisa s.12.1.1796, Maria s.12.10.1798, Juho Kustaa s.10.12.1801, Heikki s.9.7.1804 k.11.5.1816, Anna s.19.1.1807, Aapo s.9.9 1810 k.20.9.1813, Aapo s.28.5.1815. Johannan ja Aapon lapset: Johanna (myös Hanna) s.11.9.1838, Vilhelmi s.17.9.1841 k. 25.4.1845. Brax (myöh. Lähteenmäki) Liisa Aapontytär s.1796 k.16.11.1872, mies Heikki Jaakonpoika s.1796 k.1862, vih.1823, lapset: Liisa s.1824, Karoliina s.1827 k.1868, Karkun Karipään Hatun torppareina 1828, Kotajärven Lähteenmäen torppari 1829 alkaen, Liisa hallitsi torppaa 1862–1867, asui torpassa kuolemaansa asti. Brax Maria Aapontytär s.1798 k.15.9.1842, rikos 1816, Poriin 1816, ennen kuolemaa ruotuvaivaisena Tyrväänkylässä, palasi ilmeisesti 1836. Brax Juho Kustaa (Kustaa) Aaponpoika s.1801 k.21.9.1844, Köyliöön rengiksi 1820, Pryhtin rusthollin vouti 1834, Torkkelin Pekomaan torppari 1837, vih. 1837 Eeva Kaisa Heikintytär Torkkeli s.15.2.1810 k.15.2.1870, lapsi: Juho Kustaa. 4

Brax Anna Aapontytär s.1807 k.10.10.1891, vih. 1832 mies Matti Juhonpoika Laurila s.25.9.1807 k.31.3.1859, Vehmaisten Mullilahden torppari 1838, lapset: Akseli (Axel) Wilhelm s.17.5.1834, Juho Kustaa s.3.11.1837, Kristian (Risto) 11.6.1842, Anna leskenä vih. 1869 Ojansuun puustellin Romsaaren leskitorppari Kustaa Packalen s.1800 Taivassalo k.1881, ”muorileski” Anna palasi Mullilahteen ja kuoli siellä 1891. Brax Aapo Aaponpoika s.1815 k.13.1.1868, Tyrvään pappilan torppari Braxin torpassa 1841 alkaen, vih. 6.12.1841, Annaliisa (Anna-Liisa) Heikintytär Pirttimäki s.27.12.1823, k.14.4.1892, lapset: Jooseppi s.5.3.1843 k.7.3.1843, Kalle Heikki s.27.10.1844 k.26.4.1845, Aapo Ville (Vilho) s.10.6.1846, Aapeli Vihtori s.19.2.1849 (vih. Hilma Katariina Seppä, Kiikan Alahannulan Syväjärven torppa), Kalle s.1.10.1851 (kauppias Enebäckin apulainen), Juho Heikki s.6.4.1854 (vih. Hilda Adolfina Hoikka, talollinen Ingi, 2. vmo Hilda Kaarlentytär, Orivedelle 1897), Jooseppi s.31.7.1857 (Jooseppi Wirtanen, maakauppias, vih. Matilda Selvén, Kiikka, lapset: Alma, Viljo Josef Gabriel eli Kaapo – taidemaalari Kaapo Wirtanen – s.1886, Ella Laina Gabrielle s.1895), Kustaa Nikolai s.6.7.1860 k.28.8.1860, Johanna s.20.2.1862 (vih. Frans Oskar Koskinen Kauvatsa), Emma Josefina s.15.5.1865 k.29.5.1865. Brax (Sten e. Roos) Johanna Aapontytär (lapsena Hanna) s.11.9.1838 k.16.11.1906 Mouhijärvi Yliskallo, vih. 30.10.1859 Matti Niko (Nikodemus) Roos, s.26.6.1827 Mouhijärvi k.30.6.1868, ”pitäjännikkari”, asuivat Tervamäessä, lapset: Matilda Johanna s.23.8.1860 k.17.2.1868, Emma Josefiina s.25.5.1862 k.28.2.1868, Kaarlo s.10.4.1865 k.26.10.1867, Johanna leskenä vih. 10.9.1871 Juho Konstantin Sten, s.24.3.1835 Kyrö k.3.10.1910 Yliskallo Uusi-Rauva, työmies, yht. lapset: Emma s.2.6.1872 Turkuun 1893, Kaarlo Oskari s.3.7.1879 Ikaalisiin Osaran maanviljelyskoulu 1898, Juho Stenillä ed. avioliitosta Matilda (Tilta) s. 1859, Karoliina s. 1865.

VANHEMMAT JA ISOVANHEMMAT

Illokoski/Koski (Seppä) Tuomas Tuomaanpoika s.20.9.1747 k.13.5.1825, (Aapo Braxin isä) Warilan Sepän Tuomas Yrjönpojan ja Kaarina Juhontyttären poika, torppari Tyrvään Illokosken (myös Kosken) torppa, vih.1772 vmo Marja (Maria) Petterintytär Tyrfström s.30.6.1750 k.6.3.1787, lapset: Marja (Maria) 4.10.1773, Aapo (Abraham) s.25.1.1775 ja kastettiin 28.1.1775, Tuomas s.12.12.1776 k.1781, Iisakki s.1.10.1778, Heikki s.1781 k.1783, Esteri s.1783 k.1799, Johannes s.30.4.1785, (Illon Hongiston torppari, vih.1812 leski Maria Juhontytär Hongisto s.1788). 2. vmo Anna Juhontytär s.1757 k.1807, lapset: Heikki s.1789 k.1789, Anna s.1790, Vappu s.1793, Matti s,1796, Antti s.1800. Seppä Tuomas Yrjönpoika s.1700 k.1758, Warilan Sepän isäntä 1733 –1758, vmo Kaarina Juhontytär Billing s.1716, k.1799 Punkalaidun, (Aapo Braxin isovanhemmat), lapset: Maria s.1733, Liisa s.1736, Matti s.1741, Juho s.1743, Tuomas s.1747, Anna s.1751, Vappu s.1757. 5

Tyrfström Petteri s.1723 k.1791, Soinilan sotilas, (Aapon ”ukki”), vih.1746 vmo Maria Simontytär s.1715, lapset: Erkki s.1747, Maria s.1750, Kaarina s.1752 k. lapsena.

ABRAHAM BRAXIN EDELTÄJÄT SOTILAINA Apell Elias k.1791, Vinkkilän ja Liuhalan reservisotilas.

Brax Juho Eliaanpoika s.1748 k.1800, Vinkkilän sotilas 1766-1800, Braxin torpan ensimmäinen sotilas, vmo Maria Erkintytär s.1752 (isä Evon sotilas Erkki Ofelt), lapsi: Jaakko s.1777.

TYRVÄÄLÄISIÄ SOTILAITA SUOMEN SODASSA

Busk Jaakko, ”Puska” Tyrvään sotilas, elossa 1859, veteraaniavustus. Flygt Jaakko Tuomaanpoika

”Plyyki”, Nuupalan sotilas, 23-vuotias 1804.

Glad Juho Antinpoika s.1783 k.1864, veteraaniavustus, Nuupalan Teukun torppari 1811 alkaen, 1. vmo kuoli lapsivuoteeseen 1809, 2. vmo Maria Henrikintytär k.1855, jonka kanssa 7 lasta, Glad vaihtui nimeen Nyman 1830-luvulla, Tyrvään kirkon ”unilukkari” 1840-luvulta alkaen. Orre Tuomas Erkinpoika

k. 1809, sillä vmo Anna s.1757 merkitty leskeksi 1810.

Sand Iisakki Matinpoika, ”Santa” s.1777 Mouhijärvi k.1860, vmo Anna s.1780 k.1857, Vehmaisten sotilas, veteraaniavustus. Siik (Sijk) Tuomas Matinpoika s.1.6.1779 k.6.11.1853, Kaukolan sotilas, Tuomiston torppa, vih.1800 Liisa Matintytär Karp (Leena Braxin sisar), tytär: Liisa s.17.11.1801, vävy Juha Antinpoika Blomstrand s.18.7.1801, Kaukolan Blomstrandin torpasta, Kaukolan Tuomiston torppari, lapset: Anna Liisa s.1827, Wilhelmiina s.1834 k.1835, Marie Gunilla s.1836 k.1841, Hedvig s.1839, Juho Kustaa s.1841. Skarp (Karp) Matti Tuomaanpoika s.1.3.1753 k.14.2.1828, Tyrväänkylän Ketolan sotilas, vmo Valpuri Matintytär s.1753 k.27.10.1809, lapset: Maria s.1778, Liisa s.1780, Kaisa s.1782, Matti s.1785, Leena s.1788, Antti s.1791, Juho s.1794, 2. vmo Kaisa Tuomaantytär Ritz res.sot. Simon Ritzin leski s.1774, k.1839, vih. Skarp 23.9.1810 lapset: Eeva s.10.2.1811 k.1816, Stiina s.1817.

SUOMEN SODAN UPSEEREITA

von Döbeln Georg Carl s.1758 k.1820, ruotsalainen kenraali, palveli 1780-luvulla Ranskan armeijaa, Kustaa III:n sodassa 1788–1790 haavoittui päähän ja joutui käyttämään loppuelämänsä 6

mustaa sidettä otsallaan, Suomeen 1807, kun nimitys Uudenmaan rykmentin varakomentajaksi, Suomen sodassa ensin eversti, johti 2. prikaatia, jonka ydin oli Porin rykmentti, sitten 3. prikaatin komentaja, voitot mm. Kauhajoella ja Juuttaalla, jonka jälkeen ylennys kenraalimajuriksi, johti Ahvenanmaan puolustusta ja sai venäläiset luopumaan Tukholman hyökkäyksestä, joutui pakenemaan Ruotsiin, komennettiin Pohjois-Ruotsin armeijan johtoon. Eek Johan Fredrik s.1758 Rauma k.1820 Tukholma, eversti, majuri 1808 talvella, Porin rykmentin everstiluutnantin pataljoonan komentaja 1808–1809, sotakirjailija, Anjalan liiton liittokirjan kirjoittaja, muutti Ruotsiin 1809. von Knorring Georg Reinhold s.1761 Kokemäki k.1841 Tampere, kapteeni, Kyrön komppanian päällikkö 1808, majuri 1809.

TYRVÄÄN KIRKKOHERROJA

Rosendahl Johan s.1756 k.1821 Tyrvää, Tyrvään kirkkoherran apulainen 1780, pitäjänapulainen 1787, varapastori 1798, Tyrvään kirkkoherra 1805–1821, 1. vmo vih.1786 Katarina Wirzenius k.1797, 2. vmo vih.1798 Anna Katarina Telenius k.1832. Limon Johan Magnus s.1764 Suoniemi k.1833, Tyrvään pitäjänapulainen 1806, kirkkoherra 1822–1833, vmo Brita Kristina Salovius k.1832. Hellen Herman s.1797 Teisko k.1871 Pori, (vht: Teiskon lukkari Henrik Hellen ent. Höllenberg ja Johanna Katarina Salvenius), Tyrvään kirkkoherra 1834–1852, toimi pappina Teiskossa, Sahalahdella, Tampereella, Messukylässä, Keuruulla, Tyrväässä ja Ulvilassa, Messukylän ja Tampereen vt. kirkkoherra 1824–1826, Keuruun kirkkoherra 1830, Tyrvään kirkkoherra 1834, Ulvilan kirkkoherra 1851, rovasti 1836, lääninrovasti 1840– 1851 sekä 1853–1871, vihki Keski-Porin kirkon 1864, valtiopäivillä pappissäädyn edustajana 1863–1864 ja 1867, vmo vih. 1820 Margareta Sofia Sacklén k.1862, kolme poikaa.

TYRVÄÄN NIMISMIES

Gallen Peter Wilhelm (Petteri), ”Kalleeni” s.1817 Lemu k.1879 Loimaa, Tyrvään nimismies 1840-1862, 1. vmo vih.1841 veljensä vaimon tytär Sophia Antoinette k.1852, 2. vmo vih.1858 Anna Mathilda, nimitys Suomen Pankin Porin konttorin kassanhoitajaksi ja muutto Poriin 1862, takaisin Tyrvääseen 1868, toimi lakimiehenä loppuelämänsä, 13 lasta, joista Akseli GallenKallela s.1865. Henkilötietojen lähde: Olavi Toivolan romaani ”Abraham Braxin kunnia” (Warelia 2018), s. 374 – 391 7

EI MITÄÄN UUTTA AURINGON ALLA Kuvaus vallattoman uniformun syntymisestä Olipa kerran viisas mies tai nainen, joka totesi, että kaikki laulut on jo kirjoitettu. Se, mitä me teemme on vain vanhan kertaamista. Kaikki kirjat on kirjoitettu ja kuvat piirretty. Ihan turhaa työtäkö siis täällä tekevät ne, jotka laittavat uusiksi vanhaa? Eivät tee, ehei. Ainoa keino selvitä eteenpäin nykyisyyden suossa on katsoa taaksensa ja inspiroitua. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joka väittää nykyisyydestä löytyvän ohjeet etenemiseen, on vailla ymmärrystä. Nykyisyys on harha. Sitä ei oikeasti ole edes olemassa. Tähän liittyy jännittävä yhteydenotto, joka oli alkusysäys eräälle tyrvääläiselle aikamatkatoimistolle ja elämykselliselle ohjelmatoimistolle. Marttilankadun Tyrvään Prykistä, Vammalan kauppalan historiallisesta keskipisteestä, otti viime syksynä allekirjoittaneeseen yhteyttä kulttuurisissi Vesterbacka, joka ehdotti fuusiota. Vapautunut tila pienessä liikehuoneistossa tarjoaisi puitteet oivalliselle ajatusten ja pyrkimysten yhteiselle tahkoamiselle. Fuusio toteutui: kädet ja aivot löysivät uuden temmellyskentän. Yhteistoiminnan alkumetreillä esille nousi tarve matkustaa parin sadan vuoden taakse aikaan, joka edustaa osaa omasta nykyisyydestämme, viheliäistä sotaa. Kuka tutustuu Abraham Braxin elämään, kunnian menettämiseen ja sen (tarpeettoman) vaivalloiseen palautumiseen, huomaa ihmiskunnan taas kertaavan vanhaa, ehkä tiedostamattaan. Vesterbackan ajatus askarteli sotilasuniformun ympärillä. Ajatusten keskiössä kamppaileva Praksin Aapo tarvitsi sotilaspuvun, sen Vänrikki Stoolin kuvituksista tutun Suomen sodan sotisovan. Työn alla oli näytelmä, jossa myös puku näyttelisi keskeistä roolia. Sellainen oli siis ideoitava, konstruoitava ja toteutettava. Rakennan nyt pienen sillan runouteen. Lukiessani Runebergin ”Vänrikkejä” ensi kertaa huomasin, että kahlaaminen vanhakantaisessa runopoljennossa on vaivalloinen työmaa. Jos työmaan kääntää leikiksi, vaiva hälventyy ja kokemus muuntuu viihdyttävämmäksi. Näin tapahtui, kun sommittelin säkeisiin rallisävelet polkuharmoonillani. Hiljaa hyräilemällä jopa Döbelnin marssi sai kukon askeleet. Vårt Land muuntui kolmijakoiseksi, melkein valssiksi. Eikä Vänrikit tuntunut enää raskaalta lukea eikä laulaa. Palaan tähän kirjoitelmani lopussa. 9

Virtamies Bäckman pääsi tutkimaan Suomen sodan aikaisen puvun jäljennöksen komponentteja Säkylän Huovinrinteellä. Teimme retken Porin prikaatiin, Säkylän Huovinrinteen taisteluvälinevarastoon, josta oli löydettävissä malleja maamme vanhoista sotilasuniformuista, siellä joukossa Aapo Praksille kuuluva kuosi. Tämä jäljennös toimi esikuvana vaateparrelle, jonka kevään mittaan ompelin Prykin barokkipöydän ääressä. Hauska, hullunkurinen työmaa. Opettavainen, valaiseva ja monessa suhteessa palkitseva. Onhan niin, että intuition voimalla etenevä käsityö aina palkitsee tekijänsä mitä rikkaimmin. Puku koostuu monista yksityiskohdista, jotka palauttavat ulkoisen loiston ohella mieliin ristiriitoja, joita entisyys on jättänyt perinnöksi nykyisyydellemme. Kuka keksi kääntää takin etuliepeet pussukoiksi asussa, johon pukeutuneen sotilaan tulee väistää risuja ja oksannysiä metsässä juostessaan? Sen keksijä on sama, joka pani Kustaa kolmannen tykkimiehet puuteroimaan kasvonsa ja pukemaan käsiinsä valkoiset hanskat. Ah sitä uutteruutta, millä glamour entisaikoina luotiin! Ei tästä sen enempää. Asun ulkomuoto on hauska. Vaikka puku on kovin kulmikas, sininen ”panssari” takin 10

Ystävällisenä ja tietävänä puvun esittelijänä toimi taisteluvälinevaraston varastopäällikkö Heikki Saarinen. etumuksessa, vinhoine leikkauksineen, aikaansaa virkistävän poikkeaman armeijanharmaasssa kokonaisuudessa. Housut ovat huomiota herättämättömät, onhan niiden tehtävä suurimmalta osin piiloutua näyttävien mustien säärystimien alle. Entäpä sitten nuo säärystimet? Onko niiden ensisijainen tehtävä kenties suojata housunpintaa vai sittenkin tehdä vaikutus jo lähtökohtaisesti hurmaantuneeseen katselijaan? Jopa karttalaukkua kannattelevan diagonaaliremmin merkitys on väkevä. Laukku ei riipu tylsämielisesti olalla, vaan sitä kannattelee sotilaan koko keho. Katselija havaitsee alavasemmalta yläoikealle suuntaavan, jälleen kerran sodan nuhjuisuudelle julmaa kontrastia luovan vitivalkoisen linjan, joka suuntaa ajatukset kertakaikkisesti ylöspäin, eteenpäin ja voittoon. Kuvataiteellinen luomus, ihana pukukokonaisuus. Puku on mitoitettu tarkalleen yhdelle ihmiselle maailmassa: Abraham Braxiksi ryhtyneelle Jarkko Mäkipäälle. Puvun valmistuttua Mäkipää sovitti sotisopaa yllensä. Kokonaisuudesta tuli luonnollinen vaikutelma. Lakkikin jalosti havaintoa, vaikka sen totuudenmukaisen sylinterikorkeuden tutkimiseen jouduttiin vertailemaan kokonaista sarjaa aikalaiskuvia. Toiseen kuvaan piirretyn päähineen 11

laki kohosi silinterihattuna pilviin, toisessa se taas näyttäytyi tuiki tavallisena huopalääppänä. Jonkinlainen kompromissi tehtiin. Nyt on aika kokea henkiinheräämisen taika! Vaateripustimessa roikkuessaan puku on kasa kangasta, ei paljon muuta. Näyttelijän sonnustautuessa esiintymisasuunsa Elämän nähdään jälleen kerran puhaltavan purjeeseen. Mitä tulee Vänrikki-lauluihin: mikä sopisi paremmin somistamaan tuoreen teatteriesityksen väliaikaa kuin sikermä hulvattomia sotilaslauluja Abraham Braxin kohtalontovereitten askareista. Viihtykää, sillä nyt sitä mennään! Virtamies Bäckman, ompelija.

Tyrvään Pryki muuttui helmi-maaliskuussa 2019 myös ompelimoksi.

Vammalan Teatteri oli Jarkko M채kip채채lle perin luonnikas paikka Abraham Braxiksi el채ytymiseen. 13

Olavi Toivola. Kuva: Mikko Joona / valokuvaus.fi

Luku 3 romaanista Abraham Braxin kunnia (s. 13 – 17)

3 Tyrvään Lakkiniemi syksy 1858

Suvella olisi parempi kuolla kuin pakkasten aikaan. Pääsisi heti maan poveen eikä olisi haudankaivajalla manailtavaa. Hauta-Alpreeti tapaa kirota pakkasilla, että pitikö sen pirun nyt vasta talvella kuolla, olisi älynnyt jo kesällä, ettei tarvitsisi nuotiota polttaa montun jyrsimistä varten. Kuolleeksi piruksi hänelle kelpasi hurskaana eläneen Maria-mummunsakin ruumis. Alpreetin tuntevat ovat sanoneet, että se kiroaa ja juo niin paljon, että pääsee vielä apumieheksi pirulle itselleen. Helvetin portteja hän kai kuvitteli kaivavansa ja sitä työtä riitti. Epäonnekseni talvi oli jo tulollaan. Kuolema huokui ylläni. Tunsin sen, vaikken sitä odottanut. Se oli jo tartuttanut ihoni hajullaan. Tiesin sen tulevan pian. Olin nähnyt niin monta kuolemaa ja vielä enemmän vainajia. Kalman haju oli tuttu. Makasin sängylläni ja yskin. Henki kulki huonosti ja vinkui. Sydän muljahteli, kun yritin pihalle jotakin tekemään. Klapien hakkuu pusersi rintaa.

Pahalla sisulla sen sai ajan kanssa tehtyä, vaikka rintakipu nosti kylmän hien. Töin tuskin sain piisiin aamuisin tulen, että tupa pysyi lämpimänä. Lihakseni olivat kuivuneet ryppyisiksi nahkapötköiksi eikä kalussani ollut voimaa enää ollenkaan. Voimaa ei kai kropassani muualla ollut kuin pääni ajatuksissa enkä niittenkään viisaudesta ollut yhtä vissi kuin tapasin nuorena olla. Silloinkin keskityin ajattelemisen taitoa väkevämmin olemaan kunniakas sotilas ja naisten mies. Koleuden tuntu oli ollut vieraanani jo kesällä, minkä ajattelin olevan viikatemiehen läsnäolon varma merkki. En sitä nähnyt, mutta tiesin sen lymyävän nurkissani ja olihan minulla jo ikääkin neljä vuotta yli kahdeksankymmenen. Johanna kurkisti peräkammarin ovesta. Tiesin sen jo oven narinasta ja käänsin päätäni häneen päin, sillä hän oli vanhuuteni ilo. – Onks isä taas näin aikaseen yrittänyt tulta uuniin? Ninaina. Sauhu tuli kamariin saakka. Nuorimmaiseni oli hoikkavartinen neito, jolla oli äitinsä kasvot ja tumma, paksu tukka. Hän sanoi samat sanat jok’ikinen aamu, kun tuli ei meinannut syttyä. Katselin, kun hän kyykistyi pesän eteen puhaltamaan ja kas kummaa, taas tuli purskahti nauruun hänen hellyttämänään. Nuoren naisen suukkomainen puhallus sai liekit tanssimaan kuin salskean upseerikokelaan. Silmäilin tyttäreni nopsaa liikkumista hyvillä mielin. – Kumma, kuinka tommoinen saakin nin ison ilon kualemaa vartoovan ukon ajatuksiin, olin kerran päivitellyt poikani vaimolle Annaliisalle, joka hääräili samassa pihapiirissä. – Tiäsiks sää Johanna, että äitis osas aavistaa asioita, sillai nährä, mitä tulee, vaikken mää häntä aina uskonu. Kerran hän tuijotti korppia, joka len-

tää lehotti niitun päällä, ja sano sen kuskaavan manan viästiä naapuriin. Niitten poika jäi kaatuvan puun alle samana päivänä. Äitis ei sanonu mitään, mutta mulkas mua tiätävällä tavallansa. Sillä oli semmoset tiätäjän silmät. Johanna kääntyi. – Ei taira mulla semmosta kykyä olla? hän tunnusteli. Hymyilin. – Ei kai, kun silmäskin ovat ihan eriväriset kun äitilläs ja molemmat vihreitä. Mää tykkään kyllä viheriäisistä silmistä eniten. Äitis toinen silmä oli vaaleen sininen kun lemmikki ja toinen ruskee kun männyn kaarna. Tykkäsin niistäkin aluks, mutta hän sanoi sen ruskeen näkevän huamisen taakse. Se oli joskus inansa kaameeta. Ei semmonen ole hyväksi ihmiselle, niin ettes vaan ittelles sitä taikaa toivo. Tiesin Johannankin odottavan lähtöäni, koska häntä vartosi sulhasehdokas, jota oli minullekin näytetty. Hän oli nikkari Mouhijärveltä, vaalea ja käsistään taitava Roosin Niko. Olisin mielelläni sanonut tyttärelleni, että mene vain jo Nikosi tykö, mutta en tahtonut hänen mieltään pahoittaa, ettei tulisi hylkäämisen tunne. Tajusin sen, kun kerran asiaa ääneen lämmitin. Johanna oli jo äitinsä menettänyt ja tahtoi olla läsnä minun elämässäni niin kauan kuin sitä riitti. Se olikin ainoa onneni vanhana vaarina, sillä kovin yksinäisenä olisin köhinyt itseni kuiviin ilman häntä, vaikka pojan pesue samassa pihapiirissä pyörikin. Siitäkin olin kiitollinen, ettei Johanna koskaan syyttänyt minua äitinsä lähdöstä, vaikka syytä vissiin olisi ollut. – Et sää mua pelvota, kuhisin yksin ollessani kuolemalle. Virnistin hävyttömästi. – Kentiäs jopa pelastat mut enemmältä harmitukselta, sanoin, sillä minua suututti pirunmoises-

ti, että olin hyvin sujuneen ja mielestäni kelvollisen kunniallisena alkaneen elämäni miehuuden kaaren pilannut tyhmyyksillä. Olin vain itseäni ajatellut. Olisi pitänyt osata olla toisenlainen muille ihmisille, ainakin nyt näille likeisimmille. Se vaihe harmitti syvästi enkä kenellekään kertonut, että yksin ollessani joskus itkin ääneti alkuelämän virheitäni, vaikka siihen olin itse syyllinen. Se tyhmyys oli ollut kumppani nuoruudesta asti, mutta en ollut osannut sitä kuriinkaan ajoissa laittaa. Kypsän iän tuoma viisaus ei tehtyjä saanut kumoutumaan. Vanhuus ja kuoleman tulo panivat mieteksimään kaikkea mennyttä, tehdyn ja tekemättömän vaikutusta elettyyn. Pakko oli pohtia sitäkin, mitä isäni oli mahtanut miettiä ennen kuin häneltä ajatukset sammuivat, sillä isäni tavat olin perinyt, vaikka niitä itse olin hänelle arvostellut. Olin nuorena tottunut läheiset vainajanikin vain hautaamaan ja keskittynyt sitten työtä tekemään. Nyt omien hautajaisten lähestyessä mietin, että olisi pitänyt surra aikanaan, koska rakkauden tavoin suru antaa merkityksiä ja muuttaa arvoja. – Ihmisen muistelukset ovat kummallisia, sanoin kerran Johannalle. – Tulevat miäleen ihan ihmeellisesä järjestyksesä tai oikeestaan eivät järjestyksesä ollenkaan. Toiset ovat tummia kun ukkospilvet ja toiset paahtuvat lämmösä ja aurinkon paisteen taivaallisesa kirkkauresa. Muistan tapauksen sorasta ja sitten jotakin isästä tai Tyrvään papeista ja sitten taas, mitä tapahtu, kun olin pikkupoika. Kai ne jotenkin juaksee muistisa, eri asiat ja eri ajaat käsi käresä, ja putkahtelee esille semmosesa sekasotkusa kun keron kukkaset heinäin seasta. Mikä on minnekin muistin vyyhresä sattunu kylvääntyyn. Itsekseni minä muistelin elämäni vaiheita, hyviä

ja huonoja. Tuntui välillä, että elämä oli ollut kuin pitkä sotareissu, mutta oli siinä paljon hyviäkin hetkiä ollut. Joistakin kerroin Johannalle, joistain pojalleni Aapolle ja naapureillekin. Veljeni Iisakki tapasi muistaa lapsuuden asiat ihan eri tavoin kuin minä, mutten antanut sen häiritä. Pappilassa ja kirkkoherra Hellenin matkoilla sekä sotamiesten kesken olin myös koittanut sodan kohtaamuksista puhella. Välillä tuntui kuin olisin kalavaleita tarinoinut, niin etäisiä alkoivat Kauhajoen ja Juuttaan ajat olla ja niiden surkeinkin puoli alkoi lopulta hohtaa hopeaisena kuin ne kuulut vänrikin tarinat. Minulta meni päiväkausia, viikkoja ja kenties kuukausia, jolloin elin kuolemaa odottaen ja kävin läpi elämän erilaisia hetkiä. Lapsuuskaan ei ollut enää lapsellinen, vaan muuttui elon kiemuroitten ja päätösten esikartanoksi.

Luku 80 romaanista Abraham Braxin kunnia (s. 361 – 363)

80 Braxin torppa ja Tyrvään kirkko 1858

– Meillä on isälle ihmeellinen ilmotus, Johanna sanoi, kun tuli Aapon kanssa sisään. – Mitäs kummaa te ootte löytäny tai kuullu? kysyin kesken kynän teroittamisen. – Sulle on ruvettu maksaan jonkinlaista vanhan sotaveteraanin elatusmaksua, ihan kolme ruplaa vuateen. Ovat keränneet rahaa sitä varten koko maasta. Hämmästyin sitä itsekin. – Mua vartenko sitä on kerätty joka pualelta? Aapo hyrähti nauruun. – Saa sitä muutkin. Kuuluu olevan Iisakki Santa ja Jaakko Puska samasa listasa. – Oliskos toi arvonanto johtunu siitä, että meistä on tehty sankareita jälkikäteen runoja rustaamalla, mietin ääneen. – Onhan semmonen raha tyhjää paree, ainaskin tämmöselle ikälopulle tuntemattomalle sotilaalle. – Voita sillä saa 10 kiloa, laski Johanna ja Aapo räknäsi, että viinakannun sai vajaalla ruplalla. – On-

361

han se kannu sentään kaks ja puali litraa, monta miästä saaraan umpijuavuksiin, lisäsin ilkikurisesti, mutta yskänpuuska sammutti hauskanpidon. Ei se surkea raha ollut, kun hevosmies sai päivän taksana vain osan siitä, ajattelin ja tuumasin, että voisin panna vähän säästöön Johannan vihille menoon Nikonsa kanssa. – Jos vaikka nätimpiä vaatteita tarttisit, ehdotin ja tytär kielsi tapansa mukaan, mutta silmät nauroivat kiittävästi. Korkin talon isäntä pohti juttukumppanina kirkolla, että uuteen arvonnousuun oli syynä myös suomalaisuuden henkinen kohennus. – On ruvettu kaivaan esille Suamen kansan syntyjä ja kunnian hetkiä. Teistä vanhoista soltaateista tehrään sotaurhoja, joitten urotöitä ylistetään muutonkin eikä vaan Ruunekreenin runoisa. – Sota jättää kaikki siä olleet enämpi levottoman tunnon valtaan kun urotöistä kunniaa kerääviks, sanoin, vaikkei kurkotus kunniaan pahalta tuntunut. Sen tähden suoristin varttani ja korotin ääntäni, että ympärillä olevatkin kuulivat. – Se on kumminkin ninku kenraali von Döbeln sano jäähyväispuheesansa meille porilaisille, että sotilasvainaamme on kuallu sankareina, ja heitin tuhkaansa vartioi kunnian haamut. Soturien veljeys kestää elämäniän loppuun, julistin, vaikka välillä omat tuntoni voimakkaasti sodan merkitystä ihmettelivät. Likellä seisova Iisakki Santa nyökkäili sanoilleni. – Kyllä me tunnetaan toisemme ja muistetaan moni haamukin. Pokkasin hiukan Iisakin suuntaan ja sanoin: – Kiitos sun mää oon viä henkisä, kun pelastit mut kasakin kuulalta. Ei tartte mun tapauksesa viä haamua muistaa. – Kuulin myäs, että Tampereella meinataan jär-

362

jestää soran muistelusjuhla, kun tulee puali vuasisataa täyteen, Aapo kertoi ja kysyi: – Oliskos isä viälä semmoseen halukas lähteen? – Emmää, ei taira enää voimat piisata, mutta miäleni on ilonen, että asialle pannaan painoo. Kauvan sitä koitettiin melkein kiältää ja välillä kai aateltiin meitin kaikkien jo vainaiks menneen. On meillä eläminen tainnu kumminkin mennä parempaan, kus sitäkin sotaa oikeen juhlasa muistaa halutaan ja ennen muuta voiraan. On enämpi oman luvan tunto, meillä Suamen maalaisilla. Olispas Leenakin näkemäsä.

Kättäs pitää haluaisin, katsoa silmiis wiheriäisiin sanoa, olit aina armain Olit minusta puolet se parempi, ymmärsit huolet. Toisin tawoin olsinpa elänyt ajoissa anteeks pyytänyt. Loppuwat minulta päivät. Sinulta loppuiwat ennemmin wain kyynelet jäivät. Tulen luokses kapeasta portista tulen toiselle puolen tykös sinne antamas liina kaulassani. AB 1857

363

ÄŠÄ˜Ä¤Ä“ Í´Í˛ÍłÍť ÄšÄšÄ™ÄšÄšÄ‰ÄŠÄ™

Paras jĂ¤lkimaku TyrvĂ¤Ă¤n PrykistĂ¤

Vammaspaino 2019

Kokemuksen Ă¤Ă¤ni

Kirjakaupungin kustannusliike Marttilankatu 13, Sastamala ZDUHOLD Ă€