Tutkain 2/2019

Muuttuva Helsingin keskusta Jörn Donner Unelmana oma kehitysyhteistyöjärjestö

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti

II | 19 1

TOIMITUS Julkaisija Kannunvalajat ry Päätoimittaja Inka Reinola Ulkoasu & taitto Elina Nyholm Heta Heikkala Mii Vuorensalmi Urte Liepuoniute Vilma Puttonen Toimitustiimi Alvar Aalto-Setälä Arttu Uuranmäki Heta Heikkala Mari Leivo Marissa Rämänen Otto Karasvirta Tekstit Aku Houttu Akseli Rouvari Alvar Aalto-Setälä Arttu Uuranmäki Emmi Vallittu Heta Heikkala Jarno Limnéll Jenni Sundqvist Mari Leivo Mea Lakso Minna-Kerttu Vienola Otto Karasvirta Sara Heinonen Tom Henriksson Urte Liepuoniute Yuri Birjulin Kuvat ja kuvitukset Elina Nyholm Heta Heikkala Janne Vasarainen Mii Vuorensalmi Vilma Puttonen Kannen kuva Janne Vasarainen

Paino Picaset Oy Painos 200 kpl ISSN 0787-0035 (painos) Verkkolehti www.tutkainlehti.fi Toimituksen sähköposti tutkain@kannunvalajat.fi Facebook Tutkain Instagram @tutkain

2

Twitter @tutkain

3

4

101100101010101010100001011101000101100010010010010001001000011000100101110001010010100100100011001010

1011001010101010101000010111010001011000100100100100010010000110001

101100101010101010100001011101000101100010010010010001001000011000100101110001010010100100100011001010

Digitalisaatio on vaikuttanut jokaiseen meistä tavalla tai toisella niin hurjalla vauhdilla, että melkein pyörryttää. Ihmiskunnan tulevaisuuden yksi suurista haasteista on, miten se valjastaa digitalisaation käyttöönsä hyödykseen eikä omaksi tuhokseen. Vaikka välillä kehitys näyttää kulkevan jälkimmäiseen suuntaan, se ei ole koko totuus. Kaiken synkistelyn keskellä tarvitsemme tähtitietelijä Esko Valtaojan kaltaisia tsemppaajia, jotka kertovat maailman olevan entistä parempi paikka. Toivon, että pystyisimme näkemään maailman, joka on enemmänkin täynnä haasteita kuin täysin tuhoon tuomittu.

Teknologian kehitys voi parhaimmillaan parantaa elämänlaatuamme, elintasoamme ja vähentää eriarvoisuutta ihmisten välillä, kunhan me itse valjastamme sen sellaiseen käyttöön. Kaupungistumisen voimistuessa esimerkiksi hallinnon sähköistäminen voi mahdollistaa palveluita niille, jotka asuvat edelleen syrjäseuduilla tai niille, joiden on vaikeaa päästä palvelukeskuksiin. Yhteiskunnan sähköistäminen kuitenkin tuo mukanaan ongelmia, kuten se on tuonut Virossa äänestyskäytänteisiin (Minna-Kerttu Vienolan kolumni, s. 45). Tavoitteet vaikuttavat seurauksiin. Digitalisaation valjastaminen ihmisten käyttöön tulisi tehdä hyvinvoinnin lisäämiseksi, ei säästöjen puristamiseksi, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin 28.3.

Ajatuksen säästöistä ja hyvinvoinnista voisi ulottaa myös sosiaaliseen mediaan. Vuorovaikutus on siirtynyt entistä enemmän verkkoon ja tämä voi pahimmillaan johtaa kasvottaisten kohtaamisten vähenemiseen. Olemmehan kuitenkin sosiaalisia eläimiä, jotka kaipaavat ihmiskontakteja. (Vuorovaikutuksen ja sosiaalisen median suhteista voi lukea lisää Mari Leivon artikkelista sivulta 31.) Yhtäältä, sosiaalinen media ja muut teknologiset apuvälineet mahdollistavat yhteydenoton ihmisiin, joita emme voisi muuten nähdä. Toisaalta, jos sosiaalisesta mediasta tulee korvaaja sille, että tapaamme ihmisiä kasvotusten, se säästää aikaamme

Kuva Mii Vuorensalmi

Viekö kehitys meidät omaan tuhoomme?

– mutta tarkalleen ottaen mihin? Elämän tehokkaampaan suorittamiseen tai kovempaan työntekoon? Vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa on suurimmalle osalle meistä elinehto, eikä se saa olla säästötalkoiden kohde. Toivottavasti ihmiset tajuavat ajoissa estää kommunikaation siirtymisen kokonaan sähköiseen muotoon, sillä me emme ole sähköä ja johtoja, vaan verta ja lihaa.

Teknologian kehityksen tulisi olla olemassa tehdäkseen elämästämme parempaa, ei huonompaa. Tämä on myös muistutus allekirjoittaneelle, joka aika ajoittain hukkuu somen vaativaan maailmaan. Kehitys ja muutos ei itsestään tuo mukana hyvää, vaan meidän tulee pitää huolta siitä, että olemme lähempänä utopiaa kuin dystopiaa. Vaikka some-ajalla tämä on helpommin sanottu kuin tehty, ei anneta sen täysin lannistaa.

Inka Reinola Tutkaimen päätoimittaja 2019

5

Gerontologian tutkijatohtori Jari Pirhonen, miten robotiikka tulee vaikuttamaan vanhustenhoitoon? ”Viime vuosina robotiikkahype on ollut hoitosektorilla kova. Julkilausuttu perustelu robotiikan käyttöönotolle on yleensä hoitajien työajan vapauttaminen inhimillisesti tärkeisiin tehtäviin. Kun robotti jakaa lääkkeet, kuljettaa pyykit ja roskat sekä tekee muita rutiiniluontoisia tehtäviä, hoitajien aikaa vapautuu esimerkiksi vanhustenhoidossa asiakkaiden kanssa seurusteluun ja heidän parempaan kohtaamiseensa. Julkisesti jätetään sanomatta sellainen perustelu, että hoitajien työn osittainen robotisointi mahdollistaa työn tekemisen entistä vähemmillä hoitajamäärillä. Robotiikka tuskin yleistyy markkinoistuvalla hoitosektorilla, mikäli sillä ei voida vähentää ihmistyön tarvetta.”

Näyttääkö tulevaisuus sitten synkältä? ”Robotiikka itsessään ei ole hyvää eikä pahaa. Robotit voidaan nähdä korkean teknologian apuvälineinä, oli käyttäjä sitten hoitotyön tekijä tai palvelutalon asukas.

Robottien käyttöönoton todellinen päämäärä ratkaisee – mikäli vanhustenhoidon toimintakulttuuri on mätä, on syytä epäillä, että myös periaatteessa hyödyllistä teknologiaa tullaan käyttämään väärin. Kun robotiikalla selvästikin on sekä hyviä että huonoja vaikutuksia hoitosektorilla, niin vallitsevat institutionaaliset ja kulttuuriset tekijät vaikuttavat taustalla vahvasti siihen, toteutuvatko riskit vai mahdollisuudet: esimerkiksi juuri se, korvaavatko robotit hoitajia, vai vapauttavatko ne hoitajien aikaa inhimilliseen kohtaamiseen vanhusten kanssa.

Viime kuukausina paljastunut vanhustenhoidon karu toimintakulttuuri kertoo, kummalle puolelle vaaka tällä hetkellä kallistuu.”

Korjaus lehden 1/2019 Tarja Halosen haastatteluun: Kohdassa ”Huomautan, ettei HYY ollut esimerkiksi edunvalvojana paikalla HSL:n lippu-uudistuksen yhteydessä” esitetty väite perustuu epävarmaan lähteeseen, eikä sitä tästä syystä olisi pitänyt julkaista. Lisäksi, Vanhan valtauksesta tuli marraskuussa 50 vuotta eikä 100 vuotta. Toimitus pahoittelee suuresti virheitä.

6

K

Sodankäynnin automatisoituminen on yksi tieteisfiktion vanhimmista aiheista, mutta varsinaisena asevarustelu­ kysymyksenä se on tuore. Suomessa aihetta on tutkinut lähinnä Maanpuolustuskorkeakoulu, ja nyt oman lisänsä ­ ­tähän antaa 29-vuotias Heidi Nummi. Työn alla olevassa maailmanpolitiikan tutkimuksen pro gradussaan hän tarkastelee sodankäynnin automatisoitumista sekä robotiikan inhimillistämistä feministisestä näkökulmasta.

Sodankäynnin automatisoitumista puolletaan usein sillä, että se tekisi sodankäynnistä tarkempaa ja laskelmallisempaa, jolloin vahinkojen määrä voidaan minimoida.

Nämä samat aseet voivat kuitenkin olla hallitsemattomia sekä ­kykenemättömiä noudattamaan sodan oikeussääntöjä, ­mikäli ne pystyisivät toimimaan itsenäisesti. Nummen tutkielma k­ ysyykin, onko ihmisen rooli sodankäynnissä pienenemässä, ja millaisia vaikutuksia tällä olisi sodan luonteeseen: robottiaseet antavat niitä omistaville valtioille kiistattoman etulyönti­aseman, ja samalla sodankäynti siirtyy koskemaan yhä enemmän verkosto- ja systeemilogiikkaa.

Ihminen myös heijastaa robotteihin ja tekoälyyn omaa ajatusmaailmaansa, ja antaa näille monia yksilönä olemisen kannalta tärkeitä piirteitä liittyen esimerkiksi sukupuoleen, rotuun ja luokkaan. Teknologiaan samaistumista on tutkittu jo laajalti, ja tähän pohjaten Nummi uskoo robottien ja tekoälyn muotoutuvan yhä samaistuttavammiksi ja inhimillistä yksilöllisyyttä korostavammiksi teknologian kehityksen myötä, vaikka ne eivät koskaan tule olemaan yksilöitä. Juuri näistä syistä Nummi lähestyy aihettaan identiteettimerkitsijöiden tarkkailemiseen keskittyvästä feministisestä näkökulmasta.

0100101011010010100101010100100101010110001110100100 0100101011010010100101

Ennen | Tänään Havainnoijana Inka Reinola

00101011010010100101010100100101010110001110100100 0100101011010010100101010100100101010110001110100100

Oikaisu

O

Inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijuuden diskurssit

A

”Mitenkäs noi mummot, papat ja robotit?”

Robottisodankäynti

a sv a r ir

Jonka vuoden 2019 toisessakin numerossa esitti Arttu Uuranmäki:

ittanut irjo tto K

ILASS

Tyhmä kysymys

GRADUKE ta

0100101011010010100101010100100101010110001110100100

”Big Brother is watching you.”

– George Orwell teoksessaan Vuonna 1984, 1949

”Big Brother is rating you.”

01001010110100

– The Times -lehden otsikko artikkelista, missä puhutaan Kiinan sosiaalisesta luottoluokitus­ järjestelmästä, 2018 0100101011010010100101010100100101010110001110100100

Porthanian neljä vuodenaikaa Sattuvia sitaatteja sekä pohdintoja elämästä yliopiston saniteettitilojen seiniltä.

“Olisinpa silloin opiskellessa tiennyt, että elämäni tulee näin levolliseksi, onnelliseksi ja lempeäksi kuin se nyt on.

Keski-ikäisyys tekee hyvää.

Tsemppiä ja luottamusta kaikille teille. <3 ” Päärakennuksen aulakerroksen naisten wc, t­ oiseksi viimeinen koppi, keskellä

1

Näihin lohdullisiin sanoihin haluaa Tutkaimen toimitustiimi päättää tämän lukuvuoden, sekä toivottaa kaikille ihanaa ja palauttavaa kesää!

Mea Lakso

7

Mikä saa pyörät pyörimään?

a s s a k i s t l Va tapahtuu

Kirjoitus Heta Heikkala

ANU NOUSIAINEN

Nousiainen on Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja

“Työelämässä: Uteliaisuus. Halu löytää uutta tietoa, kysyminen ja vastausten etsiminen. Työtoverit ja musta huumori, se että tietää kuuluvansa tähän joukkoon, ja että nämä ihmiset ovat tukenani aina, kun tarvitsen tukea.

Arjessa: Perhe, joka vie ajatukset pois töistä, koti, villasukat, uni. Jos nu-

kun huonosti, ahdistun. Perhe on oppinut, että olen journalisti, joka harrastaa jour-

KLIIMAKSI

nalismia. Luen iltaisin ja viikonloppuisin muualla maailmassa tehtyä journalismia.

appu Valtsikan V lakitus Snellmannin 0 13.0 ti 30.4. klo piha, @Valtsikan kitus llmannin la e n S 0 :0 5 1 klo

Luen fiktiota ja nonfiktiota. Katson tv-sarjoja, dokkareita ja elokuvia. Samalla mie-

UODEN OPISKELIJAV &

tin, miten tämä on tehty. Se kaikki ruokkii omaa ajattelua ja synnyttää ideoita, jotka jäävät päähän elämään. Yritän rajoittaa somen käyttöä. Olen huomannut, että usein some vie enemmän kuin tuo. Kun tulee kevät, istutan ulos puita ja pensaita. Omenapuun runko on kasvanut jo pohkeen vahvuiseksi. Olen saattanut tähän maailmaan kaksi ihmistä ja yhden omenapuun.”

PONTUS PUROKURU Purokuru työskentelee tietokirjailijana ja toimittajana

“Kun puhutaan inspiraatiosta tai tuottavuudesta, puhutaan yleensä liikaa teknii-

N PERINTEINE EN ENSIMMÄIN N U U K O K U ik TO päivän pikn

Vappu mäellä Ullanlinnan ke 1.5. nmäki @Ullanlinna

koista ja yksityiskohdista, ja liian vähän haluista. Miksi joku kirjoittaa tavalla, joka näyttää maaniselta, ja julkaisee vähintään kirjan vuodessa? Olisi hirveää, jos syynä olisi itsekuri, itsensä piiskaaminen tai pakottaminen. Tekemisen ajatteleminen toisiin vertailun ja yleisten normien kautta johtaa elämänkatsomukseen, jossa asiat nähdään nurinkurisina, kieltojen ja vaatimusten kautta. Ajattelen tekemisiäni mieluummin myönteisen halun ja pakottavan tarpeen kautta: kirjoitan paljon, koska haluan siitä syntyvää nautintoa, ja koen tarvetta jatkaa kirjoittamista, koska se on terapeuttinen rituaali, joka pitää psyykeeni koossa.

Minua on aina innostanut pakenemiseen liittyvä vapaus. Kouluaikana

se tarkoitti lintsaamista ja oppituntien käyttämistä omiin juttuihin. Myöhemmin se on tarkoittanut aseistakieltäytymistä, työstäkieltäytymistä ja joistakin sukupuolinormeista pakenemista. Toisten määräysten ja muiden asettamien vaatimusten kiertäminen kiehtoo.

IKINUOREN SENIORIN SYNTYMÄPÄIVÄT

Kannunvalajien 74. vuosijuhla la 11.5. @Ravintola Hausman

8

Jos pitää sanoa jotain konkreettista, tuplaespresso aamuisin piristää ja kah-

desta neljään tuntia videopelejä öisin rentouttaa ajatukset. Helpointa on kirjoittaa ja ajatella liikkeessä, kuten kävellessä, junassa, metrossa, kahvilassa, metsässä tai rannalla. Kirjoittamisessa pitää lisäksi olla jotain ylenmääräistä ja tuhlailevaa. Käsillä pitää olla ylijäämää, jotta kirjoittaminen ei tunnu askeettiselta vaan nautinnolta, jonka harrastaminen tuottaa lisää nautintoa.”

uttomat at ovat va a ks kokosi yhte pohj n i a k t u T n i m ? n u ä en kevään sk na nn ne täy n ta p u menn a k p j , e netusti ilmais ä ja mitä tehdä tun i t ova he n a lme th t, sillä arhaat asia p

a.

Teksti Mea Lakso

Min

#3

#1 Roihuvuoren Hanami Satumainen ­kirsikankukkajuhla on oiva mahdollisuus sukeltaa ­japanilaiseen tunnelmaan ilman ­jetlagia tai lovea budjetissa.

#2

su 19.5. klo 12-18 @Roihuvuoren kirsikkapuisto

Kallahdenniemen uimaranta

Jos varpaiden väliin pitää saada uutta hiekkaa nollabudjetilla, kokeile kallahdenniemen uimarantaa Vuosaaressa! Kävele niemen halki tunnelmallisen rantamäntymetsikön ympäröimänä.

Herttoniemi Block Party 2019

Mitä olisi kesä ilman festareita tai ­Helsinki ilman kaupunginosakulttuuria? Vietä ­huoleton ja kulttuurintäyteinen päivä Herttoniemen rouheasta meiningistä nauttien.

#4

la 24.8. klo 12-22 @Asentajanpuisto

Pyöräretki keskustan läpi

Harvojen tietämä keidas keskellä Helsinkiä on mainio luontokohde päivän mittaiselle pyöräretkelle. Päämääräksi voi ottaa vaikkapa Haltialan kotoisan kotieläintilan maalaisromanttisissa maisemissa.

@Keskuspuisto

@Kallahdenniemi

#5

Viikin lehmien laitumellelasku Riemuissaan hyppelevät lehmät ovat kertakaikkiaan sydäntä lämmittävä näky, joka muistuttaa myös meitä nauttimaan kesän ohikiitävästä vehreydestä täysin rinnoin. la 4.5. klo 10-13 @Viikin opetus- ja tutkimustila

9

tutkain

Designed by Freepik

Kirjoittanut Mea Lakso

10

KOULUTUSTA, PERKELE! Kirjoittanut Akseli Rouvari & Aku Houttu Kuvannut Rosa Lehtokari Näin vaalikeväänä ei voi ylikorostaa koulutuspolitiikan merkitystä etenkin, kun puhutaan tiedekunnastamme, jossa keskeisenä substanssina ovat politiikan ja yhteiskunnallisen ymmärryksen teemat. Kahden viime hallituskauden aikana toteutetut koulutusleikkaukset ovat, kuten tunnettua, rapauttaneet korkeakouluja merkittävästi. Edelleen vuotavat syvät haavat näkyvät myös valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tutkintouudistus yhdistettynä kohtuuttomiin leikkauksiin esimerkiksi perusrahoituksesta, ovat aiheuttaneet melkoisen kattauksen ongelmia, jotka näkyvät jokapäiväisessä arjessamme. Niistä kärsivät opiskelijoiden ohella niin henkilökunta, tutkijat, kuin hallintokin.

Puhutaan sitten kasvaneista kurssikoista, opetustarjonnan heikkenemisestä, opintoneuvonnan ja -psykologien puutteesta, pienennetystä tutkimusrahoituksesta tai opetus- ja hallintohenkilökunnan vähennyksistä, heijastuvat ongelmat koko tiedekuntamme eri osa-alueisiin. Tilanne on yksinkertaisesti kestämätön.

Ongelmien korjaamiseksi tehdään usein niin paljon kuin pystytään. Meillä on yliopistossa ja tiedekunnassamme valtavasti intohimoisia ja erittäin osaavia opintovastaavia sekä opiskelijaedustajia, jotka tekevät kaikkensa koulutuspolitiikan kehittämiseksi yliopiston sisällä ja opiskelijoiden oikeuksien turvaamiseksi. Mutta yksin me emme riitä. Koulutuspolitiikka tarvitsee kaikkia. Oli kyse sitten järjestön tekemän opintokyselyn täyttämisestä, #siksitiede ja #koulutustaprkl hashtagien käyttämisestä tai koulutuksen puolesta puhuvien ehdokkaiden äänestämisestä, on kaikki vaikuttaminen äärettömän arvokasta ja ensiarvoisen tärkeää. Fakta harmi kyllä on kuitenkin se, että Helsingin yliopiston perusrahoitus on pienentynyt

11 prosenttia viime eduskuntakaudella. Opiskelijat ja yliopistoyhteisö voivat tehdä paljon, mutta vapaaehtoisvoimin ei mitenkään voida täysin korjata näin kohtuutonta ja edelleen jatkuvaa koulutusresurssien laiminlyöntiä, vaikka tehtäisiin mitä.

Kaiken koulutusahdistuksen keskellä on kuitenkin ollut inspiroivaa seurata ilmastolakkoilevia nuoria Suomessa ja ympäri maailmaa. Luo uskoa tulevaan nähdä, miten vahvasti yhteinen tavoite, intohimo ja poliittisten päättäjien kunnianhimottoman ilmastopolitiikan luoma pakko toimia ovat yhdistäneet nuoria valtavaksi, tulevaisuutensa puolesta taistelevaksi yhteisöksi. Kun päättäjät eivät toimi kaikista varoituksista huolimatta, on meidän yksinkertaisesti vain pakko vaatia enemmän ja yrittää toimia itse oikeudenmukaisemman huomisen puolesta.

Opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön pitäisikin nousta tämän esimerkin mukaisella intohimolla puhumaan myös koulutuspolitiikan tulevaisuudesta. Tulevalla hallituskaudella tarvitaan merkittäviä panostuksia yliopistojen perusrahoitukseen muun muassa palauttamalla indeksikorotukset. Lisäksi opiskelijoiden hyvinvointi tarvitsee satsauksia esimerkiksi opintorahaan. Vain yhdessä voimme pelastaa koulutuksen, osaamisen ja tieteen. Tutkimuksen avulla meillä voi olla mahdollisuus pelastaa myös maailma, esimerkiksi ilmastonmuutokselta. Mutta jos annamme koulutuksen ja tieteen rapautua lyhyen tähtäimen säästöjen toivossa, on tulevaisuutemme mitä todennäköisimmin tuomittu.

Jos ilmastonmuutos liittyy tänä päivänä kaikkeen, niin liittyy myös koulutuspolitiikkakin. Siksi tiede.

11

Kulttuuripolitiikan muutos ja tulevaisuus donnerlaisittain Kirjoittanut Urtė Liepuoniūtė Kuvannut Janne Vasarainen

12

Kuka voisikaan ­paremmin hahmottaa kulttuurikentän ja -politiikan muutosta kuin yli 50 vuotta siinä aktiivisesti ­toiminut kulttuurinen moni­ ottelija? Pitkään ja ylimuodollisen teitittelevään haastattelupyyntööni vastataan ­nopeasti: ”Viikolla 13 käy”.

Tällainen on Jörn Donner, jonka kanssa Tutkain keskusteli suomalaisen kulttuurin ja taiteen muutoksista, politiikasta ja tulevaisuudesta.

Taiteesta politiikkaan Kruununhaassa sijaitseva työhuone on tilava ja valoisa, seiniä kiertävät kirjahyllyt yltävät kattoon asti. Juuri tällaisiksi olen aina kuvitellut intellektuellien työtilat. Itse Jörn Donner vaikuttaa suuressa asunnossa jotenkin pieneltä. Hän ohjaa olohuoneeseen, tarjoaa tuolin ja itse istahtaa vastapäätä.

Kaikki on hidasta ja – jostain syystä – liikutusta herättävää.

Myös hänen ajatuksensa. Donnerin uteliaisuus ja toimittajatausta näkyy heti läpi: hän kyselee minusta ja kuvaajastamme, meidän opinnoistamme ja lukeneisuudestamme.

Yritän palata haastateltavan roolista haastattelijaksi. Mikä sai hänet aikoinaan ryhtymään poliitikoksi? Kulttuuri- ja taidekentän edustajat vieroksuvat usein politiikkaa ja byrokratiaa. Miksi hän päätti sekaantua siihen viisikymmentä vuotta sitten?

“Osallistumisen velvoitteesta”, Donner vastaa heti.

“Myös siitä, että olin toiminut journalistina ja kirjailijana.

Eri maailmat kiinnostivat minua. Oli hyvin opettavaista olla mukana politiikassa. En silti väitä, että minun toiminnallani oli varsinaisesti suurta merkitystä. En edes pahimpina päivinä ole kuvitellut, että pystyisin vaikuttamaan syvällisesti kansakunnan tilaan.”

Donner kertoo kohdanneensa joskus kysymyksiä siitä, mitä hän oli saanut aikaan politiikkavuosinaan.

”Vastasin pilanpäiten, että olin ainakin äänestämässä Suomea EU:n jäseneksi. Tosiaan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana minulla oli jotain vaikutusta, muuten kansanedustajan valta-asema – koko tasavallan kannalta – on aika marginaalinen päätöksenteon suhteen.”

Ovatko henkilökohtaiset poliittiset aatteet muuttuneet ajan tai iän myötä? Donner miettii rauhassa.

”Yhteiskunta on muuttunut radikaalisti viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Mutta aatteeni ovat osittain pysyneet samoina.Voisin tietysti väittää k­ uuluvani liberaaliin rintamaan – mikä ikinä se sitten olisikaan. ­Mutta se ei mielestäni liity pelkästään poliittisiin suuntauksiin: pidän itseäni yksinkertaisesti avoimen yhteiskunnan ­puolustajana.”

Yhteiskunta on Donnerin mukaan tullut sallivammaksi ja avoimemmaksi. Vuosikymmeniä kestäneen muutoksen jälkeen voi hänen mielestään olla melko tyytyväinen moneenkin asiaan.

13

”Toisaalta, on edelleenkin olemassa valtakunnallisen tason kysymyksiä, jotka ovat hiertäneet minua ja kollegoitani lähes koko urani ajan – eniten maahanmuuttoon liittyvä politiikka. Siitä on edelleen karmeita esimerkkejä. Kuitenkaan yhdellä henkilöllä ei ole paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa muuten kuin ilmaisemalla kantansa. Olen itse runsaasti kirjoittanut sekä suuriin suomalaisiin että ruotsalaisiin lehtiin, kunnes huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Siksi keskityn nykyään enemmän kirjojen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen.”

Yhteiskunnallista muutosta kulttuurin keinoin Kiinnitän huomiota hänen viimeiseen lauseensa. Pitääkö Donner poliittisen kannan ilmaisemista taiteen ja kulttuurin keinoin vaikuttavampana? Tämä liittyy ikuiseen kysymykseen taiteilijapiireissä: onko taiteen ja kulttuurin oltava poliittista vai pitääkö ne erottaa toisistaan?

”Useat julkaistuista kirjoistani liittyvät tavalla tai toisella maailmanmenoon ja yhteiskunnan tilaan. En siis itse erota näitä kahta toimintoa. Suomessa on nähtävissä, että kantaa ottavalla, kertovalla kirjallisuudella on melkoinen merkitys yhteiskunnan kehitykseen. Sen todistavat klassiset esimerkit, kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas: se on fiktiota, mutta ammattihistorioitsijat tai professorit eivät ole vaikuttaneet samalla tavalla yhteiskuntaan ja sen muutokseen kuin tämä yksittäinen teos. Tämä on osoitus

14

siitä, että on vaikea arvata, mikä asia vaikuttaa maailmaan.

Tai mikä saavuttaa yleisön.”

Donner hyppelehtii vaivatta nykypäivän ja menneisyyden välissä. Hänen elämäänsä onkin mahtunut paljon: poliitikon ja toimittajan ura, elokuvavaikuttamista sekä Suomessa että Ruotsissa, kirjojen julkaisemista ja matkustamista. Mutta aktiivisuus ja tuottavuus eivät hänen mukaansa myöskään takaa vaikutusvaltaa: suuret lukija- tai katsojamäärät eivät vielä tarkoita yhteiskunnallista muutosta.

”Minähän olen tehnyt aika paljon elokuvia”, hän mainitsee kuin ohimennen ja jatkaa, ”En ole tuottanut bestsellereitä – en elokuvan enkä kirjallisuuden alalla – mutten ainakaan ole ollut itsesensuurin uhri kuten jotkut taiteilijat aikanaan muutama vuosikymmen sitten.”

Onko Suomessa ollut helpompaa olla taiteilija ja kulttuurivaikuttaja? Täällähän on olemassa lukuisia säätiöitä, palkintoja ja taiteilijaresidenssejä – sananvapaudesta puhumattakaan.

”Suomihan on hyvin pieni maa. Markkinaehtoisesti on vaikeaa tuottaa taidetta ja kulttuuria. Mutta suuri apujärjestelmämme korvaa osittain markkinapuutetta. Ei tällä tule rikkaaksi, muttei myöskään hyvin köyhäksi.”

Donner korostaa myös Suomen maantieteellistä asemaa periferiana – sillä on hänen mukaansa oma merkityksensä.

”Kun Brysselissä asuva poikani haluaa päästä näyttelyyn Pariisiin, sinne on junamatkaa vain puolitoista tuntia. Täältä kaikkialle kestää vähän pidempään. Mutta periferiamaisuudella on monia muitakin ulottuvuuksia, kuten esimerkiksi kielitaito. Kun osaa useampaa kieltä, pystyy seuraamaan maailmaa eri näkökulmista ja osallistumaan eri tavalla. Moni suomalainen taas – tarkoitan varsinkin taiteilijakenttää – puhuu suomen lisäksi vain englantia.”

Miten periferiamainen mentaliteetti on sitten vaikuttanut kulttuurikentän kehittymiseen? Donner miettii pitkään.

”Yhteiskuntaan jää kyllä ahtauden leima: on vähän ahdasta ja pientä. Tästä seuraa esimerkiksi se, että Suomessa on aivan liikaa yliopistoja. Filosofiamentorini Georg ­Henrik von Wright oli aikoinaan sitä mieltä, että yliopisto, jossa on alle 20 000 opiskelijaa, ei ole mikään yliopisto. Voit kuvitella, kuinka monesta pitäisi sitten luopua Suomessa.”

Boring countries – tylsät maat Tilanne Suomessa on Donnerin mielestä erikoinen ja mielenkiintoinen. Täällä ei koskaan tapahtunut sellaista puhkaisua, räjähdysreaktiota, kuten esimerkiksi Baltian maissa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, joista haluttiin maailmalle todella voimakkaasti. Tämä hyödytti Baltian maita.

Donner pohtii, että nämä yhteiskunnat ovat tästä syystä monessa mielessä avoimempia maailmalla kuin suomalaiset.

”Suomi on keskiluokkaistunut yhteiskunta. Eikä se tarkoita pelkästään pahaa tai sitä, että meiltä puuttuisi kekseliäisyyttä tai luovuutta. Keskiluokkaistunut yhteiskunta on tasaisempi ja vakaampi kuin moni muu. Kun Unkari oli muuttumassa vuoden 1989 jälkeen ja tilanne valtiossa oli aika sekava, vanha tuttavani, unkarilainen kirjailija György Kondrád sanoi kaipaavansa boring countries – tylsiä maita – kuten Ruotsia tai Suomea. Hän ei tietenkään ymmärtänyt, että nämä tylsät maat olivat oikeasti tylsiä. Mutta hän oli oikeassa siinä mielessä, että ei-tylsät maat muuttuvat joskus – kuten Unkari tällä hetkellä – hyvinkin vastenmielisiksi.

Suomea sen sijaan pidetään hyvin onnellisena maana: tulotai omaisuuserot eivät ole niin suuria verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Kaikki vain ulkoiluttavat koiriaan, kun koko maa on niitä ja muita lemmikkejä täynnä.”

Kysyn, onko hänelläkin lemmikkejä.

”Ei. Mutta minulla on kaktus!”

Kenellä sitten on vastuu siitä, ettemme j­umiutuisi mukavaan lemmikkitodellisuuteemme, vaan kulttuuri­ elämä olisi vilkkaampi ja muutos näkyvämpi: päättäjillä vai yleisöllä?

”Sekä että. Yhteiskunnallakin on omat velvollisuutensa ja tehtävänsä. Joskus kauan sitten, 1990-luvun alussa, johdin sellaista kulttuurisuunnittelukomiteaa. Melkein kaikki ehdotuksemme toteutuivat. Tärkeintä meille oli antaa tilaa ja mahdollisuuksia luovalle toiminnalle. Loistava esimerkki tästä on Ruoholahdessa sijaitseva Kaapelitehdas – monitaiteelliselle kulttuurille tarkoitettu tila, jota silloin kaivattiin. Toinen esimerkki on silloisen Tennispalatsin suunnittelu kulttuuriseksi tilaksi. Aikoinaan rakennus aiottiin purkaa. Nykyään se toimii edelleenkin hyvin, vaikka haiseekin popcornilta. Yhteiskunnan, myös mikroyhteiskunnan, kuten Helsinki, on siis luotava uusia mahdollisuuksia kulttuuriselle toiminnalle.”

“Kaikkia ja kaikkea on epäiltävä.”

15

Me Too ja tulevaisuuden näkymät Uusista mahdollisuuksista keskustellessamme puhe siirtyy luonnollisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja siihen, miten ne vaikuttavat kulttuurin tulevaisuuteen. Yksi huomattavimmista on ollut Me Too -kampanja ja tästä seurannut naisen aseman muutos, tai ainakin sen syvällisempi käsitteleminen yhteiskunnassa. Jotkut Donnerin ohjaamista ja kirjoittamista elokuvista tutkivat tavalla tai toisella erilaisia naisia ja naiseuden aspekteja: sekä aiemmat, kuten Anna (1970) tai Miestä ei voi raiskata (1978), että uudemmat, kuten Armi elää! (2015). Miten kulttuurikenttä hahmottuu naisen aseman muutoksen myötä? Mikä on muutoksessa tärkeintä?

Donner vakavoituu ja vastaa hyvin keskittyneenä.

”Olen useaan otteeseen korostanut taloudellisen tasa-arvon merkitystä. Ilman sitä Me Too ei voi mielestäni toteutua täysin. Naisten ja miesten palkat erottuvat edelleenkin suurella prosenttimäärällä. Nainen on itsenäinen silloin, kun hän on taloudellisesti itsenäinen.”

Kysyn, mitä muuta hän toivoisi tulevaisuudessa muuttuvan, eteenkin kulttuuripolitiikan kannalta. Donnerin on vaikea vastata. Kuten koko keskustelun aikana muutenkin, myös nyt hän on hyvin tietoinen ajan hauraudesta omalla kohdallaan, ja korostaa sitä jatkuvasti kenties huomaamatta itse. Jokaisen henkilönimen kuultuani saan myös tietää, onko kyseinen ihminen vielä elossa vai menehtynyt, ja eri terveysvaivojen asettamat rajoitukset nousevat esiin useamman kerran.

”Minulla on ikää sentään vähän enemmän”, Donner hymyilee, ”Että ei minulla kovin suuria tulevaisuudensuunnitelmia ole. En kuitenkaan pidä siitä, miten kulttuurikehitystä pyritään ohjailemaan hallituksen kautta.

Esimerkiksi ministeriö jakaa erilaisia määräyksiä Suomen elokuvasäätiön toimintaa koskien. Aivan turhanpäiväistä.

Instituutioiden eri aloilla pitäisi itse vastata kulttuuritoiminnasta. Ne ovat kyllä valtion tukemia, mutta tarkempia määräyksiä niille ei sovi ruveta antamaan. Joten näpit irti!”

Väite suurien suunnitelmien puutteesta ei kuitenkaan pitäne paikkansa: Donner on juuri julkaissut uuden kirjan (Suomi | Finland. Viimeinen taisto, Otava), joka on sekoitus päiväkirjoja ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Lisäksi hän paljastaa kirjoittavansa uutta elokuvakäsikirjoitusta. Myös kirjoittaminen Lähi-idästä kiinnostaa, jonne

16

pitäisi siksi päästä matkustamaan. Hän tarkentaa, että ainoastaan poliittisen päätöksenteon kanssa hän ei halua enää olla missään tekemisissä.

Ovatko taide- ja kulttuuriprosessiin liikaa sekaantuvat poliitikot suomalaisen kulttuuritulevaisuuden suurin uhka?

”En sellaista uhkaa näe. Paljon tärkeämpiä, vakavampia uhkia ovat todelliset, ihmisiin yleisesti vaikuttavat tekijät: ilmastonmuutos, kansainvälinen tilanne ja sen arvamattomuus, joka vallitsee eri puolilla maailmaa.”

Mikä antaa Jörn Donnerille eniten toivoa maailman tulevaisuudesta? Hän hymähtää taas.

”Se on niin abstraktia, etten osaisi sanoa mikä olisi niin toivoa herättävää – paitsi todeta, että ihminen on kekseliäs eläin. Ehkä me pystymme voittamaan joitakin kohtaamistamme vaikeuksista.”

Kun kysyn, olisiko hänellä neuvoja nuorelle ­sukupolvelle, hän vastaa heti: ”Kaikkea ja kaikkia on epäiltävä. Karl Marx tapasi toistaa sitä – vaikkei itse loppujen lopuksi kyseenalaistanut ihan kaikkea. Mutta se on hyvä ­lähtökohta.”

Aikamme on loppumaisillaan, mutten voi lähteä pois kysymättä: kenenä tai millaisena hän toivoisi tulevansa muistetuksi? Donner harkitsee hiljaa:

”Kysyvänä ihmisenä. Tulla muistetuksi kyseenalaistamisesta, uteliaisuudestani.”

Lähtiessäni toivotan Donnerille ­ uteliaisuutta ­herättävää kevättä – ja liikutun taas. Kuinka paljon v­ oikaan mahtua yhteen elämään. Se jos mikä antaa toivoa ­yksilön vaikuttamisvoimasta ja tulevaisuudesta. Donner s­uhtautuu koko tilanteeseen huomattavasti maltillisemmin: ”­Lähetätkö sitten sen lehden, kun se on valmis?” Minä lähetän.

“Ihminen on kekseliäs eläin.”

17

K

a n j a k t u h u i l a u v m n e i sia e j r i Vaihto-opiskelun ohella yliopisto tarjoaa muunkinlaisia ­seikkailuja ­ulkomailla: olin fuksikeväällä 2017 viikon Utrechtissa, ja tämän ­kokemuksen aikana ystävystyin minut majoittaneen paikallisen opiskelijan, Leonien, kanssa.

Hän itse opiskelee Utrechtissa, joten kysyin häneltä aikaisempia kokemuksiani haikaillen tarkemmin opiskelusta Alankomaissa, ennen kuin lähden sinne ensi kevääksi vaihtoon.

U

trechtin yliopisto on yksi Alankomaiden vanhimmista yliopistoista, Alankomaiden parhaiten menestynyt yliopisto ja samalla kooltansa suurin, minkä näkee jo kaupungin 29 500 opiskelijan täplittämästä katukuvasta. Leonie itse asui Utrechtin toisella puolella kookkaan puiston vieressä, ja matka yliopistolle vei häneltä noin 30 minuuttia bussilla. Tietysti, polkupyörät ovat suosittu tapa liikkua myös Utrechtissa, mutta niilläkin polkeminen vain kaupungin keskustaan vie parisenkymmentä minuuttia. Kyseessä ei siis ole mikään pieni kaupunki.

Utrechtin yliopistolla ei ole itsenäistä valtiotieteellistä tiedekuntaa, vaan se on yhdistetty käyttäytymistieteiden kanssa yhdeksi ja samaksi tiedekunnaksi. Tämä tiedekunta käsittää niin valtiotieteet, psykologian kuin kasvatustieteet, mutta sen valtiotieteistä puuttuvat lähes kokonaan politiikkaa koskevat oppiaineet. Kuten moni varmasti muistaakin, Helsingin yliopistossa ainoastaan sosiaalipsykologia luetaan valtiotieteellisen tiedekunnan piiriin; psykologia ja kasvatustieteet on rajattu sen ulkopuolelle.

Niinpä Leonie opiskelee kliinistä psykologiaa samassa tiedekunnassa kuin tuleva valtiotieteilijä ja opettaja, mutta opintoihin ei kuulu samanlaisia tiedekuntakohtaisia opintoja kuin mitä Helsingin yliopistossa opetetaan. Näin ollen hänen opintonsa ovat tiukasti rajattu psykologian saralle.

U

trechtin yliopisto käsittää jo laajuutensa vuoksi kirjavan joukon eri tiedekuntia, ja näistä suurin osa pitää majaansa Uithofin kampuksella kaupungin laidalla. Vain oikeustieteellinen ja humanistinen tiedekunta sekä erillinen vapaiden taiteiden tiedekunta sijaitsevat kaupungin vanhassa keskiaikaisessa keskustassa. Muistan itse miten Uithofin modernin metalliset kerrostalot olivat valtavan työmaan keskellä kaksi vuotta sitten, eikä Leonien mukaan tälle työmaalle näy loppua. Jos siis mielit Utrechtiin opiskelemaan, paina tämä mieleesi.

Uithof ei ole kuitenkaan pelkkä kampus, vaan valtava opiskelijakeskus, joka käsittää myös kirjaston, asuntoloita, kauppoja, ravintoloita, urheilutiloja, kasvitieteellisen puutarhan sekä lampaiden laidunmaata. Paikallisilla maanviljelijöillä on myös tapana myydä tuoreita vihanneksia kohtuulliseen hintaan kampuksella suoraan opiskelijoille. Espoon rajaseudulta kotoisin olevana kaipaisin itsekin Helsingin yliopistolle enemmän vehreyttä, eikä ole mikään ihme, että Kuppalan piha on mielestäni mieluisin paikka koko yliopistossa.

Utrechtin yliopistolla ei ole Leonien mukaan juurikaan opiskelija-aktivismia, sillä useita opiskelijoita kiinnostaa pelkästään tutkinnon saaminen. Tällä ei toisaalta ole niinkään kiire, sillä myös alankomaalaiset opiskelijat haluavat pitää hauskaa ja nauttia vastuuttomasta nuoruudestaan niin kauan kuin se vain suinkin kestää.

Otto Karasvirta 18

RA

UU

TE

SI

SHO

OK

PP

ST

AI

UI

LU

AP

PA

M

N

IS

EM

T

IIS

:

SINGIN KE L E SK H A US V A J K N A HVI U TA TEE I LO T A T ID T E TA

Verkkokauppa myllää Helsingin keskustan uusiksi: Stockmann ja kivijalat murtuvat, mitä tulee tilalle?

Mullistuksia on luvassa.

Teksti Alvar Aalto-Setälä Kuvat Vilma Puttonen

19

Helsingin kivijalkaskene on kokenut suuria muutoksia 2010-luvun aikana. Konkurssi on syönyt sellaisia legendaarisia liikkeitä kuin Tiimarin, Makuunin, B&R:n ja Toys ”R” Usin. Tiimari kaatui 2014, muut kolme vuoden 2018 aikana, ja useammalla näistä yhtiöistä kulutuksen muutos verkkokauppakeskeisemmäksi oli liikevaihdon romuttava seikka. Samaan aikaan Stockmann, H&M ja KappAhl ovat myöskin ajautuneet muuttuneiden kulutustottumusten seurauksena vakaviin ongelmiin. Stockmannin tilanne on ollut helsinkiläisille identiteetillinen kriisi, sillä sen valtava kivijalkamyymälä, pyörivä kello ja kuuluisat alennusmyynnit ovat monelle helsinkiläisyyden perikuva. Stockmannin valtaisa velkataakka, heikko myynti ja muutamat kokonaisuutta upottavat ongelmamyymälät ovat kutistaneet yhtiön markkina-arvon miljardista 170 miljoonaan euroon. Yhtiön johtoon palkatun Lauri Ratian toivotaan nyt kykenevän samanlaisiin ihmeisiin kuin mitä hän teki Turun telakkayhtiölle vuosina 2013 ja 2014. Myös H&M:n ongelmat voivat tulla monelle helsinkiläiselle järkytyksenä, sillä muun muassa Aleksanterinkadulla näyttävästi möllöttävä ruotsalainen vaatejätti on eräänlainen kivijalkashoppailun perikuva, eikä Zalandon kaltaisten nettikauppojen ajateltu osuvan ensimmäisenä juuri siihen. Kivijalkamyymälät saattavat olla 2020-luvun Helsingissä ikään kuin Lontoon punaisia puhelinkoppeja: ihan symppiksiä, mutta silti hyödyttömiä muinaismuistoja. Mikäli kivijalkashoppailu todellakin jatkaa marginalisoitumistaan, herää kysymys Helsingin keskustan tulevaisuudesta seuraavina vuosikymmeninä: Mitä tulee vaatekauppojen ja ostoskatujen tilalle? Kokosin kolme potentiaalista trendiä, joiden siemenet on kenties kylvetty kivijalkojen reunuksiin.

20

1. Kahvilasaatio On pelkästään luonnollista, että ruotsalaisten vaatekauppojen, joita on esimerkiksi Aleksanterinkadulla enemmän kuin niiden suomalaisia kilpailijoita, tilalle tulee lisää ruotsalaisia suuryrityksiä.

Onhan Helsinki ainakin yritysmaailmassa jonkinlainen Tukholman takapiha. Ruotsalaisella Espresso Housella on pelkästään Helsingin keskustassa jo ruhtinaalliset 14 kahvilaa – uskomattoman monta, kun muistaa, että yhtiö aloitti Suomessa vasta 2015. Yhtiö on pohjoismaiden suurin kahvilaketju ja kasvaa nopeasti. Helsingin keskustan kahvilamaailma on toki ainakin toistaiseksi Espresso Housea moninaisempi. Pitkän linjan toimija Robert´s Coffee miehittää keskustaa kymmenellä kahvilalla ja Fazer Caféiden määrä (5) on vähäinen, mutta maine sitäkin suurempi. Amerikkalaisjätti Starbucksin saapuminen kaupunkiin oli vuonna 2013 valtaisa tapaus, ja Akateemisen kirjakaupan kahvilaan jonotettiinkin viikkotolkulla. Ketjujen lisäksi myös yksittäiset kahvilat ovat keskustassa enemmän kuin edustettuina, ja niitä perustetaan myös jatkuvalla syötöllä lisää vastauksena suureen, alati kasvavaan kysyntään. Jos et usko, niin suosittelen käymään minä tahansa lauantai-iltapäivänä kahvilla keskustassa ystäväseurueen kanssa – tuskin mahdut ensimmäiseen yrittämääsi paikkaan. Ennustankin, että kahvilasaatio on keskustan tulevaisuuden merkittävin trendi ja jatkuu myös tulevina vuosina. Maailman eniten kahvia juovan kansan pääkaupungissa juodaan tulevaisuudessa kahvia yhä useammin baristan kuin kodin Moccamasterin keittämänä.

3.

2.

Antikaupallistuminen

10 000 turistia. Sen verran viime kesänä Helsingin keskustaan rantautui pelkästään yhtenä hyvänä päivänä kansainvälisiä risteilyturisteja. Helsinkiin saapuu suurilta risteilijöiltä yhteensä jopa puoli miljoonaa päivämatkaajaa kesän aikana eli lähes kaupungin oman väkiluvun verran. Näiden pikavisiittien lisäksi kasvava lentomatkustajien joukko tekee Helsingistä kokoonsa nähden merkittävän turismikaupungin.

Turismin vaikutukset voidaankin juuri siksi nostaa kolmanneksi Helsingin keskustan kehitystä määrääväksi trendiksi tulevina vuosikymmeninä. Temppeliaukion kirkko otti jo käyttöönsä pääsymaksut, töölöläiset ovat hermostuneita turistibussiletkoihin ja Kauppatorin alue natisee liitoksissaan aukion jäädessä liian pieneksi kasvavalle kävijämäärälle.

Helsingillä on vielä pitkä matka pohjoisen Venetsiaksi tai Barcelonaksi, mutta massaturismi vaikuttaa yhä kasvavissa määrin myös Helsingin kehitykseen. Iskeekö Airbnb lopulta myös Helsingin jo valmiiksi tukkoiset vuokramarkkinat ikuiseen solmuun, vai onnistuuko Helsinki poimimaan turismista vain sen hyvät vaikutukset? Tiivis ja looginen kävelykeskusta on kuin luotu turistin pikavisiitille ja Euroopan käytetyin kaupunkipyöräjärjestelmä tekee liikkumisesta entistä helpompaa. Kenties Stockmannin tavaratalo menee konkurssiin ja tilalle tulee valtaisa turisteille suunnattu Suomi-market? Kuulostaa absurdilta, mutta on parasta muistaa, että turismi on tulevaisuudessa Helsingille entistä tärkeämpi rahasampo turistien ollessa huomattavasti omia kaupunkilaisia parempia kuluttajia. Kasvava turismi on megatrendi ja sen vaikutukset Helsinkiin ovat merkittäviä, eikä ole lainkaan yllättävää, että VR:n hylkäämälle Rautatientorille, eli keskustan keskeisimmälle kiinteistölle, muuttaa kaikista mahdollisista toimijoista juuri hotelli.

o

n

ou

t, A mo s

R

Elokuussa 2018 avattu taidemuseo Amos Rex h ­ ämmensi koko syksyn ajan jonoillaan. Jonottavatko ihmiset tosiaan tuntikausia kaikista mahdollisista paikoista juuri taidemuseoon? Stockmannin Hullut Päivät ovat olleet pitkään jonkinlainen Helsingin keskustaa määrittävä jaettu kokemus, jolle mikään mielenosoitus tai vastaava tapahtuma ei ole vetänyt vertoja. Nyt syksyisessä viimassa museoon jonottaneet ihmiset synnyttivät kaupallisille jättialennusmyynneille kollektiivisen kulttuurin vaihtoehdon. Jaettu kokemus voikin olla vaikka vetävä taidenäyttely: Hullut Päivät on out, Amos Rex on in. Keskustakirjasto Oodin avaaminen ja esimerkiksi Kansallismuseon Barbie-näyttelyn kävijäennätys olivat molemmat vastaavanlaisia epäkaupallisen yhteisöllisyyden muotoja, jotka omalta osaltaan saattavat antaa osviittaa ­uuden Helsingin keskustakulttuurin muodoista. Shoppailua ja kulutushysteriaa paheksutaan ja se tehdään mieluummin omalta tietokoneelta käsin; kaupungille lähdetään sen ­sijaan näyttävästi museoon, kirjastoon tai muihin kulttuuririentoihin. Kaupunginvaltuutettu Petrus Pennanen onkin vaatinut, että keskustan tyhjillään olevia kaupallisia tiloja tulisi ottaa kansalaisyhteiskunnan käyttöön kaupunkilaisten kohtaamispaikoiksi. On mielenkiintoista nähdä, leviääkö ongelmissa olevien kivijalkamyymälien tilalle valtavasti kansalaisyhteiskunnallisia toimijoita, ja mille pohjalle uuden kaupunkikulttuurin rahoitus rakentuu.

Hullut pä

t ä iv

Teemapuistoistuminen

ex

in n o

Yhteenveto Kulutuksen muutokset muovaavat kaupunkia jatkuvasti ja keskustan kivijalkamyymälät sekä keskustan kauppakeskusten liiketilat jäänevät joskus tulevaisuudessa yrityksille liian kalleiksi ja epäkäytännöllisiksi. Kuluttajat haluavat keskustaan jatkuvasti kasvavalla volyymilla kauppareissun sijasta kahville, museoon tai nähtävyyksiin, ja nämä muutokset muovaavat koettua kaupunkitilaa voimakkaalla tavalla. Toki juuri näiden kolmen ilmiön valitseminen keskustan kehityksen trendeiksi on yksinkertaistava malli, mutta kuvastaa silti kaupungin muutoksen piirteiden moninaisuutta. Keskustan on määriteltävä itsensä uudelleen, kun palvelut ja elämykset syrjäyttävät aiemman kulutukseen perustuvan mallin. Espresso House on uusi H&M, Amos Rex Hullut Päivät, ja turistit vaikka kirkkokansa.

Kehitys on väistämätöntä, mutta ei kenties kovin hyvin tiedostettua.

21

KAUKO KEHITYS PUTKI KOHTI TÃ&#x201E;

Teksti Emmi Vallittu Kuvat Vilma Puttonen

22

KEHITYKSEN KINTEREILLÄ Kehityksen tavoitteista ja tarkoitusperistä on kinasteltu yhteiskuntatieteiden piirissä aina ensimmäisten taloustieteilijöiden aivoituksista saakka. Kuten kehitysmaatutkimuksen alalla tiedetään, kehitys on monitulkintainen, saippuamainen ja vaikea termi, jonka määritelmässä tai jopa tarpeellisuudessa riittää tutkittavaa. Kehitysteollisuus ja -teoretisointi ovatkin tehneet pitkän matkan rakenteellisista sopeuttamisohjelmista ja vuosituhattavoitteista nykyiseen YK:n kestävän kehityksen Agenda30-kehykseen sekä kehitysrahoituksen yksityisen sektorin instrumenttien yleistymiseen.

Kehitys sanana saattaa tuoda mieleen pölyisen byrokraattiset kehitysyhteistyöhankkeet tai problemaattiset asetelmat pelastajista ja auttajista. Tässä artikkelissa kehitys pyritään käsittämään laajasti. Kehitys voi olla sekä suoranaista kehittämistä (eli esimerkiksi kehityspolitiikkaa) että erilaisia diskursseja siitä, millaista kehitystä pidetään tietyssä ajassa ja paikassa tärkeänä ja legitiiminä. Kehityspuheena voidaan puolestaan pitää erilaisia visioita, joiden avulla maailman ongelmia pyritään hahmottamaan.

Millaiset kehitysteot ja -puheet tulevat hallitsemaan eri mantereilla lähitulevaisuudessa?

Kuhisevat muuttoliikkeet, ilmastokatastrofi, disinformaatiokohut, #metoo… Maailma myllertää 2020-luvun kynnyksellä. Mutta millaisia ovatkaan tulevan vuosikymmenen suurimmat kehityshaasteet? Tutkain kiikaKEHITYKSEN MEGATRENDIEN MANNER roi kohti polttavimpia tulevaisuuden kehityskysymyksiä maailman eri mantereiden Suunnataan kehityskaukoputkemme ensimmäiseksi näkökulmista. Millaisia trendejä kehitykAasiaan. Tiina Airaksinen, Aasian tutkimuksen ylisen piirissä maailman mantereet ilmentäopistonlehtori Helsingin yliopistosta, tunnistaa lukuisia teemoja omalta tutkimusalueeltaan, jotka ovat kytkökvät? Ensimmäisessä osassa suunnataan sissä nimenomaan tulevaisuuden kehityskysymyksiin. katse Aasiaan, Australiaan ja Afrikkaan.

Kiinan kasvava poliittinen ja taloudellinen toimijuus ­Jutun ­Eurooppaan ja Amerikan mantereille Afrikassa, siirtolaistyövoiman asema Thaimaassa, iden­keskittyvä osa julkaistaan Tutkaimen verk- titeettikysymykset liittyen rohingya-väestön sortoon ja ääribuddhalaisuuden nousuun Myanmarissa ovat näistä kolehdessä kevään lopulla. kysymyksistä vain muutamia esimerkkejä. Myös naisten muuttuva asema yhteiskunnassa esimerkiksi Intiassa kulttuurin, politiikan ja perheen saralla, islamismi sekä kaupungistuminen megakaupunkeineen ovat Airaksisen mukaan kiperiä tulevaisuuden teemoja Aasiassa. Lisäksi ympäristön kulutuksen ja jatkuvan talouskasvun ristiriita on pinnalla. Tämä on totta eritoten Kiinassa, jossa ”ympäristöongelmat lisäävät yleistä tyytymättömyyttä maan hallintoa kohtaan”, toteaa Airaksinen. Kansainväliseen politiikan suurten kiemuroiden, tasa-arvo- ja identiteettikysymysten sekä ympäristön voidaankin katsoa olevan merkityksellisessä roolissa, kun puhutaan Aasiasta ja kehityksen tulevaisuudesta. Aasian megatrendien ja kehityksen risteyksestä on hyvä jatkaa kiikarointia kohti Australiaa.

23

mi

KOHERENSSIKIPUJA

ja

Kuka tuntee olevansa oikeutettu mihin,

en ist l la

tar

Erityisesti Australian maahanmuuttopolitiikka on viime vuosina kohdannut kiivasta kritiikkiä maan hallinnon kaukaisille saarille perustamien turvapaikkakeskusten vuoksi. University of Western Australia -yliopiston kehitysmaatutkimuksen maisteriopiskelija, australialainen Zoë Fitzgerald on huolissaan vastaavan politiikan jatkumisesta myös tulevaisuudessa. Hän kokee maahanmuuttokysymyksen kytkeytyvän hyvin suoraan myös australialaiseen kehityspolitiikkaan. Australian hallitus on tehnyt diilejä esimerkiksi Naurun, Papua-Uusi-Guinean sekä Kambodžhan kanssa, joiden myötä Australia suuntaa kehitysyhteistyöhankkeitaan kyseisiin valtioihin siitä hyvästä, että nämä valtiot osallistuvat Australiaan pyrkivien turvapaikanhakijoiden ”offshore”-käsittelyyn.

Tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan kytkeytyvät iskulauseet, kuten ”pysäyttäkää veneet”, ovat yleisesti käytettyjä julkisuudessa. ”Tämä poissulkeva narratiivi on nykyään osa Australian politiikan arkipäiväistä sanastoa”, toteaa Fitzgerald.

Lisäksi Australian kehitysyhteistyöhön käyttämä rahoitus on tällä hetkellä historiallisen alhaisella tasolla, mikä on Fitzgeraldin mukaan huomattava muutos verrattuna vielä 2010-luvun alun kehitysyhteistyöhön kohdistettuihin panostuksiin. Australian tekemä kehitysyhteistyö on Fitzgeraldin mukaan kohdistunut perinteisesti lähialueen köyhiin ja hauraisiin valtioihin. Tarkoituksena on ollut vakauden luominen kehityspolitiikalla, joka on ollut Australialle näin myös osa maan turvallisuuspolitiikkaa. Kehitysrahoituksen leikkausten lisäksi Fitzgeraldin mukaan ilmastopolitiikkakaan ei ole tällä hetkellä australialaisen politiikan keskiössä, vaikka indopasifinen alue tulee olemaan nousevan merenpinnan ja kuivuuden takia ilmastonmuutoksen suurimpia uhreja.

Vähäistä kunnianhimoa ilmastonmuutoksen torjumista kohtaan voikin pitää ristiriitaisena kireän maahanmuuttotavoitteen ja naapurialueiden vakauteen tähtäävän kehityspolitiikan kanssa. Australian kipuilut tavallaan ilmentävätkin suurta trendiä kehityksen tulevaisuudessa: monimutkaistuva maailma tulee vaatimaan valtioilta yhä koherentimpaa toimintaa eri politiikan sektoreilla.

pe

ide

nt

t äyt

ä ist

ym

e tul et a ell ast ark

osana kehityksen tutkimista?

Fitzgeraldille henkilökohtaisesti toiveikkuutta australialaiseen kehityspolitiikkaan antaa muun muassa valtion tukema Australian Volunteers for International Development -ohjelma, jossa eri alojen asiantuntijat lähtevät vapaaehtoisiksi kehittyville alueille ympäri maailmaa.

Ohjelman tavoitteena on nimenomaan paikallisen kapasiteetin rakentaminen, jonka Fitzgerald kokee tärkeäksi verrattuna pyrkimyksiin, joissa omaa ideaa ”oikeanlaisesta” kehityksestä tyrkytetään muille.

24

MUUTTUVA ILMASTO, MUUTTUVA KEHITYS? Voisikin sanoa, että esimerkiksi Mosambikissa ”perinPari viikkoa sitten sykloni Idai iski Mosambikin, Mateiset” kehitysteemat ovat edelleen hyvin polttavia kysylawin ja Zimbabwen alueelle. Al-Jazeeran mukaan kymyksiä ilmastonmuutoksen tuomien odottamattomien seessä on yksi tuhoisimmista sään aiheuttamista katastvaikutusten ohella. Toisaalta Raittila huomauttaa, että rofeista Afrikan historiassa. Kovat tulvat ja tuulet ovat Mosambikissa kokemus kehityksestä voi olla hyvin erivaikuttaneet liki kahden miljoonan ihmisen elämään lainen verrattuna vaikkapa hänen entiseen asuinpaikesimerkiksi infrastruktuurituhojen, menetetyn sadon ja kaansa Brasiliaan. ”Siellä köyhyys on jollain tapaa kurleviävien tautien muodossa. Idai onkin vakava esimerkki jempaa kuin esimerkiksi Mosambikissa, johtuen suurista tulevasta trendistä, jolla on massiiviset vaikutukset ketuloeroista yhteiskunnassa. Suuret tuloerot monissa tahitykseen: äärimmäiset sääilmiöt tulevat ilmastotieteilipauksissa pahentavat ihmisten köyhyyden kokemusta”, jöiden mukaan yleistymään ilmastonmuutoksen myötä.

Raittila sanoo. Absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden Nämä ilmiöt tulevat vaikuttamaan erityisesti maataloumääritelmillä onkin edelleen suuri analyyttinen arvo, desta elinkeinonaan riippuvaisiin alueisiin, kuten Afkun keskustellaan tulevaisuuden kehityksestä. Kuka tunrikkaan, jossa maatalous kattaa jopa noin 40 prosenttia tee olevansa oikeutettu mihin, ja millaisten tarpeiden koko mantereen yhteenlasketusta bruttokansantuottäyttymistä tulee tarkastella osana kehityksen tutkimista? teesta. Samalla Idai on muistutus toisesta tulevaisuuden Raittila listaakin keskituloisissa tai vauraissa maissa koeäärimmäisyydestä: vaikka ilmastonmuutos iskee rajuimtun sosiaalisen nousun hitauden ja suhteellisen köyhyymin nimenomaan alueisiin, joilla on vähiten resursseja den lisääntymisen polttaviksi kehitysongelmiksi, joihin varautua siihen, esimerkiksi Afrikan on arvioitu tuottatulevaisuuden kehityspolitiikan tulisi pureutua. van vain noin neljä prosenttia maailman ilmastonmuutosta kiihdyttävistä hiilipäästöistä verrattuna maailman suurimpiin saastuttaja-alueisiin, kuten EU:hun, Yhdysvaltoihin ja Kiinaan.

Yhtenä tulevaisuuden polttavimmista kehityskysymyksistä Afrikassa voidaan pitää siis sitä, miten alueet jotka ovat risteävästi haavoittuvaisia (esimerkiksi infraltaan, ruokaturvaltaan, terveydenhuolloltaan ja taloudeltaan) voisivat toisaalta kehittää ilmastonmuutoksenvastaista resilienssiään, ja toisaalta vaatia tilille pohjoista pallonpuoliskoa epäjohdonmukaisuuksista ilmastotoimissaan.

Ilmastoresilienssiin liittyy siis sekä hyvin ”arkinen” kehitys että kansallisen ja globaalin tason poliittinen päätöksenteko.

Mitä tuumaa tulevaisuuden kehityksestä nimenomaan Mosambikin näkökulmasta puolestaan Saana Raittila, HYY:n Mosambik-hankkeen koordinaattori? Vaikka hankkeen voidaan katsoa edustavan varsin “perinteistä kehitysyhteistyötä” keskiössään koulutus ja inhimillinen kehitys, hanke pyrkii Raittilan mukaan vaikuttamaan erityisen polttavaan tulevaisuuden kysymykseen: miten taata koulunkäynnin saavutettavuus kaikille? Raittilan mukaan paikallisen kumppanijärjestön kanssa toteutetun hankkeen fokus on nimenomaan tytöissä ja vammaisissa nuorissa, sillä hankkeen tavoitteena on tukea oppilaita, joilla on suurin riski tippua kokonaan pois koulusta. Etenkin vammaisten lasten kohdalla asenteet, esteellisyys ja apuvälineiden puute ovat Raittilan mukaan suuri ongelma koulunkäynnin kannalta, joten hankkeen kautta annettava tukiopetus on todella tarpeen.

LOPUKSI Aasiaan, Australiaan ja Afrikkaan tähystämisen jälkeen tulevaisuuden kehityksen määritelmät, tavoitteet tai toimijat eivät näyttäydy yhtään vähemmän mutkattomina.

Kehitykseen ei olekaan tarjolla suurta reseptiä tai synteesiä. Kun 2010-luku vaihtuu 2020-luvuksi ja yhteiskunnallisia todellisuuksia taantuu ja syntyy, käsityksemme ”hyvästä” ja oikeanlaisesta kehityksestä muuttuvat. Tässä kontekstissa mielekkäintä ja oikeudenmukaisinta lienee pitää kehityksen käsitys ja representaatiot mahdollisimman monimuotoisina ja huokoisina. Älkää siis heittäkö kaukoputkianne yhtään mihinkään! Niitä tullaan todella tarvitsemaan.

25

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus täytti viime ­ vuonna 70 vuotta. Joulukuussa 1948 ihmis­ kunta sopi kaikkia ihmisiä koskevasta, yhteisestä arvopohjasta ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen (LGBT) oikeuksista tekee näkyväksi sekä ihmisoikeuksien voiman että niiden rajallisuuden.

Periaatejulistuksesta YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun

J

26

UDHR ei ollut laillisesti sitova. Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (KP-sopimus) ja taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (TSS-sopimus) allekirjoitettiin 1966 ja ne astuivat voimaan 1978. Yhdessä UDHR, KP-sopimus ja TSS-sopimus muodostavat kansainvälisen ihmisoikeusasiakirjan.

Ihmisoikeusarkkitehtuuri täydentyi seuraavina vuosikymmeninä: 1980-luvun loppuun mennessä hyväksyttiiin YK:n yleissopimukset naisten syrjinnän poistamisesta, kidutuksen vastustamisesta ja lasten oikeuksista. Wienin ihmisoikeuskonferenssi vuonna 1993 johti YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston perustamiseen (Office of the High Commissioner for Human Rights, OHCHR).

Nykyään OHCHR on YK:n pääasiallinen ihmisoikeuksia ajava toimielin. Se on syventänyt käsitystä ihmisoikeuksista ja laajentanut tulkintaa siitä, keille ihmisoikeudet kuuluvat. Eräs näistä ryhmistä on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (LGBT).

Kuva Lauri Pietarinen | Helsingin Kaupunginmuseo

oulukuussa 1948 Yhdistyneiden kansakuntien (YK) yleiskokous kokoontui 183. istuntoonsa.

Maailmanhistorian verisin konflikti oli päättynyt.

Natsi-Saksan julmuudet – näistä raaimpana miljoonien juutalaisten kansanmurha – olivat valjenneet. ­ Eleanor ­Rooseveltin johtama komitea määrättiin vuonna 1946 luonnostelemaan asiakirjaa ihmisten luovuttamattomista oikeuksista kuten vapaudesta, elämästä, yksityisyydestä, perheestä ja turvapaikasta.

Ensimmäisenä valmistui julistus ihmisoikeuksien periaatteista. Sen luonnosteluun osallistui länsimaiden ohella Kiinan, Libanonin, Chilen ja Neuvostoliiton edustajat. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (Universal Declaration of Human Rights, UDHR) hyväksyttiin Palais de Chaillot -maailmannäyttelypalatsissa 10. joulukuuta 1948.

Kirjoittanut Tom Henriksson

Ihmisoikeudet: luonto, sopimus vai konsensus?

Seksuaali- ja sukupuoli­vähemmistöjen oikeudet ja ihmis­ oikeuksien rajat

P

S

alataan kuitenkin vielä ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Sen mukaan kaikki ihmiset syntyvät arvoltaan ja oikeuksiltaan vapaina ja tasavertaisina. Ihmisarvo on luonnollinen, ihmisoikeudet yhtäläisiä ja luovuttamattomia.

UDHR kytkeytyykin muiden muassa Aristoteleen ja Hugo Grotiuksen edustamaan luonnonoikeuteen.

Sen mukaan ihmisellä on yleismaailmallisesti päteviä luonnollisia oikeuksia. John Locken myönteinen ihmiskuva vaikutti hänen käsitykseensä ihmisen oikeudesta elämään, vapauteen ja onneen. Locken näkemyksen katsotaan inspiroineen Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta ja lopulta myös UDHR:n kirjoittajia.

Käsitykset universaaleista eettisistä periaatteista ja ihmisyyden essentiasta joutuivat kuitenkin sosiaalidarvinismin, tieteellisen rasismin ja natsismin kokeneessa Euroopassa epäsuosioon. Kielellisen käänteen pyörteissä yhteiskuntatieteilijät alkoivat tutkia, miten kieli rakentaa yhteiskuntaa ja ihmisyyttä: siinä missä Friedrich Nietzsche oli todennut Jumalan kuolleen, nyt Michel Foucault julisti ihmisen kuolleeksi.

Norberto Bobbio kritisoi luonnonoikeutta ehdottamalla, että ihmisluonto ja tästä seuraavat oikeudet voidaan tulkita täysin vastakkaisilla tavoilla: Baruch Spinozan vahvimman oikeudesta Immanuel Kantin vapauteen.

Bobbion mukaan UDHR:n keskeisin saavutus – ja oikeutus – onkin sen saavuttama universaali kannatus. Hänelle UDHR on silti aikansa poliittisen ilmapiirin tuote, joka voisi hyvinkin näyttää myös erilaiselta.

Käsitys ihmisoikeuksista pelkkänä yhteisenä sopimuksena ei kuitenkaan ole tyydyttänyt kaikkia. ­­Chris ­Brown huomioi, että mikäli pidämme ihmisoikeuksia ”hyödyllisenä fiktiona”, emmekä aidosti universaaleina periaatteina, altistamme ne kritiikille kulttuurisesta imperialismista. Mitä sanomme, jos jokin hirmuhallinto kieltäytyy uskomasta fiktioon?

Brownin mukaan ihmisluonnolla voisi olla ainakin epäsuora yhteys ihmisoikeuksien perustelemiseen. Viitteitä voisi saada evoluutiopsykologiasta. Jack Donnelly kuitenkin muistuttaa, etteivät psykologian havainnot ihmisen tarpeista riitä perustelemaan ihmisoikeuksia. Tähän tarvitaan filosofiaa, sillä ihmisoikeuksien lähtökohtana on ihminen moraalisena olentona.

Martha Nussbaum kirjoittaa ihmisen kyvyistä: ihmisoikeuksien perustana olisivat paitsi välttämättömät tarpeet myös koko inhimillisen potentiaalin aktualisoituminen, jonka myötä elämä on elämisen arvoista. Nussbaumille näihin lukeutuvat rakkaus ja seksuaalisuuden ­toteuttaminen.

amansukupuolisten parien rakkaus ja seksuaalisuuden toteuttaminen ovat kuitenkin yhä perusteita kuolemantuomiolle ja vankeudelle monissa Afrikan ja Aasian maissa. Syrjintä ja homofobia ovat globaali todellisuus. Kenties hieman yllättäen ihmisoikeuksia koskevasta kansainvälisestä lainsäädännöstä ei kuitenkaan ole LGBT-oikeuksille avuksi.

Donnelly muistuttaa, että UDHR:n 16. artiklan avioliitolla tarkoitettiin vuonna 1948 vain miehen ja naisten välistä parisuhdetta. Tasavertaiset avioliitto-oikeudet eivät olisi tulleet kuuloonkaan. UDHR:n 2. artiklaa, jossa todetaan ihmisoikeuksien koskevan erotuksetta jokaista, rajataan todellisuudessa monin tavoin: vielä vuonna 1948 seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisen katsottiin yleisesti olevan validi peruste syrjinnälle.

LGBT-oikeuksien edistämistä ei siis voi ainakaan vielä kutsua kansainvälisessä laissa tunnustettujen ihmisoikeuksien puolesta taistelemiseksi. Onko globaali tilanne seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kannalta lohduton?

Koska seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ei kirjattane tai tulkita sisältyviksi kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin vielä vuosikymmeniin, Donnelly kehottaa rakentamaan pohjan konsensukselle kansallisen tason aktivismilla. Edetä voi ilman ihmisoikeuksiakin: Kristopher Velasco on tutkimuksessaan huomioinut, ettei paikallisen LGBT-liikkeen yhteys ihmisoikeusjärjestöihin ratkaise, miten oikeudet maassa edistyvät.

YK:lla voi kuitenkin olla roolinsa. Mikko ­Väisänen on huomioinut OHCHR:n pyrkivän rakentamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista uutta kansainvälistä normia. Vuonna 2011 YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi ensimmäisen päätöslauselman seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja ihmisoikeuksista. Edistys LGBT-oikeuksissa länsimaissa ja kehitys YK:ssa merkitsee vähintään, ettei enää ainakaan vallitse seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vastaista konsensusta.

Homoseksuaalisuutta on vastustettu kautta aikojen vetoamalla “luontoon”. Voisiko ihmisyyden ytimestä löytää sille päinvastoin oikeutusta? Nykytiedon valossa emme valitse seksuaalista suuntaustamme. Rakkaus ja seksuaalisuus taas ovat ihmisenä olemisen ytimessä tavalla, jonka voisi ajatella antavan pontta myös niihin liittyville oikeuksille.

Ehkäpä ihmisoikeuksien kehittymisen voisikin nähdä horjahtelevana tarkentumisena kohti universaaleja periaatteita. Tästä näkökulmasta LGBT-oikeudet eivät olisi vain moderni konstruktio, vaan löytö, jonka vuoden 1948 julistuksen kirjoittajat yksinkertaisesti epäonnistuivat tekemään. Historia olisi antanut sille kyllä aihetta: Natsi-Saksan keskitysleireillä murhattiin paitsi miljoonia juutalaisia myös tuhansia homoseksuaaleja.

27

PEDAGOGISESTI

Läsnäolovelvollisuus luennoilla irvistyttää opiskelijoita ympäri tiedekuntaa. Korvaavat tehtävät, jotka opettaja määräsi kun et saanut vaihdettua sitä vihoviimeistä työvuoroa pois, painavat mieltä ja valvottavat öitä muiden dedisten lisäksi.

Mutta onko läsnäolopakko todella lisääntynyt valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ja mihin sillä pyritään?

PERUSTELTU

LÄSNÄOLOPAKKO? Teksti Sara Heinonen Kuvat Heta Heikkala

28

Kesällä 2017 Jari Niemelän, Helsingin yliopiston uuden rehtorin, päätös opetukseen osallistumisesta tulkittiin tiedekunnan johdossa niin, että läsnäolovelvollisuutta tiukennettiin useimmissa tiedekunnissa. Rehtorin päätös (6/17) muotoilee asian seuraavasti:

”Koulutusohjelman opetussuunnitelmassa voidaan määritellä opetukseen osallistuminen pakolliseksi, mikäli se on pedagogisesti perusteltua tai opetuksen järjestelyt sitä edellyttävät.”

Näin ollen koulutusohjelmat saivat oman harkintansa puitteissa ottaa läsnäolovelvollisuudet käyttöön.

Ainoa koulutusohjelma, joka päätti olla toteuttamatta käytäntöä, oli taloustiede. Muuttunut linjaus tuli voimaan yhdessä Ison pyörän muiden mullistusten kanssa, mikä on hämmentänyt opiskelijoita entisestään.

Se, onko läsnäolopakko kuitenkin pedagogisesti perusteltua, varsinkin monien kymmenten opiskelijoiden massaluentokursseilla, on ollut viime vuosina kiistelty aihe opiskelijajärjestöjen ja henkilökunnan keskuudessa. HYY ja Kannunvalajat ovatkin pyrkineet eri foorumeilla aktiivisesti haastamaan läsnäolopakon soveltamista, etenkin luentokursseilla. Tiedekunnan henkilökunta on ollut tosin haluton joustamaan läsnäolopakosta opiskelijoiden aloitteista huolimatta. Henkilökunnan osalta keskeisiä argumentteja läsnäolopakon puoltamiseksi ovat olleet pedagogisten syiden painottaminen ja pyrkimys saada opiskelijat käymään luentokursseilla.

“ suuri osa nykyisistä koulutuspoliittisista toimista suosii tiettyä opiskelijatyyppiä: suoraan hyvistä lukiosta valmistuneita ja hyvästä sosioekonomisesta taustasta tulevia. ”

Kannunvalajien entinen opintosihteeri Jaakko Muilu on sitä mieltä, että nykyisessä linjauksessa haittapuolia on huomattavasti enemmän kuin hyötyjä:

”Opetuksen kehittämisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, ja esimerkiksi pienryhmätyöskentelyn lisääminen on ihan positiivista kehitystä. Kuitenkin massaluennoille pakottaminen ei ole järkevää tai kestävää opiskelijoiden akateemisen vapauden, opintojen etenemisen, stressitekijöiden ja esimerkiksi työssäkäyvien ja perheellisten opiskelijoiden kannalta.”

Hänen mukaansa jo se, että läsnäolopakkoa on puolustettu sillä, että opinnot ovat opiskelijoiden pääasiallinen tehtävä, osoittaa, että johdossa ei ymmärretä perheellisten tai työssäkäyvien asemaa yliopistolla.

Muilun oman mielipiteen mukaan linjaus on osaltaan jatkoa viimeaikaiselle kehitykselle, sillä suuri osa nykyisistä koulutuspoliittisista toimista suosii tiettyä opiskelijatyyppiä: suoraan hyvistä lukiosta valmistuneita ja hyvästä sosioekonomisesta taustasta tulevia.

29

Kannunvalajat toteutti keväällä 2018 kyselyn, johon kerättiin tiedekunnan opiskelijoiden mielipiteitä läsnäolopakosta. Vastaukset ovat suurelta osin linjassa opiskelijajärjestöjen kritiikin kanssa. Käy ilmi, että vanhojen tutkintorakenteiden mukaan opiskelevat suhtautuvat hieman kriittisemmin läsnäolovelvollisuuteen kuin uusissa tutkintorakenteissa olevat. Kyselyyn vastanneista yli puolet (60 prosenttia vanhoissa tutkintorakenteissa ja 56 prosenttia uusissa opiskelevista) ilmaisivat, että he eivät koe luentokurssien läsnäolopakkoja pedagogisesti perustelluiksi. Noin puolet vanhoissa tutkintorakenteissa opiskelevista ovat joutuneet jättämään yhden tai useamman kurssin kesken läsnäoloesteiden takia, ja uusissa opintosuunnissa opiskelevien kurssien keskeytyminen oli koskenut 40 prosenttia opiskelijoista.

Kyselyn avointen vastausten mukaan suurin osa koki läsnäolopakot hyvinä, mikäli kurssin toteutuksen kannalta se on tarpeellista, eli jos kursseilla on paljon pienryhmätyöskentelyä, seminaareja tai muuta lähiopetusta.

Kuitenkaan luentokursseilla läsnäolopakkoa ei koeta oikeudenmukaiseksi, yleensä joko käytännön syistä (opiskelijalla on perhe-tai työesteitä) tai ideologisista syistä (opiskelijan oma vastuu ja akateeminen vapaus).

Nimettömänä esiintyvä sosiaalitieteiden fuksiopiskelija nosti samoja ongelmia esiin oman koulutusohjelmansa läsnäolopakosta, joka on voimassa jokaisella kurssilla.

Tämä on rasite, mutta yksi hyöty löytyy myös: ”Läsnäolopakko asettaa haasteita, mutta se hyödyttää siinä mielessä, että muuten houkutus jäädä kotiin on suuri. Se motivoi saapumaan kampukselle tekemään myös niitä itsenäisiä opintoja. Toisaalta taas se rajoittaa siinä mielessä, että läsnäolopakko ei vastaa mielikuvia siitä luvatusta akateemisesta vapaudesta.

Sen lisäksi stressiä aiheutuu, kun joutuu suunnittelemaan muut elämän menot, kuten työt, pitkälti pakollisten luentojen mukaan. ”Kaikki satunnaisimmatkin työvuorot joutuu suunnittelemaan tosi pitkälle ja tarkasti etukäteen.

Lisäksi olen pohtinut, että miten sivuaineen tai valinnaisten opintojen suorittaminen tulevaisuudessa onnistuu, kun kurssit menevät luultavasti jossain vaiheessa päällekkäin.” Opiskelija nosti myös huolen fyysisestä hyvinvoinnista esiin, sillä jotkut opiskelijat saapuvat läsnäolopakon seurauksena luentokursseille flunssaisina ja köhien, sillä he eivät uskalla jäädä luennolta pois.

Sivuaineopiskelu on yksi monista läsnäolovelvollisuuden kompastuskivistä. Sellaisissa tiedekunnissa, joissa opiskelu on jo valmiiksi melko strukturoitua ja pragmaattisempaa, sivuaineita ei välttämättä tehdä ja liikkuvuutta kurssien valitsemisessa on muutenkin vähemmän. Sen sijaan valtiotieteellinen, jonka tutkintorakenne pohjautuu paljolti opiskelijan omaan vastuuseen ja siihen kuuluisaan akateemiseen vapauteen, on kohdannut haasteita läsnäolovelvollisuuden lisäämisessä, sillä usein opiskelijoiden sivuaineet menevät pääaineopintojen päälle. Vaihtoehtoisia suorittamistapoja on toki lisätty, ja sivuaineita sekä joskus myös pääainetta voi suorittaa yhä enemmän myös kirjatentteinä tai Examinarium-tenttiakvaarion kautta, mutta se voi

30

“--

Lisäksi olen pohtinut, että miten sivuaineen tai valinnaisten opintojen suorittaminen tulevaisuudessa onnistuu, kun kurssit menevät luultavasti jossain vaiheessa päällekkäin. ” johtaa jopa siihen, että opiskelija tekee koko sivuainekokonaisuuden tenttimällä. Tämä taas paradoksaalisesti vähentää opiskelijan lähiopetuksen määrää, jota läsnäolovelvollisuuden oli tarkoitus alun perin lisätä.

Sosiaalitieteiden kandiohjelman johtoryhmän opiskelijajäsen Linnéa Partanen on pitkälti samoilla linjoilla muiden kanssa. Partanen puhuu sekä henkilökohtaisesta kokemuksestaan että sosiaalitieteiden opiskelijoiden yleisestä palautteesta, mitä tulee läsnäolopakkoon luentokursseilla.

”Opiskelijoiden keskuudessa toivotaan, että jos luennot ovat pakollisia, niin niiden sisällön tulisi tuoda jotain lisäarvoa esimerkiksi luentodioihin. Niin ei kuitenkaan aina käy ja se ei puolestaan motivoi opiskelijoita osallistumaan luennoille.”

Partasen mielestä tulisi myös ottaa huomioon se, että ihmiset omaavat eri oppimistyylejä, ja kaikki eivät yksinkertaisesti opi istumalla luentosalissa.

Hän nostaa isoimmaksi kritiikiksi läsnäolopakossa käytännön problematiikan. Monille opiskelijoille se tuottaa paljon lisätöitä ja ylimääräistä stressiä, kun pitää järjestää aikataulut niin, etteivät luennot jää väliin. Partanen korostaa, että tämä koskettaa erityisesti työssäkäyviä, perheellisiä ja osatyökykyisiä opiskelijoita. Myös henkilökunnan kannalta tarpeeksi suurten opetustilojen varaamisessa on ollut haasteita, ja opettajat tekevät ylimääräistä työtä korvaavien tehtävien ja sairaslomatodistusten kanssa. Partasen mukaan kuitenkin yksi hyvä puoli läsnäolopakosta löytyy, ja se on ryhmäytyminen.

”Opiskelijoilla on ehkä mahdollisuus tutustua toisiinsa paremmin, kun he jakavat saman luentosalin yhdessä kerran tai pari viikossa.”

Tätä artikkelia taustoitettiin haastattelemalla Kannunvalajat ry:n entistä opintosihteeriä Jaakko Muilua.

KAPULA KAPULA KOURASSA KOURASSA Kirjoittanut Mari Leivo | Kuvittanut Elina Nyholm

Sosiaalisen median, ­tuttavallisemmin ­somen, murroksella on m ­ erkittävä ­vaikutus vuorovaikutukseen. D ­ igitalisaatio ja ­ylitsepursuava ­teknologia ­vaikuttaa ­arkeemme l­ ähes kaikilla elämän osa-alueilla. On ­miltei m ­ ahdottomuus kieltäytyä ­sosia­alisesta mediasta ­kokonaisuudessaan, ­eivätkä lukuisat ­­yhteydenpito- ja ­deittisovellukset tuo ­tilanteeseen ­helpotusta. uorovaikutus on muotoutunut erilaiseksi sosiaalisen median aallon Vlukemattomia ja nykypäivän digitalisaation myötä. Ihmiset käyttävät päivittäin tunteja selaten läpi kaikkien somekanavien päivitykset ja

etusivut, unohtamatta tyhjänpäiväisiä Tinder-keskusteluja. Ylen taloustutkimuksen (2018) mukaan edellisenä vuonna seitsemästä sosiaalisen median kirjavan joukon palvelusta käytetyimmäksi nousi pikaviestinpalvelu Whatsapp ja tätä seurasi hyvänä kakkosena Facebook. Vuorovaikutus on pitkälti somen välittämää ja sen moninaiset vaikutukset on hyvä tiedostaa.

“Sosiaalinen vertailu helpottuu, kun sitä on mahdollista tehdä paikasta ja ajasta riippumattomasti kapula kourassa” aikoina pinnalle on noussut pärjäämisen ja itsensä jalustalle nosVnekin,iime tamisen buumi – etenkin hyvänä ihmisenä. Lahjoitetaan milloin minautetaan ja kehutaan työkaveria, kaikesta tietenkin päivittämällä

someen. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että päivittäin tällaisten lukuisten itsekehuskelupostausten lukeminen saa helposti aikaan riittämättömyyden, huonommuuden tai alemmuuden tunteita sekä tyytymättömyyttä itseensä. Mitä hyvinvointiin tulee, on miltei mahdotonta olla kokematta sosiaalisesta mediasta kumpuavia paineita ja ajoittaista alemmuuden tunnetta. Kun objektiivista tietoa ei ole, ihminen helposti turvautuu sosiaaliseen vertailuun. Siinä yksilö haluaa rakentaa sosiaalista todellisuutta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja löytää arvostuksille, asenteille sekä tiedolle mahdolliset normit. Sosiaalinen vertailu helpottuu, kun sitä on mahdollista tehdä paikasta ja ajasta riippumattomasti kapula kourassa. Some edesauttaa tätä vertailua, mutta samalla se luo paineita ja ahdistusta. Muiden tekemisistä on mahdollista pysyä ajan tasalla lähestulkoon reaaliajassa ja oma elämä voi ajoittain tuntua tylsältä.

31

Teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa pätee periaatteessa samat säännönmukaisuudet, jotka ohjaavat kasvokkaista vuorovaikutusta. Äänensävyä pyritään korvaamaan hymiöillä, joilla täydennetään puuttuvaa reaaliaikaisen vuorovaikutuksen tuomaa lisäinformaatiota. Toisen emootioiden tunnistaminen voi kuitenkin hankaloitua teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa. Kasvotusten oikeassa elämässä käydyt keskustelut ovat ensisijainen keino ylläpitää ihmissuhteita. Silloin tulee aidosti kohdatuksi ilmeineen ja eleineen kaikkineen. Kansainvälisesti suosituissa pikaviestinpalveluissa kommunikoidessa on täysi mahdottomuus tietää, millä fiiliksellä keskustelukumppani on; hymiöt eivät kerro koko totuutta.

Somessa roikkumisen attribuointi eli toiminnan selitys linkittyy vahvasti koettuun sosiaaliseen paineeseen; kaikki päivittävät sosiaaliseen mediaan jatkuvasti, joten minunkin täytyy. Vapaa-ajan ohella työelämä on muuttunut viime vuosina yhä digitaalisemmaksi ja työn sekä vapaa-ajan raja on hämärtynyt entisestään: työasioihin oletetaan vastauksia vapaallakin. Digitalisaation myötä työasiat ovat tunkeutuneet kodin reviirille ja hetkeä täydelliseen kuormituksen purkuun on vaikea löytää. Sosiaalipsykologian tohtori Suvi Uskin (Yle Radio, 5.4.2018) mukaan kännykkä synnyttää aivoissa samantyyppisiä reaktioita kuin alkoholi ja huumeet. Kun tähän lisätään vielä sosiaalinen suotavuus, pidetään kännykän käyttöä ja sen lähes kokoaikaista näpräilyä hyväksyttävänä. Valtiotieteiden maisteri Eeva Raita kirjoittaa sosiaalipsykologian väitöskirjassaan (The Social Mediation of Everyday User Experiences), että ihmissuhteet ovat aina osa digitaalisen laitteen käyttäjäkokemusta – myös silloin, kun teknologia kohdataan näennäisesti yksin. Sosiaalinen paine ja jatkuva läsnäolovaatimus aiheuttavat helposti stressiä sekä keskittymisvaikeuksia, mutta samalla älylaitteet sallivat pakenemisen yksinäiseen hetkeen hyväksyttävällä tavalla. Sosiaalinen media on kaapannut ihmisistä vallan eikä paluuta entiseen ole näköpiirissä.

32

“Ei siis ole mikään ihme, jos someaika aiheuttaa ahdistusta ”

ielikuvien luominen on yksi sosiaalisen median merM kittävimmistä tehtävistä. Ihmiset ottavat somessa itselleen tietyn roolin, jonka haluavat toisille välittää. Tämä

rooli ei kuitenkaan aina ole todellinen. Harva näyttää somessa hauraat ja heikot puolensa tai esittelee epäonnistunutta elämäänsä, vaikkakin viime vuosina myös tällainen realiteeteista puhuminen ja avautuminen on lisääntynyt.

Sosiaalisessa mediassa tai virtuaalimaailmassa toimimisesta voi tulla ensisijaista, mikäli rooli siellä on parempi kuin todellisuudessa. Esiintyminen sosiaalisessa mediassa ja tykkäysten tai huomion jatkuva kalastelu voivat vaikuttaa lisäksi yksilön identiteettiin eli käsityksiin itsestä, arvoista ja tavoitteista. Vuorovaikutustilanteessa yksilö pyrkii ilmaisemaan ja viestimään omaa identiteettiään muille. Identiteetti on minäkäsitystä (minuutta) laajempi käsite ja korostaa sen sosiaalista sekä tilannesidonnaista luonnetta. Identiteetissä ei ole kyse ainoastaan itsemäärittelystä, vaan siihen vaikuttavat olennaisesti myös muiden arviot. Liiallisen sosiaalisessa mediassa käytetyn ajan ja arvostuksen hakemisen vaarana on todellisuuden ja oman todellisen minäkäsityksen sekoittuminen. Ei siis ole mikään ihme, jos someaika aiheuttaa ahdistusta.

“Sosiaalinen media on aiheuttanut vastuun pakoilua ja toisten ihmisten kunnioittaminen on unohdettu “

“Sosiaalisessa mediassa tai virtuaalimaailmassa ­toimimisesta voi tulla ensisijaista, mikäli rooli siellä on parempi kuin todellisuudessa. “

apailukulttuurikin on saanut somebuumista osansa; enToloisesta nakkoluuloja itsessään aiheuttaa jo se, ettei mukavan treffikumppanista ole jälkeäkään sosiaalisessa me-

diassa. Luovuttamisesta ja ongelmien etsimisestä on tullut uusi harrastus. Sosiaalisessa mediassa on vaarana tulla väärinymmärretyksi. Toinen voi olla vastaamatta viesteihin, ja tämä on henkisesti raskasta. Keskustelut ja ihmissuhteet on mahdollista jättää roikkumaan, ja niistä on aina helppo oikotie ulos ilman sen suurempaa selvittelyä. Sosiaalinen media on aiheuttanut vastuun pakoilua ja vähentänyt toisten ihmisten kunnioittamista.

Yksilön hyvinvoinnille ja henkiselle jaksamiselle sosiaalisen median liian aktiivinen käyttö tekee hallaa, mutta valitettavasti ihmiset ovat somesta silti riippuvaisia.

Kun tarkastellaan anonymiteettia ja sen mahdollistamaa vihapuhetta, on somella vaaransa. Pahimmassa tapauksessa anonyymiteetin helpottama toisten haukkuminen voi johtaa dehumanisointiin. Someajan rajattu ja tehokas käyttö mahdollistaa pääasiallisen keskittymisen aitoon vuorovaikutukseen ja on välttämätöntä sen merkityksellisyyden ymmärtämiseen. Sitä ei tule vähätellä, etteikö sosiaalinen media mahdollistaisi positiivista yhteydenpitoa. Se helpottaa yhteyden ylläpitoa henkilöiden välillä, jotka ovat fyysisesti kaukana toisistaan ja mahdollistaa yhteisöllisyyden kokemisen itselle merkityksellisen ryhmän jäseneksi identifioitumisen kautta. Riskit on kuitenkin tiedostettava.

33

Maailmanparannusta instituutioiden sisältä käsin – uhka vai mahdollisuus?

Jenni Sundqvist

34

Kuvat Jenni Sundqvist & Virpi Dufva

Vuoden 2019 Suomen YK-nuorisodelegaatti ja viidennen vuoden yleisen valtio-opin opiskelija Jenni Sundqvist reflektoi kokemuksiaan YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan istunnosta New Yorkista ja pohtii maailman muuttamista instituutioiden sisältä käsin aikana, jolloin luottamus perinteisiä poliittisen osallistumisen muotoja ja muodollisia instituutioita kohtaan on laskussa.

“Vaikka istunnon avauspuheenvuorossa tuotiin esille, että eriarvoisuuden torjuminen on avainasemassa koko Agenda2030 – kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiselle, on se tavoitteista kaikista hankalin poliittisen tahtotilan näkökulmasta.”

L

uettuani hakukriteerejä nuoresta, kansalais- tai nuorisojärjestöissä kokemusta hankkineesta sekä YK-asioista kiinnostuneesta ja niistä jo jonkin verran tietävästä, kielitaitoisesta henkilöstä, joka vuoden ajan toimisi linkkinä suomalaisten nuorten ja Yhdistyneiden Kansakuntien välillä, mielenkiintoni heräsi välittömästi. Päätöstä lähteä mukaan hakuprosessiin puolsivat usean vuoden kokemus Helsingin YK-nuorista, politiikan tutkimuksen pääaineopinnot, omat korkeakouluharjoitteluni sekä halu vaikuttaa. Siihen Suomen YK-nuorisodelegaatin tehtävä on mitä oivallisin: YK-nuorisodelegaatilla on nimittäin kaksoismandaatti. Yhtäältä luottamustehtävä mahdollistaa pääsyn YK:lle Suomen valtuuskunnan jäsenenä.

Se avaa ovia YK-järjestöihin, YK:n sihteeristöön ja muiden maiden YK-edustustoihin tavalla, joka ei olisi mahdollinen kansalaisyhteiskunnan edustajana. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisessa tilaisuudessa pitäisi sovittaa kannat yhteen ulkoministeriön kanssa, mikä on luonnollinen vaatimus, jos pitää puhetta Suomi-kyltin takaa. Koska valinnan Suomen YK-nuorisodelegaatin luottamustehtävästä tekevät vuosittain Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi, joka edustaa 130 nuorisojärjestöä Suomessa, ja Suomen YK-liitto, jonka jäsenistöön kuuluu 67 kansalaisjärjestöä, luo tämä mandaatin puhua myös kansalaisyhteiskunnan edustajana. Mielestäni tätä ihanteellisempaa yhdistelmää on vaikea löytää muualta.

Kysymysmerkkejä puolestaan herättivät epävarmuus YK-nuorisodelegaatin luottamustehtävän vaikuttavuudesta ja toisaalta sen sisäänrakentumisesta kansainväliseen järjestelmään, jossa jo lähtökohtaisesti on puutteita.

Koska kansainvälinen järjestelmä rakentuu valtioiden ja niiden intressien ympärille, sulkee se pois valtioiden sisäiset konfliktit ja ihmisryhmät, joilla ei ole valtiota, jota edustaa.

Mietin, mikä vaikutus Suomen YK-nuorisodelegaatin YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa pidettävällä kolmen minuu-

tin puheenvuorolla on 193 jäsenmaan joukossa. Mietin myös, miten voin yksittäisessä puheenvuorossa tuoda esille keskeiset, nuorten kannalta olennaiset asiat ilman, että tuotan kuvaa nuorista monoliittisena ryhmänä.

K

aksi viikkoa, jotka vietin helmikuussa YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan 57. istunnossa New Yorkissa onnistuivat valamaan luottamusta siihen, että yksittäisellä YK-nuorisodelegaatilla voi halutessaan olla suurikin rooli ja vaikutusmahdollisuus kansainvälisen politiikan syövereissä.

Sosiaalisen kehityksen toimikunta on perustettu vuonna 1946 ja sen mandaattiin on vuodesta 1995 kuulunut Kööpenhaminan sosiaalisen kehityksen maailmankonferenssin toimintaohjelman seuranta ja täytäntöönpanon toteuttaminen. Käytännössä vuosittain järjestettävä kaksiviikkoinen istunto on mahdollisuus käydä yleistä keskustelua sosiaalipolitiikasta valtionjohdon, keskeisten ministeriöiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Suomen osalta istuntoa koordinoi sosiaali- ja terveysministeriö, jonka kutsumana myös minä osallistuin istuntoon Suomen YK-nuorisodelegaatin roolissa. Valtuuskunnan muut jäsenet olivat asiantuntijoita sosiaali- ja terveysministeriöstä, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, Dufva Vanhus- ja lähimmäispalveluliitosta sekä Suomen sosiaali- ja terveys ry:stä. Heidän lisäkseen valtuuskuntaan kuului Help Age Internationalia edustava professori Vappu Taipale, joka on osallistunut kyseiseen istuntoon vuodesta 1985 lähtien. New Yorkista käsin valtuuskuntaa täydensivät suurlähettiläs Jussi Tanner, ministerineuvos Jyrki Terva ja ulkoasiainsihteeri Helena Jauhiainen Suomen pysyvästä YK-edustustosta.

O

n hienoa, että YK-nuorisodelegaatin rooli ja nuorten asiantuntemuksen merkitys on alkanut korostumaan myös eri aihealueita käsittelevien YK:n toimikuntien ja foorumien osalta varsinaisen syksyllä pidettävän YK:n yleiskokouksen lisäksi. Koen, että YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan istunto on keskeinen foorumi nuorten näkökulmasta erityisesti tänä vuonna, koska istunnon pääteemat olivat eriarvoisuus ja sosiaalisen inkluusion ongelmat.

Istunnossa nostettiin esiin nuorisotyöttömyys, joka on lähes poikkeuksetta kaikissa valtioissa valtakunnallista työttömyysastetta korkeampi, nuorten kohtaama palkkadiskriminaatio ja yleisesti hidas palkkakehitys työmarkkinoilla sekä uusliberaali talouspolitiikka, jonka seurauksena koulutus- ja terveyspalveluja on yksityistetty vuodesta 1980 lähtien. Tämän on katsottu lisänneen koulutus- ja terveyseroja erityisesti nuorten osalta, sillä korkeat lukukausimaksut ovat tehneet opiskelusta lainapainotteisen. Uusliberalismi ja sen yhteiskuntia muuttava vaikutus olikin vahvasti esillä istunnossa. Sekä istunnon virallisissa tilaisuuksissa että istunnon ympärillä järjestetyissä sivutapahtumissa tuotiin yksiselitteisesti esille, että yhteiskuntamme ovat muutoksessa, mikä haittaa yhteiskuntarauhaa ja luottamusta pysyviin instituutioihin.

35

Äärimmäinen köyhyys ja äärimmäinen varallisuus ovat eriarvoisuuden kääntöpuolet, joihin tulisi puuttua. Pelkästään hoitamalla äärimmäistä köyhyyttä ei pystytä ratkaisemaan syvempää tulonjaollista ongelmaa, joka on seurausta varallisuuden kasautumisesta ja yhteiskuntien eriarvoisuudesta.

Vaikka istunnon avauspuheenvuorossa tuotiin esille, että eriarvoisuuden torjuminen on avainasemassa koko Agenda2030 – kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiselle, on se tavoitteista kaikista hankalin poliittisen tahtotilan näkökulmasta. Ongelmaa havainnollistaa se, ettei yksikään YK:n 193 jäsenmaasta ole tehnyt vapaaehtoista maaraporttia sen edistymisestä.

“Muutos ­kunnioittaisi erilaisia paikallisia konteksteja eri puolella maailmaa toistamatta normatiivisia oletuksia siitä, miltä kansalaisyhteiskunnan tulisi näyttää.”

I

stunnon yhteydessä järjestettiin myös kansalaisyhteiskuntafoorumi. Kuten arvata saattaa, keskustelun sävy oli entistä kriittisempää, sillä valtioiden virallisten edustajien tilalla oli lukuisten kansalaisjärjestöjen edustajia keskustelemassa eriarvoisuudesta ja sosiaalisesta inkluusiosta.

YK-tasolla kansalaisyhteiskunta on käsitteenä vakiintunut lähes poikkeuksetta viittaamaan ei-valtiollisiin järjestöihin.

Osa Suomen valtuuskunnan jäsenistä suomensikin Civil Society Forumin omissa sosiaalisen median päivityksissään kansalaisjärjestöfoorumiksi kansalaisyhteiskuntafoorumin sijaan, sillä se vain on kuvaavampi ilmaus tilaisuudelle.

Tätä niin kutsuttua uusliberaalia ymmärrystä kansalaisyhteiskunnassa tukee käytäntö, jossa osallistuakseen YK:lle kansalaisyhteiskunnan edustajana, tulee henkilön kuulua järjestöön, jolla on YK:n sosiaali- ja talousneuvoston konsultoiva status. Sitä tulee erikseen hakea YK:n sosiaalija talousneuvostolta. Tämä käytäntö suosii isoja järjestöjä ja sulkee ulos pienillä resursseilla toimivat nuorten johtamat järjestöt. Tämän lisäksi se luo normatiivisia oletuksia siitä, miltä kansalaisyhteiskunnan tulisi näyttää, mikä sen roolin tulisi olla, ja ketkä ovat sen oikeutettuja edustajia määrittelemään globaalit ongelmat. Tämä lieneekin suurin selitys sille, miksi sali oli täynnä lähinnä länsimaisten kansalaisjärjestöjen edustajia. Niin kutsuttu globaali etelä oli vahvasti aliedustettuna, minkä erityisesti kansalaisyhteiskuntafoorumin järjestäjät kokivat ongelmaksi.

36

K

eskusteltuani aiheesta muiden Suomen valtuuskunnan jäsenten kanssa päädyin nostamaan kissan pöydälle. Käytin puheenvuoron kansalaisyhteiskuntafoorumin julistuksen hyväksymisvaiheessa.

Puheenvuorossani kritisoin julistuksen vahingollista käsitystä kansalaisyhteiskunnasta, jolla on vahva konnotaatio kansalaisjärjestöjen kanssa. Toin esille, kuinka nuoret marssivat kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta ympäri maailmaa #fridaysforfuture -mielenosoituksissa.

Kuinka naiset ympäri maailmaa ovat vihdoin saaneet äänensä kuuluviin seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseksi #metoo -kampanjan avulla. Vetosin salissa oleviin kansalaisyhteiskunnan edustajiin ja kansalaisyhteiskuntafoorumin puheenjohtajaan, että myös näiden toimijoiden äänien tulisi olla mukana keskustelussa ja täten julistuksen tulisi tunnistaa nämä kansalaisyhteiskunnan muodot konkreettisena kirjauksena, eikä rajoittaa kansalaisyhteiskuntaa tarkoittamaan ainoastaan järjestäytyneitä kansalaisjärjestöjä. Muutos kunnioittaisi erilaisia paikallisia konteksteja eri puolella maailmaa toistamatta normatiivisia oletuksia siitä, miltä kansalaisyhteiskunnan tulisi näyttää. Kyseenalaistin myös julistuksen oletuksen kansalaisyhteiskunnan toimeenpanevasta ja avustavasta roolista suhteessa valtioon. Asetelman tulisi pikemminkin olla, miten hallitukset voisivat lisätä kansalaisyhteiskunnan osallisuutta päätöksentekoon ja agendan määrittelyyn. Vain tätä kautta voimme lisätä politiikkatoimien uskottavuutta ja omistajuutta.

“Epäilykseni siitä, voiko Suomen YK-nuoriso­ delegaattina oikeasti ­vaikuttaa, saati säilyttää kriittistä lähes­tymistapaa kansainvälisiin suhteisiin, ovat kariutuneet pois.”

M

onet sanovat, että kyllä YK:lle mahtuu puhetta.

Kyseinen puhe keräsi kuitenkin sen verran mielenkiintoa, että se päätyi laatimani tekstiehdotuksen kautta YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan 57. istunnon alla hyväksytyn kansalaisyhteiskuntafoorumin julistuksen kolmannen kappaleen lauseeseen. Siinä todetaan, että kansalaisyhteiskunnan määritelmä ulottuu organisoitujen kansalaisjärjestöjen lisäksi koskemaan mielenosoituksia, kampanjoita, vetoomuksia ja jopa yksittäisten ihmisten roolia. Tämän lisäksi sain ujutettua mukaan kirjauksen uusien osallistumismuotojen tarpeesta julistuksen loppuun, jossa käsitellään ehdotettuja toimenpiteitä. Epäilykseni siitä, voiko Suomen YK-nuorisodelegaattina oikeasti vaikuttaa, saati säilyttää kriittistä lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin, ovat kariutuneet pois. Haluan uskoa, että kyseinen käsitteen muutos kansalaisyhteiskuntafoorumin julistuksessa vaikuttaa konkreettisiin politiikkatoimiin ja myös kansalaisyhteiskunnan kokoonpanoon YK:n tasolla pitkällä aikavälillä. Asian eteenpäin viemistä tulevaisuudessa helpottaa myös konkreettinen päätöslauselma, jonka ymmärrykseen kansalaisyhteiskunnasta voi tästedes viitata.

U

skon, että YK luo parhaan mahdollisen alustan valtioiden rajat ylittävien ongelmien muotoilemiselle ja yhteisten normien laatimiselle, vaikka sukupolveni usko perinteisiä poliittisen osallistumisen muotoja, kuten äänestämistä, ja formaaleja instituutioita kohtaan näyttäisi koko ajan laskevan. Oli hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia aiheesta myös kyseisten asioiden parissa vuosikymmeniä toimineiden Suomen valtuuskunnan konkarijäsenten kanssa. ”Me yksinkertaisesti ajattelimme, että pyrimme mukaan eri instituutioihin ja järjestöihin ja tätä kautta pystymme muuttamaan niitä ja maailmaa sisältäpäin”, oli professori Vappu Taipaleen vastaus pohdintaani sukupolviemme eroista vaikuttamisen näkökulmasta ja omasta roolistani Suomen YK-nuorisodelegaattina kävellessämme YK:n pääkonttorin käytävillä New Yorkissa.

Hän on yksi merkittävimmistä suomalaisista tienraivaajista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, sukupuolten tasa-arvon ja pasifismin saralla. Siksi tiedustelin hänen mielipiteitään maailman muuttamisesta virallisten instituutioiden kautta, kuitenkaan kyynistymättä. Haluan uskoa, että maailmaa voi pyrkiä muuttamaan instituutioiden sisältä käsin myös 2010-luvulla. Se vaatii kuitenkin uusia ideoita demokratian radikalisoimisesta nykyisen monenkeskisen järjestelmän puitteissa globaalilla tasolla, jotta monenkeskisyys jälkimodernissa maailmassa oikeasti toteutuisi ja globaali demokratiavaje kaventuisi.

37

UNELMANA OMA KEHITYSYHTEISTYÖJÄRJESTÖ Kirjoittanut Yuri Birjulin Kuvannut Viola Wallenius

Viola Wallenius julisti 19-vuotiaana perustavansa lastenkodin Keniaan. Nyt Home Street Homen perustamisesta on kulunut viisi vuotta, ja rakentaminen on täydessä vauhdissa. Suomalaisen opiskelijan puhdille ei näytä löytyvän loppua.

X X X X X X X X X X X

K

enialaisessa Makongenin kylässä on eksoottista kaikki: tienvartta reunustavat savimajat, pään päällä tavaraa kuljettavat ja värikkäisiin afrikkalaisiin mekkoihin pukeutuneet naiset, sekä valtava määrä lapsia, joista jokainen haluaa tervehtiä suomalaista vierasta huutamalla «Jambo!». Makongeni voisikin olla aivan tavallinen kenialainen kylä, jos yksi asia ei erottaisi sitä muista.

“Mitä kuuluu? Kukkuluuruu!” tervehtii vastaantuleva mies suomeksi swahililaisella korostuksella ja purskahtaa nauruun nähdessään hämmentyneen suomalaisen kasvot.

Suomalaiset ovat täällä tuttu näky. Makongenissa on käynnissä ainutlaatuinen suomalainen kehitysyhteistyöhanke, jossa voimansa ovat yhdistäneet kenialaiset ja suomalaiset nuoret.

Päiväntasaajan 34 asteen auringonpaahteessa maata kuokkii joka päivä joukko vapaaehtoisia, jotka pyrkivät ratkaisemaan kylässä syvälle juurtuneita ongelmia.

Miten ihmeessä suomalaiset ovat päätyneet juuri tähän kylään Afrikan sydämessä?

Taustalla on jämsäläisen Viola Walleniuksen lukion jälkeinen välivuosi vuonna 2014, jolloin hän kävi tekemässä vapaaehtoistyömatkan Keniaan. Matka jätti jäljen, ja Wallenius yritti etsiä tapoja päästä auttamaan.

“Kaikki järjestöt kuitenkin vaativat korkeakoulututkintoa, jotta pääsee tekemään mitään”, Wallenius muistelee. “Päässä rupesi sitten kytemään hullu ajatus, että perustaisin oman järjestön.”

Ideasta tuli totta, kun Makongenin kylässä olleet ystävät lähtivät projektiin mukaan. Pienen paperisodan jälkeen yhdistys saatiin rekisteröityä, ja uuden järjestön nimeksi tuli Home Street Home ry.

“Tavoitteenamme on muuttaa ajattelutapoja”, kertoo Makongenissa vapaaehtoistyötä koordinoiva Salim Abdalla. “Perinteet ovat meille tärkeitä, mutta on asioita jotka eivät enää kuulu nykymaailmaan, kuten esimerkiksi lapsiavioliitot. Haluamme myös auttaa kaikkien lasten koulunkäynnin mahdollistamisessa, koska sillä tulee olemaan suurin vaikutus kylän tulevaisuuteen.”

X X X X X X X X X X X

P

almupuiden katveessa olevassa Makongenissa eletään keskimäärin alle kahdella eurolla päivässä, minkä takia monilla lapsilla ei ole mahdollisuutta päästä kouluun. Keniassa peruskoulu on ilmainen, mutta käytännössä perheille koituu maksettavaa esimerkiksi koulupuvuista ja -tarvikkeista.

38

X X X X X X X X X X X X X X X X X X

“Mitä kuuluu?

Kukkuluuruu!” tervehtii vastaantuleva mies suomeksi swahililaisella korostuksella ja purskahtaa nauruun nähdessään hämmentyneen suomalaisen kasvot.”

Walleniusta voisi erehtyä luulemaan tavalliseksi keltaiseen villapaitaan pukeutuvaksi kalliolaisopiskelijaksi, mutta viisivuotisen järjestön saavutukset kertovat toista. Hän on koordinoinut 21 eri projektia, johon lukeutuvat puuron jako kylän koululaisille, kaivon ja useamman talon rakennus hätämajoituksessa asuville perheille, terveystiedon tunteja sekä kummilapsijärjestelmä.

Suurin ja tärkein hanke on lastenkoti, joka myöhemmässä vaiheessa tarkentui turvakotikeskukseksi väkivaltaa, ympärileikkausta ja pakkoavioliittoa pakeneville lapsille. Keskuksen rakentaminen on käynnissä, ja valmiin turvakodin yhteyteen tulee myös palveluita kehitys- ja cp-vammaisille lapsille suomalaisella erityisosaamisella.

Alusta asti keskeisessä roolissa ovat olleet paikalliset ystävät Keniassa: Makongenin nuoret ovat itse ottaneet vastuun kylän päässä. Projektit on tehty sen mukaan mitä kyläyhteisö itse tarvitsee, ja Wallenius on järjestänyt varainkeruuta Suomessa.

Kylässä on myös käynyt yli 40 suomalaista vapaaehtoista, mikä on avartanut maailmankuvaa puolin ja toisin.

Kunnianhimosta ei siis ole pulaa. Ja hyvä niin, sillä töitä ja haasteita on myös runsain määrin.

Kaikista haavoittuvimmassa asemassa ovat tytöt. Jos tyttö ei käy koulua, hän todennäköisesti päätyy aikaisin naimisiin kotiäidiksi. Lapsiavioliittoja tapahtuu usein köyhissä maissa juuri sen vuoksi, että se on perheelle ainoa tapa taata tytön tulevaisuus. UNICEF arvioi, että Keniassa lähes joka neljäs tyttö meni naimisiin alaikäisenä vuonna 2017.

“Ongelmana on myös heikko tietämys seksiin ja raskauteen liittyvistä asioista”, Abdalla kertoo. “Niistä puhuminen on meidän yhteisössämme yhä tabu, mitä olemme yrittäneet vähentää Girl’s Class -tunneilla.”

Tytöt joutuvat usein keskeyttämään koulunkäynnin raskauden vuoksi. Hyväksikäytön uhriksi joutuu jopa 9-vuotiaita. Abdalla kertoo tapauksesta, jossa Home Street Home meni pitämään Girl’s Class -tuntia toisen kylän peruskouluun, josta ei ollut valmistunut seitsemään vuoteen yhtäkään tyttöä. Terveystiedon tunnin vaikutukset alkoivat parissa vuodessa näkyä, kun yhä useampi tyttö jatkoi lukioon.

X X X X X X X X X X X

M

atkalla on ollut haasteitakin. Kehitysyhteistyöjärjestön pyörittäminen ei ole helppo homma, varsinkin, kun Keniassa moni asia ei hoidu niin suoraviivaisesti kuin mihin Suomessa on tottunut. Byrokratia vie oman aikansa,

ja Suomen päässä on oltava myös jatkuvasti k­ eräämässä varoja.

Kaikki on pitänyt opetella alusta alkaen itse. Kylässä asiat on tehtävä käsin, sillä sähköä tai juoksevaa vettä ei ole käytettävissä. “Tässä on tullut monenlaisia taitoja kartutettua, taloudenpidosta sementin sekoittamiseen ja alakoululaisten edessä esiintymiseen”, Wallenius nauraa.

Suurimpana haasteena on raha. Wallenius on myynyt kenialaisia tuotteita markkinoilla, esiintynyt puhujana tapahtumissa, järjestänyt kouluissa taksvärkkikeräyksiä ja hankkinut yrityskumppaneita järjestölle. Kahdessa paikassa on kuitenkin vaikeaa olla samanaikaisesti, kun projektit kutsuvat johtajaansa Kenian päässä.

Yksi suurimmista varainkeruuprojekteista oli taas kerran hullummanpuoleinen idea. Wallenius ajoi pakettiauton viime kesänä Jämsästä Makongeniin muun muassa Sudanin ja Etiopian halki. Matkalla ei vältytty kolhuilta, mutta auto saatiin lopulta perille saakka.

Makongenissa auto on ollut korvaamaton huolto- ja pelastusajoneuvo: “Ambulanssia on mahdotonta saada kylään, minkä takia meidän auto voi pelastaa henkiä.

Yksi nainen on synnyttänytkin siellä matkalla sairaalaan”, Abdalla kertoo.

39

x x x

x x x

x x x

S

uomalaisten ja kenialaisten nuorten yhteinen urakointi Makongenin polttavan auringon alla saa maailman tuntumaan pieneltä.

Ja niinhän se nykyään onkin: globalisaatio ravistelee Afrikkaa nopeammin kuin koskaan. Muutos on käsillä, ja silmiinpistävää on kaikkialla elävä optimismi.

“Elämä Afrikassa on yhä rankkaa”, Abdalla toteaa, “mutta kymmenen vuotta sitten asiat olivat täällä kylässä todella paljon huonommin. Home Street Home on tuonut tekemisen meininkiä, joka tulee muuttamaan paljon.”

Onko kehitysyhteistyöstä siis todella ratkaisuksi maailman ja Makongenin ongelmiin? Järjestöjä on usein kritisoitu siitä, että ne luovat apuriippuvuutta eivätkä ratkaise ongelmien juurisyitä. Wallenius kuitenkin uskoo, että lapsiin panostaminen on avain pitkäjänteiseen kehitykseen.

“Paras palkinto on nähdä yksittäisen lapsen kehitys ja todeta, että hitsi vie, tuo muutos tapahtui siksi, että minä tein sen. Se pistää kropan kylmille väreille kerta toisensa jälkeen”, hän kuvailee. “Ja tietenkin tiedostan, että en pysty auttamaan kaikkia maailman lapsia tai poistamaan lapsikuolleisuutta, vaikka toki haluaisin. Mutta me ollaan todistetusti vaikutettu jo yli viiden tuhannen lapsen elämään.”

“Tytöt joutuvat usein keskeyttämään koulunkäynnin raskauden vuoksi. Abdalla kertoo tapauksesta, jossa Home Street Home meni pitämään Girl’s Class -tuntia toisen kylän peruskouluun, josta ei ollut valmistunut seitsemään vuoteen yhtäkään tyttöä.”

S

uuret luvut kertovat siitä, että kehitysyhteistyöllä on todella ollut merkittävä vaikutus. Äärimmäinen köyhyys on saatu puolitettua vuodesta 1990 ja esimerkiksi polio on hävitetty maailmasta käytännössä kokonaan. Muutosta ovat siivittäneet niin suuret kuin pienetkin järjestöt.

“Maailma ei parane hetkessä, eikä muutos tapahdu sormia napsauttamalla, mutta pienilläkin teoilla on merkitys. Auttamalla lapsia me autetaan koko yhteisöä ja kehitys tapahtuu – maailma muuttuu vähän paremmaksi”, Wallenius pohtii.

40

– Roope Huotari, Junior Communications Specialist, SEK

Suomen arvostetuimpia brändejä kehittävä luova talo SEK etsii luovasta alasta kiinnostuneita opiskelijoita lyhytharjoitteluohjelmaansa. Noin kahden työpäivän työtunnit sisältävä harjoittelu on osa opintoja ja antaa opiskelijoille mahdollisuuden tutustua uraan nykyaikaisessa viestintä- ja markkinointitoimistossa.

Luovuus on muuttuvan maailman ainut vakio

Työelämä mullistuu vuosi vuodelta. Puhutaan elinikäisestä oppimisesta, täydennyskoulutuksista, automaatiosta ja innovaatioista, työn merkityksellisyydestä ja liiketoiminnan arvoista. Kun maailma muuttuu, on yritysten ja organisaatioiden muututtava sen mukana.

Luovassa talossa työskennellään brändin ytimessä

Urakokeilu luovalla alalla on nyt HY:n valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoille entistä helpompaa. Vuodesta 1935 Suomen arvostetuimpia brändejä kehittänyt SEK tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden kokeilla siipiään viestinnän, markkinoinnin ja brändinrakentamisen parissa. Lyhytharjoittelussa opiskelijat osallistuvat SEK:in asiakasprojekteihin ja he tutustuvat ensi kädessä luovan alan työhön. Harjoittelu voi sisältää esimerkiksi asiakkaan viestintästrategian suunnittelua tai uusien palvelukonseptien ideointia. Jokainen harjoitteluun valittu asiakasprojekti arvioidaan sen tarjoaman opetussisällön perusteella.

Luova talo SEK auttaa asiakkaitaan menestymään muuttuvan maailman aalloissa.

SEK:in GSDR, Nicolas Prieto, rohkaisee kaikkia alasta kiinnostuneita hakemaan ohjelmaan: ”Uskomme, että parhaat ideat syntyvät, kun yhteen tuodaan erilaisia ihmisiä erilaisista lähtökohdista. Luovuus kuuluu kaikille, ja siksi haluamme rohkaista opiskelijoita koulutustaustasta ja -alasta huolimatta hakemaan ohjelmaan” Noin kahden kokonaisen työpäivän työtunnit sisältävä harjoittelu edistää työkokemuksen lisäksi opintoja: suoritettu lyhytharjoittelu voidaan sisällyttää osaksi 5 opintopisteen Asiantuntijataidot -verkkokurssia. Lyhytharjoitteluun osallistunut opiskelija voi korvata lyhytharjoittelulla kurssiin kuuluvan itseään kokeneemman asiantuntijan haastattelun ja sen raportoinnin. Opiskelija voi myös tämän sijasta täydentää digitaalista porftoliotaan, joka on yksi oppimisen työkalu kurssilla, lisäämällä siihen kuvauksen omasta lyhytharjoittelustaan, ja tällä korvata yhden viikon työmäärän kurssilta. Toukokuussa käyty harjoittelu voidaan hyväksilukea tulevan syksyn kurssiin. Palkattoman lyhytharjoittelun aikataulussa huomioidaan opiskelijan muut opinnot, ja harjoittelu on mahdollista toteuttaa joustavasti usean viikon pituisella ajanjaksolla.

SEK tarjoaa palveluja niin viestinnän, markkinoinnin, mainonnan, designin kuin analytiikan saralla, joten lyhytharjoittelun kautta opiskelijat voivat tutustua nykyaikaisen luovan talon koko osaamiseen.

Onnistunut harjoittelu avaa ovet

Haku lyhytharjoitteluihin on nyt avoinna: opiskelijat voivat hakea lyhytharjoittelupaikkaa joko toukokuulle tai syyskuulle. Hakeminen tapahtuu lähettämällä hakijan yhteystiedot sisältävä motivaatiokirje Kannunvalajien työelämävastaaville osoitteeseen ­­yrityssuhteet@ kannunvalajat.fi josta viestit ohjataan SEK:lle. Valinnat harjoitteluun päässeistä tekee SEK. Viimeinen hakupäivä toukokuun harjoitteluun on 30.4. ja mukaan päässeille ilmoitetaan viimeistään 3.5.

SEK etsii jatkuvasti niin opiskelijoita kuin vastavalmistuneita vahvistamaan kasvavan luovan talon tulevaisuuden osaamista. Lyhytharjoitteluissa hyvin menestyneille opiskelijoille pyritään tarjoamaan mahdollisuutta pidempiaikaiseen, palkalliseen harjoitteluun.

41

Kaupallinen yhteistyö

SEK etsii t­ ulevaisuuden luovia kykyjä lyhytharjoitteluun

Intohimoinen antropologi – tiedeviestintää hartialihaksilla ja rakkaudella

Kirjoittanut ja kuvittanut Heta Heikkala

42

Valtiotieteiden maisteri ja verkkojulkaisu AntroBlogin perustaja Ninnu Koskenalho kertoi Tutkaimelle monipuolisesta työstään tiedeviestinnän parissa.

N

innu Koskenalho on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, sekä verkkojulkaisu AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja. Hän on työskennellyt monipuolisesti tiedeviestinnän kentällä, suurimmaksi osaksi Allegra Lab Helsinki ry:n, eli tieteen, taiteen ja tutkimuksen rajapinnassa toimivan yhdistyksen, kautta.

Tällä hetkellä Koskenalho työskentelee Helsingin yliopistolla projektisuunnittelijana.

Koskenalho tapasi graduseminaarissaan viisi vuotta sitten opiskelijakollegansa Suvi Jaakkolan. Naiset olivat samaa mieltä siitä, että suomalaisesta yhteiskunnasta ja julkisesta keskustelusta puuttui antropologinen näkökulma.

Niinpä intohimoiset antropologit päättivät korjata asian perustamalla AntroBlogin: yhteiskuntaa ja elämää antropologisesta näkökulmasta kommentoivan verkkojulkaisun.

AntroBlogin toimitustiimi työskentelee vapaaehtoisesti aidosta halusta lisätä tieteenalan tunnettavuutta, sekä uskosta sen hyödyntämiseen yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa.

Koskenalhon mukaan tiedeviestijän työ on kysymysten ja oivallusten täyteistä, ja siihen liittyy monia haasteita.

”Tutkitun tiedon ja sen yhteiskunnallisen soveltamisen rajapinta on monimutkainen. On helppoa ajatella suoraviivaisesti niin, että yliopisto norsunluutorneissaan tuottaa tietoa, ja jossain eri paikassa on yhteiskunta, johon tieto on suodatettava. Asia on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Siihen liittyy kiinnostavia asioita siitä, miten säilytetään tutkitun tiedon puhtaus”, Koskenalho pohtii.

”Tärkeintä on ylläpitää balanssia niin, että kunnioittaa kaikkia osapuolia: ei yksinkertaista tai ‘tyhmennä’ tutkijoiden tekemää työtä, mutta onnistuu laittamaan sen sellaiseen muotoon, että kuka tahansa voi ymmärtää. Tässä piilee yksi tiedeviestinnän merkittävimmistä haasteista.”

T

oinen merkittävä haaste liittyy rahoitukseen. Vaikka julkisessa keskustelussa puhutaan tieteen popularisoinnin ja laadukkaan tiedeviestinnän tarpeesta, on rahoittajia vaikea löytää. Koskenalhon keskeinen haave AntroBlogin kannalta on löytää rahoitusmalli, joka saisi AntroBlogin taloudellisesti kestävälle pohjalle. “Syksyllä 2019 alkava viides tuotantokausi on jokseenkin hankala aloittaa ilman ainuttakaan penniä”, Koskenalho toteaa. AntroBlogia tehdään siis puhtaasti hartiavoimin ja rakkaudesta.

Tärkeimpänä oppina työelämästä Koskenalho pitää sitä, että vallitsevia narratiiveja tietynlaisista urapoluista on hyvä kyseenalaistaa. ”Oikeasti todellisuus on käsittämättömän monimutkainen. Siinä on kaikenlaisia pieniä madonreikiä paikasta toiseen, ja sivuttaisia polkuja ja reittejä, joita ei voida valmiiksi kirjoittaa. Ne riippuvat siitä, satutko olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kenet satut tapaamaan.”

”Ihmisille tekisi hyvää uskoa siihen, että jokaisen uniikki osaaminen ja sen muoto voi löytää paikkansa yllättäviäkin reittejä. Mielikuvitus ja avoimuus kannattaa pitää mukana”, Koskenalho kannustaa.

Kuka: Ninnu Koskenalho Valmistumisvuosi: 2015 Sivuaine: Uskontotieteet Lapsuuden unelma-ammatti: Keksijä-tutkija-tietäjä Nykyinen ammatti: Tiedeviestijä Henkilökohtainen haave: ”Että ennen pitkää löytyisi ekologinen ja ekonominen tapa, jolla voisi viettää pimeän vuodenajan paikassa, jossa aivot saisivat tarpeeksi valoa. Ilman tropiikkiin lentelyä.”

43

542 543 544 545 546 547 548 549 550 551 552 553 554 556 557 558

011000100100010011110100101010101

for (var i = 0; i < accounts[i]; var account = accounts[i]; if (account.username === username && account.password === password) [ return true; ] ] if (“true” === “true”) [ return false;

Jarno Limnéll toimii Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden työelämäprofessorina sekä Tampereen teknillisen yliopiston kyberturvallisuuden dosenttina. <script> function authenticateUser (username, password) [ var accounts = apiService.sql( “SELECT * FROM user” ;(

44

pohditaan turvallisuuden ja teknologian tulevaisuutta, ratkaisujen keskiössä ovat ihmisten määrittämät arvot, jotka ohjaavat pitkälti teknologian kehityksen ja siihen yhdistyvän turvallisuuden suuntaa.

Vaikka tulevaisuus näyttäytyy yhä vahvemmin teknologian kehityksen vaikutuksina sekä ”kovien” matemaattis-luonnontieteellisten tieteiden arvostuksen nousuna, on luottamuksen vahvistamiseksi painotettava myös ihmistieteiden merkitystä jo senkin takia, että teknologian ja ihmisen välinen rajapinta hämärtyy tulevaisuudessa. Juuri eettiset ja moraaliset kysymykset teknologian kehityksessä nousevat merkittäviksi ja tulevat jakamaan mielipiteitä.

Uusien teknologioiden hyödyntämiseen liittyy aina myös riskejä, jotka pitää tunnistaa ja ottaa hallintaan. Kun yhteiskunnassa korostetaan turvallisuuden ja luottamuksen sisäänrakentamista kaikkiin toimintoihin ja palveluihin, on koulutuksessa ja kasvatuksessa korostettava oikeaa asennetta teknologian värittämään elinympäristöömme. Yksittäisen ihmisen merkitys ja rooli luottamuksen tuottajana digiympäristössä korostuu jatkossa yhä enemmän, ja se koskettaa meistä ­jokaista.

542 543 544 545 546 547 548 549 550 551 552 553 554 556 557 558

Teknologiaa kehitetään tällä hetkellä nopeammin ja radikaalimmin kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Eri tieteenaloilla tapahtuva teknologian kehitys muuttaa voimakkaasti suomalaista yhteiskuntaa, yrityselämää ja elämäntapaamme. Tämän kehityksen keskiössä on oltava kaksi asiaa: ihminen ja luottamus.

Ratkaisun avaimia on kaksi.

Ensinnäkin on huolehdittava siitä, että teknologian kehitys näyttäytyy positiivisena ja mahdollisuuksia tarjoavana ilmiönä. Tietoisuuden lisääminen ja kehityksen ymmärtäminen ovat avain-

01100010010001001111010010101010011000100100010011110100101010101 0110001001000100111101001010101010110001001000100111101001010101010110001001000100111101

Ihminen ja luottamus teknologian kehityksen keskiössä

asemassa. Kun teknologia näyttäytyy tulevaisuuden arjessa entistäkin vaikuttavampana kaikilla elämänalueilla, on välttämätöntä pysyä mukana kehityksessä oman elämänhallinnan ja tulevaisuudenuskon säilyttämisen vuoksi.

Kun Suomessa tällä hetkellä painotetaan medialukutaidon ja kyberturvallisuuden taitojen merkitystä peruskansalaistaitoina, on näihin välttämätöntä lisätä yksi kokonaisuus: kansalaistaito ymmärtää teknologian kehitystä ja kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, opiskeluun, työhön, talouteen ja ihmiselämään. Olennaista on, että ihmisille annetaan mahdollisuus ja tietoa pysyä teknologian kehitystahdissa mukana.

Toiseksi, teknologian kehitys vaatii perinteisten toimenpiteiden ja ajattelun ohella kokonaan uudenlaista ja innovatiivista lähestymistapaa luottamuksen ylläpitämiseen ja vahvistamiseen. Nopea teknologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen murros haastaa jaettuihin arvoihin ja ennustettavuuteen perustuvan suomalaisen luottamuksen.

Uskon, että innovatiivisuus on sivistyksen ohella meidän suomalaisten vahvuus.

Kyse on arvokeskustelusta.

Yhteiskunnan ja yksilön kannalta keskeiset arvot vaikuttavat siihen, millaisia teknologioita kehitetään. Luottamuksen vahvistaminen turvallisuuden perustana pohjautuu vahvoihin arvoihin – myös teknologian kehityksessä. Kun

01100010010001001111010010101010011000100100010011110100101010101 0110001001000100111101001010101010110001001000100111101001010101010110001001000100111101001010101011010101111000010101001001

011000100100010011110100101010101

<script> function authenticateUser (username, password) [ var accounts = apiService.sql( “SELECT * FROM user”

011000100100010011110100101010101

Kuva Elina Nyholm

;(

for (var i = 0; i < accounts[i]; var account = accounts[i]; if (account.username === username && account.password === password) [ return true; ] ] if (“true” === “true”) [ return false;

Teksti Jarno Limnéll

[ Sähköistynyt ääni ] Viron uniikki sähköinen äänestysjärjestelmä ei hyödyistään huolimatta miellytä kaikkia.

Sähköistä äänestysjärjestelmää kohtaan on esiintynyt monenlaista epäluuloisuutta liittyen turvallisuuteen ja pelkoon epäreilusta valtapelistä. Onko uhkakuvien viljely keskustelua itse äänestysjärjestelmästä vai jostakin muusta?

Viro tunnetaan pienenä sähköisten palvelujen ihmemaana.

Yksi ihmeen osista on vuonna 2005 käyttöön otettu uniikki sähköinen äänestysjärjestelmä, jollaista ei ole käytössä missään muussa valtiossa (Sveitsissä ja Norjassa on toteutettu sähköisen äänestämisen kokeiluja). Järjestelmän tarkoituksena on ollut helpottaa äänestämistä ja sitä kautta nostaa äänestysaktiivisuut­ ta, joka on Virossa pitkään ollut suhteellisen alhainen (parlamenttivaaleissa 2019 63,7 %). Sähköinen äänestäminen tapahtuu vaalien ennakkoäänestyksen aikana tietokoneella, kirjautumalla Viron sähköiseen asiointijärjestelmään henkilökortilla, mitä varten tietokoneessa täytyy olla kytkettynä henkilökortin lukulaite. Äänestämiseen menee tottumattomallakin äänestäjällä keskimäärin kaksi minuuttia.

Mukava ja uniikki äänestysjärjestelmä ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Sähköistä äänestysjärjestelmää kohtaan on esiintynyt monenlaista epäluuloisuutta liittyen muun muassa turvallisuuteen ja vallan jakautumiseen. Erityisesti viime vaaleissa suurimpien puolueiden joukkoon noussut oikeistokonservatiivinen populistipuolue EKRE on puhunut paljon sähköisen äänestysjärjestelmän mahdollisista uhkista. Näitä uhkia ja huolia on monenmoisia: sähköinen äänestysjärjestelmä saattaisi syrjiä eläkeläisiä, joilla ei ole yhtä hyvää tietoteknistä osaamista kuin nuoremmilla sukupolvilla tai edes välttämättä tietokonetta. Se saattaisi altistaa Viron vaalit vilpille tai heikentää äänestäjän tietoturvaa, tai tuoda lisää ääniä nuorempien suosimille puolueille.

Huolista huolimatta sähköinen äänestysjärjestelmä ei todellisuudessa taida olla niin jännittävä ilmiö kuin uhkakuvia ja salaliittoteorioita viljelevät tahot antavat ymmärtää.

Järjestelmän käyttöönoton jälkeen ei voida ainakaan tilastojen perusteella päätellä järjestelmän lisäävän minkään tietyn puolueen kannatusta, eikä järjestelmän siis voida perustellusti väittää suoraan liittyvän likaisiin valtapeleihin. Järjestelmän turvallisuuskin pyritään takaamaan jatkuvalla sähköisen asioinnin kehittämisellä ja valvonnalla, vaikka oman tietokoneen turvallisuus muun muassa virusten osalta onkin jokaisen äänestäjän omalla vastuulla. Äänestystilannetta ei toki voida valvoa, toisin kuin äänestyspaikalla äänestettäessä, mikä on saanut kiinnittämään huomiota äänten ostamisen tai pakottamisen mahdollisuuteen. Tämäkin mahdollisuus on pyritty välttämään siten, että jokaisella sähköisesti äänestäneellä on mahdollisuus muokata äänestyspäätöstään ennakkoäänestyksen loppuun asti. Näin siis äänestämään pakotettu henkilö voisi myöhemmin käydä vaihtamassa äänensä.

Kysymys siitä, syrjiikö sähköinen äänestysjärjestelmä niitä, joilta puuttuu tietotekninen osaaminen järjestelmään

01010100101010111001010001000101100010010001001111010010101010011000100100010011110100101010101 01100010010000010010101001111010010101010101100010010001001111010010101010101100010010001001111010010101010110101011110000101010010010010101110100101010000111000101010010010101010101010001110010

> > > > > > > >

kirjautumiseksi tai kokonaan mahdollisuus käyttää tietokonetta, on toki toinen. Sähköinen äänestysjärjestelmä ei tosin poista perinteistä äänestyskopissa äänestämistä, eikä sähköisen järjestelmän poisto toisi muuta kuin pidempiä jonoja äänestyspaikoille.

Keskustelu sähköisestä äänestysjärjestelmästä näyttääkin liittyvän pikemminkin uudistusmielisten liberaalien ja konservatiivien väliseen taistoon. Osa virolaisista haluaisi pysyä vanhoissa perinteisissä perhearvoissa ja vaalia ulossulkevaa isänmaallisuutta, kun taas erityisesti nuoremmat sukupolvet haluavat tehdä Virosta modernisaation kansainvälistyneen mallimaan ja elää liberaalien arvojen mukaisesti (ja tietenkin pieni osa vironvenäläisestä vähemmistöstä haikailee Neuvostoliiton perään). Sähköinen äänestysjärjestelmä on osa uudistuksia, jotka joillekin edustavat demokratiaan osallistumisen helpottumista ja uudistusten mukavuutta, toisille taas vanhojen arvojen rappeutumista ja liberaalin maailmankuvan pakottamista.

Monille sähköinen äänestysjärjestelmä on kaikesta huolimatta pelkkä äänestysjärjestelmä, jonka ansiosta oma elämä on hieman mukavampaa. Äänestysaktiivisuudessa on sähköisen äänestysjärjestelmän käyttöönoton myötä näkynyt hienoista keskiarvon nousua, mutta enimmäkseen sähköinen äänestäminen on helpottanut ulkomailla tai kaukana äänestyspaikoista asuvien kansalaisten äänestämistä.

Koko aihe on lopulta melko kuivakka, ja sen kiinnostavuus on lähinnä siinä, että puheenaiheet sen ympärillä ovat mielenkiintoisia. Samalla kiista sähköisestä äänestysjärjestelmästä on saanut valtion kehittämään järjestelmää yhä turvallisempaan suuntaan; Viron virallisen äänestyssivuston usein kysytyissä kysymyksissä näkyy jokaisen salaliittoteorian ja turvallisuushuolen jälki. Jokainen uhkakuva on otettu vakavasti ja ne on pyritty tekemään aiheettomiksi niin hyvin kuin mahdollista.

Suomeen verrattuna sanoisin, että voisimme ottaa Virosta mallia. Sähköisen äänestämisen mahdollisuus saattaisi lisätä varsinkin nuorempien äänestysaktiivisuutta edes hieman. Äänestäisin ainakin itse niin paljon mieluummin muiden tekemisteni lomassa kuin menemällä kesken työpäivän ennakkoäänestyspaikalle tai sinä yhtenä ainoana sunnuntaina ruuhkaiseen etäiseen äänestyspaikkaan. Naurettavan liberaalien ja konservatiivien kiistan voisimme kuitenkin jättää väliin ja siirtyä suoraan sähköisen asiointijärjestelmämme kehittämiseen.

Minna-Kerttu Vienola, YTM, tohtorikoulutettava Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutti

45

K Satiiri arvottomasta politiikasta ja pohjattomasta vallanhimosta

1010001110100101011010100000101010011000101010001

Elina Nyholm

iinnostaisiko sinua nähdä ennen kaikkea kreisikomedioistaan tunnetun ohjaajan Adam McKayn poliittinen draamakomedia entisestä George W. Bushin varapresidentti Dick Cheneystä? Ei kiinnostanut montaa muutakaan. Elokuva Vice on tuottanut tähän mennessä reilut 70 miljoonaa dollaria, mikä on naurettavan vähän 60 miljoonan dollarin budjetin ja kahdeksan oscar-ehdokkuuden elokuvalta. Se on sääli, sillä elokuva on harvinaisen oiva poliittinen satiiri. Elokuvassa seurataan Cheneyn nousua juoposta koulupudokkaasta vaikutusvaltaiseksi varapresidentiksi, jonka häikäilemätön vallanhimo etsii Yhdysvaltain historiasta vertaistaan. Vice iskee provosoivan rajulla otteella Cheneyn rooliin Irakin sodassa ja siihen liittyvissä suhmuroinneissa, kuten vesikidutuksen käyttöönotossa, tiedustelulakien ylittämisessä ja jopa Isisin perustajan henkilökultin luomisessa. Elokuva antaa Cheneystä häpeilemättömän inhorealistisen kuvan: valtaoikeudet ovat Cheneylle itseisarvo, joiden jatkuva ylittäminen on elokuvan kantava teema.

Metodinäyttelijä Christian Bale asettuu Cheneyn nahkoihin vaivattomasti: niin Cheneyn ääni, eleet, kovalla painonnousulla tavoitettu olemus kuin Oscar-voiton tuoneella maskeerauksella saavutettu yhdennäköisyyskin tuovat valkokankaalle ilmielävän inkarnaation tästä tosielämän Frank Underwoodista. Cheneyn vaimona häikäisee Amy Adams ja hölmöläis-Bushina Sam Rockwell, jotka molemmat saivat rooleistaan Balen tavoin Oscar-ehdokkuudet. Adamsin rooli on erityisen tärkeä, sillä elokuvan perusteella Cheneyn ainoa hyve on vahva omistautuminen perheen edun ajamiselle, joka ajaa jopa Cheneylle rakkaan poliittisen vallan ohitse. Seksuaalivähemmistöön kuuluvaa tytärtä suojellakseen Cheney ei pyri presidentiksi, sillä hän joutuisi republikaanien presidenttiehdokkaana tuomitsemaan oman tyttärensä avioliiton.

Elämäkertaelokuvana Vice on toteutettu taiteellisella kunnianhimolla hyödyntäen vertauskuvia, kärjistyksiä, ylimääräisiä lopputekstejä ja monia polarisoivia leikkauksia tuoden vallankammarien juonitteluita kuvaavaan elokuvaan liikettä ja yllätyksellisyyttä. Varsinkin vertauskuvat tekevät ihmeitä elokuvan pääkohtauksille: esimerkiksi Cheneyn alitajunnassa uiskentelee hai hänen tajutessaan Bushin olevan täysin vietävissä oleva ehdokas. Kaikkein parasta antia elokuvassa on sen poikkeuksellisen raju tyyli. Irakin sotaa ja Bushin virheitä on toki käsitelty paljon, mutta väitän, että valkokankaalla ei ole aiemmin nähty yhtä perinpohjaista hyökkäystä juuri Cheneyn poliittista perintöä vastaan.

Elokuva yksinkertaistaa ja vierittää vastuuta kaikesta mahdollisesta juuri Cheneyn hartioille, eikä se ole dokumentti. Elokuva tulisi kuitenkin nähdä enemmänkin poliittisena manifestina politiikan likaista puolta ja Irakin sodan mielettömyyttä vastaan kuin pelkkänä viihdespektaakkelina: Vicessa vitsaillaankin sen jäävän rajujen aiheidensa takia monelta katsomatta esimerkiksi Fast&Furiousin ollessa kivempi vaihtoehto. Sinä ehdit kuitenkin vielä päättää toisin, sillä tämä eeppinen provosoija pyörii vielä tekohengityksellä elokuvateattereissa.

Alvar Aalto-Setälä

46

Mahdollisuus muutokseen 0101010100011101001010110101000001010100110001010100010010010100011101010101010100010010001000100

S

uomen valokuvataiteen museo ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen, kun miettii Helsingin taidemuseoita, mutta pienoisesta koostaan huolimatta paikka on käymisen arvoinen etenkin tänä keväänä poliittisen valokuvan festivaalin aikana.

Festivaalin kantava teema on muutos ja vaihtoehtoiset tavat elää, ja se on jaettu aiheiltansa vaihteleviin näyttelyihin. Esimerkiksi yksi näyttely keskittyy kiinalaisten kotihoitajien elämään kommunistisen vallankumouksen jälkimainingeissa. Järjestetyt avioliitot olivat Kiinassa yleisiä vielä 1900-luvun puolivälissä, ja osa naisista kieltäytyi tästä. Valinta teki heistä hylkiöitä yhteiskunnan silmissä, ja paremman puutteessa monet heistä ryhtyivät kotiapulaisiksi muodostaen ajan myötä keskenään tiiviitä yhteisöjä. Näyttelyä vastapäätä on pieni, mutta samalla tavalla naisten asemaa käsittelevä kuvakollaasi, joka kertoo Pietarin kaupungin vaietusta seksityöstä miesten näkökulmasta.

Toinen näyttely kertoo Chilen hallituksen ja Mapuche-alkuperäiskansan eroavista käsityksistä terveydenhuollosta ja ihmisyydestä. Chilen talous toimii kylmästi luonnosta piittaamatta, ja luottaa terveydenhuollossa länsimaalaisiin lääkkeisiin. Mapuchet puolestaan korostavat sosiaalisen ja fyysisen ympäristön merkitystä ihmisen hyvinvoinnille, jolloin ilman omaa maata tai luonnonläheisyyttä sairaudet yleistyvät. Kuvissa tämä ajatusten ristiriita näkyy jyrkkänä kontrastina harmaan arkkitehtuurin ja luonnon välillä.

Festivaalin ehkä seisauttavin näyttely kertoo aborttioikeuksien polkemisesta stigmojen ja moraalisten kysymysten kautta. Kuvat esittelevät yhtä lailla aborttityökaluja kuin naisia ja miehiäkin, jotka ovat tavalla tai toisella tuomittu laittomien aborttien tekemisestä. Oman lisänsä kuviin tuovat joukko karmivia tarinoita siitä, mihin kaikkeen epätoivo ja itsepäinen laki ovat naisia a­ janeet.

Muut näyttelyt keskittyvät muun muassa kurdien elämään naissotilaan perspektiivistä, 1970-luvun arkeen Vallilassa, vähemmistöjen elämään Pohjoismaissa sekä pohjoiskarjalaiseen omavaraistalouteen. Näitä kaikkia yhdistää keskittyminen arjen pieniin iloihin, ja ne toimivat hyvänä vastapainona festivaalin synkempiin aiheisiin. Näyttelyyn kuuluu myös joukko lyhyitä videoita, jotka käsittelevät esimerkiksi vammaisten oikeuksia ja metsiä.

Festivaali jatkuu aina toukokuun loppuun saakka ja löytyy Helsingin kaapelitehtaalta. Opiskelijalle sisäänpääsy maksaa 5 euroa ja muuten 10 euroa; museokortin omistajalle sisäänpääsy on ilmainen.

Otto Karasvirta

Siirtomaavallasta integraation logiikkaan

01010101000111010010101101010000010101001100010101000100100101000111010101010101000100

A

lice Zeniterin vastikään suomennettu Unohtamisen taito (Otava 2019) ei kantensa perusteella houkuttele tarttumaan kirjaan. Kannessa on eräänlaista harlekiinimaisuutta, ja teos ei sen perusteella vaikuta kovin vakavasti otettavalta. Vasta kirjan takakannesta ilmenee, että teoshan käsittelee isoja päivänpoliittisia teemoja, kuten kulttuuria, siirtolaisuutta ja kolonialismia.

Unohtamisen taito kuljettaa lukijansa läpi kolmen sukupolven, 1940-luvun Algeriasta 2000-luvun Ranskaan asti. Kirja tarkastelee ranskalais-algerialaisen Naïman suvun historiaa hänen, sekä isä Hamidin ja isoisä Alin elämän kautta. Isoisä Alin tarina sijoittuu virallisen historiankirjoituksen nurjalle puolelle, sillä Ali perheineen joutuu pakenemaan maanmiestensä vainoa Algerian itsenäisyyssodan jälkimainingeissa. Hänen poikansa Hamid puolestaan sopeutuu ranskalaiseen yhteiskuntaan jopa liiankin hyvin, ja hänen suhteensa synnyinmaahan Algeriaan on sanalla sanottuna vaikea. Naïma sen sijaan ei tunne isänsä kotimaata henkilökohtaisesti, ja hän käyttää suuren osan varhaisaikuisuudestaan etsien monikulttuurista perintöään, välillä torjuen sen, välillä syleilläkseen sitä.

Kirjaa kannattelee kaunis kerronta, joka kuljettaa lukijansa kauas Algerian menneille vuosikymmenille, kauniisiin maisemiin ja kolonialismin synkentämään historiaan. Aluksi voisi luulla, että Naïman ison kabyylialaissuvun monet henkilöhahmot uuvuttavat lukijaa, mutta suvun keskinäiset suhteet päinvastoin luovat yhtenäisyyttä, aiheuttavat kaipuuta omaan lapsuuteen ja rikastuttavat tarinaa entisestään. Kirjan perusteellinen historiankerronta saattaa tuntua paikoin puuduttavalta lukijalle, jota ei muuten kiinnosta Algerian historia tai Pohjois-Afrikan amazighien (alkuperäiskansojen) suhteet arabeihin ja ranskalaisiin. Tosin, kun kirja siirtyy kertomaan elämästä ranskalaisessa lähiössä ja Hamidin identiteetin rakentamisen ongelmista teini-iässä, siihen voikin samastua jo moni.

Zeniterin romaani on valaiseva ja ajaton. Se on kirjoitettu siirtolaisille ja heidän lapsilleen. Se on kirjoitettu myös niille eurooppalaisille, joiden ennakkoluulot ja tietämättömyys estävät heidän kykyään nähdä siirtolaiset, maahanmuuttajat ja pakolaiset yksilöinä, joilla on oma historiansa myös ennen tänne tuloaan. Se on ennen kaikkea myös yhteiskuntakriittisenä teoksena tärkeä kirjallinen tuotos, joita saisi suomentaa puolestani lisääkin.

Sara Heinonen

47

> â&#x20AC;&#x153;Haluaisin :>> tulla >:>> muistetuksi >_>>> uteliaisuudesta.â&#x20AC;?

48