Metsävaltio

Parpola Åberg

METSÄVALTIO M e t s ä h a l l i t u s j a s u o m i 1 8 59 – 2 0 0 9

altion maat peittävät kolmasosan Suomesta. Näiden maiden käyttö määrittelee pitkälti sen, miltä maamme näyttää.

Metsävaltio – Metsähallitus ja Suomi 1859−2009 kuvaa valtion metsiä ja metsäpolitiikkaa kansallisen metsähallinnon perustamisesta nykypäivään asti. Pitkään Metsähallitus päätti yksin metsiensä käytöstä ja toimi kuin ”valtio valtiossa”. Metsiä hyödynnettiin lähinnä teollisuuden puuhuollon sekä asutuksen tarpeisiin. Yhteiskunnan muuttuessa valtion maiden merkitystä on jouduttu arvioimaan uudelleen.

Metsävaltio avaa uuden näkökulman Suomen historiaan ja kuvaa muuttuvaa suhtautumistamme maahan ja metsään.

ISBN 978-951-37-5582-9 92

METSÄVALTIO

V

Antti Parpola

Veijo Åberg



Ant ti Parpola

Veijo Åberg

METSÄVALTIO M e t s ä h a l l i t u s j a s u o m i 1 8 59 – 2 0 0 9

Edita

Helsinki

Kustantaja: Edita Publishing Oy Julkaisija: Metsähallitus Ulkoasu: Marjut Heikkinen Taitto: Anu Mikkonen Kannen, selkämyksen sekä etu- ja takalehtien kuvat: Kansi: Aarni-kangas kuuluu suomalaisten nuorten suunnittelijoiden Tiia Erosen, Eeva Heikkisen, Laura Järveläisen ja Hanna Kermanin Fokus Fabrik-mallistoon.

Selkämys: Valtion metsää -kyltti (Metsähallitus).

Takakansi: Miehet tutkivat koealaa Hyrynsalmen hoitoalueella vuonna 1933.

(Lusto/Metsähallituksen kokoelma) Etulehti: Evon vuosikurssin 1898-1900 oppilaita hakkuutyössä Evon kruununpuistossa.

(Lusto/Suomen Metsäyhdistyksen kokoelma) Takalehti: Metsähallituksen ylläpitämä Tuurukosken leirintäalue Utsjoen hoitoalueessa vuonna 1958. (Lusto/Metsähallituksen kokoelma/Olavi Linnamies) ISBN 978-951-37-5582-9 Edita Prima Oy Helsinki 2009

Sisällys Saatteeksi Lukijalle

7 9

I ”HÄNEN HIRMUISUUTENSA” TAHTO

13

Kruunun metsät – kenen metsät?

15 15 18 21 24 29

Jumalan, kuninkaan ja kruunun maat Vuoriteollisuuden ehdoilla L. G. von Haartmanin metsäohjelma Väliaikainen metsänhoitolaitos Kohti pysyvää metsänhoitolaitosta

II RAHVAAN JA TEOLLISUUDEN VÄLISSÄ

35

Metsähallinnon kapeat rajat

37 37 39 43 43 44 48 49 52 52 54 56

Metsähallinnon organisointi Poliittinen vastatuuli

Keskusvirasto vastaan paikallisyhteisö Valtio tulee metsiin Asutuspaineen puristuksessa ■ Kruununmetsätorpat Metsäherrat hoitoalueilla

Teollisuuden nousu ja metsien riittävyys Metsät eivät lopu Pienillä askelilla markkinoille ■ Poroja valtionmetsissä

III UUDISTUSTEN AIKA

59

Fennomaani metsä­hallinnon johtoon

61 61 62 63 66

Sortokauden ylijohtaja ■ Ylitirehtöörit Päällikkövaltaisesta virastosta kolleginen

Metsät käyttöön

Konsessioiden kirous Hankintakauppoihin Metsähallitus ryhtyy sahayrittäjäksi Halkoja hakkaamassa

Kapina Metsä­hallituksessa 1918 Punaiset vallassa Hannikaisen ero ■ Lisää maata valtiolle

IV CAJANDERIN MALLIIN Keskusvirasto uusiksi Pääjohtaja sisältä vai ulkoa?

Metsähallituksen uudelleenjärjestely ■ Moniottelija A.K. Cajander

Cajanderin ja Pekkalan yhteispeli Tannerin ”metsähallitus” Investointi metsien parantamiseen Yksityismetsät valvontaan Asutuksen uusi kierros

Valtiosta suuryrittäjä metsäteollisuuteen Kansallinen etu vai valtiososialismi?

■ Puu ui

Tutkimuksen, hoidon ja suojelun liitto Metsäntutkimuksen alku Metsänhoidon uusi suunta Metsää säästöön Suojametsiä pohjoiseen Luonnonsuojelu lakisääteiseksi

66 70 72 74 76 76 79 81 83 85 85 89 93 96 96 98 100 102 105 105 109 112 112 115 120 123 128

V ”KUN TILANNE KÄVI KIERÄKSI”

133

Sota ja rauha

135 5

Metsänhoitoa suurvaltapolitiikan varjossa Karjalan vihreä kulta Kotirintaman eturistiriidat ■ Häkää pönttöön!

Enemmän, nopeammin, vähemmin työvoimin ”Pakkotilanteen edessä on alistuttava” ■ ”Laiskat jätetään ilman” Plünderer im Norden Sodan jälkinäytös

VI JATKUVIEN ODOTUSTEN AHDISTAMANA Politiikan ylivalta Asutus selättää metsätalouden Hakkuiden kaksi toimintamallia

Hyväksikäytön ensimmäinen vaihe Iso-Nisse ja suuret suunnitelmat Isännän ääni Ihmisvoimaa, hevosvoimaa ja konevoimaa Nollarajan varjossa ■ Metsätalous kohtaa porotalouden

Painia, kamppailua, vääntöä – ja tyrmäys Painia teollisuuden kanssa Kamppailua ministeriön sisällä Vääntöä liikelaitoksesta Tekninen tyrmäys

181 183 183 189 200 200 206 213 221 230 232 232 238 242 246

VII KORJUUSTA KYLVÖÖN

251

Suunnanmuutoksen vaikeus

253 253 264 267 274 276 281 286 290 290

Jyräävät hakkuut Interregnum Puska-Rietu epäonnistuu Teollisuuden raskaat toiveet ■ Siemenrosvot Teho I, Teho II… Epätietoisuus organisaatiomuodosta

Tehometsätalous valtion metsissä Viljelykampanja

6

135 141 148 154 157 157 164 165 172

Miljoona kiloa kasvunlisää Valtiokonttorin varoin ylläpidetty liikelaitos

301 306

VIII MUUTTUVA MAANKÄYTTÖ

313

Jos metsään haluat mennä nyt...

315 315 324 329 336 336 342 347 357

Valtion maiden uudet käyttäjät Uusi uljas metsätyöläinen ”Metsähallituksen tehtävä ei ole olla parturiliike”

Metsähallitus, metsätalous ja metsäpsykologia Monikäyttö ja päällekkäiskäyttö Vesakkomyrkkyjen psykologiaa Suojelualueet pelinappuloina Suojelualueet vailla kotia

IX KUN NUORET KIIPESIVÄT PUUHUN

369

Muutoksen tuulet

371 371 376 380 381 389 396 396 405 410 412 418

Puuhuollon puristuksessa Metsähallitus herää muutokseen ■ Metsätuomioistuin Talaskangas rap Valtion raha-automaatti vai kansalaisten palvelija?

Uusi Metsähallitus Tuottoa etsimässä Toinen tukijalka ■ Monen tason maankäyttösuunnittelua Yksi askel eteenpäin, toinen taaksepäin ■ Metsätalous kohtaa porotalouden II

X EPILOGI

421

XI SUMMARY

433

Viitteet Lähteet ja kirjallisuus Kuvituskuvalähteet Liitteet Henkilöhakemisto

446 476 484 485 492

Saatteeksi

Mikä on Metsähallitus?

Mistä tulet, minne menet?

Metsähallitus – kolmasosa Suomen maapinta-alasta – on kokonaisuus, jota on vaikea lokeroida. Sen toimintoja voidaan arvioida monesta näkökulmasta. Siksi se on herättänyt historiansa aikana paljon keskustelua. Ja herättää edelleen vuonna 2009 täyttäessään 150 vuotta.

Luonnonvarojen merkityksen voimakkaasti kasvaessa Metsähallituksen palveluihin ja asiantuntemukseen kohdistuu entistä suurempi kysyntä. Tämän kirjan yhtenä punaisena lankana kulkee ajatus ”tyhjän tilan täyttymisestä”: aluksi paikallisten asukkaiden omana nautintanaan käyttämät alueet ovat muuttuneet monien käyttömuotojen kohtaamispaikaksi, missä karttojen eriväristen metsäkuvioiden ja eri toimintoja kuvaavien koodien lomassa ei ole enää valkoisia läiskiä. Joka hehtaarille on yhteiskunnan kokonaishyödyn näkökulmasta, pai-

kallisia sidosryhmiäkin kuulemalla määritelty omat käyttötarkoituksensa. Yleensä nämä on saatu kohtuullisesti sovitettua yhteen, aina ei. Tässä haastetta eri käyttömuotojen yhteensovittamisen parissa työskenteleville metsähallituslaisille.

Suomalaisen yhteiskunnan murroskohdat näkyvät Metsähallituksen historiassa. Joissain kohdissa ”Metsävaltio” on tullut jälkijunassa ja korjannut kurssia muun yhteiskunnan kehityksen viitoittamana. Toisissa tapauksissa Metsähallitus on ollut edelläkävijä omaksuen uusia toimintatapoja tai tarjoten vastauksia kysymyksiin, joita muualla yhteiskunnassa ollaan vasta miettimässä.

Metsähallituksen monipuolisen toiminnan hahmottaminen vaatii asioiden tarkastelua pidemmällä perspektiivillä. Uskomme kirjan antavan vastauksia moniin kysymyksiin, avaavan näkökulmia, herättävän myös paljon uusia pohdinnan aiheita. Näiden tutkimiseen ja uusiin tutkimushankkeisiin toivomme kirjan antavan virikkeitä.

7



S aatteeks i

Kirjahanke käynnistyi vuonna 2003 Metsähallituksen johdon asettaessa historiatoimikunnan. Toimikunnan työ on ollut hyvin intensiivistä ja kiinnostavaa. Huomasimme, että paksuunkaan kirjaan ei pysty kirjaamaan kuin osan siitä todellisuudesta, minkä ”Metsävaltio – Metsähallitus ja Suomi 1859 – 2009” kattaa. Kävimme paljon keskusteluja eri teemojen painotuksesta; siitä, mistä ajankohdasta varsinainen historiaosuus vaihtuu maalailevampaan epilogiin, samoin siitä, miten paljon tähän ”Metsähallitus ja Suomi” –näkökulmaan saataisiin kentän ääniä. Tuo kentän ääni jäi vähemmälle: materiaalia ja vaihtoehtoisia näkökulmia Metsävaltioomme on niin paljon.

Teoksessa näkyy historiatoimikunnan ensimmäisen puheenjohtajan, Metsävaltion historiaan syvästi paneutuneen Kari Pelkosen jälki. Hankkeen puolivälissä – Lapin savottajätkien termein – ”selkäpilkotuksen tuolle puolelle” siirtyneen Pelkosen jälkeen toimikunnan puheenjohtajana on toiminut allekirjoittanut. Lisäksi toimikuntaan ovat kuuluneet

Metsähallituksesta Tiina Grahn, Marja-Liisa Hintsanen, Mauri Huusko, Pentti Roiko-Jokela, Tapio Tynys sekä Heikki Vahantaniemi.

Esitän historiatoimikunnan puolesta parhaat kiitoksemme kirjan kirjoittajille, VTM Antti Parpolalle ja FM Veijo Åbergille. Metsähallituksen 150-vuotishistoria on ollut monen vuoden prosessi, jona aikana tutkijat ovat käyneet läpi valtavan määrän lähdeaineistoa ja tehneet kymmeniä haastatteluja.

Kiitokset myös ahkeralle historiatoimikunnalle. Aivan erityisesti mainittakoon toimikuntamme asian­tuntijajäsen, dosentti Jyrki Paaskoski, jonka panos on ollut historiatoimikunnalle erittäin tärkeä.

Ja vielä syvä kumarrus 1990-luvulla aloitettuun historia-aineiston keruutyöhön osallistuneille Metsähallituksen entisille ja nykyisille työntekijöille. Metsähallituksen monivaiheinen historia on nyt tallennettuna juhlanäyttelyissä, laajana valokuvaja esineistödokumentaationa Metsämuseo Lustossa (www.kantapuu.fi) ja muilla foorumeilla. Nyt myös näiden kansien välissä.

Vantaalla 29.1.2009 Juha Mäkinen Viestintäjohtaja Historiatoimikunnan puheenjohtaja

8

Lukijalle

Suomalaisesta metsästä on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Usein nämä teokset ovat katsoneet metsää teollisuuden näkökulmasta; vaihtoehtoisesti myös metsätyöläiset ja muut metsäammattilaiset ovat saaneet kirjoissa äänensä kuuluviin. Näiden teemojen varjossa itse metsä ja sen erilaiset käyttötavat ovat jääneet historiantutkimuksessa vähemmälle huomiolle.

Samoin valtion suurta maaomaisuutta hallinnoinut Metsähallitus, jolla on ollut monipuolinen rooli valtion metsäpolitiikan ja maankäyttöpolitiikan määrittelijänä ja toteuttajana, on jäänyt aiemman tutkimuksen kysymyksenasettelussa usein sivuun. Huomio pitää paikkansa erityisen korostetusti sodanjälkeisen metsähistorian suhteen. Jos haluaa tutustua sodanjälkeiseen metsänkäytön historiaan yhtään syvällisemmin, on t­ehtävä pitkiä tutkimusretkiä arkistoihin.

Tämä kirja pyrkii täyttämään monta tehtävää.

Yksi tavoitteemme on ollut tarkastella Metsähallituksen yhteiskunnallista merkitystä ja kaksoisroolia suomalaisen metsäpolitiikan määrittelijänä ja to-

teuttajana. Toinen tavoitteemme on ollut poistaa osa edellä kuvatusta tutkimuksellisesta vajeesta ja kertoa suomalaisen metsäpolitiikan ja -talouden käytännön seurauksista Metsähallituksen hallinnoimilla mailla.

Kolmanneksi olemme halunneet antaa jonkinlaisen kuvan valtion maaomaisuuteen kohdistuneista erilaisista ja alati muuttuvista odotuksista.

Näissä rooleissa Metsähallitus on ollut yhteiskunnan peili, joka on kuvastanut kulloinkin vallinneita asenteita ja ”ajan henkeä”. 150-vuotisen historian aikana Metsähallituksen kantaman yhteiskunnallisen vastuun määritelmä on muuttunut lukuisia kertoja yhteiskunnallisten virtausten mukana. Kuten Yhdysvaltojen liittovaltion metsien käyttöä tutkinut Paul Hirt on todennut, valtion metsien käyttö on osin ideologinen, osin biologinen, osin taloudellinen, osin tekninen, mutta läpeensä poliittinen kysymys. Tästäkin kirjasta voi löytää kaikkia näitä teemoja.

Metsähallituksen historiasta on aiemmin kirjoitettu kaksi kokonaisesitystä, Martti Hertzin ”Met9



Luk i ja l l e

sähallitus 1859–1934” (1934) ja Erkki Laitakarin ”Metsähallinnon vuosisataistaival 1859–1959” (1960), joissa on selvitetty metsähallinnon varhaisempia vaiheita. Niinpä tämän teoksen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa.

Ensimmäinen osa kirjasta (luvut I–IV, kirjoittajana Veijo Åberg) muodostaa noin neljäsosan koko teoksen laajuudesta ja asettaa valtion metsät sekä metsähallinnon osaksi suomalaisen kansallisvaltion syntyä ja metsätalouden ja yhteiskunnan kehitystä.

Jälkimmäinen osa kirjasta (luvut V–X, kirjoittajana Antti Parpola) taas kuvaa valtion maiden käytön muutosta toisen maailmansodan jälkeen, ensin tehostuneen metsätalouden ja sittemmin muiden maankäyttömuotojen kautta. Suurin keskustelu Metsähallituksen ympärillä 1970-luvulta lähtien on koskenut metsätalouden ja ympäristönsuojelun välistä ristiriitaa, ja loppua kohden tämä teema korostuu myös tässä kirjassa. Teoksen tutkimuksellinen päätepiste on Metsähallituksen uudelleenjärjestely keskusvirastosta palveluntuottajaksi 1990-luvun kuluessa; tämän jälkeisiä tapahtumia kuvataan kevyemmällä otteella kirjan epilogiluvussa.

Metsähallituksen historian kautta tarjoutuu mahdollisuus tarkastella suomalaista luontosuhdetta ja sen muutoksia. Miten valtion maita hallinnoinut keskusvirasto on suhtautunut hallussaan oleviin maihin ja niiden sisältämiin luonnonvaroihin? Entä miten Metsähallituksen näkemys on sopinut yhteen kansalaisten käsitysten kanssa? Suomalaisten metsäsuhdetta koskevassa aiemmassa tutkimuksessa on nostettu esiin kolme selkeisiin murroskohtiin rajautuvaa ja toisistaan selkeästi eroavaa metsäsuhdetta. Näistä Pirjo Ilvesviidan esittämistä erilaisista metsäsuhteista ensim10

mäinen, sääty-yhteiskunnan loppuaikoina vallinnut niin sanottu sivistysparadigma, perustui valistusajan ideaaleille eli sivistykseen, itsehallintaan ja sensitiivisyyteen. Säätyläistö näki muun kansanosan käyttäytymisessä luontoa ja erityisesti eläimiä kohtaan monia vakavia puutteita, erityisesti rahvaan tuhlailevan luonnon käytön Säätyläisten näkemys rahvaan aikaansaamasta kansallisomaisuuden järjettömästä tuhlauksesta konstruoitiin faktaksi, johon vedoten vaadittiin luonnonantimien hyväksikäytön rajoittamista.

Itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan jälkimainingeissa muotoutui uusi metsäsuhde, joka perustui taloudellis-tieteelliseen ajatteluun. Metsän antimia tuli hoitaa järkiperäisesti ja pyrkiä luonnon tuotantokyvyn nostamiseen, mikä palveli kansantaloudellisen hyödyn lisäämistä. Metsän hyödyntäminen sidottiin tiukasti kansallisvaltioon ja metsän antimien hyödyntämisen sivistysnäkökohtiin perustuva oikeuttaminen korvattiin yksilö- ja kansantalou­ delliseen hyötyyn vetoamalla. Toinen samanaikainen muutos oli tieteellisten argumenttien vahvistuminen. Tämä niin sanottu tieteellis-taloudellinen paradigma vahvistui toisen maailmansodan jälkeen jälleenrakennusaikana, jolloin metsän antimista alettiin puhua kansantaloudellisena, uusiutuvana ja viljeltävänä luonnonvarana.

Luonnonsuojelullisen keskustelun kiihtyessä 1960-luvulta eteenpäin suomalainen metsäsuhde muuttui jälleen kerran. Ympäristökysymysten yhteiskunnallistuminen merkitsi myös luontoon ja eläimiin liittyvien kysymysten politisoitumista. Metsän hyödyntämisen etujen painottamisesta siirryttiin korostamaan luonnon omia intressejä, eli niin sanottuun ekologis-luonnonsuojelulliseen paradigmaan.

Nämä edellä esitetyt metsäsuhteen muutokset perustuvat suomalaisen metsästyspolitiikan histo­rial­ liseen analyysiin. Ilvesviidan tutkimuksen mukaan metsästäjät ovat olleet herkkiä aistimaan yhteiskunnan muuttuneita asenteita ja ovat muuttaneet argumentointiaan vastaavasti. Metsähallituksen historiaa käsittelevässä kirjassamme pyrimme edellä esitettyjen tavoitteiden lisäksi katsomaan, löytyykö metsäammattilaisten asenteista vastaavia murroskohtia.

Historiantutkimuksen voi perustellusti sanoa olevan kysymyksenasettelua ja siitä johtuvaa rajaus­ ten tekoa. Mekin jouduimme tekemään valintoja, jotka vähensivät mahdollisuuttamme käsitellä monia valtion maiden kannalta merkittäviä kysymyksiä. Esimerkiksi nykyisen Metsähallituksen kannalta keskeinen retkeily- ja virkistyspalvelujen kehityksen kuvaus jää kirjassa ohuemmaksi kuin moni olisi ehkä toivonut, ja valtion metsättömien maa-alojen kuten soiden käytön kehitys kuvataan kirjassa niin ikään varsin lyhyesti. Poliittisesti latautunutta saamelaisalueen maanomistuskysymystä käsitellään, mutta se jää kirjassa tarkoituksella vähemmälle. Tästä jälkimmäisestä aiheesta on tosin jo kirjoitettu useita tutkimuksia, joihin lukija voi niin halutessaan perehtyä.

Arkistolähteidensä osalta kirja perustuu suurimmaksi osaksi Metsähallituksen omiin arkistoihin niin keskusviraston kuin aluehallinnon – piirikuntakonttorit ja hoitoalueet – osalta. Muun valtionhallinnon ja metsäteollisuuden arkistoihin, jois-



Luk i ja l l e

sa työsarkaa riittäisi loputtomiin, puutuimme vain täsmäiskuin. Todettakoon myös se, että selkeyden vuoksi Metsähallitus kirjoitetaan kirjassa kauttaaltaan isolla alkukirjaimella nykyisen liikelaitoksen nimen kirjoitusasun mukaisesti, vaikka vuoteen 1994 asti keskusviraston nimi virallisesti kirjoitettiinkin pienellä alkukirjaimella.

Suuri ansio kirjan muotoutumisessa lopulliseen muotoonsa oli Metsähallituksen asettamalla historiatoimikunnalla sekä sen asiantuntijajäsenellä, dosentti Jyrki Paaskoskella. Vastuu kirjan sisällöstä on kuitenkin yksin tekijöiden. Haluamme myös kiittää arkistojen ja kirjastojen ammattitaitoista henkilökuntaa saamastamme avusta; nimeltä mainiten kiitämme arkistonhoitaja Minna Halosta Metsähallituksen keskusarkistosta ja tietopalvelusihteeri Aila Vikstedtiä Metsähallituksen Oulun toimipisteestä. Kirjassa esiintyvistä kartoista esitämme kiitoksemme Metsähallituksen karttaoperaattori Minna Gerkmanille sekä kirjan painoprosessin hallinnasta projektikoordinaattori Tuulikki Hallalle. Lisäksi kiitämme tutkimusapulaisiamme Maiju Kilpeläistä (nyk. Wuokkoa) ja Juho Wilskmania erinomaisesta tutkimusavusta.

Kiitämme myös kollegaamme Aaro Jalasta arvokkaista kommenteista ja parannusehdotuksista.

Toivomme, että kirja auttaa lukijoita niin Metsähallituksessa kuin sen ulkopuolellakin ymmärtämään paremmin Metsähallituksen historiaa ja sen monipuolisten tehtävien yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Helsingissä 19. tammikuuta 2009 Antti Parpola ja Veijo Åberg Oy Spiritus Historiae Ab 11

Purjelaivoja Kristiinankaupungin satamassa 1800-luvulla. Sahatavara ja terva olivat Suomen tärkeimpiä vientituotteita Länsi-Eurooppaan. Samalla ne liittivät osaltaan Suomen metsätaloutta kansainväliseen kauppajärjestelmään. J. Knutsonin piirros. (Museovirasto)

”HÄNEN HIRMUISUUTENSA” TAHTO Keskitetyn metsähallinnon perustaminen oli seurausta toisaalta metsänhoidon, toisaalta Suomen keskushallinnon tarpeista. Vielä 1840-luvulla niin valtion kuin yksityisten metsien käyttö oli varsin järjestäytymätöntä: valtio hyödynsi metsiään satunnaisesti, yksityiset hakkasivat valtion metsiä luvatta, ja huoli metsien tuhlaamisesta ja hävittämisestä valtasi alaa. Vuonna 1851 perustettiin Väliaikainen metsänhoitolaitos, joka saatettiin vakinaiseksi kahdeksan vuotta myöhemmin.

i

 Metsien kaskimaita Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa vuonna 1555. Teos kuvasi kaskimaita seuraavasti: ”Turpeen, vesaikon ja risujen poltosta jäävän tuhkan ansiosta maasta tulee hyvin hedelmällistä Erityisesti rukiista, nauriista, unikoista, pellavasta tai hampusta saadaan moninkertainen sato.” Kaskiviljely oli perinteinen viljelytapa, jota viranomaiset pyrkivät Ruotsin vallan aikana ja edelleen autonomian aikana rajoittamaan metsien säilyttämiseksi. (Kansalliskirjasto)

14

Kruunun metsät – kenen metsät? ”Maamme metsiin on luonto sijoittanut ainoan rikkautemme lähteen, taloudellisen riippumattomuutemme lähteen.”

– L.G. von Haartman senaatin istunnossa 8.5.1848

”Siellä, missä metsä vallitsee, vallitsee myös kurjuus, tietämättömyys ja raakuus.”

– J.W. Snellman

Jumalan, kuninkaan ja kruunun maat Valtion metsänomistuksella on pitkät ja polveilevat perinteet. Kuningas Kustaa Vaasa antoi vuonna 1542 Norrlannin talonpojille julistuksen, jossa todettiin asumattomien erämaiden kuuluvan Jumalalle, kuninkaalle ja kruunulle. Julistuksen tarkoituksena oli ennen kaikkea edistää erämaiden uudisasutusta, mutta sitä tulkittiin myös siten, että kaikki maa, joka ei varta vasten kuulunut jollekin yksityiselle tai yhteisölle, kuului kruunulle. Vastaavia tulkintoja oli tehty jo keskiajalla, mutta erämaiden omistus pysyi epäselvänä vielä Kustaa Vaasan julistuksen jälkeenkin. Erämaihin liittyi talonpoikien ikimuistoisia nautintaoikeuksia, joita pidettiin toisinaan melkein

omistuksen veroisina. Viimein vuonna 1683 annettiin julistus, jossa todettiin kruunulla olevan täysi omistusoikeus niihin metsiin, joiden ei voitu todistaa kuuluvan jollekin toiselle. Julistuksen sisältö oli tältä osin täysin yksiselitteinen.1 Oli kuitenkin epävarmaa, missä menivät yksityisen metsän ja kruununmetsien rajat. Asiaan haettiin lopullista ratkaisua vuonna 1757 annetulla isojakoasetuksella, jota täydennettiin useaan kertaan, muun muassa vuonna 1775 Pohjanmaata varten annetulla ja kaksi vuotta myöhemmin koko Suomea koskevaksi laajennetulla asetuksella. Isossajaossa talonpoikaisten kylien maanviljelysmaat jaettiin vanhan sarkajaon sijaan aiempaa yhtenäisemmiksi talokohtaisiksi palstoiksi. Samalla jaettiin kylien yhteisomistuksessa ol15



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

leet metsämaat talokohtaisesti määrämittaisiksi metsäpalstoiksi. Maat jaettiin talollisten ja valtion kesken, ja tilattomat menettivät käytännössä oikeutensa aiemman yhteismaan käyttöön. Tämä oli osaltaan synnyttämässä vaikeaa tilattoman väestön ongelmaa.

Isonjaon ylimenevä metsä oli luovutettava liikamaana valtiolle, jonka oli määrä käyttää liikamaat uudisasutukseen. Myöhemmin, metsätalouden merkityksen kasvaessa, tämän uudisasutusvelvoitteen tulkinta väljeni ja valtio saattoi käytännössä päättää, mitä liikamailla teki. Tästä aiheutui isojakoasetusten säätämistä seuraavien kahden vuosisadan aikana lukuisia poliittisia kiistoja.2 Isojako kesti erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomessa pitkään, ja viimeiset isojakotoimitukset saatiin päätökseen vasta 1900-luvun jälkipuolella. Kruunun metsistä valtaosa sijaitsi juuri näillä alueilla, joten myös valtion ja yksityisten metsien rajanveto pysyi monin paikoin epävarmana. Vuonna 1805 annettu metsäasetus määritti kaikki kyläkuntiin kuulumattomat metsät ja erämaat kruunun omaisuudeksi, mutta rajat jäivät vielä epäselviksi.

Suomi siirtyi Haminan rauhansopimuksella vuonna 1809 Ruotsin valtakunnasta osaksi Venäjän keisarikuntaa. Siirtyminen tapahtui periaatteessa varsin yksinkertaisesti, sillä Suomessa noudatetut lait, privilegiot ja instituutiot pyrittiin säilyttämään ennallaan. Valtiollinen ja hallinnollinen asema muuttui kuitenkin sikäli ratkaisevasti, että Suomi sai Venäjän valtakunnan osana autonomisen aseman suuriruhtinaskuntana. Keisarista tuli Suomen suuriruhtinas, joka kuitenkin käytti valtaansa välillisesti toisaalta kenraalikuvernöörin, toisaalta Suomen omien hallintoelinten kautta. Maan sisäiseksi 16

”hallitukseksi” muodostui keisarillinen senaatti, jossa istuivat kotimaiset miehet. Pieni keskushallinto rakentui senaatin ympärille.

Suomessa ei ollut autonomian ajan alussa omaa, kruununmetsiä kontrolloivaa virastoa tai elintä.

Ruotsissa oli vuodesta 1632 alkaen – pienin katkoksin – ollut järjestetty metsävirkakunta, mutta valtiollisen yhteyden katkeaminen Ruotsiin katkaisi myös tämän yhteyden. Läänien kuvernöörit sekä kruununvoudit ja nimismiehet valvoivat metsien hoitoa muiden tehtäviensä ohessa, mutta valvonta oli yleensä varsin tehotonta.

Metsiin kohdistui 1800-luvun alkupuolella kasvavia paineita ja risteäviä tavoitteita. Rautateollisuus, joka oli perinteisesti ollut kruunun suosiossa, tarvitsi metsiä hiilenvalmistukseen. Sen kanssa kilpaili osin samoista puista sahateollisuus, jonka puunkäyttöä oli pyritty rajoittamaan raudanvalmistuksen eduksi. Kasvava tilaton väestö puolestaan halusi maata uudisraivaukseen, ja siihen tarkoitukseen kruunun metsät olivat oiva kohde. Talonpoikaisväestö taas oli tottunut käyttämään monin paikoin varsin vapaasti kruunun metsiä rakentamiseen ja polttopuuksi. Kotitarvekäyttö olikin teollisuuden vähittäisestä noususta huolimatta ylivoimaisesti tärkein puunkäyttömuoto läpi 1800-luvun: vielä vuosisadan lopussa arvioitiin peräti kaksi kolmasosaa puun kokonaiskulutuksesta olevan kotitarvekäyttöä.3 Mitä metsille pitäisi tehdä? Tätä pohdittiin ensimmäistä kertaa autonomian aikana sen jälkeen, kun keisarilta tuli vuonna 1816 senaatille käsky esittää toimenpiteitä metsien hoidon ja metsätalouden edistämiseksi. Taustalla olivat eri puolilta tulleet tiedot maan metsien huonosta tilasta. Senaatti pyysi asian



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

Tervanpolttoa Pohjanmaalla vuonna 1747. Terva oli tärkeimpiä puusta saatuja vientituotteita 1800-luvulle saakka. Tervanpoltto vaati runsaasti puuta, ja 1800-luvulla metsien tilasta huolestuneet kiinnittivät huomionsa sahateollisuuden ja kaskeamisen ohella myös tervatuotannon vaikutuksiin. Kuparipiirros Carolus Mennanderin ja Ericus Juveliuksen teoksesta Tiärtilwärckningen i Österbotn, Turku 1747. (Museovirasto)

17



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

johdosta lausunnot kuvernööreiltä, ja teki viimein vuonna 1823 asiassa päätöksen, joka merkitsi asioiden pysymistä entisellään. Senaatin näkemyksen mukaan metsiä oli kyllä hävitetty, mutta metsien puutetta oli vain kaupunkien ja linnoitusten ympärillä.

Metsien hävitykseen oli syynä yhteisomistus. Tämä ongelma ratkeaisi isonjaon valmistuttua, kun metsät olisi jaettu maanomistajille, jotka varmasti hoitaisivat metsiään säästäväisemmin kuin yhteismaita.

Senaatti otti samassa yhteydessä kantaa myös kaskeamiseen, jota Ruotsin vallan aikana oli useaan otteeseen pyritty rajoittamaan metsien säilyttämiseksi. Se ei senaatin mukaan ollut kohtuullisesti harjoitettuna niin vahingollista kuin luultiin, koska kaskimailla kasvoi muutaman kymmenen vuoden päästä sankka metsä. Senaatti päätyikin johtopäätökseen, että oli odotettava isonjaon päättymistä ja katsottava sen vaikutuksia ja siihen asti pysyttäydyttävä entisissä säännöksissä.4 Keisari-suuriruhtinaan puuttuminen Suomen metsien tilaan vuonna 1816 kertoi ehkä valtion metsänomistuksen piilevästä ongelmasta. Jos metsät kuuluivat kruunulle, kenelle ne kuuluivat? Keisari-suuriruhtinas oli astunut Ruotsin kuninkaan tilalle ja saanut suvereenit hallitsijan­ oikeudet uuteen voittomaahansa. Toisaalta Suomen autonominen asema oli uutta verrattuna entiseen aikaan, jolloin Suomen maakunnat olivat suoraan Ruotsin kuninkaan ja keskushallinnon alaisia. Autonomia ei kuitenkaan ollut mikään ”kiveen hakattu” olotila, vaan sen sisältö muokkautui vuosikymmenien mittaan Venäjän poliittisten suhdanteiden 18

mukaan. Niinpä myös kruunun metsänomistukseen saattoi sisältyä potentiaalinen epävarmuustekijä, ellei omistusta määriteltäisi tarkasti.

Vuoriteollisuuden ehdoilla Vuorimestari Gustaf Idestam laati joulukuussa 1840 kertomuksen Suomen vuoritoimen tilasta. Kertomus painottui luonnollisesti vuoriteollisuuden toimintaedellytyksiin, mutta käsitteli samalla met­sien – yhden vuoritoimen raaka-ainelähteen – tilaa huolestuneeseen sävyyn. Teollisuus tarvitsi malmin ohella runsaasti puuta, jonka saanti uhkasi tyrehtyä. ”Suurien vaihdelaitteilla varustettujen sahojen perustaminen kaikkialle uhkaa kokonaan hävittää Suomen metsät.”5 Sahojen lisäksi metsiä uhkasi voimakas kaskeaminen erityisesti Itä-Suomessa. ”Asiain näin ollen on pelättävää, ettei isänmaassamme, kun ennemmin tai myöhemmin sen mineraalirikkaudet tulevat päivänvaloon, ole keinoja niiden käyttämiseen, ja lienee sentähden metsälain uudistus erittäin tarpeen vaatima.”6 Idestam ehdotti, että liiallinen sahaus olisi estettävä aiempaa tiukemmilla tarkastuksilla.

Vuorimestarin kertomus käynnisti kauaskantoisen tapahtumasarjan. Viitaten Idestamin raporttiin joukko ruukinomistajia anoi Keisarilliselta Suomen Senaatilta vuodelta 1805 peräisin olevan metsälain uudistamista, jotta vuoriteollisuuden ja muiden elinkeinojen tarvitsemat metsät säilyisivät. Senaatti, jossa oli huomattavaa ymmärrystä vuoriteollisuuden

tarpeille, yhtyi ruukinomistajien kantaan ja esitti helmikuussa 1841 keisari-suuriruhtinaalle, että asetettaisiin komitea pohtimaan metsälainsäädännön uudistamista. Hallitsija suostui ja määräsi 9. kesäkuuta 1841 komitean puheenjohtajaksi senaatin finanssitoimituskunnan (valtiovaraintoimituskunnan) puheenjohtajan apulaisen Carl af Heurlinin. Komitean muiksi jäseniksi senaatti kutsui 25. lokakuuta 1841 vuorimestari Idestamin, maanmittauslaitoksen tirehtööri (johtaja) C.W. Gyldénin, professori J.J. Nordströmin, everstiluutnantti Fr. Hällströmin, kruununvouti J. Hallonbladin sekä ylijahtimestari A. Fr. Granfeltin.7 Kokoonpano oli varsin suosiollinen vuoriteollisuudelle, ja niin olivat myös komitean ehdotukset.

Ripeästi työskennellyt komitea esitti jo helmikuun lopussa 1842 ensimmäisen ehdotuksensa metsälaiksi. Painavimmat esitykset koskivat sahateollisuutta, jolle esitettiin ankaria rajoituksia ja kontrollia. Vesisahojen toimintaa haluttiin supistaa – muun muassa sinetöimällä sahat vuotuisen sahauskiintiön tultua täyteen – ja höyrysahojen perustamisen komitea tahtoi kieltää kokonaan; höyrysahat olivat tähän aikaan vielä tekninen uutuus, jota ei Suomessa ollut, mutta ensimmäiset anomukset sellaisten perustamiseksi oli tehty 1830-luvun lopulla.8 Niihin liittyi osittain kiehtova, osittain pelottava ajatus vesisahoja suuremmasta tehosta, joka vaarantaisi metsät.

Komitea pohti myös valtion metsien asemaa ja mahdollisuutta perustaa niitä varten oma metsähallinto. Komitean kanta oli kuitenkin kielteinen: ulkomaiset kokemukset osoittivat, että erillinen virasto olisi kallis ja hankalasti järjestettävissä. Suomessa ei ollut myöskään tarjolla pätevää, koulutettua henki-



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

lökuntaa, joten mikäli virasto haluttaisiin perustaa, ennen sitä olisi järjestettävä ammattiopetusta. Edullisimmin tämä kävisi antamalla maanmittareille tarpeellista lisäkoulutusta.9 Ehkä painavin peruste ”metsäviraston” perustamista vastaan oli se, ettei komitea uskonut sellaista tarvittavan: ”Koska Suomessa on vain hyvin vähän kruununpuistoja eikä mitään metsästysvirastoa siitä syystä aikaisemminkaan ole tässä maassa muodostunut, ei sellaisen perustamista nyt voida pitää tarpeellisena, etenkin kun valtion liikamaat voimassa olevien lakien ja asetusten mukaan siirtyvät yksityiseen omistukseen.”10 Hieman yksinkertaistaen komitea siis katsoi, ettei­vät valtion metsät kaivanneet erityishallintoa, koska tulevaisuudessa valtiolla ei olisi merkittäviä metsävaroja hallittavanaan. Komitean mielestä kesken ollutta isoajakoa oli nopeutettava, koska yhteismaina metsiä hoidettiin huonommin kuin yksityisessä omistuksessa.11 Komitean näkemykset on helppo leimata puhtaasti vuoriteollisuuden etujen mukaisiksi. Sellaisia ne toki olivatkin. Vuoriteollisuuden, so. rautamalmin jalostuksen, arvostuksella oli vuosisataiset perinteet, ja vuoriteollisuudelle oli aina pyritty antamaan etusija muihin nähden. Merkantilistisen talouspolitiikan korkein toteutuma oli juuri kotimainen vuoriteollisuus; tälle näkemykselle antoivat 1800-luvun alkupuolella vielä pontta Englannin ja muiden teollistuvien maiden esimerkit.

Valtioyhteyden katkeaminen Ruotsiin 1809 oli vähitellen vaikeuttanut raakaraudan tuontia vanhasta emämaasta, minkä seurauksena 1820- ja 1830-luvuilla kotimaista malminetsintää oli pyritty voimis19



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

tamaan. Tulokset jäivät melko laihoiksi, eikä kotimainen järvimalmi riittänyt laajan vuoriteollisuuden rakentamisen pohjaksi. 1840-luvun alussa metalliteollisuutta uhkasi kriisi, sillä ruotsalaisen takkiraudan (raakaraudan) tuonti tyrehtyi kauppapoliittisista syistä kokonaan.12 Tällaisessa tilanteessa edes kotimaisen puun, raudanjalostuksen toisen pääraakaaineen, saatavuus oli turvattava. Lisäksi kilpailua sahojen kanssa oli rajoitettava, sillä kilpailu samasta puuraaka-aineesta oli omiaan nostamaan puun hintaa ja sitä myötä vuoriteollisuuden tuotantokustannuksia.13 Komitean ehdotusten heijastama huoli kotimaisista metsistä oli kuitenkin pelkkiä vuoriteollisuuden tarpeita laajempi, ja muutkin kuin vuoriteollisuuden puolestapuhujat kaipasivat rajoituksia sahoille. 1830-luvun kuluessa oli perustettu useita sahoja, ja sahateollisuuden tuotanto oli kasvanut voimakkaasti.14 Samaan aikaan olivat läänien kuvernöörit raportoineet senaatille metsien hupenemisesta ja liikahakkuista, ja satunnaiset matkailijat kertoivat paikallisesti samansuuntaisista havainnoista.

Syypääksi katsottiin ennen kaikkea sahateollisuus, jonka valitettiin jatkuvasti ylittävän privilegioissaan määrätyt hakkuu- ja sahauskiintiöt, ts. toimivan laittomasti. Myös kaskeaminen ja tervanpoltto huolettivat monia, mutta sahojen syntitaakka katsottiin painavimmaksi.

Sahoja oli jo vuonna 1839 kuritettu korottamalla sahatavaran ja samalla muun muassa tervan vientitulleja jyrkästi. Vaikka vientitullien korotuksen takana olivat ensisijassa valtiontaloudelliset syyt, tavoitteena oli myös metsätalouden tilan parantaminen. Oli selvää, ettei sahateollisuuden toiminta naut20

tinut senaatin erityistä suosiota.15 Komitean vuonna 1842 ilmaisema näkemys olikin linjassa senaatin aiemmin noudattaman politiikan kanssa.

Sahateollisuus sai syntipukin roolin metsien tuhoajana, mutta ei aivan ilman omaa syytään. Monet sahat ylittivät ilmeisen suruttomasti privilegioissaan määritellyt hakkuukiintiöt, joten kritiikissä oli perää. Tilanteesta tehdyt johtopäätökset olivat kahtalaiset: toisten mielestä sahoja oli kontrolloitava aiempaa tiukemmin, jotta ne noudattaisivat lakia; toisten mielestä taas sahaustoiminta privilegioiden puitteissa oli kannattamatonta, joten sahatoiminta olisi vapautettava rajoituksista.

Senaatti pyysi af Heurlinin komitean ensimmäisestä lakiehdotuksesta lausunnot usealta taholta. Erityisesti sahateollisuuden toimintaedellytyksiä koskevat esitykset saivat paikoin voimakasta kritiikkiä, jota komitea otti jatkotyössään jossain määrin huomioon. Niinpä maaliskuussa 1843 valmistuneessa komitean uudessa metsälakiehdotuksessa sallittiin höyrysahojen perustaminen, joskin tiukasti luvanvaraisena. Pääpiirteiltään komitean mietintö pysyi kuitenkin ennallaan.16 Komitean työ päättyi tähän, ja uusi metsälakiehdotus lähetettiin lausuntokierrokselle, joka kesti tällä kertaa useita vuosia. Mikään taho ei ollut oikein tyytyväinen ehdotuksiin, ja yleisesti komitean mietintöä pidettiin luonteeltaan kielteisenä: se ei sisältänyt positiivisia toimenpide-ehdotuksia, vaan ainoastaan rajoituksia ja kieltoja. Sahateollisuuden edustajat olivat luonnollisesti täysin eri mieltä komitean kanssa, ja lisäksi muun muassa Suomen Talousseura katsoi, ettei komitean näkemys sahojen vahingollisuudesta metsille pitänyt paikkaansa; päinvastoin

sahanomistajan kannatti hakata vain täysikasvuisia puita, joista saatiin kunnollisia lankkuja. Talousseura kannattikin sahojen vapauttamista aiemmasta kontrollista, kuten Ruotsissa oli vastikään (1842) tehty.17 Painetusta mietinnöstä annettiin lausuntoja myös pyytämättä, ja lakiehdotus aiheuttikin poikkeuksellisen kiivaan julkisen metsäkeskustelun – ensimmäisen Suomen historiassa. Kuopiossa Saima-lehden päätoimittaja, filosofi J.W. Snellman rusikoi komitean ehdotuksia terävään tyyliin ja joutui tiukkaan, henkilökohtaisuuksiin ulottuneeseen lehdistöväittelyyn komiteassa istuneen professori Nordströmin kanssa.

Snellmanin mielestä koko komitean perusnäkemys, jossa metsiä pyrittiin säästämään liikasahaukselta, oli väärä. Snellman näki edulliseksi koko maalle, että metsät hakattaisiin mahdollisimman tarkasti pois.

Hänelle metsä edusti sivistymättömyyttä: ”Siellä, missä metsä vallitsee, vallitsee myös kurjuus, tietämättömyys ja raakuus.”18

Snellmanin ihanteena oli keskieurooppalainen kulttuurimaisema, jonka näkymiä hallitsivat pellot ja maatalous. Tehokas, vapaasti toimiva sahateollisuus jauhaisi muutamassa vuodessa metsät rahaksi ja tekisi samalla itsensä tarpeettomaksi. Metsien katoaminen vaikuttaisi myös Suomen ilmastoon positiivisesti, ja Snellmanin suosimalle maanviljelykselle avautuisi runsaasti uutta viljelysmaata ja uusia mahdollisuuksia. Nopeat ja sumeilemattomat hakkuut loisivat kerralla huomattavan pääoman ja olisivat niin kansakunnalle kuin yksityisille myös hyvä liiketoimi: ”Mutta onkohan etu maalle tosiaan suu-



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

rempi, jos rahat myydystä metsästä tulevat maahan vähitellen esim. viidenkymmenen vuoden kuluessa, kuin jos summa saataisiin nostaa neljänä vuotena. [---] Vuonna 1845 syntyneellä lapsella, joka silloin tulisi metsää kasvavan tynnyrinalan omistajaksi, on, jos tämän metsäpalstan tuotto sinä vuonna olisi myöty, vuonna 1895 suuri omaisuus – ja hänellä on vielä tämä tynnyrinalakin pelloksi ja niityksi muuttuneena.” 19 Carl af Heurlinin komitean sihteerinä toiminut J.J. Nordström torjui jyrkästi Snellmanin näkökannat ja puolusti komitean näkemyksiä. Hänen mielestään maatalouden mahdollisuudet näin pohjoisessa olivat joka tapauksessa rajatut, eikä metsien hakkaaminen suinkaan parantaisi ilmanalaa.20 Suoraviivaisen perusnäkemyksensä pohjalta Snellmanin oli helppo yhtyä sahanomistajien luonteeltaan arkisempaan kritiikkiin: komitean rajoittavien ehdotusten toteuttaminen tekisi kannattavan sahauksen mahdottomaksi. Jo aiemmat privilegioiden mukaiset sahaus- ja hakkuukiintiöt olivat liian pieniä ja Snellmanin mielestä suorastaan pakottivat sahaajat laittomuuksiin: oli ”välttämättömyys joko luopua sahaliikkeen harjoittamisesta tai kiertää lakia”.21

L. G. von Haartmanin metsäohjelma Lehtipolemiikki toi näkökantojen ääripäitä esiin, mutta vaikutti lopulta varsin vähän metsälakiehdotuksen jatkokäsittelyyn. Pitkäksi venyneen lausuntokierroksen jälkeen af Heurlinin komitean esittämä metsälakiehdotus tuli senaatin täysistunnon käsiteltäväksi 20.3.1848. Asian esitellyt esittelijäsihteeri F. Edelheim ilmoitti vähäisin muutoksin kannat21



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

tavansa lakiehdotusta, ja senaatti yhtyi hänen kantaansa, yhtä jäsentä lukuun ottamatta. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja ja finanssitoimituskunnan päällikkö, salaneuvos L.G. von Haartman ilmoitti eriävän mielipiteensä, ja senaatin täysistunnossa 8. toukokuuta 1848 hän antoi seikkaperäisen kirjallisen lausunnon, joka sisälsi hänen ”metsäohjelmansa”.

Senaatin vaikutusvaltaisimman miehen eriävä mielipide oli varmasti yllätys aikalaisille. Olihan von Haartman ollut af Heurlinin komitean asettamisen kannalla – hänestä on puhuttu jopa komitean ”henkisenä isänä” – kuten muutkin senaatin jäsenet, ja hän edusti samaa perusnäkemystä kuin komiteakin.22 L. G. von Haartman oli jo Turun ja Porin läänin maaherrana (kuvernöörinä) 1830-luvulla havainnut sahojen kaatavan ja sahaavan selvästi enemmän puuta kuin niille oli sallittua. Hän oli myös johtanut komiteaa, jonka työn tuloksena sahatavaran vientitulleja vuonna 1839 korotettiin.23 Hän oli vakuuttunut, että metsille oli tehtävä jotain, jotta ne säilyisivät lyhytjänteistä sahausta tärkeämpiin tarkoituksiin.

L. G. von Haartmanin mielestä komitea oli käsittänyt tehtävänsä liian kapeasti. Sen ehdotukset olivat vain aiemman metsälainsäädännön korjailua ja hienosäätöä: ”Ei mikään maailmassa ole haitallisempaa kuin hetkelliset parannukset; ne johtavat vain loppumattomaan kirjavuuteen sekä vihdoin sekasortoon.”24

Kaivattiin syvemmälle meneviä toimenpiteitä metsien säästämiseksi. Lausunnossaan von Haartman kävi 22

Vapaaherra Lars Gabriel von Haartman (1789–1859) oli 1840- ja 1850-luvuilla Keisarillisen Senaatin vaikutusvaltaisin mies. Hän oli senaatin jäsen vuodesta 1830, finanssitoimituskunnan päällikkö 1840–1858 ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja 1841– 1858; hän toimi siis samanaikaisesti nykyistä pääministerin ja valtiovarainministerin asemaa vastaavissa tehtävissä. Ärtyisän luonteensa ja voimakkaan, omavaltaisen toimintatapansa vuoksi von Haartman sai lempinimen ”Hänen Hirmuisuutensa”. Timoleon von Neffin maalaus. (Sinebrychoffin taidemuseo)

läpi Suomen pääelinkeinot ja totesi niiden heikkoudet. Maanviljely ei voisi tehostettunakaan kilpailla normaalioloissa sellaisten maiden kanssa, ”jotka maantieteellisen asemansa ja ilmanalasuhteittensa puolesta ovat suositumpia”.25 Karjanhoitokaan ei riittäisi vientiin, vaikka voisikin parantaa maaseudun toimeentuloa. Metalleja löytyi Suomen maaperästä vain vähän, eikä kalastuskaan tuonut riittävästi tuloja. Näiden puutteiden vastapainoksi von

Haartman asetti metsät maan ”ainoaksi rikkauden lähteeksi”, jonka kansantaloudellinen merkitys oli ratkaisevan suuri.26 Jo olemassa olevat luvalliset saharaamit – yhteensä 288 – olivat von Haartmanin mielestä riittävä kapasiteetti Suomen puuvarojen kestävään hyödyntämiseen. Maasta vietiin jo selvästi enemmän sahatavaraa kuin sahojen yhteenlaskettu, virallisesti sallittu määrä oli. Tästä von Haartman esitti konkreettisia lukuja: koko maan laillinen sahausmäärä olisi ollut noin 350 000 tukkia/vuosi, mutta tukkeja sahattiin ainakin 642 000. Tälle oli saatava sulku.27 Resepti metsien säätämiseksi oli kahtalainen.

Metsien käyttöä oli kontrolloitava paitsi asettamalla sahat valvontaan myös rajoittamalla kruununtilojen metsien käyttöä; käyttörajoitukset oli ulotettava myös vastaisuudessa myytäviin verotiloihin. Sen sijaan tähän asti syntyneet verotilat saisivat hoitaa metsiään kuten halusivat. Kontrolli ulotettaisiin siis osittain yksityisiin metsiin, mutta pääosin kunnioitettaisiin itsenäisten talonpoikien oikeuksia.

Tämän myönnytyksen on arveltu olleen ajankohtaisen poliittisen tilannearvion seurausta: Pariisin, Berliinin ja Wienin ”hullun vuoden” vallankumoukset olivat puhjenneet juuri keväällä 1848, eikä von Haartman kenties halunnut kovin radikaalisti kajota yksityiseen omistusoikeuteen. ”Ajan olot varottavat valtiomiestä kaikesta, joka vielä voi uutta yllykettä antaa mielille”, von Haartman perusteli tässä kohdassa ehdotustaan. Hän toi kuitenkin lausunnossa esille periaatteellisen kantansa teemaan, josta tuli toistuva keskustelunaihe: ”En ymmärrä sen todistelun järkeä, joka puoltaa hallituksen oikeutta estää metsän hävitystä järjettömällä kaskeamisella,



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

mutta kieltää ehkäisemästä metsän hävittämistä kirveellä ja sahalla.”28 Toinen osa von Haartmanin ohjelmaa oli valtion metsänhoidon uudistaminen – asia, joka aiemmassa keskustelussa ja komitean työssä oli jäänyt varsin vähille. Valtion metsät olivat von Haartmanin mielestä avainasemassa Suomen metsätaloutta kehitettäessä, ja järjestämällä valtionmetsien hoito esikuvallisella tavalla luotaisiin esimerkki, jota seuraamalla metsät säilyisivät paremmin kuin pelkästään kieltojen ja rangaistusten voimalla. Valtionmetsiä ei tullut enää luovuttaa yksityisille asutuskäyttöön, joka sai metsissä aikaan korvaamattomia vahinkoja, vaan ne tuli säilyttää tiukasti valtion hallinnassa. Parhaita metsiä oli erotettava metsätalouden harjoittamista varten noin 300–500 tynnyrinalan (150–250 hehtaarin) kruununpuistoiksi, joita ei saisi antaa asutukseen tai muuhun käyttöön. Näiden hoidosta tehtäisiin malli myös yksityiselle metsänhoidolle.

Valtionmetsiä sekä toisaalta myös sahojen valvontaa varten tarvittiin tehokas hallinto. Vanha malli, jossa kuvernööri, kruununvoudit ja nimismiehet vastasivat metsistä, ei riittänyt: jotta järjestelmällinen metsänhoito olisi mahdollista, tarvittiin von Haartmanin mielestä metsiä varten oma virkakunta. Asiantuntevan virkakunnan kouluttamista varten maahan tarvittaisiin lisäksi metsäopisto.29 Hallinnon järjestäminen aiheuttaisi valtiontaloudelle lisäkuluja, mutta von Haartman vakuutti lausunnossaan, että kruununpuistojen muodostama valtionomaisuus tulisi tuottamaan enemmän tuloja kuin kuluja.

Lausunto on antanut jälkikäteen aihetta moniin tulkintoihin. ”Hänen hirmuisuuttaan” on toisaalta kiitetty kaukonäköisenä valtiollisen metsänhoidon 23



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

liikkeellepanijana, toisaalta taas on valitettu hänen kylmää ja lyhytnäköistä suhtautumistaan sahateollisuuteen. Toisinaan hänen on nähty lausunnollaan ajaneen vuoriteollisuuden asiaa – tässä yhteydessä on viitattu siihen, että von Haartman itsekin oli vuodesta 1846 ruukinpatruuna, tosin aika vaatimattomissa puitteissa.30 Lisäksi vuori-intendentinkonttorin yli-intendentti Nils Gustaf Nordenskiöld oli hänen lankonsa, joten von Haartman oli helppo lukea vuoriteollisuuden ymmärtäjiin.

On selvää, että von Haartmanin oli taustansa, perusnäkemystensä ja kontaktiensa pohjalta helpompi ymmärtää vuoriteollisuuden kuin sahojen huolia. Silti hänen asettumisensa metsäkysymyksessä muita samaa intressipiiriä edustavia senaattoreita vastaan antaa aavistaa, ettei kyse ollut vain ruukkien edun ajamisesta. Vaikka von Haartman oli kotimaisen malminetsinnän ja -jalostuksen vankka kannattaja, hän itse luonnehti olevansa ”kaukana siitä, että olisi teollistumisen kannattaja”.31 Hän ei selvästikään uskonut vuoriteollisuuden suureen tulevaisuuteen, vaan enemmänkin kysymys näyttää olleen omavaraisuuden korostamisesta merkantilismin periaatteiden mukaan.

Lausunnosta käy ilmi, että von Haartman piti kritiikistään huolimatta sahateollisuutta hyödyllisenä ja välttämättömänä vaurauden tuojana. Ongelmana oli vain se, että sahateollisuus toimi ja laajensi tuotantoaan vapaan omavaltaisesti, ilman hallittua ja suunnitelmallista valtion kontrollia. Siksi valtion oli puututtava tilanteeseen ja toisaalta rajattava liikasahausta, toisaalta rakennettava oma metsähallinto.

Kontrolloitu tuotanto yhdistyneenä valtionmetsien hoitoon näytti kaiken lisäksi finanssitoimituskunnan 24

päällikölle valtion- ja kansantaloudellisesti edullisimmalta yhdistelmältä.

Lars Gabriel von Haartmanin metsäohjelma jättää nykylukijalle kaikesta ponnekkuudesta huolimatta hieman hämmentyneen vaikutelman: hän on vakuuttunut siitä, että metsät on säilytettävä, mutta ei anna selvää kuvaa, mitä varten. Näyttää siltä, ettei hänellä itselläänkään ollut asiasta kirkasta tulevaisuudenkuvaa, vaan kyseessä oli osittain vaistonvarainen, hänen yhteiskunnallisiin perusnäkemyksiinsä ankkuroituva ”säilyttävä” kanta.

Lausuntoa on luonnehdittu ”kestävän kehityksen ohjelmaksi”, ja tuotu samalla esiin se historiallisen paradoksi, joka sisältyi ääripäitä edustaneiden von Haartmanin ja Snellmanin näkemyksiin: molemmat puolustivat tahollaan ”oikeaa” asiaa kestämättömin perustein, von Haartman puolustaessaan metsien säilyttämistä ja Snellman puolustaessaan rajoittamatonta sahausta ja metsien käyttöä.32

Väliaikainen metsänhoitolaitos L. G. von Haartmanin senaatissa esittämä lausunto sai asian jatkokäsittelyssä ratkaisevan painoarvon.

Senaatti päätti 8. toukokuuta 1848 yhdestä eriävästä mielipiteestä huolimatta esittää hallitsijalle uuden metsälakiehdotuksen hyväksyttäväksi. Varapuheenjohtaja von Haartman ajoi kuitenkin asiaansa kenraalikuvernööri Menshikovin ja ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin kautta, joihin hänellä oli läheiset suhteet. Hän ehdotti, että metsälakiehdotusta tarkastamaan asetettaisiin uusi komitea, johon nimettäisiin puheenjohtajaksi senaatin oikeusosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra A.G. Mellin ja jäse-



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

Senaatintalo (nyk. valtioneuvoston linna) oli metsähallinnon ensimmäinen keskuspaikka. Metsänhoitohallitus toimi täällä vuoteen 1904 saakka. F. Tengströmin kivipiirros vuodelta 1822. (Suomen rakennustaiteen museo)

niksi Viipurin hovioikeuden presidentti, kreivi C.G. Mannerheim ja Viipurin läänin kuvernööri, vapaaherra Casimir von Kothen – molemmat von Haartmanin lankoja – sekä insinöörikunnan päällikkö, eversti A. Stjernvall ja maanmittauslaitoksen ylitirehtööri (ylijohtaja) Alexander von Rechenberg.33 Lisäksi von Haartman pyysi oikeuden suullisesti esit-

tää komitealle ”sen tarvitsemia tietoja, esityksiä ja suunnitelmia”, toisin sanoen komitea tulisi hänen valvontaansa.34 Kenraalikuvernööri Menshikov asettui von Haartmanin ehdotuksen kannalle, ja ministerivaltiosihteeri Armfelt esitteli asian keisarille yhdessä senaatin metsälakiehdotuksen kanssa. Hallitsija rat25



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

kaisi asian huhtikuussa 1849 täysin von Haartmanin ehdotuksen mukaisesti, uuden komitean nimilistaa myöten.35 Vahvan miehen eriävä mielipide osoittautui senaatin enemmistön kantaa vahvemmaksi.

Mellinin komitean, jossa ei siis ollut yhtään af Heurlinin komitean jäsentä, mietinnössään joulukuussa 1849 tekemät ehdotukset vastasivat tärkeiltä osiltaan von Haartmanin näkemyksiä. Sahoja koskevan lainsäädännön osalta komitea päätyi samankaltaisiin ratkaisuihin kuin af Heurlinin komitea – näitä ehdotuksia von Haartmankin oli pääosin kannattanut – ja sahaukselle sekä uusien sahojen perustamiselle määrättiin tiukat rajat. Lisäksi komitea ehdotti valtion metsävirkamiehistön luomista sekä metsäopiston perustamista metsänhoitajien koulutusta varten.36 Kenraalikuvernööri Menshikov esitteli komiteamietinnön omien lisäystensä höystämänä keisarille.

Kenraalikuvernöörin ehdotukset olivat luonteeltaan sellaisia – hän muun muassa vastusti von Haartmanin ajamaa metsäopiston perustamista – että keisari käski tehdä komitean ehdotuksiin vielä muutoksia.

Näin asian käsittely venyi, ja metsäasetus, joka seuraili pääpiirteissään Mellinin komitean ehdotuksia, annettiin 24. elokuuta 1851 ja senaatti julkaisi sen 9. syyskuuta.

Ankara asetus käytännössä katkaisi sahateollisuuden laajenemisen vuosikymmenen ajaksi, ja tältä osin vuoriteollisuuden asian ajajien voi näin sanoa saaneen tahtonsa läpi. Asetuksen suurin merkitys oli ehkä kuitenkin toisaalla. Kamppailu metsistä oli käyty leimallisesti sahojen ja vuoriteollisuuden etu26

jen välillä, mutta suurin paine kruununmetsiin tuli silti 1800-luvun puolivälissä uudisasutuksen ja maatalouden tarpeista. Vuoden 1851 metsäasetus asetti ensi kertaa metsätalouden tarpeet asutuksen edelle, sillä asetuksen mukaan asutukseen voitiin käyttää vain metsätalouden kannalta tarpeettomia valtion maita. Tämä oli kauaskantoinen periaatteellinen muutos valtion maankäyttöfilosofiassa.37 Varsinaisen metsäasetuksen valmistelun ollessa vielä kesken keisari perusti 14. tammikuuta 1851 annetulla julistuksella väliaikaisen metsänhoitolaitoksen. Tämä sijoitettiin maanmittauksen ylihallituksen yhteyteen, ja viraston nimi muutettiin maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallitukseksi.38 Metsänhoidon sijoittaminen maanmittauksen yhteyteen oli 1850-luvun oloissa luonnollinen ratkaisu. Maanmittaushallinto oli jo 1600-luvulta lähtien kartoittanut ennen kaikkea Etelä-Suomen metsiä, ja maanmittareilla oli epäilemättä valtakunnan metsien paras tuntemus.39 Perustettu metsävirkakunta sai myös aloittaa osana vakiintunutta valtion virastoa, mikä epäilemättä helpotti alkuunpääsyä.40 Väliaikainen metsänhoitolaitos oli varsin vaatimaton laitos, ei keskusvirasto, vaan pieni senaatin talossa toimiva toimisto. Silti sen perustaminen merkitsi todellista vallankumousta valtion metsien hoidossa ja valvonnassa. Aiemmin senaatti ja sen finanssitoimituskunta kantoivat kokonaisvastuun Suomen metsistä, ja kuvernöörit olivat lääniensä ylimpiä metsäviranomaisia. Paikallisesti puolestaan kruununvoudit ja nimismiehet valvoivat valtionmetsien tilaa ja käyttöä.

Käytännössä tämä kontrolli ei kuitenkaan toiminut millään hallinnon tasolla (keskushallinto – lääni – pitäjä). Senaatilla ei ollut todellista valvonnan mahdollisuutta. Harvalukuisen virkakunnan pääasiallinen tavoite oli muualla kuin metsien valvonnassa; metsien hoitamista ei voinut edes ajatella. L. G. von Haartman moitti myös läänien hallintokulttuuria, joka oli monin paikoin passiivinen ja reaktiivinen ja rajoittui vain saapuneiden anomusten käsittelyyn. Näissä oloissa aktiiviselle metsäpolitiikalle ei ollut edellytyksiä.

Keskitetyn metsähallinnon perustamisen voikin nähdä paitsi metsäpolitiikan myös valtionhallinnon tarpeiden sanelemana. Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon tehtävät oli vuoden 1809 jälkeen keskitetty senaatin käsiin, mutta vähitellen erilaisia asiantuntemusta vaativia tehtäviä oli pakko siirtää senaatin alaisille keskusvirastoille. Valtion metsänhoidon järjestelyistä tuli 1850-luvulla osa tätä prosessia.

Väliaikaisen metsänhoitolaitoksen virkakunta järjestettiin varsin yksinkertaisesti. Uudistettuun maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallitukseen asetettiin metsäasioista vastaava ylitirehtöörin (ylijohtajan) apulainen sekä kahdeksan alimetsänhoitajaa. Lisäksi kuhunkin kahdeksaan lääniin asetettiin lääninmetsänhoitaja sekä tämän apulainen; nämä olivat maanmittareita, koska maassa ei ollut varsinaista koulutettua metsänhoitajakuntaa. Muun koulutuksen puuttuessa maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallituksessa järjestettiin erityisiä metsäalan tutkintoja maanmittareiden metsäasiantuntemuksen parantamiseksi.41 Ensimmäinen lääninmetsänhoitaja, Bror Eric Mallén, nimitettiin Turun ja Porin lääniin 13. mar-



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

raskuuta 1851, ja muut läänien virat täytettiin vakinaisesti vuosina 1852–1853. Helsingin virkojen täyttö sujui hitaammin: alimetsänhoitajat asetettiin virkoihinsa vuosina 1854–1858, ylitirehtöörin apulainen vasta vuoden 1857 lopulla ja vakinaisesti seuraavana vuonna. Tähän ensimmäisen ”metsäpäällikön” tehtävään tuli Mikkelin lääninmetsänhoitaja, vapaaherra R.Z. Wrede, joka oli yhtenä harvoista suomalaisista opiskellut metsätieteitä Saksassa.42 Metsäasioista vastaavan apulaisen tarvetta lienee osaltaan paikannut ylitirehtöörin toinen apulainen ja vuonna 1854 koko laitoksen ylitirehtööriksi nimitetty C.W. Gyldén, joka oli aikanaan ollut af Heurlinin komitean jäsen ja hyvin perehtynyt metsä­asioihin.43 Metsähallinnon ja lääninhallinnon keskinäinen suhde jäi vuoden 1851 järjestelyssä jonkin verran epäselväksi. Metsänhoitajista tuli sekä lääninsä kuvernöörin että väliaikaisen viraston alaisia. Virasto nimitti metsävirkamiehet, ja näiden tuli luonnollisesti noudattaa viraston määräyksiä. Vuoden 1851 metsäasetus kuitenkin määräsi valtionmetsien hallinnon kuvernööreille, joiden tuli valvoa metsänhoitajien ja metsänvartijoiden työtä. Lisäksi asetus määräsi metsäviranomaisille yksityismetsien valvontatehtäviä, joiden osalta he niinikään olivat kuvernöörin alaisia.44 Tämä hallinnollinen epämääräisyys kiteytyi kysymykseen kruununpuistojen perustamisesta. Vuoden 1851 metsäasetuksen mukaan valtionmetsistä oli erotettava metsätalouden harjoittamista varten kruununpuistoja, jotka tulivat väliaikaisen metsähallinnon valvontaan. Muut valtionmetsät taas jäivät pääosin kuvernöörien kontrolliin. Ensimmäisten kruununpuistojen erottaminen alkoi vuonna 1852 27

C.W. Gyldénin kartta Suomen metsien tilasta vuodelta 1850.

Gyldén jakoi maan kuuteen luokkaan: asteikon sinisessä päässä oli ”metsää yltäkylläisesti”, punaisessa päässä oli ”metsän puute yleinen”. Värillinen kartta oli senaikaisen painotekniikan mestarinäytteitä. Kartan tiedot perustuivat maanmittareiden kokoamiin tietoihin, joiden tarkkuus vaihteli suuresti eri puolilla maata. Puutteellisinakin nämä tiedot edustivat maan parasta asiantuntemusta. (Kansallisarkisto/Museokuva)

28

Impilahdella ja Suistamossa, ja 1850-luvun kuluessa ehdittiin julistaa kruununpuistoiksi yhteensä 28 valtion metsäaluetta.

Kohti pysyvää metsänhoitolaitosta Vuoden 1851 suuret periaateratkaisut metsäpolitiikasta ja valtion metsähallinnosta tehtiin varsin hatarin perustein ja tiedoin. Keskeisten vaikuttajien kannanotot perustuivat enemmän tai vähemmän raportteihin yksittäistapauksista tai omiin paikallisiin kokemuksiin. Niin von Haartmanilla, Snellmanilla kuin muillakin metsäkysymyksiin kantaa ottaneilla oli vain hämärä käsitys metsien kokonaistilasta ja mahdollisuuksista – eikä muuta voinut ollakaan.

Esimerkiksi von Haartman nojasi kuvernöörien raporttien ohella kokemuksiinsa Satakunnasta ja lankonsa Casimir von Kothenin kautta Viipurin läänistä, Snellmanin näkemyksiä voidaan taas jäljittää Savoon. Yleinen käsitys oli, että metsät olivat vaarassa ja niille piti tehdä jotain, koska niitä haaskattiin.

Todellista tietoa Suomen metsien kokonaismäärästä ja kestokyvystä ei kuitenkaan ollut.

Metsien riittävyys oli suhteellista ja olosuhteista riippuvaista. Sahateollisuuden kannalta käyttökelpoista metsää olivat 1800-luvun puolivälissä vain pitkät ja vähintään 13 tuuman paksuiset rungot, jotka olivat usein toistasataa vuotta vanhoja. Näin hyödynnettävissä oleva metsä saattoi pian todellakin loppua sahojen lähialueilta, ja huoli ”metsien riittävyydestä” oli tältä kannalta monin paikoin aiheellinen.45 Toisaalta sahauksen, tervantuotannon ja kaskeamisen vaikutus puun kulutukseen oli kaikesta huolesta huolimatta suhteellisen vähäinen, sillä



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

arviolta 90 prosenttia kokonaiskulutuksesta meni kotitarvekäyttöön, rakentamiseen ja polttoaineeksi.

Tämä puutavara taas oli usein tyypiltään täysin toisenlaista kuin sahojen tarvitsema.46 Kyse oli pitkälti metsän määritelmästä ja luokittelusta, tilastoitavasta tiedosta, jota ei ollut vielä 1840-luvulla.

Niin af Heurlinin komitean mietintö kuin von Haartmaninkin lausunto senaatissa 1848 sisälsivät arvioita metsien kokonaismääristä ja sahojen tuotannosta. Ensimmäinen arvio metsien kokonaiskasvusta ja puutavaran kulutuksesta – metsien kestävyyden kannalta oleellisista seikoista – saatiin vuonna 1853, jolloin C.W. Gyldén julkaisi teoksen ”Handledning för Skogshushållare i Finland”. Tämä oppikirja arvioi lähinnä Itä-Suomesta koottuun aineistoon nojautuen, että Suomen metsien vuotuinen kasvu oli noin 30 miljoonaa k-m3 ja vuotuinen kulutus runsaat 16 miljoonaa k-m3; arvioissa ei ollut mukana Lapin vaikeakulkuisia metsiä. Gyldénin arvio Suomen metsien kokonaispinta-alasta oli pienempi kuin af Heurlinin komitealla, mikä herätti huolestunutta huomiota.47 Kuitenkin Gyldénin arvio metsien kasvun ja kulutuksen suhteesta avasi ensimmäistä kertaa perusteltua näkymää siihen, että Suomen metsät saattaisivat kestää aiempaa suurempaakin kulutusta tuhoutumatta.

Gyldénin vastuulle tuli 1850-luvulla pysyvän metsähallinnon järjestäminen. Vuoden 1851 metsähallinnon järjestely tarkoitettiin alun perin väliaikaisratkaisuksi, jotta valtionmetsien hoito ja valvonta sekä kruununpuistojen perustaminen saataisiin käyntiin. Maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallituksessa Gyldén valmisteli valtionmetsien hallinnon pysyvää johtosääntöä, ja ylihallituksen ehdotus tästä 29



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

valmistui vuonna 1854. Senaatti lähetti johtosääntöehdotuksen lausuntokierrokselle, joka eteni Krimin sodan aikana verkkaisesti ja kesti vuosia.

Lausuntokierroksen ollessa vielä kesken Gyldén kääntyi 26. lokakuuta 1857 senaatin puoleen ja ehdotti metsäopiston perustamista Lammille, Evon kylään. Kuusi vuotta aiemmin kenraalikuvernööri Menshikov oli estänyt opiston perustamisen tarpeettomana, mutta vuonna 1855 von Haartman oli pohjustanut asiaa uudelle kenraalikuvernöörille, kreivi F.W.R. Bergille, joka oli hankkeelle suopeampi. Gyldénin ehdotuksen jälkeen senaatti teki asiasta esityksen keisarille, joka hyväksyi perustamisen.

Nopean käsittelyn tuloksena Evon metsäopiston perustamispäätös annettiin 10. maaliskuuta 1858, ja perustamisen valmistelut saatettiin aloittaa.

Perustamispäätös sai aikaan jälleen tiukan, joskin hieman jälkijättöisen väittelyn. Snellman, joka oli tällä välin siirtynyt Helsinkiin professoriksi, ei pitänyt metsäopiston perustamista järkevänä, ja kritisoi ehdotusta Litteraturbladetissa toukokuussa 1858: ”Erillisen metsäopiston perustaminen näyttää olevan päätetty asia ja toivottavaa on, että ei mitään liikaa määrää tieteellisen kasvatuksen saaneita nuorukaisia johdettaisi alalle, jonka käytännöllisessä soveltamisessa ei vaadita mitään tieteellistä taitoa.”48 Snellman piti metsäopistoa ja ylipäänsä järjestettyä metsäopetusta ylimitoitettuna. ”Jokainen talonpoika voi oppia havupuunsiementen karistamista, lehtipuiden siementen keruuta ja molempien kylvöä sekä metsän tarpeenmukaista harventamista”, Snellman jatkoi ja totesi rehellisyyden olevan metsänhoidon tarpeellisin ominaisuus. Hän antoi 30

samalla ymmärtää, että juuri muuta ei metsänhoitaja tarvitsisi. Snellmanin kanta ei saanut juuri ymmärrystä, eikä sillä ollut käytännön vaikutusta Evon perustamisvalmisteluihin.49 Johtosäännön lausuntokierroksen jälkeen vuonna 1857 maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallitus antoi senaatille lausunnon, jossa painotti, että vakinaisen metsänhoitolaitoksen perustaminen oli välttämätöntä maan metsätalouden parantamiseksi.

Ylihallitus antoi helmikuussa 1858 yksityiskohtaisen ehdotuksen valtionmetsien hallinnon järjestämisestä. Ehdotuksen mukaan valtionmetsät, joita ylihallitus arvioi olevan yhteensä kuusi miljoonaa tynnyrinalaa (noin 3 milj. hehtaaria), olisi jaettu 60:een 100 000 tynnyrinalan tarkastuspiiriin ja edelleen 240:een 25 000 tynnyrinalan (noin 12 500 hehtaaria) hoitoalueeseen. Alkuvaiheessa hallinto koskisi kuitenkin vain 1,8 miljoonaa tynnyrinalaa. Tarkastuspiirejä ja hoitoalueita hoitamaan ylihallitus katsoi tarvittavan 18 ylimetsänhoitajaa, 72 metsänhoitajaa sekä 8 alimetsänhoitajaa.50 Ennen kuin johtosäännön käsittely senaatissa pääsi kunnolla käyntiin, Gyldén ehdotti maaliskuussa 1858 kenraalikuvernööri Bergille, että joku ulkomainen metsäasiantuntija antaisi vielä lausuntonsa Suomen metsien ja metsähallinnon kehittämisestä. Gyldén ehdotti tehtävään saksilaisen Tharandtin maatalous- ja metsäakatemian johtajaa, ylimetsäneuvos Edmund von Bergiä, joka oli jo alustavasti suostunut. Kenraalikuvernööri siirsi asian senaatille oman puoltolauseensa kera, ja senaatti puolestaan esitti keisarille ylimetsäneuvos von Bergin kutsumista. Keisari antoi suostumuksensa huhtikuussa 1858, ja von Berg kutsuttiin Suomeen tekemään selvitystä

C.W. Gyldén (1802–1872) oli suomalaisen metsänhoidon varhaisia edelläkävijöitä. Hän toimi maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallituksen ylitirehtöörinä (ylijohtajana) 1854–1863 ja sen jälkeen maanmittauksen ylihallituksen ylitirehtöörinä vuoteen 1872.

(Metsähallitus)

1 500 hopearuplan korvauksella. Senaatti päätti samaan aikaan lykätä johtosääntöehdotuksen lopullista käsittelyä, kunnes von Berg olisi tehnyt raporttinsa ja toimenpide-ehdotuksensa.51 Turvautuminen ulkomaiseen apuun metsäasioissa ei ollut suinkaan tavatonta. Vaikka kotimainen keskustelu metsänhoidosta keskittyikin suomalaisiin erityispiirteisiin, esikuvia oli haettu Saksasta ja Ruotsis-



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

ta. Saksa oli 1800-luvun alkupuolella ja puolivälissä Ranskan ohella eurooppalaisen metsänhoidon mallimaa, josta Ruotsi otti vaikutteita sekä metsänhoitoon että hallintoon. Gyldén oli varsin hyvin perehtynyt saksalaisiin ja ruotsalaisiin metsänhoidon ratkaisuihin ja tiesi, mitä von Bergiltä saattoi odottaa.52 Edmund von Bergin ”konsulttityön” tosiasialliseksi tehtäväksi tulikin antaa selkänojaa kotimaisille ratkaisuille.

Ylimetsäneuvos von Berg teki Gyldénin ja Wreden kanssa heinä-elokuussa 1858 runsaan kuukauden kestäneen laajan kiertomatkan Suomen metsiin Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan kautta Ouluun ja siitä edelleen Ounasjoelle saakka. Paluumatka kulki itäisempää reittiä Kajaanin ja Pielisen metsien kautta Laatokalle ja sieltä Lappeenrannan kautta Porvooseen ja Helsinkiin. Vain kuusi päivää Helsinkiin paluunsa jälkeen 18.8.1858 von Berg saattoi jättää raporttinsa, josta tuli mielenkiintoinen ja paljon siteerattu dokumentti. Raportti käännettiin suomeksi ja ruotsiksi ja julkaistiin painettuna molemmilla kielillä vuonna 1859.53 Raportti (”Kertomus Suomenmaan metsistä”) kiinnitti huomiota metsien paikoin huonoon kuntoon ja painotti metsien säästämisen tarvetta. Toisaalta von Berg kannatti sahateollisuuden vapauttamista rajoituksista, jotta metsien arvostus nousisi. Valtion metsähallinnon hän esitti järjestettävän neliportaiseksi, kuten hänen kotimaassaan Saksissa. Ylimpänä olisi ”metsänhoidon johtokunta”, keskushallinto, jonka alaisuudessa toimisivat ylimetsänhoitajien johtamat piirit. Ylimetsänhoitajien alaisuudessa paikallisesta hallinnosta vastaisivat metsänhoitajat, joiden apuna olisivat metsänvartijat. Sittemmin Suomen pysyvä metsähallinto järjestettiinkin pääpiirtein tämän jaon mukaisesti. E. von 31



K ruunun mets ä t – kenen mets ä t ?

Berg korosti von Haartmanin tavoin, että puukaupan vilkastuessa hyvin hoidetut valtionmetsät tuottaisivat merkittäviä varoja valtion kassaan. Tämä valtiontalou­ dellinen seikka oli monille varmasti tärkein peruste kannattaa järjestettyä metsähallintoa.

Raportti ei lopulta aiheuttanut suuria muutoksia metsähallinnon kaavailuihin, sillä se lähinnä vahvisti – ilmeisesti osittain matkalle osallistuneen Gyldénin vaikutuksesta – jo aiemmin kiteytyneitä kantoja. Raportin valmistuttua metsähallinnon johtosääntöehdotuksen käsittely eteni rivakasti senaatissa, jonka varapuheenjohtajaksi ja tosiasiallisesti johtoon von Haartmanin tilalle oli huhtikuussa 1858 tullut Fabian Langenskiöld. Johtosääntöehdotus lähetettiin syksyllä 1858 Pietariin keisarin vahvistettavaksi, ja 20.4.1859 keisari vahvisti johtosäännön. Senaatti antoi ”Kruununmetsien hallintoa koskevan julistuksen” 7. toukokuuta 1859 ja valtionmetsien hallinnon pysyvän johtosäännön 13.5.1859.54 Toteutuneelle järjestelylle tuli viime vaiheessa, johtosääntöehdotuksen ollessa jo Pietarissa, vaihtoehtoinen ehdotus. C.W. Gyldén oli saanut senaatilta

32

tehtäväkseen uudistaa maanmittaushallintoa, mutta hän laati tammikuussa 1859 pelkkää organisaatiouudistusta laajakantoisemman esityksen. Siinä ehdotettiin perustettavaksi siviili-insinöörikunnan ylihallitus, johon keskitettäisiin maanmittaus ja metsänhoito. Niinpä esimerkiksi lääninmetsänhoitajien virkojen tilalle tulisivat siviili-insinöörit. Suunnitelmaan sisältyi myös laaja ja kunnianhimoinen siviiliinsinöörien koulutusuudistus.55 Gyldénin ehdotuksen toteuttaminen olisi saattanut johtaa valtion metsänhoidon järjestelyt – ja koko metsänhoitajan ammattikunnan – aivan uusille urille, pysyväksi osaksi maanmittausta ja maanmittaushallintoa. Senaatti ei kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta. Näin ollen alkuperäinen metsähallinnon johtosääntöehdotus vei voiton.

Näin valtion metsien hoito oli saatu vakinaiselle kannalle. Verrattuna 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa käytyyn keskusteluun vakinaisen metsähallinnon perustamisprosessi vuosina 1857–1859 toteutui lopulta ilman suurta dramatiikkaa, sillä suuri periaatteellinen ratkaisu oli tehty jo 1851.

33