Tutkain 2/2022

TUTKAIN

VALTIOTIETEELLINEN•YLIOPPILASLEHTI

2 / 22 • MARIA PETTERSON • SPONTAANIMPI SOME • @KermlinRussia • nato-kysymys • • OIKEISTON HYÖKKÄYS YLIOPISTOON • uutisista aamu rutiineihin • Decamerone •

TEKIJÄT

SISÄLLYS

Päätoimittaja: Saara Pylkkänen

2

Pääkirjoitus

AD: Laura Perälä

4

Porthanian neljä vuodenaikaa, Pummipalsta

5

Gradukeilassa

Viestintävastaava: Maijastina Tuominen

16

Maria Pettersson vihaa sensuuria ja nauraa propagandalle: ”Ihmisillä on oikeus saada tietoa, vaikka se olisi ihan kakkaa”

21

Organisaatioesittelyssä: Helsingin Yliopiston Akateeminen Shakkiklubi

Taitto: Samuli Leppämäki, Milla Paananen, Laura Perälä, Saara

6

Tyhmä kysymys

22

8

Kolumni: Paikallislehdet ovat demokratian kulmakivi

Luoteja, väkivaltaa ja vankilaa – työ sananvapauden etulinjassa voi viedä hengen

24

Rakoileeko Venäjän vaihtoehtoinen todellisuus vielä sosiaalisessa mediassa?

28

Kehitysyhteistyön piirissä taistellaan korruptiota vastaan

30

Tutkain ennen Issuuta

Pylkkänen Kirjoittajat: Anni Juvonen, Laura Perälä, Veikka Hintikka, Oscar Arminen, Saara Pylkkänen, Samuli Leppämäki, Maijastina Tuominen, Jyri Huttunen,

9

Kolumni: Kaiken takana on toimittaja

10

Podcast-suosituksia

12

Spontaanimpi some — kriisiajan kiihtyvä reagointi internetissä

Joakim Kullas, Akseli Mikkola, Eero Lipponen Valokuvat: Armas Weselius, Simo Rista, Harri Ahola, Maijastina Tuominen Kuvitus: Suvi Baloch, Maijastina Tuominen, Milla Paananen, Niilo Heinonen Kannen kuva: Armas Weselius Logo: Kare Hyvämäki Julkaisija: Kannunvalajat ry Paino: Picaset Oy ISSN: 0787-0035

YHTEYSTIEDOT

SOSIAALINEN MEDIA

Tutkain ottaa ilolla vastaan

Facebook / Tutkain

palautetta ja juttuideoita.

Instagram / @tutkain

Etsimme myös jatkuvasti

Twitter / @tutkainlehti

lisää kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia. saara.pylkkanen@helsinki.fi tutkainlehti.fi

1

Pääkirjoitus

Lisää keskustelua julkisen tilan demokraattisuudesta Teksti Saara Pylkkänen Kuva Maijastina Tuominen

Maanantaiaamuna 25.4. herään lukemaan, kuinka yhdysvaltalainen multimiljardööri Elon Musk on ostanut sosiaalisen median pikaviestipalvelu Twitterin. Myöhemmin samalla viikolla uutisoidaan, että Suomi on pudonnut Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittaisessa lehdistönvapausvertailussa sijalta kaksi sijalle viisi.

Uutiset eivät suoraan liity toisiinsa, mutta ne antavat aihetta niiden ilmenemisympäristön, mediakentän, kriittiseen tarkasteluun. Molemmat nimittäin sivuavat median ja sananvapauden kannalta keskeistä, mutta silti kovin vähän puhuttua ongelmaa: mediaomistuksen keskittymistä ja media-alustojen markkinaehtoisuutta.

vaikuttajien piirissä, on kyse perustavanlaatuisesta demokratian ja sananvapauden ongelmasta.

Mitä sitten tulee Suomen pudotukseen lehdistönvapausvertailussa? Toimittajat ilman rajoja -järjestö pitää Suomen suurimpana ongelmana mediakentän keskittyneisyyttä ja median toimintaedellytysten heikkoutta.

Mediaomistuksen keskittyminen on varsinkin viestinnän tutkimuksessa paljolti käsitelty ongelma, jolla nähdään olevan laajoja yhteiskunnallisia ja poliittisia vaikutuksia. Laajat mediakonsernit ovat lopulta voittoa tavoittelevia taloudellisia toimijoita, vaikka niiden merkitys sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja poliittisen elämän muovaajina on kiistaton. Omistuksen keskittymisen onkin nähty lisäävän erityisesti toimituksellisen sisällön ja näkökulmien yksipuolistumista sekä tutkivan journalismin vähentymistä.

Twitter on suoralta poliittiselta vaikutusvallaltaan muita somealustoja merkittävämpi. Alustalla käyty keskustelu nostaa erilaisia puheenaiheita otsikoihin ja lisää median kierroksia. Keskustellut aiheet etenevät myös poliitikan päiväjärjestykseen. Musk kommentoi oston yhteydessä julkaistussa lehdistötiedotteessaan pitävänsä Twitteriä tärkeänä sananvapautta ylläpitävänä alustana. Hän on jopa perustellut ostohalujaan sillä, että Twitter toimii eräänlaisena kansalaistorina - antiikin polikseen katsoen itse demokratian tyyssijana. Onkin spekuloitu, että Musk päättäisi muunmuassa Donald Trumpin Twitter-pannan juuri tämän argumentin nojalla.

Kansalaistorille kun ovat tervetulleita kaikki.

Uutiset herättävät siis laajemmin medioiden omistuskysymysten poliittisuuteen. Yhteiskunnan julkista keskustelutilaa perustavanlaatuisesti muovaavat päätökset tulisikin tuoda takaisin demokratian piiriin. Poliittista tahtoa tarvitaan erityisesti journalistisen toimijuuden mahdollistamiseen samalla, kun mediakonsernien monopoleja ja somealustojen vallan laajenemista on säädeltävä.

Muskin sananvapauskäsitys ei kuitenkaan ole oston suurin kulmakarvoja nostattava tekijä. Sen sijaan on kysyttävä, mitä demokratian tilasta ja sananvapaudesta kertoo se, että yksi julkisen keskustelun merkittävimmistä alustoista ylipäätään on yhden miljardöörin ostettavissa. Jos maailman rikkaimpiin lukeutuva ihminen voi alustan ostamalla muodostaa itselleen hieman suopeamman mediailmapiirin ja kenties suosiota poliittisten

2

Kannunvalajat 75+2 vuotta Huomatkaa se, että isännälläni on kaksi ammattia: hän on sekä kannunvalaja että politikoitsija.

- Ludvig Holberg, Valtioviisas kannunvalaja

Tutkain onnittelee Kannunvalajia ja kiittää jatkuvasta tuesta.

Porthanian neljä vuodenaikaa Sattuvia sitaatteja sekä pohdintoja elämästä valtsikan jodelissa.

Kirmatessani onnellisena läpi Porthanian aulan, varmana siitä, että pääsen vihdoin harjoittamaan sitä oikeaa wc-antropologiaa, ei tullut mieleenikään, että valkoiset paperit, joille yliopistokansa on vuosia viisaat ajatuksensa kirjannut, eivät olisi siellä vieläkään.

Pettyneenä sukelsin internetin syövereihin tutkimaan, kuka on vastuussa tästä yliopistokulttuurin helmestä ja miksi, lähiopetukseen siirtymisen jälkeen, eivät Porthanian vessan ovet ole saaneet kauneinta asuaan. Vastauksia odotellessa ehdin kuitenkin tarkistamaan @valtsika –kanavan annin Jodelissa.

Jo ensisilmäykseltä voi nähdä, että valtsikalaiset sydämet on vallannut kevät ja menojalka vipattaa: lippuja etsitään niin Ääniwallin vappujatkoille, Hesarin approille kuin Kannun kaverisitseille. Eräs valtsikalainen on uskaltautunut kysymään jotain, mitä kaikki muutkin valtsikalaiset todennäköisesti ovat pohtineet: Mihin työtehtävään valtsikan käytännöllisestä filosofiasta oikeastaan työllistyy? Promootion pukukoodeihin (naisilla mekon oltava valkoinen, ei avointa kaula-aukkoa, nilkkapituinen) penseästi suhtautuva opiskelija taas neuvoo pukeutumaan tapahtumaan Ikean valkoiseen lakanaan. Viimeisenä tämä harraste-wc-antropologi raportoi surullisia uutisia: syksyn 2021 valtsikanpunaiset ovat ilmeisesti jonkinlainen b-luokan versio, josta irtoavat niin sponsoreiden leimat kuin arvokas valtiotieteellinen tunnus.

Jodel-antropologiaa harjoitti ja Helsingin yliopiston museota sekä tilapalveluita valituksilla pommitti, Laura Perälä

Pummipalsta

Minne mennä ja mitä tehdä, kun kesä on jo ovella ja menojalkaa vipattaa, mutta opintorahat on kulutettu? Tutkain kokosi yhteen loppukevään maksuttomat menovinkit.

1

Mental Health Art Week: Lempipaikka-työpaja

Piipahda tiistaina 24.5. klo 15–18 välillä Helsingin kaupunginmuseon nonstop-työpajaan visualisoimaan oma tärkeä lempipaikkasi, josta ammentaa voimaa, iloa ja mielenrauhaa. Piirtämisen riemusta nauttimisen lomassa voit pohtia missä tunnet olosi turvalliseksi ja voit olla vapaasti oma itsesi. Aiempaa kokemusta piirtämisestä ei tarvita.

Työpajan ohjaa kuvataiteilija Taina Hakala.

Tapahtuma on osa Mieli ry:n järjestämää Mental Health Art Week -tapahtumaviikkoa, joka järjestetään 23.–29.5.2022. MHAW 2022 viikon teema on toivo ja rohkeus. Tapahtumaviikko on osa Mieli ry:n 125-vuotisjuhlavuotta. Viikon muut tapahtumat löytyvät Mieli ry:n verkkosivuilta.

Helsingin kaupunginmuseo, Aleksanterinkatu 14–18, 00170 Helsinki Ti 24.5.2022, klo 15.00–18.00 www.mieli.fi

4

2

Opistoteatteri: Decamerone

Helsingin työväenopiston Opistoteatteri esittää renessanssiklassikko Decameronea 19.5.2022 saakka.

Italialaisen Giovanni Boccacion tarinoihin perustuvan Joel Elstelän Decamerone-näytelmän on ohjannut Iida-Maaria Lindstedt ja teoksen on sovittanut työryhmä.

Tutkaimen ilmestymisen aikaan näytöksiä on jäljellä ainakin 16.5. klo 19 sekä 19.5. klo 19.

Opistotalo, juhlasali Helsinginkatu 26, 00530 Helsinki

Gradukeilassa

Sotilaat ja seksipuheet; name a more iconic duo. Vilma-Lotta Pajala tarkastelee gradussaan jatkosodan rintamayhteisöjen heteroseksuaalisia maskuliinisuuksia veteraanien muistelmakertomuksien pohjalta.

Yhteisesti jaettu seksuaalisuus seksikertomuksineen ja -fantasioineen oli Pajalan mukaan rintamayhteisöjä tiivistävä tekijä. Naiset ja seksi loivat siteitä joukon jäsenten välille yli sosioekonomisten ja poliittisten rajojen. Lisäksi ne tarjosivat hetken tauon sodan väkivaltaisesta todellisuudesta.

Rintamalla seksitarinoita kerrottiin suhteessa muiden odotuksiin. Näin ollen ne noudattelivat pitkältki yhtenäistä, heteroseksuaalisen maskuliinisuuden mukaista, kaavaa. Aineistossa ilmeni muun muassa seksuaalisen kompetenssin korostamista, uhoamista sekä miehen tunteiden ilmentämisen sopimattomuutta.

Yhteisöjen lisäksi seksin merkitys korostui sodassa yksilötasolla. Sodan rajoittamaa seksuaalisuutta toteutettiinkin erityisesti lomilla. Kokemuksistaan kertomalla ja osallistumalla yhteiseen keskusteluun yksilö rakensi myös omaa kuvaansa miehenä ja seksuaalisena toimijana.

Pajalan gradusta saa pureskeltavaa niin asiantuntija, kuin aiheen tavallisesti sivuuttavakin henkilö. Historiallisen kiinnostavuuden lisäksi gradu tarjoaa relevantin näkökulman heteroseksuaalisen maskuliinisuuden performaatioihin myös nykypäivän sotilasyhteisöissä ja yhteiskunnassa.

Pajalan pro gradu -tutkielman voi lukea Heldasta.

Suora lainaus Pajalan gradusta:

Sotamies Ossi Tuomisen sanoin: “Tästä sen näkee, että koko maailma pyörii vitun ympärillä ja enimmäkseen sen sisällä.”

Tutkivaa gradujournalismia suoritti, Veikka Hintikka

3

Maailma kylässä -festivaali

Kestävän kehityksen festivaali Maailma kylässä järjestetään tänä vuonna toukokuun viimeisellä viikolla. Festivaalitunnelmasta pääsee nauttimaan niin verkon välityksellä kuin ympäri Helsinkiä – festivaali levittäytyy tänä vuonna Allas Sea Poolille, Kauppatorille, sekä Tiivistämöön.

Kevään festivaalin teemat kytkeytyvät ympäristö- ja ilmastokysymyksiin sekä pakolaisuuden ja rauhan aihepiireihin. Festivaalin ohjelmistoon kuuluu niin vapaasti katsottavia elokuvia, kantaaottavia puheenvuoroja kuin konsertteja kansainvälisiltä ja kotimaisilta artisteilta. Näytteilleasettajien Mahdollisuuksien tori löytyy tänä vuonna Kauppatorilta festivaalin viimeisenä päivänä. Tarkemmat tapahtumatiedot Maailma kylässä -festivaalin verkkosivuilta.

Maailma kylässä -festivaali Helsinki / Online, 23.­–29.5.2022 www.maailmakylassa.fi Menovinkit tähän numeroon kokosi Maijastina Tuominen

5

Tyhmä kysymys Hesarissa julkaistu näkemyksesi NATO-kysymykseen puhutti paitsi opiskelijapiireissä, myös Twitterissä kovin sävyin.

Haluaisinkin kysyä sinulta seuraavaa: Miten käydä rakentavampaa NATO-keskustelua?

Tyhmän kysymyksen esitti Saara Pylkkänen

Politiikan tutkija ja kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki vastaa kysymykseen.

Keskustelun polarisaatio ja usein ala-arvoinen taso on laajalti tunnistettu ongelma. Myös yliopistomme on enenevässä määrin varautunut tutkijoihin kohdistuvaan painostamiseen.

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa on pohdittu maalituksen esto-ohjelmaa, jonka lähtökohtana on, että ”yliopiston tutkijoihin ja opettajiin kohdistuva maalittaminen ja uhkailu on lisääntynyt niin sosiaalisessa mediassa kuin reaalimaailmassa”. Olen itse kokenut tämän lukuisia kertoja ja nyt taas viime viikkoina. Ongelma on kehkeytynyt erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yleisen käsityksen mukaan twitter on tässä suhteessa ehkä kaikkein eniten altis sellaiselle laumakäyttäytymiselle, jota voi myös kutsua ”trollaamiseksi” sanan laajassa merkityksessä (eli se ei välttämättä perustu tarkoitukselliseen organisointiin vaan pelkkä löyhä verkosto riittää). Kuten olen taannoisessa blogissani eritellyt tarkemmin, trollaaminen näyttäisi saavan voimaa ennen kaikkea siitä, että se rikkoo järjestelmällisesti eettisen ja järkiperäisen dialogin sääntöjä ja periaatteita vastaan.

Ukrainan sota on johtanut Suomessa jonkinlaiseen joukkohysteriaan.

Tässä media ja sosiaalinen media ja sen ääri-ilmiöt vahvistavat toisiaan.

Suuri osa suomalaisista näyttää kokevan Ukrainan sodan suorana uhkana: ”tämä on talvisodan tois-

into tai sama voisi tapahtua täällä”.

Yleinen johtopäätös on, että tarvitaan isompia pyssyjä suojelemaan Suomea ja siksi Suomen pitää liittyä Natoon.

Pelko on vahva motivaatio ja ajatus on ymmärrettävä, mutta pelon tai vihan pohjalta on vaikea ajatella järkiperäisesti. Omaan ajatteluun uskotaan niin vahvasti, että kaikkeen erimielisyyteen reagoidaan vihamielisesti. Vallitsevassa ilmapiirissä on menty niin pitkälle, että “kriittisyys, analyyttisyys, kausaalisuus ja historiallisuus ymmärretään ‘Venäjän agenttien’ toiminnaksi ja putinismiksi” (kuten eräs monista yksityistä palautetta lähettäneistä kirjoitti).

Tällainen ilmapiiri on myös omiaan kannustamaan sekä sensuuriin että väkivaltaan. Kuten monissa konflikteissa, viholliset alkavat muistuttaa toisiaan: jyrkät anti-putinistit asettuvat putinisteja vastaan keinoin, jotka alkavat näyttää toistensa peilikuvilta. Olen jo vuosia varoitellut, että aggressiivinen riitely, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen ja eri näkemysten polarisoituminen ei tiedä hyvää ja nyt ongelma on edelleen syventynyt.

Kritiikin kääntöpuolena on positiivinen visio argumentaatiosta. Olennaista on keskustelun sääntöjen seuraaminen ja toisten osapuolien kunnioittaminen. Argumentaatio pitää ymmärtää dialogina, jossa on

6

yhteisiä tavoitteita, ei sotana tai riitelynä, ei edes strategisena pelinä.

Kriittisessä ja toistensa vakuuttamiseen pyrkivässä keskustelussa vedotaan usein niihin asioihin, mihin vastapuoli näyttää jo sitoutuneen, tai evidenssiin, joka keskustelussa voidaan hyväksyä ainakin lähtökohtaisesti relevantiksi. Dialogissa on monia eettisiä sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi sitä kenellä on todistamisen taakka tai miten jokaisella on velvollisuus pysyä aiheessa tai tuoda esille vain relevantteja näkökohtia, ja siinä pyritään vakuuttavuuteen ja uskottavuuteen, ei absoluuttiseen todistamiseen. Näin jokainen osapuoli hyväksyy omien kantojensa epäilyn mahdollisuuden ja mielekkyyden. Voisin jatkaa, mutta tässä ei ole mielekästä alkaa tiivistämään argumentaatioteoriaa sen tarkemmin.

Voisin kuitenkin suositella erästä alan suhteellisen tuoretta klassikkoa eli Douglas N. Waltonin kirjaa Informal Logic. A Pragmatic Approach (2. painos, Cambridge University Press, 2008 [1. painos 1989]). Olen käyttänyt sitä vuosia perusoppikirjana eri yliopistojen eri tutkintovaatimuksissa, mutta nykyisten ”isopyörä”-ohjelmien tutkintovaatimuksiin teos ei ikävä kyllä mahtunut.

Ystävällisin terveisin, Heikki

7

Kolumni: Paikallislehdet ovat demokratian kulmakivi

O

diakonserniksi, johon kuuluu tänä päivänä niin Etelä-Suomen Sanomat kuin Pitäjänuutiset.

sallistuin huhtikuussa Journalism and Democracy keskustelupaneeliin. Paneelissa kolme yhdysvaltalaista, alallaan menestynyttä journalistia keskusteli paikallisjournalismin merkityksestä sekä siitä, mitä ongelmia rapistuva paikallismediakenttä tuo tullessaan.

Vaikka panelistit olivat yhdysvaltalaisia ja aiheena oli yhdysvaltalainen mediakenttä, olivat monet huomioista globaaleja. Tärkeimpänä nostettiin esiin demokratian ja paikallismedian vahva yhteys.

Kun ajattelemme demokratiaa, ajattelemme herkästi kansallisia elimiä ja vaaleja. Suomessa kuitenkin merkittävä osa konkreettisesti kansalaisiin vaikuttavista päätöksistä tehdään kunnallistasolla, paikallisesti paikallisten toimesta. Demokratia on myös paljon muuta kuin äänestämistä, se on niin ikään sähköposteja valtuutetuille, epävirallisia ja virallisia keskustelutilaisuuksia, mielenosoituksia, jurinaa ja mutinaa.

Kommunikaatiota. Paikallismediat ovat oleellinen osa tätä demokratian puolta.

Paikallismediat ovat oleellinen osa tätä demokratian puolta.

Vuosia sitten luin kesätyönä vanhoja Korpilahti-lehtiä, kotikuntani pitkäikäistä paikallisjulkaisua. Seitsemänkymmentäluvulla itsenäinen kunta oli poliittisesti eloisa paikka.

Kun Korpilahti liittyi osaksi Jyväskylää, Keskisuomalainen korvasi kylän oman lehden kunnallispolitiikan ensisijaisena ruotijana. Molemmat ovat olleet korvaamaton osa paikallisdemokratian, julkisen keskustelun sekä yhteisöjen rakentamista.

Paikallismediat kohtaavat myös haasteita. Panelisti McKay Coppinsin (The Atlantic) mukaan eräs yksi Yh-

Ei myöskään sovi unohtaa erinäisten yhteisöjen omia julkaisuja. Puoluejulkaisut takaavat, että mediakenttä pysyy poliittisesti moniäänisenä, kun suuren valtakunnalliset julkaisut tavoittelevat laajoja lukijakuntia ja pysyttelevät tiukasti poliittisen spektrin keskivaiheilla. Opiskelijalehdillä on tärkeä rooli yliopistodemokratian toteutumisessa. HYY:n kaavailemat leikkaukset olisivat olleet täysimääräisesti toteutuessaan katastrofaaliset opiskelijayhteisölle. Toimiessani Tutkaimen päätoimittajana kohtasin myös itse painetta Kannunvalajien hallitukselta luopua paperilehdestä.

Jos vallan vahtikoirat eivät ole läsnä paikallisesti, rapauttaa se laajemmin koko demokraattisen järjestelmän ja kulttuurin pohjaa. dysvaltojen arvostetuimpia paikallisjulkaisuja, Chicago Tribune, toimii tänä päivänä reilun sadan toimittajan voimin, kun kaksikymmentä vuotta sitten määrä oli lähemmäksi 700.

Chicagon asukasluku on yli kaksi ja puoli miljoonaa. Myös Suomessa pienempiä lukijakuntia havittelevat Turun Sanomat, Lapin Kansa, ja monet muut julkaisut ovat joutuneet kamppailemaan internetin, huomiotalouden ja muuttuneiden ansaintamallien kanssa. Keskisuomalainen on paisunut valtavaksi paikallisme-

8

Lopulta paikallis- ja pienlehtien merkitys ei rajoitu vain niihin yhteisöihin, joita nämä julkaisut koskettavat. Jos vallan vahtikoirat eivät ole läsnä paikallisesti, rapauttaa se laajemmin koko demokraattisen järjestelmän ja kulttuurin pohjaa. Panelisti, entinen toimittaja Nafar Vanaski korosti, kuinka paljon institutionaalista tietoa katoaa paikallisjournalismin kaventumisen myötä. Vaikka vahvin panelistien jakama tunne oli huoli tulevasta, myös toivoa oli ilmassa. Paikallisuutisointia ei ehkä voida säilyttää sellaisena kuin mitä se oli vielä parikymmentä vuotta sitten. On kuitenkin mahdollista löytää uusia ja korvaavia ratkaisuja.

Teksti: Arttu Uuranmäki, Tutkaimen päätoimittaja 2020 Kuva: Helena Mäkinen

Kolumni: Kaiken takana on toimittaja

“K

riisin keskellä journalismin merkitys korostuu” kuulostaa lähinnä hyviä mediasuhteita hiovan poliitikon ulkoa opetellulta hokemalta tai Suuren Journalistipalkinnon voittaneen toimittajan kiitospuheen alulta. Kliseisyydestään huolimatta se pitää paikkansa, sillä ammatti kuuluu toimivan yhteiskunnan perusinfrastruktuuriin.

Journalismi on niin olennainen osa arkeamme, että sen merkitys helposti unohtuu. Siitä tulee kulutustavaraa, joka otetaan itsestäänselvyytenä.

Venäjän sota Ukrainassa on haastanut toimittajia kaivamaan esiin tietoja äärimmäisen vaikeista olosuhteista. Kirjeenvaihtajat lienevät tästä näkyvin esimerkki. Ylen kirjeenvaihtaja Antti Kurosen kasvot tulivat monille tutuksi sodan alkuvaiheilla, kun eri puolilla Ukrainaa TV-kameroiden edessä seissyt Kuronen välitti sodan kulusta tietoa pääkallopaikalta. Moskovan-kirjeenvaihtaja Erkka Mikkonen puolestaan avasi itänaapurin ajatuksenjuoksua suoraan autokratian sydämestä.

Osallistuin Venäjän hyökkäyssodan alkuvaiheilla toimituskokoukseen, jossa sotaan koitettiin löytää kotimaisia uutiskulmia. Eräs kollegani ehdotti, että laatisimme interaktiivisen kartan, jonka avulla turkulaiset voisivat löytää lähimmän pommisuojansa. Tämä sen varalta, että Venäjä

Journalismin tulee näyttää ihmisille, millainen maailma on.

Kaikessa kauneudessaan ja kaikessa kauheudessaan.

päättäisi seuraavaksi aloittaa sotilaallisen erityisoperaation (ks. sodan) Turussa. Toinen toimittaja puolestaan ehdotti, että voisimme koodata painikkeen, jota klikkaamalla ikävät sotauutiset voisi filtteröidä uutisvirrasta pois. Molemmista ideoista päätettiin lopulta luopua ja hyvä niin.

Journalismin tulee näyttää ihmisille, millainen maailma on. Kaikessa kauneudessaan ja kaikessa kauheudessaan. Toimittajat ovat toki omalta osaltaan todellisuuden luojia, mutta kärsimys ei katoa maailmasta pelkästään olemalla uutisoimatta siitä. Toisaalta, spekulatiivisten uhkakuvien maalailu voi vääristää asioiden laitaa.

Seuraa jalostettu versio muna vai kana -pohdinnasta: pelkäävätkö turkulaiset Moskva-aluksen ylösnousua Aurajoesta ennen vai jälkeen sen, kun heille on alettu tyrkyttää vuorovaikutteisia pommisuojakarttoja?

Jokaisen tulee itse päättää miten ja kuinka paljon kriisiuutisointia seuraa. Toimittajille kyse ei kuitenkaan ole valinnasta, vaan työstä. Työstä, jota tehdään kriisien aikana ja niiden välissä. Luotettava, perinpohjainen ja monipuolinen tiedonvälitys on korvaamatonta, eikä sitä tulisi ottaa itsestäänselvyytenä. Riittää, kun kääntää katseensa itään.

Tiedonhankinnan ja taustoituksen lisäksi uutisointiin sisältyy lukematon määrä koordinointia, reagointia, editointia, visuaalista työtä, koodausta ja näkökulmitusta. Jälkimmäinen vie paljon aikaa ja julkaistu lopputulos kätkeekin usein taakseen myös kasan hylättyjä ideoita.

Teksti: Jaakko Oleander-Turja, Tuottaja, Yle & Tutkaimen päätoimittaja 2021

9

Podcast-suosituksia Journalismista tulee yhä monimuotoisempaa, ja viime vuosina erityisesti audiomaailma on kasvanut voimakkaasti. Suoratoistopalveluista löytyy nykyään paljon laadukasta suomalaista kuunneltavaa joka lähtöön. Tutkain esittelee ajankohtaisia asioita käsitteleviä podcasteja, joita jokainen valtsikalainen voi kuunnella, jos haluaa lisää yhteiskunnallisia teemoja myös vapaaajalleen.

Teksti Jyri Huttunen Kuvitus Milla Paananen

Uutisraportti, Helsingin Sanomat

Tässä podcastissa ajankohtaisia teemoja käsitellään lähinnä huumorin kautta. Viikoittain ilmestyvän podcastin juontajana toimii Tuomas Peltomäki, jonka kanssa uutisista ovat keskustelemassa nykyisessä kokoonpanossa Hesarin politiikan toimittaja Marko Junkkari ja taloustoimittaja Alma Onali.

Uutisraportti käsittelee muutamaa viikon keskeisimmistä teemoista yksinkertaistaen; ajankohtaiset ilmiöt ja niiden taustat perataan perinpohjaisesti. Kantavana ajatuksena on, että Peltomäki pyrkii yksinkertaistamaan ja selventämään kuulijoille ja itselleen monimutkaisia teemoja, joiden asiantuntijoita Junkkari ja Onali ovat.

Podcastin tyyli on melko rönsyilevä ja vapaamuotoinen. Toimittajien persoonat pääsevät jaksoissa valloil-

leen; podissa vitsaillaan, nauretaan ja kiroillaan. Välillä puheet eksyvät uutisista aamurutiineihin tai remontteihin, minkä lisäksi puhutaan paljon Peltomäen kotikaupungista Hyvinkäästä. Uutisraportin jokaisessa jaksossa esitellään kulttuuri- ja mediatuotteita, joihin voi perehtyä.

Uutisraportti sopii niille, jotka eivät muuten ehdi seurata uutisia kovin aktiivisesti. Podcastin kuuntelun voi aloittaa matalalla kynnyksellä, koska se selittää maailmaa hauskasti ja yksinkertaisesti. Uutiset taustoitetaan hyvin ja vaikeat käsitteet ja monimutkaiset rakenteet väännetään rautalangasta.

Toisaalta torstaisin ilmestyvät jaksot kestävät aina yli tunnin, joten voi olla vaikeaa löytää riittävästi aikaa jakson kuunteluun. Jaksot ovat kuunneltavissa muun muassa HS-sovelluksessa ja Spotifyssa.

10

Politbyroo

Politbyroo käsittelee ajankohtaista poliittista keskustelua.

Politbyroo poikkeaa muista yhteiskunnallisista podcasteista siten, että juontajat Sini Korpinen, Matti Parpala ja Juha Töyrylä ovat itsekin poliitikkoja. Näin ollen myös podcastin näkökulma on nimenomaan poliittinen, ja yhteiskunnan teemoja käsitellään politiikasta käsin.

Podcastin keskustelijat edustavat liberaalia helsinkiläistä näkökulmaa, vaikka heidän puoluetaustansa ovat erilaiset. Korpinen ja Parpala ovat kokoomuslaisia ja Töyrylä on demari. Podcastissa poliittiset mielipiteet tuodaan reilusti esiin ja debatti tekee siitä raikasta. Toisaalta podcast ei ole myöskään varsinaisesti journalistinen.

Politbyroossa arvioidaan viikottaisia politiikan käänteitä.

Jaksoissa pyritään analysoimaan viikon aiheita otsikkotasoa syvällisemmin ja ennustamaan tulevaa politiikkaa.

Toisaalta erityisesti Korpinen tuo omat poliittiset näkemyksensä vahvasti esiin, mikä on asiapodcastissa virkistävää.

Politbyroo vaatii jonkinlaista taustatietoa politiikan tapahtumista. Podcastissa käytetään politiikan kieltä, joka voi ajoittain olla kryptistä. Toisaalta analyysi on melko syvällistä, ja politiikan sisältä tulevat näkökulmat ovat kiinnostavia perinteisen journalismin rinnalla.

Jaksot kestävät noin puoli tuntia ja ilmestyvät perjantaisin. Jaksot ovat kuunneltavissa muun muassa Spotifysta, SoundCloudista ja Politbyroon omilta verkkosivuilta.

Uutispodcast, Yle

Ylen pitkäaikainen politiikkapodcast Jaa, ei, tyhjiä, poissa jäi vuodenvaihteessa tauolle. Sen korvikkeeksi esiteltiin maaliskuussa Uutispodcast. Heikki Valkaman ja Reetta Röngän luotsaama podcast keskittyy päivittäin yhteen näkökulmaan ja teemaan, johon syvennytään toden teolla.

Uutispodcastissa haastatellaan asiantuntijoita ja muita journalisteja, jotka osaavat taustoittaa ja esitellä aiheita kattavasti. Aiheiden taustoihin pureudutaan syvällisesti, ja podcast tarjoaa uusia näkökulmia päivän uutisiin. Erityisen virkistävää on ollut, että podcastissa on käsitelty myös muita aiheita kuin Ukrainan sotaa: Muun muassa rikollisuus, hoitajat ja korona

11

ovat saaneet tilaa podcastissa.

Koska Uutispodcast ei tarjoa kattavaa uutiskatsausta, maailman tapahtumien seuraamiseen se ei riitä.

Sen sijaan Uutispodcast sopii paremmin niille, jotka seuraavat uutisia aktiivisesti muutenkin ja haluavat lisää taustatietoja ja laajempia näkökulmia. Podcast on ylemäisen kuiva ja asiallinen, mikä on toisaalta hyvä; monet muut ajankohtaisia asioita käsittelevät podcastit ovat enemmän tai vähemmän viihteellisiä.

Uutispodcast ilmestyy joka arkipäivä, ja jaksot kestävät 20–30 minuuttia. Jaksot ovat kuunneltavissa esimerkiksi Yle Areenassa.

Spontaanimpi some — kriisiajan kiihtyvä reagointi internetissä Ratikkamatkalla selatun TikTok-feedin keskeltä löytyy yhtenä sekuntina henkilöauto pujottelemassa telamiinojen välistä. Seuraavana somevaikuttaja esittelee analyysiaan Minecraftkryptovaluutan eduista. Informaation päivittämisen tarve vie selaajan huomion aina syötteestä seuraavaan, vaikka aiheet saattaisivat pyöriä traagistenkin tapahtumien ympärillä.

Sosiaalisessa mediassa tuntuu olevan tärkeämpää lukea uutisia nopeasti kuin syvällisesti.

Olemmeko itse muuttamassa internetiä entistä “välittömämmäksi” tai spontaanimmaksi?

Näkyykö tämä suhtautumisessamme kriisiajan sosiaalisen median sisältöihin?

Teksti Samuli Leppämäki Kuvitus Milla Paananen

12

Miten sosiaalisen median kulutustahdin kiihtymistä voidaan havainnollistaa? Ensinnäkin sitä näkyy arkisissa kuluttajien tottumusten muutoksissa.

Yhä useampi avaa puhelimensa sormenjälki- tai kasvontunnistuksella pitkien koodien sijaan. Podcastit ja äänikirjat yleistyvät, kun tietoa halutaan imeä nopeampaa tahtia kuin missä silmäparit pysyisivät perässä. Alexandrian kirjasto taskussa tekee tiedonetsinnän prosessista välittömämpää, eikä Ctrl-F:llä PDF:stä napattu tieto jää mieleen yhtä tiiviisti kuin jos se olisi kaluttu vaivalla pölyisen eepoksen hakemistosta.

Muutos on havaittavissa myös somealustojen sisällöllisessä painotuksessa.

Youtube on alkanut alistua TikTokin

nousevalle suosiolle muuttamalla omaa algoritmiaan. Aiemmin sivustolla dominoi vuonna 2012 omaksuttu linja, jossa nimenomaan katsotut minuutit toivat eniten mainostuottoja, eivät näyttökerrat.

Vuonna 2021 kuitenkin nuorekkaamman kilpailijan haasteeseen vastattiin algoritmimuutoksella, joka suosi lyhyempiä kertaluonteisiin klikkauksiin tavoittelevia videoita pitkien sijaan. Samalla näytellyt juonelliset mainokset tulivat pikaisten iskulauseiden syrjäyttämiksi. Ilmiö toistui muillakin alustoilla, kun tunnistettiin käyttäjien tapa lukea vain artikkelin ensimmäiset lauseet. Sisällöstä tehdään

”Sisällöstä tehdään tiiviimpää, että sitä voidaan kuluttaa nopeammin.”

13

tiiviimpää, että sitä voidaan kuluttaa nopeammin.

Muutosta on siis tapahtumassa, mutta nykyajan kriisien ja niitä koskevan viestinnän yleistyessä herää uusi kysymys. Onko mahdollista, että olemme muokanneet ympäristön tällaiseksi juuri siksi, että emme halua miettiä asioita enää niin tarkkaan? Onko keskustelutahdin kiihdyttäminen jonkinlainen oikotie edetä seuraavaan aiheeseen ja välttää epämukava vellominen saman aiheen keskellä?

Tavallaan motivaatio edetä uutisahminnassaan aina tauotta eteenpäin voi tuoda jopa turvan maailman kamaluuksien kohtaamisesta.

Kriisit kiihdyttävät tahtia

Somen käyttö kriisiaikana on olennainen kohde spontaaniuden tarkastelulle, sillä kriisit iskevät varoituksetta. Niissä tapahtuu kehityksiä äkillisempään kuin asiantuntijat ehtivät edes luoda arvioita edeltäneistä tapahtumista. Tiedon välittömässä virrassa on omat riskinsä, sillä lähteiden luotettavuuden arviointi jää usein toiseksi sitaattien hätiköidylle jakamiselle. Syötteet ovat äkkiä vakavista arvioista ja meemeistä sekaisin niin, ettei aina ehdi tunnistaa yhtä toisesta. Kun tahallisen misinformaation levittäjät ja muka-vitsikkäät trollit liittyvät mukaan soppaan, on väärinymmärryksiä huomattavasti helpompaa aiheuttaa kuin korjata.

Välittömien lausuntojen hätiköidyn kokoonpanon ei luulisi olevan organisaatioiden omissa intresseissä, ainakaan ilman yleisön kysyntää sille. Onhan niillä enemmän voitettavaa pidemmällä aikaikkunalla, joka mahdollistaisi tarkemman PR-strategian valmistelun. Negatiivisen julkisuuden riskiä pienentyisi ja useampia luottoluokitukselle haitallisia “kohuja” vältettäisiin. Tunnollisimmat kuluttajat eivät ymmärrettävästi halua myöntää aina aikaa tällaiselle viestinnän suunnittelulle, sillä kokevat toimijoiden lausuntojen vahtimisen moraaliseksi velvollisuudekseen. Onhan rikollistenkin nappaamisessa yllätyksen elementillä funktionsa. Somen välittömyydellä on siis etunsa organisaatioiden toiminnan läpinäkyvyydelle, sillä kunnollinen mainepesu tai misinformaation levitys vie aikansa.

2000-luvun kriiseistä uutisoinnissa on esiintynyt uusi elementti. Aseellisten iskujen uhreiksi joutuneet siviilit ovat kyenneet viestimään omilla laitteillaan sekä toisilleen että maailmalle oloistaan. Tämä on osoittautunut hyödylliseksi vaikkapa silloin, jos lähialueiden virallinen viestintä on halunnut hiljentää tiettyjä ääniä. Parhaimmillaan viestinnän vastuun laajentaminen on pelastanut ihmishenkiä pulasta. Toisaalta herää huoli siitä, onko siviiliuhreille nyt asetettu uusi paine mediafirmojen määrittämien trendien seuraamisesta vain saadakseen oman äänensä kuuluviin.

Välitön viestintä voi akuutissa tilanteessa olla jonkun pelastus, mutta otteen saaminen sitä seuraavasta narratiivista käy itsestään.

”Onhan rikollistenkin nappaamisessa yllätyksen elementillä funktionsa.” Äänitorvet lisääntyvät

Yksittäisilläkin someinfluenssereilla tai twitteristeillä saattaa olla enemmän valtaa kuin kuvittelevatkaan.

Suuri seuraajamäärä saattaa vaikka käyttää henkilöä ensisijaisena tietolähteenään aihealueesta, kun motivaatio uppoutua virallisiin uutisiin haihtuu. Huomion kilpailussa voittavat he, jotka saavat nopeimmin oman tarinansa läpi, ei niinkään he joilla sen takana on em-

piirisesti kestävin näyttö.

Vallankäytön arvioinnin velvollisuus on vuotamassa perinteiseltä medialta aivan tavallisille netin sisällöntuottajille. Firmat saattavat jopa hyödyntää ilmiötä yhteistyössä influensserien kanssa näyttäytyäkseen nuorekkaammilta.

Enää ei tarvitse edes olla fyysisesti ensimmäisenä paikalla toimiakseen hetken toimittajan asemassa. Riittää, että on ensimmäisten joukossa, joilla on jotain sanottavaa asiasta.

Viime aikoina someaktiivit ovat myös vaikuttaneet siihen, miten perinteinen media toimii, kritisoimalla vaikka Ylen toimintaa. Somen suurin anti ja suurin kirous on se, että kenestä tahansa voi siellä tulla suosittu, oli koulutusta viestinnästä tai ei. Vaarana on, että kuva tapahtumista, jonka Fortnite-skinejä unboxaava tubettaja on seuraajilleen jakanut, jää ainoaksi, jonka he saavat. Kun kuka tahansa voi olla vallan vahtikoira, voi kuka tahansa olla myös valheellisen viestinnän työkalu.

Kriittisyyttä kaikelle

Vastuu lankeaa jälleen seuraajille itselleen osata käyttää mediakriittisyyttä ja monipuolistaa uutislähteitään, kuten ala-asteelta asti on jo jauhettu opettajien Wikipediaa mollatessa. Totuus on kuitenkin, että nopeaan tunnepohjaiseen viestiin on helpompi tarttua kuin vaivautua itse “perusteelliseen” taustatutkimukseen. Ja kun kriisejä tapahtuu harvasen päivä ja viestintää niistä on olemassa moninkertaisesti enemmän, ei ole ihme, että helpot ja nopeat vastaukset kysymyksiin jäävät voitollisiksi.

”Maailman tietotulvan määrä on eskaloitunut ja sitä myötä aika, jota yksittäiseen aiheeseen on edes varaa uhrata, alati vähäisempi.”

Somen spontaanius ei siis ole ainakaan yksinomaan käyttäjistään kiinni. Maailman tietotulvan määrä on eskaloitunut ja sitä myötä aika, jota yksittäiseen aiheeseen on edes varaa uhrata, alati vähäisempi. On tärkeää muistaa ero ajassa, joka kuluu tietoiskun lukemiseen verrattuna sen kirjoittamiseen. Ja onhan sisällön tuottamista itsessään helpotettu huomattavasti. 30 sekunnin TikTok-videon kuvaaminen puhelimella vuonna 2022 sujuu suhteessa vaivattomammin kuin tunnin pituisen Youtube-analyysin editointi vuonna 2012. Kynnys uskotella itselleen olevansa “perehtynyt” asiaan on nykyään ehkä pelottavankin matalalla.

Kriisien aktiivisessa seuraamisessa on omat riskinsä. Se voi lannistaa omaa jaksamista muistuttaessa ihmistä voimattomuudestaan älylaitteen näytöltä avautuvan maailman suuruuden edessä. Tai se voi turruttaa omat kärsimyksen kohtaamiseen liittyvät empaattiset kyvyt yliannostuksen johdosta. Mutta ollakseen kunnioitettu kannanottaja somessa, ei tarvitsekaan olla kaiken asiantuntija. Tai ainakaan ensimmäisenä esittämässä sellaista.

14

15

Maria Pettersson vihaa sensuuria ja nauraa propagandalle: ”Ihmisillä on oikeus saada tietoa, vaikka se olisi ihan kakkaa” Teksti Joakim Kullas Kuvat Armas Weselius

Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson tuntee Suomen ja Venäjän mediat läpikotaisin. Nyt hän kertoo, miksi Venäjän valheiden seuraaminen on tärkeää ja miten media on edesauttanut Nato-prosessia.

J

ournalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson nostaa jalat pöydälle toimistossaan Hakaniemessä. Pettersson on tuttu näky mediassa, kun puhutaan Venäjästä, sen tiedotusvälineistä ja sananvapauskysymyksistä. Hän on suomalaisten ikkuna Venäjän mediaan ja sen sekaviin edesottamuksiin. Venäjä-tuntemus tulee Petterssonilla selkäytimestä. ”Venäjä ei ollut oma valintani, vaan minut laitettiin 6-vuotiaana Suomalais-venäläiseen kouluun.

Luin myös Kallion lukiossa pitkää venäjää ja opiskelin yliopistossakin venäjää ja slaavilaisia kieliä”, Pettersson sanoo.

Hän on ehtinyt pyörähtää myös valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskelemassa viestintää sekä kuluttanut kauppakorkeakoulun penkkiä.

”En ole valmistunut mistään, mutta pisimmällä opintoni ovat venäjän kielestä ja kirjallisuudesta”, Pettersson huomauttaa.

Haaveet kaatuvat Tummanpuhuvasti pukeutuva päätoimittaja haaveili aluksi diplomaatin urasta, mutta ystävät kommentoivat urahaaveita kärkkäästi. ”Ystäväni sanoivat, että jos sinut päästetään maailmalle hillumaan, se on diplomaattinen selkkaus kolmessa minuutissa”, Pettersson nauraa.

Myöhemmin Pettersson alkoi kuitenkin kyseenalaistaa koko suurlähettiläsjärjestelmää. Lähetystöjä on paljon EU-maissa, mutta ei esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tai muissa kaukomaissa.

Muutaman vuoden välein vaihtuvat diplomaatit pyörivät pääosin

16

omissa porukoissaan eivätkä integroidu asemapaikkaansa. ”Tuntuu, että heillä on joka päivä jotain diplomaattisten siteiden solmimisen vuosipäiviä. Siellä sitten diplomaattien rouvat valittelevat, että pitäisi juoda vähemmän valkoviiniä.”

Romuttuneet diplomaattihaaveet vaihtuivat innostukseen toimittajan urasta. Spontaanisti tarjottu risteilyjuttu Helsingin Sanomiin avasi ovet journalismiin ja ensimmäisen työpaikkansa Pettersson nappasi City-lehdestä. Sen jälkeen hän on työskennellyt Ylioppilaslehdessä, Helsingin Sanomilla, Ylellä freelancerina, europarlamentaarikon avustajana ja nyt Journalisti-lehdessä. Pettersson työstää tällä hetkellä toista tietokirjaansa historian merkittävistä naisista.

Venäjällä asunut, työskennellyt ja

“Riippumaton media on kriisiaikana välttämätön.” opiskellut Pettersson tuntee myös venäläisen journalismin läpikotaisin. Se on tunnetusti täysin erilaista kuin länsimaissa. Tämä näkyi jo yliopistolla. ”Se oli ihan hirveää. Kun journalismin opiskelijat tekevät pehmopornotyttökalenterin tukeakseen Putinia, en edes tiedä mistä aloittaisin tämän keskustelun”, Pettersson taivastelee.

Ilmapiiri on kuitenkin kiristynyt viimeisten vuosien aikana, eikä Pettersson haluaisi enää asua Venäjällä.

Useat hänen ystävistään ovat paenneet maasta viimeistään Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 2000-luvulla osa journalismin opiskelijoista ajatteli menevänsä jonain päivänä töihin riippumattomaan mediaan. ”Silloin oli vielä helpompi hengittää kuin nyt”, Pettersson huokaa.

Media maanpuolustuksessa Venäjän hyökkäyssota on näkynyt suomalaisessa mediassa ennennäkemättömällä tavalla. Ukrainaa seuraamaan on haalittu kaikki kynnelle kykenevät toimittajat ja maahan on lähetetty runsaasti kirjeenvaihtajia.

Sosiaalisen median vääräleuat ovat arvelleet, istuuko Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola enää televisiossa vapaaehtoisesti vai väkivallan uhalla pakotettuna. Pettersson seuraa kotimaisen median tilannetta aitiopaikalta. ”Riippumaton media on kriisiaikana välttämätön ja tärkeä tiedollisista, strategisista ja puolustuksellisista syistä”, Pettersson linjaa.

Petterssonin mukaan medialla on

Maria Petterssonin oppositiokaverit ovat paenneet Venäjältä ilmapiirin kiristyessä. vahva maanpuolustuksellinen elementti. ”Kun ihmisillä on tietoa, olemme paremmin immuuneja infosodalle.

Maanpuolustukseen kuuluu monia asioita ja yksi niistä on se, että ihmiset ymmärtävät, jos heitä vastaan hyökätään informaation keinoin.”

Pettersson on kuitenkin huolissaan siitä, antaako media ihmisille totuudenmukaisen kokonaiskuvan

17

sotatilanteesta. Suurin osa suomalaisista on luonnollisesti Ukrainan puolella ja näkökulma vääntyy helposti sen mukaan. ”Onko todellakin niin, että Venäjä mokailee koko ajan ja Ukrainan puolella voitetaan? Ettei tule kauheaa yllätystä, jossa olemme luulleet Ukrainan olevan vahvoilla, vaikka näin ei tosiasiassa ole”, Pettersson pohtii.

Petterssonin ensimmäinen juttu oli risteilyreportaasi Helsingin Sanomiin.

18

“Propagandassa on aina se ongelma, että joku voi uskoa sitä.”

Venäläiset sotilaat nimittäin kompastuivat omaan näkökulmaansa.

Maassa on paljon tarinoita, joissa sotilaat oikeasti luulivat ukrainalaisten ottavan heidät vastaan hymyin ja kukkasin, Pettersson sanoo. ”Propagandassa on aina se ongelma, että joku voi uskoa sitä. Kun tuleekin luotia eikä kukkia, niin sitten oltiinkin kusessa.”

Perusoikeuksien puolesta Venäläistä propagandaa on alettu sensuroida kovalla kädellä maan aloittaman hyökkäyssodan jälkeen.

Euroopan unioni kielsi Kremlin äänitorvena toimivien Sputnikin ja RT:n lähettämisen jäsenmaiden alueella. Päätös tehtiin yön yli eikä asiasta käyty minkäänlaista kansalaiskeskustelua. Petterssonin mielestä estäminen oli virhe. ”Ensimmäinen syy on sananvapaus. Siihen kuuluu oikeus sanoa ja oikeus vastaanottaa tietoa. Tästä jälkimmäisestä puhutaan vähemmän.”

Hänen mukaansa EU-maat ovat rikkoneet kansalaistensa oikeutta vastaanottaa tietoa estäessään venäläisiä uutiskanavia. Pettersson korostaa, että päätös olisi vaatinut erittäin hyvät syyt ja perustelut, jotka olisi pitänyt myös kertoa kansalaisille.

Samoista syistä hän on itse raportoinut Venäjän median puheita suomalaisille. Kansalaisten, poliitikkojen ja Puolustusvoimien on Petterssonin mukaan tärkeää tietää, mitä rajan takana kerrotaan kansalaisille. Myös siksi, että Venäjällä tapahtumat alkavat aina siitä, että kansalle kerrotaan jotain ja sillä perustellaan seuraavat toimet. ”Kysymys ei ole siitä, onko suomalaisille tärkeää kuulla Venäjän valheita. Kysymys on oikeudesta saa-

da tietoa, vaikka se tieto olisi ihan kakkaa.”

Ainoa ärsyttävän hidas ja vaikea ratkaisu on sivistys ja koulutus.”

Petterssonin mukaan venäläiset eivät itsekään usko kaikkea hallituksen propagandaa. Esimerkiksi väitteet kahden venäläisoligarkin laajennetuista itsemurhista eivät luultavasti uppoa kansaan. On päivänselvää, että heidät salamurhattiin. Petterssonin teorian mukaan tämä on propagandan tarkoitus.

Olemmeko sotapsykoosissa?

”Hallitus haluaa, että kaikki tajuavat asian oikean laidan, vaikka täytyy väittää jotain muuta. Se on viesti muille, jotka harkitsevat ryttyilemistä.”

Toisen teoriansa Pettersson keksi vieraillessaan Pohjois-Koreassa, joka on eräs maailman sulkeutuneimmista valtioista. Jos kukaan ei koskaan osoita vallanpitäjien valheita ja vaadi heitä edesvastuuseen, voivat sikariportaan henkilöt päästellä suustaan mitä tahansa. ”Eihän Venäjällä ole median edustajaa, joka sanoisi: anteeksi herra FSB:n johtaja, mutta te valehtelette ja tämä on täyttä shaibaa!” Pettersson täräyttää.

Sananvapauden puolustaminen sekä valeuutisten ja muun propagandan torjuminen voi kuitenkin osoittautua hankalaksi yhtälöksi.

Pettersson muistuttaa, että esimerkiksi MV-lehden kaltaisia valeuutissivustoja ei ole tuomittu valehtelusta, vaan kunnianloukkauksen kaltaisista rikoksista. Koska valehtelua ei voi tai kannata kieltää lailla, valeuutisia tulee aina olemaan jonkin verran, Pettersson sanoo. ”Ihminen saa perustaa nettisivun ja kirjoittaa sen täyteen valheita. Se ei ole laitonta, vaan pelkästään rasittavaa ja mahdollisesti vaarallista.

“Anteeksi herra FSB:n johtaja, mutta tämä on täyttä shaibaa!”

19

Jos Venäjällä tiedotusvälineet ovat täynnä huuruisia väitteitä homouusnatsien salamurhajuonista ja ukrainalaisten tekemistä kansanmurhista, Suomessa palstatilaa dominoi Nato-keskustelu. Putinin hyökkäys murensi Suomen turvallisuuspolitiikan pohjan yhdessä yössä ja Naton kannatus singahti katosta läpi. Petterssonin mukaan uusi tilanne on tuonut Nato-journalismiin lisää syvyyttä. Aikaisemmin lehdet pallottelivat lähinnä sillä, kuka vastustaa liittymistä ja kuka ei. Nyt puhutaan siitä, mitä Natossa oleminen oikeastaan tarkoittaa. ”Mitä velvollisuuksia meille tulisi?

Eihän se ole niin, että menemme Natoon ja saamme kaiken ilman minkään antamista”, Pettersson pohtii.

Journalisti-lehti teki suurten tiedotusvälineiden päätoimittajille kyselyn heidän medioidensa Nato-kannoista. Sen perusteella Naton kannatus on tiedotusvälineissä vahvaa. Entinen ulkoministeri ja pitkän linjan demaripoliitikko Erkki Tuomioja kiirehti huomauttamaan, että suomalainen media on joutunut ”sotapsykoosiin”. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän leimaa koko suomalaisen median huonoksi kevyin perustein”, Pettersson tuumii.

Pettersson sanoo keskustelleensa Tuomiojan kanssa siitä, miten vahingollista on pitkällä tähtäimellä, kun korkean profiilin poliittiset vaikuttajat solvaavat jatkuvasti mediaa. ”Trump on tämän kulminaatio.

Normaali mediakritiikki kohdistuu tiettyihin juttuihin, toimittajiin tai lehtiin. Koko Suomen median leimaaminen kelvottomaksi vain nakertaa luotettavan median uskottavuutta.”

Oli sotapsykooseista mitä mieltä hyvänsä, medialla on ollut merkittävä rooli Suomen Nato-keskustelussa. Pettersson muistuttaa, että Nato ottaa jäsenikseen vain valtioita, joissa liittymistä kannattaa enemmistö kansasta.

Suomessa asiasta ei ole järjestetty kansanäänestystä, vaan liittymishalua on todisteltu median tekemillä gallupeilla.

“Ihminen saa perustaa nettisivun ja kirjoittaa sen täyteen valheita.”

”Media on näin edesauttanut liittymistä. En sano, että se on hyvä tai huono asia, mutta se on mielenkiintoista”, Pettersson sanoo.

Ammattilaisen uravinkit Pettersson kannustaa valtiotieteiden opiskelijoita harkitsemaan uraa journalismin parissa.

Häntä ärsyttää jatkuva alan ahdingosta valittaminen, jota erityisesti journalismin opiskelijat joutuvat kuuntelemaan jo yliopiston ensimmäisistä päivistä lähtien. Vaikka työpaikat ovat vähentyneet runsaasti viimeisten vuosien aikana, alalla on edelleen tulevaisuutta. ”Täällä tehdään kuitenkin todella iso määrä törkeän laadukasta journalismia joka päivä.

Ihmiset haluavat lukea, katsoa ja kuunnella sitä”, Pettersson hehkuttaa.

Media-alan kova ammattilainen ei päästä valtiotieteiden opiskelijoita helpolla. Hänen mukaansa he ovat niitä, jotka muuttavat maailmaa tulevaisuudessa tutkimuksella, politiikalla, journalismilla tai muilla keinoilla. Tämä tuo mukanaan myös paljon vastuuta.

Maria Pettersson lyhyesti Ikä: 37 Kotipaikka: Helsinki Perhe: aviopuoliso Harrastukset: roolipelit, pienet slaavilaiset kielet, kuolleet diktaattorit

”Sinun käsissäsi on se, miltä Suomi näyttää viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Eli ei paineita”, Pettersson naurahtaa.

20

Organisaatioesittelyssä:

Helsingin Yliopiston Akateeminen Shakkiklubi Teksti Akseli Mikkola

Helsingin Yliopiston Akateeminen Shakkiklubi on tuore vuonna 2021 perustettu järjestö. Järjestämme Helsingin alueella peli-iltoja. Peliillat ovat avoimia kaikentasoisille olit sitten kokenut konkari tai Queen’s Gambit -sarjan innoittama aloittelija.

Järjestämme peli-iltoja kerran kuukaudessa, mutta tarkoituksena on järjestää niitä tulevaisuudessa useammin.

Kahdeksan hengen hallituksemme kaipaa myös järjestötoiminnasta kiinnostuneita kiinnostuneita shakki-intoilijoita sekä uusia jäseniä.

Mukaan voi liittyä olit sitten mistä tahansa korkeakoulusta, mutta tarvitsemme erityisesti lisää Helsingin Yliopiston opiskelijoita jäseniksemme jäsenehtojen täyttymiseksi.

Ota siis haltuun Facebook ja Instagram sivumme. Tiedotamme niissä tulevista peli-illoista ja tapahtumista. Tavataan shakin parissa!

Facebook: Helsingin Yliopiston Akateeminen Shakkiklubi Instagram: @akateeminenshakkiklubi

21

Luoteja, väkivaltaa ja vankilaa – työ sananvapauden etulinjassa voi viedä hengen Toimittajat, valokuvaajat ja heidän avustajansa työskentelevät ympäri maailmaa kertoakseen yleisölle totuuden merkittävistä tapahtumista. Osa maista pyrkii estämään tämän keinolla millä hyvänsä. Toimittajat, valokuvaajat ja heidän avustajansa työskentelevät ympäri maailmaa kertoakseen yleisölle totuuden merkittävistä tapahtumista. Osa maista pyrkii estämään tämän keinolla millä hyvänsä.

Teksti Joakim Kullas

Suomi on vuodesta toiseen paistatellut Toimittajat ilman rajoja -järjestön (RSF) julkaiseman lehdistönvapausindeksin kärjessä. Vuonna 2021 Suomessa oli maailman toiseksi vapain lehdistö heti Norjan jälkeen. Maailmalla tilanne on kuitenkin toinen. Totuus on merkittävä vihollinen erityisesti autoritäärisille hallituksille ja rikollisryhmille. Sen leviämistä pyritään estämään väkivallalla sekä vangitsemalla journalisteja.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön raportti paljastaa, että vuosi 2021 oli ennätyksellisen huolestuttava vangittujen toimittajien osalta. Viime vuonna maailmalla oli vangittuina 488 toimittajaa, joista 60 oli naisia.

Vangittujen toimittajien määrä nousi peräti 20 prosenttia vuodesta 2020.

«Ennennäkemätön nousu mielivaltaisessa vangitsemisessa johtuu pääasiassa kolmesta maasta, joiden hallitukset eivät välitä kansalaistensa kaipuusta demokratiaan. Lukujen suuruus kuvastaa myös sitä, että riippumattoman median kimppuun käydään yhä säälimättömämmin”, raportissa kirjoitetaan.

Diktaattorit totuuden kimpussa

Ukrainan sodan uhrit

Viime vuonna Myanmar, ValkoVenäjä sekä Kiina tiukensivat otettaan demokratiaa vaativista kansalaisistaan.

Sotilasvallankaappauksen myötä Myanmarissa puhkesi mielenosoituksia, joista raportoineita toimittajia vangittiin peräti 53. ValkoVenäjän diktaattori Aleksandr Lukashenko pakotti Ryanairin reittilennon laskeutumaan Minskin lentokentälle tekaistun pommiuhan varjolla vangitakseen häntä kritisoineen toimittajan ja oppositiopoliitikon Roman Protasevitšin. Myös Kiinan presidentti Xi Jinping vangitsi lukuisia toimittajia kaapatessaan Hong Kongin tiukemmin Pekingin puristukseen.

Esimerkiksi Fox Newsin kokenut sotakuvaaja Pierre Zakrzewski sekä ukrainalainen Oleksandra Kuvshynova tapettiin Kiovan ulkopuolella sijaitsevassa Horenkan kylässä. Fox Newsin lausunnon mukaan Zakrzewskia ja muita toimittajia kuljettanutta autoa kohti tulitettiin. Ukrainan sisäministeriön sekä presidentti Volodymyr Zelenskyi sanovat, että toimittajat kuolivat Venäjän tykistöiskussa.

Välillä toimittajat maksavat totuuden välittämisestä kovimman mahdollisen hinnan. Heitä murhataan tarkoituksella ja heitä kuolee esimerkiksi ristitulessa sota-alueilla työskennellessä.

Yhdysvaltalaisen Committee to Protect Journalists -yhdistyksen (CPJ) mukaan tänä vuonna maailmalla on kuollut jo 15 toimittajaa, joista suurin osa on menehtynyt Ukrainan sodassa.

22

Muiden Ukrainassa kuolleiden joukossa ovat muun muassa Reutersille, BBC:lle ja Associated Pressille työskennellyt ukrainalainen valokuvaaja Maks Levin sekä latvialaisen The Insiderin palveluksessa toiminut Oksana Baulina. Levin katosi matkalla kuvaamaan Venäjän ja Ukrainan joukkojen taisteluita ja hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin Vyšhorodin kylän lähettyviltä. Baulinan tappoi venäläisten tykistötuli hänen työskennellessään Kiovassa.

Sota-alueilla työskentelevät toimittajat ottavat suuren riskin pyrkiessään tuomaan yleisölle totuudenmukaista tietoa sodasta ja sen vaikutuksesta

esimerkiksi alueen siviiliväestöihin.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osaston puheenjohtaja Yrsa Grüne-Luoma kertoo, että esimerkiksi liikenne on kriisialueilla kuitenkin usein vaarallisin tekijä. Toimittajiin saattaa hänen mukaansa kohdistua vihaa ja väkivaltaa myös pelkkien kysymysten esittämisestä. Venäjän hyökättyä Ukrainaan RSF on perustanut Lvivin kaupunkiin lehdistötoimiston, josta maassa työskentelevät toimittajat voivat lainata muun muassa kypäriä, luotiliivejä ja kännyköitä.

Syyrian kuolemanloukku Toimittajia kuolee taisteluiden ristitulessa ja liikenteessä, mutta välillä heihin kohdistettu viha muuttuu silkaksi murhanhimoksi. Diktaattori Bashar Al-Assadin aloittamassa Syyrian sodassa on kuollut satoja tuhansia ihmisiä, toimittajat mukaan lukien. CPJ:n mukaan sodan tappavin vuosi oli 2012, jolloin jopa 31 toimittajaa kuoli Syyriassa. Osa heistä murhattiin tarkoituksella.

Eräs eniten mediahuomiota saanut kuolemantapaus tapahtui Syyriassa Homsin kaupungissa vuonna 2012.

”Hallitukset eivät välitä kansalaistensa kaipuusta demokratiaan.”

The Sunday Timesin kuuluisa sotakirjeenvaihtaja Marie Colvin matkusti valokuvaaja Paul Conroyn kanssa Syyrian armeijan saartamaan Homsin kaupunkiin salakuljettajien käyttämää viemäriputkea pitkin. The Sunday Timesin mukaan kaupunkia pommi-

tettiin jatkuvasti, vaikka suurin osa kaupungin asukkaista oli siviilejä. Assadin tarkka-ampujat vaanivat niitä, jotka uskaltautuivat Homsin autioille kaduille. Naisia, lapsia ja jopa pieniä vauvoja kuoli jatkuvasti.

Colvin järkyttyi näkemästään. Hän koki maailman katsovan sivusta, kun viattomia siviilejä murhattiin tarkoituksella. Assad itse väitti pommittavansa vain kaupungissa tukikohtaansa pitäviä terroristeja. Colvin halusi saada tiedot Homsin kauheuksista ihmisten tietoon mahdollisimman nopeasti ja päätti kertoa niistä puhelimessa useiden televisiokanavien suorassa lähetyksessä. Hän tiesi, että CNN:lle puhumisella oli eniten vaikutusta, sillä kanavaa katsottiin myös Valkoisessa talossa.

«On täysi valhe, että he yrittävät osua vain terroristeihin. Tänne ammutaan raketeilla, tankeilla sekä ilmatorjuntaaseilla. Syyrian armeija pommittaa kylmettyneiden ja nälkiintyneiden siviilien kaupunkia”, Colvin kuvaili CNN:n tähtitoimittaja Anderson Cooperille.

Seuraavana päivänä Assadin joukkojen raketit iskivät Baba Amran kaupunginosassa sijaitsevaan mediakeskukseen.

Marie Colvin ja ranskalainen valokuvaaja Rémi Ochlick kuolivat välittömästi. Valokuvaaja Paul Conroy loukkaantui, mutta selvisi hengissä.

Syyrian armeija oli jo pitkään yrittänyt paikantaa Baba Amran mediakeskusta, josta paikalliset aktivistit välittivät tietoa kaupungin siviilien kärsimyksestä.

Colvinin suorissa lähetyksissä käyttämä satelliittipuhelin paikannettiin samaan mediakeskukseen, josta paikallinen ilmiantaja oli aiemmin kertonut

23

hallinnon joukoille. Syyrian armeijasta loikanneen ilmiantajan mukaan Assadin upseerit kokoontuivat murhan jälkeen ja nostivat maljan ”onnistuneelle operaatiolle”. ”Colvin oli koira ja nyt hän on kuollut”, kenraalimajuri Shahadah sanoi tilaisuudessa ilmiantajan mukaan.

Toimittajat maalitauluina Colvinin tapaus on räikeä esimerkki tilanteesta, joissa autoritäärinen hallinto murhaa toimittajia estääkseen vapaan tiedon kulkemista. Usein suuressa vaarassa ovat myös kotimaissaan toimivat journalistit, jotka tutkivat

”Riippumattoman median kimppuun käydään yhä säälimättömämmin.” esimerkiksi hallinnon korruptiota tai rikollisryhmien toimintaa. Tästä syystä esimerkiksi Meksikossa murhataan rikollisten ja poliitikkojen hämäräpuuhia penkovia toimittajia melkein joka vuosi. Myös Venäjä on hyökkäyssotansa jälkeen iskenyt toimittajien kimppuun yhä lujemmin.

Jos pressikortti ja muut toimittajan tunnukset ovat menneinä vuosina suojanneet työtään tekeviä journalisteja kriisialueilla, nykyään tilanne on toisin. Toimittajista on tullut maalitauluja niin ulkomailla, kuin itsevaltaisten hallintojen puristuksissa olevissa kotimaissaankin. Luodit, vankila ja maanpako ovat asioita, joiden ei pitäisi olla osa journalistista työtä. Sotien ja valheiden täyttämässä nykymaailmassa totuuden kertomisen merkitys korostuu entisestään.

Rakoileeko Venäjän vaihtoehtoinen todellisuus vielä sosiaalisessa mediassa?

Elämä Venäjän rajan läheisyydessä tuntuu voimattomalta. Lännen ja Venäjän välissä on venäläisen valtiollisen propagandakoneiston rakentama muuri, jonka takana mustaa ei häpeillä selittää valkoiseksi. Sosiaalista mediaa on vaikeampi hallita ja se onkin tarjonnut monissa maissa alustan hallintoa vastustaville ajatuksille, mutta onko liikkumatila sielläkin käynyt Venäjällä olemattomaksi?

Teksti Anni Juvonen Kuvitus Niilo Heinonen

24

M

ielipidemittausten mukaan Putinin ja Ukrainan hyökkäyssodan kannatus vaikuttaa kansalaisten keskuudessa vahvalta, mutta mittausten luotettavuuteen on toki suhtauduttava varauksella maan nykytilanteessa, jossa kritiikin esittäminen on tehty vaaralliseksi. Vastustajia on pyritty hiljentämään järein keinoin esimerkiksi asettamalla sotaa koskevien virallisesta totuudesta poikkeavien tietojen levittäminen rangaistavaksi pitkin vankeusrangaistuksin. Valtionhallinnon toimien kannatus nojaa joka tapuksessa vahvasti valtiollisen median jo kauan pohjustamaan länsivastaiseen narratiiviin Venäjän toimien oikeutuksesta.

Venäjällä ei ole jäljellä yhtään valtiosta riippumatonta televisiokanavaa. Levada-tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2019 kuitenkin jo kolmasosa venäläisistä luki uutiset joko kokonaan tai pääasiallisesti internet-lähteistä ja yli puolet käytti vähintään viikoittain jotakin sosiaalista mediaa. Tutkimuksen mukaan luottamus tv-uutisten sisältöön oli laskenut 80 prosentista hieman yli 50 prosenttiin samalla kuin etenkin nuorten luottamus sosiaalisen median lähteisiin kasvoi. Valtionhallinnon on täytynyt kohdistaa kritiikin hiljentämiseen pyrkivää operaatiotaan siis enenevissä määrin sosiaaliseen mediaan.

Aina ei ole tarvittu edes julkaisemista, vaan pelkkä julkaisuista tykkääminen tai niiden jakaminen on voinut riittää syytteen nostamiseen Taustalla vuosien kontrolli Vaikka ote sananvapaudesta kiristyi näyttävin rajoituksin pian sen jälkeen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen sodan Ukrainassa, sosiaalisen median kontrollissa ei ole Venäjällä mitään uutta. Vuonna 2002 säädettyä niin sanottua ääriajattelun vastaista lakia on sovellettu viime vuosina mielivaltaisesti esimerkiksi Venäjän yhteiskunnalliselle tilanteelle naureskelevia meemejä jakaneisiin somekäyttäjiin. Aina ei ole tarvittu edes julkaisemista, vaan pelkkä julkaisuista tykkääminen tai niiden jakaminen on voinut riittää syytteen nostamiseen. Myös Venäjän valtion organisoimasta muun muassa sosiaalista mediaa vääristelevästä ja valeuutisia levittävästä trolliarmeijasta on tiedetty jo kauan.

Venäjän uutisoitiin kesällä 2021 testanneen irrottautumista maailmanlaajuisesta internetistä.

Niin sanotun omavaraisen internetin projektin on tarkoitus reitittää nettiyhteydet valtiollisen keskusvalvomon kautta, minkä avulla olisi mahdollista estää lähes totaalisesti pääsy ulkomaiden internetiin ja valvoa toimintaa verkossa yhä tehokkaammin. Sen toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa.

Toimintaa sosiaalisessa mediassa pyritään suit-

25

simaan myös nimeämällä sisällöntuottajia ulkomaalaisiksi agenteiksi.

Huhtikuussa Venäjän oikeusministeriön agenttilistalle lisättiin uusia yksityishenkilöitä. Heidän joukossaan oli sarjakuvataiteilija Sergei Jolkin, joka on viime aikoina kommentoinut Instagram-tilillä @elkin_cartoon julkaistuilla piirroksillaan muun muassa tv-propagandaa ja somealustojen blokkaamista, sekä 10 miljoonan tilaajan YouTube-kanavaa pitävä toimittaja Juri Dud. Vaikka Instagramiin, Facebookiin ja Twitteriin pääsy Venäjän verkosta suljettiin maaliskuussa, ei eston kiertäminen VPN-palvelun avulla ole tuottanut monillekaan vaikeuksia. Jäljellä ovat myös paikalliset sosiaaliset mediat, kuten Facebookin kaltainen VKontakte, jota ei voi pitää turvallisena ympäristönä kriittisten näkemysten esittämiseen. Venäjän valtio omistaa yhtiöstä nykyisin enemmistöosuuden.

Palvelun perustaja Pavel Durov joutui jättämään yhtiön, kun Venäjän valtion turvallisuuspalvelu FSB oli painostanut yhtiötä luovuttamaan tietoja Maidanin mielenosoituksiin osallistuneista Ukrainassa.

Suurin osa medioista nimettiin ulkomaalaisiksi agenteiksi, minkä seurauksena esimerkiksi kaikkiin sosiaalisen median julkaisuihin oli liitettävä varoituksenomaisesti suuraakkosin kirjoitettu pitkä selostus agenttistatuksesta Riippumaton media somessa Ei-valtiollisen median elintila kutistui vähitellen jo ennen hyökkäystä Ukrainaan. Suurin osa medioista nimettiin ulkomaalaisiksi agenteiksi, minkä seurauksena esimerkiksi kaikkiin sosiaalisen median julkaisuihin oli liitettävä varoituksenomaisesti suuraakkosin kirjoitettu pitkä selostus agenttistatuksesta, ja muutoinkin toiminta vaikeutui.

Yksi harvoista ei-valtiollisista medioista on Dožd. TV-kanavana aloittaneen ja hallinnon toimien pakottamana nettiin siirtyneen Doždin eloonjäämistaistelua kuvattiin vuonna 2021 julkaistussa dokumentissa F@ck this job. Dožd keskeytti toimintansa pian Venäjän hyökkäyksen alettua. Viimeisenä julkaisunaan Instagramissa Dožd julkaisi tarinoissaan videon, jossa te-

Se oli viittaus vuoden 1991 vallankaappausyritykseen, jolloin kaikki TV-kanavat hiljenivät tapahtumista lähettäen kuvaa vain kyseistä balettiesityksestä. levisiossa pyöri mustavalkoinen nauhoitus Joutsenlampi-baletista. Se oli viittaus vuoden 1991 vallankaappausyritykseen, jolloin kaikki TV-kanavat hiljenivät tapahtumista lähettäen kuvaa vain kyseistä balettiesityksestä.

Kun tieto sosiaalisen median estoista tuli, Instagramissa ja Facebookissa jaeltiin Telegram-kanavien tunnuksia, joilla yhteydenpitoa ja seuraamista voisi jatkaa. Telegram onkin noussut maan ladatuimmaksi sovellukseksi.

Doždin Telegram-kanava on hiljennyt, mutta esimerkiksi Liettuasta käsin toimiva Meduza sen sijaan päivittää Telegramin uutisvirtaansa myös kuvia ja tarinoita ukrainalaisista uhreista sekä protesteista Venäjällä.

Länsimaiset mediatkin ovat avanneet Telegram-kanavia erityisesti toimittaakseen tietoa venäläisille lukijoille.

Esimerkiksi The New York Times kuitenkin julkaisee Ukrainan sotaan keskittyvällä kanavallaan vain englanniksi, mikä rajaa lukijakuntaa. Kuitenkin myös esimerkiksi Helsingin Sanomien venäjänkieliset uutiset löytyvät Telegramista.

Telegramin suosiolla on tietenkin kääntöpuolensa, kuten kaikella sosiaalisella medialla. Siinä missä Telegram tarjoaa väylän faktoille, käyttäjien huomiosta taistelevat lisäksi disinformaatio ja valtiollinen propaganda. Venäjällä oli voimassa Telegramin toimintakielto vuosina 2018-2020, mutta se osoittautui melko tehottomaksi. Tosiasiassa toiminta Telegramissa jatkui lähes entiseen malliin. Kiellon epäonnistuttua propagandakoneisto on jatkanut taistelua näkyvyydestä tuottamalla palveluun omaa sisältöään.

Kaikuja neuvostoajoilta Elämä Instagramissa jatkuu estosta huolimatta melko normaalisti. Moni vain kiertää kielletyn sanan, sodan, käyttämisen erilaisia kiertoilmaisuin, kuten korvaamalla sen sanan käytön kieltäneen valtion viestintäviraston virallisella lyhenteellä Roskomnadzor. Sanan kieltämisestä on yritetty kaivaa mustaa huumoria. Netissä on kiertänyt esimerkiksi meemi, jossa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan kansi on laitettu uuteen uskoon:

26

Erikoisoperaatio ja rauha.

Sekä sensuurilla että mustanpuhuvalla satiirilla on vankka menneisyytensä itärajan takana. Neuvostoliiton aikaan propagandan hallitsemassa ilmapiirissä hengitystilaa haettiin huumorista, jonka kautta valtaapitävien ja neuvostoelämän ilmiöiden naurunalaisuus ja absurdius paljastui. Se oli monille ainoa väylä purkaa todellisia tuntojaan.

Epätoivon ja järkytyksen tunteiden sävyttämä kyyninen huumori elää ja voi hyvin myös tässä ajassa. Esimerkiksi Twitterissä ja Telegramissa aktiivinen riippumattoman Meduza-median logoa ja nimeä parodioiva satiiritili Pezduza kommentoi paitsi melko harmittomia aiheita, kuten pakotteiden aiheuttamaa paperipulaa ja kansalaisten sokerin ja tattariryynien hamstrausta, myös valtionhallinnon toimia ja armeijaa.

Viittauksia on esimerkiksi venäläisten sotilaiden ryöstelyyn Ukrainassa: @RealPezduza 7.4.2022 ”Kreml: Voitonpäivän paraatissa 9.5. sotilaat ajavat [tankkien sijaan] pesukoneilla ja matoilla”.

Netissä on kiertänyt esimerkiksi meemi, jossa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan kansi on laitettu uuteen uskoon: Erikoisoperaatio ja rauha.

Yli puolentoista miljoonan seuraajan Kremliä parodioivaa tiliä @KermlinRussia Twitterissä ylläpitävä Arseni Bobrovski paljasti henkilöllisyytensä jo vuonna 2014. Siitä huolimatta viime aikoina tili on paitsi jatkanut nokkeluuksiaan, myös julkaissut suoraa kritiikkiä. Välillä tilillä on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain toistettu ilmaisua Putin huilo - Putin on kusipää.

Solvauksella on historiansa jalkapallofanien pilkkalaulusta laajaan suosioon levinneenä Venäjän toimien vastaisena sloganina Ukrainassa.

Lyhyille, teräville huomioille ja meemeille some on tietenkin luontainen kasvualusta. Vaikka huumori voi tuntua kauheassa tilanteessa väärältä, helposti leviävät, tilannetta kriittisesti katsovat tekstit ja kuvat toisaalta viestivät, että niiden lukija ei ole järkytyksessään yksin ja on muitakin, jotka näkevät valtion hallinnon toimien absurdiuden ja tuomittavuuden. Se voi pitää yllä toivoa muutoksen mahdollisuudesta.

Huumorin voiman tunnustavat myös pilkan kohteeksi joutuvat diktaattorit, jotka usein sietävät huonosti minkäänlaista julkista naurunalaisuutta itsessään.

Rakoja muuriin Voisiko somen kautta saada vaihtoehtoisen todellisuuden rakoilemaan niin, että faktat läpäisisivät propagandan muurin ja tavoittaisivat myös ne, jotka eivät itse hakeudu niiden äärelle?

Pian hyökkäyksen jälkeen Suomessakin intouduttiin kirjoittelemaan Googlen karttoihin ravintola-arvosteluita, joissa kehotettiin olemaan uskomatta Venäjän valtiolliseen propagandaan. Menneiltä ajoilta muistuvat mieleen tarinat lentolehtisiä levittäneistä vastarintaliikkeistä.

Some voi auttaa järjestämään vastaavaa toimintaa nykyisinkin. Valkovenäjällä, jossa vapaa media on niin ikään ajettu ahtaalle, ByProsvet-liike on elvyttänyt neuvostoaikaisen samizdat- eli maanalaisen julkaisutoiminnan hengen ja pyrkii levittämään tietoa niillekin, joita tieto ei muuten tavoita. Telegram-kanavalla julkaistavien uutisten ja muun tiedon jakamista paperitulosteina organisoidaan vapaaehtoisvoimin. Karttapalveluun päivittyy, minne tulosteita on jo viety.

Venäläisestä propagandasta kirjoittanut

Telegram-kanavalla julkaistavien uutisten ja muun tiedon jakamista paperitulosteina organisoidaan vapaaehtoisvoimin. toimittaja Peter Pomerantsev huomauttaa kuitenkin, ettei valtion propagandaa uskovan päätä käännä välttämättä se, että häntä pommitettaisiin faktoilla.

Tarvitaan lisäksi hyvä syy uskoa omasta todellisuuskuvasta poikkeavaan tietoon.

Hän muistuttaa, että propagandan muuri ei ole vain tekninen vaan myös psykologinen. Kyse ei ole yksittäisistä valheista, vaan kaikenkattavasta narratiivista, jonka mukaan länsimainen demokratia ja arvot ovat tyhjää sanahelinää ja tuhoon tuomittuja, eikä niistä tarvitse siksi Venäjällä välittää. Pomerantsevin mukaan on keskeistä hahmottaa ensin se, miksi ihmiset uskovat propagandaan. Mitkä heidän huolensa löytävät ratkaisun propagandan lupauksista?

Pomerantsev näkee, että Venäjän valtion propagadan vastaiseen informaatiosotaan tarvitaan järjestäytynyt rintama, jossa ovat mukana etenkin eri maiden hallitukset, teknologiayhtiöt, media sekä akateeminen yhteisö.

Teknologiayhtiöiden vastuu?

Somealustoja omistavien teknologiayhtiöiden toiminta on olennaisessa roolissa ahtaalle ajetussa sananvapaustilanteessa.

Sosiaalisen median palveluita on arvosteltu moderoinnin ja algoritmien toimi-

mattomuudesta ja vahingollisuudesta, ja lisäksi ne ovat monissa tapauksissa taipuneet rajoittamaan toimintaansa Venäjän valtion painostuksen alla. Uhkana ovat olleet sakot ja oikeustoimiin ryhtyminen yhtiöitä vastaan. Yhtiöt ovat päätyneet myös erilaisiin kompromisseihin voidakseen jatkaa toimintaa Venäjällä. Esimerkiksi Googlen omistama YouTube päätyi poistamaan kaikki mainokset palvelustaan Venäjällä, kun sitä oli painostettu poistamaan Venäjän sotatoimia kyseenalaistaneet mainokset palvelustaan. YouTubea Venäjällä ei ole laitettu kiellettyjen listalle. Se on valtiollekin tärkeä alusta etenkin nuorten tavoittamiseksi.

Yhtiöt ovat taipuneet viranomaisten kiristyksen alla jo ennen Venäjän helmikuista hyökkäystä Ukrainaan. Venäjän valtion vaatimuksesta Googlen palveluista poistettiin esimerkiksi oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin vetämän järjestön Älykäs äänestäminen -sovellus, jonka avulla pyrittiin kohdistamaan ääniä niille ehdokkaille, joilla olisi suurin mahdollisuus kilpailla valtapuolueen ehdokkaita vastaan. Myös YouTubesta poistettiin vuonna 2018 mielenosoituksiin kehottavia Navalnyin mainoksia. Yhtiö perusteli päätöksensä periaatteella noudattaa paikallisia lakeja.

Valtavan maan monet todellisuudet Näyttävistä rajoituksista huolimatta sosiaalinen media ei Venäjällä siis toistaiseksi ole hiljentynyt. Vaikka osa on päättänyt olla kommentoimatta tilannetta somessa millään lailla ja jatkaa harmitonta somepostailua, esimerkiksi Instagramissa venäläisten tileiltä löytää myös epätoivoa järjettömästä sodasta, yhteiskunnan tilasta ja muusta maailmasta eristäytymisestä.

Venäjä on valtava maa, johon mahtuu hyvin erilaisia yhteiskunnallisia todellisuuksia. Erot esimerkiksi elintasossa suurten kaupunkien ja maaseudun välillä ovat suuria. Nille, joilla on mahdollisuus kielitaidon ja koulutuksen saavuttamiseen, avautuu aivan erilaisia ikkunoita muuhun maailmaan.

Siksi pietarilainen ekobloggaaja voikin päivittää Instagramiin syvenevää ahdinkoaan Venäjän tilanteesta: “Kaikki venäläiset ovat nyt palavassa junassa. Harmi, etteivät kaikki tätä tiedosta.

Ja niille, jotka sen tiedostavat, sanon yhden asian: jos mahdollista, lähde maasta.”

Miljoonien muiden on löydettävä keinot jatkaa elämäänsä ympäröivässä todellisuudessa.

27

Kehitysyhteistyön piirissä taistellaan korruptiota vastaan Kehitysapu on keskeinen kiistan aiheuttaja niin Suomen politiikassa kuin maailmallakin. Apua saavat usein maat, joiden julkisten elinten ja demokratian heikko tila mahdollistavat korruption. On olemassa riski, että kehitysrahoituskin päätyy kieroutuneiden johtajien omaan pussiin. Tämä onkin usein kortti, jota väläytetään kun halutaan vastustaa tai kyseenalaistaa kehitysavun merkitystä – pääseekö apu tosiasiassa koskaan perille?

Teksti Oscar Arminen Kuvitus Suvi Baloch

Helsingin Sanomat julkaisi 13. helmikuuta artikkelin, joka käsitteli uutta tutkimusta korruptiosta kehitysavun piirissä. Maailmanpankin tuottama tutkimus seurasi Maailmanpankin antamaa kehitysrahoitusta sekä kehitysapua saaneiden maiden rahavirtoja ja päätyi tulokseen, että talletukset veroparatiiseihin kasvoivat 3,4 prosentilla, kun maan BKT nousi kehitysavulla yhden prosentin. Erilaisia otoksia vertailemalla kävi ilmi, että mitä köyhempi maa

28

on, sitä enemmän kehitysapua sieltä vuotaa veroparatiiseihin.

YK:n huumausaine- ja rikosasioiden toimisto UNODC:n johtajan Ghada Walyn mukaan korruptiolle menetetään maailmanlaajuisesti biljoonia dollareita vuosittain, ja Afrikassa vuosittainen luku on yli 88 miljardia dollaria pääomapakoa.

Korruptio myös ruokkii rikollisuutta, laitonta kauppaa ja terrorismia.

Millaisia keinoja korruption kitkemiseksi sitten on olemassa?

“Kyseessä on monimutkainen ja monitasoinen ongelma, joka ylittää valtioiden rajat ja jonka jäljet johtavat useiden suljettujen ovien taakse.”

Suuri osa kehitysavusta jaetaan nykyään perinteisten suorien rahasiirtojen lisäksi laina- tai projektimuotoisena. Esimerkiksi Michael Kleinin ja Tim Harfordin tutkimuksen mukaan lainat lisäävät investointeja ja voiton tavoittelua, mikä ehkäisee rahan katoamista, koska ne täytyy voida maksaa vielä takaisin. Rahojen sitominen tiettyyn tarkoitukseen lisää myös varojen käytön valvontaa, koska auttajataholla on motiivi pitää huolta omista intresseistään. Walyn mukaan yritykset ovat keskeinen osa ratkaisua, sillä ne edistävät reilua kilpailua ja suojelevat tuotantoketjuja, mikä kaventaa korruption toimintakenttää.

rahoituksesta. Joskus hankkeet myös epäonnistuvat tai eivät tuota voittoa, jolloin velkamuotoinen kehitysapu saattaa pahimmillaan lisätä maan velkaantumista.

Tiettyihin tarkoituksiin ohjattu kehitysapukaan ei ole ongelmatonta, sillä lahjoittajalla saattaa olla taustalla omia intressejä, jotka menevät altruismin edelle. Lahjoittaja saattaa esimerkiksi pyrkiä kehittämään sellaisia elinkeinoelämän tai teollisuuden osa-alueita, josta se itse hyötyy taloudellisesti, vaikka avunsaaja hyötyisi enemmän täysin erilaisesta

YK on luonut GlobE-verkoston (The Global Operational Network of Anti-Corruption Law Enforcement Authorities) jonka tarkoituksena on toimia globaalin korruption vastaisen työn viestintäkanavana. Sen kautta

Korruption kitkemiseksi on Walyn mukaan tapahduttava asennemuutos. UNODC onkin julkaissut aloitteen nimeltä Global Resource for Anti-corruption Education and Youth Empowerment (GRACE), jonka tarkoituksena on opettaa nuorille korruption ongelmista ja luoda vahva moraalipohja sen vastustamiselle.

Pitkällä tähtäimellä katsoen nuorten kouluttaminen on tärkeää, mutta se ei auta nykytilanteeseen.

29

eri maiden toimijat saavat ajankohtaista tietoa ja apua valtion rajat ylittävän korruption tutkimiseen ja oikeudellisiin toimiin.

Selvästi Maailmanpankki ja YK keskeisinä globaaleina kehitystoimijoina ovat ainakin kiinnostuneita korruption ehkäisystä. Kyseessä on kuitenkin monimutkainen ja monitasoinen ongelma, joka ylittää valtioiden rajat ja jonka jäljet johtavat useiden suljettujen ovien taakse. Helposti saattaakin herätä kysymys, tuleeko kamppailu korruptiota vastaan koskaan loppumaan. Kuitenkin tiedetään, että vakaa demokraattinen valtiojärjestelmä vaikuttaa vähentävän korruptiota, joten aktiivisten toimien lisäksi voidaan korruptiota ehkäistä tukemalla kehitysapua saavien maiden yhteiskuntajärjestelmiä.

Tutkain ennen Issuuta 2010-luvun alusta lähtien kaikki Tutkaimet on julkaistu myös sähköisenä. Ne ovat luettavissa Issuu-sivustolta. Aiempien vuosikymmenten lehdet ovat sen sijaan vaikeammin saatavilla. Niiden lukemiseksi on laskeuduttava Kaisa-talon kirjaston kellariin. Tässä jutussa esitellään Tutkaimen historiaa 60-luvulta 00-luvulle. Jokaiselta vuosikymmeneltä esitellään yksi lehti.

Teksti Eero Lipponen Kuvat Helsingin kaupungin museo

Kuva Simo Rista

30

”

Yhteiskuntatieteiden kandidaatteja edustanut ”maisteri Alanen” puolestaan totesi, ettei valtiotieteilijöistä ”yleensä olla tietoisia vaan unohdetaan heidän olemassaolonsa liian usein.”

Tutkain 1/1965 Vuonna 1960 suomalaisissa yliopistoissa oli noin 20 000 opiskelijaa.

Vuosikymmenen loppuun mennessä yliopisto-opiskelijoita oli jo lähes 60 000. Vaikka Helsingin yliopiston suhteellinen osuus maan kokonaisopiskelijamäärästä laski uusia korkeakouluja perustettaessa, kohdistui maan suurimpaan yliopistoon joka tapauksessa valtava opiskelijapaine vuosikymmenen aikana.

Vuoden 1965 – ja kaikkien aikojen – ensimmäisessä Tutkain-lehdessä, Kannunvalajia vaivaakin koulutusekspansion lieveilmiöt. Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto on muuttunut ahtaaksi ja vapaat istumapaikat käyneet harvinaisiksi, kun kirjastonkäyttäjien määrä on vuosikymmenen aikana nelinkertaistunut. ”[A]lle 50 paikkaista käsikirjastoa käyttää nykyään noin 750 valtiotieteilijää”, parahtaa aiheesta lehdessä kirjoittava Pekka Koivusalo.

Kimmo Eskola käsittelee samaan kokonaisuuteen kuuluvaa ongelmaa: tenttien suorittaminen ja jopa valmistuminen hidastuu, kun kirjastossa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi tenttikirjoja saatavilla. Hän toivoo valtiotieteilijöiltä vaikertelun sijasta aktiivista vas-

tausta tilanteeseen: ”Tehtäväksemme ei jää vain valittaa ja esittää vastalauseita, vaan rationaalisesti esittää niiden ratkaisemiseksi positiivisia kannanottoja ja ehdotuksia sekä toimia itse silloin kun meillä siihen on mahdollisuuksia.”

Valtiotieteilijöillä oli tuohon aikaan eräs toinenkin ongelma, joka edellytti rationaalista ratkaisemista – nimittäin tutkintonsa tunnetuksi tekeminen.

Ensimmäisillä yhteiskuntatieteilijöiden päivillä – joiden kulusta Tutkain raportoi – Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliiton (TVK) edustaja ”maisteri Tarvainen” katsoi, että valtiotieteilijöiden ”[a]sema kokonaisuutena katsoen on heikko”. Yhteiskuntatieteiden kandidaatteja edustanut ”maisteri Alanen” puolestaan totesi, ettei valtiotieteilijöistä ”yleensä olla tietoisia vaan unohdetaan heidän olemassaolonsa liian usein.” Opiskelijoiden työllistymisen kannalta tilanne oli tuskastuttava.

Valtiotieteen Kandidaattien Yhdistyksen (VKY) puheenjohtaja A.K. Anttila katsoi yhteiskuntatieteilijöiden huo-

31

non tunnettuuden johtuvan alhaisesta järjestäytymisasteesta. Hän jyrähtää Tutkaimen puheenvuorossaan: ”Ajatelkaa, että on paljon valtiotieteen kandidaatteja, jotka eivät ole koskaan kuulleet VKY:stä. Onko sitten ihme, että yhteiskunnassa niin huonosti tunnetaan valtiotieteen kandidaatin tutkintoa.”

Tarvittiin järjestäytymisasteen kohottamista ja aktiivista edunvalvontaa, jotta valtiotieteilijöiden ongelmat saataisiin ratkaistuksi.

Vuoden 1965 ensimmäisessä numerossa Tutkain näyttäytyykin eräänlaisena valtiotieteilijöiden ammattiyhdistys- ja edunvalvontalehtenä. Vielä ei olla kovin laajalti kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä yleensä tai pyritä tekemään riippumatonta journalismia. Yliopistoa ja yhteiskuntaa tarkastellaan valtiotieteilijän omista lähtökohdista käsin, asettaen hänen etunsa ja ongelmansa kaiken keskiöön.

Lehden kirjoittajaprofiilia voisikin kuvailla nimittämällä sitä opiskelijayhdistysaktiiviksi.

Tutkain 1/1976 Vuoden 1976 ensimmäinen numero alkaa Friedrich Engels-sitaatilla työläisten kurjuudesta. Lainausta seuraa päätelmä: ”[k]apitalismi on kriisissä vuonna 1976.” Kapitalsimin lisäksi kriisissä on yhteiskuntatiede, joka on ”kykenemätön ylittämään kapitalismin ahtaita rajoja”, kuten lehden päätoimittaja Ossi Rahkonen ja mysteeriksi jäävä J.K. pääkirjoituksessa julistavat.

Kriisi on kaksitasoinen. Se koskee kapitalistista yhteiskuntaa yleensä ja yliopistoa erityisesti. Toisaalta yhteis-

On kuitenkin selvää, ettei kompromissi työväestön, opiskelijoiden ja koko demokraattisen liikkeen ja monopolien etujen välillä ole mahdollista. kunnan ollessa ”lamatilanteessa kiristää oikeisto otettaan politiikan ja ideologian alueilla, nyt voimakkaammin ja väkivaltaisemmin kuin pitkiin aikoihin.”

Toisaalta yliopistolla ”näkyy oikeiston ote kaksinkertaisena vimmana edistyksellisten tutkijoiden poliittisessa syrjinnässä virkanimityksissä”, lehden pääkirjoituksessa huomataan.

Oikeiston hyökkäys yliopistoon ilmenee lisäksi tutkintouudistuksen yhteydessä. Yritykset tahtoisivat valjastaa yliopistokoulutuksen määrättyjen työvoimakvalifikaatioiden tuotantoon.

Tästä seuraisi nimettömäksi jäävän kirjoittajan mukaan ”korkeakoulujen ja tieteen autonomian romuttaminen”, kun valtion sääntelyoikeutta koulutuksen ”sisällön suunnittelussa, resurssien ohjailussa, tutkimuskäytännössä ja sisäisessä kurinpidossa” lisättäisiin.

Samainen kirjoittaja korostaa, ettei epätoivottua koulutusuudistusta tule vastustaa asettumalla olemassa olevan porvarillisen ja hierarkkisen yliopiston puolelle. Sen sijaan opiskelijaliikkeen pitää tarjota oma, demokraattinen, vaihtoehtonsa uudistukseksi. Kysymys on etenkin korkeakoulujen sisäisen hallinnon demokratisoimisesta. Pyrkimyksenä ei ole kuitenkaan edistää

ainoastaan opiskelijoiden – tai varsinkaan valtiotieteilijöiden – asemaa.

Päinvastoin opiskelijoiden autonomia nähdään edellytyksenä sille, että työväen kamppailuita voidaan tukea ja demokratiaa edistää yliopiston ulkopuolellakin. Toisen, jälleen nimettömäksi jäävän, kirjoittajan sanoin:

paitsi omien myös työläisten etujen puolesta. Toisin kuin vuosikymmentä aiemmin valtiotieteilijä näki nyt kirkkaasti sen, ketkä seisoivat taistelukentän toisella laidalla – nimittäin oikeisto, pääoma ja taantumukselliset professorit. Konflikti käsitettiin avoimeksi ja sovittamattomaksi:

“Näin demokraattisen opiskelijaliikkeen autonomia käsitys [sic] saa demokraattiseen toimintaan kytkeytyvän sisällön ja eroaa laadullisesti professorien norsunluuautonomiasta, mikä todellisuudessa on ollut professorien autonomiaa toteuttaa taantumuksellisia tavoitteitaan.”

“On kuitenkin selvää, ettei kompromissi työväestön, opiskelijoiden ja koko demokraattisen liikkeen ja monopolien etujen välillä ole mahdollista. Edistyksen etu on sovittamattomasti ristiriidassa taantumuksen etujen kanssa.”

(Nimetön kirjoittaja)

Samoin kuin 60-luvulla, pyrkivät opiskelijat 70-luvullakin vastaamaan läsnä olevaan kriisiin järjestäytymällä, joukkovoimalla. Kyse oli kuitenkin hyvin erilaisesta politiikantekotavasta kuin 60-luvun etujärjestömallissa. 70-luvun opiskelija samastui työväkeen, taisteli

Kaiken tämän perusteella 70-luvun tutkaimelaista voidaan nimittää aktivistiopiskelijaksi, eräänlaiseksi sitoutuneeksi intellektuelliksi, joka osallistuu avoimen puolueellisilla kirjoituksillaan poliittiseen konfliktiin.

Korkeakouludemokratiaa vaativa mielenosoituskulkue lähdössä Senaatintorilta Eduskuntatalolle.

Kuva: Simo Rista

32

Tutkain 1/1985 Vuonna 1984 tapahtui sananvapaus- ja lehdistönvapauskeskustelun kannalta kaksi tärkeää tapahtumaa: SDP:n pääministerin Kalevi Sorsan ”infokratiapuheet” on niistä ensimmäinen. Toinen on tiedotussekoilu sen jälkeen, kun Inarinjärveen oli lumpsahtanut neuvosto-ohjus.

Loppuvuodesta 1984 Kalevi Sorsa hyökkäsi julkista sanaa vastaan SDP:n puoluekokouksessa. Hän katsoi, että parlamentaarisen vallan haastajaksi on noussut tiedotusvalta, ”infokratia”. Toimittajat olivat ikään kuin kaapanneet poliitikoille kuuluvaa valtaa.

Saman vuoden joulukuussa Neuvostoliiton ohjus harhautui Suomen ja Norjan ilmatilaan. Ohjuksesta tiedottaminen, ja sen toteaminen itänaapurista ammutuksi viivästyi. Tiedottamisen epäonnistuminen oli kolhu Suomen puolueettomuuspolitiikan uskottavuudelle. Näytti siltä kuin Suomella olisi Neuvostoliiton edessä ”kusi sukassa”, kuten aiheesta Tutkaimessa kirjoittanut Eero Yrjö-Koskinen juttunsa otsikoi.

Sananvapautta uhkasivat alkuvuodesta 1985 sekä poliitikot että Neuvostoliitto, niin median soimaaminen kuin tiedotuksen suomettuminenkin. Vuoden ensimmäisessä Tutkaimessa opiskelijatoimittajat käyvät kirkasotsaiseen kamppailuun sanan- ja lehdistönvapauden puolesta. Liberaalin demokratian kulmakiviä oli pideltävä pystyssä.

Näytti siltä kuin Suomella olisi Neuvostoliiton edessä ”kusi sukassa”, kuten aiheesta Tutkaimessa kirjoittanut Eero YrjöKoskinen juttunsa otsikoi.

Vastauksena Sorsan infokratiapuheisiin nuori Saska Saarikoski nostaa esiin Yhdysvaltojen lehdistönvapauskehityksen.

Hänen mukaansa presidentti Ronald Reaganin strategiana on viestiä kansalle suoraan välittämättä mediasta. Kun presidentti tähän tapaan ohittaa vallan vahtikoiran, seuraa ikäviä asioita: ”Reagan on onnistunut vaivuttamaan kansansa ihmeelliseen uneen, jossa tosiasiat ja myytit sekoittuvat ulkomaailmaa[n] hämmästyttävällä tavalla.”

Mikäli vallan vahtikoira vaikenee, uinahtaa epäkriittinen kansa uneen ja Reaganin kaltaiset populistit pääsevät mellastamaan mielin määrin. ”Tätä Sorsa tuskin toivoo”,

33

kiteyttää Saarikoski.

Saarikosken teksti on oivallisesti kirjoitettu, ja sen argumentti on tyylikäs. Se nojaa kuitenkin monien mielestä kyseenalaisiin taustaoletuksiin. Ensinnäkin se tuntuu olettavan, ettei kansa itse osaa olla kriittinen vallanpitäjiä kohtaan vaan tarvitsee toimittajien etujoukon, joka vapauttaa sen poliitikkojen herruudesta. Toiseksi vaikuttaa siltä, että Saarikoski pitää lehdistöä neutraalina ja pyyteettömänä tiedonvälittäjänä, joka ei itse osallistu olemassa olevien valtarakenteiden uusintamiseen.

Esimerkiksi Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ovat esittäneet kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat päinvastaista: ”nykyisen kaltaisia vallanpitäjiä ei olisi ilman median tukea.”

Neutraalin ja pyyteettömän toimittajan hahmo toistuu muissakin lehden kirjoituksissa. ”Kun yhteiskunnasta on mahdollista saada, ainakin niin uskon, tieteellisesti objektiivista tietoa, voidaan myös journalismissa saavuttaa tietynasteinen objektiivisuus”, kirjoittaa Jouko Marttila tekstissään Journalismi ja yhteiskunta. Marttilan uskoo, samoin kuin Saarikoski, journalismin välittämän objektiivisen tiedon laajentavan demokratiaa toisin kuin vallanpitäjien subjektiivisen tiedon, joka kaventaa sitä: ”On siis erotettava subjektiivinen ja objektiivinen tieto. Edellistä käytetään vallan lujittamiseen, mutta jälkimmäistä demokratian laajentamiseen.”

Voidaan huomata, että vuoden 85 ensimmäinen Tutkain muistuttaa enemmän riippumatonta aikakausilehteä kuin ainejärjestöjulkaisua tai poliittista läystäkettä. Näin ollen nimitän 80-luvun opiskelijatoimittajaa liberaaliksi journalistiksi. Päinvastoin kuin edellisen sukupolven opiskelija, hän ei ole sitoutunut poliittiseen kamppailuun opiskelijoiden ja työväen puolesta ”suurpääomaa” ja ”monopoleja” vastaan. Hän on sitoutumaton, puolueeton tarkkailija.

Kun ohi marssiva joukko kysyy häneltä, ”kenen joukoissa seisot?”, hän vastaa, ”kunhan tässä katselen”. 80-luvun opiskelijajournalisti on sitoutunut ainoastaan liberaaliin demokratiaan sinänsä, ei yhteenkään erityiseen, kamppailua käyvään, ryhmään tuon demokratian sisällä.

Kun ohi marssiva joukko kysyy häneltä, ”kenen joukoissa seisot?”, hän vastaa, ”kunhan tässä katselen”.

Tutkain 1/1995 1900-luvun loppupuolella perinteinen patriarkaalinen sukupuolijärjestelmä ja perhemalli alkoivat horjua. Naiset vapautuivat kodin piiristä, homoseksuaalinen kanssakäyminen laillistettiin ja avioerot yleistyivät.

Näihin kehityskulkuihin valtiotieteilijät havahtuivat 90-luvulla. ”Jäykkään patriarkaalisuuteen ei ole palaamista, ja uuteen joustavuuteen ja yksilöihin nojaavaan järjestelmään emme vielä ole kypsiä. – – Ehkäpä meidän pitäisi kohdata menneisyyden kauhut ja nykyisyyden epäselvyydet yhdessä.”

Näin kirjoittaa Meri Siirala vuoden 1995 ensimmäisessä Tutkaimessa, niin sanotussa ”genitaalinumerossa”, joka käsittelee sukupuolta ja seksuaalisuutta. 80-luvun abstraktien ideaalien (liberalismi, sananvapaus) usvaisilta vuorenhuipuilta on laskeuduttu navan alapuolelle. Henkilökohtainen on poliittista!

Lehdessä 90-lukulaiset kohtaavat ”menneisyyden kauhut ja nykyisyy-

den epäselvyydet” yhdessä mutteivät yksimielisinä. Lehdessä lähestytään sukupuolijärjestelmää toisaalta biologisperäisenä muotona, toisaalta yhteiskunnallisena valtarakenteena. Tekstien välillä on käynnissä implisiittinen konflikti.

Edellistä näkökulmaa edustaa Jyrki Komulainen tekstissään Aivoissa on eroa. Hän selittää naisten ja miesten eroja aivojen biologialla. Nämä erot näkyvät jo lapsuudessa leikkikaluja valittaessa: ”Selkeästi maskuliiniset aivot saaneen lapsen uteliaisuus kohdistuu helposti esineisiin ja niiden yksityiskohtiin. – – Feminiinisillä aivoilla varustetut lapset puolestaan suuntaavat kiinnostuksensa mieluummin ihmisiin kuin esineisiin.”

Jälkimmäistä käsitystä puoltaa taas Paula Riihosen haastattelema sosiaalipsykologian lehtori Maaret Wagner.

Hänen mukaansa: ”Lasta aletaan sosiaalistaa sukupuoleen heti syntymästä. Pikkupoikia kohdel-

laan pikkupoikina ja tyttöjä vastaavasti tyttöinä. Lapset ovat tarkkoja ja imevät nopeasti ympäristön heille välittämät viestit, kuten segregoitumisen ja hierarkian ilmentymät.”

Toimittaja Riihonen täsmentää, että sosiaalistaminen näkyy vaikkapa siinä, miten ”tytöille työnnetään heti pienestä pitäen syliin nukkeja ja nallekarhuja” samalla kun poikia innostetaan tekniikan pariin ”autojen pienoismalleilla” ja ”pikkukemistin salkkulaboratorioilla”.

Sama luonnollisten ja yhteiskunnallisten selitysmallien välinen konflikti pulpahtelee pintaan, kun lehdessä käsitellään teemoja, kuten homoseksuaalisuutta tai pariutumista.

Kaiken kaikkiaan 90-luvun opiskelija on kiinnostunut valtakunnallisen politiikan lisäksi henkilökohtaisesta politiikasta. Hän tekee paljon haastatteluja ja lukee tietokirjallisuutta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Häntä voisi kuvata tutkivaksi journalistiksi, joka porautuu syvälle yhteiskunnallisen ongelman ytimeen.

Kirjoitus Vanhan ylioppilastalon saniteettitilan seinässä vuonna 1982.

Kuva Harri Ahola

Tutkain 1/2005 Ensimmäisen varsinaisen Tutkaimen julkaisusta on kulunut 50 vuotta, kun vuoden 2005 ensimmäinen numero julkaistaan. Päätoimittaja Timo Nurmi aloittaa lehden historiatietoisella linjanvedolla. Ensitöikseen hän toteaa, että ”[l]ehteen on aina sisältynyt annos aktivismia ja halua muuttaa maailma tai ainakin oma tiedekunta – vain muutoksen suunta on vaihdellut.”

Seuraavaksi hän irtisanoo Tutkaimen roolista ”suurten ideaalien siivittäjänä”: ”Tämänvuotinen Tutkain haluaa – – katsoa maailmaa toisesta näkökulmasta.

Mielenkiintoisia tarinoita tarjoamalla

se pyrkii antamaan lukijalle mahdollisuuden vetää ilmiöistä ja aatteista omat johtopäätöksensä.”

Tätä tehtävää uuden vuosituhannen Tutkaimelaiset suorittavat kiitettävällä innolla. Lehteen sisältyy pieniä humoristisia tekstejä ”Irtain”-otsikon alla; ”Käsitteellinen sekaannus”-palsta, jossa sekaannuksia selvitellään; kansikuvahaastattelu korsettia käyttävästä feminististä, Mari-Pilvi Junikasta; itseään satuttavien Freak Circus-ryhmän taiteilijoiden haastattelu; katsaus speksiperinteeseen; ja viimeisen sivun sarjakuva monien muiden juttujen ohella.

34

2000-luvun Tutkain on viihdyttävä aikakausilehti. Olisi kuitenkin väärin väittää sen olevan kokonaan ei-poliittinen lehti. Suvi Korhosen tekemän kansikuvahaastattelun lisäksi ainakin Heli Väisäsen teksti Korealainen nainen minussa? on teemoiltaan feministinen. Jutussa Väisänen pähkäilee länsimaisen tasa-arvokäsitysten soveltuvuutta toisenlaiseen kulttuuriympäristöön Etelä-Koreassa.

2000-luvun tutkain on monipuolinen ja hauska mutta myös jossain määrin poliittinen aikakausilehti. Ehkäpä vuosikymmenen opiskelijatoimittajaa voisi kutsua iloiseksi aikakausilehtitoimittajaksi.

t u t k a i n l e h t i . f i