viikon ajaksi torstaisin kello 8

from Visiiri 5/2021

by Visiiri - Tampereen ylioppilaslehti

lokakuuta pitkän remontin jälkeen. Keskustakampuk

Onko olemassa turhaa tutkimusta?

Tiederahoituksesta on tullut poliittinen kysymys, mutta se ei ole yllättävää. Vaikka tieteen julkinen kyseenalaistaminen, kiistäminen ja vähättely jatkoi nousuaan viime vuosikymmenellä, ovat suomalaiset yhä tiedekansaa.

Vuoden 2019 tiedebarometrissä seitsemän vastaajaa kymmenestä kertoi seuraavansa kiinnostuksella tiedettä, tutkimusta ja teknologiaa. Barometri ei antanut katetta väitteelle siitä, että tiedevastaisuus kansan keskuudessa olisi kasvanut.

Tutkimus tehdään kolmen vuoden välein, joten vielä emme tiedä, miten tilanne on kehittynyt tällä vuosikymmenellä. Maailmanlaajuinen pandemia on todistanut, että kolmessa vuodessa moni asia voi kääntyä yllättäen päälaelleen.

Jos asiat eivät nyt käänny, kilpailu rahasta kiihtyy entisestään. Mutta seula on jo nyt erittäin tiukka.

Yhdeksän kymmenestä Suomen Akatemiaan saapuvasta rahoitushakemuksista hylätään. Jos rahaa ei heru, jää tekemättä iso liuta korkeatasoista tiedettä.

Ilmapiiri tieteen ympärillä on muuttunut niin, että myös siitä, mihin Suomen Akatemia käyttää verorahojaan, vaikuttaa tulleen poliittinen kysymys . Iltalehden pääkirjoituksessa (3.9.) osoitettiin melko räväkkää kritiikkiä tiedeyhteisölle korostaen, että verovarojen käyttöön liittyy aina vastuuta.

Koko jupakka lähti liikenteeseen siitä, kun sosiaalisessa mediassa nostettiin esiin otsikkoja akatemian rahoittamasta tutkimuksesta. Näiden nostajat, käytännössä aina akateemisen maailman ulkopuolelta, ovat taivastelleet sitä, kuinka "turhaa" tutkimusta Suomessa tehdään kansan rahoilla.

Pääkirjoituksessa toivottiin, että tiukentuvassa seulassa huomioitaisiin tutkimushankkeita, joiden tuloksia voidaan jalostaa, kaupallistaa ja hyödyntää yrityksissä tai jotka synnyttävät itsessään yritystoimintaa.

Ajatus edustaa trendiä, jossa finanssimaailman pelisääntöjä venytetään yhä useammalle elämän osa-alueelle. Siten myös rahan laittamista tieteeseen pidetään konkreettisena sijoituksena. Tutkimuksen pitäisi olla kaupallistettavaa ja jalostettavaa, ikään kuin rahoitus olisi vain lainaa, jota hankkeille myönnetään, kunnes ne tuottavat sijoituksen moninkertaisena takaisin.

Jos tällainen ajatus pääsee pesiytymään tiedepolitiikkaan, murtautumaan autonomian muurien läpi ja muuttamaan rahanjakoperusteita suuntaan tai toiseen, tulee tutkimusrahoituksesta lyhytnäköistä. On hyvin mahdollista, että pesiytyminen on jo tapahtunut. Korkeakoulujen rahoitus on yhä enemmän sidottu siihen, kuinka paljon ne onnistuvat keräämään ulkopuolista rahoitusta tai kuinka hyvin julkaisut täyttävät laskennallisia laatukriteereitä.

Vaikkei esimerkiksi kaikki ihmistutkimus tarjoaisi välittömiä kaupallisia näkymiä, voi se auttaa meitä pitkässä juoksussa luomaan paremmin toimivia yhteisöjä, joissa yksilön on parempi elää.

Tai opettaa ymmärtämään ihmisyyttä.

On melko hälyttävää, että maailman ja ihmisyyden ymmärtämisestä on tullut joillekin merkityksetöntä sanahelinää. Itseisarvoinen tutkimus, jolla ei ole kaupallisia tavoitteita, voi kuitenkin olla äärimmäisen hyödyllistä koulutukselle. Näkökulmien vaihto ja asioiden tarkastelu eri

perspektiiveistä kasvattaa taitavia ajattelijoita, jotka ovat tulevaisuuden kilpailukykymme kivijalka.

Korkea koulutus on ollut yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tärkeimpiä ajureita. Nyt siitä on tullut jopa vientituote. Olemme siis pitkällä työllä kaupallistaneet akateemisen menestyksemme, joka on osaltaan sen ansiota, ettei tiedeyhteisön ole tarvinnut toimia poliittisten pyrkimysten marionettina tai aatetta vahvistavana skolastiikkalaitoksena.

Tieteen autonomiaan kuuluu, että tiedeyhteisö tietää aina parhaiten sen, millaista tutkimusta tarvitaan. Kärjekkäiden kriitikoiden taholta on puolivillaista ajatella, ettei tiedeyhteisö tunnistaisi vastuutaan verovarojen käytöstä. Huonosti perusteltu tai tarpeettomaksi koettu tutkimus jäisi tiukassa rahoitusmankelissa jalkoihin.

Tutkimusta ja sen tärkeyttä selvittäviin laatumittareihin kannattaa kuitenkin suhtautua terveellä varauksella. Vaikka rahoitettavien hankkeiden pitää tukea sekä kansallista että kansainvälistä tutkimusta, on myös huolehdittava siitä, ettei esimerkiksi siteerauksien tarkka katsominen johda rahoitettavien tutkimusaiheiden yksipuolistumiseen.

Rahoitusperusteiden pitää olla julkisia, ja niistä saa tietenkin esittää kritiikkiä. Kun sitä esittää, pitäisi kuitenkin pitää mielessä, että näitä samoja kysymyksiä on punnittu jo käsittelyvaiheessa.

Myös kyseenalaistuksia tiede kaipaa, mutta ne voi tehdä myös kohteliaasti, vaikkapa kysymällä tekijältä, miksi valitsit juuri tämän aiheen? Miksi sitä oli tärkeä tutkia? Jos tutkimukset vain irrotetaan kontekstista ja nostetaan tikunnokkaan osoiteltaviksi, kärsii luottamus koko järjestelmään.

Mitä heikompi tieteen arvostus on, sitä helpompi siitä on leikata.

Mutta toki tutkijat ovat vastuussa verovaroista ja usein kertovat mieluusti työstään julkisesti. Joidenkin asioiden pukeminen kansantajuiseen muotoon voi vain olla todella vaikeaa. Jos tutkijan pitää jatkuvassa ristitulessa puolustaa tutkimustaan vähätteleviltä hyökkäyksiltä, tulee työstä mahdotonta. Siksi olisi tärkeää luottaa portinvartijoiden ammattitaitoon rahoitusperusteissa.

Kohtaan työssäni usein tutkimusta, jonka arvoa en ymmärrä. Mutta sehän vasta olisikin ihmeellistä, jos ymmärtäisin täydellisesti kaikkia tieteenaloja.

Haluan luottaa siihen, että tiede korjaa itseään ja huolehtii itsestään ilman, että minun tarvitsee puuttua siihen. Ainakin toistaiseksi järjestelmä on toiminut myös ilman käpälöintini.

Ymmärryksestä tulee mieleeni tarina menneiltä vuosikymmeniltä:

Kun äitini lähti yliopistoon lukemaan biologiaa, ihmetteli hänen isoäitinsä, karjakko läntisen Uudenmaan maaseudun sydämestä, miksi nuorten pitää vain tutkia nykyään. Miksei voi tehdä töitä? Nykyään meistä harva on karjakko. Asumme taloissa, joissa on sähkövalot ja sisävessat. Korkean koulutuksemme ansiosta ymmärrämme paremmin maailmaa ja myös itseämme. Eiväthän nämä toki ole entiteettejä, jotka takaisivat varman onnellisuuden. Silti moni asia on kiistämättä paremmin kuin aiemmin, ja niistä saisi kirjoitettua oman esseensä.

Tutkimalla se maailma paranee ja tutkimuksesta tulee työntekoa, kun siitä maksetaan palkkaa. III

Vaikuttaa aika homolta

Homoseksuaalisuuteen liittyvät negatiiviset stereotypiat elävät myös homojen keskuudessa. Ilmiötä kutsutaan sisäistetyksi homofobiaksi.

Teksti ANSSI BWALYA Kuvitus KIMMO LUST

Miltä homo näyttää ja kuulostaa? Mistä homo on kiinnostunut? Miten homo käyttäytyy?

Vaikka tällaiset kysymykset voivat suoraan esitettyinä tuntua älyttömiltä, on monilla meistä jonkinlaisia stereotypioita seksuaalivähemmistöjen edustajista.

Näissä mielikuvissa henkilön seksuaalinen suuntautuminen yhdistyy usein oletuksiin hänen maskuliinisuudestaan tai feminiinisyydestään. Erityisen selkeästi tämä näkyy homomiesten kohdalla: homouteen yhdistetään stereotyyppisen naiselliseksi miellettyjä piirteitä, kuten korkea puheääni tai kyltymätön shoppailuinto. Vastaavasti lesbonaisia koskeviin mielikuviin voi liittyä ajatuksia äijämäisestä tyylistä ja ”miehisistä” kiinnostuksen kohteista.

Vaikka homofobia ja seksuaalivähemmistöihin liittyvät stereotypiat ovat puhututtaneet jo pitkään, on keskustelussa painottunut yleensä se, miten ympäröivä yhteiskunta näihin vähemmistöihin suhtautuu.

Viime vuosina mediasta on kuitenkin alkanut löytyä yhä enemmän puheenvuoroja, joissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kuvaavat omia homoseksuaalisuuteen ja homoseksuaaleihin liittyviä asenteitaan. Näistä kuvauksista tulee usein selkeästi esiin se, kuinka kulttuuriset käsitykset homoseksuaaleista vaikuttavat myös seksuaalivähemmistöjen edustajien omiin ajatuksiin homoudesta ja itsestään.

Helsingin Sanomissa julkaistiin esimerkiksi keväällä teatteriopiskelija Rasmus Arikan essee, jossa Arikka käsitteli sitä, kuinka "tyttömäisyys" oletetaan miespuolisten ihmisten kohdalla merkiksi homoseksuaalisuudesta, kuinka näihin piirteisiin tyypillisesti suhtaudutaan ja kuinka tämä on vaikuttanut hänen kuvaansa itsestään. Arikka kirjoittaa tunnistavansa itsestään monia "tyttömäisiä" piirteitä ja pyrkineensä teini-iässä tietoisesti eroon feminiinisiksi mielletyistä eleistään lähiympäristön kielteisen suhtautumisen ja siitä kummunneen häpeän vuoksi.

Yksi keskeinen feminiinisyyden mittari tuntuu olevan puhetapa. Arikan esseessäkin nuoruuden pahimpiin häpeänaiheisiin kuului "nasaali, feminiininen ääni".

Väitöskirjatutkija Sanni Surkka Helsingin yliopistosta on tarkastellut tutkimuksissaan nimenomaan homomiesten puhetapaan liittyviä stereotypioita. Surkka on tutkinut esimerkiksi mediassa ja internetin keskustelupalstoilla näkyviä käsityksiä, mutta myös homomiesten omia ajatuksia siitä, miltä homomies kuulostaa. Samat piirteet tulevat

esiin melko lailla lähteestä riippumatta. "On olemassa yleisesti tunnistettu kuva siitä, miten homomies puhuu. Ja se on myös se stereotyyppi, mitä usein mediassa toisinnetaan", Surkka toteaa.

Tähän stereotyyppiin kuuluvat nasaalisuuden lisäksi esimerkiksi intonaation vaihtelut, etinen (niin sanottu stadilainen ässä) tai muutoin normista poikkeava s-äänne ja runsas vahvistussanojen käyttö. Nämä piirteet yhdistyvät ihmisten mielikuvissa myös feminiinisyyteen, nuoruuteen ja kaupunkilaisuuteen. Tässä mielessä kielelliset stereotypiat heijastelevatkin Surkan mukaan yleisluontoisempaa homomiesstereotyyppiä, joka on usein feminiininen ja nuorekas kaupunkilainen. Mielikuvien taustalla voi kuitenkin nähdä myös perustavanlaatuisempia käsityksiä sukupuolirooleista. "Ehkä 'homomaiseksi' katsotaan kaikki sellainen, mikä ei mahdu stereotyyppiseen kuvaan heteromiehestä ja hegemonisen maskuliinisuuden raameihin", Surkka kertoo.

Myös homomiehet itse tunnistavat stereotyyppisen "homomiehen puhetavan", mutta heidän suhtautumisensa siihen vaikuttaisi Surkan tutkimusaineiston perusteella vaihtelevan. Osa haastatelluista koki itsekin puhuvansa ainakin jossain määrin "homomaisesti" ja mielsi piirteen osaksi identiteettiään. Toiset taas saattoivat yhdistää kyseisen puhetavan tietynlaisiin homomiehiin – nuoriin, baarissa viihtyviin "kanahomoihin" – ja tekivät selkeän pesäeron tähän ryhmään. Puhetapaa saatettiin jopa vierastaa epäaitona.

Vastaavasti edellä mainitussa Rasmus Arikan esseessä kuvataan, kuinka homomiesten keskuudessakin esiintyy maskuliinisuuden ihannointia ja "liian feminiinisten" miesten vierastamista. Ilmiö on luultavasti tuttu lähes jokaiselle, jolla on kokemusta homomiesten deittailukulttuurista tai joka on sattunut vilkaisemaan sosiaalisen median homoille omistettuja kanavia ja ryhmiä.

Ei ole mitenkään harvinaista, että keskusteluissa haikaillaan maskuliinisuuden perään tai todetaan suorasukaisesti, etteivät "neidit" kiinnosta.

Kuinka tällaisiin asenteisiin sitten tulisi suhtautua? Viime aikoina julkisessa keskustelussa on ajoittain esiintynyt käsite "sisäistetty homofobia". Tällä viitataan siihen, että seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen omaksuu yhteiskunnan negatiiviset asenteet omaa vähemmistöään kohtaan. Edellä kuvattu feminiinisiksi miellettyjen homomiesten vierastaminen tai oman maskuliinisuuden korostaminen voivat äärimmillään vietynä kertoa sisäistetystä homofobiasta.

Tämä voi olla hyvin raskas taakkaa kantaa. Sinuiksi ry:n toiminnanjohtaja, yhdistyksen hallinnoiman Sinuiksi-neuvontapalvelun toiminnasta vastaava Mikko Ala-Kapee kuvaa, kuinka kokemus siitä, ettei sovi yhteiskunnan tai lähiympäristön vaalimiin normeihin saattaa pahimmillaan johtaa syvään itseinhoon. Epätoivoissaan ihmiset voivat hakeutua esimerkiksi "eheytyspalveluiden" piiriin, vaikka tutkimusnäytön perusteella tiedetään, ettei "eheytys" tuota sille asetettuja tavoitteita ja että sen vaikutukset yksilön hyvinvointiin ovat kielteiset.

Epätoivoisten eheytysyritysten sijaan ihmiset tarvitsisivat sallivan ympäristön, jossa heillä olisi aikaa tutustua itseensä ja hyväksyä eri puolet itsessään. Suomessakin on kuitenkin vielä paljon työtä tehtävänä, jotta tämä toteutuisi. Ala-Kapee korostaa, että esimerkiksi laadukkaampi seksuaalikasvatus hyödyttäisi koko väestöä – ei vain seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

EI OLE MITENKÄÄN HARVINAISTA, ETTÄ KESKUSTELUISSA HAIKAILLAAN MASKULIINISUUDEN PERÄÄN TAI TODETAAN SUORASUKAISESTI, ETTEIVÄT "NEIDIT" KIINNOSTA.

"Jos seksuaalikasvatus olisi normitietoista ja tiedostaisi ihmisten monenlaisuuden, niin silloin enemmistökään ei olisi lukossa kapeissa mies- ja naiskuvissa tai siinä, että seksin ja seksuaalisuuden täytyy olla tietynlaista."

Julkiselle keskustelulle on ominaista, että seksuaalisen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti kytketään jollain tapaa toisiinsa. Monet homoseksuaalisuuteen liittyvät stereotypiat heijastelevat juuri tämänkaltaisia oletuksia.

Ala-Kapeen mukaan sekaannus on näkynyt myös sanastossa. Seksuaaliseen suuntautumiseen viitattiin esimerkiksi vielä hiljattain "sukupuolisena suuntautumisena" ja transsukupuolisuudesta taas saatettiin käyttää virheellisesti ilmausta transseksuaalisuus. Sanat "seksuaalinen" ja "sukupuolinen" nähtiin siis toistensa synonyymeinä.

Tietokirjailija ja kulttuurintutkija Antti Kauppinen nostaa esiin homoseksuaaleihin liittyvien käsitysten historiallisen taustan. Viime vuosisadan alussa käytetyissä homouden kliinisissä määritelmissä kuvattiin homomiehen olevan "miehimys", ja homoseksuaalisuus ymmärrettiin jonkinlaisena mieheyden ja naiseuden välimuotona. Tämä on luonnollisesti vaikuttanut siihen, kuinka maskuliinisuuteen suhtaudutaan. Koska homous kuvattiin aikanaan yksipuolisen feminiinisestä näkökulmasta, voi homomies kokea ultramaskuliinisen roolin ottamisen tietyllä tapaa vapauttavana.

Kauppinen korostaa kuitenkin, että omien mieltymysten toteuttaminen ja muiden tuomitseminen ovat selkeästi toisistaan erillisiä asioita. Toisten ilkeämielinen arvostelu vähemmistöryhmän sisällä vie huomion pois tasa-arvotyön kannalta oleellisista asioista – eikä luultavasti auta ihmistä itseäänkään. "Jos oma minäkuva rakentuu toisten dumaamiselle, niin se on aika vahingollinen tapa rakentaa itseään", Kauppinen sanoo.

Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Tuula Juvonen on havainnut, että edellä kuvatun kaltaista normeista erottumisen vierastamista esiintyy homomiesten lisäksi myös lesbonaisten keskuudessa. Juvosen näkemyksen mukaan yhä useampi lesbonainen tuntuu nykyisin pyrkivän perinteisen feminiiniseen tyyliin ja karttavan näkyvää maskuliinisuutta. Feminiinisyydessä ei toki itsessään ole mitään väärää. Juvonen on kuitenkin huolissaan siitä, johtaako tämä trendi sukupuoliroolien kaventumiseen. ”Saman aikaan, kun me puhutaan paljon muunsukupuolisuudesta ja transsukupuolisuudesta, niin näkisin toisen, risteävän trendin, että miesten pitää olla maskuliinisia ja naisten feminiinisiä.”

Myös Antti Kauppinen on pohtinut samaa asiaa. Hän toivoo, että muunsukupuolisuuden käsite mahdollistaa uudenlaista moninaisuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö moninaisuudelle tulisi löytyä tilaa myös cis-sukupuolten sisällä.

Homouteen liittyvistä mielikuvista ja asenteista puhuttaessa ei yleensä juuri kyseenalaisteta homoseksuaalisuuden käsitettä. Oletuksena on useimmiten se, että ihmisillä on tietty, muuttumaton seksuaalinen suuntautuminen, jonka mukaan he identifioituvat. Julkinen keskustelu keskittyy lähinnä siihen, miten näihin eri identiteetteihin suhtaudutaan.

Seksuaalisuus on kuitenkin ymmärretty eri aikoina ja eri kulttuureissa hyvin eri tavoin. Sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Tuula Juvonen mainitsee, että esimerkiksi 1800-luvun lopulla vaikuttaa olleen suhteellisen tavallista, että miehillä oli suhteita myös toisten miesten kanssa ilman, että he olisivat identifioituneet homoseksuaaleiksi. Voi tuntua houkuttelevalta tehdä johtopäätös, että tällaisissa tilanteissa kyse on yksinkertaisesti seksuaali-identiteettinsä kieltäneistä kaappihomoista. Tällöin ei kuitenkaan ymmär-

Jos seksuaalikasvatus olisi normitietoista ja tiedostaisi ihmisten monenlaisuuden, niin silloin enemmistökään ei olisi lukossa kapeissa mies- ja naiskuvissa tai siinä, että seksin ja seksuaalisuuden täytyy olla tietynlaista.

MIKKO ALA-KAPEE

retä sitä, etteivät asianosaiset itse hahmottaneet elämäänsä meille tuttujen kategorioiden kautta. "Näiden miesten naulaaminen yhteen tiettyyn kategoriaan, jonka nykyihmiset tunnistavat, olisi mielestäni aika väkivaltaista, eikä tekisi oikeutta heidän elämänkokonaisuudelleen", Juvonen kiteyttää.

Tämä saa pohtimaan, voisiko oman seksuaali-identiteetin kanssa kipuilu joissain tilanteissa kertoa sitä, etteivät tarjolla olevat kategoriat vastaa henkilön omaa kokemusta. Ajatus muuttumattomasta seksuaalisesta suuntautumisesta yksilön identiteetin kulmakivenä on helpottanut työtä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien eteen. Kaikki eivät silti välttämättä hahmota asiaa näin. Reaktiot, jotka joku voisi tulkita kaapin perälle piiloutumiseksi tai sisäistetyksi homofobiaksi, saattavatkin joskus kertoa siitä, että henkilö kokee nykyisenkaltaisen seksuaalisen suuntautumisen pohjalta identifioitumisen ylipäänsä vieraaksi.

Myös Sinuiksi ry:n toiminnanjohtaja Mikko Ala-Kapee kritisoi ajatusmallia, jossa kaikkien pitäisi lokeroida itsensä tiettyyn seksuaalisen suuntautumisen perusteella muodostettuun identiteettiin ja pitää siitä kiinni lopun elämäänsä. "Osalle meistä tietty sana tai määritelmä on täsmällinen ja itseä kuvaava, kuten vaikka homo, pan tai aseksuaali. Osan identiteetti ei mahdu nykysanoihin tai ne tuntuvat kapeuttavan omaa kokemusta. Oleellista olisi pikemminkin sen oivaltaminen, että seksuaalisuus ei ole ohjattavissa ja että se vie sinne, minne se vie." III

SUOMEN RANKIN OPISKELIJATAPAHTUMA

Lost in Kainuu -seikkailukisoissa jaettiin tänäkin vuonna viralliset opiskelijoiden SM-mitalit. Palkintokorokkeelle ei siitä huolimatta ollut varsinaista ruuhkaa.

Teksti & Kuvat ILARI HAUHIA

AJALLISESTI KISOJEN MITTA VAIHTELEE MUUTAMASTA TUNNISTA JOPA USEISIIN PÄIVIIN. TAPAHTUMAN SÄÄNNÖISTÄ RIIPPUEN AJANOTTO JOKO PYSÄYTETÄÄN YÖKSI TAI VAIHTOEHTOISESTI KELLO JUOKSEE ARMOTTA VUOROKAUDEN YMPÄRI.

Elämässä tulee vastaan fiksuja ja vähän vähemmän fiksuja ideoita. Itse olen erikoistunut jälkimmäisten keksimiseen ja toteuttamiseen.

Siitä syystä tuntui perin erinomaiselta idealta ilmoittautua mukaan Lost in Kainuu Adventure Race -nimiseen seikkailukisaan, joka järjestetään vuosittain jossakin päin Kainuuta. Tällä kertaa kilpailtiin Hossan kansallispuistossa syyskuun puolivälissä.

Seikkailu-urheilulla tarkoitetaan kilpailuja, joissa yhdistellään toisiinsa suunnistusta, maastopyöräilyä sekä vesistönylityksiä, jotka tapahtuvat kisoista riippuen esimerkiksi melomalla, uimalla tai uimapatjan avulla kauhomalla. Lisäksi reiteillä on usein tehtävärasteja, joilla suoritetaan esimerkiksi köysilaskeutumisen kaltaisia haasteita.

Ajallisesti kisojen mitta vaihtelee muutamasta tunnista jopa useisiin päiviin. Tapahtuman säännöistä riippuen ajanotto joko pysäytetään yöksi tai vaihtoehtoisesti kello juoksee armotta vuorokauden ympäri. Tällöin on kilpailijoiden oman harkinnan varassa, montako tuntia nukkumiselle haluaa uhrata.

Lost in Kainuu -kilpailuissa on viisi sarjaa. Lyhyimmät kilpamatkat ovat yksipäiväiset Casually Lost- ja Almost Lost -sarjat, joista ensimmäisessä taitetaan noin 40–50 kilometriä ja jälkimmäisessä noin 80–90 kilometriä pitkä reitti.

Kaksipäiväisistä kevyin on lyhyet yöunet kahden kisapäivän väliin jättävä Lost-sarja, mitaltaan noin 180–200 kilometriä. Kahdessa pisimmässä matkassa ei juuri nukuta. Extremely Lost -sarjassa noin 240–260 kilometrin matka taitetaan vuorokaudessa ja kuninkuusmatka Lost in Kainuun 350–400 kilometrin kisareitin läpi selviytymiseen on aikaa 48 tuntia.

Sarjoista kolme ensimmäistä ovat parisarjoja, kun taas Extremely Lost vaatii kolmihenkisen joukkueen. Lost in Kainuu -sarjassa jokaisessa joukkueessa tulee olla neljä osallistujaa.

Opiskelijoiden SM eli OSM-mitaleita oli tällä kertaa tarjolla Lost- ja Extremely Lost -sarjoissa. Sain yllytyshullutettua mukaani hieman inhimillisempään Lost-sarjaan hyvän kiipeilykaverini Nea Kuosmasen, jonka itsesuojeluvaisto on vähintään yhtä huono kuin omani.

Jostain syystä lähes 200 kilometrin yhdistetty juoksu-, pyöräily-, ja uimaretki syyskuisen Kainuun auringossa kuulosti molempien mielestä kokemisen arvoiselta, joten naputtelimme ilmoittautumiset sisään ja suuntasimme auton keulan kohti Hossaa.

Ilmoittautumisten sulkeutuessa selvisi, että muiden Suomen opiskelijoiden hälytyskellot olivat ilmeisesti paremmassa vireessä. Joukkueemme Jatkojohto oli ylhäisessä yksinäisyydessään mukana taistelemassa OSM-mitaleista. Pelkkä maaliin asti raahautuminen tulisi riittämään mestaruuteen.

Nokkeluus osuu omaan nilkkaan

Universumi yritti vielä parhaansa mukaan estää meitä ottamasta osaa kilpailuun. Oma maastopyöräni varastettiin vain pari päivää ennen lähtöä, kun taas kisaparini nappasi kilpailua edeltävällä viikolla pienen syysnuhan. Flunssa iski täysin selittämättä sen jälkeen, kun olimme päättäneet treenata kisaa varten avovesiuintia jo hieman koleassa Pyhäjärvessä. Ihme juttu.

Universumin tahto kuitenkin sivuutettiin, kun varastettu pyörä vaihtui lainamankeliin ja tauti ehti parantua ennen kisapäiviä. Näin löysimme kuin löysimmekin itsemme torstai-iltana Hossan kansallispuiston leirintäalueelta, valmiina seuraavana aamuna alkavaan koitokseen.

Perjantaina Lost-sarjan lähtöviivalta starttasi yhteensä

reilut 70 joukkuetta, jotka oli jaettu miesten ja naisten sarjoihin sekä sekaparisarjaan.

Ensimmäisen kisapäivän aikana vuoroteltiin juoksun, maastopyöräilyn ja pisimmillään muutaman sadan metrin mittaisten vesistönylitysten välillä. Juoksu ja pyöräily sujuivat kohtuullisen hyvin, mutta vesi ei ollut aivan yhtä hieno elementti.

Muut kilpailijat kantoivat kisan aikana mukanaan ilmatäytteisiä uimapatjoja, mutta luulimme Nean kanssa keksineemme aivan loistavan idean.

Koska uimapatjojen kokoa tai laatua ei ollut määritelty sen tarkemmin, olimme päättäneet juksuttaa systeemiä. Mukanamme olivat vain märkäpuvut ja avovesiuinnissa käytettävät uintipoijut – sekä uimakoulusta tutut pienet vaahtomuoviset kellukelevyt. Luulimme säästävämme aikaa ja vaivaa, kun mukana ei tarvitsisi kantaa valtavaa uimapatjaa, ja myös pumppausoperaatiolta vältyttäisiin.

Nokkeluus osui kuitenkin omaan nilkkaan. Märkäpuvun kiskominen niskaan kesti vähintään yhtä kauan kuin uimapatjan pumppaaminen täyteen, eikä uiminen ollut yhtä nopeaa kuin patjan avulla eteenpäin kauhominen.

Lisäksi vesi oli varsin koleaa myös sammakkopuvun kanssa, ja varsinkin päivän viimeisen vesistönylityksen kohdalla motivaatio iltauintia kohtaan alkoi olla jo melko vähissä. Kisaparini ymmärsikin ottaa varalta mukaan otetun uimapatjan käyttöön jo ensimmäisen lenkin jälkeen, siinä missä itse jatkoin jääräpäisesti avovesiuimarin uraani kisan loppuun saakka.

Osaltaan uimastrategian heikkoudesta johtuen myöhästyimme erään rastin aikarajasta muutamalla minuutilla. Oletimme, että samalla meidät oli hylätty kilpailusta.

Olimme silti kohtalaisen tyytyväisiä suoritukseemme, kun viimein löysimme tiemme ensimmäisen päivän maaliin reilun 12 tunnin matkan jälkeen.

Ruuan ja nesteen tankkauksen jälkeen oli aika nauttia ruhtinaalliset viiden tunnin yöunet. Mieltä kevensi kummasti tieto siitä, että haastavampien sarjojen kisaajilla matka metsässä jatkui edelleen.

Ette ikinä usko

Toisena päivänä ensimmäiseltä päivältä tuttu paletti toistui jälleen. Aamu starttasi juoksulla ja muutamalla uima-/uimapatjapätkällä, jonka jälkeen siirryttiin pyörän selkään. Päivän loppupuolella ohjelmaan kuului lisäksi muutama kilometri melontaa.

Toisena päivänä radan kauimmaiset rastit jäivät saavuttamatta, mutta koska jo ensimmäinen päivä oli jäänyt vajaaksi, päätimme olla enää välittämättä asiasta ja vain nautiskella aurinkoisesta syysseikkailusta.

Kun saavutimme kisan lopullisen maalin reilun 10 tunnin jälkeen, odotti vastassa kuitenkin vielä viimeinen yllätys.

Seikkailukisoissa rastien skippaaminen johtaa kuulemma vain pistevähennykseen, eikä suinkaan hylkäykseen. Näin suorituksemme oli hyväksytty, ja olimme virallisesti seikkailun opiskelijoiden suomenmestareita.

Kisatoverini kommentoi yllättävää käännettä tyhjentävästi sanoin "Nice, mut mentäiskö nyt nukkumaan?" III

OSM

» Opiskelijoiden Liikuntaliiton järjestämät opiskelijoiden SM-kisat eli OSM-kisat ovat valtakunnalliset korkeakouluopiskelijoiden mestaruuskilpailut. Kisoihin osallistuu tuhansia opiskelijoita ammattikorkeakouluista ja yliopistoista ympäri Suomen. » OSM-kisojen lajivalikoima on hyvin laaja. Opiskelijoiden SMkisojen lajeihin ovat kuuluneet muun muassa painonnosto, maraton, pöytätennis, hankisähly, frisbeegolf, bingo, tankotanssi, golf, seinäkiipeily, jääkiekko, futsal sekä suunnistus. Lisäksi kisavalikoimaan on kuulunut useita elektronisen urheilun lajeja, kuten Counter-Strike ja Overwatch. » Opiskelijoiden SM-kisoihin ja tulevien tapahtumien kisakalenteriin voi tutustua osoitteessa osmkisat.fi 57