Hyvät, pahat ja rumat

Mihin ovat kadonneet urheilusta ilo, hauskuus ja huumori? Vielä 60-70-luvuilla löytyi hauskuuttajia. Yksi oli HIFK:ssa huippuvuotensa pelannut Matti Haahti, joka kertoi seuraavaa: ”Pelasimme Hakaa vastaan Valkeakoskella. Ajattelin, että onpas helkkarin tylsää touhua. Juoksin Markku Kumpulammen kiinni ja taklasin hänet. Kun Markku nousi pystyyn, kaivoin pastilliaskin taskusta ja sanoin, että ota poika Sisua, sillä pärjää pitkälle.”

Vaikka suhteet Neuvostoliittoon olivat 60-luvulla viileät, urheilijat olivat usein kavereita. Siiri Rantanen vei Salpausselän kisojen aikaan neuvostohiihtäjiä kotiinsa kahville. Iltaa istuttiin yhdessä vaikka ei ollut yhteistä kieltä, ja seuraavana päivänä taisteltiin ladulla.

Hyviin kuuluu myös eläafrikkalainen purjehtija Kirsten Neuschäfer. Kokeneen suomalaisen avomeripurjehtijan Tapio Lehtisen Asteria-vene upposi viidessä minuutissa 18. marraskuussa viime vuonna kesken kisan. Matkaa lähimpään satamaan Port Elizabethiin oli 830 kilometriä. Kun Kirsten Neuschäfer sai viestin, hän keskeytti oman kilpailunsa ja suuntasi kohti uppoamispaikkaa. Rommiryypytkin ehdittiin nauttia ennen Kirstenin kisan jatkumista.

Muistelut aloitetaan aina antiikin Kreikasta. Niin tämäkin osuus pahojen muistelusta. Olympiakisoissa oli sääntö, ettei vastustajaa saanut repiä kiveksistä, mutta tätä sääntöä eivät öljytyt, alastomat miehet noudattaneet. Pahoista voi myös kasvaa hyviä. Roger Federer oli junioriaikana kova kiukuttelija, myöhemmin läpeensä herramies. Mailoja paiskoi ja tuomarille kiukutteli myös John McEnroy. Nyt tennismaailman kiukkupussin manttelin on perinyt australialainen Nick Kyrgios.

Michael Schumacher oli pahatapainen jo nuorena kuskina. Muistissa on Mika Häkkisen ajattaminen reilun 200 kilometrin tuntivauhdissa päin ratavallia Macaon 1990 perinteisessä F3 kauden päätöskisassa.

Rumista esimerkiksi kelpaa Fifan puheenjohtaja Gianni Infantino ottamassa selfietä Pelen hautajaisissa.

Markku Teräväinen

Kirjoittaja on Fuengirolassa asuva entinen urheilutoimittaja.