Kahvikupposen verran osallisuutta

Kahvikupposen

verran osallisuutta

Uusi väitöskirja käsittelee maahanmuuttajaäitien kielitarinoita. Tulokset tuovat uutta tietoa kielenoppimisesta, kotouttamisesta ja monikulttuurisuudesta, ja niitä voi hyödyntää näihin teemoihin liittyvissä koulutuksissa ja hankkeissa.

TEKSTI JA KUVAT MINNA INTKE HERNÁNDEZ

Julkisessa keskustelussa nousee toistuvasti esiin ajatus siitä, että kieli on keskeinen väline osalliseksi tulemisessa. Tänne muuttaville vakuutellaan, että kun ensin oppii kielen, sitten pääsee osalliseksi työelämään ja yhteiskuntaan. Näin ei kuitenkaan aina ole. Täällä on paljon muualta muuttaneita ihmisiä, jotka osaavat jopa erinomaisesti suomea mutta jotka eivät ole työllistyneet eivätkä välttämättä koe osallisuutta. Kielenoppiminen tai edes työllistyminen ei aina automaattisesti johda kotoutumiseen.

Kieltä opitaan arkisissa tiloissa

Perheen arkea pyörittävien maahanmuuttajaäitien on usein mahdotonta päästä osallistumaan kotoutumiskoulutukseen ja siihen sisältyvään kielenopetukseen. Minua kiinnosti, miten äidit sosiaalistuvat kieliyhteisöön niillä kielenoppimisen areenoilla, joilla he aikaansa viettävät, sillä aiheesta ei juuri ollut tutkimusta Suomessa. Tästä syystä hakeuduin sellaisiin arkisiin tiloihin, joissa äidit viettivät aikaansa. Näitä olivat julkiset tilat, kuten asukaspuistot, kulttuurikeskukset ja tapahtumat, sekä yksityiset tilat, kodit.

Tutkin ilmiötä soveltaen neksusanalyysia, jossa kielenkäyttöä tarkastellaan toimijoiden kokemushistorioiden ja aiempien tapahtumien valossa. Lähdin liikkeelle siitä ajatuksesta, että äitien arkipäivän tilanteet eivät ole yksittäisiä, irrallisia tapahtumia, vaan niiden voidaan ymmärtää edustavan jotain suurempaa ilmiötä. Tutkimusaineisto on kerätty vuosien 2012 ja 2018 välisenä aikana. Kyseessä on siis pitkittäistutkimus. Aineisto koostuu muun muassa 11 äidin haastatteluista, tekemistäni kenttämuistiinpanoista ja äänitetyistä vuorovaikutustilanteista.

Äitien kertomuksissa merkityksellisiä paikkoja kieleen sosiaalistumisen näkökulmasta olivat matalan kynnyksen paikat kuten asukas- ja leikkipuistot, perhekerhot sekä julkiset paikat ja tapahtumat. Matalan kynnyksen paikossa

tärkeää oli se, että mukaan sai mennä ilmoittautumatta ja sai pysytellä halutessaan laitamilla ja tarkkailla. Niissä äidit pyrkivät ymmärtämään yhteisön asenteita, käsitteitä ja kulttuurisia käytänteitä. Heidän mukaansa näitä arkipäiväisiä lapsiperheen toimintoja olivat esimerkiksi perhetoiminnassa askartelu, omien ja toisten lasten sanallinen ohjaus, leikkiin ohjaaminen, neuvojen saaminen ja antaminen tai yhteisen toiminnan suunnitteleminen. Äidit havainnoivat kielenkäyttäjäyhteisön kielellistä toimintaa sekä harjoittelivat ja oppivat toimintoja kuten kysymisen, vastaamisen, reagoimisen ja puheenvuoron pyytämisen käytänteitä ja malleja.

”Sinä olet hyvä ihminen”

Muistan elävästi tutkimukseni ensimmäisten viikkojen ajalta erään tilanteen, kun asukaspuistoon tuli suomalainen isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Hän istui sohvalle tutkimukseeni osallistuvan äidin, Fatiman, viereen. Vaikka Fatima ei tuolloin vielä juuri osannut suomea, he juttelivat hyvän tovin keskenään lapsiin ja arkeen liittyvistä asioista. Tämä kohtaaminen oli Fatimalle hyvin merkittävä. Lähtiessään asukaspuistosta hän kääntyi isoäidin puoleen ja sanoi: ”Sinä olet hyvä ihminen, koska sinä puhut minulle.” Vielä vuosien jälkeen hän palasi tuohon hetkeen haastatteluissa ja keskusteluissa. Tuo kohtaaminen teki hänet näkyväksi ja liitti hänet osaksi ympäröivää yhteisöä, puistossa käyvien perheiden joukkoa. Tämänkaltaiset tilanteet, joissa äidit kokivat tulevansa nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi, rohkaisivat heitä myöhemmin osallistumaan erilaisiin suomen kieltä vaativiin tilanteisiin muissakin konteksteissa. He saivat kuulla kieltä, havainnoida sitä ja osallistua halutessaan keskusteluun – mahdollisuuden sosiaalistua kielenkäyttäjäyhteisöön.

Tutkimukseni perusteella totean, että kielitaito ei ole pelkästään objektiivisesti mitattavissa oleva asia. Tunne siitä, että osaa kieltä, on myös henkilön sisäinen kokemus. Eräs äideistä kertoi, että tutkimuksen alkaessa hän olisi halunnut pyytää minut kahville mutta ei uskaltanut, koska ajatteli suomen kielen taitonsa olevan liian puutteellinen. Koska puistossa oli tapana keittää kahvit ja juoda sitä yhdessä saman pöydän ääressä, hän vähitellen voimaantui kielenkäyttäjänä ja sanoi lopulta minulle: ”Tule kahville, en tarvitse enää tulkkia.”

Toinen äiti totesi tyytyväisenä, että käytyään muutaman kuukauden asukaspuiston äiti-lapsitoiminnassa hän osasi jo 50% suomen kielestä. Väite tuntui minusta hurjalta, ja jos hän olisi tehnyt kielitaidon tasotestin, tulos olisi luultavasti jäänyt alhaiseksi. Tämän tutkimuksen myötä ymmärsin, että hänelle tuo 50% tarkoitti sisäistä kokemusta siitä, mihin hän pystyy ja mitä hän uskaltaa tehdä suomen kielellä. Hän iloitsi siitä, että pystyi kohtaamaan naapurit pihalla ja rappukäytävässä suomeksi sekä tervehtimään ja kysymään kuulumisia ruokakaupassa tuttavilta. Vaihtaessaan muutaman sanan puolitutun tai tutun vastaantulijan kanssa hän tunsi olevansa osa asuinalueen yhteisöä, yksi joukosta.

Ajanviettoa ja selviytymistä

Kuten tästä käy ilmi, kahvinjuonti nousi merkittäväksi tekijäksi ilmiötä tutkittaessa, ja minulle se kahvinystävänä sopi mainiosti. Äidit kertoivat, kuinka tärkeä heille oli kokemus siitä, että asukaspuistossa ja muussa perhetoiminnassa he saivat viettää ”tavallista elämää” kupposen ääressä yhdessä. Nuo tilanteet merkitsivät paljon muuta kuin vain kupillista kahvia. Nämä hetket olivat ajanviettotilanteita, joissa ainoa tavoite oli viettää hetki aikaa yhdessä ja joissa kielellinen tuki oli runsaampaa, monipuolisempaa ja rikkaampaa kuin selviytymistilanteissa, joissa usein vain pyrittiin selvittämään ja hoitamaan käsillä oleva asia.

Sekä ajanvietto- että selviytymistilanteissa tapahtui kieleen sosiaalistumista, kun äitien oli oltava aktiivisia toimijoita ja käytettävä kieltä. Toisinaan tilanteet tuntuivat jopa kiusallisilta ja hankalilta, kun yhteistä kieltä ei ollut, mutta äidit samalla kokivat oppivansa kieltä ja kieliyhteisön käytänteitä. On huomattava, että kahvipöytäkeskustelut eivät olleet yksikielisiä, vaan niissä käytettiin kaikkia läsnä olevia kieliä. Tämä mahdollisti tilanteen kielellisen joustavuuden ja keskustelun jatkumisen, ja samalla se loi äideille tilaisuuden tarjota toisilleen kielellistä, emotionaalista ja sosiaalista tukea. Monikielisyyden ansiosta heidän ei tarvinnut enää olla ainoastaan avunsaajan roolissa, mikä auttoi heitä voimaantumaan yhteisölliseen aktiivisuuteen. Tämä puolestaan lisäsi heidän toimijuuttaan ja haluaan kiinnittyä tiiviimmin eri yhteisöihin.

Äitiys osoittautui merkittävimmäksi motivaatiotekijäksi kielenoppimiselle. Maahanmuuttajaäidit haluavat oppia paikallista kieltä, jotta he voivat hoitaa perheensä asioita itsenäisesti suomalaisessa yhteiskunnassa. He pyrkivät oppimaan kieltä jokapäiväistä elämää varten ja haluavat oppia kieltä niissä tilanteissa, joissa lapset viihtyvät tai joista on kielellistä tai muunlaista hyötyä lapsille. Lapset luovat päivittäin tilanteita, joissa äideistä tulee kielellisesti aktiivisia toimijoita suomenkielisissä konteksteissa. He ovat lastensa kautta mukana suullisissa ja kirjallisissa tilanteissa, joista heidän on selvittävä. Vaikka äidit kertoivat näiden tilanteiden olevan haastavia ja välillä epämukavia, he tunnistivat niiden merkityksen kielenoppimisen kannalta ja pitivät niitä kanavina kieliyhteisöön sosiaalistumiseen. Kun on äitinä vastuussa lapsestaan, on samalla kokonaisvastuussa vuorovaikutustilanteesta, ja siksi viesti on saatava perille keinolla millä hyvänsä.

Arjen kielenoppimista ei voi aina mitata taitotasoilla, mutta sen kautta voidaan saavuttaa osallisuuden kokemuksia ja lisätä hyvinvointia, joka kantaa myöhemmissä kieliopinnoissa, työllistymisessä ja autonomisen aikuisen elämässä.

Osallisuuden käsite on keskeinen. Kun äidit puhuvat osallisuuden haasteista ja puutteista, heidän kertomuksissaan ja tulkinnoissaan kuuluu kaikuja julkisen puheen äänistä: paikallista, yhteistä kieltä pidetään lähtökohtaisesti avaimena yhdessäoloon, ja sen heikko osaaminen tulkitaan esteeksi toimivan vuorovaikutuksen rakentumiselle ja yhdessäololle. Tämä ajatus nousee myös äitien haastatteluista.

Halu muutokseen

Neksusanalyyttisen tutkimuksen taustalla on usein halu muutoksen käynnistämiseen. Omassa tutkimuksessani sen voi katsoa alkaneen jo silloin, kun tutustuin osallistujiin ja kanssakäymiseni heidän kanssaan alkoi. Tutkimusprosessin aikana osallistujat puhuivat kokemuksistaan ja pohdimme yhdessä erilaisia näkökulmia heidän arkiseen kielenoppimiseensa. Joillakin heistä oli jo tavatessamme selkeä näkemys omasta kielenoppimisprosessistaan, toisille oivallukset kielenoppimismahdollisuuksista syntyivät käymiemme keskusteluiden kautta.

Tutkimukseni on tuottanut tiedostamista haastateltavien keskuudessa ja minulle kokemuksen siitä, että tutkimusprosessillani oli merkitystä. Sain kuulla, mitä äidit ajattelivat tutkimustuloksista ja kuinka he niitä pohtivat oman arkensa valossa. Osallistava tutkimus lisäsi osallisuutta; mielestäni kenenkään ei pitäisi olla tutkimuksen kohde vaan tutkimukseen osallistuja, kanssatutkija. Tämän tutkimusmatkani lähestyessä loppuaan voin todeta samaa kuin tutkimukseeni osallistuneet äidit: yhdessäolo ja osallisuus ovat mahdollisia ilman yhteistä kieltä, ja kieliyhteisöön pääsee sosiaalistumaan ainoastaan olemalla yhdessä. Osallisuus tarkoittaa sitä, että pystyy toimimaan ja asioimaan itsenäisesti, ”kyeten ihan tavalliseen elämään”.

Haluan haastaa väitöstutkimuksessani julkisessa keskustelussa esiintyvän väitteen siitä, että paikallisen kielen oppiminen itsessään olisi avain osalliseksi tulemiseen. Väitän, että onnistuneen kieleen sosiaalistumisen lähtökohtana on ensin oltava osallisuuden kokemus, jonka kautta yksilö voimaantuu aktiiviseksi toimijaksi kielenkäyttäjäyhteisöön. Kielenoppiminen tukee osallisuutta ja päinvastoin, mutta aina nämä eivät kulje käsi kädessä. Arjen kielenoppimista ei voi aina mitata taitotasoilla, mutta sen kautta voidaan saavuttaa osallisuuden kokemuksia ja lisätä hyvinvointia, joka kantaa myöhemmissä kieliopinnoissa, työllistymisessä ja autonomisen aikuisen elämässä.

Tutkimukseni kytkeytyy tärkeisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin kuten osallisuuteen ja toimijuuteen monikulttuurisessa ja -kielisessä Suomessa sekä kielenoppimisen haasteisiin ja mahdollisuuksiin informaaleissa konteksteissa. Tutkimus nostaa esiin havainnon siitä, että osallisuuden kokemus voi syntyä ilman kielitaitoa, kun taas toimiminen on haastavaa ilman paikallisen kielen taitoja. Kääntäen tämä voi tarkoittaa sitä, että osallisuuden vahvistamiseen ei tarvitse odottaa kielitaitojen kartuttamista, vaan sen voi aloittaa heti, arjesta. Nämä tulokset tuovat uutta tietoa kielenoppimiseen, kotouttamisen ja monikulttuurisen Suomen arkeen, ja niitä voi hyödyntää näihin teemoihin liittyvissä koulutuksissa ja kehityshankkeissa. Lisäksi niillä on merkitystä kotoutumis- ja kielikoulutuksen suunnittelulle siten, että kieleen sosiaalistumista ja kielten oppimista voidaan tukea monipuolisesti erilaisissa tilanteissa olevien yksilöiden ja perheiden kannalta.

Osallisuuden tunne on ratkaiseva tekijä osallisuuden rakentumiselle ja kielitaidon kehittymiselle, ja me kaikki voimme olla osallisina siinä. Asioita voi ja pitää tehdä eri tavoin. Voimme aloittaa juomalla kahvia yhdessä ja olemalla ihmisiä toisillemme.

Minna Intke-Hernández 2020: Maahanmuuttajaäitien arjen kielitarinat: Etnografi nen tutkimus kieliyhteisöön sosiaalistumisesta. Väitöskirja on luettavissa: http://urn.fi /URN:ISBN:978-951-51-6838-2