”Uudesta normaalista” puhuminen on yhteiskuntatieteiden näkökulmasta ongelmallista. Ensinnäkin voidaan väittää, ettei mitään normaalia – uutta sen paremmin kuin vanhaa – ole olemassa. ”Normaali” on aina tavallista vain tietyille ihmisille, yhteiskunnan valtavirralle. Sen ulkopuolella jää iso joukko ihmisiä ja toimintoja, joiden ”normaali” on toisenlaista.

Myös ”uusi” on monitulkintainen käsite. Koronapandemia on vyöryttänyt arkiseen elämäämme asioita, uhkia, puheenaiheita ja joskus myös tietoa, joita kutsumme uudeksi. Valtaosa siitä on kuitenkin sellaista, joka on ollut olemassa ennen koronan tuottamaa kriisiä. Se, mitä korona saa aikaan, on asioiden, uhkien, puheenaiheiden ja tiedon räikeä näkyväksi tekeminen. Korona, kuten muutkin yhteiskunnalliset kriisit, paljastaa yhteiskunnastamme asioita, joita vakaissa oloissa ei ole tarvinnut nähdä eikä nostaa keskusteluun.

Koronapandemiaan liittyvät tutkimuksemme ja keskustelumme Tampereen yliopiston Porin yksikössä ovat nostaneet esiin sellaisia yhteiskunnallisia ”kestoteemoja”, joita koronakriisi tekee näkyväksi ja joihin se tuottaa vaihtoehtoisia näkökulmia. Annamme näistä seuraavassa muutamia esimerkkejä.

Niin sanotun työperäisen maahanmuuton mahdollisuudet, uhat ja sen välttämättömyys tulevaisuudessa ovat kuuluneet päivittäiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun jo pitkään. Koronakevät kuitenkin paljasti, että suuresti arvostamassamme ”kotimaisuudessa” on jo entuudestaan säie, joka johtaa suoraan riippuvuuteen globaaleista verkostoista. Poikkeustilanne nimittäin pakotti huomaamaan, ettei kotimainen ruoantuotanto toimi ilman ulkomaista työvoimaa. Kun virus alkoi sulkea rajoja, kasvihuoneiden kausityöntekijät ja metsien marjanpoimijat – oleellinen osa niin tärkeänä pidetystä kotimaisesta ruoantuotannosta – onnistuivat ravistelemaan pinttyneitä mutta pitkään puhuttuja näkemyksiä työperäisestä maahanmuutosta.

Virus teki näkyväksi myös muuta työmarkkinoihin liittyvää liikettä. Erityisesti nuoriin aikuisiin on jo vuosikausia kohdistunut paine rakentaa paikkaansa työmarkkinoilla muunkin kuin perinteisen palkkatyön varaan. Pohjoismaisissa vertailuissa Suomi onkin erottunut maana, jossa yksinyrittäjyys on yleisempää kuin muualla. Näissä keskusteluissa on kuitenkin toistamiseen nostettu esiin yksinyrittäjien puutteellinen sosiaaliturva. Keskustelut eivät ole tuottaneet mainittavaa tulosta, sillä yhteiskunnan turvaverkot on edelleen rakennettu palkkatyöoletuksen mukaan.

Koronapandemia mursi kertarysäyksellä tuhansien yksinyrittäjien ja freelance-taiteilijoiden toimeentulon. Kiinnostavaa on, että äärimmäisessä kriisitilanteessa työttömyysturvan ehtoja voitiin suhteellisen nopeasti tarkistaa näiden haavoittuvien ryhmien eduksi. Toimenpiteiden merkitystä korostaa se, että käsillä olevan kriisin jälkeen tuskin palataan entisiin käytäntöihin, joissa yksinyrittäjien riskit jätettiin heidän itsensä kannettaviksi. Koronakriisi on osoittanut, että isoiltakin vaikuttavat yhteiskunnalliset remontit ovat mahdollisia niin haluttaessa.

Telakkojen hitsarit, jos ketkä kuuluvat teollisen työn ytimeen. Korona-aika asemoi hitsarit myös toisin: osaksi suomalaiselle elinkeinoelämälle tärkeäksi osoittautunutta turismia.

Nykymaailmassa turismi on jättimäinen toimiala, johon kriisin vaikutukset kohdistuivat ensimmäisten joukossa. Mielikuvamme kituvasta turismista vievät hitsareiden sijaan Lapin vaille asiakkaita jääneisiin koiravaljakoihin ja keikkatulonsa menettäviin tarjoilijoihin. Telakkojen ongelmat johtavat kuitenkin samaan kriisiin, onhan niiden päätuote ja ylpeyden aihe jo pitkään ollut jättiläismäinen risteilyalus.

Koronavirus muutti kavalasti käsityksiämme risteilyalusten loistosta ja niitä puskevista telakoista. Risteilyaluksissa ei olekaan enää kysymys modernin turismiteollisuuden ylellisistä lippulaivoista, vaan viheliäisistä viruslingoista, jotka uhkaavat erityisesti ikääntyvän kuluttajakunnan henkeä ja terveyttä.

Koronakriisi on näyttänyt, kuinka yksi ja sama häiriö globaalissa ylellisyyskulutuksessa saa aikaan epäjärjestystä toimialoilla, joita olemme tottuneet käsittelemään täysin eri asioina.

Tuhojaan ihmisten maailmassa tekevä virus on radioaktiivisen säteilyn lailla näkymätön ja siksi pelottava ja arvaamaton. Näkymätön on myös voimakkain yhteisöjä koossapitävä voima: luottamus. Useat kansainväliset vertailututkimukset ovat osoittaneet Suomen kuuluvan maihin, joissa ihmisten luottamus toisiinsa ja viranomaisiin on korkealla tasolla. Vankkaa keskinäistä luottamusta on syystä pidetty Suomen menestyksen kulmakivenä niin kriiseissä kuin vakaissa oloissa.

Kriisit ja ahdingot ovat salaliittoteorioiden kulta-aikaa. Varmin tieto koronasta rahaeliitin keksintönä tavallisen kansan kyykyttämiseksi löytyy maista, joissa luottamus on heikointa. Sosiaalista mediaa seuraava ei kuitenkaan voi välttyä huomaamasta, että salaliittoteorioiden peräaallot tuntuvat meilläkin. Näköalattomuus ja tunne ulkopuolelle jäämisestä ovat maaperä, josta epäluottamus kumpuaa, myös Suomessa. Tietyillä foorumeilla leviävät käsitykset uuden viruksen oudoista alkuperistä eivät ole yksittäinen ja muista yhteiskunnallisista ilmiöistä irrallinen asia. Se kuvastaa polarisoitumista, jossa tietyt yksilöt ja ryhmät kokevat tulevansa kohdelluksi hallitsemattoman epäoikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista seuraa epäluottamus ja epäluottamuksesta pelkoa, toivottomuutta, lannistumista tai uhmakasta vastustusta.

Vaarana ei siis ole vain hankala virus. Uhkana on Suomi, jossa joidenkin osana on kupla, josta vain luottamus valuu pois. ”Uusi normaali” on puolessa vuodessa Kuva Karoliina Fisk haalistunut iskulause. Tätä hetkeä leimaa epävarmuus, joka määrittää joidenkin arkea ja elämää enemmän kuin toisten. Lohdullista on ehkä se, ettei meidän tarvitsekaan pyrkiä ”normaaliin”, sillä mitään normaalia ei ole. Vanhakaan ei ollut pysyvää, eikä kukaan pysty sanomaan, mitä nykyisestä epätavallisuudesta jää voimaan. Puoli vuotta kestänyt poikkeusaika tuskin riittää varmojen päätelmien tekemiseen aluekehityksen suunnasta sen paremmin kuin työkäytäntöjen pysyvistä muutoksista.

Vauhdilla käyttöön tulevan rokotteen ohella voinemme ammentaa voimaa siitä, etteivät kriisit ole yhteiskunnallisesti ennalta näkemättömiä tilanteita. Jos koronasta pitäisi etsiä positiivista puolta, se voisi olla katveeseen jäävien asioiden ja uhkien puheeksi nostaminen sekä tiedon ja tutkimuksen merkityksen näkyväksi tekeminen.

sosiologian professori Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Tampereen yliopisto, Porin yksikkö

sosiaalityön apulaisprofessori (tenure track) Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Tampereen yliopisto, Porin yksikkö