1
Mannerheimin miehet vankileirien saaristossa Suomalaiset sotavangit kertovat Teksti: Timo Malmi
Rajajääkäri Paavo Lampi on yksi neljästä kertojasta kirjassani Mannerheimin miehet – Sotavangin tuhat ja yksi päivää. Lampi jäi sotavangiksi Petsamon Luttojoella elokuussa 1942. Venäläiset yllättivät postiyhteyspartion. POLIITTISIA VANKEJA. Sotavankina Paavo Lampi kiersi tuhansia kilometrejä umpinaisessa tavaravaunussa näkemättä mitään, kun vankeja siirrettiin leiriltä leirille rautateitse. Tsaarin vankileireillä voimansa koonneet vallankumoukselliset bolševikit tiesivät, että poliittisten vankien pitkä ja rauhallinen yhdessäolo vahvistaa heitä. Neuvostojohto pitikin vankinsa liikkeessä ja sijoitti heitä ankaraan työhön kaivoksiin, louhoksiin, metsätyökohteisiin. Huono ruoka ja vaatetus, heikot majoitusolot kuluttivat miljooniin noussutta Neuvostoliiton sotavankien massaa. Jatkosota oli Neuvostoliiton tulkinnan mukaan kommunismin ja fasismin välinen taistelu. Tuhannet suomalaiset sotavangit olivat poliittisia vankeja. Siksi heidät tuli kouluttaa uudelleen. Kaikkien oli allekirjoitet-
2
tava Mannerheimiä, Rytiä, Tanneria vastustavia julkilausumia. "Gitler" ja" Mannergeim" tarjottiin aina samassa paketissa. Komissaari johti valistustoimintaa, aivopesua. Suomalaisten aivopesusta vastasivat Neuvostoliitossa asuneet inkeriläiset tai karjalaiset puolueaktiivit. Nämä asuivat leirillä jopa perheineen. Loikkareiden joukossa oli kommunistien lisäksi puurokommunisteja. Kurjuudessa he olivat valmiita vaihtamaan Suomen ruokaan. Suomalaisia ei kohdeltu leireillä sen paremmin kuin muiden kansallisuuksien edustajia, vaikka sodan jälkeen YYA:n myötä historiaa yritettiin kääntää neuvostohengen suuntaan, että idänkauppa pyörisi, öljy virtaisi. DAVAI TRANSPORT. Paavo Lammen ensimmäisessä vankileirien saariston siirrossa Kuolasta Vologdaan matkaa kertyi vajaat 2 000 kilometriä, seuraavassa transportissa Moskovasta Tšeljabinskin Polovinkan kylään taas parituhatta kilometriä lisää. Kolmas kuljetuksessa Jekaterinburgin kaupungin läpi Kizelin hiilikaivosalueelle toi sotavangille tuhat uutta matkakilometriä.
Vuosia oli kulunut, kun purjehdus vankileirien saaristossa vei takaisin länteen. Linnuntietä Krasnogorskin leirille oli kestettävä mielivaltaisia tyrskyjä 1 400 km. Oltiin jo länteen katsovassa leirisaariston satamassa. Nyky-Moskovasta silloiselle antifasistien koulutusleirille pääsee mukavasti linja-autolla. Matkaa on vain parikymmentä kilometriä. Pavshinon asemalta on vielä lyhyt kävely. KOHTI SUOMEA. Rajajääkäri Lampi oli siviiliammatiltaan maalari ja muusikko. Krasnogorskissa hän maalasi toimiston kattoon punaisen tähden, mutta saksalaisen loikkarin mielestä kuva oli huono, ja Lampi siirrettiin 500 kilometriä Moskovasta pohjoiseen Vologdan läänin Tšerepovetsin kaupunkiin. Kesällä 1944 leiri oli täynnä. Mustan pilven kaupunki on terästeollisuuden ydintä. Matkastaan sotavankileirien saaristossa Lampi kirjoitti ja sävelsi Sotavangin laulun ja Sotavangin rakkaustarinan. Suomalainen runo kertoo sotavankeuden todellisuudesta paremmin neuvostoarkisto.
Sotavangin laulu Vielä muistan nytkin vankileirien puisen makuuritsin ja annosleipiäin. Muistan sopparingin, kun sakat tasattiin. Annoksesta tingin, jos sätkää kaupattiin. Komissaarit ne aatteita valvo. Syöpäläiset luitamme kalvaa. Kiristimme me vaan nälkävöitä. Prikateereissä päivät teimme töitä. Kun tunkiolta haimme lisäsapuskaa vaan ripulin me saimme, kaikki taudit sairastaa. Kuulustelut piisaa, valistusta saa. Usein tuonen viitaa odotella saa. Kaikki Euroopan kansallisuudet, vanhat vangit sekä myöskin uudet alistettiin alle ne mahdin. Komendantti määräsi se tahdin. Vankiramppasit ne kulki läpi laajan maan. Ja leirit meidät sulki lanka-aidoillaan. Vielä muistan koirat ja sormet vartijain. Tarkastukset toivat lamaannuksen ain. Prikateerit ja parakkien starssit tunsi joukkojen ontuvat marssit. Ne ne paljon ei nostaneet mieltä. Tosi miehet muistamme vain sieltä. Sotavangin laulu on vankileirit kokeneen Paavo Lammen kirjoittama.
LAULU KERTOO. Paavo Lammen sotavankeutta kuvaavan laulun sana vankiramppasit tarkoittaa transporttia eli alituisia, kuluttavia kuljetuksia nälässä ja kylmässä. Komendantit määräsivät tahdin -lauseella Lampi kertoo, että raskaimmilla kaivosleireillä kuolleisuus kolmivuorotyössä oli suuri. Työleirit olivat itsenäisiä yrityksiä, jotka valmistivat tavaroita, tarjosivat työsuorituksia maksua, korvausta vastaan. Leirit myivät sotavankityövoimaa eri projekteihin, kauppasivat omia valmistamiaan tuotteita. Majoitustilat vaihtelivat maakuopista parakkeihin, joissa puu- tai rautasänkyä kutsuttiin pritsiksi. Parakin vanhin oli starssi, tavallisimmin loikkari, joka sai enemmän ruokaa. Sopparinki oli kymmenen miehen joukko, joka jakoi ämpärillisen keittoa. Ruoka-annoksista pelattiin etukäteen. Uhkapelin nimi oli Pirra. Siinä pyöritettiin kärjellään seisovaa arpakuutiota amerikkalaisessa säilykepurkissa. Tupakkamiehet saattoivat vaihtaa soppa-annoksensa annokseen mahorkkaa. Se vei myös nälän. Kessu oli vaihdannan väline, mutta paperiin verrattuna arvoltaan mitätön. Paperista oli pula, ja sanomalehden irtonumerolla olisi tullut miljonääriksi. Tulitikkuja sotavangeilla ei ollut. Jotkut valmistivat itselleen luntan eli tupakansytyttimen. Toppatakin sisältä, jos sellainen oli, kaivettiin nöyhtää. Tulikivellä rautaan iskemällä lyötiin kipinää, jonka piti sitten sytyttää etukäteen tulessa käytetty nöyhtä. POLITRUKIT, PRIKATIIRIT, KOMISSAARIT. Sotavankileirin päällikköä kutsuttiin komendantiksi. Hänen työpisteensä oli komendatuura. Politrukki tarkoitti poliittisen työn tekijää. Näiden alaisuudessa Stalinin miehet, loikkarit, toimivat prikatiireinä, työpäällikköinä, hiostajina. Stalinin miehet saivat palkkiona sata grammaa enemmän leipää kuin Suomelle uskollisena pysyneet Mannerheimin miehet ja lupauksen mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.
3
Mannerheimin miesten muistot heräävät eloon Tuhannen ja yhden päivän leirikuvauksissa
T
uhannen ja yhden yön tarinat, joihin tämän kirjan alaotsikko viittaa, saapuivat mantereellemme Lähi-idästä aluksi suullisena perimätietona. Niin myös suomalaisten kertomukset sodasta olivat aluksi miesten omia, toinen toiselle kerrottuja tarinoita, jotka kehittyivät kuin ikiaikainen satu. Veteraanien kauhukokemukset eivät häipyneet mielistä, vaan jatkoivat elämäänsä kirjoi-
tetussa muodossa. Kun kirjailijat ja elokuvantekijät tarttuivat teksteihin, tarinat laajenivat, terävöityivät ja kasvoivat Lähi-idän kertomusten lailla monikerroksisiksi ja -tulkintaisiksi. Sotajutuista on tullut osa suomalaista kulttuuriperimää, ja ne ovat saaneet paikkansa Suomen historiassa. Tämä kirja avaa lukijalleen Neuvostoliiton sotavankileirien saariston
kotimaalleen uskollisten suomalaissotilaiden, Mannerheimin miesten, näkökulmasta. Kummalliset kertomukset kantavat outoja kokemuksia, erikoisia ihmisiä. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden sulttaanit, kalifit ja visiirit vaihtuvat Tuhannen ja yhden päivän komendantteihin, komissaareihin ja politrukkeihin. Basaarit vaihtuvat leirien parakeiksi ja karssereiksi. Suomalaisten miesten retkiä kuvatessani näytän maisemat, avaan kartat ja menehtyneiden suomalaisten kohtalot sekä kerron, keitä kuljetusten aikana ja leireillä kohdattiin. Otan tällä Tuhannen ja yhden päivän matkalla Sinbadin ruorimiehen roolin. Rohkenen sen tehdä, sillä olen matkustanut läpi Venäjää entisten sotavankien kanssa rautateitse, ja autokuljetuksessa jakanut Volgan takapenkin. Olen nähnyt vankileirit, transportit, sairaalat, arkistot. Sotavangeilta opin retkillä tärkeimmän: kukaan muu kuin sotavanki ei voi kertoa sotavankeudesta, eikä kukaan muu kuin sotavanki voi ymmärtää, mitä he ovat kokeneet. Neljällä johtamallani retkellä sotavangit saavat äänen, minä pidän ruorista ja tarkennan faktoja tarinoiden taustalla. Pysähdymme monissa Neuvostoliiton sotavankileirien saariston satamissa. Kirjoitan, mitä Mannerheimin miehet kertoivat nähdessään neuvostomeren kurut ja karikot, kuinka säälimättömät tarinat hyökyivät päin ja puhdistivat kertojan ja kuulijan.• (Tämän sivun teksti on ote Timo Malmin lokakuussa 2022 ilmestyvän kirjan esipuheesta.)
4