Essee: Bladee kosmisessa mittakaavassa

Teksti: Elena Virvensalo Kuvitus: Kaisla Pohjalainen

Georges Bataillen kosmisen talouden teoriassa maailma määrittyy päättymättömän samanaikaisesti luovan ja tuhoavan liikkeen kautta. Kaikessa maanpäällisessä elämässä on kyse auringosta tarjoutuvan, itsessään päämäärättömän ja merkityksettömän energian haltuunotosta, kuluttamisesta ja tuhoamisesta. Sen rikkaus läpäisee ja ylittää meidät: koska elämän ylläpitäminen on varsin vaivatonta, tulee kuluttamiskykyymme nähden aina olemaan ylijäämää. Kaikki organismit, niin biologiset eliöt kuin inhimilliset instituutiot, rakentuvat teknologioidensa varaan, siis kykyyn päästä osaksi tätä energiaa. Elämä nousee tavoittamaan rajansa ja täyttämään pienimmätkin huokoset sen piirissä. Vain kasvun rajat luovat organismeille tietä energian lahjoittamiseen ja tuhoon: maan jälkeen ilma täyttyy …jälleen pyyteettömästä säkenöinnistä. Koska kaikki tuotannolliset projektimme ovat tästä seikasta riippuvaisia, rationaalisen talousajattelun päämäärät näyttäytyvät mahdottomuutena: kaiken energian, joka ei valu sormiemme välistä kadoksiin, on tultava käytetyksi, tuhouduttava, siis myös päädyttävä täysin hyödyttömiin vailla hyvitystä. Ja tämä tapahtuu aina vain, jotta maanpäällinen energia voisi tulla käytetyksi jälleen uudessa hyödyttömässä – pyyteettömässä ja/tai katastrofaalisessa – muodossa. On opittava säteilemään ja syytäämään jätettä. Kun ymmärrämme, että ulottuvillamme on loputon varanto luovaa voimaa, voimme lähteä hahmottamaan materiaalista ympäristöämme, kulttuurista toimintaamme, kehojamme aina uusien potentiaalien risteyksinä. Benjamin Reichwald, tunnettu muusikkonimellä Bladee, “Drain Gang CEO”, saattaa ymmärtää tämän. Kulttuuri näyttää seisovan jäteläjän päällä, tarkastelevan alleen murskautuneita, makunsa ja hampaansa menet

täneitä energianpurkausten merkkipaaluja. Se, että meillä on kulttuuria ja historiaa, osin edellyttää Eevil Stöön kaltaisia nimensä jankuttajia, jotta ne jäisivät jaettuun muistiin. Asiaa pohdittaessa syvemmin, tehtävä on kuitenkin mielipuolinen. Samoin kuin Bataille ja Bladee, uusi kulttuuri on aina äpärämäistä, kunniatonta kaikille merkkipaaluille, ja itsessään arveluttavaa ja arvaamatonta. Kuka estää vääriä käytöstapoja etenkin, kun energian kiertokulku, lopulta kapitalismi, implikoi niitä? Vaikka tämän esseen voisi kirjoittaa monista aiheista ja silti saavuttaa melko samanlaisen muodon (Sinätuubapaska tästä yhtenä esimerkkinä) vuosina 2013 ja 2014 kukkineet ja versonneet Soundcloud-kuplat – etenkin cloudrap ja etenkin Bladee – ovat poikkeuksellisen kiinnostavia. Näitä ilmiöimäisten aaltojen syntyä edelsi vaporwave, siis (kiistellysti Chuck Person’s Eccojams Vol. 1:n aloittama) monitaiteellinen ja äärimmäisen mukautuva tyylisuunta, joka pohjaa esteettisiin kiinnekohtiin, kuten 80- ja 90-luvun mainos-TV:n siivittämä pop-/kulutuskulttuuri, arkaaiset internetläänit (vrt. Geocities), ensimmäiset kotikäyttöön tehdyt tietokoneiden käyttöjärjestelmät, e m o t i o n a l apatia ja perutut tulevaisuudet; kaikki jo pureksittu, oksennettu, pureksittu, ts. kaiken ympäröivän uusiokäyttö ja euforinen ylistys, mutta terävä kritiikki. Tämän rikkaan varannon allonharjalle hypänneet ja sille suitset valjastaneet ruotsalaiset Sad boysit (Yung Lean, Yung Sherman, Yung Gud) ja Gravity boysit (nykyisin Drain Gang; Bladee, Thaiboy Digital, Ecco2k, Whitearmor) voidaan katsoa cloudrapin ikonisksi kasvoiksi. Lopulta, kuten on määrä, oksennuksesta ammentaneet vaporwave ja cloudrap tulivat kaapatuiksi, mutta Bladee on onnistunut itsepintaisesti jatkamaan nuhteettomuuden taivaan valtakuntansa rakentamista viemäreissä. Bladeen musiikki pohjaa samanlaisiin intertekstuaalisiin periaatteisiin, joista cloudrapissa oli alusta alkaen kyse – rinnakkaisiksi lähtöruuduiksi voi tähän lisäksi nimittää äärimmilleen ladatun, meemipleksin aseman saavuttaneen drill- ja trap-musiikin, ns. post-räppärimäisyyden. Eikä tätä tule sekoittaa esim. maailmanmusiikin kaltaiseen reaktioon, dokumentointiin, rajaamiseen. Loiseliön teknologisessa orientaatiossa mikä tahansa piirre määrittyy nautinnon varannoksi: erilaisten hämärästi tunnistettavien kulttuurin juonteiden kunniaton kanavointi, niille uusien uomien avaaminen, filtterien lävitse lähettäminen, väkivallan harjoittaminen. Kaiken eletyn, ts. muistin, viitoittaman tien lisäksi jokin piirre voidaan siis lukuisilla keinoilla mm. liittää toiseen, hajottaa, haihduttaa, kiinteyttää, hidastaa tai kiihdyttää; asioita voidaan katsoa eri linsseistä ja etäisyyksistä, teettäen “alkuperäiselle” hirviömäisiä mittoja… Reality surf: “Take a word change the meaning”; NOTHINGG, kuin hämähäkki: “I can turn something into nothing at all”. Tässä pääsemme käsiksi drainin dronettavaan säteilyyn. Drain, siis loputtoman, muodottoman ja hallitsemattoman varannon luovuttaminen ja uuttaminen, yhden ehtyminen ja toisen täyttyminen, lopulta hävittäminen, on ymmärrettävä homman juttuna. Ja hävittäminen todellakin on ehdoton osa tätä: “To recreate myself, I have to kill something” (SmartWater). Bladeillella kaikki elämä säkenöi kuoleman kautta, kohoaa kohti aurinkoa, luhistuu maahan ja rakentuu jälleen: ”Flowers wither but don’t die” (BLUE CRUSH ANGEL); ja myös Ecco2k liittyy näihin kuvauksiin Bladeen kappaleilla: “Innocence and evil superglued together … Give love a chance / And another / And again” (WONDERLAND); “Everything came back to me / Every path leads back to you again” (LOVESTORY). Hämähäkki, muodoton ja alhainen, palaa verkkoon, syömään, rakentamaan uudelleen, laajentamaan. Kuten mainittu, Bladeen musiikki on reaktion sijaan valtaamista ja hyväksikäyttöä, positiivista säteilyä, etenkin tuotantonsa kypsemmässä vaiheessa. Bladeen musiikkia määrittävä ilkikurinen surffaava liike ilmenee 1) affektiivisesti niin kappaleiden kuin albumien rakenteellisissa seikoissa ja sanoituksissa, ja siksi 2) diskografian sukeutuvassa liikkeessä, ikään kuin oman niemimaan tai roskasaaren (tai yhtälailla viitattujen kaupungin, valtakunnan) enenevästi omavaraisemmassa rakentamisessa ja sinne aina syvemmässä eksymisessä – koneiden lukuistuminen, niihin ja siis niiksi heittäytyminen. Molempia käy havainnollistamaan parhaiten Exeter-mixtape, jossa toistuvaa erilaisuutta rakastava liike saa huimaavia mittoja. Sen lisäksi, että julkaisu kokonaisuutena edustaa eräänlaista kasautetun ja niellyn ravinnon lopputulemaa, jossa aineksia ei enää tunnista muuksi kuin drainiksi, kääntäen viittaussuhteen vain uusille mahdollisille nautinnoille, se myös toimii itsensä kaleidoskooppina, pyöritellen samaa lähdettä aina uusista kiehtovan oudoista perspektiiveistä. Roguelike-pelien lailla julkaisun kappaleet ovat ku-

kin sisäänpääsyjä päättymättömään rataan tai kehään, jonka anteliaaseen varantoon kuuntelija voi unohtua (loikata sisään, ulos, sisään…); URL-koodi avautuu, nettidomainit liukuvat vaivatta, polut luodaan liikeradalla, maailmat värittyvät läsnä- ja poissaololla. Raidat virtaavat toisiinsa, jankuttavat samoja saundeja, tunnetiloja, fraaseja, ne käpristelevät tapetteja kourissaan, jotka vain antavat, siis vajoavat kuvastimeen: “Dreaming in a dream”. Toisin ilmaistuna, Exeterin yksittäiset kappaleet ovat julistuksia paitsi koko mixtapesta, tämä alleviivattu singulariteettien koostama utuinen ruumis tuo myös esille Bladeen koko tuotannon perustavanlaatuisen liikkeen. Ja tämä liike, jonka voisi luulla vaativan urien tietoista luomista, muuttuukin ohjaavaan osaan. Bladeen musiikkia kohtaan esitetty pilkka noloudesta ja taidottomuudesta eivät yllätä: jo sivutun roskan kanavoinnin lisäksi esim. hänen ylenpalttinen autotunen hyödyntäminen on laiskaa, huijarimaista, koneille ulkoistettua, ja kappaleiden synty tapahtuu tavanomaisesti vapaamuotoisena symbolien helinänä, yhdistelmien tunnusteluna – kuin jo valmiiksi rätisevään, tilttaavaan koneeseen syöttäisi käskyjä sekamelskan yllyttämiseksi (Horvat 2021). Bladee ei kiistä tätä vähäisimmässäkään määrin – juurikin näistä alhaisista lähtökohdista hän pyrkii synnyttämään tanssivan (roska)tähden! Vaikka paluu rajallisuuteen ja turhuuteen näyttää mitä väistämättömimmältä, voidaan tämänkin ratsaille aina nousta. Yhtenä ensimmäisistä tapausesimerkeistä kosmisen talouden mekanismeille kirjasarjassaan The accursed share (1949) Bataille ottaa Amerikan luoteisrannikon alkuperäiskansojen potlatch-juhlat, siis uskonnolliset seremoniat, joissa päälliköt jakavat tai tuhoavat omaisuuttaan. Mikä saa ihmisiä ryhtymään ja jopa näkemään paljon vaivaa askareisiin, joiden vääjäämätön ajautuminen turhuuteen on tehty ilmiselväksi heti premisseistä lähtien? Hyödyllisiä objekteja, esim. taloja, veneitä, orjia, tuhottaessa tai jakaessa (jonka lomaan monesti liitytään kehollisesti intensiivisissä harjoitteissa, kuten tanssissa ja kivun tuottamisessa) ilmaistaan energian ylenmääräisyyden myöntämistä, eli kuluttamisen vääjäämättömyyttä ja hurmosta. Mitä kyseinen (toisinaan dionyysiseksi luonnehdittu) esimerkki siis kaikessa pienuudessaan osoittaa on tarve vapautumiselle luomisessa, antamisessa ja tuhossa vastoin kaikkia ei-minkään-tahtoja. Bataille panee kuitenkin merkille harjoitteen jälkimmäisessä vaiheessa ihmisyyttä ylipäänsä leimaavan ristiriitaisuuden: Potlatch, jossa kasvun rajat ja energian turhuus on tehty ilmeiseksi, sisältää kuitenkin piirteen, jossa lopulta itse kulutus pyritään tekemään hyödylliseksi; se tuottaa antamisen harjoittajalle korotusta kunniassa ja arvoasemassa, jotka eivät kuitenkaan palaudu suoranaisesti valtaan, sillä tämän kannalta kyseessä on pikemminkin häviö. Se ei siis vie kurssiansa oman logiikkansa päätepisteeseen, vaan se ristiriitaisesti kieltää elämän rajallisuuden käytön korottamalla itseään tämän rajallisuuden ylitse, lisäksi osin pitäen kiinni itsekkäästä ja hyötyä tavoittelevasta intressistä, vaikka pyyteettömän antamisen ja tuhon vapautus näyttäisi ohjaavan antajan kauas näiden ylitse. (s. 72-75.) Bataillen mukaan uskonto yleensä on tämä harhaanjohdettu välittömyyden ja intiimiyden havittelun muoto: maailma edessämme ja me sen mukana tapaavat pelkistyä silkoiksi vieraiksi objekteiksi, vaille auringon, maailmankaikkeuden upeaa säteilyä, meidän yhteisyyttä sen kanssa (s. 57-58). Viime kädessä tämä yhteisyys kuitenkin löytyy vasta näiden objektien, tai vähintään objektivälitteisen suhteen, tuhossa: “No one can both know and not be destroyed; no one can both consume wealth and increase it” (s. 74). Palatessamme Bladeen säkenöinnin pariin, voimme nyt linkittyä hänen musiikissaan enenevästi korostuneisiin uskonnollisiin kontemplaatioihin. Kolikon kääntöpuolena Bataillen ylen maskuliiniselle viriilille pönkittämiselle, jossa panoksia korotetaan aina euforisiksi katastrofeiksi, Bladeessa korostuu nautinnollinen hauraus ja hälveneminen – paljolti se, mistä Pontus Purokuru puhuu esseessä Heikko estetiikka (2022), eli keskeneräisyys, mitättömyys, lopunaikojen luhistuminen ja haihtuminen, jne., mutta jolla on oma, mahtipontiselle voimalle saavuttamaton lagaava taitavuutensa ja loistonsa. Petoeläimen hajottava bakteerimassa, hyönteisparvi, uuttajat. Tällöin myös Bladee voidaan nähdä käänteisellä tavalla yhtä sitoutuneena hulluudelle. “There is no goal, only to walk the promised road” (The Flag is Raised), joka sementoituu mitä ilmeisemmin kappaleissa Yeses (Red Cross) ja HAHAH, joista ensimmäisessä Bladee nyökyttelee sanaa kyllä päätä pyörittävät yli 120 kertaa ja jälkimmäisessä “I’m crazy” tulee jankutetuksi tismalleen 50 kertaa. Ja sama maanisen positiivisuuden ja herkkyyden leikki ulottuu Bladeen esiintymiseen utuisena, androgyyninä, haavoittuvana, synnittömänä ja narrimaisena, siis lapsenomaisena.

Näistä mitättömyyden, luopumisen, täyden häviämisen keinoista Bladee löytää oman intiimiytensä ja pakoreittinsä yksilöllisyyden valheesta, vailla elämän kieltämistä (sillä loppuun asti vietynä negaatio muuttuu aktiiviseksi tuhoksi, positiiviseksi). Lapsen ennakkoluulottomasta ja kokeilevasta leikistä käsin löydämme lukemattoman määrän keinoja yhdistyä ja unohtua luovaan iloon ja nautintoon, välittömyyteen ja nuhteettomuuteen – “I tried to show ‘em there’s beauty and there’s magic in the air” (egobaby); “Key’s within / Find it” (Finder). Ja kuinka voisimmekaan kuvitella pitävämme sen itsellämme? ”Kuinka tuli kulta korkeimpaan arvoon?”, Friedrich Nietzsche esittää Zarathustran suulla, ja vastaa: ”Sentähden, että se on epätavallinen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloisteinen; se lahjoittaa itsensä aina” (Nietzsche 1883-1885, s. 62). Ja näin myös seuraa koko Bladeen tuotannon liikerata: yksilöiden ja objektien tuho on ollut läsnä aina cloudrapin ja popmusiikin ylenpalttisen kulutuskulttuurin jalka-surun-ja-naurun-pedaalilla-kiihdyttämisessä, hermostoa ylikuumentavissa nettimaisemissa ja huumaustiloissa, ja lopulta raivokkaan taivaan tuomisessa alhaisimpien ja muodottomimpien suomaiden ääreen, “…inside a city of light” (ICARUS 3REESTYLE). Tässä leikin ja taiteen, tuhon ja liukenemisen tiellä rajat huokoistuvat ja unohtuvat, hahmo häviää. V

Lähteet

Musiikki:

Bladee - 333, Exeter, The Fool, Icedancer, Spiderr Bladee & Ecco2k - Crest

Kirjallisuus:

Bataille, G. (1991 [1949]). The accursed share : an essay on general economy. Vol. 1, Consumption. Zone Books. Bataille, G. (1992 [1973]). Theory of religion. Zone Books. Bataille, G. et al.(2022). Isovarvas : artikkeleita, muistiinpanoja, tiedotteita. Tutkijaliitto. Deleuze, G. (2006 [1962]). Nietzsche and philosophy. (2. p.). Bloomsbury Publishing. Horvat, K. (2021). The Tao of Bladee : Wisdom from the Drain Gang’s Artist-in-Chief. Haettu 22.11.2022 osoitteesta https://www.highsnobiety.com/p/bladee-interview/ Nietzsche, F. (1961 [1883-1885]). Näin puhui Zarathustra : kirja kaikille eikä kenellekään. Otava. Purokuru, P. (2022). Heikko estetiikka. Haettu 22.11.2022 osoitteesta https://komeetta.info/2022/04/28/heikko-estetiikka/