Ikiliikkuja -käsiohjelma

MAIJU LASSILA – SIRKKU PELTOLA

IKILIIKKUJA

n M

oni on varmaankin lukenut suurista keksinnöistä, mutta harva lienee tullut ajatelleeksi, mitä ne keksijöillensä tuottavat.

M

ies joka keksi naisten hameen reunanauhan, ansaitsi sillä useita miljoonia.

Samoin ansaitsi kymmenen miljoonaa se, joka keksi naisten tunnetun hajuveden, ootekolonniksi kutsutun turhanpäiväisen liirunlaarun. Tästä keksinnöstä tosin, by the way, miehet maksavat ja naiset nauravat partaansa! Kaikissa tapauksissa pysyy kuitenkin tosiasiana se, että itse keksijä kokoaa miljoonia, ja usein aivan mitättömän pienellä keksinnöllä. Niinpä nuppineulan keksijä kuoli upporikkaana.

Vähät hän välitti siitä, että hänen oma sukupuolensa sai tuntea pistoksia kylväessään kukkarostaan naiselle nuppineularahoja.

E

nsimmäinen suuri keksintö oli ruuti, joka mursi ritarivallan. Sitä seuraava oli kirjapaino, joka mursi pimeyden vallan.

Ilman keksijöitä ei meillä olisi myöskään rautateitä, ei höyrykoneita. Käsin saisimme kehrätä, kutoa.

M

utta on yksi, joka vielä odottaa keksijäänsä. Tämä keksintö olisi ihmiskunnan suurin siunaus ja siksipä siitä on luvassa miljoonapalkinto keksijälleen. Se on ikiliikkuja! Mutta onnistuuko ihmisäly sen keksimään? Epäilty on jokaista muutakin keksintöä, kunnes se on keksitty. Niin voi käydä tässäkin, kunnes joku aivan huomaamaton henkilö keksii jonkun pikkuseikan, joka ratkaisee tuon kysymyksen.

Huomaamattomat henkilöt ovat ennenkin suuria hiffanneet. Toivomme hartaasti, että ihmisäly tässäkin asiassa saattaisi epäilijät häpeään. Jumalan edessä kaikki on mahdollista.

n

Janne Kallioniemi

Maiju Lassila – Sirkku Peltola

IKILIIKKUJA

Rooleissa:

Ensi-ilta 16.10.2020 Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä Dramatisointi ja ohjaus SIRKKU PELTOLA Musiikki ANNE-MARI KIVIMÄKI Koreografia TIMO SAARI

Lavastus HANNU LINDHOLM Pukusuunnittelu JAANA ARO Kampauksien ja maskien suunnittelu EMMI PUUKKA Valosuunnittelu TJ MÄKINEN Videosuunnittelu TERO KOIVISTO Äänisuunnittelu KYÖSTI KALLIO Tuottaja HEIDI KOLLANUS

Apulaistuottaja ELISE RICHT

Pielo, emäntä TEIJA AUVINEN Hapatus, isäntä, pirtamestari TOM LINDHOLM Nisse, edellisten poika JANNE KALLIONIEMI Hely, edellisten tytär ILONA PUKKILA

Junu, nuorukainen / Poikari, Högforsin tehtaan edustaja PANU VALO Jorma Piikeli, talollinen AUVO VIHRO Jyty Pullinen, agronomi SAMULI MUJE Sikko Hilattu, tilallinen MIKA HONKANEN Beata, kyläpelimanni, Junun äiti ANNE-MARI KIVIMÄKI

Auvo Vihro, Mika Honkanen, Teija Auvinen, Tom Lindholm, Panu Valo, Ilona Pukkila

Tekninen toteutus:

Tarpeiston valmistus VIRPI ANTILA, HANNA MATTILA Tekninen päällikkö MIKA LEHTINEN Lavasteiden valmistus AATU RANTASEN Näyttämömestarit HANNU ALANEN, johdolla KARI KOKKONEN, ANTTI LAUTTAMÄKI Apulaisnäyttämömestari KARI KOSKIRANTA, KARI KOSKIRANTA HELI LUUKKANEN, TONI PALANDER, Järjestäjä PIIA MÄKI MARIANNE RAUTIAINEN, Kuiskaaja JUHA ÄYSTÖ

RAINO SAASTAMOINEN, Tarpeistonhoitaja OLGA SUUTARI KARI TOIVANEN, SEIJA VUORINEN Pukija/pukuhuoltaja TEIJA HYRKÄS Valoajot TJ MÄKINEN/ TERO KOIVISTO Valokuvat ja graafinen suunnittelu / SAMI RAUTANEVA KARI SUNNARI Ääniajot KYÖSTI KALLIO / Käsiohjelman toimitus NIKLAS VAINIO HANNA SUUTELA, SIRKKU PELTOLA, Pukujen valmistus EILA JOUTTUNPÄÄN MIKA KAUHANEN johdolla teosvastaava HELI TAPPER sekä Tiedotus MIKA KAUHANEN TAIJA-LEENA AUTIO, SATU ERIKSSON, PÄIVI HATANPÄÄ, INESSA TAPALA Kiitokset: EMMI KAISLAKARI Kampaukset ja maskeeraus SARI RAUTION johdolla teosvastaava EMMI PUUKKA sekä PEPINA GRANHOLM Sikko Hilatun peruukin valmistus TIINA RYYNÄNEN

Tekijänoikeuksia hallinnoi Agency North Esityksen kesto noin 2:20 (sisältää väliajan)

Rehevän kansan rillumarei Kansan nauru on paras nauru. Minulle tämä karnevalistinen tapa nauraa viralliselle, vakavalle kulttuurille on kaiketi jo äidinmaidossa ja isän mykkyydessä imetty perintö ja vääntö katsoa maailmaa. Ja keino pysyä hengissä.

Tästä perinnöstä ovat syntyneet muun muassa hevosen lihan käryiset Kotalan perheen tarinat kautta Suomen syrjäkyläin, läpi EU:n metropolien.

Kansan naurun herättämänä olen yrittänyt löytää omat lasini, joiden läpi tarkastella niin valtaa, yhteiskuntaa, kuin tunteiden palopesäkkeitäkin.

Säännöllisin väliajoin rillumarein huuto kutsuu luokseen. Yhäti vaan.

Lassilan Ikiliikkuja on rakkauteni vuodesta 1983, jolloin opiskelin näytelmäkirjallisuutta ja tein ensimmäisen sovitukseni aiheesta. Sittemmin olen etsinyt tilaisuutta tarttua uudestaan tähän Lassilan Maijun absurdiin tarinaan.

Luen Ikiliikkujaa yhtä aikaa sekä kunnianosoituksena ihmisen lannistumattomalle yrittämisen uskolle, että ivanauruna ikuiselle ahneudelle.

Molemmat ihmistä lakkaamatta liikuttavat. Toki Maijun jäljiltä rakkauskin on jonkinmoinen reaktori, usein kuitenkin ahneudelle alisteinen.

Tom Lindholm, Janne Kallioniemi

Algot Untola oli moni-ilmeinen ja moniniminen kirjailija ja ajattelija. Hän kulki omaa tietään, ei asettunut missään vaiheessa virallisen kulttuurin edustajaksi, eikä myöskään virallisen kansankuvauksen pönkittäjäksi.

Hänen kansansa ei ole nöyrää, totista, puurtajapaavoa, vaan kaikki ihmisen sielunliikkeet tunnustavaa lasta ja monensukupuolista yrittäjää, jolla on muitakin intohimoja kuin kasken raivaus ja tervanpoltto. Untolan henkilöihin ei sisälly kansallisromanttisia vaateita, ei selän kumaraan taivuttavia, kuolettavan painavia tuohireppuja, ei pahkapallia tai raskasta kurkihirttä, johon hirttäytyä. Hänen kansansa ei ole valmis kuva, vaan pikemminkin keskeneräinen, vajavainen pyristelijä.

Kirjailijan oma elämä oli tragediaan päättyvä tragedioiden sarja. Se ei estänyt häntä tarkastelemasta naurusta kiehtovinta: kansan naurua.

Sirkku Peltola

Tom Lindholm, Teija Auvinen

Ilona Pukkila, Teija Auvinen

n Halutaan ostaa!

Ison puoleinen maatila, jossa on vesivoima perustettavaa pirtatehdasta varten ja lisäksi, arvoisat tehtailijat, halutaan ostaa pirtatehtaan koneet.

Tarjoukset hintailmoituksineen tehtävä pirtamestari Salomooni Hapatukselle.

n

Auvo Vihro, Janne Kallioniemi

Tärkeintä on pysyä liikkeessä.

Liike ei lopu koskaan.

Kokemus voi olla viisautta.

Nuoruus saattaa tuottaa liikettä.

Järki on joskus tarpeellista.

Hulluus(kin) on luovuudelle välttämätöntä.

Ihmisellä on taipumus rakastua.

Elämä löytää reitin.

Stoi näpyi!

Lopulta emme seilaa eri veneissä.

Aina kannnattaa ottaa muutama tanssiaskel.

Nauru ei ole koskaan turhaa.

Nauru voitelee sielua.

Ilona Pukkila, Panu Valo

Hyväntahtoinen yhdessä nauraminen on ystävyyttä.

Tinkiä kannattaa, mutta lopulta on hyvä sopia käypä hinta.

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Vain yhdessä voimme selviytyä.

Stoi reähkä!

Yhteinen päämäärä on hyvä päämäärä.

Onnistuminen on kivaa, mutta ei välttämätöntä.

Vastaus voi löytyä joskus yllättävästä suunnasta.

Aina on mahdollista, että kaikki päättyy lopulta hyvin.

Kiitos, että sain olla mukana.

Marja Laitala, kuiskaaja-järjestäjä

Janne Kallioniemi, Samuli Muje

Teija Auvinen, Ilona Pukkila, Panu Valo

Ikiliikkujan musiikkikappaleet Hutjakka (säv. Anne-Mari Kivimäki, sov. Eero Grundström) Tanhuvaara (säv. Anne-Mari Kivimäki, sov. Kivimäki, Eero Grundström) Pauhu (säv. Anne-Mari Kivimäki) Manaus (säv. Anne-Mari Kivimäki) Jytyn tanhu (säv. Anne-Mari Kivimäki) Hutjakka (Ikiliikkuja) (säv. Anne-Mari Kivimäki) Hulluus (säv. Anne-Mari Kivimäki) Kontokin kulmilla (säv. & san. Anne-Mari Kivimäki, sov. Ville Rauhala) Kankkuspäivästä Karjala (säv. Anne-Mari Kivimäki, san. Marjo Kuusela, sov. Kivimäki, Eero Grundström) Herra luoksein jää, Virsi 555 (säv. William Monk) Silinteri-Funk (säv. Anne-Mari Kivimäki) Versot (säv. Anne-Mari Kivimäki) Alkusoitto (Kehtolaulu suite) (säv. Anne-Mari Kivimäki, Ville Rauhala, Pekko Käppi) Pyörittäjä (säv. Anne-Mari Kivimäki) Surua (Ikiliikkuja) (säv. Anne-Mari Kivimäki) Junun laulu (säv. Anne-Mari Kivimäki, san. trad.)

Little brown jug (säv. Joseph Eastburn Winner, sov. Glenn Miller) Bileet (säv. Anne-Mari Kivimäki, sov. Kivimäki, Eero Grundström)

Musiikkituotanto Anne-Mari Kivimäki, Folk Extreme / Kihtinäjärvi Records

Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Panu Valo, Auvo Vihro, Anne-Mari Kivimäki

Maiju Lassila – moniniminen mies ajassa kieppumassa Maiju Lassila tai mikä lie nyt olikaan – syntyjään Algot Tietäväinen, Algot Untola sukunimen vaihdettuaan – eli elämänsä vaiheessa, jolloin tapahtui paljon. Kulttuurista ja poliittista Suomea rakennettiin aktiivisesti maailmassa, jossa kaiken kaikkiaan oli suuria mullistuksia meneillään, valtavat voimat olivat liikkeessä. Liikkeessä pysytteli Untolakin, ja osallistui niin kulttuurin kuin politiikankin rakennukseen omalla omalaatuisella tavallaan.

monipuolistui, kun kahden kieli- ja kulttuuripuolueen, suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen, sijaan vallasta kamppailivat kahdeksi jakautuneet suomenmieliset eli vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset. Mukaan liittyivät pian myös Suomen Työväen puolue, joka pian vaihtoi nimensä Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi, sekä Maalaisliitto. Jakolinjat vaihtoivat paikkaa uudelleen muotoutuvan todellisuuden mukaan. Näillä aalloilla Untola keikkui 50-vuotisen elämänsä ajan, niitä seuraili ja niihin reagoi.

Untolan syntymäpaikka oli Tohmajärvi Pohjois-Karjalassa. Lapsuuden lähtökohdat eivät tarjonneet vakautta elämän perustaksi, vaikka alku vaikutti hyvältä. Algot-poika syntyi perheeseen, joka määriteltiin talonpoikaiseksi, mutta isän puolen suvun miehet olivat parissa edeltävässä sukupolvessa naineet säätyään ylempää, joten sukujuuria oli myös kahdessa säätyläissuvussa. Algot pääsi kansakouluun, mikä ei aikakauden talonpoikaisperheessä ollut itsestään selvää. Perheen taloudellinen tilanne kuitenkin heikkeni ja suuri muutos oli edessä, kun isä kuoli ja äiti avioitui uudelleen. Algot veljineen joutui lopettamaan koulunkäynnin ja menemään rengeiksi. Opiskelu veti silti puoleensa teräväpäiseksi kehuttua poikaa.

Algot Untola syntyi nälkävuonna 1868 ja kuoli kuolemaan tuomittuna juuri valtiona syntyneen Suomen kipukohdassa keväällä 1918. Noiden vuosien välillä hän ehti toimia monella alalla ja eri puolilla Suomea, joka tuolloin vielä oli osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa.

Euroopassa suuret monikansalliset imperiumit alkoivat hajota kansallisvaltioiksi, maatalousvaltainen Suomi teollistui kiihtyvää vauhtia, ja väestön ja varallisuuden kasvu antoi pontta kulutuskulttuurin kehitykselle.

Sääty-yhteiskunnasta siirryttiin kansalaisyhteiskuntaan ja luokkayhteiskuntaan. Suomen poliittinen kenttä

Untola hankki kansakoulun opettajan koulutuksen Sortavalan opettajaseminaarissa. Siellä isäpuolen hallitsemassa perheessä umpimielistyneestä nuorukaisesta vapautui kepposteleva veijari.

Untolan ensimmäiset työpaikat seminaarin jälkeen olivat puolivuotiskaudet Raahessa ja Kälviällä. Pidemmäksi aikaa Untola asettui Viipuriin, vaikka sielläkin hän vaihtoi asuntoa lähes vuosittain ja työpaikkaakin muutamia kertoja. Siellä Tietäväisestä tuli Untola.

Uuden vuosituhannen alettua Untola kuitenkin jätti sekä Viipurin että opettajantyönsä ja muutti Pietariin, joka tuolloin oli väkimäärältään ”kolmanneksi suurin suomalainen kaupunki”.

Siellä hän toimi sekä kotiopettajana että

harjoitti puukauppaa – ja opiskeli omin päin Pietarin yliopistossa kieliä, filosofiaa ja historiaa.

Pietarissa Untola myös avioitui. Hänen puolisonsa Therese Marie Johanna Küstring oli kotoisin tallinnalaisesta porvarisperheestä. Untolan puukauppa päättyi kuitenkin konkurssiin, minkä jälkeen hän palasi Suomeen ja vanhaan ammattiinsa. Therese jäi Pietariin, mutta avioliitto pysyi voimassa vuoteen 1913, jolloin Therese haki avioeroa. Untola sai Lohjalta opettajan paikan, jota hän hoiti lukuvuoden verran. Lohjalta löytyi myös Untolan elämän ”toinen nainen”, Olga Jasinski (os. Laurell), Hattulassa syntynyt, Helsingissä, Lontoossa ja Tukholmassa kouluja käynyt ja teatterioppiakin saanut puolalaisen kreivin lääkäripojan leski. Lohjan jälkeen Untola sai opettajan paikan Kaustisilta. Opettajan toimensa ohella hän muun muassa ohjasi ja harjoitti näytelmäryhmää ja osallistui kansankynttilänä muutenkin paikkakunnan sosiaaliseen elämään, sivistyneenä vaan ei liika herraskaisena. Untolan näytelmäkirjailijan ura on mahdollisesti saanut alkunsa jo tuolloin. Alkunsa sai myös Untolan poliittinen ura, kun hän alkoi vuoden 1905 suurlakon jälkeen kirjoittaa poliittisia pakinoita Kokkola-lehteen. Lehti oli suomalaisen puolueen äänenkannattaja ja pian Untola värvättiinkin puolueen agitaattoriksi ja organisaation rakentajaksi. Seuraava ammatillinen etappi oli porilaisen Satakunta-lehden vastaavan päätoimittajan paikka. Siihen häntä auttoi suomalaisen puolueen merkkihenkiköiden tuki ja kannatus.

Tuossa vaiheessa Untolan ja salarakas Olga Jasinskin suhde oli jo Vaasan vaalipiirissä julkinen salaisuus, joka söi puolueen matkasaarnaajan uskottavuutta. Laajemman mittakaavan julkinen skandaali muodostui suhteen dramaattisesta päätöksestä, kun Jasinski kaatoi rikkihappoa Untolan syliin, niin että Untola joutui päätoimittajuutensa ensimmäiset kuukaudet työskentelemään sairaalasta käsin.

Päätoimittajana Untola viihtyi kuitenkin vain muutaman vuoden. Sen jälkeen päästään vaiheeseen, josta Untola parhaiten tunnetaan eli kirjailijaksi.

Ensimmäinen läpilyönti ei kuitenkaan ollut se kestävin. Irmari (kyllä!)

Rantamalan nimellä julkaistu

kolmiosainen esikoisromaani Harhama (1909) oli tapaus, mutta huomattava määrä julkisesta huomiosta suuntautui kirjailijan henkilöllisyyden selvittämiseen, kun taas yhteensä lähes 1800-sivuinen, kolmessa osassa julkaistu romaani ilman tätä tietoa tuntui lähinnä herättävän kummastusta. Se oli jotain aivan muuta kuin suomenkielinen kirjallisuus ennen sitä – ja on ollut sitä myös pitkään sen jälkeen. Kun kirjailijan henkilöllisyys selvisi, vastaanotto politisoitui nopeasti. Harhaman jatko-osa, Martva julkaistiin vielä saman vuoden aikana, mutta se suorastaan jätettiin huomiotta.

Seuraava julkaistu romaani oli kuitenkin kiistaton menestys. Maiju Lassilan nimellä julkaistu Tulitikkuja lainaamassa (1910) päätyi kansakunnan klassikkohyllyyn, tosin eri nimisenä kuin Untola oli alun perin aikonut. Kirjailijan romaanille antama nimi oli laajakulmainen Elämän ihmeellisyys, mutta kustantaja muutti nimen mittakaavan arkisemmaksi.

Untolalle myönnettiin romaanista kirjallisuuden valtionpalkinto, mistä hän kuitenkin kieltäytyi. Seurasi kiihkeän tuottelias erakoitumisen, vähävaraisuuden ja päätoimisen kirjailijuuden kausi: liuta kertomuksia, romaaneja ja näytelmiä, tuhansia ja taas tuhansia käsin kirjoitettuja käsikirjoitusliuskoja.

Seurasi myös entistä useampia nimiä yhtä ja samaa miestä verhoamaan: Lassilan ja Rantamalan lisäksi Untolalta julkaistiin yksi romaani nimellä J. I. Vatanen, mutta julkaisematta jäivät Liisa Vatasen, Antti Iisalon ja Aino Kerpolan nimillä kustantajalle tarjotut käsikirjoitukset. Yksityiselämässään Untola käytti myös nimiä Väinö Stenberg ja A. Rantala, lehtikirjoituksissaan vielä useita eri nimimerkkejä.

Keväällä 1916 Untola aloitti uudelleen poliittisten kolumnien kirjoittamisen Kokkola-lehteen. Tällä kertaa Untolan kritiikin kärki kohdistui vanhasuomalaisen puolueen omiin linjauksiin.

Untola arvosteli puolueen uudistettua ehdokasjärjestelmää ja syytti sitä oman ohjelmansa ja maalaisväestön pettämisestä. Kritiikki alkoi kuitenkin olla sekä lehdelle että puolueelle liikaa ja Untola siirtyi kirjoittamaan sosialistien Työmieslehteen, aluksi otsikolla ”Porvarikirjeitä”, myöhemmin myös muita kirjoituksia sekä Irmari Rantamalana että Maiju

Lassilana. Untola itse ei kuitenkaan koskaan liittynyt sosialidemokraattiseen puolueeseen. Sen sijaan hän ehdotti, että liittyisi Irmari Rantamalana työväenyhdistykseen ja Maiju Lassilana saunottajien ammattiyhdistykseen. Ei ole tiedossa, liitettiinkö hänet kirjailijanimillä vai otettiinko ehdotus vitsinä.

Lopulta sodan loppuvaiheessa Untola kiinnitettiin lehden toimittajaksi vaiheessa, jolloin suuri osa muuta toimituskuntaa oli paennut Helsingistä, kun alkoi näyttää siltä, että valkoiset valtaavat kaupungin. Kun näin sitten tapahtui, myös Untolalle tarjottiin piilopaikkaa, mutta hän lähti kuitenkin jo heti ensimmäisenä valtauksen jälkeisenä päivänä ulos ja hänet pidätettiin kadulla kulkemassa. Noin kuukauden vankeuden jälkeen Untola tuomittiin kuolemaan. Hän ei kuitenkaan koskaan päätynyt teloituskomppanian eteen, vaan hänet ammuttiin mereen jo matkalla sinne.

Kun vankeja oltiin viemässä teloitettavaksi Kauppatorilta Santahaminaan, Untola joutui syystä tai toisesta veteen, minne hänet ammuttiin. Tilanteen kulku on jäänyt epäselväksi, sillä silminnäkijöiden kertomukset asiasta risteävät.

Hyppäsikö Untola itse vai tönäistiinkö hänet, kuoliko hän luoteihin vai kylmän veden aiheuttamaan sydänkohtaukseen – vai mitä tapahtui? Kuolema siitä joka tapauksessa seurasi ja Untola haudattiin Santahaminaan teloitettujen yhteishautaan, mistä hänen ruumiinsa jäännökset keväällä 1939 siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle. Tästä huolehtivat Untolan sisaren lapset, jotka myös olivat perineet oikeudet Untolan teoksiin ja säilyttäneet enonsa jäämistöä.

Perikunta säilytti jälkeen jääneitä kirjoituksia odottaen ilmapiirin lientymistä niin, että he saattoivat uskoa Untolaan kohdistuvan tutkimuksen olevan oikeudenmukaista, vailla sisällissodan jakolinjojen väritystä ja kenties johtavan enonsa kunnianpalautukseen. Vihdoin 1950-luvun alussa Untolan jäämistö luovutettiin Helsingin yliopiston kirjastolle.

Jos on Untolan elämäkerta tiheänään modernisaation ja valtiollisen Suomen syntyaikojen draamaa, kieppuu tutkimustieto Algot Untolasta yhtälailla moneen suuntaan ja kertoo tarinaa

miehestä ja hänen tekemisistään aina kulloisenkin aikakauden mielenkiinnon mukaan. Lassila-Rantamala-Untola on saanut heijastaa kunkin ajan toiveita, tarpeita ja ajatusmaailmaa.

Maailmansotien jälkeisessä Suomessa rakennettiin pontevasti itsenäisen valtion kansallista identiteettiä ja yhtenäiskulttuuria. Siihen UntolaLassila-Rantamala jne. istui huonosti.

Yhtenäistä kuvaa ei saa edes hänestä itsestään millään, saati sitten hänen saavutuksistaan. Aivan kaikki Untolaan liittyvä tuntuu riitelevän yhtenäisyyttä vastaan.

Ensimmäisen kirjallisen todistuksen Untolasta kirjoitti jo 1920-luvulla hänen kustantajansa Eino Railo, jonka oli paikalla Untolaa teloitettavaksi kuljettaneessa saattueessa, eikä suinkaan puolustamassa kirjailijaa. Railon jyrkästi kaksijakoinen näkemys täysin epäpoliittisesta humoristi kansankuvaaja Maiju Lassilasta ja poliittisesti harhautuneesta Irmari Rantamalasta on jäänyt elämään ja sitä vahvisti muun muassa ensimmäinen Untolasta kirjoitettu väitöskirja, Elsa Erhon Maiju Lassila.

Kirjallishistoriallinen tutkimus (1957).

Maiju Lassila jäi elämään, Rantamala aktiivisesti unohdettiin.

Railolta on periytynyt myös Harhaman lukeminen Untolan omaelämäkerrallisena teoksena. Sellaisena sitä tulkittiin sekä oikeistolaisesti että vasemmistolaisesti ajattelevien tutkijoiden ja taiteilijoiden piirissä. 1970-luvulla suomalaisessa kulttuurielämässä vallitsi vahva vasemmistolainen virtaus ja LassilaRantamala-Untola nousi kiinnostuksen ja juhlinnan kohteeksi sisällissodan punaisen puolen marttyyrina. Häntä tutkittiin ja tulkittiin: järjestettiin Maiju Lassila -päivät Joensuun yliopistossa, julkistettiin Leo Lindstenin kirjoittama elämäkerta Maiju Lassila – legenda jo eläessään (1977), Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto ohjasivat Untolasta kertovan elokuvan Tulipää (1980).

Untolan eri nimillä kirjoittamien teosten tutkimuksessa vaihtelua on oikeastaan tapahtunut kolmen motiivin suhteen.

Ensinnäkin häntä on katsottu poliittisen kannan mukaan eli onko Untola ja hänen kirjailijanimensä tulkittu ystäväksi vai viholliseksi. Toiseksi sen mukaan, miten on suhtauduttu yhtenäiskuvan

tarpeeseen, onko yritetty nähdä Untolan toiminnassa jokin punainen lanka, joka sitoisi yhteen monet nimet, käänteet ja kuvaukset vai valittu pitää ne erillisinä.

Kolmas valinnan paikka on ollut suhtautuminen Untolan elämäkerrallisen tiedon ja hänen tuotantonsa välisiin suhteisiin: mitä Untolan toiminta ja teokset kertovat Untolan elämästä ja millä tavoin ne sen tekevät?

1980- ja 1990-luvulta lähtien kirjallisuudentutkijat ovat ryhtyneet tarkastelemaan Untolan teoksia suhteessa oman aikansa kansainvälisiin kirjallisiin virtauksiin, kuten uusromantiikkaan ja dekadenssiin, tai kirjallisuuden lajeihin, kuten satiiriin sekä kansan naurukulttuuriin ja karnevalismiin. Nyt 2000luvun alkuvuosikymmeninä Untola ja hänen eri nimillä kirjoittamansa teokset ovat jälleen herättäneet uutta mielenkiintoa ja jälleen on löydetty uusia tapoja suhtautua noihin kolmeen peruskysymykseen.

Marko A. Hautala on kaivautunut syvällisesti Untolan elämään ja toimintaan huolellisin historian tutkimuksen menetelmin. Hän on paneutunut laajasti arkistoaineistoihin, muun muassa Untolan käsikirjoituskokoelmaan, erilaisiin muistitietoa sisältäviin haastatteluihin, Untolan eri nimimerkeillä kirjoittamiin lehtikirjoituksiin ja suhteuttanut kaiken aikakautta koskevaan historiatietoon. Hautalan pro gradu -tutkielman pohjalta on julkaistu tietoteos Untolan Kaustisten ajasta.

Väitöskirja puolestaan on laajenemassa perusteelliseksi Algoth-elämäkerraksi, joka on määrä julkaista ensi vuonna.

Viimeisin Untolaa käsittelevä kirjallisuustieteen väitöskirja, Irma Tapanisen Karnevalistinen henki, on löytänyt uuden näkökulman kysymykseen Untolan tuotannon yhtenäisyydestä.

Tapaninen liittää Untolan kirjallisen toiminnan kokonaisuudessaan karnevalistiseen kansan naurukulttuuriin ja tarkastelee Rantamalana julkaistua Harhamaa sen osana. Tuotannon moninimisyys ja -lajisuus ei ole ongelma myöskään Kaisa Kurikalle, joka omassa väitöskirjassaan käsittelee Untolaa kirjoittavana koneena kysyen, miten tämän moniniminen tekijyys toimii ja mitä se kykenee tekemään.

Kurikka herkuttelee myös sillä, miten Untolan eri kirjailijanimet esiintyvät

henkilöinä toistensa kirjoittamissa teoksissa – ja joskus omissaankin. Maiju Lassilan nimellä julkaistun Rakkauttaromaanin (1912) päähenkilö ja minäkertoja on Tohmajärven vallesmanni Lassilan Maiju-tytär. Toinen Tulitikkuja lainaamassa -romaanin päähenkilöistä, Jussi Vatanen, on puolestaan saanut lainata sukunimensä ja etunimensä ensimmäisen kirjaimen J. I. Vataselle, jonka nimissä Untola julkaisi ainoan realistiseksi luokitellun kansankuvaksensa Avuttomia (1913). Kirsikkana kakun päällä ovat Rakkautta-romaanin nuorten lempiväisten keskusteluissa vilahtavat kirjailijanimet Lassi Maijula ja Jussi Erhetyinen, joista jälkimmäisessä kummasti häivähtää jotakin Harhamaromaanin Harhama-nimiseen päähenkilöön viittaavaa. Aivan vakavasti ei tämä moniniminen, hurjaa vauhtia tekstejä itsestään suoltava kirjailijakone siis tunnu toimintaansa ottavan.

Tästä karnevalistisesti liioittelevasta, kirjailijuutta parodioiden monistavasta ”kirjoittavasta koneesta” onkin sulava siirtymä Maiju Lassilan postuumisti vuonna 1962 julkaistun Ikiliikkujanäytelmään, jossa aiheena ovat palava innostus teknisiin keksintöihin ja kiihkeä vaurastumisen toivo.

Outi Lahtinen Teatterin tutkija, akateeminen sekatyöläinen

Lähteet: Marko A. Hautala: Liisan Antin aikaan – Algot Untolan Kaustisen-vuosi ja Kokkola-lehden kirjoitukset 1905–1906 (2006), Marko A. Hautala: Omin voimin – Algoth Untolan (1868–1918) poliittis-vakaumuksellinen elämäkerta (2010), Kaisa Kurikka: Algot Untola ja kirjoittava kone (2013), Irma Tapaninen: Karnevalistinen henki – Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa (2014).

Tom Lindholm

Janne Kallioniemi, Teija Auvinen, Tom Lindholm, Ilona Pukkila, Auvo Vihro, Mika Honkanen

Tom Lindholm, Ilona Pukkila, Teija Auvinen, Auvo Vihro

Mika Honkanen

Panu Valo, Tom Lindholm, Teija Auvinen

Anne-Mari Kivimäki, Mika Honkanen,

Teija Auvinen, Auvo Vihro, Panu Valo, Tom Lindholm, Ilona Pukkila, Samuli Muje, Janne Kallioniemi

ttt-teatteri.fi