Sukuviesti 1/2021

SUKUVIESTI

1 2021

Sukuseurojen, sukututkimuksen, historian ja kulttuurin aikakauslehti

1 2021

SISÄLTÖ

3 Pääkirjoitus 4 Esittelyssä Keskusliiton uusi puheenjohtaja, 6

Tyrvään Pappilassa yhdistyy historiallinen miljöö ja elävä kulttuuri, Helimaaria Utriainen

11

Museovirasto tarjoaa yli 200 000 paino­laatuista kuvaa vapaaseen käyttöön

18 Metsäsuomalaisten kirjeet Gottlundille verkossa 20 SSK:n hallituksen jäsen esittäytyy, Juha Ilmoniemi 20 Suku 2021 -tapahtuma virtuaalisena 20.–21.3.

21 Lapset ja pelon maantiede -muistitietokeruu 22 Postimuseon kokoelmia verkkoon 23 Kansalliskirjasto avasi 1930-luvun digitoidut

12

Onko huominen täällä jo tänään?

Irina Baehr-Alexandrowsky

24 Saunaperinne valittiin Suomesta Unescon

14 15

Veijo Saloheimon muistolle, Matias Eronen

Nora Savolainen

Orsan metsäsuomalaisia ja heidän jälkiään, Veijo Saloheimo

lehdet asiakaskäyttöön

aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon

25 Naisten elämäkerrat talteen 26 Lukunurkka: Sukuunsa suopetäjä,

tekijäänsä tervaskanto, Kaija Heiskanen

27

Lukunurkka: Heiskasten uusi historiikki paketoi sukuseuran viime vuosikymmenen

28 Lukunurkka: Petäjäselän Toivosten evakkotie 28 Lukunurkka: Uskollista uurastusta ja hengen voimaa

29 Lukunurkka: Monitieteinen katsaus merihistoriaan 30 Lukunurkka: Kosmopoliitit suurkauppiassuvut modernia Suomea rakentamassa

31

Lukunurkka: Matka kotimaan kummituskohteisiin

Kannessa: Rouva Helmi Luostarinen lukee kirjaa yhdessä Leena-tyttärensä kanssa vuonna 1936. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto.

SUKUVIESTI JULKAISIJA Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry 42. vuosikerta TOIMITUS Vastaava toimittaja: Eine Kuismin Toimitus ja taitto: Mediaosuuskunta Liiteri YHTEYSTIEDOT (Toimitus, tilaukset ja ilmoitusmyynti) Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450, sukuviesti@suvut.fi www.suvut.fi/sukuviesti

ASIANTUNTIJA­NEUVOSTO professori Anto Leikola ylilääkäri Matias Eronen taidehistorioitsija Virve Heininen fil. maist. Kirsti Kesälä-Lundahl professori Juha Pentikäinen

HINTA Vuosikerta 50 € Kannatusjäsenen kestotilaus 45 € Irtonumero 11 €

PAINOPAIKKA KTMP Group Oy, Vaasa

AIKATAULU 2021 Nro Ilmestyy 1/21 vk 7 2/21 vk 16 3/21 vk 25 4/21 vk 40 5/21 vk 49

Viisi numeroa vuodessa ISSN 0357–9422

Kulttuuri-, mielipide- ja tiede­lehtien liiton Kultti ry:n jäsen

ILMOITUKSET Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry

Aineisto Varaukset 11.1.

8.1.

5.3.

19.2.

7.5.

23.4.

20.8.

6.8.

22.10.

8.10.

PÄ Ä K IR

Etäelämä jatkuu

JO

I T US

Vuosi 2021 alkaa kuten edellinen vuosi päättyi – olemme edelleen koronapandemian vuoksi enemmän tai vähemmän eristyksissä toisistamme. Kaikki viime vuoden sukutapahtumat oli peruttu tammikuun Tampereen sukututkimuspäivää lukuun ottamatta.

Tänä vuonna Tampereenkin tapahtuma oli verkossa, ja valtakunnalliset sukututkimuspäivät järjestetään maaliskuussa virtuaalisena. Erilaiset verkkotapahtumat ovatkin vakiintuneet myös sukutoimialalla. Harras toive toki on, että tilanne korjaantuu ja pääsemme tapaamaan toisiamme lähes entiseen malliin. Tiedotamme eri tahojen verkkotapahtumista Facebook-sivuillamme ja -ryhmissä.

Ennen vuoden ensimmäisen Sukuviestin ilmestymistä päivitetään lehden tilaukset. Tänä vuonna huomio on kiinnittynyt jäsenseurojen tilauksissa tapahtuneisiin muutoksiin. Tilauksissa on havaittavissa sama kuin sukuseurojen jäsenistöissä muutenkin, ikääntyneet tilaajat ovat poistuneet keskuudestamme, eikä nuorempia jäseniä ja lehden tilaajia ole saatu tilalle. Tilanne on huolestuttava ja jälleen kerran olisi aiheellista pohtia, miten saisimme uusia sukuharrastajia innostumaan myös sukuseuratoiminnasta.

Sukuharrastajista läheskään kaikki eivät ole liittyneet sukuseurojensa jäseniksi, sen huomaa esimerkiksi toimistollemme tulevista tiedusteluista. Usein kysytään, mistä saisi lisätietoja jostain suvusta. Kysyjälle saattaa olla yllätys, että sukua on paljonkin tutkittu ja suvulla on pitkään toiminut sukuseura. Ehdotan, että heti koronarajoitusten hellitettyä, kokoonnumme yhdessä miettimään, millä saisimme houkuteltua nykypäivän nuoret tutkijat älylaitteidensa äärestä jakamaan kokemuksiaan muiden sukulaistensa ja sukuharrastajien kanssa.

Tämän lehden sivuilla muistellaan professori Veijo Saloheimoa, jonka kanssa saimme tehdä pitkään erinomaisen hyvää yhteistyötä. Viimeisin yhteydenotto koski nyt esiteltävää Ruuth-Ruutu-suvun sukukirjaa: ”Sukuun kuuluva ja Sukuviestin ahkera lukija, historian emeritustutkija Veijo Saloheimo ehdotti, että lähetämme kirjan myös Sukuviestin toimitukselle.” Lämmin kiitos upeasta kirjasta.

Haluan myös kiittää lämpimästi entistä puheenjohtajaamme Irinaa, joka kovin kauniisti muistelee pitkäaikaista yhteistyötämme. Se ei onneksi tähän pääty, vaan jatkuu muissa merkeissä edelleen.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, jaksetaan vielä, kyllä me tästä selviämme!

Eine Kuismin pääsihteeri SUKUVIESTI 1 · 2021

3

Esittelyssä Keskusliiton uusi puheenjohtaja Teksti: Nora Savolainen

Vuonna 1993 Pietariin matkalla ollut M/S Konstantin Simonov laiva oli täynnä Parviaisia. Teuvo Parviainen oli kuullut vanhemmiltaan tästä Parviaisten sukuseuran järjestämästä matkasta ja lähti mukaan.

Perillä odotti yhdeksäntoista Parviaisten Pietarissa asuvaa sukulaista, joiden vanhemmat olivat piilotelleet Stalinin vainoja ja jääneet asumaan Venäjälle.

Monet heistä osasivat myös suomea. 1800-luvun lopulla tiedettiin Pietarissa asuneen satakunta Parviaista ja yhteensä lähes 25 000 suomalaista. Kaupankäynti Suomesta Pietariin oli tuolloin hyvin vilkasta.

– Suomenkielentaitoiset sukulaisemme kertoivat tarinaansa meille. Saimme kuulla historiaa, muun muassa suomalaisten kaupankäynnistä Pietariin. Suomalaiset toimivat Pietarissa erilaisissa käsityöläisammateissa ja palvelualoilla. Esimerkiksi kulta-, hopea- ja jalokivisepistä 1800-luvulla lähes 30 prosenttia oli suomalaisia. Kuulimme myös, kuinka Lenin oli piilotellut Parviaisen luona ennen vallankumousta. Pääsimme tuon matkan aikana vierailemaan paikallisen arkkitehtiyhdistyksen kautta myös Pietarin hienoihin palatseihin, joista yhdessä myös pidimme sukukokouksen, kertoo Keskusliiton uusi puheenjohtaja Teuvo Parviainen.

Pietarin matkalla Teuvoa pyydettiin mukaan Parviaisten sukuseuran hallitukseen. Aika ei vielä ollut otollinen sille, koska Teuvon elämässä oli paljon meneillään työn, opintojen ja perheen parissa.

– Lähdin kuitenkin Pietarin matkan jälkeen sukuseuran toimintaan mukaan. Olen Parviais-sukua molempien vanhempieni puolelta, Kaavin Parviaisia Savosta. Vanhempani olivat aina olleet hyvin sukurakkaita ja perheeni piti paljon yhteyttä suvun kanssa.

Parviaisten Sukuseura ry Parviaisten Sukuseura ry:llä on pitkät perinteet. Seuran toiminta alkoi Kuopiosta vuonna 1956. Toiminta on ollut monipuolista ja aktiivista. Sukukokouksia ja -tapaamisia on järjestetty lähes vuosittain ja seura 4

SUKUVIESTI 1 · 2021

on julkaissut useita kirjoja Parviaisten suvusta. Niistä kaksi on valittu vuoden sukukirjoiksi.

– 2000-luvun alussa minua pyydettiin mukaan sukuseuramme hallitukseen. Siitä lähtien olen ollut aktiivisesti mukana. Puheenjohtajana olin kolme kautta, yhteensä yhdeksän vuotta. Olen myös toimittanut sukuseuran lehteä siitä lähtien.

Parviaiset perustivat asumattomalle Säynätsalon saarelle sahan ja vaneritehtaan Parviaisten sukuun liittyy aktiivinen Säynätsalon kotiseutuyhdistys, Säynätsalo-seura. Vuonna 1874 sai alkunsa Säynätsalossa tehdasyhdyskunta, kun kauppaneuvos Parviaisen perhe perusti asumattomalle saarelle sahan ja vaneritehtaan. Säynätsalosta tuli myöhemmin itsenäinen kunta.

Tehtaan työläiset asuivat saarella. Suomen ensimmäinen naiskauppaneuvos Hanna Parviainen rakennutti ja kehitti monella tavoin saaren yhteisöä ja rakennutti muun muassa kirkon sinne. Tehdas on toiminut kaikki nämä vuosikymmenet, ja se lopetettiin vasta viime vuonna.

– Sukuseura on ollut aktiivisesti mukana Säynätsalo-seuran toiminnassa vaalimassa Parviais-suvun saaren yhteisössä hyvin näkyvää ja elävää perintöä.

Sukuseuran merkitys Yhteiset tapaamiset ovat Parviaisen mukaan keskeinen asia sukuseuran toiminnassa. Ne luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Samoin oma lehti on merkit-

tävä yhteydenluoja ja tärkeä viestinnän ja tiedon välittäjä. Vaikka viestintäkanavia on nykyään monenlaisia, on lehdellä yhä paikkansa.

– Sukututkimuksia voi myös ostaa sukututkijoilta.

Parviaisten suku pääsi tutkimuksessa alkuun, kun ensimmäinen kirja teetettiin sukututkijalla. Viimeisintä, Savon Parviaisia käsittelevää sukukirjaa olin itsekin toimittamassa. Se valittiin myös vuoden 2011 vuoden sukukirjaksi. Mielenkiintoinen yhteinen tekeminen, erilaiset projektit, lehtityö ja kirjat ovat tuoneet merkityksellisyyttä elämään, Parviainen pohtii.

Keskusliiton tavoitteet tässä ajassa Parviainen on nyt uusien haasteiden edessä, kun hänet hiljattain valittiin Sukuseurojen Keskusliiton puheenjohtajaksi. Hän pitää Keskusliittoa tärkeänä yhteyksien luojana ja foorumina, missä syntyy sukuseurojen kumppanuutta. Keskusliitolla on selkeä tehtävä

tiedon jakajana ja suhteiden ja verkostojen luomisen paikkana. Sukuseurat saavat sieltä myös apua sukututkimuksiin.

– Sukuviesti-lehti on myös erinomainen tiedon välittämisen kanava ja tärkeä osa Keskusliiton toimintaa. Lehteä voisivat sukuseurat omaksua enemmänkin käyttöönsä.

Korona-aika on rajoittanut yhteisiä kokoontumisia ja tilaisuuksia. Yhteyksiä on voitu kuitenkin pitää puhelimitse ja sähköisten välineiden avulla. Koronapandemia on kuitenkin tilapäinen vaihe. Parviainen muistuttaa, että katse on hyvä suunnata jo tulevaisuuden suunnitteluun. Korona-aikana on selvästi syntynyt myös tiiviitä yhteyksiä perheiden ja lähisukujen kesken. Huolenpidon myötä on kenties syntynyt entistä tiiviimpiä kontakteja.

– Kun tämä eristyksen aika on ohi, on varmasti valtava ilo taas tavata sukua ja muita ihmisiä, Parviainen sanoo toiveikkaana. ❧

Parviaisentie kiertää koko Säynätsalon saaren. Joka kesä Säynätsalossa vietetään viikon kestävä tapahtuma. Ympäri saarta on erilaisia esityksiä ja tietenkin juhla. Tämä on esimerkillistä kotiseuratoimintaa ja yhteistyötä, jonka ansiosta kaikki saarelaiset ja myös muusta ympäristöstä tulevat pääsevät mukaan. Parviaiset yhteisön perustajina ovat osa tapahtumaa, myös Parviaisten sukuseuran lehteä jaetaan aina siellä.

SUKUVIESTI 1 · 2021

5

Tyrvään Pappilassa

yhdistyy historiallinen miljöö ja elävä kulttuuri Teksti: Helimaaria Utriainen, kuvat: Tyrvään Pappila

Sastamalan keskustassa, Liekoveden rannalla on yksi Suomen tyylikkäimmistä ja kauneimmista pappiloista. Tyrvään Pappila ehti ennen nykyistä toimintaa ravintolana ja tapahtumatalona kokea täydellisen tuhon, viiden kirkkoherran uudistukset ja rapistumisen virastona.

S

astamalan seurakunta päätti myydä Tyrvään Pappilan vuonna 2012. Sitä ennen rakennus oli ehtinyt kokea vaiherikkaan historian ensimmäisestä valmistumisestaan 1892. Alusta asti uu-

6

SUKUVIESTI 1 · 2021

sille omistajille, Kirsi-Marja ja Jarmo Niemiselle, oli selvää, että pappila palautettaisiin siihen loistoonsa, jossa rakennus oli ollut valmistuttuaan toisen kerran 1922.

Puupappilasta kivipappilaksi Tyrvään seurakunnan kirkkoherran virkatalo oli sijainnut 1700-luvulta asti Vammaskosken pohjoispuolella lähempänä Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoa. Vuonna 1890 kirkkoherra Johannes Bäck ehdotti, että pappila siirrettäisiin Liekoveden rannalla sijaitsevalle Uossonmäelle, vastapäätä uutta kaksitornista kirkkoa, joka oli valmistunut vuonna 1855.

Piirinlääkäri Otto Stenbäck laati piirustukset, joiden mukaan kaunis puupappila väentupineen ja ulkorakennuksineen rakennettiin. Rakennukset valmistuivat vuonna 1892.

Tyrvään Pappilan omistajat Kirsi-Marja ja Jarmo Nieminen.

Pappilan ensimmäinen asukas oli kirkkoherra Johannes Bäck.

Vain 50-vuotiaana kuolleen Bäckin seuraajaksi valittiin vuonna 1904 Karl Abiel Heikel. Heikelit suomensivat vuonna 1906 nimensä Heikinheimoksi. Kirkkoherran poika jääkärieverstiluutnantti Jalo Heikinheimo karkasi salaa isältään jääkärioppiin Saksaan ja palasi sieltä sisällissodan aikana taistelemaan valkoisten riveissä. Tällä lienee ollut osuutta siihen, että 17.4.1918, vain päivää ennen Vammalan kauppalan paloa Tyrvään puupappila tuhoutui tulipalossa Einar Rislakin Kanadasta tuotu T-mallin Ford oli Tyrvään ensimmäinen auto. täysin. Kirkkoherra Heikel oli sodan kuluessa siirrättänyt kirkonkirjat turvaan Sammaljoelle erään maatalon navet- Svanbergin mukana Vilppulasta Tyrväälle. Masan vaitaan. Näin Tyrvään seurakunnan kirkonkirjat pelas- mo Maiju toimi pappilan keittäjättärenä. Maijulla oli tuivat palosta huolimatta. tiettävästi Tyrvään ensimmäinen afrokampaus. Masa Pappilan jälleenrakennus aloitettiin 1922 raken- taas oli kova kiroilemaan ja vähän viinaan meneväkin, nusmestari Heikki Tiitolan johdolla. Tiitola oli tehnyt mitä kirkkoherra ja ruustinna paheksuivat, mutta hapiirustukset uusklassismia edustavasta kivipappilasta, lusivat silti Masan pitää, koska hän oli hyvä työmies. jonka rakentamiskustannukset olivat hänen mukaanVuonna 1934 kaikki Svanbergin pojat ottivat susa selvästi halvemmat kuin vastaavan puupappilan. kunimekseen äidin äitinsä tyttönimen Rislakki. Yksi heistä, Jaskaksi kutsuttu Einar Rislakki asui 1920-luvulla perheineen Kanadassa ja työskenteli paperi-inUusien tuulien Svanbergit sinöörinä. Kolmekymmentäluvun laman myötä työt Kirkkoherra Heikel kuoli ennen pappilan valmistumis- Kanadassa loppuivat ja Einar palasi Suomeen tuoden ta vuonna 1919. Uuden pappilan ensimmäiset asuk- mukanaan suuren maailman tuulia. Työttömänä Eikaat olivat lääninrovasti Ludvig Hjalmar Svanberg se- nar vietti aikaa isänsä pappilassa ja rakensi aikansa kukä hänen puolisonsa Selma Aline o.s. Hilden lapsineen. luksi tenniskentän, jota Tyrväällä kovasti ihmeteltiin.

Rovasti Svanbergin aikana pehtoorina ja autonkul- Einar toi myös suuren maailman tuliaisina Tyrväälle jettajana toimi Kivistön Masa, joka vaimoineen muutti ensimmäisen auton, T-mallin Fordin.

SUKUVIESTI 1 · 2021

7

Piispan huoneen ovet ovat nykyään kaikille avoimet.

Svanberg-sali toimii Pappilan yhtenä ruokasalina.

Kirkkoherra Svanbergin aikana pappila toimi usein vaeltavien kirkonmiesten majapaikkana. Piispalle oli pappilassa varattuna oma huone, joka avattiin vain piispantarkastusten aikana. Pappilassa järjestettiin myös pohjoismaisten piispojen yhteistapaaminen ja muutenkin pappilan sosiaalinen elämä oli vilkasta.

Remontteja ja peruskorjauksia Pappila peruskorjattiin 1950-luvulla. Kolmekymmentä vuotta vanhaan rakennukseen asennettiin keskuslämmitysjärjestelmä. Vain eteisen ja ruokasalin uunit jätettiin ennalleen. Vesijohdot uusittiin 8

SUKUVIESTI 1 · 2021

ja keittiöön rakennettiin kylmiö.

Ikkunat ja ovet kunnostettiin. Salien seinät tapetoitiin ja ullakkohuoneiden sisäkattoihin viritettiin pinkopahvit.

Kirkkoherra Svanbergin seuraajaksi valittiin vuonna 1952 Eino Kolari. Hän oli Tyrväällä suuresti pidetty kansanmies, joka keskusteli maanviljelijöiden kanssa sujuvasti vuoden sadosta. Kolari tunsi seurakuntalaiset nimeltä ja vielä vanhanakin hän kävi tervehtimässä tuttuja seurakuntalaisia, jotka eivät enää jaksaneet tulla seurakunnan tilaisuuksiin.

Kirkkoherra Eino Kolari jäi eläkkeelle kirkkoherran virastaan 1972. Uudeksi kirkkoherraksi valittiin Timo Kökkö, ja jälleen oli pappilassa edessä remontti. Seinät tapetoitiin ja ullakkokerrokseen rakennettiin WC-tila. Julkisivut pinnoitettiin ohutrappauksella 1970-luvun loppupuolella.

Timo Kökkö muutti perheineen takaisin synnyinseudulleen Tyrvään kirkkoherraksi vuonna 1973. Hän otti keskiaikaisen Pyhän Olavin kirkon uudelleen käyttöön.

Kirkko restauroitiin, mutta pian se tuhoutui tulipalossa. Pyhän Olavin jälleenrakennus synnytti kansanliikkeen, jossa jo eläkkeelle jäänyt Timo Kökkö oli yksi keskeisistä vastuunkantajista. Hän vaikutti siihen, että tuhoutuneen kirkon uusiksi kuvittajiksi valittiin Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen.

Pappilan uusi kukoistus Aikojen kuluessa pappiloiden merkitys oli muuttunut.

Kun pappila vielä 1800-luvun lopulla oli vireästi toimiva maatila, oli se 1980-luvulla enää kirkkoherran virka-asunto. Entisinä aikoina kirkkoherra sai tuloja pappilan maanviljelyksestä ja asuminen pappilassa oli lähes maksutonta. Pappiloiden verotus kuitenkin muuttui ja kirkkoherra joutui maksamaan veroa asumisedusta asunnon neliöiden mukaan.

Vaikka kirkkoherra Kökkö järjesti paljon seurakunnan tilaisuuksia ja toimituksiakin kotinsa salis-

sa, ei kirkkoherran virkahuonetta katsottu kirkkoherran työtilaksi, vaan verotus asuntoedusta toteutui raskaimman päälle. Tämä sai lopulta kirkkoherra Kökön hankkimaan oman talon ja pappila jäi tyhjilleen.

Rakennus muutettiin myöhemmin virastokäyttöön ja sen jälkeen toimisto- ja päiväkerhotiloiksi.

Vuonna 2012 pappilassa todettiin sisäilmaongelma, jonka aiheuttivat kostuneet eristeet ja lahonneet lattiarakenteet. Lattiaremontin jälkeen todettiin, että pappilassa aiemmin olleet toiminnot oli siirretty muihin toimivampiin tiloihin ja kun seurakuntien yhdistyessä Sastamalan seurakunnalla oli samaan aikaan runsaasti huolehdittavia tiloja, Sastamalan seurakunnan kirkkoneuvosto päätti laittaa Tyrvään Pappilan kiinteistön myyntiin.

Uusien omistajien, Kirsi-Marja ja Jarmo Niemisen, saadessa pappila haltuunsa 2014, se oli surullinen näky. Ulkorappauksesta puuttui suuria paloja. Yläkerran parvekkeen kaiteen alaosan tiilet olivat murentuneet ja kaide pysyi vain hyvällä onnella paikallaan. Sisällä mäntylattiat näyttivät hienoilta, mutta niiden alla ei ollut kosteudensulkuelementtejä ja lattiat jouduttiin avaamaan. Seiniä kiersivät tietoliikennekourut ja yläkerrassa molempien päiden ullakot olivat täynnä tavaraa. Tapetit ja ulko-ovet edustivat 1950-lukua. Puutarha rehotti ja piha-alue oli kauttaaltaan asfaltoitu.

Yli vuoden kestäneen täydellisen remontin jälkeen pappila on jälleen ansaitsemassan kunnossa. Pappila

sijaitsee luonnon ja kulttuurihistorian kannalta upealla paikalla Liekoveden rannalla. Rakennusta ympäröivässä puutarhassa pääsee tutustumaan yli sataan nimettyyn kasviin ja ihailemaan kukkien loistoa keväästä myöhäiseen syksyyn. Veistospuiston noin 20 veistosta on sijoiteltu istutusten lomaan.

Ruokaa, taidetta ja musiikkia Niemiset ovat halunneet luoda Suomeen ja Sastamalaan uudenlaisen tapahtumatalon, jossa herkullinen ruoka on kaikkien tilaisuuksien keskiössä. Pappilan maine erinomaisena ravintolana onkin alkanut levitä kauemmaksikin. Vireä kulttuurielämä on kesäisin huipussaan, kun puutarhan Amfiteatteri toimii konserttien ja näytelmien estradina.

Pappilan vanha kivinavetta toimii nykyään näyttelytilana, missä jo kolmena kesänä on järjestetty ainutlaatuisia taidenäyttelyitä. Kesällä 2021 Tyrvään Pappilan Kivinavettaan tulee esille lumoava taidenäyttely Marc Chagallin taidegrafiikasta vuosilta 1928–1984.

Näyttely esittelee hänen teoksiaan yli 160 teoksella.

Vedokset ovat kuvituksia Chagallilta tilatuista taidekirjoista. Osa esillä olevista teoksista on täysin uniikkeja ja ensimmäistä kertaa esillä Suomessa.

Maailmankuulu taidemaalari ja graafikko Marc Chagall on yksi rakastetuimmista taiteilijoista. Hänen lämminhenkisissä ja unenomaisissa teoksissaan

Tyrvään Pappila sijaitsee Sastamalan keskustassa Liekoveden rannassa. Kuva: Reijo Keskikiikoinen.

SUKUVIESTI 1 · 2021

9

Pappilan keittiömestarin luomukset ovat makuelämyksiä.

yhdistyvät taiteilijan muistot, vahva symboliikka sekä henkilökohtaiset elämänkokemukset.

Marc Chagallin teoksia pääsee ihastelemaan jo keväällä Niemisten viimeisimmän rakennuskohteen, Funkkistalon, gallerian tiloissa. Värien mestari -näyttely on avoinna 25.4.2021 asti. Funkkistalo on vuonna 1938 valmistunut rakennus, joka nimensä mukaisesti edustaa funktionaalista tyylisuuntaa. Niemisen pariskunnan käsissä rakennus on kaksivuotisessa remontissa kokenut täydellisen uudistumisen. Tyylikkään kahvilan, gallerian ja musiikkisalin ovet ovat nyt avoinna kaikille hyvän ruoan ja kulttuurin ystäville. ▶ tyrvaanpappila.fi ▶ funkkistalo.fi

Funkkistalo aukesi marraskuussa 2020.

Kuva: Jani Vaalima.

10

SUKUVIESTI 1 · 2021

Marc Chagallin taidegrafiikkaa tullaan näkemään Tyrvään Pappilan Kivinavetan kesän 2021 näyttelyssä.

Museovirasto tarjoaa yli 200 000 paino­ laatuista kuvaa vapaaseen käyttöön Museovirasto avasi joulukuussa Finna-palvelussa yli 200 000 kokoelmakuvaa painolaatuisina kuvatiedostoina kaikkien vapaasti käytettäväksi. Kansallisten kuvakokoelmien aineistoja voi käyttää esimerkiksi julkaisuissa ja tutkimuksessa. Museovirasto tukee kuvallisten kokoelmien avaamisella kulttuuriperinnön saavutettavuutta sekä avointa ja laajaa käyttöä. Uudistuksen yhteydessä Museovirasto avasi myös oman Finna-näkymän osoitteessa museovirasto.finna.fi.

Finna-palveluun on avautunut Museoviraston Kuvakokoelmien ja arkeologisten kokoelmien aineistojen lisäksi laaja otos Suomen kansallismuseon kokoelmista. Museoviraston kokoelmia on kartutettu 1800-luvun alkupuolelta lähtien.

Yli 18 miljoonan kuvan ja miljoonien esineiden kokoelmasta on julkaistu Finnassa noin 300 000 objektin tiedot, ja näistä 250 000:sta on nyt tarjolla myös korkearesoluutioinen kuva. Kokoelmista on siis digitoitu ja avattu verkkoon toistaiseksi suhteellisen pieni otos. Palveluun avataan lisää aineistoa vuosittain.

Avoin tieto mahdollistaa kulttuuriperinnön laajan käytön Museovirasto avaa kokoelmien kuvat korkearesoluutioisina eli painolaatuisina versioina pääsääntöisesti CC BY -lisenssillä. Pienessä osassa kuvia on rajoitetummat käyttöoikeudet. CC BY -lisenssillä merkittyjä kuvia voi ladata ja käyttää vapaasti ja maksutta esimerkiksi verkkosivuilla, sovelluksissa, kirjoissa, oppimateriaaleissa ja sisustustuotteissa.

Käytön yhteydessä on mainittava kuvaajan tai tekijän nimi sekä kokoelman omistaja eli Museovirasto tai Suomen kansallismuseo. Museovirasto toivoo kaikkien käyttävän kuvia hyvän tavan mukaisesti.

Uusi verkkopalvelu on oikotie Museoviraston aineistoihin Museoviraston kokoelmien aineistoja voi hakea ja selata uudessa museovirasto.finna.fi-verkkopalvelussa.

Palvelussa on kuva-aineistojen lisäksi mittavat määrät kuvia Museoviraston kokoelmaesineistä. Painolaatuisten kuvatiedostojen lataaminen on helppoa. Mahdolliset käytön rajoitukset on mainittu kuvien yhteydessä. Aineistoihin voi tutustua hakutoimintojen lisäksi myös ajankohtaisten teemakoontien avulla.

Museovirasto on avannut omat Finna-hakusivut myös arkeologian, Journalistisen kuva-arkiston sekä Suomen kansallismuseon kokoelmien selaamiseen.

Museoviraston Finna-sivuilla saatavilla oleviin aineistoihin pääsee tutustumaan myös Finna.fi-hakupalvelun emosivuston kautta.

Pappi ja valtiopäivämies Johannes Bäck (1850–1901).

Kuva: Julia Widgrén, Vaasa / Museovirasto.

▶ museovirasto.finna.fi ▶ museovirasto.finna.fi/joka ▶ museovirasto.finna.fi/arkeologia ▶ suomenkansallismuseo.finna.fi SUKUVIESTI 1 · 2021

11

Onko huominen täällä jo tänään?

Teksti: Irina Baehr-Alexandrowsky

Otsikko kuvaa osuvasti Ivan Krastevin kirjassa nykyistä maailmanlaajuista pandemiaa.

Ehkä nyt puhumme kaikki ensimmäistä kertaa historiassa samasta asiasta samalla pelolla.

Kirjassaan Ist heute schon morgen? Wie die Pandemie Europa verändert Ivan Krastev kirjoittaa muun muassa, miten paljon kirjallisuudessa on kirjoitettu sodista ja pandemioista. Pandemiat tulevat meille näköjään aina yhtä yllättäen. Informaatiomaailmamme on keskittynyt lähinnä sotiin ja vallankumouksiin – ei pandemioihin.

Esimerkiksi espanjantauti, joka pahimmillaan riehui maaliskuussa 1918 vaati 50–100 miljoonaa kuolonuhria, riippuen laskentatavasta.

Ensimmäisessä maailmansodassa kuoli noin 17 miljoonaa ihmistä ja toisessa maailmansodassa 60 miljoonaa ihmistä.

Espanjantautia mainitaan kuitenkin harvoin, kun kirjoitetaan 1900-luvun ihmiskunnan järkyttävimmistä katastrofeista. Vuonna 2017 laskettiin, että ensimmäisestä maailmansodasta on kirjoitettu noin 80 000 kirjaa, mutta vain 400 kirjaa espanjantaudista.

Mantšurian rutto vei Viljon Sodissa ja erilaisissa taudeissa on perheitä kohdannut kuolemia. Niin myös omaa perhettäni. Äitini pikkuveli Viljo Antero Johannes Baehr (Tashkent 1907–1911) kuoli Mantšurian ruttoon vähän alle 4-vuotiaana. Äitini oli silloin 6-vuotias. Äitini isä, Gustaf Adolf (Gösta) Baehr hoiti Blagoveshtshenskin kaupungissa, kaukaisimmassa Itä-Siperiassa 12

SUKUVIESTI 1 · 2021

Amurin varrella virkaansa siirtolaisdepartementin siirtolaispäällikkönä. Perheen tilaa Saimikkaa hoiti hänen pikkuserkkunsa Christian Bähr nuorempi.

Palveluksessa olivat myös suomalaiset Armas, Eemeli ja Miina sekä talouden- ja lastenhoitajina Maria ja Ilmi Arppe. Isä Göstan tarkoitus oli näyttää, miten maanviljelys suomalaisten taidolla saataisiin kukoistamaan myös noilla seuduilla.

Saimikan tilalla tehtiin ahkerasti töitä sadan kiinalaisen voimin. Kiinalaiset tulivat Amurjoen toiselta puolelta. Pikkuveli Viljo oli kiinalaisten työntekijöiden ja palvelijoiden lellikki, koska hän oli valkoinen poikalapsi. Pikku-Viljoa paapottiin sylistä syliin, joten ei ole ihmeellistä, että rutto tarttui myös häneen. Äitini on kertonut, että Mantšurian rutto vei pikku-Viljon hyvin nopeasti.

Pikku-Viljon hautajaisissa saattojoukko oli asein varustettuna, koska olot tällä rajaseudulla olivat hyvin rauhattomat.

Sota- ja ryövärijoukkoja liikkui näillä main ja siksi piti aina olla varuillaan rajakahakoitten takia. (Huom. Mantšurian poliittinen tilanne oli kaoottinen Venäjän, Japanin ja Kiinan taistellessa sen alueen vallasta).

Vastoin virallisia määräyksiä isä Gösta hoiti itse poikansa Viljon hautaan siunaamiTämä artikkeli on kirjoitettu äitini pikkuveljen sen Saimikka-tilan multiin. Isä Viljon, yhden Mantšurian ruton uhrin, Gösta ei odottanut, että hänen muistoksi ja kunniaksi. Lepää rauhassa ystävänsä ja äitini kummisepikkuinen Viljo Siperian mullassa jylhän Amur-joen varrella. tä pastori Johannes Granö oli-

si tullut toimittamaan hautajaiset. Voin vain kuvitella minkälaista oli siunata oma 3-vuotias poikansa haudan lepoon.

Pikku-Viljon äkillinen kuolema oli kova isku Göstalle. Taka-alalle jäi Saimikka-tilan silloiset taloudelliset vaikeudet. Tila oli vararikon partaalla ja oikeudenkäynnit menossa (Memsén – Kondratjev). Gösta oli hyväuskoisena idealistina ostanut tilan, mutta se olikin viimeistä neliömetriä myöten kiinnitetty. Tilan myyjät olivat vakuuttaneet, että tilaa eivät rasittaneet mitkään kiinnitysvelat, mutta näin ei ollutkaan laita. Velkojat alkoivat ilmestyä ovelle ja Gösta ajautui lopulta vararikkoon. Ja taas alkoi uusi vaihe isä Göstan ja äitini elämässä.

Gustaf Adolf Baehr sai uuden viran, tällä kertaa maatalousdepartementin alaisena Ussurin alueen lääninagronomina asemapaikkanaan Spasski. Keväällä 1914 hänet korotettiin maanviljelyksen tarkastajaksi piirinään suurin osa Venäjän Tyynen valtameren rannikkoaluetta.

Tohtori Wu Lien Teh ja kasvomaskit

Kiitän lämpimästi Sukuseurojen keskusliittoa yhteisistä vuosista sekä saamastani kultaisesta ansiomitalista.

Erityisesti haluan kiittää pääsihteeri Eine Kuisminia saamastani tuesta. Eine Kuisminin diplomaattisuus ja ammattitaito näkyy kaikessa keskusliiton toiminnassa.

Toivotan keskusliiton hallitukselle, uudelle puheenjohtaja Teuvo Parviaiselle ja uudelle varapuheenjohtaja Iiris Laineelle menestystä tulevina vuosina. Lämpimät kiitokset myös liiton jäsenseuroille, kannatusjäsenille ja yhteistyöpartnereille. On ollut suuri ilo ja kunnia saada tutustua teihin.

Aina niin viisas Zacharias Topelius kirjoittaa Maamme kirjassaan suomalaisuudesta näin: ”Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. […] Nuokaan suomen- ja ruotsinkieliset eivät ole säilyneet rodultansa puhtaina, vaan vuosisatojen kuluessa on tapahtunut sekaantumista suomalaisten, ruotsalaisten ja lappalaisten sekä muidenkin kansallisuuksien kesken. Ja voipa sanoa, ettei kukaan maamme asukas ole niin sekoittumatonta sukuperää, ettei jonkun hänen sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut vierasta verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa – kaikki, jotka noudattavat tämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi – ovat yhtä kansaa. Heitä yhdistää heidän isänmaanrakkautensa, heidän lainkuuliaisuutensa, heidän yhteinen onnensa.”

Cambridgen yliopistossa opiskellut lääketieteen tohtori Wu Lien Teh (s. 1879 Penang, Malesia) yleisti kasvomaskien käyttöä Mantšurian ruton aikana 1910-luvulla. Kankaisista kasvomaskeista tuli tunnusmerkki pandemioitten vastaisessa taistelussa.

Erilaisia kasvomaskeja ja suojia on toki esiintynyt satoja vuosia. Vasta 1800-luvun puolivälissä tutkijat onnistuivat tunnistamaan mikrobeja, jolloin syntyi teorioita siitä, että mikrobit kytkeytyvät tartuntojen leviämiseen.

Wulla oli aluksi vaikeaa vakuuttaa kollegoitaan siitä, että rutto ei leviä ainoastaan rottien, kirppujen ja vaatetäiden kautta, vaan myös ihmiseltä ihmiselle. Wun esittämä ajatus, että keuhkorutto leviää ilmateitse, oli ennenkuulumaton ja innovatiivinen.

Kun Mantšurian ruton aikana lehdissä yleistyi kuvia kasvomaskeja käyttävistä ihmisistä, se muutti myös ihmisten ajatustapaa kas- K. Chimin Wongin ja Wu Lien Tehin ohjekuvat, miten sideharso-puuvillamaskia vomaskien käytöstä. käytetään. Kuva 1910-luvulta. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

SUKUVIESTI 1 · 2021

13

Veijo Saloheimon muistolle Teksti: Matias Eronen, kuvat: Eroset ry:n arkisto

Professori Veijo Saloheimo (s. 6.8.1924 Tohmajärvi, rofilmejä luettavaksi silloisesta Valtionarkistosta. Suok. 29.12.2020 Joensuu) oli sukuseuramme Eroset ry:n rastaan riemastuttava löytö oli ns. Savuluettelot eli kunniapuheenjohtajan, jo edesmenneen Teuvo Ero- asukasluettelot Käkisalmen läänin pohjoiselta alueelsen, ikätoveri ja myös Talin-Ihantalan sotasankarei- ta. Pääsin heti harppaamaan taaksepäin ajassa vuosien ta. Yhteiset muistot varmaan yhdistivät, ja Veijo Sa- 1681 ja 1696 väliselle ajalle ja sen asukkaisiin. loheimolla olikin välitön ja ehkä lämminkin suhde Veijo Saloheimon tutkima historiallinen ja sukuhissukuseuraamme. toriallinen aineisto on laaja. Hän on tutkinut myös SaSukuseuramme aloitti toimintansa 1993, ja seuran von 1600-luvun asutuksen kirjassa Savo suurvallan valvirallinen perustamiskokous pidettiin Rantasalmella jaissa 1617–1721. Kirja tarjoaa kattavat tiedot silloises22.7.1995. Olin päässyt sukututkimuksissani jo suvun ta Savon väestöstä aina heidän käräjäjuttujaan myöten. alkuvaiheisiin nimenomaan Rantasalmella, ja pidinkin Hankin sitten kotikirjastooni kaikki Saloheimon esitelmän Erosen suvun vaiheista 1500–1600-luvuilla. julkaisemat teokset kirjakaupoista, Joensuun yliopiston Seuraava sukuseuramme sääntömääräinen juh- kirjapalvelusta sekä antikvaareista. Tästä on ollut suunlakokous oli 18.7.1998 Kiihtelysvaarassa. Pyysimme naton etu tutkiessani savo-karjalaisia sukujuuriani. professori Veijo Saloheimon juhlaesitelmöitsijäksi, ja Varsinainen helmi Saloheimon julkaisuissa on hähän suostuikin siihen. Hän kertoi erinomaisessa ja nen vuosina 1953–70 tutkimansa ja vuonna 1970 julseikkaperäisessä esityksessään Savon Erosista ja hei- kaisemansa lisensiaattityö Pohjois-Karjalan asutusdän elinehdoistaan ennen isoavihaa. Tällöin tapasin muodot 1600-luvulla siihen liittyvän Kylä- ja pitäjäSaloheimon henkilökohtaisesti kartat kanssa. Kirjaparissahan ensi kerran. kerrotaan Pohjois-Karjalan Molemmat, sekä Rantasalalueen jokaisen kylän asutukmella että Kiihtelysvaarassa, pisen synty ja luterilaisen väestön detyt esitelmät julkaistiin 2001 saapuminen kyläkohtaisine tailmestyneessä sukukirjassamlokarttoineen! Siis aivan verrame Eroset. ton lähde sukututkijalle.

Olin aloittanut sukuni tutkiMyös muut Saloheimon tutmisen jo 1980-luvulla. Kirkolkimat ja julkaisemat pitäjähisliset lähteet tutkittuani ja isotoriat isäntäluetteloineen ovat vihaan ja 1700-luvun alkuun korvaamaton apu harrastelijapäästyäni nousi tie pystyyn – tutkijallekin. vanhempia kirkonkirjoja ei olOlen kuunnellut myös hälut edes olemassa. Siirryinkin nen selkeitä esitelmiään esilukemaan kirjallisia lähteitä: Samerkiksi Savolaisten muuttoloheimon Pohjois-Karjalan hisvirroista Kuopiossa alan tutkitoria 2 kertoikin luterilaisen tamuspäivillä. lonpoikaisväestön muuttovirOlin muutaman kerran yhrasta kotiseudulleni Pohjoisteydessä professori SaloheiKarjalaan entiseen Pohjoiseen moon kirjeitse. Hän ystävälliKäkisalmen lääniin. sesti antoi pyytämiäni tietoja Kirjan lähdeluetteloa hyö- Eroset ry:n juhlakokouksen 1998 juhlaesitelesimerkiksi Puson kylän isändyntämällä saatoin tilata mik- möitsijä professori Veijo Saloheimo. nistä. Isäntäluetteloahan ei ai14

SUKUVIESTI 1 · 2021

van kaikista kylistä ole julkaistu.

Viimeksi nyt viime lokakuussa laitoin hänelle tekstiviestin koskien kotikyläni Martonvaaran kantasukua Tanskasia. Vastaus tulikin sitten sähköpostina SSK:n toimiston kautta.

Luulen, ettei vielä ole täysin oivallettu Veijo Saloheimon perusteellisten historian tutkimusten arvoa. Ne ovat ainutlaatuisia. Mitä olisikaan sukututkimus ilman hänen taustatyötään.

Professori Veijo Saloheimon muistoa kunnioittaen.

Keskustelutuokio Erosten sukujuhlassa 1998. Vasemmalta alkaen juhlavieras Eero Eronen Rantasalmelta, seuran vpj Matias Eronen, prof. Veijo Saloheimo ja seuran pj Teuvo Eronen.

Professori Veijo Saloheimo oli tärkeä henkilö monelle sukututkijalle. Hän jakoi auliisti tietojaan ja kirjoitti ansiokkaita artikkeleita alan julkaisuihin, myös Sukuviesti-lehteen. Saloheimo seurasi tarkasti alan julkaisuja sekä lähetti ystävällisiä ja kannustavia kommentteja artikkelien kirjoittajille.

Tämä Sukuviestissä 1/2010 julkaistu artikkeli Orsan metsäsuomalaisista sai kimmokkeen edellisessä numerossa julkaistusta, nyt jo edesmenneen Ruotsin kirjeenvaihtajamme Ritva Laitisen jutusta.

Sukuseurojen keskusliitto ja Sukuviesti-lehti muistavat kiitollisena pitkäaikaista yhteistyökumppaniaan ja ottavat lämpimästi osaa läheisten suruun.

Orsan metsäsuomalaisia ja heidän jälkiään

Teksti ja kartta: Veijo Saloheimo

Sukuviestin numerossa 6/2009 painettu Ritva Laitisen retkiraportti Orsan ja Hamran suomalaismetsistä herätti kiinnostuksen katsoa saatavissa olleilta kartoilta sen alueen suomalaisperäisiä paikannimiä, asiakirjojen mainitsemia varhaisimpia asuinpaikkoja sekä niiden todennäköisiä ensimmäisiä asukkaita.

Hamrasta 1500- ja 1600-luvuilla mainittuja suomalaisperheitä kertyi 13, Orsasta 30, Färilasta ja Ore-

sta neljä. Orsalaisista asui kuusi myöhemmän Hamran alueella tai muutti sinne. Hamralaisista mainitaan tarkempi paikanmäärite kuudelta, Orsasta kuudeltatoista. Viiden tiedettiin muuttaneen muualle.

Orsan alueelta mainittu Björkberg eli Lehtomäki sijaitsee nykyisin Hamran alueella. Gustaf Larsson kertoo Olavi Siponpojan tulleen sinne vuonna 1618, ja senniminen katosi Tervolan Koivusta. GottSUKUVIESTI 1 · 2021

15

lund mainitsee Sippo Pohjolaisen, joka tuli Muhoksen Laitasaaresta vuonna 1623. Yrjö Pekanpoika Jaatinen karkasi väenottoa vuonna 1630 Säämingin Jaatilasta ja Juho Erkinpoika Hyvönen Joroisista muka ”Liivinmaalle”.

Dyvernäs ja Dyvnäs lienevät saman paikan nimiä.

Niitä en tavannut käyttämistäni kartoista. Listallani on kaksi Mikko Mikonpoikaa, toinen Poikonen Karstulan Pääjärveltä, toinen väenottoa karttanut Kammonen Sulkavan Kammolasta. Kyseessä on ehkä vain toinen heistä.

Alueella on kaksi Kvarnbergia, toinen Orsajoen eteläpuolella, toinen Björkbergiltä etelään. Sieltä löysin kaksi Makkosta, joista Yrjö Antinpoika tuli Kangasniemen Makkolasta ja Yrjö Matinpoika Laukaan Vatkalammelta 1640, hänkin väenottokarkurina. Suomalaisalkuisia paikannimiä tutkinut Sigurd Bograng mainitsee uudispaikkana Makkolan ja sen asukkaana Erkki Pekanpojan, jonka niminen Oinonen katosi vuonna 1601 Ähtärin Niemestä. Onko Kvarnberg yhtä kuin sen ensimmäisen asukkaan nimeämä Makkola? Rosentorpin asukkaana tiedetään Pieksämäeltä vuonna 1627 lähtenyt Antti Martinpoika Jämsäläinen.

Hamran Råbergetin tulokkaista osui tielleni vuonna 1618 ilmestynyt Sihvo Yrjönpoika Kokkonen Joroisista ja Sihvo Maunonpoika Ristiinasta vuonna 1601 kadonneena. Larsson mainitsee Råbergetin esittelyssään myös oululaislähtöisen Heikki Paavonpojan mainitsematta kuitenkaan kylää.

Tandsjön vanhin suomalaisasukas Sihvo Matinpoika Tossavainen näyttää lähteneen entisen Jäppilän Syvänsistä vuonna 1601. Vuonna 1630 Tandsjöllä mainitun Lauri Viinikaisen tapasi Kari Tarkiainen kadonneena vähän aikaisemmin Hankasalmen Kuuhankaveden kirjoista. Olli Markunpoika Suutari lähti vuonna 1597 Laukaan Lievestuoreelta ja asui välillä Alftassa ennen tänne tuloaan. Lilltandsjölle ilmestynyt Erkki Jaakonpoika Hynninen lähti Juvan Mälkilästä.

Orsan Unnala on ongelmallinen tulopaikaksi. Niclas Perssonin kanssa arvelimme sen vanhimmaksi asukkaaksi Kivennavan Karalasta Karjalan kannakselta vuonna 1615 lähtenyttä Vilppu Unnukaista, mutta tämä on epävarmaa. Oliko paikkakaan sama kuin Unnan-joen latvalla sijaitseva Unntorp?

Pelkkä Hamra on lisäksi vesantolaisten Juho Antinpoika Huuskosen ja Hannes Antinpoika Kemppaan, Ristiinan Alasjärveltä kadonneen Heikki Paavonpoika Kurvisen, Ruoveden Loikantaipaleesta lähteneen Antti Pekanpojan sekä Längelmäen Käsällästä väenottoa väistäneen ja vuonna 1657 kuolleen Lauri Antinpojan ”osoitteena”. Lauri Laurinpoika Hämäläinen tuli Hamraan vuonna 1601 Laukaan Haapaniemestä, 16

SUKUVIESTI 1 · 2021

Nuutti Nuutinpoika Nuutinen Karttulan Nuutilasta ja Nuutti Laurinpoika Saikkonen 1626 väenottokarkurina Säämingistä.

Vesantolainen Erkki Antinpoika Kempas mainitaan Orsassa ennen muuttoaan Hamraan. Kuopion Hirvilahdesta vuonna 1640 väenottoa väistänyt Heikki Antinpoika Kuokkanen muutti vuonna 1648 Orsasta Färilaan. Vuonna 1580 Vesannon Sonkarinsaaresta kadonnut Pekka Pekanpoika Huuskonen kyllästyi metsäelämään ja palasi 1630-luvulla Suomeen.

Pelkkä Orsa jää viiden muun tulopaikaksi. Sihvo Ollinpoika Björninen lähti väenottoa pakoon Hirvensalmen Björnilästä, veroja pakoon Antti Tahvonpoika Karvinen Säämingin Karvilasta, Erkki Paavonpoika Manninen Pihtiputaan Pudasjärveltä, Lauri Antinpoika Pynnönen Kangasniemen Synsiältä, Erkki Lemetinpoika Ruoveden Tapiolahdesta ja Markku Ollinpoika toistaiseksi tuntemattomasta paikasta.

Suomalaismetsän koillisimmat kylät Tenskog ja Ryggskog kuuluvat Färilan pitäjään. Ryggskogin ensimmäinen asukas näyttää olleen Joroisten Kaitaisista vuonna 1597 kadonnut Heikki Hyvönen. Tenskogissa asuivat Laukaasta vuonna 1601 lähtenyt Pekka Pekanpoika Hänninen, Pekka Pertinpoika Roininen Ristiinan Roinilanniemestä ja Pihtiputaan Kolimasta väenottoa väistänyt Pekka Pertinpoika Hänninen.

Liikkuvaista väkeä Metsäsuomalaisten liikkuvuutta osoittavat useat muuttotiedot. Ristiinan Himalansaaresta vuonna 1598 kadonnut Heikki Himanen muutti Orsasta Norjan Elverumiin, samaan aikaan Jäppilän Syvänsistä lähtenyt Olli Tossavainen ensin Värmlannin Fryksdaliin ja sieltä rajan taakse Norjaan. Mikkelin Mälkölästä vuonna 1601 Orsaan tulleen Olli Juhonpoika Kuosmasen poika Antti muutti Norjaan Trysilin Tørbergetille.

Amerikan-laivaan ehti ainakin kaksi Orsan suomalaismetsien miestä. Mikkelistä vuonna 1598 kadonnut Olli Kukkonen matkusti Atlantin yli vuonna 1637. Pylkönmäen Karankamäestä Orsaan tullut Tahvo Paavonpoika Mullikka siirtyi Orsasta vuonna 1631 Hamran Sandsjölle, ja poika Antti perusti sittemmin Delawareen Mullikkamäkensä, sittemmin Mullica hillinä tunnetun Philadelphian kaupunginosan.

Suomalaisnimistöä Suomalaisnimistä eteläisimmät Tunturiberget ja Finnsjön näkyvät kahden puolen Rosentorpia. Runsain esiintymä on Ore-joen keskijuoksulla. Tämä joki läpäisee Vässinjärven sekä sen alapuoliset Vässinkosken ja

Noppikosken. Vässinjärveltä vajaa peninkulma etelään on Korpmäck (Korpimäki), järven pohjoispäässä Risomägg (Risumäki) ja siitä luoteeseen Paljackaberget, kaiketi paljas mäenlaki. Yhtä paljas lienee Pilkalampinoppi. Sandsjön toisinto on Verkohamrasjön. Björkbergin pohjoispuolella on Hockamägg (Hukkamäki).

Pilkalampinoppi on kohtalainen mäenhuippu, nuppi. Onko vastaavanlainen muodostuma antanut nimen myös Noppikoskelle? Tuo ”nuppi” saattaa olla lainaa ruotsistakin, sillä Pilkkalammin pohjoispuolella on Ab-

borrsjöknoppen. Pilkka tarkoittanee ennemmin puun kylkeen vestettyä kaskimaan valtausmerkkiä kuin ivaa.

Suomalaisnimistön runsaus keskellä Orsan Finnmarkia ihmetyttää. Se edellyttäisi tuon alueen valtaajiksi metsäsuomalaisia, mutta kun seudulla on ruotsalaisnimiäkin! Esim. Viksjössä, jonka suomalaiset asuttivat samoihin aikoihin, on tallella vain pari suomalaisalkuista paikannimeä.

Kiitokset Ritva Laitiselle virikkeestä!

SUKUVIESTI 1 · 2021

17

Metsäsuomalaisten kirjeet Gottlundille vapaasti verkossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut Ruotsissa ja Norjassa asuneiden metsäsuomalaisten kirjeet lehtori, kirjailija ja suomalaisuusmies Carl Axel Gottlundille. 1820-luvulta 1870-luvulle ulottuva, vajaan 250 kirjeen kokoelma on saatavilla vapaasti verkossa.

Metsäsuomalaisten kirjeet Gottlundille -verkkojulkaisu on lähes 250 kirjeen kokoelma, joka on suurelta osin suomenkielinen, osin ruotsin- tai norjankielinen. Kokoelma kattaa viidenkymmenen vuoden jakson, 1820-luvulta 1870-luvun alkuun. Kirjeitä säilytetään SKS:n arkistossa, jossa ne digitoitiin ja suomenkielisten kirjeiden osalta transkriboitiin.

Carl Axel Gottlund (1796–1875), Kalevala-idean esittäjä, kansanrunouden kerääjä, suomen kielen tutkija, kirjailija ja suomalaisuusmies, teki merkittävimmän elämäntyönsä uransa alkupuolella Ruotsissa.

Opiskellessaan Uppsalan yliopistossa Gottlund kuuli Ruotsissa asuvista metsäsuomalaisista, savolaisten kaskitalonpoikien jälkeläisistä, joista Suomen puolella tiedettiin vähän.

Hän teki kaksi matkaa suomalaisväestön pariin, vuonna 1817 Taalainmaalle ja 1821–1822 Vermlantiin

18

SUKUVIESTI 1 · 2021

ja Norjan puolelle. Myöhemmin Gottlund työskenteli aktiivisesti parantaakseen metsäsuomalaisten vaikeita elinoloja ja teki tarkkoja muistiinpanoja heidän kielestään, sukunimistään ja perinteistään.

Gottlundin aloitteesta koottiin 12 metsäsuomalaisen lähetystö, joka 1823 anoi kuninkaalta lupaa perustaa suomalainen kihlakunta. Vaikka lähetystön anomus ei menestynyt, Gottlundin toiminta kiinnitti hallituksen huomion suomalaisten hädänalaiseen asemaan. Gottlundin toiminnan ansiosta suomalaiset muistelivatkin tätä aina suurena hyväntekijänään.

Merkittävä itseoppineiden kirjoittajien kirjeiden kokonaisuus Metsäsuomalaisten kirjeet sisältävät yksityiskohtaista tietoa heidän päivittäisestä elämästään, asuinpaikois-

Poavo (Paul Pietarinpoika) Räisäinen Gottlundille 22.11.1821. Lähetyspaikka (torppa tai tila): Øyern, kirjoitusajan pitäjä: Grue Finnskog, nykypitäjä: Brandval Finnskog. Metsäsuomalaisten kirjeet Gottlundille -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020 (viitattu 31.1.2021). Saatavissa: https://editiot.finlit.fi/exist/apps/gottlund/118_P.Raisainen.xml.

taan, paikannimistään ja perinteistään. Kirjeet myös tuovat esiin metsäsuomalaisten omaleimaisen murteen. Kokoelma on huomattava itseoppineiden kirjoittajien kirjeiden kokonaisuus ja sisällöltään rikkaana muodostaa ainutlaatuisen aineiston monen tieteenalan näkökulmasta.

Suurin osa nyt julkaistavista kirjeistä ajoittuu 1820ja 1830-luvuille, mutta kokoelma ulottuu 1870-luvun alkuun. Vajaat sata kirjettä on Poavo (Paavo) Räisäiseltä (1786–1855), joka tutustui Gottlundiin tämän käydessä Solør-Värmlandin alueella vuonna 1821. Räisäinen oli talonpoika ja toimi myös ajoittain Finnskogenissa

opettajana. Hän kuului vuoden 1823 lähetystön johtohahmoihin ja hänestä tuli suomenkielisen kansansivistystyön keulahahmoja Solør-Värmlandin alueella.

Muita huomattavia kokoelmia ovat Östmarkin pitäjästä Vermlannista kotoisin olleen Antti Porkan 45 kirjettä ja Norjan puolelta Grue Finnskogista kotoisin olleen Pekka Karvaisen parikymmentä kirjettä. Erityisesti Räisäinen ja Porkka kirjoittivat kirjeitä myös muiden metsäsuomalaisten puolesta. Yhteensä kirjeissä esiintyy reilusti yli sata kirjoittajaa tai asianosaista. ▶ https://gottlund.finlit.fi SUKUVIESTI 1 · 2021

19

Juha Ilmoniemi Synnyin Keuruulla, Keski-Suomessa. Olen koulutukseltani insinööri Jyväskylän teknisestä opistosta. Valmistumiseni jälkeen ja ennen sitä tuli vähän kierreltyä ympäriinsä eri maanosissa. Lahti on nyt ollut kiinnekohta yli 30 vuotta.

Sukututkimuksesta sain ensimmäisen kipinän ollessani Australiassa. Suomalaisten lehdessä oli meidät mainittu uusina siirtolaisina, joten eräs lukija soitti ja kyseli, olimmeko mahdollisesti hänen sukulaisiaan. En ollut koskaan kuullut sen nimisistä henkilöistä, joten kyselin isältäni, tunteeko hän mahdollisesti heitä. Selvisi, että hän oli isäni serkun poika. Tämä oli ensimmäinen herätys siihen, kuinka vähän tunnen sukuani.

Toinen herätys tuli, kun minulle selvisi, että henkilö, jota kutsuin papaksi ei ollutkaan äitini isä. Äitini on äitinsä puolelta Muolaan Kuismia, mutta isästään hän ei koskaan tiennyt mitään muuta kuin hämäriä arvauksia. Mummoni ei koskaan kertonut, vaikka äitini kyseli. Eli aloin selvittää äidin sukua. Isän puolelta en päässyt yhtään eteenpäin ennen eräitä DNA-tuloksia. Eli suku löytyi, mutta äidin isää ei varmuudella selvinnyt. Kuisman suku taas on tehnyt erittäin laajan sukututkimuksen ja siihen liittyen hyviä julkaisuja. Äitini isän suku on myös tehnyt uraauurtavaa työtä sukututkimuksen parissa. Isäni sukua olen tutkinut jonkin verran myös, mutta varsinkin pikkuserkkuni ovat tehneet paljon töitä asian suhteen.

Oman sukuni lisäksi olen tutkinut vaimoni sukua.

Vaimoni on omaa sukua Voutilainen. SSK:n hallituk-

seen, jossa olen nyt toista kautta, päädyin Voutilaisten-Smolanderin sukuseuran hallituksesta, jossa olen toiminut jo vuosia. Voutilaisten-Smolanderin sukuseura on jo vuonna 1948 perustettu sukuseura. Seura on ollut aktiivinen siitä lähtien. Seuran toiminta on oikein hyvin dokumentoitu. Esim. kaikki pöytäkirjat vuodesta 1948 alkaen ovat tallessa. Seura on julkaissut kaksi hyvin kattavaa sukukirjaa.

DNA-sukututkimuksesta kiinnostuin vuoden 2018 alussa, jolloin teetin ensimmäisen DNA-testin. Siinä on paljon opittavaa ja sen vuoksi liityinkin viime vuoden alussa Lahden seudun sukututkijoihin, jossa järjestetään DNA-sukututkimuksen kursseja ja muita mielenkiintoisia luentoja. Sukututkimus on mielenkiintoista ja se ei lopu koskaan.

Suku 2021 -tapahtuma virtuaalisena maaliskuussa Valtakunnalliset sukututkimuspäivät järjestetään taas koronavälivuoden jälkeen 20.–21. maaliskuuta. Suku 2021 -tapahtuma toteutetaan kokonaisuudessaan etänä verkossa. Suomen Sukututkimusseura järjestää tapahtuman nyt 43. kerran. Tänä vuonna keskiössä ovat tavalla tai toiselle isoonvihaan liittyvät esitelmät.

Vuonna 1721 päättynyt isoviha eli venäläismiehitys oli ankaraa aikaa esivanhemmillemme.

Ohjelmassa on lisäksi reaaliaikaista sukututkimusneuvontaa sekä tietoiskuja videotallenteina. Tapahtu20

SUKUVIESTI 1 · 2021

man hubi eli keskuspaikka on verkkosivu, joka sisältää kaiken tarvittavan tapahtumaan osallistumisesta: aikataulut, linkit, videot ja ennakkotiedot. Tapahtuman perinteinen näyttely toteutetaan virtuaalisessa messuhallissa näytteilleasettajasta riippuen joko videotallenteena tai reaaliaikaisena etäyhteytenä. ▶ www.genealogia.fi/suku-2021 ▶ https://suku2021.com/

MUISTITIETOKERUU

Lapset ja pelon maantiede Lasten elämässä pelon kokemus näyttelee keskeistä osaa. Lapset, iästä riippuen, saattavat pelätä vieraita ihmisiä, eroa huoltajistaan, pimeää tai yksin jäämistä kaveriporukassa. Pelko on tunne, jota vältetään, mutta ajoittain myös haetaan. Pelon tunne ja kontrollointi voi tuottaa mielihyvää, joka saa meidät katsomaan jännittäviä elokuvia, hyppäämään korkealta tai astumaan hylätyn talon pihalle.

Pelon kohteet voivat vaihdella, mutta usein ne liittyvät tiettyihin paikkoihin: naapurin pihaan ja sen vihaiseen koiraan, koulun vessaan tai YouTubessa klikattuun kauhuvideoon. Pelon maantiede muovautuu myös historiallisesti, esimerkiksi sotavuosien ja poikkeusolojen seurauksena, mutta yhtä lailla kasvatuskäytäntöjen, alue- ja väestörakenteen ja lasten mediasuhteen muuttuessa.

Lapset ja pelon maantiede -keruussa kerätään muistoja lapsuuden paikoista, joissa on koettu pelkoa ja jännitystä, tahtomatta tai tarkoituksella. Voit kuvailla lapsuuden tunnemaisemiasi paitsi sanallisesti myös piirtämällä, esimerkiksi kartoittamalla paikkoja, joissa koit pelkoa, jännitystä tai turvattomuutta. Yhtä lailla on arvokasta kuulla tavoista, joilla pelottavien paikkojen ja tilanteiden kanssa on pyritty elämään.

Entä minkälaisia ovat paikat, jonne lapset hakeutuvat turvattomien kokemusten jälkeen, hakemaan turvaa?

Kirjoituksessasi voit pohtia muun muassa: Minkälaiset paikat koit lapsena pelottavina, ja mistä syystä? Muuttivatko pelot liikkumistasi, jouduitko tai pystyitkö välttelemään tiettyjä paikkoja? Varoiteltiinko, tai peloteltiinko sinua lapsena tietystä paikoista? Ketkä sinua varoittelivat? Haitko tarkoituksella jännitystä ja pelkoa elämääsi, millä tavoin ja missä paikoissa? Miten olet kokenut sukupuolesi vaikuttaneen kokemuksiisi?

Keruu on käynnissä 31.5.2021 asti. Tuloksia hyödynnetään kahdessa eri tutkimushankkeessa, joissa tutkitaan lasten turvattomuuden käsittelyn tapoja ja mahdollisuuksia (Suomen Akatemia, ”Pienet voimat, painavat taakat”) ja vertaissuhteiden merkitystä lasten elämässä (Koneen Säätiö, ”Ystävien kesken”). Vastaamalla voit osallistua hankkeisiin liittyvän ja syksyllä 2021 ilmestyvän ”Ystävän vuosisata. Lasten vertaissuhteet 1900-luvun alun Suomessa” (Gaudeamus) -tietokirjan tekoon. Keruu järjestetään yhdessä Yhteiskuntatieteellisen Tietoarkiston kanssa. ▶ www.lapsuudenhistoriaa.fi/muistitietokeruu

SUKUVIESTI 1 · 2021

21

Postimuseon kokoelmia verkkoon kaikkien saataville Postimuseo avaa kokoelmiaan kaikkien ulottuville Finna.fi-palveluun. Postimuseon Finnassa julkaisemat aineistot tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua postin ja viestinnän monipuoliseen ja pitkään historiaan. Aineistoissa on näytteitä kokoelmien eri osista, kuten esineitä, valokuvia ja karttoja. Postimuseon Finna-aineisto karttuu jatkuvasti.

Finna.fi-palveluun avatuista Postimuseon esinekokoelmista löytyy postitoimipaikkojen kalusteita, postinkäsittelyn ja -jakelun työvälineitä, postinkantajien varus-

teita pistooleista postitorviin sekä postitoimipaikkojen opastekilpiä ja -kylttejä. Esillä on myös Helsingin pääpostitalon alkuperäisiä kalusteita sen rakentamisvuodelta 1938. Vanhimmat esineistä ovat 1700-luvulta ja 1800-luvun alusta. Suurin osa esineistä on ollut käytössä 1900-luvulla.

Avattavaan aineistoon kuuluvat valokuvat esittelevät postinkuljetusta erilaisilla ajoneuvoilla ja Postin käyttämiä autoja 1910–1970-luvuilta. Postikartat kertovat postinkuljetuslinjojen kehittymisestä 1600-luvun lopulta 1900-luvulle. Lisäksi julkaistavassa aineistossa on muun muassa postimerkkinäyttelyiden palkintomitaleja.

Postimuseon Finnassa olevia aineistoja saa käyttää vapaasti koulutuksessa, tutkimuksessa ja yksityisessä käytössä. Kuvat ovat verkkoympäristöön soveltuvia pieniresoluutiokuvia. Painokelpoisia kuvia voi tilata Postimuseolta.

Museoiden aineistot ovat haettavissa omassa museot.finna.finäkymässään. Kokoelmia voi tutkia hakusanojen ja haun rajausten avulla. Postimuseo suosittelee kirjautumista Finna-palveluun, jolloin voi esimerkiksi koota aineistoista omia suosikkilistojaan. ▶ museot.finna.fi

Kuva: Postimuseo.

22

SUKUVIESTI 1 · 2021

Postinvaihtoa liikkuvaan junaan vannepussin avulla 1930-luvulla.

Kansalliskirjasto avasi 1930-luvun digitoidut lehdet asiakaskäyttöön Kansalliskirjaston digitoitujen lehtien tarjonta on laajentunut 10 vuodella, kun kaikki Suomessa 31.12.1939 mennessä julkaistut lehdet tulivat tammikuussa käyttöön suomalaisen sanomalehdistön 250-vuotispäivän kunniaksi. Lehdet ovat yleisökäytössä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa.

Digitoidut lehtiaineistot ovat historian aarreaitta tutkijoille sekä kaikille historiasta kiinnostuneille. Kansalliskirjaston digitaalisia lehtiaineistoja käytetään paljon.

– Digitaalisten lehtien haku- ja käyttömahdollisuudet ovat moninkertaiset verrattuna paperisiin tai mikrofilmeihin. Kun koko suomalainen sanomalehdistö on verkkokäytössä, voi kuka tahansa tutkia esimerkiksi oman paikkakuntansa historiaa ja tapahtumia. Ammattitutkijoille kattava digitaalinen lehtiaineisto merkitsee mahdollisuutta paitsi nopeampaan ja tehokkaampaan tutkimukseen myös aivan uudenlaisiin kysymyksenasetteluihin ja uusien menetelmien soveltamiseen. Tässä uusimmassa aallossa avasimme 1,4 miljoonaa sivua sanomalehtiä ja 1,8 miljoonaa sivua aikakauslehtiä, kertoo palvelujohtaja Johanna Lilja Kansalliskirjastosta.

Lehtiä digitoidaan jatkuvasti sekä kirjaston perusrahoituksella että yksityisten rahoittajien avustuksella. Kaikki digitoidut lehdet ovat käytettävissä Suomen kuudessa vapaakappalekirjastossa paikan päällä. Verkkokäytössä ovat ne lehdet, joiden käyttöoikeudesta on erikseen Kopioston kanssa sovittu sekä tekijänoikeudesta vapautunut vanha aineisto. Lisäksi erillisellä tutkijasopimuksella on uudempia lehtiaineistoja käytössä 15 korkeakoulussa ja muutamissa arkistoissa.

Lyhyemmin Åbo Tidningar -nimellä tunnetun lehden perustaja oli Turun akatemian latinanprofessori Henrik Gabriel Porthan ja hänen johtamansa Aurora-seura.

Tämäkin lehti on löydettävissä digi.kansalliskirjasto.fi-palvelusta. Lisäksi Suomen ensimmäisen sanomalehden sisältöön voi tutustua Uutismedian liiton uutismediakasvatus.fi-sivustolla, jossa lehdestä on tarjolla litteroitu ja suomennettu versio.

Ensimmäinen suomenkielinen lehti, Suomenkieliset Tieto-Sanomat, ilmestyi vuosikerran verran vuonna 1776 (näytenumero vuonna 1775). Suomen vanhin yhä ilmestyvä lehti on vuonna 1824 perustettu Åbo Underrättelser. Suomenkielisistä edelleen ilmestyvistä sanomalehdistä vanhin on juuri 150 vuotta täyttänyt Keskisuomalainen, jonka edeltäjä Keski-Suomi perustettiin 1871. ▶ https://digi.kansalliskirjasto.fi ▶ www.uutismediakasvatus.fi/materiaalit/ suomen-ensimmainen-sanomalehti/

Suomalainen sanoma­ lehdistö 250 vuotta Suomalainen sanomalehdistö vietti 250-vuotispäiväänsä tammikuussa 2021. Suomen ensimmäinen sanomalehti, Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo, julkaistiin 15. tammikuuta 1771.

Kuvat: Kansalliskirjasto.

SUKUVIESTI 1 · 2021

23

Riitta Sutinen saunoo Kukkaromäen saunassa Pieksämäellä. Kuva: Hannu Pakarinen / Suomen Saunaseura ry.

Saunaperinne valittiin Suomesta Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon Suomen ensimmäinen kohde Unescon Ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa on saunaperinne. Museovirasto sitoutuu Suomen valtion valtuuttamana yhdessä suomalaisten saunayhteisöjen sekä saunakulttuuria edistävien toimijoiden kanssa vaalimaan omaperäisen, suomalaisen saunaperinteen jatkuvuutta ja nostamaan esille sen merkityksellisyyttä osana tapakulttuuria ja hyvinvointia.

– Saunaperinteen nimeäminen Unescon luetteloon tuo samalla näkyvyyttä elävälle aineettomalle kulttuuriperinnölle, joka on osa arkeamme ja juhlaamme. Nimeäminen tarkoittaa vastuuta perinteen suojelusta niin saunatoimijoiden kuin valtion taholta, muistuttaa erikoisasiantuntija Leena Marsio Museovirastosta.

Saunan lämmitys, saunomiseen liittyvät tavat ja perinteet sekä esimerkiksi saunominen lauluissa, uskomuksissa ja tarinaperinteessä ovat osa tätä elävää, aineetonta kulttuuriperintöä. Saunomisen suosio ja elinvoimaisuus ovat huipussaan: Suomessa on noin 3,2 miljoonaa saunaa ja lähes 90 prosenttia suomalaisista saunoo kerran viikossa. Perinne siirtyy eteenpäin perheissä sekä lukuisissa aktiivisissa saunaseuroissa.

24

SUKUVIESTI 1 · 2021

Osana Unescolle laadittua hakemusta saunayhteisö on määritellyt joukon suojelutoimenpiteitä, joilla saunaperinteen elinvoimaisuutta on tarkoitus tukea. Näiden toimenpiteiden tukemiseksi on perustettu Saunarinki eli kaikille avoin saunatoimijoiden verkosto.

Suomen seuraava kansallinen hakemus koskee kaustislaista viulunsoittoperinnettä. Suomi on mukana myös monikansallisessa pohjoismaista limisaumaveneperinnettä koskevassa hakemuksessa. Molempiin odotetaan päätöstä joulukuussa 2021.

Unescon yleissopimus ja luettelot Suomi allekirjoitti Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuonna 2013. Museovirasto vastaa sopimuksen toimeenpanosta Suomessa.

Sopimuksella edistetään aineettoman kulttuuriperinnön suojelua ja tehdään ihmisten, yhteisöjen tai ryhmien erilaisia kulttuuriperinteitä näkyväksi. Sopimukseen kuuluu myös, että kulttuuriperintöä luetteloidaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Luetteloiden avulla halutaan tuoda näkyvyyttä elävälle perinnölle ja jakaa hyviä käytäntöjä maiden kesken.

Naisten elämäkerrat talteen Naisten Ääni -kirjoituskilpailun voittajat julkistettiin marraskuussa.

Kilpailuun osallistui 112 elämäkertaa, joista osa tallennetaan SKS:n arkistoon Suomalainen Naisliitto ja SKS järjestivät Naisten ääni -kirjoituskilpailun 2019–2020. Osanottajien toivottiin kirjoittavan pienoiselämäkerran henkilöstä, joka voisi olla vaikkapa kansallinen tai oman paikkakunnan vaikuttajanainen, jonkin ammattialan kehittäjä tai nainen, joka on vaikuttanut merkittävällä tavalla kirjoittajan elämään.

Esiraadin valitsemien kymmenen kirjoituksen joukosta kirjailija Kaari Utrio valitsi kolme parasta: 1. Hanna Ahrnberg Helsingistä kirjoituksellaan Pirkko Fihlman – äänellä itkijä ja yhteisöllisyyden puolestapuhuja, 2. Lahja Laitinen Helsingistä omaelämäkerrallaan Lahja Laitinen, ATK-alan pioneeri ja 3. Ronja Koistinen Turusta kirjoituksellaan Naisten ketju – pohjoiskarjalainen Tiina Hautamäki.

Kilpailuun osallistuneet elämäkerrat tallennetaan SKS:n arkistoon, jos kirjoittaja on antanut siihen luvan.

Naiset näkyviin Naisten ääni on Suomalaisen Naisliiton hanke, joka nostaa naiset näkyviin. Hankkeen tavoitteena on luoda mittava aineisto naisista, jotka ovat eri tavoin vaikuttaneet lähipiirissään ja laajemmalti tai joiden toiminnalla on ollut merkitystä Suomessa.

Naisten Ääni -verkkojulkaisuun toivotaan valtakunnallisia, paikallisia ja sukujen naisia, monilla eri tasoilla järjestötyössä ahertaneita, arjen sankarittaria, näkyviä ja näkymättömiä, äänekkäitä ja hiljaisia. Kuten myös järjestöjen jäseniä, vaikuttajanaisia, innovatiivisia aloitteen tekijöitä, uusien polkujen avaajia, vanhojen polkujen sitkeitä tallaajia, auttajia, perustajia ja tukijoita.

Verkkojulkaisuun voi kirjoittaa uusia elämäkerta-artikkeleita tai kopioida jo aiemmin julkaistuja artikkeleita. ▶ www.naistenaani.fi

SUKUVIESTI 1 · 2021

25

U R KKA

LU K U

N

Sukuunsa suopetäjä, tekijäänsä tervaskanto

DNA-tutkimuksen tulosten yhdistäminen aiempaan sukututkimukseen tuo Heiskaset yhteen Sukuunsa suopetäjä, tekijäänsä tervaskanto -kirjassa.

Kun ajatus Heiskasten sukuseuran perustamisesta syntyi 1950-luvun lopulla, määriteltiin yhdeksi sukuseuran toiminnan painopisteeksi sukututkimus. ”Olemme kokoontuneet kunnioittamaan esi-isiemme työtä ja perustamaan sukuseuraa, joka pyrkii vaalimaan suvun yhteenkuuluvaisuutta ja suorittamaan keskitettyä sukututkimusta”, totesi perustavan kokouksen avannut yleissihteeri Kullervo Heiskanen.

Monen sukututkijan voimin aloitettiin työ, jonka tuloksena oli 1990-luvun alussa koossa aineistoa laajan sukukirjan verran. Oli hankittu kirkkoherranvirastoista virkatodistuksia, oli uurastettu arkistoissa ja oli toki myös kerätty perimätietoa suvun jäseniltä.

Sukukirja ilmestyi vuonna 1997. Siihen kertyneiden 54 sukuhaaran lähtöhenkilöt, Heiskas-esi-isät olivat syntyneet ja asuneet eri puolilla Suomenmaata. Muutaman sukuhaaran osalta päästiin jopa 1500-luvulle saakka, joidenkin osalta etsintä tyssäsi jo 1800-luvun puoliväliin.

Olivatko nuo kaikki Heiskaset samaa sukua? Mistä he olivat asuinsijoilleen tulleet? Uutta potkua tutkimuksille saatiin, kun 2000-luvun alussa sukututkijat Suomessakin löysivät geneettisen sukututkimuksen mahdollisuudet. Geneettinen sukututkimus on siis sitä, että perinteistä sukututkimusta lähdetään tukemaan DNA-testeillä. Testeillä on mahdollista saada tietoa siitä, vastaavatko perinteisen sukututkimuksen ja muiden historialähteiden tulokset todellisia biologisia suhteita.

Sukuseuramme on teettänyt DNA-testit yhteensä 17 sukuhaarasta. Käytännön toimia on hoitanut sukututkija Ari Kolehmainen, joka on keskittynyt mm.

DNA-testien tulkintaan. Alustavia tuloksia julkaistiin jo keväällä 2018 sukuseuran erikoisnumerossa ”Heiskas-suvun alkuvaiheista Savossa – DNA-tutkimuksen uudet löydökset”.

Sukuseuran 60-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestyi kirja, joka on saanut nimekseen Sukuunsa suopetäjä, tekijäänsä tervaskanto. Se yhdistää DNA-tutkimuksen avulla saadun uuden tiedon aiempaan sukututkimukseen. Kirja täydentää ja syventää sekä samalla ajanta26

SUKUVIESTI 1 · 2021

Kirjan ovat kirjoittaneet sukututkijat Kaija Heiskanen ja Ari Kolehmainen. Ajatukset muinaisaikoihin vievästä upeasta kuvituksesta vastaa Elina Heiskanen.

saistaa aiemmin julkaistuja tietoja. Kirjassa on selkeät kaaviot eri sukuhaarojen isälinjaisista juonnoista aina vanhimpiin asiakirjalähteisiin saakka. Kauemmas menneisyyteen päästään kun pohditaan mistä me suomalaiset oikein olemme kotoisin. Ennen kaikkea kirja onnistuu yhdistämään valtaosan Heiskasten sukuhaaroista ja kertomaan mistä Heiskaset ovat alun perin sijoilleen tulleet.

Kaija Heiskanen sukututkimuksen opettaja

LUK U N U

Heiskasten uusi historiikki paketoi sukuseuran viime vuosikymmenen

RK

KA

Heiskasten Sukuseura täytti 60 vuotta helmikuussa 2020 ja juhlinta jäi monen muun juhlan tapaan koronan jalkoihin. Ahkerina muistiinmerkitsijöinä Heiskaset kuitenkin julkaisivat juhlavuoden kunniaksi uuden historiikin.

Heiskasten Sukuseura on katsellut taaksepäin aina tasavuosikymmeninä. Vuonna 2010 julkaistiin 50-vuotisjuhlan kunniaksi yli 200-sivuinen teos, jossa käytiin läpi koko sukuseuran historia vuosikymmen kerrallaan. Tuo Hannu Heiskasen toimittama teos palvelee edelleenkin hyvin.

Nyt julkaistu kirja tuo siihen mukanaan sukuseuran tapahtumat 2010-luvulla. Historiikin toimittamisesta vastasi tälläkin kertaa Hannu Heiskanen. Muina kirjoittajina olivat Jorma Heikkilä, Ali Heiskanen, Aino Laakso ja Tapani Pakarinen. Kirjan taitosta vastasi Susan Wilander.

Historiikissa on kolme isompaa osakokonaisuutta. Ensimmäinen käsittelee sukuseuran vuonna 2010 järjestettyä ikimuistoista ja suuren suosion saavuttanutta 50-vuotisjuhlaa ja sen valmisteluja. Toinen laaja osuus käsittelee sukuseuran toimintaa 2010-luvulla, jossa Hannu Heiskanen esittelee toiminnan kohokohdat vuosittain. Mukana on kertomusta ja kuvia niin sukutapahtumista kuin hallituksen kokouksistakin. Tämän osan päätteeksi sukuseuran pitkäaikainen sihteeri Jorma Heikkilä muistelee toimintaa 2010-luvulla niin faktatekstin kuin kalevalamittaisen runon muodossa.

Kolmas suuri osakokonaisuus käsittelee sukuseuran vuosikymmenellä järjestämiä kolmea ulkomaan ryhmämatkaa. Heinäkuussa 2012 suunnattiin laivalla Pietariin ja tästä matkasta kirjoittaa seuran hallituksen jäsen Aino Laakso. Heinäkuussa 2016 puolestaan suunnattiin Viron kierrokselle, jota muistelee seuran jäsen Ali Heiskanen. Kolmas matka oli heinäkuussa 2018 ja suuntana oli Karjalan Kannas. Tästä kiertomatkasta kertoo asiantuntevasti hallituksen jäsen Tapani Pakarinen, joka tuntee alueen kuin omat taskunsa ja oli järjestämässä matkaa.

Näiden osien lisäksi kirjassa esitellään kaikki 2010-luvun vuoden Heiskaset. Mukana on myös lu-

Hannu Heiskanen (toim.): Heiskasten Sukuseuran 60 vuotta

kuisia päivitettyjä luetteloita ja tilastoja seuran jäsenistä, toimihenkilöistä ja tapahtumista.

Historiikki on innostava lukukokemus kaikille, jotka ovat olleet sukuseuran toiminnassa mukana viime vuosikymmenellä. Se on varmasti kiinnostava myös kaikille, jotka vielä pohtivat mukaan tuloa ja miettivät, mitä sukuseuratoiminta mahtaa olla. Kirja on helppolukuinen ja runsas kuvitus ja selkeä taitto tekevät siitä miellyttävän myös satunnaiseen lueskeluun.

SUKUVIESTI 1 · 2021

27

U R KKA

LU K U

N

Petäjäselän Toivosten evakkotie

tiin uudelleen. Jatkosodan jälkeen evakkomatkat veivät pääosin Juukaan, Kiuruvedelle, Valtimolle ja Vihantiin. Alkuvaiheessa jatkettiin usein maanviljelystä ja vasta seuraava sukupolvi kävi enemmän kouluja ja saattoi valita ammattinsa vapaammin.

Evakkotie-kirjassa on käsitelty Petäjäselän historiaa osana Raja-Karjalaa sekä suvun kokemuksia elämästä ennen sotia arkistolähteiden, muistiinpanojen ja sanomalehtiuutisten valossa. Sotien ajalta kirjassa on suvun jäsenten omia muistinpanoja sekä kirjallista aineistoa. Sotien jälkeiseltä ajalta suvun jäseniltä on koottu kokemuksia elämästä 1950–60-lukujen Suomessa ja oman paikan löytämisestä siinä.

Kirjan julkaisija Suistamon Toivoset ry on perustettu vuonna 2016.

Juhani Toivonen, Suistamon Toivoset ry Suistamon Petäjäselän Toivosten esi-isät ovat asuneet Petäjäselässä ainakin 1700-luvulta alkaen.

1890-luvulla Vasili Stepaninpoika ja hänen vaimonsa Darja Antonintytär Vilokki ottivat käyttöön Toivonen-sukunimen. Heidän neljä poikaa puolisoineen jäivät maanviljelijöiksi kotikylään ja kolme tytärtä avioituivat lähiseuduille.

Petäjäselkä oli hiljainen syrjäkylä, jossa ei ollut kauppaa eikä koulua. Ennen sotia kylän merkkihenkilöitä olivat noituuttakin harjoittanut Mäki-Buabo ja erittäin lahjakas Konsta Toivonen, jonka elämä katkesi Ägläjärven valloituksessa talvisodassa. Talvi- ja jatkosodissa kaatui kuusi Petäjäselän Toivosta ja yksi sukuun naitu.

Talvisodan evakkomatkalta Suistamolle palasivat lähes kaikki ja kylän opintopiirikin aloitet28

SUKUVIESTI 1 · 2021

Uskollista uurastusta ja hengen voimaa

Ruuth-Ruutu-suku 1620–1917 Uskollista uurastusta ja hengen voimaa -teos sisältää reilut 350 sivua kiinnostavaa ja uutta tietoa

Ruuth-Ruutu-suvun jäsenistä ja kohtaloista vuosina 1620–1917.

Ruuth-Ruutu-suvun kantaisä on 1600-luvulla elänyt turkulainen puutarhuri ja kauppias Jöran Ruuth. Hänen pojanpojanpoikansa, Askolan kappalaisen Alexander Ruuthin jälkeläiset muodostavat virkamiessuvun, joka polveilee 1800-luvun alusta nykypäivään neljänä vahvana sukuhaarana.

Sukukirjassa esitellään Jöran Ruuth sekä hänen poikansa ja pojanpoikansa perheineen. Myös hänen mahdollisiin esipolviinsa tehdään katsaus. Kirjan painopiste on Alexander Ruuthin (1753–1816) ja hänen vaimonsa Vendla Aspin (1755–1837) perheessä ja jälkeläisissä 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun.

Kirja koostuu henkilöartikkeleista sekä suvun elämää taustoittavista kuvauksista. Runsas kuvaaineisto antaa kasvot artikkelien henkilöille, ja kaaviot auttavat lukijaa sukupolvien seuraamisessa.

Kirjaan sisältyvät myös Alexander Ruuthin esipolvien ja jälkeläisten perhetaulut 1600–1917 sekä henkilö- ja paikkahakemistot.

Kirjassa on artikkeleita suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsinkielisten artikkeleiden suomennokset on julkaistu sukuyhdistyksen verkkosivuilla.

Kirjan kaikki kirjoittajat ovat suvun jäseniä, osa ammattikirjoittajia, osa sukututkijoita tai sukuasioiden tuntijoita. Erillisten artikkelien ja sukuhaarojen osioiden nivoutumisesta kokonaisuudeksi vastasi kirjan toimituskunta: Ilkka Juva, Kaarina Hakuri, Marjatta Möttölä, Marjukka Härmälä ja Leena Saloheimo (päätoimittaja).

Kirjatyöryhmään kuuluivat lisäksi Lena Karhu, Anna-Kaarina Falck, Risto Ruutu ja Arto Juva. Hanketta veti Hanno Ruutu.

LUK U N U

Monitieteinen katsaus merihistoriaan

RK

KA

Museoviraston ja Suomen merihistoriallisen yhdistyksen julkaisema monitieteinen artikkelikokoelma Merenkulun riskit ja resurssit – Nautica Fennica 2020 avaa seitsemän näkökulmaa merenkulkuun 1700-luvulta nykypäivään.

Merenkulun riskien skaala on laaja alkaen laivanvarustajien kärsimistä taloudellisista tappioista ja päätyen riskeistä kaikkein suurimpaan, ihmishenkien menetykseen. Kirsi Keravuoren ja Sari Mäenpään toimittaman Merenkulun riskit ja resurssit – Nautica Fennica 2020 -kirjan artikkelit tunnistavat niitä moninaisia ja keskenään hyvin erilaisia resursseja, joiden avulla menestyksekäs merenkulun harjoittaminen on eri aikoina ollut mahdollista. Osa niistä liittyy aluksiin ja lasteihin, osa taas ihmisiin ja heidän toimintaansa.

Riskit ja resurssit eivät ole toistensa vastakohtia, vaan ne voivat olla näkökulmia saaman tapahtumaan: kun yhden osapuolen riski toteutuu, lopputulos voi olla toisen resurssi. Esimerkiksi haaksirikkoutuneen aluksen hylky – laivanvarustajan toteutunut riski − voi olla resurssi monella aikatasolla. Hylkytavaraa ovat käyttäneet hyväkseen niin saaristolaiset, lähialueiden laivanvarustajat kuin pelastuskomppaniatkin. Myöhemmin hylystä voi tulla tärkeää tutkimusaineistoa meriarkeologiselle ja merihistorialliselle tutkimukselle.

Merihistorian tutkimus monitieteistyy ja laajenee Viime vuosikymmeninä merellisen menneisyyden tutkimus on laajentunut ja monitieteistynyt entisestään: uusina näkökulmina mukaan ovat tulleet kulttuurihistoria, sukupuolentutkimus, merelliset yhteisöt, satamakaupunkien tutkimus ja viimeisimpänä ympäristöhistoria. Tutkimusotteen laajeneminen näkyy myös tämän julkaisun kirjoittajakaartissa, jonka tausta-aloina ovat Suomen ja Pohjoismaiden historia, taloushistoria, etnologia, kirjallisuudentutkimus, insinööritieteet, taloustiede ja valtiotieteet.

Nautica Fennica on ainoa merihistorian tutkimusta esittelevä, säännöllisesti ilmestyvä vertaisarvioitu julkaisusarja Suomessa. Merenkulun riskit ja resurssit -artikkelikokoelma on sarjan neljäs julkaisu. Teoksen artikkelit perustuvat vuonna 2019 Forum Marinumissa järjestettyjen Merihistorian päivien esitelmiin.

Kirsi Keravuori ja Sari Mäenpää (toim.): Merenkulun riskit ja resurssit (Suomen merihistoriallinen yhdistys ja Museovirasto 2020).

Yhtä lukuun ottamatta artikkelit ovat suomeksi, ja niistä on mukana ruotsin- ja englanninkieliset tiivistelmät. Yksi artikkeli on englanninkielinen, ja siitä on kirjassa suomen- ja ruotsinkieliset tiivistelmät.

FT Kirsi Keravuori työskentelee toimituspäällikkönä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. PhD Sari Mäenpää toimii Suomen merihistoriallisen yhdistyksen puheenjohtajana ja työskentelee kokoelma-amanuenssina Merikeskus Forum Marinumissa.

SUKUVIESTI 1 · 2021

29

U R KKA

LU K U

N

Kosmopoliitit suurkauppiassuvut modernia Suomea rakentamassa

Suomalaiset 1800-luvun suurkauppiassuvut rakensivat maasta modernia yhteiskuntaa.

Historioitsija Charlotta Wolff tarkastelee Edelläkävijät-teoksessaan tunnettujen kauppiassukujen elämää kolmessa polvessa.

Hackmanin, Borgströmin, Dahlströmin ja Wolffin perheyritykset muodostuivat monella alalla toimiviksi kauppahuoneiksi 1800-luvun alussa. Vaikutusvaltaisen talouseliitin rooli Suomen kehittämisessä ulottui lainsäädännön uudistamisesta kanavien ja rautateiden rakennuttamiseen. Suurkauppiaiden identiteetissä tasapainottuivat ajalle tyypillinen isänmaallisuus ja kulttuurinen kosmopoliittisuus.

Charlotta Wolffin Edelläkävijät avaa ovet suurkauppiaiden kartanoihin ja kauppahuoneisiin 1800-luvun Viipurissa, Helsingissä, Turussa ja Vaasassa. Heidän elämäänsä kuuluivat taideharrastukset, tanssiaiset, musiikki ja purjehdus, mutta ennen kaikkea porvariseliitti sopeutui uusiin tilanteisiin, menestyi liiketoiminnallaan ja edisti Suomen kehittymistä moderniksi yhteiskunnaksi ja itsenäiseksi oikeusvaltioksi.

Talouden modernisoituessa suvut investoivat perinteisten alojen lisäksi esimerkiksi saha- ja paperiteollisuuteen sekä konepajoihin. ”Kauppahuoneiden sopeutuminen modernisaatioon tarkoitti käytännössä lisääntynyttä sijoittamista uusimpaan teollisuuteen ja kehittyviin liikenneyhteyksiin, osakeyhtiöiden perustamista sekä rahoitusalalle avautumista,” Wolff kertoo kirjassa.

Naisten yhteiskunnallisen aseman ja koulutusmahdollisuuksien muuttuminen vaikutti myös kauppiassukujen perillisiin. ”Sekä taloudellisesti että henkisesti koulutus mahdollisti vapautumisen porvarillisesta naisroolista. Talouseliiteille koulutuksen ja ansiotyön merkitys oli kuitenkin hieman erilainen kuin vähemmän varakkaalle sivistyneistölle, sillä varallisuus takasi heille suhteellisen vapauden sivistyä ja opiskella epämuodollisesti, eikä heillä ollut pakottavaa tarvetta osallistua tulojen hankkimiseen perheilleen,” Wolff sanoo.

Taloudellinen menestys ei kuitenkaan yksinään täyttänyt hyvän porvarin määritelmää. Yhteiskun-

30

SUKUVIESTI 1 · 2021

Charlotta Wolff: Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta (Gaudeamus 2020)

nalliselle eliitille oli myös tärkeää vaalia sivistystä ja taidetta sekä muita tärkeäksi katsottuja yhteiskunnallisia arvoja, kuten rehellisyyttä, hyveellisyyttä ja heikommista huolehtimista.

FT Charlotta Wolff on Euroopan historian dosentti Helsingin yliopistossa sekä Suomen ja Skandinavian historian dosentti Turun yliopistossa, jossa hän toimii tällä hetkellä Suomen historian ma. professorina.

LUK U N U

Matka kotimaan kummituskohteisiin

RK

Historioitsija Mauri Karvosen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita – Hyytävää historiaa Napapiiriltä Suomenlahdelle -teos esittelee tositapahtumiin perustuvia kummitustarinoita Aulangolla menehtyneestä filmitähdestä Fiskarsin ruukkikylää piinaavaan patruunaan ja Suomenlinnan kummituskeskittymään.

KA

Idyllinen Fiskarsin ruukkikylä kätkee taakseen synkkää historiaa: selittämättömät kuolemantapaukset eivät jätä asukkaita rauhaan vieläkään. Yhtenä Helsingin suosituimpana turistikohteena tunnetussa Suomenlinnassa on varsinainen kummituskeskittymä hymyilevästä haamusta kuristajakummitukseen. Entä kuka tapaturmaisesti menehtynyt filmitähti palaa toistuvasti kuolinpaikalleen Aulangolle?

Mauri Karvonen kertoo Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -kirjasarjan komannessa osassa hotellien, teattereiden ja muiden tunnettujen rakennusten ja niiden asukkaiden tarinat. Karvonen ei tyydy kertomaan pelkkiä kummitustarinoita: hän esittelee tapahtumapaikkojen ja rakennusten historiaa, mikä selventää sukupolvesta toiseen kerrottuja tarinoita ja tarinankerronnan syitä. ”Kirjani peilaa kansanperinnettä ja aavetarinoita oikeaan historiaan. Se ei siis ole pelkkä kummituskirja vaan paljon muuta. Pyrin vastamaan kysymykseen miksi: Miksi henkilöstä kerrotaan tiettyä tarinaa? Miksi hän edelleen kummittelee? Miksi juuri tästä kohteesta kerrotaan kummitustarinoita?” Karvonen sanoo. Kirjaan kerättyjen tarinoiden keskiössä ovat todelliset ihmiset.

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita – Hyytävää historiaa Napapiiriltä Suomenlahdelle (SKS 2021)

FM Mauri Karvonen on Suomen kummituskohteiden historiaan erikoistunut historian ja rajatiedon tutkija, tietokirjailija ja suosittu luennoitsija. Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -kirjasarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2016 ja hyytävä tutkimusmatka Suo-

men kiehtovimpiin aavetaloihin jatkui kakkososassa vuonna 2018 (molemmat teokset julkaisi Nemo Kustannus). Karvonen on myös käsikirjoittanut samannimistä Suplan podcast-sarjaa vuodesta 2019.

Sukuseurojen Keskusliitto ry on sukuyhteisöjen valtakunnallinen keskusjärjestö, joka tuo sukuyhteisöt ja -harrastajat yhteen. Liiton tärkein tehtävä on tukea jäsenseurojensa toimintaa ja hoitaa niiden edunvalvontaa.

Tule mukaan kehittämään suomalaista sukuseura­ toimintaa! Jokainen rekisteröity sukuseura tai sukuyhteisö voi liittyä SSK ry:n jäseneksi. Lisäksi yhteisöt ja yksityis­ henkilöt voivat liittyä liiton kannattajajäseneksi.

Keskusliitto toimii yhteistyössä kaikkien sukuharrastus­ yhteisöjen kanssa. Keskusliitto julkaisee Sukuviesti-lehteä ja tuottaa sukuseurojen ja harrastajien käyttöön kirjallista materiaalia, kuten alan oppi- ja käsikirjoja.

Lue lisää toiminnastamme ja jäsenyydestä: www.suvut.fi Sukumme eilen, tänään ja huomenna!

SUKUVIESTI 1 · 2021

31

Eine Kuismin ja Elina Kuismin (toim.):

Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Hyvässä seurassa – Yhdistys­ toiminnan pikkujätti, 2. painos

Sukua tutkimaan – Sukuharrastajan pikkujätti Sukututkimus elää vahvaa murroskautta. Aineistojen digitointi mahdollistaa tutkimisen muuallakin kuin arkistoissa. Kotikoneelta tutkittaessa tarvitaan kuitenkin tietoa lähteistä. Tähän kirjaan on koottu perustie20 € toa sukututkijalle ja arkistojen sekä muiden aarreaittoISBN 978-952-99375-9-2 jen esittelyn yhteyteen on lisätty digitaalisten aineistojen osoitteita. Perusaineistojen lisäksi kirjan lopussa on käyty läpi henkilötietojen käsittelyä sukututkimuksessa, sukuseuran perustamista ja sukututkimuksen saattamista kirjaksi. Tämä kirja yhdistettynä Sanasto sukututkijoille -julkaisuun on erinomainen selviytymispaketti sukuharrastajalle.

Julkaisussa on vinkkejä niin perustettavan yhdistyksen kuin jo pitempään toimineen seuran tarpeisiin. Oppaan esimerkit ovat pääosin sukuseura­ 10 € toiminnasta, mutta niistä on apua minkä tahansa yhdistyksen ISBN 978-952-99375-7-8 toimintaan. Aihealueina ovat yhdistyksen perustaminen, hyvät kokouskäytännöt, juhla- ja tapahtumajärjestelyt, vaakunat ja tunnukset seuratoiminnan osana, yhdistysviestintä ja julkaisutoiminta sekä yhdistyksen oikeudelliset kysymykset. Oppaan kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, jotka ovat saaneet tekstinsä muokattua meille kaikille ymmärrettävään ja elävään muotoon.

Addressi ja kortti

Väinö Sointula (toim. Elina Kuismin):

Sanasto sukututkijoille, 6. painos Sukututkimuksen harrastaja Väinö Sointula on sukuaan tutkiessaan kerännyt kirkon-, käräjä-, maa-, henki- ja muista historiankirjoista tulkintaa vaatineita sanoja ja lyhenteitä. Sanastoon on koottu yli 20 € 12 500 sanaa, joihin sukututkija saattaa törmätä. Lisäksi luetteISBN 978-952-68284-0-4 lot henkilönimien käännöksistä ja muunnelmista, sukulaisuussuhteiden nimityksistä, vanhoista mittayksiköistä sekä luettelo venäjänkielisistä sukututkimussanoista.

Monikäyttöinen adressi on näyttävä muisto erilaisissa tilaisuuksissa. Selkeälinjainen vihreävalkoinen adressi on kultanyöritetty ja kuoritettu sekä pakattu sellofaaniin.

Adressi on A4-kokoinen.

Hinta sis. toimituskulut.

Kortin kannessa on kauniilla vanhalla harmaalla seinällä moderni sukupuu. Taitet15 € tu kortti on kooltaan 16 cm x 16 cm.

Kortin ja adressin on suunnitellut keskusliiton hallituksen jäsen Satu Hirvikoski.

2€ Tiedustelut ja tilaukset Sukuseurojen Keskusliitto ry | Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450 | toimisto@suvut.fi Tilaukset myös: www.suvut.fi > Julkaisut Postitettuihin tilauksiin lisätään toimituskulut.

Hinta sis. kuoren.