Tahdon asia

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

1

Mikko Laakso

Tahdon asia Tehy 1982–2012

Tätä kirjaa on painettu kovakantisena numeroituna painoksena 500 kappaletta.

Tämä kappale on numero:

Julkaisija Kirjoittaja Kuvatoimitus Ulkoasu ISBN Kirjapaino

2

Tehy ry Mikko Laakso Joonas Pörsti Meri Jähi 978-951-9172-85-9 Otavan Kirjapaino Oy

Ta h d o n a s i a Tehy 1982–2012

Sisällysluettelo Kirjoittajan esipuhe Lukijalle

7 10

”Keskinäisestä kyräilystä fair playhin”: Tehy-toimikunta ja Tehy ry:n perustaminen Yhteistyön muotoja etsimässä

Naiset laittomaan lakkoon Etuja ajettiin ennenkin Työelämän muutokset lakon taustalla Neuvottelujärjestelmä osasyyllinen lakkoon TEHY-toimikunta alan etujärjestöjen yhdyssiteeksi Tehy-lehden vaiheita Unioni vaiko kattojärjestö?

Suomen sairaanhoitajaliitto Suomen Lastenhoitajaliitto Suomen Hammashoitajaliitto Suomen Lääkintävoimistelijalitto Suomen Kätilöliitto Suomen Laboratoriohoitajayhdistys

Humalasta krapulaan: 1980-luvun vaiherikkaat vuodet Yhteistahdolla tuloksia

14 14 19 23 25 26 33 36 37 38 39 40 41

Parin vuoden loppurutistus

Yhdentymissopimus syntyy – ilman Apuhoitajaliittoa Terveydenhoitajat omille teilleen Perustamisintoa ja suuria toiveita Tiivistä tunnelmaa Finlandia-talossa Auttavat kädet -tunnus

44 49 51 56 60

Palkkatavoitteet korkealle Kohti lakkoa Lakolla ”kohtuulliseen kompromissiin” Tehyn jäsenmerkki Yksityispuolen neuvottelujärjestö virkoaa eloon

64 68 72 74 77

Hoitotyön asemaa puolustamassa

Tasaveroisuuteen johtosääntöuudistuksilla 80 Tehyn terveyspoliittinen Hyvän hoidon ohjelma 80 Johtosääntökiistat kärjistyvät 86

Ammatillinen edunvalvonta vaikeuksissa

Aikaa ihmiselle -kampanjalla huomiota 91 Keskiasteen koulunuudistus jää kesken 94 Päiväkotien henkilöstörakenteesta kiistaa 101 Järjestö- ja luottamusmieskoulutuksella ammattiyhdistystietoiseksi 104

Järjestöelämän ihanuus ja kurjuus

Ammattiosastojen ja aluesihteerien arkea 105 Valtakunnallinen edunvalvonta keskustoimiston tehtäväksi 113 Keltaisen kansion kiistoja työnjaosta 115 Ammattina auttaminen: Tehyn ensimmäiset valtakunnalliset terveysmessut 118 Voittoisan lakon varjossa 120 Jäsenten virta Kunnallisvirkamiesliitosta jatkuu 121 Perustajahahmo jättää puheenjohtajuuden 126 Raija Hukkamäestä uusi puheenjohtaja 131

Ta h d o n

asia

Tehy 1982–2012

3

Puolustusasemista barrikadeille:

Joukkovoimalla tuloksiin:

1990-luvun lamavuodet

Menestyksekästä edunvalvontaa 2000-luvulla

Epävarmuuden ja vastoinkäymisten aika

Sopimukseen vastoin tahtoaan Tehyn liittokokoussloganit Vanha maailma kuolee Vaatijasta luopujaksi Syksyn 1993 karvas neuvottelutulos Päivähoito valinkauhassa Esiopetusuudistus muuttaa päivähoitoa Paikallinen sopiminen alkaa, palkkausjärjestelmä muuttuu Valtionosuusjärjestelmä täysremonttiin Luottamusmiestoiminta murroksessa Ammattikorkeakoulut opistoasteen hoitohenkilöstön kouluttajiksi Tehyn opiskelijatyö ja nuorisotoiminta Korkeakoulutasoista terveydenhuollon opetusta Ammatinharjoittamislaki hyväksytään Johtosääntökiistoista väestövastuuriitoihin

Järjestökenttä kuohuu

Kaksi uutta neuvottelujärjestöä syntyy TVK:n tuho STTK uudeksi keskusjärjestöksi Mielenterveyshoitajat Tehyyn Tehyn merkkivuosijuhlat Organisaatio ajan tasalle Epäyhtenäisenä liittokokoukseen Kitkaa Tehyn sisällä

Työtaistelu jakaa jäsenistöä

Lakkopaineet kasautuvat Neuvottelut ajautuvat umpikujaan Hyvän Hoidon Illat Suojelutyöstä kompastuskivi Jälkipyykkiä pesemässä

4

Ta h d o n a s i a Tehy 1982–2012

138 138 140 143 147 151 153 155 158 161 163 164 169 171 172

177 180 182 186 186 188 190 195

200 204 204 211 217

Muutosta muutoksen päälle

Kohti kesän 1997 liittokokousta Tehyn kehitysyhteistyö Keskusta taas kuningattarentekijänä Pettymyksiä palkkaneuvotteluissa Kansainvälinen Tehy Palkanalennuksista työvoimapulaan Työn vaativuuden arviointi palkkausperusteeksi Palvelurakenne murroksessa Kansallisen terveyshankkeen laihat tulokset Lakko Ahvenanmaalla 2003 Vuokratyövoimaa työehtosopimusten piiriin

Kohti yhtenäisempää Tehyä

Suhteet yhteistyöjäseniin kuntoon Visioita, arvoja ja strategioita Toimintaohjelmista käytäntöön Tehyn talous Tehyn oikeisto ja vasemmisto löytävät toisensa Jatkokausi Jaana Laitinen-Pesolalle Kesän 2005 uudenlainen liittokokous

Kohti omaa sopimusta

222 222 228 233 238 239 245 248 253 258 259

264 265 268 268 273 276 279

Tehy omille teilleen 283 Irtisanoutumisuhalla pois palkkakuopasta 289 Työtaisteludraaman jälkinäytös 296

Epilogi: Entä nyt, Tehy?

Edunvalvonnan uudet kiemurat Rohkeasti tulevaan

299 300

Sammandrag:

Lyhenneluettelo Henkilöhakemisto Viitteet Lähde- ja kirjallisuusluettelo

338 339 341 369

30 år av framgångar och bakslag

Liitteet

Tätt samarbete genom Tehy Upp ur lönegropen bara genom strid Ordförandespel och partipolitik Den yrkesrelaterade intressebevakningens långa cykel Tehy i kommunsektorns organisationsfält Organisationsstrukturen stadd i ständig förändring Tehy har ambitioner

Tehyn liittohallituksen (vuodesta 2001 hallituksen) jäsenet 1982−2013 Tehyn liittovaltuuston (vuodesta 2001 valtuuston) jäsenet 1982−2013 Tehyn ansiomerkit Tehyn kunniajäsenet 1985−2011 Tehyn kokonaisjäsenmäärä Tehyn varainhankinta 1982–2010

309 311 315 316 319

379 387 395 395 395 396

320 321

Summary: 30 years of triumphs and setbacks Tehy – creating closer cooperation Fighting the way towards equal wage levels Chairpersons and politics The long road of the promotion of occupational interests Tehy’s role in the field of municipal sector organisations Constant changes in the union structure A matter of great determination

323 325 329 330 333 333 334

Ta h d o n

asia

Tehy 1982–2012

5

6

Ta h d o n a s i a Tehy 1982–2012

Kirjoittajan esipuhe

J

aara

Louhiv Leena

oukkoliikkeiden historian kirjoittaminen ja tutkiminen on kiehtovaa.

Tehy on olemukseltaan ennen kaikkea suomalaisten työssäkäyvien naisten joukkoliike. Etujärjestön jäsenistöstä 93 % on edelleen naisia, vaikka ahtaiden sukupuoliroolien vähitellen väljetessä sosiaali- ja terveysalan töihin on alkanut hakeutua myös miehiä.

Nämä 150 000 jäsentä tuottavat keskeisiä hyvinvointipalveluja vastaamalla suomalaisen terveydenhuollon ja osin myös sosiaalihuollon toimivuudesta. Syksyn 2007 työtaistelun – tai oikeammin työtaistelu-uhan – tuloksena valtaosa suomalaisista tietää, mikä Tehy on ja mitä se tekee. Etujärjestöllä on myös hyvä maine: Taloustutkimuksen tekemän Ammattiliittojen mielikuvaseuranta 2011 -tutkimuksen mukaan Tehy on Suomen toiseksi arvostetuin ammattiliitto Lääkäriliiton jälkeen.

Tämä kirja kertoo Tehyn tarinan, mutta toivottavasti myös paljon muuta. Teoksen punaisena lankana on kaksi teemaa: joukkovoima ja yhdenvertaisuus. Ammattiyhdistystoiminta pohjautuu aina joukkovoimaan, ja yhdenvertaisuuskysymykset ovat Tehylle olleet aina tärkeitä, oli sitten kysymys sukupuolten yhdenvertaisuudesta työelämässä, oikeudenmukaisesta ja työn vaativuuden mukaisesta palkkauksesta tai pyrkimyksestä saada hoitohenkilöstölle yhdenvertainen asema lääkärikunnan kanssa terveydenhuollon hallinnossa.

Ta h d o n

asia

Kirjoittajan esipuhe

7

Nämä teemat mielessäni olen pyrkinyt selvittämään, miksi Tehy syntyi, miten se kasvoi ja kuinka se on edunvalvonnassaan onnistunut.

Tässä urakassa minua on suuresti auttanut se, että Tehyn historia on hyvin dokumentoitu.

Asiakirjojen ohella erittäin hyvä lähde on ollut ammattitaitoisesti toimitettu Tehy-lehti, jonka artikkelien asiasisällön paikkansapitävyyteen on tutkija voinut luottaa.

Teoksesta paisui kohtalaisen muhkea opus, mutta kaikkea Tehyn 30 vuoden aikana kokemaa se ei luonnollisestikaan sisällä. Jotta historiakirja ei olisi paisunut vanhan ajan ensyklopedian kokoiseksi, oli tehtävä selkeitä ja väliin hankaliakin rajauksia. Tahdon asian sisällöllinen painopiste on Tehyn taloudellisen edunvalvonnan ja järjestön sisäisen historian kuvauksessa, minkä ohella ammatillisen edunvalvonnan vaiheita on selostettu kohtalaisen tarkkaan. Tehyn yhteistyöjäsenjärjestöjen historiaa kirjassa ei juuri kuvata, ja vähälle huomiolle jää myös valtion sektorin edunvalvonnan kehitys. Joku toinen historiantutkija olisi kenties valinnut kirjan painotukset toisin.

Historia ei ole eksakti tieteenala: hyvinkin voi käydä niin, että Tehyn 50-vuotishistoria on lähestymistavaltaan perin toisenlainen kuin

8

Ta h d o n a s i a Kirjoittajan esipuhe

Tahdon asia. Historiaa kirjoitetaan aina ajassa, ja vuonna 2032 Tehyn historia näyttäytyy toisessa valossa kuin tänä päivänä. Kirjan lukuisat erillisartikkelit toivoakseni paikkaavat joitakin leipätekstin aukkoja ja tarjoavat erilaisia näkökulmia Tehyn menneisyyteen.

Jotta teoksessa esiintyvien rahasummien arvo avautuisi paremmin lukijalle, olen pääsääntöisesti antanut ne alkuperäisten summien ohella myös nykyeuroiksi muutettuina.

Toisin kuin vieläkin joskus luullaan, historiaa ei voi kirjoittaa yksin eikä umpiossa. Tahdon asia on teos, jonka syntyyn ovat kymmenet ihmiset myötävaikuttaneet. Haastattelin kirjaa varten 24 henkilöä, minkä lisäksi hyödynsin kuuden tehyläisen vuosina 1999−2000 tehtyä haastattelua. Lisäksi sain apua ja tietoa lukuisilta Tehyn toimiston työntekijöiltä. Lämmin kiitos heille kaikille yhteistyöstä; haastateltujen ja muiden tietoja antaneiden nimet löytyvät teoksen lähde- ja kirjallisuusluettelosta. Tukenani ja turvanani on ollut Tehyn perustama historiatoimikunta Raija Hukkamäen puheenjohdolla.

Hyvässä hengessä työskennelleeseen toimikuntaan kuuluivat lisäksi Ilkka Pernu, Ritva Pesonen, Marja-Liisa Pylväs ja Liisa Terävä. Suurkiitos hyvistä kommenteista ja täsmennyksistä,

jotka merkittävästi paransivat käsikirjoitusta.

Teoksen mahdollisista virheistä ja puutteista vastaa kuitenkin allekirjoittanut. Toimikunnan sihteerinä toimi Tarja Tuominen, joka myös vastasi monista historiahankkeen käytännön järjestelyistä tilavarauksista kahvituksiin sekä kaivoi pitkän kokemuksensa turvin esille mitä moninaisimpia yksityiskohtia Tehyn historiasta.

Erityiskiitos siis Tarjalle!

Yhtä henkilöä ei kiitokseni enää tavoita. Tehyn kunniapuheenjohtaja Toini Nousiainen teki aloitteen Tehyn historian kirjoittamisesta, mutta valitettavasti kohtalo ei sallinut hänen nähdä lopputulosta. Ehdin kuitenkin haastatella Toinia teosta varten joulun alla 2009 hänen Töölön-kodissaan. Keskitalven pimeydessä tekemäni haastattelu sujui mutkattomissa ja mukavissa merkeissä, koska Toini ilmoitti heti keskustelun aluksi, että tittelit heitetään sitten pois. Hänen valtava tietämyksensä suomalaisen terveydenhuollon historiasta teki minuun suuren vaikutuksen, ja tätä tietoa kykenin myös hyödyntämään teosta kirjoittaessani.

Haluan kiittää nimeltä mainiten myös eräitä muita minua auttaneita. Historiatoimikunnan ohella käsikirjoitusluonnoksiani ovat luke-

neet ja kommentoineet Tehy-veteraanit Maija Anttila, Tuula Pitkänen, Marjut Sassi ja Kirsti Viljakainen. Hankkeen tutkimusavustajina ovat tunnollisesti toimineet projektin eri vaiheissa Simo Grönroos ja Jenni Järvinen; kiitos siis Simolle ja Jennille. Toimihenkilöarkiston henkilökuntaa kiitän asiantuntevasta avusta ja maukkaasta kahvista kekseineen. Teoksen kuvatoimituksesta vastaa ansiokkaasti Joonas Pörsti ja tyylikkäästä taitosta Meri Jähi. Joonaksen ja Merin kanssa työskenteleminen oli tuloksekasta ja välillä hauskaakin, mistä kiitos heille molemmille. Työnantajani Oy Spiritus Historiae Ab:n puolesta tekstiluonnoksiani ovat historiantutkijan ammattitaidolla ruotineet Antti Parpola ja Veijo Åberg, joita minun on jälleen kerran mieluisa tehtävä kiittää palautteesta.

Toivon vilpittömästi, että tehyläiset ja kaikki suomalaisen terveydenhuollon historiasta kiinnostuneet ottavat tämän kirjan omakseen.

Erityisen mukavaa olisi, jos se kuluisi nuorimman tehyläisen polven käsissä, jolle Tehyn perustamisvuosi 1982 on kaukaista menneisyyttä. Toivotan 30 vuoden ikään pian ehtivälle Tehylle mitä parhainta menestystä tärkeässä työssään.

Helsingin Herttoniemessä 27.9.2011 Mikko Laakso

Ta h d o n

asia

Kirjoittajan esipuhe

9

Lukijalle

T

Leena Louhivaara

ehy järjestönä perustettiin pitkällisen ja haastavan valmisteluprosessin jälkeen. Suuri kiitos perustamisesta kuuluu edesmenneelle kunniapuheenjohtajallemme Toini Nousiaiselle, joka näki, että suuremmalla järjestöllä ja yhteisellä tahdolla sosiaali- ja terveydenhuollon koulutetun hoitohenkilöstön edunvalvonta ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen tehostuvat. Tässä historiateoksessa kuvataan miten olemme vuosien varrella tavoitteissamme onnistuneet.

Lämmin kiitos teoksen kirjoittajalle Mikko Laaksolle, Tehyn historiatoimikunnalle sekä kaikille kirjan syntyyn vaikuttaneille hyvin tehdystä työstä!

Jäsenistössä on Tehyn voima. Tehyn vahvuus on jäsentemme ammattityön moninaisuus, vankka ammattitaito ja se, että tehyläiset

10

Ta h d o n a s i a Lu k i j a l l e

edustavat laaja-alaisesti koulutettuja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattiryhmiä. Jäsenistön edunvalvonnasta huolehtimisen lisäksi Tehy on myös vahva vaikuttaja ja asiantuntija terveydenhuollon kysymyksissä. Tehyläiset ovat myös aina halunneet puhua hyvän hoidon ja potilaiden oikeuksien puolesta.

Toiminnan tuloksellisuus syntyy jäsenistä, heidän toiminnastaan yhdessä yhteisten asioiden eteenpäin viemiseksi niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Tehyä, sen ajatusmaailmaa ja voimaa kuvaa hyvin se, että järjestö rakennettiin ammattiosastojen perustalle. Ajatuksena oli siis alusta alkaen, että ammattiosastoissa ja niiden jäsenissä on Tehyn voima. Ratkaisevaa edelleenkin onnistuneessa edunvalvontatyössä on se, että jäsenistö itse aktiivisesti osallistuu omien etujensa valvontaan. Tämän tehyläiset

ovatkin kuluneiden 30 vuoden aikana osoittaneet useampaan kertaan. Dramatiikkaakin on matkan varrella edunvalvontatyöhömme liittynyt.

Tehy on tänään vetovoimainen ja arvostettu ammattiliitto niin jäsentensä kuin kansalaistenkin silmissä. Tämä asema on saavutettu määrätietoisella työllä ja aseman säilyttäminen vaatii onnistumisia edunvalvonnan tulevissa haasteissa, joista ei ole pulaa. Oma sopimus, jäsenistön palkkauksen kilpailukykyisyys ja henkilöstön riittävyys ovat vain muutamia ajankohtaisia ratkaistavia kysymyksiä. Joka tapauksessa Tehy haluaa jatkossakin rohkeasti ajaa jäsenistölleen tärkeitä asioita ja näin vahvistaa koulutetun, naisvaltaisen alan asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. TAHTO. ROHKEUS. TULEVAISUUS. Helsingissä 26.9.2011 Jaana Laitinen-Pesola

Ta h d o n

asia

Lu k i j a l l e

11

12

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

”Keskinäisestä

kyräilystä fair playhin”:

Tehy-toimikunta ja Tehy ry:n perustaminen

Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Ta h d o n

asia

Vastavalmistunut sairaanhoitaja saa vuonna 1970 Sairaanhoitajaliiton jäsenmerkin Uudenmaan paikallisyhdistyksen puheenjohtajalta Seija Helenius-Aspilta.

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

13

Yhteistyön muotoja etsimässä

T

Naiset laittomaan lakkoon oimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto TVK:hon kuuluneet terveydenhuoltoalan ammattijärjestöt ryhtyivät laittomaan lakkoon vuonna 1968.

Työtaisteluun, joka alkoi 21. helmikuuta 1968, osallistuivat ammatillisesti järjestäytyneet sairaanhoitajat, kätilöt, lastenhoitajat ja lääkintävoimistelijat järjestöjensä Suomen sairaanhoitajaliiton, Suomen Kätilöliiton, Suomen Lastenhoitajaliiton ja Suomen Lääkintävoimistelijain Yhdistyksen kautta. Ulkopuolelle jäivät sen sijaan Kunnallisvirkamiesliittoon (KVL) kuuluneet apu-, röntgen- ja laboratoriohoitajat.

Kaikkiaan lakkoileviin järjestöihin lukeutui noin 24 600 terveydenhuollon ammattilaista, joista runsaat 18 000 oli sairaanhoitajia. Sekä Kätilöettä Lastenhoitajaliiton jäsenmäärä oli tuolloin noin 2 800 ja lääkintävoimistelijoiden etujärjestön hieman alle 700.1

Etujärjestöt ajoivat työtaistelulla vaatimuksiaan palkkatason nostamisesta ja sairaalahenkilöstön työterveyshuollosta. Lisäksi hoitohenkilöstö vaati työviikon varhennettua lyhentämistä 40 tuntiin. Toimihenkilöiden keskusjärjestöjen tammikuussa 1964 hyväksymän, niin sanotun R-sopimuksen ja sen seurauksena vuoden 1965 lopussa muutetun työaikalainsäädännön mukaan viikkotyöaika olisi lyhentynyt 40 tuntiin vasta vuonna 1970. Sairaanhoitajien kuoppakorotusvaatimus oli nimikkeestä riippuen keskimäärin viisi palkkaluokkaa eli yleiskorotuksen lisäksi 25 prosenttia. Lakon alettua Kunnallisvirkamiesliitto ilmoitti esittävänsä uhkavaatimuksen, mikäli sairaanhoitajat saisivat korotuksen.

Tunnelmia kiristivät edelleen sairaaloiden talous-, huolto- ja muuta avustavaa henkilökuntaa edustanut Kunnallisten Työntekijäin ja Viranhaltijain Liitto (KTV) sekä mielisairaalojen

Etuja ajettiin ennenkin

S

airaiden hoitamiseen omistautuneen ammattikunnan synty liittyy niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa kiinteästi lääketieteen ja sairaalalaitoksen kehitykseen.

Varsinaisen sairaanhoitajatarkoulutuksen alkuna pidetään Helsingin yleisessä sairaalassa vuonna 1889 alkanutta, ensi vaiheessaan kuuden kuukauden mittaista koulutusjaksoa, joka piteni vuoteen 1919 mennessä kolmivuotiseksi.

14

Voimakkaan ammatti-identiteetin luonut, kansainvälisen uranuurtajan englantilaisen Florence Nightingalen (1820–1910) periaatteisiin nojannut koulutus herätti sairaanhoitajissa myös suuren yhteenliittymisen halun. Suomalaisen terveydenhuollon henkilökunnan ammatillinen järjestäytyminen käynnistyi syksyllä 1897, jolloin Helsingin Kirurgisen sairaalan osastonhoitajat kutsuivat kaikki pää-

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

kaupungissa työskentelevät sairaanhoitajattaret yhteiseen kokoukseen. Se johti lokakuussa yhdistyksen nimeltä Sjuksköterskeföreningen i Finland (SFF) perustamiseen.

SFF:n tarkoituksena oli synnyttää yhteenkuuluvuutta sairaanhoitajattarien kesken ja herättää kiinnostusta yhteisiin asioihin. Uusi järjestö oli ruotsinkielinen siitä yksinkertaisesta syystä, että sairaanhoitajattarien suuri enemmistö oli

Lakkovahdit ovat tarkkoina vuoden 1968 sairaanhoitajalakon aikana. Ilman keltaista korttia ei Anna-Liisa Lähteisellä olisi ollut pääsyä Tampereen keskussairaalaan työvuoron vaihtuessa. Lakkovahtina Liisa Sorsa.

Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

vielä tuohon aikaan suomenruotsalaisten säätyläiperheiden tyttäriä. SFF ei ollut pelkästään ammatillis-aatteellinen yhdistys, vaan se otti alkuvuosista lähtien kantaa myös sairaanhoitajattarien palkkoihin ja työoloihin. SFF:stä kielikiistojen vuoksi eronneet perustivat vuonna 1925 oman järjestönsä, suomenkielisen Suomen Sairaanhoitajatarliiton.

Terveydenhuollon kehitys johti vähitellen alan henkilös-

tön ammatilliseen eriytymiseen, ja näiden uusien ammattien edustajat tunsivat myös tarvetta järjestäytyä. Esimiesasemassa toimivat ylihoitajattaret ennättivät seuravina saada aikaan oman yhdistyksensä. Suomen Ylihoitajayhdistys (Finlands Översköterskeförening) näki päivänvalon Oulussa vuonna 1917. Seuraavan ammattikunnan yhdistystä saatiin odotella 1940-luvulle saakka: sotavuosina ryhdyttiin

Ta h d o n

asia

kouluttamaan apusisaria, jotka työskentelivät sotasairaaloissa sairaanhoitajien tukena. Siitä sai alkunsa apuhoitajakoulutus myös rauhanajan tarpeisiin, ja uusi ammattikunta järjestäytyi tammikuussa 1948 perustamalla Helsingin Naistenklinikalla yhdyssiteekseen Suomen Apuhoitajayhdistyksen.

Lisää terveydenhuoltoalan ammatillisia yhdistyksiä syntyi 1950-luvulla, kun koulutusammattien kirjo kasvoi.

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

15

Kuvapalvelu Matti U. Suominen / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Arkkipiispa Martti Simojoki vetosi 5.3.1968 terveydenhuoltoalan lakon vuoksi pääministeriin ja lakossa olevien järjestöjen puheenjohtajiin. Vasemmalta Lastenhoitajaliiton puheenjohtaja Sirkka Purola, professori Niilo Hallman, Kätilöliiton puheenjohtaja Anna Tamminen, arkkipiispa Martti Simojoki, Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Toini Nousiainen ja Lääkintävoimistelijain yhdistyksen puheenjohtaja Mariana Harvia.

Laboratoriohoitajat, joiden ammatillinen koulutus käynnistyi 1950-luvulla, aloittivat järjestäytyneen edunvalvontansa vuonna 1958. Aloitteen asiassa tekivät joensuulaiset laboratorioteknilliset apulaiset, joiden mielestä yhteinen yhdistys oli tarpeen ammattitaidon kohottajana ja ylläpitäjänä sekä taloudellisten etujen valvojana. Suomen Sairaalalaborantit ry. perustettiin tammikuussa 1958 Helsingissä

16

Tieteellisten Seurojen talolla pidetyssä kokouksessa, jossa oli paikalla yli neljäkymmentä ammattikunnan edustajaa.

Kolmisen kuukautta myöhemmin asialla olivat röntgenlaborantit, joiden uusi yhdysside Suomen Röntgenlaborantit ry. sai vuonna 1962 uudeksi nimekseen Suomen Röntgenhoitajat ry. Hammaslääkärien hoitoapulaiset päättivät oman yhdistyksen perustamisesta Suomen Kouluhammaslää-

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

käriyhdistyksen järjestämillä hammashoitajien peruskursseilla elokuussa 1959. Syntynyt järjestö sai nimekseen Suomen Hammashoitajat ry.

Toisaalta yhdistyskentässä tapahtui vähän myöhemmin myös merkittävä järjestöfuusio, kun Suomen Sairaanhoitajataryhdistys-SFF hyväksyttiin vuonna 1965 Suomen sairaanhoitajaliiton jäseneksi.

etujärjestö Mielisairaalaliitto, joiden mielestä sairaala-alalla ei saanut ”järkyttää palkkatasapainoa” suurentamalla eri henkilökuntaryhmien palkkaeroja.2 Hoitohenkilökunnan lakko oli laiton, koska virkamiehillä ei vuonna 1968 ollut lakko-oikeutta. Julkisen sektorin työnantajilla, kunnalla ja valtiolla, oli velvollisuus kuulla palkansaajajärjestöjä palkka-asioissa, mutta viime kädessä työnantaja päätti viranhaltijoiden palkkojen suuruudesta. Terveydenhuollon työntekijöiden lakkoilu oli muutenkin uutta, minkä vuoksi sekä työntekijä- että työnantajapuolella oli epävarmuutta siitä, miten sovittelu etenisi ja miten lakko rajattaisiin. Lakkoilevat järjestöt pääsivät Sairaalaliiton kanssa sopuun ”katastrofihoidosta” eli nykykielellä kuvaten lakkorajoista.

Nelivaiheiseksi suunniteltuun työnseisaukseen osallistui laajimmillaan noin yhdeksän tuhatta työntekijää, joista osa oli ”katastrofityössä” eli nykytermein suojelutyössä.3

Lakko sai paljon julkisuutta osakseen, ei vähiten sen dramaattisten käänteiden takia. Työtaistelu toteutettiin siten, että sitä laajennettiin vähän kerrassaan. Aluksi lakon piirissä olivat vain suurkaupungit Helsinki, Tampere ja Turku, mutta jo 25. helmikuuta alkaen lakossa oli yhteensä kymmenen kaupungin terveydenhuoltohenkilökunta. Työtaistelun lopettamisesta neuvoteltiin ensi kerran 1. maaliskuuta, jolloin sen vaikutukset ulottuivat jo 17 kaupunkiin. Työnantajapuolen esitys oli kuitenkin palkansaajajärjestöjen mielestä lähinnä kopio lakkoa edeltäneestä tarjouksesta. Kun lakko laajeni 4. maaliskuuta yhteensä 33 kaupunkiin ja kuuteen kauppalaan, ei ulkopuolista sovittelijaa ollut vieläkään asetettu lakon laittomuuden vuoksi.4 Lakon huipennus koettiin, kun osapuolet eivät 13. maaliskuuta päättyneissä neuvotteluissaan päässeet yksimielisyyteen. Hoitohenkilökunnan etujärjestöt ilmoittivat tällöin vähentävänsä katastrofityövoimaa siten, että se

Artikkelin lähteet: Kari Suomalaisen perikunta

Hako, Pekka (toim.): Laboratoriotyön muistoja. SKS, Helsinki 2008.

Katajamäki, Marjatta: He ajoivat meidän asiaamme, Sairaanhoitaja 10/1973.

Krohn, Anne Marie & Ulfves, Werna: SSY−SFF 75: Protokollen berättar, Helsingfors 1973.

Palomäki, Juhani: SuPer juhlii 60vuotistaivaltaan, SuPer 1/2008.

Silvennoinen, Irma: Suomen Hammashoitajat ry: historiikki 1959−1990, Tampere 1992.

Sorvettula, Maija: Johdatus suomalaisen hoitotyön historiaan. Suomen sairaanhoitajaliitto ry, Jyväskylä 1998 www.suomenrontgenhoitajaliitto.fi.

Kari Suomalaisen Sairaanhoitaja-lehdessä vuonna 1955 ollut pilapiirros kuvaa tunnelmia sairaanhoitajien työtaistelun ajalta. Pilapiirroksen kuvateksti päättyi Florence Nightingalen päiväkirjan sanoihin: ”Olen niin kauan vaatinut heidän hyväksymistään, että voin tuskin suostua tähän. Olen niin kauan taistellut tullakseni ymmärretyksi – ollut onneton, masentunut, sietämättömän kiusaantunut…”.

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

17

poistuisi kokonaan Helsingin, Tampereen ja Turun sairaaloista kahden päivän kuluessa.5 Työnantajat taipuivat lakon sovitteluun, ja valtioneuvosto valitsi sovittelijaksi 15. maaliskuuta valtiovarainministeriön tulo- ja menoarvio-osaston päällikön, hallitusneuvos Heikki Tuomisen. Hän jätti sovintoesityksensä 19. maaliskuuta, ja sen pohjalta päästiin sopimukseen seuraavana aamuna.6 Palkkauksen osalta hoitohenkilöstön etujärjestöt jäivät kauas tavoitteistaan. 40 tunnin työviikon toteuttamiseksi laadittiin ohjelma, jonka mukaan viisipäiväiseen työviikkoon siirtyminen tuli tavoitteeksi vuoden 1970 alkuun mennessä. Yleiskorotus kohdentui valtion, kuntien ja kuntainliittojen palveluksessa oleviin, ja se oli suuruudeltaan 10–12 prosenttia. Vähemmistö hoitajista – noin 15 prosenttia heistä – sai sopimuksen mukaan yleiskorotuksen ohella yhden palkkaluokan korotuksen.7 Poliittisissa piireissä työtaistelua pidettiin pääministeri Rafael Paasion (sd) johtamaa keskustavasemmistolaista hallitusta vastaan suunnattuna. Päättäjien ja yhteiskunnallisten vaikuttajien suusta kuultiin muutenkin runsaasti kritiikkiä lakkolaisia kohtaan. Hoitohenkilöstön lakkoilua arvostelivat niin tasavallan presidentti Urho Kekkonen kuin arkkipiispa Martti Simojokikin. Kolmannen presidenttikautensa virkaanastujaispuheessa 1. maaliskuuta Kekkonen lausui, että terveydenhuollon henkilökunta oli ”suhteellisen turvatussa asemassa oleva ryhmä”, joka vaati lakolla itselleen kohtuuttomia etuja. Simojoen mielestä lakko horjutti pahasti kansalaisten luottamusta ”sosiaaliseen kansalaisturvaan” ja yleensäkin oikeusturvaan. Toinen valtiovarainministeri Ele Alenius ja sisäministeri Antero Väyrynen esittivät radiossa ja televisiossa vetoomuksen lakon lopettamiseksi, kun työntekijäpuoli uhkasi vetää suojatyövoiman kokonaan pois kolmen suuren kaupungin sairaaloista. Lakkolaisia painostivat myös työnantajat, jotka uhkasivat nos-

18

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

taa heitä vastaan virkarikossyytteitä.8 Lakkolaiset eivät saaneet myöskään yleistä mielipidettä puolelleen. Huomattava osa kansalaisista piti vielä 1960-luvun lopulla sairaanhoitajan työtä kutsumustyönä, eikä naisten lakkoiluun ollut totuttu. Lisäksi lakon ajankohta vaikutti lehdistön ja kansalaisten yleiseen asennoitumiseen. Keväällä 1968 elettiin taloustaantuman aikaa, ja maassa oli noin 125 000 työtöntä. Lehtien pääkirjoitusten sävy oli voittopuolisesti kielteinen työtaistelua kohtaan, joskin hoitohenkilökunnan ansiotasoa pidettiin niissä yleisesti alhaisena. Lakkolaisten vaatimusten arvioitiin toisaalta olleen ylimitoitettuja.9 Julkisen vallan edustajien nihkeys kohentaa terveydenhuoltoalan palkkausta johtui osin myös suhdannepoliittisista syistä. Nopea inflaatio ja talouden taantuma oli 1960-luvun lopulla ajamassa Suomea devalvaatiokierteeseen, minkä vuoksi nimellispalkkojen nousu oli pysäytettävä – varsinkin kun aikaisemmat työehtosopimukset olivat vielä johtamassa uusiin korotuksiin. Syksyllä 1967 vientiteollisuuden ehdoilla toteutettu devalvaatio johti markan ulkoisen arvon alenemiseen peräti 23,8 prosentilla, mikä johti työmarkkinakeskusjärjestöjen SAK:n ja STK:n välisten vakauttamiskeskustelujen alkamiseen joulukuussa 1967.10 Valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan johdolla syntyneen, SAK:n ja STK:n välisen vakauttamissopimuksen mukainen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, ns. Liinamaa I -sopimus, allekirjoitettiin 27. maaliskuuta 1968 kaikkien työmarkkinakeskusjärjestöjen voimin. Sen mukaan palkankorotukset jäivät 16 penniin (noin 22 senttiä) tunti eli 3–5 prosentin suuruisiksi, mutta vastapainoksi työnantajapuolen oli hyväksyttävä hintasäännöstelyn ja monien sosiaalipoliittisten uudistusten voimaantulo.

Työeläkkeitä, työkyvyttömyyseläkkeitä ja työttömyysvakuutusta parannettiin, minkä ohella työnantajat kustansivat vastedes vapaa-ajan tapaturmavakuutuksen työntekijöilleen.11

Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Helsingin yleisen sairaalan Naistenklinikan hoitohenkilökuntaa 1940-luvulla.

Työelämän muutokset lakon taustalla Mistä tämä ennennäkemättömän laaja, neljä viikkoa kestänyt terveydenhuoltoalan laiton lakko johtui? Työtaistelun taustalla vaikuttivat suomalaisessa työelämässä sotavuosien jälkeen käynnistyneet syvälliset muutokset. Monet niistä koskivat erityisesti naisia, joista hoitohenkilökunta lähes yksinomaan koostui. Palvelijantyö, kasvava teollisuus sekä terveydenhuoltojärjestelmä olivat 1800-luvun lopulta lähtien tarjonneet mahdollisuuksia ansiotyöhön lähinnä naimattomille naisille. Kun vielä 1950-luvun alkaessa noin puolet naisista työskenteli maataloudessa, johti maaltamuutto, elinkeinoelä-

män rakennemuutos ja naisten koulutuksen lisääntyminen kahdessa vuosikymmenessä siihen, että 1970-luvulla enää vain harva nuori nainen teki maataloustyötä.12 Naisten siirtyminen moderniin palkkatyöhön yleistyi nopeasti 1960-luvulla, jolloin myös naimisissa olevat naiset lähtivät suurin joukoin työmarkkinoille.13 Maaseudulta virtasi kaupunkeihin ja muihin suurempiin asutuskeskuksiin nuoria naisia, joita laajentuva terveydenhuoltosektori ryhtyi tuhatmäärin työllistämään.

Tämä raju ja nopea yhteiskunnallinen kehitys muutti terveydenhuoltoalan koulutetun

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

19

henkilökunnan ammatti-identiteettiä 1950- ja 1960-lukujen kuluessa. Muutos oli ollut oraalla 1940-luvun lopulta lähtien, jolloin sairaanhoitajat ensi kerran ilmaisivat oman järjestölehtensä kyselyssä valmiutensa joukkoirtisanoutumiseen työtaistelukeinona; lakkoa ei vielä silloin pidetty työn luonteen vuoksi soveliaana vaihtoehtona.

Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Kyllikki Pohjala lausui jo vuonna 1950, että sairaanhoitajajärjestöistä oli saatava ”taistelevia ammattiliittoja”.14 Kutsumusammatista tuli muutamassa vuosikymmenessä palkkatyötä, josta saatu rahallinen korvaus oli vaatimaton ja työn vaativuuteen nähden epätyydyttävä. Hoitohenkilöstö huomasi 1950-luvulla, että menestyksekästä edunvalvontaa voitiin harjoittaa tinkimättä silti ammatin eettisistä periaatteista. Sairaanhoitajat kävivät ensimmäisen työtaistelunsa 1950-luvun puolivälissä. Valtion sairaaloissa työskentelevät sairaanhoitajat uhkasivat irtisanoutumisella, ja uhkaavan tilanteen laukaisi vasta Lääkintöhallituksen pääjohtaja Niilo Pesosen välitysehdotus. Saman vuosikymmenen lopulla terveydenhuoltoalan ammatillinen eriytyminen johti lukuisien pienten ammattiyhdistysten syntyyn perinteisten järjestöjen, kuten Suomen Sairaanhoitajain liitto1), Sjuksköterskeföreningen i Finland ja Suomen Kätilöliitto, rinnalle. Hoitohenkilöstöä edustavista järjestöistä Suomen Sairaanhoitajain liitto, Suomen Kätilöliitto, Suomen Apuhoitajayhdistys ja Lääkintävoimistelijain Yhdistys liittyivät 1950-luvulla TVK:n jäseniksi. Tämä ammatillinen järjestäytyminen oli luonnollinen seuraus terveydenhuoltoalan työntekijöiden keskuudessa Suomen Sairaanhoitajatarliitto muutti nimensä vuonna 1945 Suomen Sairaanhoitajain liitoksi.

Vuonna 1961 otettiin käyttöön nimi Sairaanhoitajain liitto ja vuoden 1965 säännöissä nimi kirjoitettiin Suomen sairaanhoitajaliitto, mikä muoto on edelleen käytössä. Ks. Sorvettula 1998, s. 364–365.

1)

20

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

tapahtuneesta asennemuutoksesta.15 Työnantajan – yleensä kunnan tai valtion – oli vähin erin ryhdyttävä kuuntelemaan hoitohenkilökunnan vaatimuksia, ei vähiten siksi, että ammattikunta oli sairaalalaitoksen kehityksen myötä jatkuvasti kasvamassa sekä kooltaan että merkitykseltään. Suomalaisissa sairaaloissa työskenteli vuonna 1960 yhteensä 7 600 sairaanhoitajaa ja kätilöä, ja kymmenen vuotta myöhemmin heitä oli jo runsaat 12 000. Vastaavasti apuhoitajien, lastenhoitajien ja mielisairaanhoitajien yhteenlaskettu määrä lisääntyi vastaavana aikana vajaasta 5 900 työntekijästä liki 11 000 henkeen. Myös muun koulutetun tutkimus- ja hoitohenkilökunnan – kuten laboratorio- ja röntgenhoitajien ja lääkintävoimistelijoiden – tarve oli sairaaloissa yhä suurempi: 1960-luvun kuluessa tämän työntekijäryhmän koko enemmän kuin kolminkertaistui yhteensä noin 2 300 viran- tai toimenhaltijaan.16 Terveydenhuoltohenkilöstöstä tuli suuri kunnallisen sektorin palkansaajaryhmä, kun sairaalalaitos merkittäviltä osiltaan siirtyi 1950- ja 1960-luvuilla kuntien ja kuntainliittojen hallintaan. Ensi askel tähän suuntaan otettiin vuoden 1957 sairaalalaissa, joka määräsi suurimman osan sairaanhoitajista keskussairaaloihin kuntainliittojen viranhaltijoiksi.17 Sairaalalaitoksen siirtyminen kuntien ja kuntainliittojen vastuulle aiheutti ongelmia terveydenhuoltoalan työntekijöiden palkka-asioiden hoidossa. Sairaaloiden työnantajapolitiikka oli 1950- ja 1960-luvuilla varsin hajanaista. Kuntainliittojen liittovaltuustot käyttivät henkilökunnan palkkaukseen liittyviä kysymyksiä ratkoessaan päätösvaltaa samalla tavoin kuin kunnanvaltuustot, koska kuntainliittojen toiminta oli lainsäädäntöteitse järjestettyä julkista hallintoa.18 Kuntainliitot seurasivat aluksi Maalaiskuntien Liiton suosituksia palkkaratkaisuissaan, mutta kuntainliittojen erimielisyydet hankaloittivat palkka-asioiden hoitoa. Kiistelyn jälkeen kun-

Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Psykiatrinen potilas keskustelee sairaanhoitajan ja sairaanhoitajaoppilaan kanssa Lapinlahden sairaalassa vuonna 1956.

tien keskusjärjestöt ja viisi sairaalajärjestöä pääsivät sopuun Sairaalaliiton perustamisesta, mikä toteutui vuonna 1964. Palkkauskysymysten hoitaminen oli uuden liiton keskeisimpiä tehtäviä, ja sille asetettiinkin heti palkkatoimikunta, joka koostui muun muassa kuntien keskusjärjestöjen edustajista.19 Jo ennen Sairaalaliiton perustamista oli valtiovalta ryhtynyt pohtimaan erinäisten terveydenhuoltohenkilökunnan palkkaukseen liittyvien ongelmien korjaamista. Varsinkin luontaisedut olivat aiheuttaneet jatkuvia kiistoja henkilökunnan ja työnantajien välille, ja kokonaispalkkajärjestelmään siirtyminen – siis käy-

tännössä kaikkien luontaisetujen korvaaminen rahapalkalla – oli valtion mielestä paras ratkaisu pulmalliseen tilanteeseen. Vuonna 1962 asetettiin komitea, joka sai tehtäväkseen pohtia, mihin palkkaluokkiin koulutettu terveydenhuoltohenkilöstö olisi sijoitettava kokonaispalkkajärjestelmään siirryttäessä.20 Sairaanhoitajajärjestöt vaativat kokonaispalkkauksen käyttöönottoa, sekä ”jälkeen jääneiden palkkojen huomattavaa korottamista sairaanhoitajan koulutuksen, työmäärän ja työn vastuullisuuden huomioon ottaen”.21 Osoittautui kuitenkin, että työnantajalla ja työntekijäpuolella oli perin erilainen näkemys

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

21

Mauri Vuorinen / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

SFF:n ja Suomen sairaanhoitajaliiton edustajat Maj-Lis Löfgren ja Toini Nousiainen jättämässä sairaanhoitajien joukkoirtisanoutumisen sisältävän uhkavaatimuksen valtioneuvoston kirjaamoon joulukuussa 1954.

siitä, mikä olisi sairaanhoitajien tuleva palkkataso. Komitean esitykset ja valtiotyönantajan päätökset olivat raskas pettymys sairaanhoitajille.

Osastonhoitajat ja ylihoitajat saivat heinäkuun alusta 1964 voimaan astuneessa palkkasuosituksessa kahden palkkaluokan ja sairaanhoitajat kolmen palkkaluokan korotuksen vastineeksi luontaisetujen menettämisestä, mitä Sairaanhoitajaliitossa yleisesti pidettiin riittämättömänä – etenkin kun tavoitteena oli ollut merkittävä palkankorotus, ei vain luontaisetujen korvaaminen rahalla. Kokonaispalkkauksen tason ohella järjestö kritisoi myös palkkaluokkasijoittelua.

Tyytymättömyys purkautui Hyksissä ja Helsingin kaupungin sairaaloissa hakukieltoina sekä joukkoirtisanoutumisten suunnitteluna ympäri

22

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

maata.22 Työnantaja pani merkille tämän perustavanlaatuisen asennemuutoksen: aikaisemmin sairaanhoitajien palkkaneuvotteluissa oli palkkaan suhtauduttu lähinnä ”kutsumustyöntekijälle maksettavana korvauksena”.23 Närää aiheutti myös se, että valtio ja kaupungit olivat myöntäneet kuoppakorotuksen virkasuhteisille mielisairaanhoitajille. Terveydenhuoltoalan henkilöstöä edustavat järjestöt ryhtyivät pian vaatimaan Sairaalaliitolta palkkaluokkatarkistuksia. Henkilöstön mielestä sairaanhoitajien ja mielisairaanhoitajien palkkaluokat olivat kytkeytyneet toisiinsa siinä määrin, että sairaanhoitajien etujärjestöt esittivät vuonna 1966 suoranaisen uhkavaatimuksen palkkojensa nostamisesta vastaavalla tavalla.24

Neuvottelujärjestelmä osasyyllinen lakkoon Työnantajan penseän asenteen ohella korjattavaa oli myös itse neuvottelujärjestelmässä, sillä viranhaltijoilla ei ollut varsinaista sopimusjärjestelmää, jonka turvin olisi voitu neuvotella palkkauksesta ja muista työsuhteen ehdoista.

Terveydenhuoltoalan palkkauksesta neuvotteleminen muuttui 1960-luvun mittaan merkittävästi monipolvisen prosessin tuloksena, kun julkisen sektorin keskitetty sopimusjärjestelmä alkoi muotoutua. Yksityisoikeudellisessa työsopimussuhteessa olevien palkansaajien sopimusasioiden hoito valtion sektorilla siirrettiin vuonna 1962 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä valtiovarainministeriölle, jossa myös virkamiesten palkkausasiat hoidettiin. Sopimukset tehtiin vielä tuolloin hajautetusti eli virasto- ja laitoskohtaisesti palkansaajajärjestöjen kanssa. Neuvottelutulokset alistettiin valtiovarainministeriön tarkastettaviksi ja ministeriön edustajilla oli mahdollisuus osallistua neuvotteluihin. Kuntasektorilla työehtosopimukset tehtiin kuntakohtaisesti, mutta jo vuoden 1966 neuvotteluissa työnantaja esiintyi ensi kerran ”kuntien keskusjärjestöjen palkkaneuvottelukunnan” nimissä.25 Kehitys kulki kohti keskitetympää sopimusjärjestelmää. Vuosina 1943–1944 säädettiin neuvotteluoikeuslait, joiden mukaan ammattijärjestö saattoi hakemuksesta saada oikeuden neuvotella valtion ja kuntien kanssa jäsentensä virkaan tai toimeen ottamiseen, virka- ja työsuhteeseen sekä palkkaukseen liittyvistä asioista.

Näiden niin sanotut vanhat neuvotteluoikeudet saaneiden järjestöjen määrä oli 1960-luvulla jo auttamatta liian suuri neuvottelujen sujumiseksi. Suomen sairaanhoitajaliiton puheenjohtajan (1963–1982) Toini Nousiaisen mukaan neuvottelutilaisuuksista oli tullut lähinnä torikokouksia: ”Jokainen [jonkin järjestön edustaja] nousi

vuorollaan kertomaan omista ajankohtaisista ongelmistaan ja moninaisista vaatimuksistaan ja kohennusehdotuksistaan. Neuvotteluoikeuslaki ei antanut varsinaisesti mahdollisuutta solmia sopimuksia. Järjestöt tulivat vain kuulluiksi.”26 Sopimusjärjestelmää ryhdyttiin selkiinnyttämään siten, että tavoitteeksi tuli keskittää neuvotteluoikeudet lailla vain muutamalle keskusjärjestölle kymmenien järjestöjen sijaan. Eduskunta hyväksyi kesäkuussa 1964 menettelytapalain, jota noudatettiin vuosina 1966–1970 julkisoikeudellisessa virkasuhteessa olevien valtion virkamiesten palkkauksesta sovittaessa.

Menettely oli rajattu koskemaan ainoastaan palkkausta ja virkapalkkojen kehitys oli sidottu yleiseen ansiotason kehitykseen. Menettelytapalaki ja sen toimeenpanoasetus auktorisoivat suoraan virkamiesten keskusliitot – TVK-laisen Virkamiesliiton, Akavan, SAK:hon kuuluneen Virkamiesten ja Työntekijäin Yhteisjärjestön (VTY) ja Suomen Ammattijärjestöön lukeutuneen Suomen virkamiesjärjestöt ry:n (SVJ) – neuvotteluosapuoliksi. Työaikaa koskevien kysymysten sopiminen kävi päinsä vuodesta 1965 lähtien, jolloin työaikalain muutos teki sen mahdolliseksi niin valtion virkamiesten kuin kunnan viranhaltijoidenkin osalta.27 Menettelytapalain aika koettiin Suomen sairaanhoitajaliiton piirissä melko turhauttavaksi, koska sen toteuttamisaikana sairaanhoitajien etuja ei kyetty valvomaan riittävän tehokkaasti. Opettajat ja terveydenhuoltoalan henkilöstö jäivät menettelytapalain ulkopuolelle, mikä sai näiden alojen järjestöt perustamaan vuonna 1964 Opetus- ja Terveydenhuoltoalan Neuvottelujärjestön. Se vaati voimakkaasti näiden alojen virkamiesten saattamista palkkausasioiden osalta menettelytapalain piiriin, vaikka he

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

23

Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Keskussairaalaverkoston rakentaminen käynnistyi 1950-luvun alussa. Saman vuosikymmenen aikana valmistui useita uusia keskussairaaloita, joissa hoitajien asunnot rakennettiin sairaala-alueelle. EteläSaimaan keskussairaala Lappeenrannassa aloitti toimintansa vuonna 1955.

olivatkin kunnan eivätkä valtion palveluksessa.

Neuvottelujärjestön tarkoituksena oli käydä TVK:n valtionapupalkkaisten henkilöstöryhmien puolesta yhteiset palkkaneuvottelut lähinnä valtiovarainministeriön kanssa sekä neuvotella menettelytapakysymyksistä. Tämä toive ei kuitenkaan toteutunut, koska valtion mielestä oli tarpeeksi hankalaa sopia asioista jo Virkamiesliiton, Akavan, VTY:n ja SVJ:nkin kanssa.28 Kuntapuolella seurailtiin näistä muutoksista huolimatta vuosina 1966–1970 valtiosektorin palkkaratkaisuja. Tällä käytännöllä oli myös kielteisiä seurauksia: kuntasektorilla työskennelleiden sairaanhoitajien palkkakehityksen sidonnaisuus valtion maksamiin palkkoihin ei ollut ongelmaton. Kunnat ja kuntainliitot olivat

24

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

vaarassa menettää valtionapunsa, jos ne maksaisivat suurempia palkkoja kuin valtio. Lisäksi Sairaanhoitajaliittoa harmitti se, että yhdellä alan etujärjestöllä, Mielisairaanhoitajien Liitolla, oli pääsy neuvottelupöytiin VTY:n kautta.29 TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöt ryhtyivät tässä tilanteessa vuonna 1966 työskentelemään kiinteässä yhteistyössä parantaakseen taloudellista edunvalvontaansa. Kun Kätilöliitto, Lääkintävoimistelijayhdistys, Sairaanhoitajaliitto ja Lastenhoitajaliitto neuvottelivat vuosina 1967–1968 jäsentensä palkoista ja muista työehdoista, ei pöydän toiselle puolelle tahtonut löytyä osapuolta. Maalaiskuntien Liitto2) ilmoitti, Myöhempi Kunnallisliitto, nykyinen Suomen Kuntaliitto.

2)

ettei se voinut sopia järjestöjen kanssa mistään, koska valtio osallistui näiden terveydenhuoltoalan ryhmien palkkaukseen. Valtiovarainministeriö totesi puolestaan, etteivät neuvottelut kuuluneet senkään tehtäviin, koska kyseessä olivat kuntien viranhaltijat. Ministeriö katsoi oikeusministeriön lailla, ettei kuntapuolelle voitu antaa lupauksia, jotka sitoisivat valtiota.30 Kun-

tatyönantajan edustajat taipuivat neuvotteluihin marraskuussa 1967, minkä lisäksi valtio asetti työryhmän, joka ryhtyi selvittämään hoitohenkilökunnan keskinäisiä palkkasuhteita.

Neuvotteluissa ei kuitenkaan edistytty, ja terveydenhuoltoalan palkansaajajärjestöt uhkasivat 7. helmikuuta 1968 avoimella työtaistelulla.31 Lakkoa ei enää voitu välttää.

TEHY-toimikunta alan etujärjestöjen yhdyssiteeksi Hoitohenkilöstön maltillinen palkankorotus ei suinkaan ollut terveydenhuoltoalan lakon vuonna 1968 lopettaneen sopimuksen keskeinen anti. Tärkeämpää oli, että työtaistelu vauhditti julkisen sektorin neuvottelujärjestelmän uudistumista. Lakko oli ollut monin tavoin Suomessa ainutlaatuinen: suuri virkamies- ja viranhaltijaryhmä kävi kuukauden kestäneen, lainvastaisen työtaistelun alalla, jonka tarkoitus oli huolehtia kansalaisten terveydestä.

Yhdelläkään lakkojärjestöistä ei lisäksi ollut menettelytapalain mukaisia neuvottelu- ja sopimusoikeuksia. Tällaisen tilanteen ei haluttu toistuvan. Näin ilmapiiri alkoi olla kypsä koko neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän uudistamiselle. Tarkoitus oli luoda järjestelmä, jonka turvin palkkausta ja muita työsuhde-etuja koskevat kysymykset voitaisiin määräajoin ratkoa ”yhtäaikaisesti ja yhtenäisten perusteiden mukaisesti” sekä valtion, kuntien että kuntainliittojen palveluksessa olleen terveydenhuoltohenkilökunnan osalta.32 Järjestelmää pohjustettiin kahdessa komiteassa, joista toinen oli eduskunnan oikeusasiamies Risto Leskisen johdolla vuosina 1968–1969 työskennellyt menettelytapako-

mitea. Sen tarkoitus oli valmistella Liinamaa I -sopimuksessa ollutta, TVK:n ja Virkamiesliiton siihen ajamaa kohtaa, jonka mukaan maan hallitus valmistelisi lakiesityksen valtion ja valtionapupalkkaisten virkamiesten palkkausta ja muita työehtoja koskevaksi järjestelmäksi. Samantyyppinen komitea asetettiin vuonna 1969 Kunnallisen eläkelaitoksen johtajan Armas H. Miettisen johdolla laatimaan vakautuksen jatkosopimuksen, Liinamaa II:n, mukaista esitystä kunnan viranhaltijain ja työntekijäin virka- ja työehtoja koskeneen ”keskitetyn käsittelyn järjestämisestä”. Näiden komiteoiden työn pohjalta syntyivät vuoden 1970 alussa alustavat ehdotukset virkaehtosopimuslainsäädännöksi.33 TVK:n oli muiden keskusliittojen tavoin ryhdyttävä sopeutumaan lainsäädännön muuttumiseen ja pohdittava, mikä taho keskusjärjestössä saisi lain mainitsemat julkisen sektorin pääsopijaoikeudet. Ratkaisuksi löytyi erillisen, julkisen sektorin toimintaan keskittyneen neuvottelujärjestön TVK-V:n perustaminen vuoden 1970 alussa, koska TVK:n julkisen sektorin järjestörakenne ei sellaisenaan vastannut uuden neuvottelujärjestelmän vaatimuksia.34

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

25

Zeeland Oyj / Pressfoto / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Viiden terveydenhuoltoalan ammattijärjestön yhteistyösopimuksen allekirjoitustilaisuus Sairaanhoitajaliiton tiloissa 29.12.1971. Istumassa vasemmalta Lääkintävoimistelijaliiton puheenjohtaja Raija Tyni, Hammashoitajaliiton puheenjohtaja Sirkka Aulas, Lastenhoitajaliiton puheenjohtaja Sirkka Purola, Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Toini Nousiainen ja Kätilöliiton puheenjohtaja Leena Valvanne.

Taustalla Seppo Kallio Lääkintävoimistelijaliitosta, Sirkka Kauhanen Lastenhoitajaliitosta, Juho Hukkinen Sairaanhoitajaliitosta ja Hilkka Heikkilä Kätilöliitosta.

Tehy-lehden vaiheita

T

ehy-lehti on vanhempi kuin järjestö itse. Tehy perustettiin Finlandia-talossa kesäkuussa 1982, jolloin lehti oli jo ehtinyt ilmestyä puolentoista vuoden ajan. Aikakauslehden ulkoasun saaneen Tehy-lehden ensimmäinen numero putkahti siis painokoneesta vuoden 1981 alussa.

Järjestön pitkällisen perustamisprosessin aikana yhteisen julkaisun synnyttäminen oli niitä asioita, joista Tehyn kuusi

26

perustajajärjestöä pääsivät helposti yhteisymmärrykseen.

Lehti toimi vuosina 1981−1982 tehyläisten järjestöjen jäsenistön mielialojen muokkaajana ja lisäsi terveydenhuoltoalan henkilöstön yhteenkuuluvuuden tunnetta toivotulla tavalla.

Näin julkaisu muokkasi maaperää Tehyn perustamiselle.

Terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteinen äänenkannattaja ilmestyi alkuvuosinaan kaksi kertaa kuukaudessa. Ennen

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

Tehyn perustamista lehden toimittamisesta vastasi Sairaanhoitaja-lehden toimituskunta, johon kuuluivat päätoimittaja Sinikka Pitko (myöh. Kivelä), toimitussihteeri Aino Järvinen, toimittaja Ilta Valkonen sekä määräaikainen toimittaja Hillevi Torkkeli. Vuonna 1982 toimitusta täydennettiin kahdella henkilöllä: toiseksi toimitussihteeriksi valittiin Lastenhoitajaliiton toiminnanjohtaja Sirkka Kauhanen ja toimittajaksi

TVK:n eheyttäminen suurempia järjestökokonaisuuksia muodostamalla oli tässä tilanteessa tarpeen. Keskusjärjestön ensimmäinen varapuheenjohtaja Yrjö Kostet oli puheenjohtajana TVK:n sisäisessä ”komiteassa”, joka esitti vuonna 1969 TVK:n jäsenliittojen yhdistämistä sopimusaloittain. TVK:ssa suunniteltiin järjestökentän fuusioimista yksityispuolella viiteen sektoriin sekä julkisella sektorilla neljään selkeään kokonaisuuteen. Sellaisiksi kaavailtiin valtion virkamiesten, opetusalan, terveydenhuoltoalan sekä ”kunnallisen ja seurakunnallisen alan” sektoreita. Kostet totesi kesällä 1970 julkaistussa TVKlehden numerossa, että terveydenhuoltoalan liittojen työtä tulisi keskittää ”tarkoituksenmukaisella tavalla”. Hänen mielestään neuvottelutoiminnan keskittyminen julkisen alan neuvottelujärjestö TVK-V:n perustamisen seurauksena ei ollut esteenä ”myös liittokohtaisten järjestelyjen suorittamiselle nykyistä keskitetympään suuntaan”.35 Kunnallisen virkaehtolain mukaan valtiotyönantajaa ryhtyi joulukuusta 1970 lähtien sopimusneuvotteluissa edustamaan Valtion työmarkkinalaitos ja kuntatyönantajaa Kunnallinen

Lääkintävoimistelijaliitossa työskennellyt Reijo Vilén.

Toimitustyölle antoi vuoteen 1997 saakka suuntaviivoja liittokokouskausittain valittu toimitusneuvosto, joka antoi palautetta sisällöstä, ideoi uusia jutunaiheita ja toi jäsenten ääntä toimitukseen eri puolilta maata. Toimitusneuvoston puheenjohtaja valittiin aina Tehyn hallituksesta: tätä tehtävää ovat hoitaneet järjestyksessä Helena Maja-

sopimusvaltuuskunta KSV (vuodesta 1988 Kunnallinen työmarkkinalaitos). Virkamiesjärjestöt rinnastettiin muihin palkansaajajärjestöihin, ja pääsopijajärjestöiksi tulivat niin sanottujen pääsopimusten perusteella valtion sektorilla Akava, TVK-V ja SAK-lainen Virkamiesten ja työntekijäin yhteistyöjärjestö VTY. Kuntasektorin neuvotteluissa palkansaajia edusti Akavan ja TVK-V:n lisäksi SAK-lainen Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto KTV. Se ja VTY perustivat myöhemmin yhteisen neuvotteluelimen, Julkisten alojen ammattijärjestö JTA:n, edustamaan SAK:n julkista sektoria; se hyväksyttiin neuvotteluosapuoleksi syksyllä 1975. Merkittävä muutos oli myös se, että virkamiehet saivat vuonna 1970 lakko-oikeuden.36 Terveydenhuoltoalan vuoden 1968 työtaistelu käynnisti tärkeitä prosesseja myös palkansaajapuolella, vaikka sen välittömät tulokset jäivätkin lakkolaisten näkökulmasta laihoiksi.

Lakko opetti ammattikuntien etujärjestöjä yhteistoimintaan. Kätilöliiton pitkäaikaisen puheenjohtajan (1969–1983) Leena Valvanteen mukaan järjestöt halusivat tiivistää yhteistyötään ja siirtyä aikaisemmin vallalla olleesta

nen (myöh. Partinen), Raija Hukkamäki, Marjatta Mäyrä, Ilkka Pernu ja viimeisenä Kalevi Lämsä. Toimitusneuvoston kokoonpanossa pyrittiin sekä alueelliseen että ammattikuntakohtaiseen edustavuuteen, ja toimielimeen kuului aina myös ruotsinkielisen jäsenistön edustaja. Näin se kykeni olemaan ”lukijan ja toimituksen välinen kontaktipinta”.

Lehden toimitus on toimitusneuvoston lakkauttamisen

Ta h d o n

asia

jälkeen vastannut sen sisällön tasapuolisuudesta keräämällä tilastoja eri ammattiryhmien näkymisestä lehdessä. Myös alueelliseen tasavertaisuuteen kiinnitetään aktiivisella seurannalla huomiota. Journalistisesti korkea taso on aina ollut lehdenteon ohjenuora, samoin kuin sen sisällön luettavuus.

Lehden sisältö ei ole suuresti muuttunut vuosien saatossa.

Sen on otettava huomioon kaikki tehyläiset ammattiryh-

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

27

keskinäisestä kyräilystä edunvalvonnassa tuloksellisempaan ”fair playhin”.37 Tämä pitkään jatkunut järjestöjen ja ammattikuntien lokeroituminen pohjautui suurelta osin sairaalalaitoksen perinteiseen, tiukkaan hierarkkisuuteen, jossa myös toimenkuvat oli hyvin tarkkaan määritelty. Keskussairaaloiden virkahierarkian huipulla olivat klinikoiden ylilääkärit, jotka saattoivat järjestää ”oman” klinikkansa toiminnan varsin itsenäisesti. Työntekijän asema määrittyi virka-aseman ja virkavuosien mukaan, ja näin työntekijäryhmien välillä oli selkeät henkiset raja-aidat, joita ei sopinut ylittää. Suomen suurimmassa sairaalassa, Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (Hyks) Naistenklinikalla oli vielä 1960-luvun alussa tavallista, että kahvitauotkin vietettiin vain samaan, ”omaan” ammattikuntaan kuuluvien kesken. Kollegoja sopi sinutella, mutta sekä virkahierarkiassa ylempänä että alempana olevia kohtaan oltiin muodollisempia.38 Kun julkista sektoria koskenut virkaehtolainsäädäntö astui voimaan joulukuussa 1970, tuli julkisessa palvelussuhteessa ollut terveydenhuoltohenkilöstö lain myötä työehtosopimustoiminnan piiriin, mikä oli merkittävin ja välittö-

mät, eivätkä sen artikkelit pureudu niin syvälle ammatillisiin aiheisiin kuin yhteistyöjäsenten julkaisuissa. Jäsenten edunvalvontaan, järjestöasioihin ja työelämään liittyvät kysymykset ovat edelleen keskeistä aineistoa, samoin ammatillisia ja koulutusasioita yleisestä, kaikille tehyläisille yhteisestä näkökulmasta tarkastelevat artikkelit. Tehy-lehden vuosikerroista löytyy myös runsaasti työpaikkahaastatteluja sekä

28

min syy kiinteämmän ja pysyvästi organisoidun yhteistyön aloittamiseen.39 Kostet ei työryhmineen ollut ensimmäinen terveydenhuoltoalan yhteisen etujärjestön perustamisen ehdottaja, sillä Virkamiesliiton pitkäaikainen pääsihteeri Jorma Mattila oli jo 1960-luvun alussa istuessaan TVK:n hallituksessa esittänyt terveydenhuoltoalan järjestöjen keräämistä TVK:n suoraan jäsenyyteen. Näin TVK:hon syntyi vuonna 1963 sairaanhoitoalan jaosto, jonka tarkoitus oli pohtia alan ammattijärjestöjen yhdentymismahdollisuuksia. Keskusliiton tavoitteena oli muutenkin kerätä hoitohenkilöstön ammattiyhdistyksiä riveihinsä ja rakentaa niistä yhteinen, suurempi etujärjestö. Tästä päämäärästä eivät tosin kaikki TVK:n liitot olleet yksimielisiä, sillä Kunnallisvirkamiesliitto, jolla oli jäseninään Suomen Laboratoriohoitajayhdistys, Apuhoitajayhdistys sekä Röntgenhoitajayhdistys, pelkäsi menettävänsä nämä jäsenensä ja samalla merkittävän asemansa TVK:n sisällä.40 TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyö oli ollut satunnaista, koordinoimatonta ja tapauskohtaista. Uusi sopimus- ja neuvottelujärjestelmä edellytti kuitenkin täsmällisem-

kirjoituksia jäsenten harrastuksista ja ulkomailla työskentelystä. Lehden kolumnisteina on toiminut suuri joukko aktiivisia tehyläisiä, joita vuonna 2011 oli samanaikaisesti neljä; jäsenistöä onkin tietoisesti pyritty kouluttamaan lehden avustajiksi. Vuonna 2005 tehdyn toimituspoliittisen linjauksen mukaan lehden kohderyhmänä on etujärjestön perusjäsen.

Lukijatutkimusten mukaan tämä ryhmä on tavoitettu hy-

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

vin, sillä lehden lukijapeitto on noin 90 prosenttia jäsenistä.

Erityisen merkittävän työn Tehy-lehden parissa tekivät pitkäaikainen ensimmäinen päätoimittaja Pitko sekä niin ikään kauan lehdessä työskennelleet toimittajat Järvinen ja Valkonen. Arvokkaan työpanoksen antoi myös lehden parissa 17 vuoden ajan työskennellyt Riitta Heimonen, joka toimi välillä toimitussihteerinä ja päätoimittajan sijaisena.

min määriteltyä yhteistyötä, koska monet keskusliittojen ennen hoitamat asiat siirtyivät joko TVK-V:n tai järjestökentän vastuulle. Virkaehtosopimusjärjestelmä mahdollisti tehokkaamman edunvalvonnan, mutta se myös asetti jäsenliitoille suurempia velvoitteita.41 Terveydenhuoltoalan järjestöt pelkäsivät myös jäävänsä TVK-V:n sisällä muiden ryhmien – Virkamiesliiton, Kunnallisvirkamiesliiton ja opetusalan – jalkoihin, ellei sirpaloitunut alan järjestökenttä alkaisi vetää tiiviimmin yhtä köyttä.42 Kunnallisvirkamiesliittoon kuuluneet terveydenhuoltoalan järjestöt jäivät neuvottelujen ulkopuolelle KVL:n yhteistyölle penseän asenteen vuoksi.43 Tosiasiallinen ratkaisu TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyön tiivistämisestä tehtiin jo ennen kuin virkaehtolainsäädäntö astui voimaan. Sairaanhoitajaliiton toimistossa pidettiin 25. marraskuuta 1970 neuvottelu, jossa olivat läsnä Sairaanhoitajaliiton, Kätilöliiton, Lastenhoitajaliiton sekä Lääkintävoimistelijaliiton edustajat. Kätilöliitosta paikalla oli puheenjohtaja Hilkka Heikkilä, Lastenhoitajaliitosta puheenjohtaja Sirkka Purola sekä järjestösihteeri Sirkka Kauhanen, Lääkintävoimistelijaliitosta

puheenjohtaja Raija Tyni ja järjestösihteeri Matti Sonninen sekä Sairaanhoitajaliitosta puheenjohtaja Toini Nousiaisen lisäksi varatuomari Jouni Veinio ja palkkasihteerit Sirkka-Liisa Aremo ja Hilkka Lipasti.44 Keskustelussa todettiin, että järjestöjen yhdentymisen esteinä oli järjestöjen sisäisiä, ennakkoluuloista, tietämättömyydestä ja tunnepitoisesta asennoitumisesta johtuvia esteitä.

Kunnallisvirkamiesliittoon kuuluneita terveydenhuoltoalan järjestöjä – kuten Suomen Laboratoriohoitajayhdistystä sekä apu- ja röntgenhoitajien yhdistyksiä – ei uskottu saatavan yhteistyön kehittämisneuvotteluihin mukaan.

Näiden järjestöjen mukaantuloa pidettiin kuitenkin edellytyksenä TVK:n hallituksen toivomalle fuusiolle. Jouni Veinio ehdotti tällöin Matti Sonnisen kannattamana, että läsnä olleet neljä järjestöä perustaisivat puheenjohtajistaan koostuvan toimikunnan, ”joka pikaisesti selvittäisi uuden tilanteen asettamat yhteistyön vaatimukset ja puitteet”. Toimikunnan puheenjohtajaksi Veinio esitti Sirkka Purolaa, ja Toini Nousiainen esitti sihteeriksi Sonnista. Kokous hyväksyi kaikki nämä ehdotukset.45

Stig Nordvik

Artikkelin lähteenä on käytetty Tehy-lehden artikkeleita vuosilta 1981−1982, Tehyn toimintakertomuksia vuosilta 1982−1997 sekä Päivi Jokimäen sähköpostitiedonantoa.

Tehy-lehdestä tuli jäsenistölle nopeasti tärkeä tiedotuskanava, ja sen avulla tehyläisten ammattiosastojen perustaminen helpottui merkittävästi. Tehylehden numero 21/1981 kiinnostuksen kohteena.

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

29

Terveydenhuoltoalan ammattijärjestöt tekivät yhteistyötä jo 1970-luvulla ennen Tehyn perustamista.

Järjestöjen edustajat jättivät 27. maaliskuuta 1974 kirjelmän sosiaali- ja terveysministeri Seija Karkiselle kouluttamattoman työvoiman aiheuttamien ongelmien poistamiseksi sairaaloista. Vasemmalta Sirkka Purola Lastenhoitajaliitosta, Toini Nousiainen Sairaanhoitajaliitosta, Mirjam Timonen Apuhoitajaliitosta, Leena Lindén Sairaanhoitajaliitosta, Väinö Roivas ja Väinö Arvola Mielenterveys- ja Kehitysvamma-alan Liitosta, Hilkka Heikkilä Kätilöliitosta ja Sirkka Kauhanen Lastenhoitajaliitosta.

Järjestöjen marraskuisesta neuvottelusta tehty muistio paljastaa niitä syitä, joiden vuoksi yhteistyön kehittämisessä edettiin hitaasti ja varovasti. Koska siihenastinen yhteistyö ei ollut riittävää ja koska Kätilöliitto ja Lääkintävoimistelijayhdistys vastustivat ehdottomasti täyttä yhdentymistä, oli ratkaisu löydettävä näiden kahden vaihtoehdon välimaastosta. TVK-laisten

30

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

terveydenhuoltoalan järjestöjen oli sallittava säilyttää muodollinen itsenäisyytensä, mutta niiden oli kuitenkin luovutettava osa päätösvallastaan uuden neuvotteluelimen tai -järjestön hyväksi: ”Tällainen uusi järjestö hoitaisi sangen pitkälle edunvalvontatyön ynnä muut kysymykset, jotka ovat ammattijärjestön varsinaisia tehtäviä. Nykyiset järjestöt muuttaisivat

Zeeland Oyj / Pressfoto / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

luonnettaan niin, että niistä tulisi ensisijaisesti yhdessäolo-organisaatioita, jotka lisäksi hoitaisivat ammattikoulutus- ja pr-kysymyksiä.”46 Tapahtumien myöhempi kulku osoitti sittemmin nämä sanat lähes profeetallisiksi.

Yhteistyön muodoista oli järjestöjen melko helppo sopia, mutta eräät pelisäännöt aiheuttivat keskustelua. Sairaanhoitajaliiton keskushal-

litus pohti helmikuussa 1971 suhtautumistaan yhteistyösopimusluonnokseen. Keskushallituksen merkittävin muutosesitys liittyi kaavaillun järjestöjen yhteistoimikunnan päätöksentekoon: ”Koska asetettavassa yhteistoimikunnassa tulisi sopimuksen mukaan olemaan yhtä suuri edustus kustakin yhteistyöhön osallistuvasta järjestöstä, tulisi harkita mahdollisuutta pidättää järjestöille veto-oikeus toimikunnan päätösten suhteen.” Sairaanhoitajaliiton mielestä toimikunta ei voinut päätöksiä tehdessään myöskään äänestää, koska yhteistyösopimus ei voisi velvoittaa järjestöjä noudattamaan äänestyksen pohjalta syntyneitä päätöksiä.47 Vuoden valmistelun tuloksena viisi järjestöä – Suomen sairaanhoitajaliitto, Suomen Lastenhoitajaliitto, Suomen Kätilöliitto, Suomen Lääkintävoimistelijaliitto sekä Suomen Hammashoitajat allekirjoittivat 29. joulukuuta 1971 yhteistyösopimuksen, joka astui voimaan 1. tammikuuta 1972. Sairaanhoitajaliittoa hiertänyt kysymys yhteistoimikunnan päätöksenteosta ratkaistiin siinä siten, että toimikunnan työskentelyn periaatteeksi asetettiin ”pyrkimys yksimielisiin ratkaisuihin”. Yhteistoimikunta ei myöskään voinut tehdä jäsenjärjestöjään sitovia päätöksiä.48 Sopimuksen mukaan järjestöt perustivat Terveydenhuoltoalan yhteistoimikunnan, josta ryhdyttiin käyttämään epävirallista nimitystä TEHY-toimikunta. Sen päätarkoituksena oli luoda paremmat edellytykset näiden viiden terveydenhuoltoalan järjestön edunvalvontatyölle. Kukin järjestö sai nimetä toimikuntaan kaksi jäsentä, puheenjohtajansa ja toisen henkilön. Sen tärkeimpiin tehtäviin kuului järjestöjen yhteisten virka- ja työehtosopimusneuvotteluja koskevien esitysten valmisteleminen ja yhteisestä luottamusmies- ja työsuojelukoulutuksesta sekä tiedotuksesta huolehtiminen. Toimikunta myös käsitteli ja antoi jäsenjärjestöjen pyynnöstä lausuntoja

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

31

Foto Rácz / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Röntgenhoitajat eivät vielä 1970-luvulla olleet mukana alan ammattijärjestöjen TEHY-toimikunnassa.

Röntgenkuvaa tutkitaan Helsingin sairaanhoito-oppilaitoksessa.

”yleisistä terveydenhuoltopoliittista merkitystä omaavista kysymyksistä”. Järjestöt sitoutuivat olemaan tekemättä lopullisia päätöksiä jäsentensä virka- ja työehtosopimuksiin liittyvissä laajakantoisissa kysymyksissä ennen kuin asia käsiteltäisiin yhteistoimikunnassa. Mikäli järjestön päätös poikkeaisi yhteistoimikunnan kannanotosta, olisi sen ilmoitettava toimikunnalle päätöksestään ja sitä seuranneista toimista.49 Toimikunta valitsi puheenjohtajakseen Sairaanhoitajaliiton puheenjohtajan Toini Nousiaisen.50 Käytännön työskentelyä varten TEHY-toimikunta perusti alaisuuteensa useita työryhmiä.

32

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

Yhteistyöjäsenten puheenjohtajiston ohella säännöllisesti kokoontuivat toimisto-, sääntö-, talous- ja lehtityöryhmät.51 Toimikunnan työn painopiste oli kuitenkin selkeästi taloudellisessa edunvalvonnassa: yhteinen toimielin helpotti merkittävästi yhteistyöjärjestöjen tavoitteiden sovittamista yhteen ennen niiden jättämistä neuvottelujärjestö TVK-V:lle.52 TEHY-yhteistyö käynnistyi vuonna 1972 näiden suuntaviivojen mukaisesti: yhteisiä luottamusmieskursseja järjestettiin ja tiedotustoiminta aloitettiin. Luottamusmiehille, yhdysjäsenille ja paikallisyhdistyksille lähetettiin luottamus-

listumaan sen toimintaan. Apuhoitajien mielestä yhteistyö terveydenhuoltoalan järjestöjen kesken oli tarpeen, ”koska ongelmat niin virkaehtosopimuskysymyksissä kuin tiedotus- ja koulutuskysymyksissä ovat samanlaisia”. Tammikuussa 1975 mukaan toimikuntaan liittyi Suomen Laboratoriohoitajayhdistys, joka niin ikään oli siirtynyt TVK:n suoraksi jäseneksi.

Yhdistyksen jäsenet olivat aikaisemmin KVL:n henkilöjäseniä. Sen sijaan Suomen Röntgenhoitajat ry ei voinut osallistua toimikunnan työhön, koska se pysyi 1980-luvulle saakka Kunnallisvirkamiesliiton jäsenenä.54

Omien ammattijärjestöjen julkaisut olivat terveydenhuoltoalan ammattikunnille tärkeä yhdysside, jota Tehy-lehden ilmestyminen vuodesta 1981 lähtien ei kyennyt täysin korvaamaan.

Joonas Pörsti

mieskirjeitä sekä TEHY tiedottaa -nimistä lehtistä. Lisäksi yhteistoimikunnassa valmisteltiin yhteiset virka- ja työehtosopimusesitykset alkuvuodesta 1973 käytäviä neuvotteluja varten.53 Tästä valmistelusta tuli toimikunnalle nopeasti arkista rutiinia.

Uudenlainen terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyömuoto alkoi pian kiinnostaa useampaakin alan liittoa, mikä osoitti Kunnallisvirkamiesliiton pelkojen olleen aiheellisia.

TEHY-toimikunta laajeni toukokuussa 1974, kun TVK:n suoraksi jäseneksi liittynyt, KVL:stä eronnut Suomen Apuhoitajaliitto ryhtyi osal-

Unioni vaiko kattojärjestö?

TEHY-toimikunnassa harjoitettu terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyö osoittautui pian hyödylliseksi. Tiedonkulku järjestöstä toiseen oli helpottunut suuresti, ja yhteisistä edustuksista ja kannanotoista työnantajan sekä muiden järjestöjen suuntaan sovittiin usein.

Toimikunnalla ei ollut päätäntävaltaa järjestöihin nähden, vaan se toimi neuvoa antavana yhteistoimintaelimenä. Itse päätöksenteossa oli harvoin vakavia erimielisyyden aiheita, mutta yhteiseloa olivat hidastaneet eräät rakenteelliset kitkatekijät. Järjestöt olivat resursseiltaan varsin epätasaisia: neljällä seitsemästä ammatti-

liitosta oli pää- tai sivutoimisen puheenjohtajan lisäksi vain yksi päätoiminen toimitsija, mikä oli hidastanut toimikunnan asioiden valmistelua ja päätösten toimeenpanoa. Varsinkin Sairaanhoitajaliitto tuskastui joutuessaan mielestään jatkuvasti uhraamaan voimavarojaan pienten järjestöjen hyväksi. Lisäksi monella taholla oli koettu puutteeksi se, etteivät ammatilliset kysymykset kuuluneet TEHY-sopimuksen piiriin.55 Sairaanhoitajaliitossa mietittiinkin mahdollisuuksia yhteistyön edelleen tiivistämiseksi ja laajentamiseksi. TEHY-toimikunnan työ oli rajoittunut vain liittotasolle, vaikka yhteistyötä

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

33

olisi tarvittu paikallisia neuvotteluja käytäessä.

Yhteistoimintasopimus oli rajannut toimikunnan työn ulkopuolelle muun muassa järjestöjen harjoittaman koulutus- ja terveydenhuoltopolitiikan siitä huolimatta että niillä oli vaikutusta sopimuspolitiikkaan. Sopimusyhteistyö oli Sairaanhoitajaliiton mielestä lisäksi epädemokraattista, sillä kaikilla järjestöillä oli jäsenmäärästään riippumatta yhtä monta edustajaa yhteistoimikunnassa.56 Lopullisen sysäyksen yhteistyön tiivistämiselle antoivat vuoden 1974 julkisen sektorin sopimuskierroksen tapahtumat. Sairaanhoitajaliitto vaati keväällä 1974 yleiskorotuksen lisäksi neljän palkkaluokan korotusta kaikille sairaanhoitajille.57 TVK päätti 19. maaliskuuta hyväksyä tulopoliittisen kokonaisratkaisun, mutta Sairaanhoitajaliiton valtuusto hylkäsi sen 2. huhtikuuta täpärästi äänin 29–26, koska se ei riittävästi korjannut sairaanhoitajien palkkojen ”huomattavaa jälkeenjääneisyyttä”. Kunnallinen sopimusvaltuuskunta jätti lopullisen tarjouksensa 7. huhtikuuta: siinä esitettiin sairaanhoitajille kahden palkkaluokan korotusta. Tämäkään tarjous ei tyydyttänyt sairaanhoitajia, vaan Sairaanhoitajaliiton edustajat saivat ohjeet äänestää TVK-V:n valtuuskunnassa neuvottelutuloksen hylkäämisen puolesta. Sen sijaan kaikki muut TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöt olivat valmiita palkkasopuun tältä pohjalta.

Tämä myönteisyys johtui siitä, että kokonaisratkaisussa oli neljän, vuosille 1974–1975 jakautuvan yleiskorotuksen ohella painotettu selvästi naisvaltaisen terveydenhuoltoalan erityiskysymyksiä. Verotusta kevennettiin, hintojen nousua pyrittiin hillitsemään hintasäännöstelyllä, lapsilisiä korotettiin 25 prosentilla ja äitiyspäivärahan maksukautta pidennettiin. TVK-V:n valtuuskunta hyväksyi 18. huhtikuuta neuvottelutuloksen, jonka mukaan sairaanhoitajat saivat kahden palkkaluokan korotuksen lukuun ottamatta terveydenhoitajia, joiden oli tyytyminen

34

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

vain yhteen. Kokonaan ilman korotusta jäivät pelkän kätilökoulutuksen omanneet.58 Pettymys sairaanhoitajien keskuudessa oli suuri. Sairaanhoitajaliitto oli jäänyt yksin vaatimuksineen, kun muut järjestöt olivat tyytyneet vähempään. Tyytymättömyys purkautui toukokuussa 1974 pidetyssä Sairaanhoitajaliiton liittovaltuuston kokouksessa, jossa ennen kaikkea virkaehtosopimuslainsäädäntö sai kuulla kunniansa. Liittovaltuuston jäsenten mielestä sopimusjärjestelmän olisi tietyissä rajoissa pitänyt mahdollistaa yksittäisenkin järjestön työtaistelutoimet. Lisäksi liiton aktiivit korostivat voimakkaasti terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistoiminnan tehostamista ja laajentamista.59 Kevään 1974 mittaan liiton johto sai vastaanottaa kenttäväeltään vastaavaa kritiikkiä, jota liittovaltuustossa esitettiin. Monien aktiivien mielestä Sairaanhoitajaliitto ei suoriutuisi yksin jäsentensä palkkauksen ja työolojen korjaamisesta. Tilanteen korjaaminen edellytti tehokkaan yhteistyön kehittämistä kaikkien terveydenhuoltoalan järjestöjen kesken.60 Tämän yhteistyön silloista tilaa ja sen ongelmia kiteytti hyvin terveydenhuoltoalan liittojen yhdentymistä TVK:n piirissä käsittelevä opinnäyte, jonka laativat maaliskuussa 1974 Sairaanhoitajaliiton stipendiaatit, TVK-opiston neljännen pitkän kurssin osanottajat Ritva Muuri ja Raija Nevala. Opinnäytteen mukaan työnantajapuoli hyötyi alan järjestökentän hajanaisuudesta, ja terveydenhuoltoalan liittojen voimat kuluivat samojen tehtävien päällekkäiseen hoitamiseen, keskinäiseen kilpailuun ja ammatilliseen toimintaan. Kirjoittajien mielestä yhdentymiskehitystä tuli jatkaa siten, että luotaisiin uusi yhteinen järjestöorganisaatio ja lakkautettaisiin samalla vanhat järjestöt. Suurin etu tämäntyyppisestä yhdentymisestä olisi se, että syntyisi riittävän suuri, kaikkia alan työntekijöitä edustava ammattiliitto, jolla olisi mahdollisuus käydä itsenäisesti virka- ja työeh-

Klaus Valavuori

TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöjen yhdentyminen edellytti loputtomalta tuntunutta määrää neuvotteluja. Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Toini Nousiainen (vas.) ja Kätilöliiton toiminnanjohtaja Hilkka Heikkilä neuvottelemassa TVK:n hallituksen kokoushuoneessa Töölöntullinkadulla 1970-luvun alussa, ennen Itä-Pasilan TVK-talon rakentamista. Heikkilästä seuraavana Virkamiesliiton puheenjohtaja Viljo Tuokko sekä Sairaanhoitajaliiton lakimies Jouni Veinio.

tosopimusneuvotteluja sekä solmia vastaavia sopimuksia. Tällaisen yhdentymisen seurauksena ”turhana kasvannaisena” pidetty TVK-V kävisi terveydenhuoltohenkilöstölle tarpeettomaksi ja siitä voitaisiin erota. Samalla Kunnallisvirkamiesliiton kautta TVK:hon kuuluneet laboratorio- ja röntgenhoitajat voisivat liittyä suoraan uuteen etujärjestöön.61 Muuri ja Nevala esittivät monia perusteluja uuden yhteisen etujärjestön perustamiselle.

Alan perinteisiä ammattiliittoja ei ollut aktiivisesti pyritty muuttamaan etujärjestöluontei-

siksi, joten ne eivät kykenisi hoitamaan näitä tehtäviä. TEHY-toimikunta oli taas päätöksentekijänä hampaaton: se ei voinut tehdä jäsenjärjestöjään sitovia päätöksiä ja oli näin pelkkä yhteisten asioiden keskusteluareena. Käytännön yhteistoiminnalle liittojen välillä oli kuitenkin jo luotu pohjaa aloittamalla yhteinen luottamusmieskoulutus. Paikallisjärjestöt olivat joillakin paikkakunnilla jo muodostaneet yhteistyöelimiä muun muassa järjestökoulutusta ja tiedottamista varten. Sairaanhoitajaliitossa oli kirjoittajien mukaan suunniteltu kolmiasteisen

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

35

organisaation rakentamista. Siinä ammattiosastojen ja valtakunnallisen liiton väliportaana toimisivat piiriyhdistykset. Ylintä päätösvaltaa käyttäisi joka kolmas vuosi kokoontuva liittokokous ja niiden välillä toimiva, vähintään kaksi kertaa vuodessa kokoontuva liittovaltuusto.

Liittohallitus olisi puolestaan muina aikoina ylin päättävä elin.62 Vaikka yhdentymiskehityksen jatkaminen oli Sairaanhoitajaliiton mielestä tärkeää, oli sen suurimpana alan liittona vaikeaa ryhtyä aktiivisesti ajamaan asiaa, koska pienet liitot pelkäsivät itsenäisyytensä menettämistä. Lääkintävoimistelijaliiton puheenjohtajan Heidi Paateron keväällä 1974 ilmaisema käsitys kuvasti hyvin muutamissa liitoissa vallinnutta mielialaa: hänen mielestään yhdentyminen yhden liiton alle oli mahdollista, kunhan se ei merkinnyt liittymistä Sairaanhoitajaliittoon.63 Paitsi että Sairaanhoitajaliitto oli jäsenmäärältään selvästi suurin TEHY-yhteistyöjärjestöistä, oli se myös niistä vanhin ja varakkain. Vuonna 1919 perustettua Kätilöliittoa lukuun ottamatta muut liitoista olivat suhteellisen nuoria, eikä niillä ollut juuri omaisuutta.64

Näistä vaikeuksista huolimatta TVK-laiset terveydenhuoltoalan järjestöt käynnistivät Suomen sairaanhoitajaliiton aloitteesta kesällä 1975 puheenjohtajatason neuvottelut yhteistyön tiivistämisestä ja järjestöjen yhdentymisestä.

Puheenjohtajatapaamisten ohella neuvotteluja käytiin myös niin sanotussa sihteerityöryhmässä, joka laati kolme perusvaihtoehtoa yhteistyön vastaiseksi organisoimiseksi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa yhteistyötä olisi jatkettu sopimuspohjalla, toisena mahdollisuutena pidettiin kattojärjestöjen luomista ja kolmanneksi esitettiin yhden yhteisen järjestön, ”unionin”, perustamista. Tässä vaihtoehdossa yhteistyöjärjestöt olisi lakkautettu ja niiden tilalle olisi perustettu uusi terveydenhuoltoalan järjestö. Viisi TEHY-toimikunnan järjestöä ilmoitti olevansa valmis keskustelemaan unionimallin pohjalta, ja Apuhoitajaliitto sekä Kätilöliitto kannattivat kattojärjestöä. Yhteistyön kehittämiseen kannusti edelleen myös keskusjärjestö TVK ja erityisesti sen järjestövaliokunta. Keskusjärjestön liittokokous oli vähän aikaisemmin toistanut keskusjärjestön vanhan kannan, jonka mukaan samoilla aloilla toimivien järjestöjen oli luotava

Suomen sairaanhoitajaliitto

E

nsimmäinen suomalainen terveydenhuoltoalan henkilökunnan ammatillinen järjestö oli helsinkiläisten sairaahoitajattarien syksyllä 1897 perustama Sjuksköterskeföreningen i Finland (SFF). Ruotsinkielisen yhdistyksen rinnalle syntyi vuonna 1925 Suomen Sairaanhoitajatarliitto, joka sai vuonna 1946 oikeudet neuvotella työsuhteen ehdoista valtion

36

ja kuntien viranomaisten kanssa. Suomen sairaanhoitajain liitoksi nimensä lyhentänyt järjestö kävi vuonna 1955 työtaistelun, jossa joukkoirtisanoutumisella uhanneet sairaanhoitajat saivat keskimäärin kahden palkkaluokan korotuksen kuukausiansioihinsa. Nämä kaksi sairaanhoitajaliittoa yhdistivät voimansa vuonna 1965, jolloin Suomen

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

Sairaanhoitajataryhdistys-SFF hyväksyttiin Suomen sairaanhoitajaliiton jäseneksi. Jälkimmäisen ammattijärjestön liittyminen TVK:n jäseneksi vuonna 1956 käynnisti kehityksen, joka vähitellen johti terveydenhuollon ammattikuntien järjestöllisen yhteistyön tiivistämiseen. Sairaanhoitajaliitossa oli vuonna 1982 runsaat 31 000 jäsentä.

Lauri Kautia / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Yhteistyötä yli ammattikuntarajojen: sairaanhoitaja Liisa Vanhala opettaa 1960-luvun lopulla lastenhoitajaoppilas Ann-Lis Ritolalle kampurajalkavauvan siteen vaihtamista Auroran sairaalan lasten kirurgisella osastolla.

Suomen Lastenhoitajaliitto

S

uomen Lastenhoitajaliiton perustamisen alkusanat lausuttiin vuonna 1940. Tällöin syntyi Helsingin Lastenlinnan sairaalan lastenhoitajien piirissä Suomen Lastenhoitajataryhdistys, jonka nimi muutettiin uudistunutta organisaatiota paremmin kuvaavaksi Suomen Lastenhoitajaliitoksi vuonna 1967.

Järjestön toiminta vilkastui merkittävästi vuonna 1973 säädetyn päivähoitolain myötä, sillä päiväkotien perustaminen lisääntyi lain seurauksena huomattavasti. Lastenhoitajaliiton edunvalvonta keskittyi 1970-luvulla palkkauksen kohentamisen ohella ammattikunnan olemassaolon puolustamiseen: tuolloin

Ta h d o n

asia

kaavailtiin lastenhoitajien korvaamista uudella ammattiryhmällä, jonka nimeksi esitettiin vaihtelevasti varhaiskasvattajaa, päiväkodinhoitajaa ja lähihoitajaa. Lastenhoitajaliittoon kuului vuonna 1982 yhteensä 19 alueellista lastenhoitajayhdistystä, joissa oli kaikkiaan noin 5 500 jäsentä.

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

37

suurempia järjestökokonaisuuksia.65 Sairaanhoitajaliiton aloitteellisuuden takana olivat TEHY-yhteistyöstä saadut kokemukset.

Sopimuspohjainen yhteistyö oli osoittautunut liiton mielestä kankeaksi ja tehottomaksi, koska varsin pieniäkin asioita varten oli pitänyt perustaa seitsemän hengen työryhmiä ”tai ainakin soitettava seitsemään eri järjestöön”. Sairaanhoitajaliiton kannalta vain virkaehtosopimustoiminta oli yhteistyömuodoista ensiarvoisen tärkeää, kun taas esimerkiksi yhteinen koulutus ja TEHY tiedottaa -lehden julkaiseminen hyödyttivät enemmänkin pienten liittojen tarvetta. Vaikka Sairaanhoitajaliitto ajoikin lopullista päämääräänsä, TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöjen yhdentymistä kärsivällisesti, oli se kaiken varalta valmis jopa sanomaan yhteistyösopimuksen irti, jos neuvottelut kariutuisivat.

Liitto oli myös varautunut jatkamaan neuvotteluja vain niiden TEHY-järjestöjen kanssa, jotka suhtautuivat myönteisesti yhteistyön tiivistämiseen.66 Unionimalli ei saanut Kätilöliiton eikä Apuhoitajaliiton hyväksyntää, koska unionin syntyessä oli tarkoitus lakkauttaa sen muodosta-

neet järjestöt. Kätilöt halusivat edelleen hoitaa ammatillis-aatteellisia asioitaan itse oman järjestönsä voimin. Koska useimmat TEHY-yhteistyöjärjestöt olivat valmiita hyväksymään unionimallin, alkoi Kätilöliitto varautua pahimpaan.

Järjestössä pohdittiin syksyllä 1975 mahdollisuuksia lähempään järjestölliseen yhteistyöhön Suomen Terveydenhoitajaliiton (STHL) kanssa, ja yhtenä vaihtoehtona itsenäisyyden säilyttämiseksi oli esillä myös keskusjärjestön vaihtaminen. Yhteistyön jatkaminen muiden alan järjestöjen kanssa oli jossakin muodossa kuitenkin välttämätöntä.67 Kätilöliiton hallitus asettui maaliskuussa 1976 vastustamaan unionimallia, joskin se totesi samassa yhteydessä pitävänsä tarpeellisena terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyötä sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla. 68 Kätilöiden selkeä ja vahva ammatti-identiteetti sai näin heidän etujärjestönsä korostamaan nimenomaan ammatillisaatteellisen toiminnan tärkeyttä.

Linjaerimielisyyksistä huolimatta Kätilöliitto kuitenkin hyväksyi yhdentymisen perusajatuksen. Neuvottelujen edetessä Kätilöliiton hallitus luonnehti maaliskuussa 1977 prosessin kulkua

Suomen Hammashoitajaliitto

H

ammaslääkärien hoitoapulaiset päättivät oman yhdistyksen perustamisesta Suomen Kouluhammaslääkäriyhdistyksen järjestämillä hammashoitajien peruskursseilla elokuussa 1959. Syntynyt järjestö sai myöhemmin nimekseen Suomen Hammashoitajat ry. Aluksi yhdistys oli lähinnä jäsentensä yhteydenpitojärjestö, mutta vuonna

38

1970 se liittyi TVK:n jäseneksi ja yhdistyksen tehtäviin lisättiin myös hammashoitajien edunvalvonta. Toimintaa modernisoitiin edelleen vuonna 1976, jolloin järjestön nimi muutettiin Suomen Hammashoitajaliitoksi uuden, kaksiportaisen organisaation mukaisesti. Liiton 14 paikallisyhdistyksessä oli vuonna 1982 noin 3 500 jäsentä, joista noin

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

tuhat työskenteli yksityissektorin palveluksessa.

Alkuvuosina hammashoitajien koulutuksen järjestäminen oli järjestön keskeinen tehtävä, sillä Kouluhammaslääkäriyhdistyksen ja joidenkin työnantajien tarjoama kurssimainen koulutus ei ollut riittävää. Koulutuskysymys saatiin ratkaistua vuonna 1966, jolloin järjestelmällinen

sanoin ”yhteiseen järjestöön ollaan menossa”.

Kätilöt uumoilivat, että hankkeessa päädyttäisiin kompromissiin rekisteröidyn kattojärjestön tai unionin perustamisen välillä, ja Kätilöliiton olisi tällöin tarkoin huolehdittava omien näkemystensä huomioon ottamisesta.69 Puheenjohtaja Leena Valvanne toivoi, ettei TVK käyttäisi pakkokeinoja TEHY-järjestöjen ”yhteensulattamiseksi” vaan että se ”soisi pienillekin järjestöille mahdollisuuden itsenäiseen olemassaoloon”.70 Apuhoitajaliitto ajoi vielä Kätilöliittoakin jyrkempää, omaa itsenäisyyttään korostavaa linjaa. Sen liittohallitus otti joulukuussa 1975 kantaa yhdentymiskysymykseen todeten, että yhteistyötä tulisi kehittää asteittain säilyttämällä entiset organisaatiot ja perustamalla niiden kattojärjestöksi Tehy ry. Apuhoitajien mielestä järjestöjen piti ensin sopia yhteisistä palkkaus-, koulutus- ja järjestöpoliittisista ohjelmista ennen kuin keskusteluja unionimallista kannattaisi jatkaa. Apuhoitajaliiton puheenjohtaja (1972–1981) Mirjam Timonen oli aikaisemmin lausunut omana kantanaan, ettei hän uskonut kaavaillun yhdentymisen toteutuvan ”ainakaan 50 vuoteen”.71

Suomen sairaanhoitajaliitto kannatti pitkään voimakkaasti unionimallin toteuttamista. Puheenjohtaja Toini Nousiainen korosti helmikuussa 1977 Sairaanhoitajapäivillä pitämässään puheessa, että terveydenhuoltohenkilöstö pystyi tehokkaaseen toimintaan oman ryhmäkohtaisen identiteettinsä säilyttäen yhdistymällä yhdeksi alan järjestöksi, ”jossa ammatillisten erityisryhmien toiminnalle luotaisiin toimintakanavat”. Nousiainen korosti, että terveydenhuoltoalan koulutuksen saanutta henkilöstöä oli jäseninä sellaisissa ammattijärjestöissä, jotka kuuluivat kaikkien kolmen julkisen sektorin pääsopijajärjestön alaisuuteen, minkä ohessa yksistään TVK:ssa oli seitsemän erillistä alan järjestöä. Tällainen hajaannus ei ollut hyväksi, koska voimat hukattiin keskinäiseen kilpailuun ja päällekkäiseen toimintaan, mikä taas heikensi edunvalvonnan edellytyksiä.72 Merkille pantavaa oli, ettei Nousiainen sitoutunut säilyttämään järjestöjen itsenäisyyttä yhdistymisen toteutuessa, vaan käytti väljempää ilmaisua puhuessaan ammattiryhmien tulevasta ammatillis-aatteellisesta toiminnasta yhdentyneen järjestön alaisuudessa.

Suomen Lääkintävoimistelijaliitto hammashoitajakoulutus alkoi Turun sairaanhoito-oppilaitoksessa. Koulutustarjonta koheni merkittävästi vuonna 1976, jolloin käynnistyi vuoden kestävä, ylempään hammashoitajatutkintoon johtava erikoishammashoitajakoulutus. Pääsyvaatimuksena oli hammashoitajan koulutus ja vähintään kahden vuoden käytännön kokemus alalta.

L

ääkintävoimistelijat perustivat vuonna 1943 ensimmäisen ammatillisen yhdyssiteensä Suomen Lääkintävoimistelijayhdistyksen.

Uuden järjestön alkuvuosien keskeinen tehtävä oli lääkintävoimistelijoiden ammatillisen koulutuksen aikaansaaminen.

Ta h d o n

asia

Yhdistyksen toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1971, jolloin 13 lääkintävoimistelijoiden alueellista yhdistystä hyväksyttiin Suomen Lääkintävoimistelijaliiton jäsenjärjestöiksi. Liiton jäsenmäärä oli vuonna 1982 noin 2 800.

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

39

Kaius Hedenström

Kätilöliiton toimisto 1970-luvun puolimaissa. Kätilöliiton suurehkossa kokoushuoneessa neuvottelevat vasemmalta toiminnanjohtaja Hilkka Heikkilä, jäsenkortiston hoitaja Ritva Grönroos, toimistonhoitaja Elsi-Maj Nordman sekä Marja Ahola, joka hoiti rintapumppujen vuokrausta osa-aikaisesti.

Suomen Kätilöliitto

S

uomen Kätilöyhdistysten keskusliitto perustettiin vuonna 1919 läänien kätilöyhdistysten kattojärjestöksi. Lääkärit vastasivat pitkään kätilöiden koulutuksesta, ja myös Kätilöliiton synnyn taustalla vaikutti äitiyshuollosta kiinnostuneita synnytyslääkäreitä, kuten Kätilölehden perustanut synnytys- ja lastentautiopin professori Gustaf Heinricius.

Kätilöliitolla oli merkittävä rooli siinä 1940-luvulta aina

40

1960-luvun lopulle jatkuneessa prosessissa, jonka myötä Suomeen luotiin korkeatasoinen, maailman huipulle yltänyt äitiyshuolto. Kätilökoulutus muuttui 1960-luvun lopulla liiton toiveiden mukaisesti sairaanhoitajapohjaiseksi. Vuoden 1972 kansanterveyslaki muutti kuitenkin siihen asti varsin itsenäisesti työskennelleiden kätilöiden ammattikuvaa merkittävästi.

Kunnankätilöt ja kunnalliset

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

terveyssisaret yhdistettiin terveydenhoitaja-ammattikunnaksi, ja virkanimikekin muuttui terveydenhoitajaksi.

Kansanterveyslaki rajoitti lisäksi kätilöiden mahdollisuuksia toimia yhtäläisesti sekä sairaalassa että avoterveydenhuollossa huolimatta käynnistetystä laajasta täydennyskoulutuksesta. Kätilöliitossa oli vuonna 1982 noin 1 800 jäsentä, jotka kuuluivat 17 alueelliseen kätilöyhdistykseen.

Pienemmät TEHY-toimikuntaan kuuluvat ammattijärjestöt – Kätilöliittoa ja Apuhoitajaliittoa siis lukuun ottamatta – puhuivat Sairaanhoitajaliiton puheenjohtajaa suoremmin yhteisjärjestön perustamisen tärkeydestä. Suomen Hammashoitajaliiton puheenjohtaja Hellevi Kanninen ja Suomen Laboratoriohoitajayhdistyksen puheenjohtaja Pirjo Erätuli pitivät vuonna 1978 erityisenä ongelmana eri järjestöjen turhaa päällekkäistyöskentelyä, joka oli voimavarojen tuhlausta. Kaikkein selkeimmin unionimallin puoltajaksi asettui Suomen Lääkintävoimistelijaliiton puheenjohtaja Heidi Paatero, jonka mielestä TEHY-yhteistyössä mukana olleiden järjestöjen piti mahdollisimman pian sopia yhteisen järjestön luomisesta yhteisten ammattiosastojen pohjalta. Ripeys oli Paateron mielestä tärkeää, koska yhteisjärjestön rakentaminen edellytti pitkäaikaista ja vaativaa työtä.

Hän muistutti myös siitä, että TEHY:n ulkopuolella oli alan työntekijäryhmiä, jotka mielellään olisivat osallistuneet yhteistyöhön, mutta eivät voineet sitä yhteistoimintasopimuksen mukaan tehdä.73 Paatero tarkoitti näillä sanoillaan Kunnallisvirkamiesliittoon yhä kuuluneita röntgen-

hoitajia ja lääkintävahtimestareita.

Yhteisen järjestön aikaansaamiseksi nähtiin paljon vaivaa. Tehy-puheenjohtajisto kutsui vuonna 1976 Suomen Lääkintävoimistelijaliiton järjestösihteeri Reijo Vilénin selvittämään järjestöjen toiveita ja mielipiteitä suunnitellusta yhteisjärjestöstä. Sairaanhoitajaliiton liittovaltuusto käsitteli keväällä 1977 Vilénin laatimaa terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyöjulistusta sekä malleja yhteisjärjestön muodostamiseksi. Julistuksessa uuden järjestön kantavaksi periaatteeksi todettiin ”toistensa työn kunnioittaminen, keskinäinen tasa-arvo ja solidaarisuus”: järjestössä tuli olla tilaa erilaisille ammatti-identiteeteille. Yhteisjärjestön perusyksikköinä olisivat olleet työpaikka- tai työnantajakohtaiset ammattiosastot, johon voisivat liittyä kaikki koulutetut terveydenhuoltoalan työntekijät. Lisäksi järjestön sisällä olisi toiminut ammatillisia jaostoja tai vaihtoehtoisesti TEHY:n yhteistyöjäsenet rekisteröityinä yhdistyksinä.

Vilén asetti tavoitteeksi vain yhden TVK:n jäsenenä olevan terveydenhuoltoalan järjestön, joka rakennettaisiin ”alhaalta ylöspäin” jo silloista epävirallista yhteistyötä hyödyntäen.74

Suomen Laboratoriohoitajayhdistys

S

uomalaisten laboratoriohoitajien ammatillinen järjestäytyminen alkoi tammikuussa 1958, jolloin Suomen Sairaalalaborantit ry perustettiin Helsingin Tieteellisten Seurojen talolla pidetyssä kokouksessa joensuulaisten laboratorioteknillisten apulaisten aloitteesta. Yhdistyk-

sen perustamisen taustalla oli laboratoriotyöhön suuntautuneiden teknillisten apulaisten koulutuksen käynnistyminen vuonna 1953. Uusi ammattikunta haluttiin koota yhteen ajamaan laboratorioapulaisten ammatillisia asioista sekä palkkauksen kohentamista.

Vuonna 1966 nimensä Suo-

Ta h d o n

asia

men Laboratoriohoitajayhdistykseksi muuttaneen järjestön jäsenmäärä kasvoi 1970-luvulla voimakkaasti kansanterveystyön ja sairaalalaitoksen kehityksen myötä: alkuvuosina yhdistyksellä oli runsaat sata jäsentä, mutta Tehyn perustamisen aikoihin jo noin 3 600.

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

41

Vaikka Sairaanhoitajaliiton liittovaltuusto hyväksyikin Vilénin suunnitelmat, totesi TEHYjärjestöjen puheenjohtajaryhmä elokuussa 1977, ettei yhteistä järjestöä voitu siinä vaiheessa rakentaa hänen esityksiensä pohjalle.

Apuhoitajaliitto kritisoi Vilénin ehdotusta toimintaohjelman puuttumisesta: esityksissä ei mainittu mitään olennaisista kysymyksistä, kuten edunvalvonnan tavoitteista sopimisesta eikä ylipäänsä tulevan järjestön tavoitteista.

Unionimalliin aikaisemmin myönteisesti suhtautunut Laboratoriohoitajayhdistys oli myös alkanut empiä. Sen mukaan periaate vain yhdestä alan järjestöstä TVK:n jäsenenä saattoi ajaa jotkin ammattiryhmät pakkotilanteeseen, ”joka ei myötävaikuta mahdollisimman laajaalaisen yhteisjärjestön syntymiseen”.75 Vilénin julistuksen seurauksena ajatus yhteisjärjestöstä tuli alan aktiivien yleiseksi keskustelunaiheeksi, vaikka hänen tekemänsä ehdotus sinänsä torjuttiinkin.76 Puheenjohtajat asettivat työryhmän valmistelemaan tulevan järjestön sääntöluonnosta.

Työryhmän jäseniksi nimitettiin Vilénin ohella Apuhoitajaliiton varapuheenjohtaja Mimmi Poutiainen, Sairaanhoitajaliiton osastopäällikkö Lea Alasilta-Hagman (jonka korvasi tammikuussa 1978 vt. osastopäällikkö Aulikki Littu) sekä Laboratoriohoitajayhdistyksestä järjestösihteeri Jukka Vainio.77 Sairaanhoitajaliitto totesi Vilénin esityksen kohtalosta, ettei TEHY-järjestöä voitu lähteä luomaan ”julistuksenomaisesti”: ”Järjestöt ilmeisesti haluavat loppuun saakka säilyttää itsellään ota tai jätä -tilanteen.”78 Sääntötyöryhmä laati sekä ”Terveydenhuoltoalan yhteisjärjestön” (TYJ) että sen ammattiosaston mallisäännöt, jotka valmistuivat toukokuussa 1978. Yhteisjärjestön sääntöehdotuksessa oli kuitenkin jätetty avoimeksi kohta, jossa oli tarkoitus mainita sen yhteydessä toimivista am-

42

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

matillisista jaostoista – eli käytännössä kyse oli valinnasta unionimallin ja kattojärjestön perustamisen välillä. Näin tehtiin, koska ”tähänastinen keskustelu ei ole antanut tarpeeksi viitteitä siitä millaiseen organisaatiomuotoon pyritään”.

Työryhmä esitti sen sijaan vaihtoehtoisia mahdollisuuksia: ensimmäisen mallin mukaan yhteisjärjestöön perustettaisiin toimialakohtaisia rekisteröimättömiä jaostoja, joiden tehtävänä olisi ollut toimia tietyn erikoisalan työntekijöiden yhdyssiteenä sekä seurata alansa kehitystä. Toinen malli rakentui ajatukselle, että jaostot olisivat rekisteröityjä yhdistyksiä. Siinä tapauksessa yhteistyöjärjestöt olisivat jatkaneet toimintaansa, mutta typistettyinä jaostotyyppisinä ammatillisina järjestöinä. Kolmannessa mallissa yhteistyöjärjestöt olisi lakkautettu rekisteröityinä yhdistyksinä, mutta ne olisivat jatkaneet jaostoina.79 Sääntötyöryhmän esittämät mallit olivat näin hieman uudelleen muotoiltuja versioita aikaisemmista sihteerityöryhmän ehdotuksista.

Työryhmän mielestä kaikissa ratkaisumalleissa oli etujen ohella myös omat ongelmansa.

Ammattiryhmillä odotettiin olevan vaikeuksia jakautua ensimmäisessä mallissa ehdotettuihin kuuteen jaostoon (toimenpide-, avoterveydenhuolto-, vanhustenhuollon ja mielenterveyshuollon jaostot sekä kliininen ja hallintojaosto).

Toisen mallin haittapuolena nähtiin byrokraattinen raskaus, minkä lisäksi liittojen toimiminen jaostoina saattoi johtaa siihen, etteivät ne ehkä kyenneet ajamaan ”kaikkia erityisalojen tarpeita”. Sen taas oletettiin johtavan siihen, että rekisteröityjen jäsenjärjestöjen rinnalle olisi pitänyt perustaa jaostoja ensimmäisen mallin mukaisesti. Kolmannen mallin hankaluutena oli sen kalleus.80 TEHY-yhteistyössä mukana olleista järjestöistä viisi – Sairaanhoitajaliitto, Lääkintävoimistelijaliitto, Lastenhoitajaliitto, Hammas-

hoitajaliitto ja Laboratoriohoitajaliitto – piti luonnoksia pääosin tyydyttävinä. Kätilöliitolle nämä hahmotelmat eivät kuitenkaan kelvanneet, ja Apuhoitajaliitto ei puolestaan ottanut niihin lainkaan kantaa.81 Suurin TEHY-toimikunnan järjestöistä, Sairaanhoitajaliitto, alkoi vuonna 1979 jo saada tarpeekseen yhdentymishankkeen hitaasta etenemisestä. Puheenjohtaja Nousiainen kuvaili julkisuudessa hieman turhautuneeseen sävyyn hanketta ”Iisakin kirkon rakentamiseksi”. Nousiaista saattoivat harmittaa yhteistyöjärjestöjen perustaman, edunvalvonnan hoitamista uudessa järjestössä selvitelleen työryhmän työskentelyn vaikeudet. Apuhoitajaliitto oli jättänyt sen neuvottelu- ja palkkausperusteita sekä työaikakysymyksiä käsitelleeseen raporttiin eriävän mielipiteensä palkkaperusteiden selvittämisestä. Sairaanhoitajaliiton kesällä 1979 pidetty liittokokous päätti perustaa yhteisjärjestön niiden TVK:n terveydenhuoltoalan järjestöjen kanssa, jotka olivat valmiit yhdentymään ja muille järjestöille varattiin mahdollisuus liittyä yhteisjärjestöön silloin kuin sitä halusivat. Syntynyttä kokonaisuutta kutsuttiin TVK-lehdessä ”tynkätehyksi”.82 Sairaanhoitajaliiton linjoilla olivat Lastenhoitajaliitto ja Lääkintävoimistelijaliitto, joiden liittokokoukset valtuuttivat vuonna 1979 hallituksensa jatkamaan yhdentymisneuvotteluja.

Samalla tavoin menettelivät vuosina 1978– 1979 muutkin TEHY-toimikunnan yhteistyöjärjestöt Apuhoitajaliittoa lukuun ottamatta.83 Yhteisen lehden valmistelua ja sääntöluonnosten viimeistelyä varten perustettiin elokuussa 1979 työryhmät, jotka jättivät saman vuoden joulukuussa raporttinsa puheenjohtajakokouksen käsiteltäväksi.84 Yhteistyöjärjestöistä Kätilöliitto ja Lääkintävoimistelijaliitto olivat jo hyvissä ajoin ilmoittaneet säilyttävänsä omat lehtensä

tulevan Tehy-lehden rinnalla.85 Tulevan yhteisjärjestön organisaatiomalli ratkaistiin loppuvuoden 1979 kuluessa TEHYtoimikuntaan kuuluneiden liittojen neuvotteluissa. Vielä lokakuussa 1979 sääntötyöryhmä esitti mallia, jossa silloiset ammattikuntakohtaiset järjestöt olisivat yhteisjärjestön perustamisen jälkeen voineet jäädä keskusjärjestöjen ulkopuolella toimiviksi ammatillis-aatteellisiksi yhdistyksiksi, joiden keskeisiä tehtäviä olisivat olleet opinto- ja koulutustilaisuuksien järjestäminen sekä alansa kansainvälisten suhteiden ylläpitäminen. Näissä kaavailuissa yhteisjärjestöön olisi luotu organisatoriselta asemaltaan valio- tai neuvottelukuntia muistuttavia jaostoja, joiden oli tarkoitus taata ”terveydenhuollon eri osa-alueilla työskentelevien jäsenten asiantuntemuksen kanavoiminen päättävien elinten käyttöön”. Työryhmän mielestä ainakin sairaala-, kansanterveys-, sosiaalihuollon ja hallinnollisen jaoston perustaminen oli tarpeen.86 Valinta unioni- ja kattojärjestömallin välillä oli vaikea, sillä erityisesti Kätilöliitto vastusti ehdottomasti unionimallia sen kaikissa muodoissaan. Suuri ja vaikutusvaltainen Sairaanhoitajaliitto piti puolestaan yhteisjärjestön synnyn ehtona sitä, että kaikki TVK:n terveydenhuoltoalan liitot saataisiin siihen mukaan.

Liittojen kannanottojen perusteella päädyttiin lopulta ratkaisuun, ettei yhtä ja ainoaa unionia perustettaisi, vaan uuden järjestön muodostaisivat itsenäiset, ammatillis-aatteellisella pohjalla työtään jatkavat yhteistyöjäsenet.

Lopullisesti unionimalli kuopattiin joulukuun 1979 lopulla, jolloin puheenjohtajakokouksen hyväksymässä sääntöehdotuksessa todettiin yksiselitteisesti, että kaavaillun yhdentymissopimuksen allekirjoittaneet järjestöt liittyisivät Terveydenhuoltoalan ammattijärjestön yhteistyöjäseniksi.87

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

43

Parin vuoden loppurutistus Yhdentymissopimus syntyy – ilman Apuhoitajaliittoa

44

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

Stig Nordvik / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

U

uden yhteisen etujärjestön perustamisesta antoivat kirjallisen vahvistuksen Suomen Hammashoitajaliitto, Suomen Kätilöliitto, Suomen Laboratoriohoitajayhdistys, Suomen Lastenhoitajaliitto, Suomen Lääkintävoimistelijaliitto ja Suomen sairaanhoitajaliitto allekirjoittamalla yhdentymissopimuksen 19. tammikuuta 1980. Sopimuksessa sovittiin, että uuden järjestön perusyksiköksi tulisi ”työnantajakohtainen ammattiosasto”, eli kuntien ja kuntainliittojen sekä valtion ja yksityisten palveluksessa olevat liittyisivät kukin omiin osastoihinsa. Ammattiosastot ja piiriyhdistykset oli tarkoitus perustaa vuoden 1981 aikana, minkä vuoden alusta myös uuden ammattijärjestöjen lehden oli määrä alkaa ilmestyä. Terveydenhuoltoalan ammattijärjestön tärkeimpiä tehtäviä kuvattiin TVK-lehdessä vaikuttavalla luettelolla: ”peruspalkkatason kohottaminen, työajan lyhentäminen, demokratian edistäminen työyhteisössä sekä ammattija täydennyskoulutuksen kehittäminen”. Järjestöjen yhteinen jäsenmäärä oli allekirjoitushetkellä noin 45 000.88 Suomen Apuhoitajaliitto ei ollut allekirjoittajien joukossa. Järjestön edustajat eivät olleet osallistuneet viimeisen vaiheen yhdentymisneuvotteluihin, koska liittokokous tyrmäsi kesällä 1979 yksimielisesti ajatuksen liittymisestä perustettavaan yhteistyöjärjestöön. Tehyyhteistyöjulistuksen allekirjoittamisesta syntyi Apuhoitajaliitossa enemmän keskustelua, sillä liiton hallitus joutui tammikuussa 1980 äänestämään asiasta. Äänin 12–3 apuhoitajien etu-

järjestö päätti jättäytyä yhteistyöjulistuksen ulkopuolelle ”koska liittohallituksella ei ole siihen [allekirjoittamiseen] valtuuksia ja koska koko organisaatioselvitystyö on liiton päättävien elinten päätösten perusteella vielä kesken”.

Kuuden terveydenhuoltoalan ammattijärjestön yhteistyösopimuksen allekirjoituksen jälkeen 19. tammikuuta 1980 oli juhlan aika. Lasia kilistävät Toini Nousiainen, jonka takana Kaija Kattelus; vasemmalta Markku Luotonen, Maija Yli-Maunula, Ritva Loukkaanhuhta, Yrjö Sarvikas ja Anna-Liisa Piipari. Edessä selin Alli Haapoja (oik.) ja Outi Ojala.

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

45

Lauri Kautia / Suomen sairaanhoitajaliiton arkisto

Terveydenhuoltoalan työpaikoilla yleinen esimies-alainen -asetelma on luonut jännitteitä sairaanhoitajien ja apu/perushoitajien edunvalvontatyön välille. Sairaanhoitaja Leena Haili antaa 1960-luvun lopulla ohjeita työryhmäänsä kuuluville apuhoitajille Anja Saukkoselle ja Liisa Katajalle Hyksin sisätautiosastolla.

Liiton varapuheenjohtaja Maiju Ruotsalainen, liittohallituksen jäsen Anja Sandgren ja varajäsen Airi Seppä ilmaisivat eriävän mielipiteensä päätökseen. Apuhoitajaliiton sisällä oli näin ollen vähemmistö, joka olisi ollut valmis TEHYyhteistyön tiivistämiseen.89 Sairaanhoitajaliitossa apuhoitajien ratkaisua kommentoitiin kitkerään sävyyn: sitä pidettiin koko terveydenhuoltohenkilöstön ja samalla myös apuhoitajien edunvalvonnan tehostamista vaikeuttavana toimenpiteenä.90 Tämä välipäätös ei vielä merkinnyt lopullista ratkaisua. Apuhoitajia hiersi käydyissä

46

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

neuvotteluissa ”Terveydenhuoltoalan Ammattijärjestön” – jota alettiin pian kutsua nimellä Tehy – perustamisesta kolme kysymystä, joihin se toivoi saavansa vastauksen perustamissopimuksen allekirjoittaneilta järjestöiltä.

Apuhoitajaliitto tiedusteli niiltä helmikuussa 1980, miten ne suhtautuivat liiton vaatimukseen apuhoitajien ja ”opistotasoisten” – eli sairaanhoitajien – palkkaluokkaeron kaventamisesta siten, että ero olisi enintään kaksi palkkaluokkaa silloisen neljän palkkaluokan sijaan. Apuhoitajia kiinnosti myös tietää, miten paljon ja millä perustein kaavailtuun Te-

hyyn liittyvien järjestöjen tuli sijoittaa varojaan uuden järjestön perustamiseen. Kolmannessa kysymyksessä apuhoitajat tiedustelivat, miten allekirjoittaneet tahot suhtautuivat heidän vaatimukseensa terveydenhuollon virkarakenteen muuttamisesta kaksiportaiseksi siten, että henkilöstörakenteen painopistettä siirrettäisiin ”koulutasoisen henkilöstön” eli apuhoitajien suuntaan. Tällaisessa rakenteessa olisi eroteltu toisistaan perushoito- ja erikoishenkilökunta.91 Nämä kysymykset olivat vaikeita Sairaanhoitajaliitolle, joka halusi, että apu- ja sairaanhoitajaammattien välillä säilyisivät ”asialliset” – eli siis entisenlaiset – palkkaerot.92 Koska näistä asioista ei päästy sopuun, Apuhoitajaliiton liittovaltuusto päätti huhtikuussa 1980, että järjestö jatkaisi itsenäisenä järjestönä TVK:ssa ja TVK-V:ssä. Äänin 30–10 syntynyt ratkaisu turvasi enemmistön mielestä parhaiten liiton jäsenkunnan edunvalvonnan hoitamisen sekä sen yhtenäisyyden säilymisen. Päätöksen mukaan liitto halusi tästä huolimatta kehittää aktiivisesti yhteistyötä rakenteilla olleen Tehyn kanssa. Apuhoitaja-lehdessä lopputulosta kommentoitiin odotetuksi ja toivottiin, että apuhoitajien rivejä hajottaneen kysymyksen tultua ratkaistuksi voitaisiin rivit taas tiivistää yhtenäisiksi.93 Lopullisesti noin 21 000 jäsenen Apuhoitajaliitto jättäytyi Tehyn perustamisen ulkopuolelle keväällä 1981 seuraavassa liittokokouksessaan liittohallituksen esityksen mukaisesti. Jäsenistön enemmistö ei halunnut järjestönsä liittyvän Tehyyn, ja liittokokous oli asiassa yksimielinen.

Yksimielisyys kokoussalissa oli kuitenkin vain muodollista, sillä noin neljännes liittovaltuuston 40 jäsenestä ilmoitti edelleen kannattavansa Tehyyn liittymistä. Liittokokouksessa liiton puheenjohtajakisasta kesken kaiken vetäytynyt Maiju Ruotsalainen kertoi kuuluvansa tähän joukkoon. Apuhoitajaliitto jätti lisäksi päätökseensä pienen takaportin liittäessään päätös-

lauselmaansa toteamuksen, että liitto ”pysyy tässä vaiheessa itsenäisenä”. Apuhoitajat olivat jo parin vuoden ajan kehittäneet oman liittonsa organisaatiota ja ryhtyneet perustamaan ammattiosastoja aikaisempien paikallisyhdistysten sijaan. Niiden rekisteröinti tuli mahdolliseksi vuoden 1981 liittokokouksessa tehdyn sääntömuutoksen ansiosta. Eroavan puheenjohtajan Mirjam Timosen mukaan Apuhoitajaliitto oli valmistautunut olemaan itsenäinen ammattiliitto.94 Päätös oli Tehyä rakentaville järjestöille odotettu: usko apuhoitajien saamisesta yhteiseen järjestöön oli jo menetetty.95 Apuhoitajat epäilivät edunvalvontansa vaikeutuvan uudessa järjestössä, jonka jäsenistöstä sairaanhoitajat muodostaisivat enemmistön. Erityisesti ammattikuntaa epäilytti se, että uuteen Tehyyn tulisivat kuulumaan myös esimiesasemassa olevat sairaanhoitajat. Apuhoitajaliitto uskoi pystyvänsä huolehtimaan itsenäisenä järjestönä paremmin jäsentensä eduista. Liiton puheenjohtaja Salme Pihl listasi järjestönsä kannan perusteiksi palkkapoliittiset, koulutuspoliittiset ja terveydenhuoltoalan henkilökuntarakenteelliset syyt. Hänen mukaansa ammattikuntien palkkaeroista ei syntynyt yhdentymisneuvotteluissa yhteisymmärrystä. Apuhoitajat pitivät itseään alipalkattuina verrattuna sairaanhoitajiin, sillä apu- ja sairaanhoitajien työtehtävät olivat heidän mielestään ajan myötä samankaltaistuneet. Apuhoitajaliitto pyrki kuromaan umpeen ammattikuntien palkkauksen eroa ainakin kahden palkkaluokan verran. Tehyyn liittyminen olisi myös edellyttänyt, että Apuhoitajaliitto olisi luopunut terveydenhuollon virkarakenteen muuttamisvaatimuksestaan. Pihl korosti kuitenkin, ettei hänen johtamansa liitto ollut riidoissa muodostumassa olleen Tehyn kanssa, vaan se teki edelleen yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa: niiden keskinäinen yhteistyösopimus oli yhä voimassa.96

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

47

Tehyn arkisto

Vanhan ajan terveyssisaren työssä ei tunnettu kiinteitä työaikoja, vaan kunnan terveystalolta lähdettiin potilaan luo vuodenajasta riippuen polkupyörällä tai suksilla. Terveyssisar 1940-luvulla kotikäynnillä lääkintälaukkuineen.

48

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

Terveydenhoitajat omille teilleen Toinenkin merkittävä terveydenhuollon työntekijäryhmä jättäytyi pois tiivistyvästä Tehyyhteistyöstä monien vaiheiden jälkeen. Terveydenhoitajien ammattikunnalla oli Suomessa perinteisesti lujat siteet sairaanhoitajiin. Vanhan ajan terveydenhoitajattaret olivat peruskoulutukseltaan sairaanhoitajattaria, ja terveydenhoitajattarien oma yhdistys, Suomen Sairaanhoitajatarliiton Terveydenhoitajatarjaosto ry. syntyi vuonna 1938 – kuten yhdistyksen nimikin jo kertoo – osaksi Sairaanhoitajatarliittoa. Tätä yhteyttä korosti vielä se, että jaoston jäsenen oli oltava myös Sairaanhoitajatarliiton jäsen.97 Tämän yhdistyksen nimi muuttui ammattinimikkeen uudistuessa vuonna 1945 Suomen Terveyssisaryhdistykseksi ja vuonna 1972 Suomen terveydenhoitajayhdistykseksi; sen nykyinen nimi Suomen Terveydenhoitajaliitto (STHL) otettiin käyttöön vuonna 1975. Nimenmuutoksista huolimatta ammattijärjestö kuului edelleen Sairaanhoitajaliittoon, ja terveydenhoitajat olivat yhä 1970-luvulla kummankin järjestön jäseniä.98 Terveyssisarten ja Suomen sairaanhoitajaliiton suhteet alkoivat kuitenkin viiletä 1960luvun puolivälissä, kun terveyssisaret kokivat oman edunvalvontansa sujuvan yhä heikommin Suomen sairaanhoitajaliiton kautta. Valtion virka- ja työehtosopimusjärjestelmän syntyminen vuonna 1970 teki Suomen Terveyssisaryhdistyksen edunvalvonta-asioissa yhä riippuvaisemmaksi Sairaanhoitajaliitosta, koska yhdistykseltä puuttuivat sopimusoikeudet eikä virkamiehiin ja kansanedustajiin voitu enää entiseen tapaan olla suoraan yhteydessä. Sopimusoikeuksia ei tosin ollut Sairaanhoitajaliitollakaan, mutta sillä oli sentään vahva ase-

ma keskusliitto TVK:ssa ja neuvottelujärjestö TVK-V:ssä: liiton puheenjohtaja Nousiainen toimi vuodesta 1965 TVK:n toisena varapuheenjohtajana ja vuodesta 1976 TVK-V:n ensimmäisenä varapuheenjohtajana.99 Terveydenhoitajien tyytymättömyys Sairaanhoitajaliiton harjoittamaan edunvalvontaan sai STHL:n 1970-luvun puolivälistä kartoittamaan eri edunvalvontajärjestöjen sille tarjoamia mahdollisuuksia. TVK:n tavoitteena oli koota jäseninään olevat terveydenhuoltoalan järjestöt yhdeksi kokonaisuudeksi. Niinpä keskusjärjestö asettui sille kannalle, että STHL:n jäsenten edunvalvonta tuli edelleen hoitaa Sairaanhoitajaliiton kautta, eikä se ollut halukas ottamaan terveydenhoitajien yhdistystä suoraan jäsenekseen. Koska Akavankaan jäsenjärjestöksi ei ollut mahdollista liittyä, päätti STHL tiivistää yhteistyötään Sairaanhoitajaliiton kanssa solmimalla sen kanssa keväällä 1977 yhteistyösopimuksen. Sen nojalla perustetussa yhteistyötoimikunnassa ei kuitenkaan voitu käsitellä edunvalvontaan liittyviä kysymyksiä, koska Sairaanhoitajaliiton mielestä terveydenhoitajat olivat yhteisen peruskoulutuksen vuoksi erikoistuneita sairaanhoitajia eivätkä varsinainen itsenäinen ammattikunta. Terveydenhoitajien tulkinnan mukaan he olivat terveydenhuollon tutkinnon suorittaneita henkilöitä, jotka olivat saaneet ehkäisevän terveydenhuollon koulutuksen. Tämä perusristiriita aiheutti kitkaa näiden ammattiryhmien välille.100 STHL jäi lopulta myös Tehy ry:n ulkopuolelle.

Sen ja Sairaanhoitajaliiton välisessä yhteistyösopimuksessa oli sovittu, että terveydenhoitajat saisivat nimittää edustajansa Sairaanhoitaja-

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

49

liiton uutta järjestöä suunnittelevaan neuvottelijaryhmään. Uuden yhteistyöjärjestön suunnittelu eteni kuitenkin toiselta pohjalta kuin yhteistyösopimuksessa oli sovittu, minkä vuoksi Sairaanhoitajaliitto ei kutsunut STHL:n edustajaa neuvotteluryhmään. Sopimuksessa todettiin, että terveydenhoitajilla oli oikeus omaan neuvottelijaan ”ryhdyttäessä suunnittelemaan ammattiryhmien vaikutuskanavia ja organisaatioyksiköitä tulevan terveydenhuoltoalan yhteistyöjärjestön organisaatioon”.101 Tekstissä siis oletettiin, että uusi järjestö rakentuisi unionimallin pohjalle, mikä vielä sopimuksen allekirjoitushetkellä oli vahva ehdokas organisaation pohjaksi. Koska tehyläisten järjestöjen enemmistö päätyi kuitenkin lopulta kattojärjestömallin kannalle, jossa yhteistyöjäsenet jatkoivat toimintaansa ammatillis-aatteellisella pohjalla, ei uusia rakenteita – kuten unionimallissa kaavailtuja jaostoja – ryhdytty synnyttämään. Sairaanhoitajaliitto torjui keväällä 1980 myös STHL:n pyynnön päästä perustettavan terveydenhuoltoalan ammattijärjestön yhteistyöjäseneksi samoin oikeuksin kuin yhdentymissopimuksen allekirjoittaneet järjestöt. Liitto vetosi vastauskirjeessään Terveydenhuoltoalan ammattijärjestön sääntöluonnokseen, jossa yhteistyöjäseniksi oli listattu vain TEHY-yhteistyön perustajajäsenet, joiden asemaa oli haluttu korostaa. Tulevan järjestön liittovaltuusto saattoi toisaalta tulevaisuudessa hyväksyä uusia yhteistyöjäseniä, ”mikäli uusia ammattiryhmittymiä tulee järjestön piiriin”.102 Virkkeen sanamuoto oli tarkkaan harkittu, sillä Sairaanhoitajaliittohan ei nimenomaan pitänyt terveydenhoitajia itsenäisenä ammattikuntana.

Tämän Sairaanhoitajaliiton päätöksen seurauksena STHL irtisanoi yhteistyösopimuksen vuoden 1981 alusta lähtien ja alkoi muutenkin irtautua Sairaanhoitajaliitosta. Tehyläiset järjestöt painottivat, että terveydenhoitajien etujärjestön asema olisi mahdollista virallistaa Sai-

50

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

raanhoitajaliitossa Tehyn perustamisen jälkeen, sillä ”terveydenhoitajat voisivat yhdistyksenä liittyä yhteistyöjäsen Sairaanhoitajaliittoon”.

Yhteistä säveltä yritettiin saman vuoden aikana löytää Sairaanhoitajaliiton, STHL:n ja TVK:n yhteisissä neuvotteluissa, mutta sopuun ei päästy.

Näin alkoi terveydenhoitajien joukkopako Sairaanhoitajaliitosta: yksistään vuonna 1981 järjestöstä erosi noin 700 terveydenhoitajaa, joita oli liitossa jäsenenä vuoden päättyessä vielä noin 2 100.103 TVK-V ja Sairaanhoitajaliitto yrittivät vielä vuoden 1982 alussa saada terveydenhoitajia jäämään entisten kattojärjestöjensä yhteyteen, mutta tuloksetta. STHL ja Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto STTK solmivat 24. tammikuuta 1982 yhteistyösopimuksen, jonka mukaan STHL valvoi jäsentensä etuja yhdessä STTK:n kanssa, joka antoi terveydenhoitajien käyttöön muun muassa lakimies- ja tutkimuspalvelunsa.104 Sairaanhoitajaliitto kummeksui tuoreeltaan terveydenhoitajien etujärjestöksi julistautuneen STHL:n ratkaisua, koska STTK:lla ei ollut valtio- ja kuntasektoreilla pääsopijaoikeutta.

Niinpä keskusjärjestö ei voinut neuvotella terveydenhoitajien palkoista ja työoloista, vaan se saattoi ainoastaan liittyä muiden solmimaan sopimukseen. Yhteistyösopimuksessa mainittiin myös, että STHL:n jäsenten edunvalvonta hoidettaisiin yhteistyössä Kuntien Teknisten Keskusjärjestö KTK:n kanssa. Tehyssä ratkaisua pidettiin mahdottomana, sillä KTK:lla ei sen mukaan ollut oikeutta puhua terveydenhoitajien puolesta julkissektorilla. Kummastusta herätti myös se, että terveydenhoitajat liittoutuivat miesvaltaisista teollisuusliitoista koostuvan edunvalvontajärjestön kanssa. Tehy-lehdessä tapahtunutta kommentoitiin happamasti otsikoidulla artikkelilla: ”Yksinäiselle kelpaa outokin seura: levoton Terveydenhoitajaliitto lepää nyt STTK:n suojissa”. STHL:n päätöksen

jälkeenkin Sairaanhoitajaliiton jäseniksi jäi kuitenkin yhä merkittävä määrä terveydenhoitajia – joskaan tarkka määrä ei tuntunut olevan kenenkään tiedossa. Kuvaavaa järjestöjen välisille tulehtuneille suhteille oli, että STHL:n mukaan Tehyssä oli syksyllä 1983 vain noin

300 terveydenhoitajajäsentä, kun taas Tehyn mielestä heillä oli ”tuhansia” terveydenhoitajia jäsenrekistereissään. Keskusjärjestötasolla ratkaisu synnytti kitkaa, sillä TVK piti STTK:n tekemää sopimusta jäsenkalasteluna omissa vesissään.105

Tehyn arkisto

Yksinkertaisen tehokkaat Tehyn perustamiseen liittyvät kampanjajulisteet ovat jääneet monen varttuneemman tehyläisen mieleen.

Perustamisintoa ja suuria toiveita Terveydenhuoltoalan etujärjestöt ryhtyivät vuonna 1981 luomaan yhteisen järjestön perustaa yhdentymissopimuksen mukaisesti. Alun perin ensimmäiset ammattiosastot oli tarkoitus perustaa Lappiin, josta käsin edettäisiin etelään.

Suomen vanhin tehyläinen ammattiosasto, Jyvässeudun ammattiosasto Jyväskylässä, perustettiin kuitenkin Keski-Suomen sydämeen 1. helmikuuta 1981. Toisen sijan valtasi Oulun yliopistollisen keskussairaalan (OYKS) henkilökunta, joka sai aikaan yli tuhatjäsenisen ammattiosaston.106

Ammattiosastojen perustamista suunnitteli 26 keskussairaalapiireittäin muodostettua työryhmää. Tehtävän helpottamiseksi käynnistettiin järjestökampanja, jonka keskeinen tavoite oli saada kaikki perustajajärjestöjen jäsenet liittymään vielä vuoden 1981 puolella Tehyn ammattiosastoon. Asiasta muistuttaminen oli tärkeää, sillä paikoin jäsenistö oli liittymässä liian hitaasti uusiin osastoihin. Kampanjan toinen päämäärä oli tehdä Tehyä tunnetuksi niin päättäjille kuin suurelle yleisöllekin. Yksinkertaisen Liity! -tunnuksen turvin toteutetussa

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

51

kampanjassa korostettiin, että vain kyseisen vuoden aikana jäseneksi liittynyt pääsi osallistumaan kevään 1982 vaaleihin, joissa valittiin edustajat Tehyn ensimmäiseen liittokokoukseen. Palkansaajajärjestön tekemäksi Liity! oli sangen mittava lajissaan, sillä siihen kuului yksitoista televisiomainosta, jotka esitettiin marrasjoulukuussa 1981. Tuhannelle järjestöaktiiville lähetettiin myös tietopaketti, jossa selvitettiin Tehyn perustamisen taustoja, sen organisaatiota ja ”Kerroin Toini Nousiaiselle, että sääntöjä sekä annettiin peolen perustavassa rustietoa työmarkkinatoikokouksessa minnasta. Lisäksi kentälle ehdolla Tehyn jaettiin julisteita ja tarroja, ensimmäiseksi ja kampanjaa vauhditettiin puheenjohtajaksi. vielä lehtikirjoittelullakin.107 Toini hymyili vinosti Tehyläisten ammattiosaskuullessaan tojen perustamista pyrittiin tämän ja kiitti helpottamaan tiedottamaltiedosta.” la Tehy-lehdessä järjestöjen Maija Anttila jäsenistölle, miten uusiin osastoihin voitiin liittyä sekä missä ja milloin asiaan liittyviä tiedotustilaisuuksia järjestettäisiin. Ensimmäisessä lehden numerossa Sairaanhoitajaliiton järjestösihteeri Soile Tammisto muistutti osastoon liittymisen tärkeydestä, koska edustajat Tehyn perustavaan liittokokoukseen valittaisiin piiriyhdistyksittäin sillä perusteella, kuinka monta jäsentä niiden alueilla toimivissa ammattiosastoissa olisi vuoden 1981 päättyessä. Avainasemassa olleita keskussairaalapiirityöryhmien jäseniä koulutettiin erikseen huolehtimaan ammattiosastojen käytännön perustamisesta. Laaditun aikataulun mukaan yhteistyöjärjestöjen entiset ammattiosastot korvaavat 320 uutta ammattiosastoa piti perustaa toukokuun 1981 loppuun mennessä, ja näin tapahtuikin.108 Ammattiosastoilla sekä Tehyn luottamusjohdolla ja työntekijöillä tuli olemaan päävastuu edunvalvonnan hoitamisesta, mutta myös vä-

52

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

liportaan eli piiriyhdistysten panosta tarvittiin.

Sairaanhoitajaliiton järjestöosaston osastopäällikkö Lea Alasilta-Hagmanin mukaan Tehyn piiriyhdistykset tulisivat olemaan luonteeltaan ”ammattiosastojen yhteistyöelimiä”. Vaikka piiritason toiminta jatkuisikin järjestöfuusiosta huolimatta, tarjosi yhteenliittyminen mahdollisuuden purkaa järjestöjen päällekkäisiä rakenteita ja järkiperäistää taloudenhoitoa. Vanhasta toimintatavasta pyrittiin tietoisesti irtautumaan myös nimikkeitä muuttamalla. Sairaanhoitajaliiton piirisihteerit siirtyisivät Tehyn palvelukseen aluesihteereiksi, ja heidän työpaikkanaan olisi aluetoimisto piiritoimiston sijaan.109 Näiden muutosten taustalla oli myös halu välttää sen käsityksen syntymistä, että Tehy olisi vain uudelleen organisoitunut Sairaanhoitajaliitto. Kaikkiaan vuoden 1981 mittaan syntyi 15 piiriyhdistystä, joista 14 oli alueellisesti rajattu keskussairaalapiirien mukaan ja yksi kattoi valtakunnallisesti kaikki ruotsinkieliset ammattiosastot.110 Yhteisessä lehdessä korostettiin luonnollisesti Tehyn perustamisesta terveydenhuoltohenkilöstölle ja koko TVK-laiselle toimihenkilöliikkeelle koituvia etuja. Hajanaiseen TVK:n järjestökenttään saataisiin ”lisäryhtiä”, kun 48 000 terveydenhuoltoalan toimihenkilöä koottaisiin saman katon alle. Lehdessä muistutettiin, että TVK:n vanha tavoite kerätä sopimusaloittain jäsenliittoja suuremmiksi kokonaisuuksiksi oli onnistumassa vain terveydenhuollon henkilökunnan osalta. Tehyn synnyn oletettiin selkiyttävän TVK:n julkisen puolen yhteistyötä ja tehostavan sektorin järjestöjen yhteisesiintymistä. Koulutetun hoitohenkilökunnan yhteisellä kattojärjestöllä riitti kyllä yhteisiä tavoitteita ”palkkauksen korjaamisesta työelämän demokratisointiin”.111 Tehyyn asetettiin hoitohenkilöstön ja yhteistyöjärjestöjen keskuudessa suuria toiveita.

Uuden järjestön toivottiin erityisesti kykene-

Klaus Valavuori

Lea Alasilta-Hagman (vasemmalla) ja Irkka Pendolin jättämässä Tehyn perustamisasiakirjat yhdistysrekisteriin.

vän korjaamaan terveydenhuoltoalan alhaista palkkatasoa. Yksityissektorilla työskentelevien ongelmat olivat oma lukunsa: toisin kuin monilla muilla aloilla, ei terveydenhuoltoalan työntekijä ansainnut yksityisen työnantajan leivissä sen paremmin kuin julkisella puolellakaan.

Pulmina olivat työolojen kirjavuus sekä työvoiman jakautuminen pieniin yksiköihin, mikä vaikeutti edunvalvontatyötä. Yksityiset työnantajat olivat usein myös järjestäytymättömiä

eikä valtakunnallista työehtosopimustakaan ollut kaikilla työntekijäryhmillä. Laboratoriohoitajayhdistyksen puheenjohtajan Pirjo Erätulen mukaan yhdistyksen jäsenistä työskenteli vain neljännes yksityisten laboratorioiden ja terveysasemien palveluksessa, mutta tämän neljäsosan edunvalvonnasta huolehtiminen oli työläämpää kuin koko muun jäsenistön. Tehyn synnyn uskottiin helpottavan näiden ongelmien ratkomista.112

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

53

Stig Nordvik

Jonoa Tehyn Hyksin ammattiosastojen äänestysuurnalla Helsingissä huhtikuussa 1982. Vaalitoimitusta valvovat vasemmalta laboratoriohoitaja Outi Rautio sekä sairaanhoitajat Rauno Vesivalo, Hannu Vuorisaari ja Leena Kettunen.

Toiveiden ohella tuleva järjestöfuusio herätti myös muita mietteitä. Tehy-lehdessä pohdittiin, millä tavoin TVK:n ja TVK-V:n järjestöllinen tilanne muuttuisi kesästä 1982 lähtien. Uusi yhteinen etujärjestö aiheuttaisi voimatasapainon muutoksia TVK:n sisällä, minkä vuoksi sen perustamista ei katsottu toimihenkilöjärjestöjen keskuudessa pelkästään hyvällä. Keskusjärjestön perinteisesti vahvat jäsenliitot, Virkamiesliitto ja Kunnallisvirkamiesliitto, joutuisivat sopeutumaan siihen, että niiden rinnalla oli nyt voimakas naisvaltainen terveydenhuoltoalan

54

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

etujärjestö. Kunnallisvirkamiesliiton kannalta Tehyn perustaminen oli erityisen huolestuttavaa kehitystä, sillä sen jäsenenä olivat muun muassa noin 2 000 jäsenen Suomen Röntgenhoitajayhdistys sekä Suomen Lääkintävahtimestarit ja Sairaankuljettajat ry. KVL pelkäsi aikaisempien kokemustensa perusteella, että nämä järjestöt ryhtyisivät hakeutumaan Tehyn yhteistyöjärjestöiksi.113 Hankaluuksia oletettiin syntyvän myös siitä, että Tehyn ja sen ulkopuolelle jättäytyneen Apuhoitajaliiton oli syytä jatkossakin pyrkiä laa-

timaan yhteisiä virka- ja työehtosopimustavoitteita. Muussa tapauksessa järjestöt ajautuisivat TVK-V:n päättävissä elimissä ”kilpalaulantaan, joka ei hyödytä ketään”. Tehystä uskottiin toisaalta olevan neuvottelujärjestölle myös hyötyä: se korvaisi vastedes paikallistason kuusi erillistä, liittokohtaista toimintayksikköä ja selkiinnyttäisi sekä rationalisoisi näin TVK-V:n paikallisjärjestöjen toimintaa.114 Terveydenhuoltohenkilökunnan ammattiyhdistysaktiiveja puhutti myös se, millainen rooli TEHY-toimikunnan yhteistyöjäsenille käytännössä jäisi uuden keskusjärjestön yhteydessä. Kysymys oli järjestöpoliittisesti herkkä ja se osoittautuikin vaikeasti ratkaistavaksi: asia oli avoinna vielä vuoden 1981 alussa, jolloin Tehy-lehti alkoi ilmestyä.115 Oman mausteensa muuten rauhallisesti sujuneeseen Tehyn perustamisen viime vaiheeseen toi uuden järjestön hallintoelinten, liittovaltuuston ja liittohallituksen, valintatavasta käyty kiista. Perustajajärjestöistä Lastenhoitajaliitto ja Hammashoitajaliitto ajoivat niin sanottua mandaattiperiaatetta, jonka mukaan paikat näissä elimissä olisi jaettu vanhojen liittojen jäsenmäärien mukaan. Tässä tapauksessa Sairaanhoitajaliitto olisi saanut hallituksessa yhdeksän paikkaa, Lastenhoitajaliitto kaksi ja muut järjestöt yhteensä yhden paikan. Muiden järjestöjen mielestä oli noudatettava suhteellista paikkajakoa, jota jäsenvaalissakin oli tarkoitus huhtikuussa 1982 käyttää, sekä turvattava jokaiselle järjestölle yksi paikka kummassakin elimessä.116 Syksyllä 1980 esillä olleissa Tehyn sääntöluonnoksissa ehdotettiin liittovaltuuston valitsemista suoralla ja suhteellisella jäsenvaalilla.

Tämä menettely ei sopinut Lääkintävoimistelijaliitolle, jonka mielestä vaalitapa suosi suuria vaaliliittoja. Pienet ammattiryhmät olisivat voineet jäädä kokonaan vaille edustusta liittovaltuustossa, jos vaalipiirien rajat olisivat noudattaneet piiriyhdistysten rajoja. Lääkintä-

voimistelijat esittivät puolestaan koko maan muodostamista yhdeksi vaalipiiriksi, jolloin pienillä liitoilla oli mahdollisuus saada muutamia edustajia 60-jäseniseksi kaavailtuun liittovaltuustoon. Muiden yhteistyöjäsenten mielestä liittovaltuuston valinta olisi yksinomaan liittokokouksen asia.117 Lopulta kiista ratkaistiin jättämällä niin liittohallituksen kuin liittovaltuustonkin valinta perustavan kokouksen tehtäväksi. Näiden toimielinten vaalista oli kokouksen esityslistalla kaksi toisistaan poikkeavaa menettelytapaesitystä.118 Ilmapiiri oli kihelmöivä ja odottava, mikä heijastui myös liittokokousedustajien valinnassa.

Perustamisvaiheen loppurutistuksen aikana, huhtikuussa 1982, järjestetyt Tehy-vaalit innoittivat jäsenistöä uurnille. Vaalihuoneistoissa kävi 19.–20. huhtikuuta noin 68 prosenttia äänioikeutetuista, jotka saattoivat valita noin 800 ehdokkaan joukosta mieleisensä edustamaan itseään kesäkuussa 1982 pidettävään ensimmäiseen liittokokoukseen. Lähes puolet edustajista eli 82 valittiin ilman poliittisia tunnuksia, ja ei-sosialistien listoilta edustajaksi pääsi 65 ehdokasta. Poliittinen vasemmisto sai tyytyä yhteensä 29 liittokokouspaikkaan, jotka jakautuivat sosiali- ja kansandemokraattien kesken 19–10.119 Kokousedustajien ammattikuntakohtainen jakautuminen oli merkittävämpää kuin tulevan kokouksen poliittiset voimasuhteet. Absoluuttisia jäsenmääräosuuksiaan paremmin menestyivät varsinkin lastenhoitajat, kun taas sairaanhoitajia valittiin hieman vähemmän kuin heidän jäsenmääränsä olisi edellyttänyt. Liittokokoukseen pääsi mukaan myös kahdeksantoista terveydenhoitajaa, mikä oli Tehyn tulevaisuutta ajatellen positiivinen uutinen: Tehy-lehdessä iloittiin avoimesti sitä, että ”Terveydenhoitajaliiton vahvasta Tehyn vastaisesta kampanjasta huolimatta” liittokokousedustajista oli noin 10 prosenttia terveydenhoitajia.120

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

55

Terveydenhuoltoalan henkilökunnan pitkään suunnitellun uuden etujärjestön perustamiskokous ja samalla sen ensimmäinen liittokokous alkoi Finlandia-talossa Helsingissä maanantaina 7. kesäkuuta 1982, ja sitä jatkettiin keskiviikkona 9. kesäkuuta yhteensä 176 liittokokousedustajan voimin. Terveydenhuoltoalan ammattijärjestö Tehy -nimen saanut järjestö päätettiin perustaa ja sille hyväksyttiin säännöt, minkä jälkeen perustamista koskevan sopimuskirjan allekirjoittivat arvalla valittujen Kymen, Pohjois-Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen piiriyhdistysten edustajina Seija Lempiäinen, Raili Helin, Marja-Liisa Pylväs, Kalevi Lämsä, Eila Eerola ja Arja Kallio. Samoin päätettiin anoa TVK:n ja TVK-V:n jäsenyyttä heti järjestön rekisteröimisen jälkeen. Jälkimmäinen tehtävä hoidettiin nopeasti, sillä Terveydenhuoltoalan ammattijärjestö Tehy ry. merkittiin oikeusministeriön yhdistysrekisteriin jo tiistaina 8. kesäkuuta. Perustamisasiakirjat veivät heti tiistaiaamuna rekisteriviranomaisille Tehyn järjestöosaston päällikkö Lea Alasilta-Hagman sekä sihteeri Irkka Pendolin.121 Kokouksen päätöksen mukaan Tehy ryhtyisi toteuttamaan ammattiosastojen jäsenten edunvalvontaa välittömästi sen jälkeen kun perustajaliitot olisivat siirtäneet jäsentensä edunvalvonnan Tehyn hoidettavaksi. Tämä asia hoidettiin kätevästi kokouksen välipäivänä 8. kesäkuuta, jolloin perustajajärjestöt päättivät omissa liitto- tai vuosikokouksissaan liittyä Tehyyn, luovuttaa sille jäsenistönsä edunvalvonnan ja luopua niin sanottuihin vanhoihin neuvotteluoikeuslakeihin perustuvasta oikeudestaan neuvotella valtion ja kuntien kanssa

56

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

Studioyhtiöt Oy Jouko Korhonen

Tiivistä tunnelmaa Finlandia-talossa

edellyttäen, että samat oikeudet myönnettäisiin Tehylle. Perustajajärjestöt erosivat samalla TVK:sta ja TVK-V:stä sekä luovuttivat Tehylle työtaistelurahastojensa omaisuuden. Kokouksissaan järjestöt hyväksyivät myös sääntöjensä muuttamisen siten, että ne toimisivat vastaisuudessa Tehyn yhteistyöjäseninä lähinnä

Tehyn perustamiskokous Finlandia-talolla kesäkuussa 1982. Menossa koeäänestys, jossa kysyttiin kokousedustajien mielipidettä siitä, valitaanko vaalilautakunta vaalilla vai hyväksytäänkö sen kokoonpano esityslistan mukaan.

ammatillis-aatteellisella pohjalla ”jäsentensä ammattitiedon ja -taidon kehittäjinä sekä alaansa liittyvien kansainvälisten suhteiden ylläpitäjinä”.122 Tehyn tekninen perustaminen sujui mutkattomasti, mutta henkilövalinnoista väännettiin pitkään kättä. Tilannetta sotki yhdis-

tysrekisterin vaatimus, jonka mukaan nopean rekisteröinnin ehtona oli liittohallituksen yksimielinen valitseminen jo maanantaina 7. kesäkuuta. Päätös yllätti kokousväen ja hankaloitti kokouksen kulkua, sillä 12-jäseniseen liittohallitukseen oli esitetty 64 henkilöä. Niinpä maanantaina käytiin kuumeisesti neuvotteluja

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

57

hallituksen kokoonpanosta. Eri ammattiryhmien, poliittisten ryhmittymien ja piiriyhdistysten esittämien vaatimusten täyttäminen ei ollut helppo tehtävä.123 Puheenjohtajavaali ratkesi odotetusti selvin numeroin. Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Toini Nousiainen (lib) päihitti saman järjestön osastopäällikkö Maija Anttilan (sd) äänin 123– 47 kuuden liittokokousedustajan äänestäessä tyhjää. Varapuheenjohtajiksi ”Tehyn valittiin äänestyksen jälkeen perustamissitoutumaton ei-sosialisti, kokouksessa oli Lastenhoitajaliiton puheenylevä tunnelma, johtaja Sirkka Purola sekä sillä tiesimme Sairaanhoitajaliiton varatekevämme puheenjohtaja Alli Haapoja historiaa. Sää ei kuitenkaan (kok).124 tapahtumaa Puheenjohtajaehdokkaat suosinut, sillä suhtautuivat mielenkiintoisharvemmin ta kyllä eri tavoin puolueHelsingissä sataa politiikan rooliin Tehyssä. kesäkuussa Toini Nousiaisen mielestä lunta.” puoluepoliittinen kiistely oli Raija Hukkamäki joissakin ammattijärjestöissä tullut miltei pääasiaksi edunvalvonnan sijasta. Hän painotti avauspuheessaan, että puoluepolitiikka sai tulla Tehyyn ”vain jäsenten aktiivisuuden kautta”. Vaikka kokoussalissa olivat kutsuvieraina seitsemän puolueen aysihteerit, päättivät tehyläiset Nousiaisen mielestä asioistaan itse. Hän vakuutti, että Tehyn perustajajäsenten kesken oli syntynyt sellainen yhteenkuuluvuus, jota päiväkohtaiset puoluepoliittiset intressit eivät vaarantaisi. Maija Anttila puolestaan totesi kokouksen vielä kestäessä, ettei puoluepolitiikkaa saanut Tehyssä peitellä.

Hänen mukaansa haluttomuus tunnustaa puoluepolitiikan olleen mukana Tehyn rakentamisessa oli ollut merkittävä este Tehyn perustamisen tiellä.125 Puoluepolitiikka olikin varsin näkyvästi esillä Finlandia-talon käytävillä, vaikka Nousiainen

58

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

oli puheessaan toivonut puolueiden toimivan ”hienotunteisesti” ammattiyhdistysliikettä kohtaan. Kun perustavassa kokouksessa edettiin liittohallituksen ja -valtuuston vaaliin, esitti Arja Alho (sd), että henkilövalintojen valmistelua jatkettaisiin ottamalla huomioon ammatilliset, alueelliset ja poliittiset näkökohdat. Kaikki poliittiset ryhmittymät saatiin ajatuksen taakse, ja ay-sihteerit laativat ensimmäisen ”junttalistan” Tehyn liittohallitukseen valittavista jäsenistä.

Samassa paketissa olivat mukana esitykset Tehyn puheenjohtajaksi sekä liittovaltuuston puheenjohtajiksi.

Sopuvaalista ei kuitenkaan tullut mitään, vaan kokousväen sitoutumaton osa käytti valtaansa ja vaati, että liittohallitus valittaisiin suhteellista vaalitapaa käyttäen. Sitä edellyttivät varsinkin Lastenhoitajaliiton edustajat. Näin päätettiinkin menetellä ja vaalissa hallitusvastuuseen nousi neljä sairaanhoitajaa, kaksi terveydenhoitajaa, kaksi lääkintävoimistelijaa sekä yksi kätilö, hammashoitaja, lastenhoitaja ja laboratoriohoitaja. Poliittisesti liittohallituksen jäsenistä kuusi lukeutui ”oikeistolaisiin ei-sosialisteihin”, kaksi liberaaleihin, kaksi sosialidemokraatteihin ja yksi kansandemokraatteihin. Lisäksi yksi heistä valittiin epäpoliittisesta lastenhoitajien vaaliliitosta. ”Junttalistan” kaatuminen oli pettymys tehyläisille sosiali- ja kansandemokraateille, jotka olisivat sen mennessä läpi saaneet hieman laajemman edustuksen liittohallitukseen.126 Tietynlaista jatkuvuutta merkitsi se, että ensimmäiseen liittohallitukseen valittiin runsaasti yhteistyöjärjestöjen puheenjohtajia, jotka luopuivat tästä tehtävästään perustavan kokouksen välipäivänä pidetyissä järjestöjen liittokokouksissa.127 Viimeiset henkilövalinnat tehtiin keskiviikkona 9. kesäkuuta, jolloin Kalevi Lämsä (kesk) voitti liittovaltuuston puheenjohtajan vaalissa Mirjam Sipposen (kok) äänin 96–79. Äänestämällä valittiin myös 60-jäseninen liittovaltuusto.128

Puoluelehdet seurasivat varsin kiinnostuneina uuden ammattijärjestön syntyä ja kokouksen välillä sekava tunnelma sekä intensiiviset neuvottelut henkilövalinnoista saivat huomiota osakseen. Kokoomuslainen Aamulehti piti kokousta ”hyvin hämmästyttävänä” ja katsoi poliittisten intressien kulkeneen ammatillisten ja alueellisten näkökohtien edellä. Uusi Suomi oli myös sitä mieltä, että edustajien poliittiset kannat tulivat perustavassa kokouksessa odotettua näkyvämmin esille. Lehti noteerasi myös sen, että vasemmisto asetti oman puheenjohtajaehdokkaansa, vaikka tiesi häviävänsä äänestyksen. Uuden Suomen näkemyksen mukaan ”Tehyn jäsenkunta ei tänä puoluepoliittisuuden hyljeksinnän aikana varmastikaan halua poliittiseksi leimautuvaa järjestöä”. Suomen Sosialidemokraatissa Tehyn uusi järjestösihteeri Pirjo Erätuli (sd) harmitteli sitä, ettei puheenjohtajistoon mahtunut yhtäkään vasemmistolaista.

Kansandemokraattien Kansan Tahto puolestaan syytti ”kokoomuksen puoluetoimistosta johdettua järjestötekniikalla keikarointia” kokouksen työskentelyn vaikeuttamisesta.129 Lehtikirjoittelussa pohdittiin myös uuden järjestön tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia parantaa naisvaltaisen matalapalkka-alan palkkakehitystä. Yleisesti arvioitiin, että Tehyn voisi olla vaikeaa ylläpitää sisäistä yhtenäisyyttään politiikan ja taloudellisten tavoitteiden paineissa. Puolueiden oletettiin voivan pyrkiä kasvattamaan omaa valtapiiriään etujärjestön kustannuksella. Ilta-Sanomat muistutti asiasta selvin sanoin: ”Puolueitten hienotunteisuuteen ei kannata kovinkaan paljon luottaa kuten ay-sihteerien touhut perustamiskokouksessa osoittivat.” Naisvaltaisen liiton todettiin olevan kovan tehtävän edessä pyrkiessään parantamaan terveydenhuoltoalan palkkausta suurten teollisuus- ja toimihenkilöliittojen puristuksessa. Hämeen Sanomien mukaan Tehyn ”sisäinen valtataistelu” oli ollut perustamisvaiheista läh-

tien kovaa, ja se saattaisi luoda erimielisyyksiä myös siinä vaiheessa kun uuden etujärjestön edustajat istuisivat neuvottelupöytään työnantajien kanssa.130 Tehyn perustavan kokouksen tapahtumia on syytä peilata ajan työmarkkina- ja puoluepolitiikan kehitystä vasten. Puolueet kiinnostuivat 1970-luvulta lähtien yhä enemmän toimihenkilöiden ammattiyhdistystoiminnasta, koska toimihenkilöiden määrä oli työelämässä lisääntymässä ja työväestön supistumassa. Varsinkin poliittinen vasemmisto alkoi tuolloin kiinnostua työelämän ”toimihenkilöistymisestä” ja pyrki laajentamaan kannatuspohjaansa perinteisen työväestön ulkopuolelle.131 Monien yhteiskunnan osa-alueiden politisoituminen oli 1970-luvulla selvästi nähtävissä, ja tämä kehitys ulotti lonkeronsa myös toimihenkilöjärjestöihin, jotka oli pitkään luokiteltu ”sitoutumattoman oikeistolaisiksi”. Ne toimivat 1960-luvun lopulle asti ammatillis-aatteellisella pohjalla. Vanhemmat, perinteiset terveydenhuoltoalan järjestöt kuuluivat juuri tähän ryhmään, ja niiden johto halusi Tehyn rakentuvan kattojärjestöperiaatteen pohjalle. Heikon palkkakehityksen tuloksena osa kasvavasta hoitohenkilökunnasta alkoi kuitenkin siirtyä vasemmiston kannattajiksi, ja tätä liikehdintää tapahtui vielä 1980-luvullakin. Maija Anttilan perustavassa kokouksessa esittämä kommentti puoluepolitiikan roolista Tehyä rakennettaessa käy tätä taustaa vasten tarkasteltuna ymmärrettäväksi.

Tehyn synty näkyi nopeasti myös arjen tasolla, kun perustajajärjestöjen toimistot yhdistyivät ja Tehyn toimisto aloitti toimintansa 10. kesäkuuta 1982. Elokuun alkupuolella toimisto muutti Itä-Pasilan TVK-taloon osoitteeseen Asemamiehenkatu 4, jossa se sai käyttöönsä koko viidennen kerroksen ja suurimman osan neljättä. Henkilökunta työskenteli jakautuneena viiteen osastoon, jotka olivat ammatti- ja koulutusasiain osasto, järjestöosasto, sopimusosasto,

Ta h d o n

asia

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

59

talous- ja hallinto-osasto sekä tiedotusosasto.132 Toimiston esimiehenä toimineen puheenjohtajan ja viiden osastopäällikön ohella toimistohenkilökuntaan kuului yhteensä 25 työntekijää sekä 23 hengen suuruinen asiamieskunta. 15 aluetoimistoa puolestaan huolehtivat piiriyhdistysten asioiden hoidosta. Ne toimivat lähes kaikki Sairaanhoitajaliiton piiriyhdistysten luovuttamissa toimitiloissa.133 Terveydenhuoltoalan yhteisen etujärjestön synnyttäminen oli kestänyt kauan, mutta lopputulos oli työmarkkinahistoriaa. Tehyn perustaminen oli suurin toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöissä koskaan tehty järjestöfuusio,

ja syntynyt kokonaisuus TVK:n toiseksi suurin jäsenliitto. Siinä missä yksityissektorin ammattijärjestöt olivat nopeasti järjestäytyneet suuremmiksi kokonaisuuksiksi niin sanotun teollisuusliittoperiaatteen mukaisesti, olivat julkisen sektorin pienet ammattikunta- tai hallintoyksikkökohtaiset järjestöt pitäneet tiukemmin kiinni itsenäisyydestään. Tehyn synty mursi tätä käytäntöä, vaikka muun muassa Apuhoitajaliitto jäi uuden järjestön ulkopuolelle.134 Uuden etujärjestön perustaminen kertoi myös terveydenhuoltoalan ammattikuntien välisten raja-aitojen madaltumisesta. Yhdistäviä tekijöitä oli lopultakin enemmän kuin erottavia.

Auttavat kädet -tunnus

T

ehy käytti ensimmäisellä liittokokouskaudellaan 1982−1985 verbaalisena tunnuksenaan perustavan kokouksensa iskulausetta Tehy – tervettä joukkovoimaa. Tehyn visuaalinen linja määriteltiin jo järjestöä perustettaessa: sen väreiksi valittiin punainen, valkoinen, musta ja harmaa.

Näyttävän visuaalisen tunnuksen tarve oli kuitenkin ilmeinen, ja vuonna 1985 Tehy lähestyi asiassa lukuisia tun-

60

nustettuja graafisia suunnittelijoita. Heidän luonnoksensa eivät kuitenkaan vakuuttaneet tehyläisiä, vaan tunnuksen suunnittelija löytyi lopulta Tehyn kanssa paljon yhteistyötä tehneen mainos- ja viestintätoimiston Lahtimainoksen riveistä. 28-vuotias graafinen suunnittelija Tuija Kuparinen laati ehdotuksen omasta aloitteestaan. Hän pohti työprosessin aikana, millainen symboli kuvaisi parhaiten kaikkia tehy-

Ta h d o n a s i a ”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

läisiä ammattiryhmiä ja niiden tekemää hoitotyötä. Kuparinen päätyi suunnittelemaan tunnuksen, jossa näkyvät ylöspäin kohoavat, hoitavat ja auttavat kädet. Tehy-lehdessä luonnehdittiin ”omaa järjestötunnusta” tuoreeltaan tähän tapaan: ”Auttavat kädet kertoo lämpimästä, osaavasta Tehystä, jolla on tarjota kymmeniä tuhansia vastuuntuntoisia ja osaavia käsiä kanssaihmistensä avuksi.”

Kaius Hedenström

Lastenhoitaja Rauni Hirvikoski hoitaa vastasyntynyttä 1980-luvun taitteessa.

Auttavat kädet -tunnusta ja siihen kuuluvaa Tehy-logoa ryhdyttiin heti keväällä 1985 käyttämään kaikessa Tehyn sisäisessä ja ulkoisessa viestinnässä. Sitä teki jäsenistön keskuudessa tunnetuksi kesäkuun 1985 liittokokous, johon osallistuvat saivat tunnuksella varustetun, liittokokouksen asiakirjat sisältävän kansion.

Tunnus sai jäsenistöltä hyvän vastaanoton. Eräät Tehyaktiivit totesivat liittokokouk-

sessa, että tunnuksessa saattoi ylösalaisin käännettynä nähdä myös tukevat jalat, jotka niin ikään olivat tehyläisen työssä usein tarpeen.

Tunnusta muokattiin hieman vuonna 2003, jolloin graafinen suunnittelija Riitta Viitakangas muokkasi siihen uuden logon tekstityypistä Helvetica Neue Black Extended. Tehyn visuaalisesta tyylistä laadittiin tuolloin myös sekä kirjallinen että sähköinen

Ta h d o n

asia

ohjeisto, jotta tyylin yhtenäistä ilmettä on helppo suuressa organisaatiossa kaikkien vaalia.

Artikkelin lähteinä on käytetty Tehy-lehden artikkeleita vuodelta 1985. Lisäksi on haastateltu Tehyn pitkäaikaista tiedottajaa Katriina Vasamaa sekä hyödynnetty Tehyn graafista ohjeistusta osoitteessa www.tehy.fi.

”Kesk inäisestä kyräily stä fair playhin”

61