Sotahuuto 2021/03

2€ n

Maaliskuu 2021 n

Sotahuuto

Sivut 20–23

rakastava ote

Sivut 14–17

ilman kahta siipeä ei voi lentää

Sivut 6–11

kahden kulttuurin kantaja SOTAHUUTO

1

2

SOTAHUUTO

Sotahuuto

n

Krigsropet

n

Pelastusarmeijan lehti

Tässä

n

Maaliskuu 2021

n

2€

numerossa

04

Tässä kuussa

05

Minä & Pelastusarmeija

06

Kahden kulttuurin kantaja

12

Ajatuksia elämästä

14

Ilman kahta siipeä ei voi lentää

18

Nuoret riveissämme

20

Rakastava ote

24

Pelastusarmeijan rohkeat naiset: Eva den Hartog

26

Till dig, stjärna utan svindel

28

Armeijassa tapahtuu

30

Museon aarteet

14

SOTAHUUTO

3

Tässä kuussa

TOISENLAISET PALKKANEUVOTTELUT

Saga Lippo majuri ylisihteeri

Pietari tuli erään kerran Jeesuksen luokse puhumaan palkasta. ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua.

Mitä me siitä saamme?” hän kysyi. En voi tietää, mitä Pietarin mielessä liikkui ja minkälaisia laskelmia hän oli mielessään tehnyt. Liekö pohtinut, että hänelle hyvänä miehenä kuuluisi jonkinlainen henkilökohtainen palkanlisä.

Illalla, kun isäntä rupesi maksamaan työmiehille palkkaa, koettiin yllätys. Nimittäin nuo, jotka olivat tulleet viimeksi ja tehneet työtä vain pienen hetken, saivatkin palkan koko päivästä. Aamulla tulleet odottivat tietysti saavansa vastaavasti enemmän, mutta pettymyksekseen hekin saivat vain yhden denaarin – aivan niin kuin isäntä oli heille aamulla luvannut.

Jeesus vastaa Pietarille kertomalla vertauksen taivasten valtakunnasta ja viinitarhan työntekijöistä. (Matt. 20:1–16.)

Kertomuksen isäntä lähti varhain aamulla torille etsimään työmiehiä viinitarhaansa. Moni tulikin mielellään hommiin, koska isäntä lupasi yhden denaarin, joka oli tuolloin tavanomainen palkka päivän työstä. Aamupäivällä isäntä meni uudestaan torille ja huomasi, että siellä oli vieläkin joutilaita miehiä. Isäntä palkkasi heidätkin. Sama toistui keskipäivällä ja vielä iltapäivälläkin. Viimeiset työmiehet isäntä haki torilta vasta ihan illansuussa.

Toimiko isäntä epäoikeudenmukaisesti? Jos kysyttäisiin ammattiliitoilta, niin ehdottomasti kyllä. Varmasti moni muukin on samaa mieltä. Työstä tulee maksaa sen mukaan, paljonko sitä tehdään.

Niille, jotka tekevät pitkää päivää, kuuluu parempi palkka kuin niille, jotka ovat osa-aikaisia. Näin varmasti on reaalimaailmassa, mutta taivasten valtakunnan palkkapolitiikka on toisenlainen.

Pietari luultavasti laski mielessään, että hän oli seurannut Jeesusta jo jonkin aikaa.

Hän oli jättänyt veneet, verkot ja kotiky-

län, vaeltanut kaupungista toiseen ja ollut aina uskollisesti Jeesuksen rinnalla. Hän oli Jeesuksen tähden hypännyt myrskyävään mereen, ja hän oli valmis vaikka vetämään miekan esille puolustaessaan Jeesusta. Eikö hänen kuuluisi saada perillä taivaassa edes pikkasen parempi palkka kuin noiden, jotka olivat liittyneet mukaan vasta loppuhetkillä?

Tässä lehdessä kerrotaan Pelastusarmeijan upseereista ja työntekijöistä, jotka ovat tulleet mukaan elämänsä eri vaiheissa ja palvelleet erilaisissa tehtävissä.

Jokaisella heillä on ollut oma polkunsa, mutta taivasten valtakunnan työntekijöinä jokainen heistä on samanarvoinen ja tärkeä. Jumalan valtakunnassa ei ole koskaan liikaa työntekijöitä. Jos seisoskelet vielä joutilaana torilla ja mietit, mitä elämälläsi tekisit, niin muista, että mukaan töihin voi tulla vielä illansuussakin.

”Jumalan valtakunnassa ei ole koskaan liikaa työntekijöitä.”

4

SOTAHUUTO

Minä & Pelastusarmeija Työntekijöitä, ystäviä, upseereita, sotilaita, siviilijäseniä, vapaaehtoisia – olemme kaikki osa Armeijaa!

Sarjassa esitämme enemmän tai vähemmän kiperiä kysymyksiä.

Tässä kuussa niihin vastaa:

Sofia Antman

Päiväkoti Solhemin johtaja, Porvoo

Milloin tutustuit Armeijaan ensi kerran?

– Kun olin työharjoittelussa päiväkoti Solhemissa syksyllä 2010.

Mikä on työssäsi mielenkiintoisinta?

– Ihmisten kohtaaminen.

Entä turhauttavinta?

– Kun haluaisi tehdä niin paljon enemmän, mutta aika ei riitä.

Kun olit lapsi, miksi halusit tulla isona?

– Eläinlääkäriksi.

Mikä on lempitapasi lomailla?

– Vain olla perheen kanssa.

Jos voisit näytellä elokuvassa, mikä roolihahmo olisit?

– Olisin varmaan jonkinlainen sivuhahmo, joka olisi siinä antamassa tukea ja ymmärrystä päähahmolle.

Kuka on sankarisi?

– Päiväkodin entinen johtaja Heli Böök.

Hän on ollut suuri roolimalli minulle, ja hänen vankka tietonsa, lempeytensä ja ymmärryksensä ovat luoneet meille mahtavan ympäristön täällä Solhemissa.

Mikä on elämäsi tunnuslause?

– Be kind.

Mitä teet vapaa-ajalla?

– Olen perheen ja ystävien kanssa, harrastan käsitöitä ja olen mukana kunnallispolitiikassa.

Mikä on ensimmäinen levy, jonka ostit?

– Täytyy myöntää, etten muista...

Jos voisit poistaa maailmasta yhden asian, mikä se olisi?

– Itsekkyys.

Mikä on paras neuvo, mikä sinulle on koskaan annettu?

– Et voi muuttaa toisia, voit ainoastaan muuttaa omaa suhtautumistasi heihin.

Mitä rakastat itsessäsi eniten?

– Lempeyttä.

Mitä pelkäät?

– Pelkään pimeää ja hämähäkkejä.

Mikä on ollut elämäsi paras hetki?

– Lasten syntymät.

Sinut on lukittu huoneeseen yhdeksi päiväksi. Kenen kanssa haluaisit viettää sen?

– Ystävän.

Mikä on tärkeintä elämässäsi?

– Perhe, ystävät ja tunne siitä, että työlläni on tarkoitus.

Minkä kirjan ottaisit autiolle saarelle?

– Varmaan jonkin Jane Austenin kirjoista.

Kuvittele, että sinulla on tunnusbiisi, joka lähtee soimaan, kun astut huoneeseen. Mikä tämä biisi on?

– Justin Timberlake: Can’t stop this feeling.

Kerro jotain mielenkiintoista, mitä muut ei ehkä tiedä sinusta: – Saan kylmiä väreitä jäätelöpuikoista (jos joku puree tai nuolee puista jäätelötikkua).

Kuva: Sofia Antman

SOTAHUUTO

5

Kahden kulttuurin kantaja Näin maaliskuussa vietämme naistenpäivää, ja tasa-arvo on ollut yksi Pelastusarmeijan periaatteista aivan alusta asti. Majuri Natalia Penttisen juuret ovat Neuvostoliiton aikaisella Venäjällä – ja tasa-arvo oli myös yksi sosiaalisen järjestelmän harvoista hyveistä. Tässä jutussa tutustumme Nataliaan ja hänen mielenkiintoiseen elämäntarinaansa.

Olet syntynyt Neuvostoliitossa.

Voitko kertoa hiukan lapsuudestasi?

– Synnyin 70-luvulla Voronežin kaupungissa Etelä-Venäjällä. Olin perheemme esikoinen, kaksi vuotta myöhemmin syntyi veljeni. En tunne tarkasti sukutaustaamme, mutta tiedän, että isäni oli kotoisin Siperiasta Baikal-järven rannalta.

Lapsena sain kuulla tarinoita hänen nuoruudestaan kuin satuina. Isäni muutti Voronežiin 19-vuotiaana. Hän on itse rakentanut talon, jossa vanhempani edelleen asuvat. He olivat insinöörejä, isäni teki töitä sähköinsinöörinä lentokonetehtaalla ja äiti työskenteli tehtaalla, joka valmisti kaivinkoneita. Äitini kävi läpi kaikki tehtaan laskelmat. Kun hän jäi eläkkeelle, työlle ei ollut jatkajaa, vaan hänet piti korvata tietokoneella, Natalia naurahtaa. – Töistä jääminen oli hänelle kova pala, mutta nyt hänellä on puutarha ja lastenlapset, joille hän saa antaa aikaansa ja rakkauttansa.

– Olin vilkas ja utelias lapsi. Asuinalueellamme eli paljon lapsia ja teimme asioita, mitä lapset tekevät, esimerkiksi 6

SOTAHUUTO

kiipeilimme puissa. Se oli onnellista lapsuutta. Se oli Neuvostoliitossa aikaa, jolloin kaikki tuntui hyvältä. Emme olleet tietoisia kaikesta, mitä tapahtui taustalla. Ihmisillä oli töitä ja lapset pääsivät päiväkoteihin, kouluun ja opiskelemaan. Elimme suojaisassa ympäristössä.

Natalia oli hyvin kiinnostunut oppimisesta ja koulusta.

– Opin lukemaan jo 4-vuotiaana. Istuin isän vatsan päällä, kun hän luki lehteä ja luin lehden toista puolta. Odotin innokkaasti koulun alkamista. Ehdin olla viikon koulussa, kun mursin kyynärpääni pahasti ja jouduin sairaalaan useaksi kuukaudeksi. Olin sairaalassa puolet ensimmäisestä luokasta. Pystyin kävelemään, joten tutustuin muihin sairaalassa oleviin lapsiin. Erään pojan äiti oli opettaja, ja pyysin häntä opettamaan minua.

Hän käski äitiäni tuomaan kirjani sairaalaan. Niin sain yksityisopetusta, Natalia toteaa hymyillen.

– Vanhemmat olivat vastuullisia, mutta samalla sallivia, he opettivat minut kohtaamaan maailman. Rakastin leirejä.

8-vuotiaana aloin käydä pioneerileireillä. Leirit olivat kolmen viikon mittaisia, ja niillä oli paljon yhteisöllistä yhdessäoloa ja erilaisia harrastekerhoja. Opin muun muassa pelaamaan shakkia, uin ja harrastin teatteria. Leireillä oli aina paljon porukkaa, ja joka leirillä eri lapset. Ei minulle niiltä pysyviä kavereita jäänyt, mutta noiden viikkojen aikana he olivat parhaat ystäväni, Natalia naurahtaa.

Vanhempasi olivat insinöörejä, ja tämä ura kiinnosti myös sinua?

– Vanhempieni lisäksi suvussa oli muitakin tieteisiin ja tekniikkaan suuntautuneita. Setäni oli tekninen piirtäjä ja hänen vaimonsa mikrobiologi. Vietin hänen kanssaan paljon aikaa, ja halusin itsekin opiskella mikrobiologiaa. Insinööriys oli toinen asia, joka kiinnosti. Olin kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat. Pyrin kaikkiin alueen yliopistoihin ja pääsin ympäristötekniikan insinöörilinjalle.

Näin nämä kaksi mielenkiinnon kohdet8 tani kohtasivat.

SOTAHUUTO

7

Natalia isänsä ja äitinsä kanssa.

Natalia päiväkotikuvassa kolmevuotiaana.

Pelastussotilaana Natalia kehitti Voronežin osaston lapsi- ja nuorisotyötä.

– Se oli hienoa aikaa. Meillä oli useampiakin ryhmiä, Natalia muistelee.

8 – Opiskelu oli mielenkiintoista, kuten

harjoittelujaksotkin. Tein diplomityöni veden uusiokäytöstä tehtailla. Tiedekunta oli uusi, ja maailmassa nousivat pintaan uudet ekologisuusstandardit, mutta samalla vaikutti, ettei resursseja ole riittävästi ympäristöongelmien kohtaamiseen ja niiden ratkaisemiseen.

Olen kuullut, että Neuvostoliitto oli yllättävänkin tasa-arvoinen yhteiskunta?

– Kyllä, Neuvostoliitossa naisilla oli tasavertaiset mahdollisuudet opiskella ja saavuttaa ura. Esimerkiksi meidän tiedekunnassamme oli enemmän naisia. Myös äitini oli asemassa tehtaalla, jossa hänen alaisuudessaan työskenteli lukuisia mie8

SOTAHUUTO

hiä. Uskon, että jos olisin jatkanut alalla, minulla olisi ollut mahdollisuudet edetä urallani. Opiskelijatoverini, jotka ovat jatkaneet, ovat saavuttaneet monia asioita.

Työurasi lähti kuitenkin eri suunnalle.

Miten Pelastusarmeija tuli osaksi elämänpolkuasi?

– Olin toisen vuoden opiskelija, kun kohtasin Pelastusarmeijan. Huomasin olevani hyvä myös ihmisten, enkä vain koneiden ja prosessien kanssa, Natalia toteaa hymyillen.

– Elin vaihetta, jossa etsin merkitystä elämälleni. Tuolloin Neuvostoliitto oli juuri murtunut, Tšetšenian sota oli käynnissä, ja olin itse kasvamassa aikuiseksi

– niin olin silmät ja korvat auki maailmalle.

Pelastusarmeija oli palannut 90-luvun alussa Venäjälle, ja vuonna 94 avautui osasto Voronežissa. Osaston ensimmäiset upseerit olivat majurit John ja Narelle Rees Australiasta.

– Tähän liittyy hauska tarina. Majurit olivat hotellin vastaanotossa tiedustelleet, kuka voisi auttaa heitä tutustumaan kaupunkiin. Serkkuni poikaystävä oli kävellyt aulassa ohitse ja kuullut tämän keskustelun. Hän lähestyi heitä ja kertoi tyttöystävänsä osaavan erinomaisesti englantia ja jääneen juuri työttömäksi. Hän voisi auttaa. Serkkuni kautta Reesit oppivat tuntemaan perhettämme.

– Osastolla alkoi kristinuskoa esittelevä raamattupiiri, ja serkkuni kysyi, voisinko tulla mukaan. Lupauduin, sillä minua kiehtoi, että mitä tämä usko on?

Mikä ihmeen Raamattu? Mikä ihmeen Pelastusarmeija? Kaikki sanat olivat niin vieraita Neuvostoliitossa asuneelle ateistiperheen jäsenelle.

Neuvostoliitossa uskonto oli kielletty, mutta sen hajoaminen ja siitä seurannut kaaos avasi myös mahdollisuuksia uskonnollisille toimijoille. Monet kirkkokunnat saapuivat maahan. Myös Pelastusarmeija teki paluun, sillä se oli toiminut Venäjällä ennen vallankumousta.

– Kristinusko oli vieras käsite perheessämme. Isoäitini oli ateismin opettaja koulussa, joten hän varmisti, ettei kukaan perheessämme usko mihinkään, Natalia naurahtaa. – Puhuimme Jumalasta siitä näkökulmasta, että häntä ei ole olemassa.

Kristillisessä uskossa, arvoissa ja toiminnassa oli jotain, joka resonoi sinussa?

– Etsin tuolloin merkitystä elämälleni ja pohdin ihmisarvoa, sillä ympärillä tapahtui kaikenlaista. Naapurimme kuoli huumeisiin, Tšetšenian sodassa menehtyi monia ja kaupungissa jengit aiheuttivat ongelmia. Tämä kaikki sai minut pohtimaan ihmiselämän arvoa.

– Saimme raamattutunnilla evankeliumin Markuksen mukaan. Se oli sellainen sentin paksuinen kirjanen. Serkkuni katsoi sitä ja sanoi: ”No ei tämä mikään Dostojevski ole, kyllä tämän illassa lukee”, Natalia naurahtaa. – Emme ymmärtäneet lukemaamme, mutta illoissa opimme ymmärtämään tekstin tarkoituksen. Tunneilla meille tarjottiin eriomainen dialogin mahdollisuus, he olivat myös kiinnostuneita siitä, miten me näemme ja koemme nämä asiat. Ihmis-

ten totuuden etsimistä arvostettiin, ja meillä oli tilaa epäillä ja kyseenalaistaa asioita. Opimme heiltä paljon, ja saimme integroida kuulemamme omiin kokemuksiimme ja elämäntilanteeseemme.

Onko sinulla erityistä uskoontulokokemusta?

– Viimeisen raamattuillan päätteeksi katsoimme Jeesus-elokuvan. Elokuvan lopussa tulee rukous, jossa kysytään, haluatko ottaa Jeesuksen vastaan. Noiden lopputekstien aikana tulin uskoon.

Rukous vastasi kysymykseeni elämän tarkoituksesta ja ihmiselämän hinnasta: Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus, se että hän uhrautui meidän kaikkien puolesta, kosketti minua. Löysin rauhan.

Nataliasta tuli pelastussotilas, ja myös hänen äitinsä tuli uskoon.

– Hän on kertonut, että se johtui siitä, kun hän näki millainen vaikutus Jeesuksella oli minuun, villiin teiniin. Se oli koskettanut äitiäni syvästi. En koskaan julistanut uskoani, mutta oli jännittävää nähdä, miten ihmiset reagoivat muutokseeni.

Koit myös upseerikutsumuksen?

– Olin ollut vuoden Pelastusarmeijassa. Nuorisokonferenssimatkalla pohdin, mitä voisin tehdä kärsivien ihmisten hyväksi. Miten voisin helpottaa ihmisten oloa? Saarnan aikana mieleeni nousi: ”Sinä olet vastaus. Sinä voit vaikuttaa työn kautta.” Pelastusarmeijan kontekstissa se tapahtuu palvelemalla upseerina. Halusin seurata tätä vastausta, jonka sain Jumalalta rukouksiini.

– En lähtenyt upseerikouluun kuitenkaan heti, vaan seuraavan kolmen vuoden aikana suoritin yliopisto-opintoni loppuun ja samalla kypsyin ihmisenä.

Tuona aikana olin aktiivisesti mukana osaston työssä ja minulla oli mahdollisuus kehittää osaston lapsi- ja nuorisotyötä. Se oli hienoa aikaa.

Upseerikoulun myötä saavuit Suomeen. Voitko kertoa siitä?

– Opiskelun piti tapahtua Moskovassa. Kokelassihteeri soitti ja sanoi, että sinun kannattaisi alkaa järjestää passia ja kansainvälistä matkustuskirjaa, sillä se tapahtuisikin Suomessa. Se oli shokki niin minulle kuin vanhemmillenikin. He olivat vasta tottuneet ajatukseen, etten seuraa heidän polkuaan työuralla, ja nyt olin muuttamassa pois maasta.

Opiskelu tapahtui SFOT:ssa kurssikeskus Petrassa Kauniaisissa. SFOT oli

Natalia puhumassa ulkoilmakokouksessa Moskovassa vuonna 1999.

Natalian upseerikoulutus tapahtui Kauniaisissa Petran koulutuskeskuksessa.

Kuvassa Natalia (toinen oik.) ja muita kadettirenkaan oppilaita.

IVY-maiden eli entisten Neuvostoliiton maiden upseerikoulu, joka toteutettiin Suomessa. Natalian kurssikaverit tulivat Moldovasta, Georgiasta ja Ukrainasta.

– Opetus tapahtui englanniksi ja käännettiin meille venäjäksi. Teimme tehtävät venäjäksi, ja sitten ne käännettiin takaisin englanniksi. Tuohon aikaan Google-kääntäjä oli alkutekijöissään ja käännökset olivat mitä sattuu, Natalia naurahtaa.

Tapasit tulevan miehesi kadettikoulun aikaan. Miten se tapahtui?

– Tapasin Tonin kuusi viikkoa Suomeen saapumisen jälkeen kadettien retkellä Porissa. Toimimme jumalanpalveluksessa englanninkielisen saarnaajan

tulkkeina. Vasta jälkikäteen esittäydyimme toisillemme, Natalia toteaa hymyillen. – Tonikin oli aloittamassa upseerikoulun, ja kävikin niin, että hän tuli meidän kouluumme. Vuoden opiskelimme yhdessä, eri kadettikursseilla tosin. Valmistuin, ja Toni valmistui vuotta myöhemmin.

Naimisiin nuoripari meni heti kuin pääsi.

– Vanhojen sääntöjen mukaan minun piti odottaa, että Tonikin on valmistunut upseeriksi. Tonin oltua viikon upseerina menimme naimisiin. Myöhemmin meille syntyi kaksi poikaa, jotka ovat nyt teini-ikäisiä nuoria miehiä. Tänä vuonna juhlistamme liittomme kahdettakymme8 nettä vuotta.

SOTAHUUTO

9

Toni ja Natalia (vas.) ottivat osaa kansainväliseen kongressiin vuonna 2000.

Toni ja Natalia avioituivat 20 vuotta sitten.

8 Upseeriuteen kuuluvat määräykset.

Mikä oli ensimmäinen määräyksesi?

– Vuosituhannen vaihteessa Suomessa oli paljon venäjänkielisiä paluumuuttajia, inkerinsuomalaisia. Harvat heistä osasivat Suomea, joten erityisesti Helsingin alueella oli paljon hankkeita ja projekteja, jotka oli suunnattu heidän kotoutumisprosessiinsa. Pelastusarmeija otti kontaktia heihin Mikonkadun kansainvälisen osaston puitteissa. Tapasimme venäjänkielisiä nuoria Asematunnelissa, jossa heitä silloin hengaili paljon. Kutsuimme heitä osastolle kahville ja pullalle. Myöhemmin kehittyi teemoitettua toimintaa, kuten keskustelu- ja musiikki-iltoja. Tämän pohjalta sain määräyksen kehittää venäjänkielistä työtä paluumuuttajille yhteiskuntaan integroitumisen näkökulmasta. Olin itse samanlaisessa tilanteessa, joten toimin heille kanssakulkijana.

10

SOTAHUUTO

Natalian ensimmäinen määräys oli Helsingin Mikonkadun kansainväliseen osastoon, jonka työ oli suunnattu inkerinsuomalaisten kotoutumisprosessin tukemiseen.

Tätä seurasivat määräykset muualla Suomessa.

– Vaikka Helsinki oli ihana, niin pyysimme yhteistä määräystä, jossa voisin syventää tuntemustani suomalaisesta kulttuurista. Saimme määräyksen Jyväskylään, jossa olimme neljä vuotta. Se oli täydellinen paikka kaikin puolin, sain kuulla ihanaa, puhdasta suomen kieltä.

Sain siellä ensimmäiset suomalaiset ystävät, jotka kestivät kuulla suomen puhumistani, Natalia naurahtaa. – Myös lapset syntyivät noiden neljän vuoden aikana, joten sekin tuo pintaan hyviä muistoja.

– Seuraavaksi saimme määräyksen Kouvolaan, jossa olimme kolme vuotta.

Tuolloin opin, miten erilaisia Suomen kaupungit ovat. Vaikka Suomi ei ole suuri, niin alueelliset erot voivat olla. Vasta Kouvolassa koin kulttuurishokin. Se

kokemus oli myös tärkeä, sillä se syvensi ymmärrystäni Suomesta ja suomalaisista.

Kouvolan jälkeen Penttiset saivat määräyksen päämajaan, Natalia nuorisoupseeriksi ja Toni toimitukseen.

– Työni nuorisoupseerina sisälsi paljon matkustamista, ja Toni tuki pitämällä perheestämme huolta. Nämä vuodet opettivat, että olemme hyvä tiimi, mutta pystymme toimimaan hyvin myös itsenäisesti. Olemme molemmat kokeneet henkilökohtaisen kutsun tähän työhön, ja se kantaa meitä edelleen.

Viimeiset viisi vuotta olette palvelleet Turussa. Millaisia nämä vuodet ovat olleet?

– Aivan ihania! Turku on aina ollut meille erityinen paikka. Kun menimme naimisiin, niin teimme pienen häämatkan tänne. Ihastuimme ja ajattelimme,

Toni, Natalia ja pojat vierailulla Natalian kotikaupungissa Voronežissa Venäjällä kesällä 2015.

että tänne voisi palata vaikka joka vuosi. Niin teimmekin, joten täällä asuminen on tuntunut hyvin kotoisalta. Täällä on ystäviä ja tekemistä.

Viime vuosi oli hyvin merkillinen koronapandemian vuoksi. Millainen haaste koronakuukaudet olivat teille?

– Tämäntapaisen viruksen leviäminen oli odotettavissa, vaikka mittasuhteet ovat yllättäneet varmasti meistä jokaisen.

Olemme aina olleet joustavia työssämme ja elämässämme, joten kun kohtasimme tämän tilanteen, katsoimme toisiamme ja totesimme, että nyt järjestäydymme niin, että voimme toteuttaa työtä tässä uudessa tilanteessa. Etätyön oppiminen, uusien rutiinien luominen sekä yhteydenpito virtuaalisesti, mikä oli monille uutta, oli haaste. Mutta samalla se oli mahdollisuus.

Halusimme tuoda toivon viestiä, ettei tämä tilanne kestä ikuisesti.

– Siirsimme hartaudet nettiin, missä Tonin ammattitaidosta oli paljon apua.

Kesään asti julkaisimme ennalta nauhoitettuja hartauksia, ja viime elokuusta lähtien olemme julkaisseet jumalanpalveluksistamme livestriimauksen. Noin kolmannes seurakunnastamme on ollut paikan päällä turvavälit ja hygieniasuositukset huomioiden, ja loput ovat ottaneet osaa internetin välityksellä. Vaikka saatamme tehdä virheitä, tärkeintä

on, että viesti Jumalan rakkaudesta saadaan ulos ja pysymme yhteyksissä rakkaisiin seurakuntalaisiimme, Natalia toteaa lämpimästi hymyillen.

– Henkilökohtaisesti huomasin, että epidemian alku toi esiin muistoja ajasta, jolloin Neuvostoliitto oli kaaoksessa ja elämässä kaikki epävarmaa. Opin joustavuutta ja hetkessä elämistä tuolloin – suunnittele suuresti, mutta tee asia kerrallaan rauhassa.

Sinulla on määräys myös kokelassihteerinä. Mitä tämä tehtävä sisältää?

– Olen Pelastusarmeijan upseereiden rekrytoija. Lähtökohtaisesti etsin ihmisiä, jotka voisivat tulla upseereiksi. Käyn heidän kanssaan keskusteluja ja kartoitamme kutsumusta ja sitä, miten he voisivat palvella. Design 4 Life -viikonloput ovat olleet hyviä työkaluja syventyä kutsumuksen äärelle. Tämä työ vaatii paljon rukousta sekä ymmärrystä ja herkkyyttä Pyhälle Hengelle ja ihmisten sanoille.

Onneksi en tee työtä yksin, vaan minulla on tukena kokelastoimikunta. Ryhmä ihmisiä, joiden kanssa voimme peilata näitä hakemuksia.

Miten arvokkaita uudet sotilaat ja kadetit Armeijalle ovat?

– Jokainen on Jumalan lähettämä vastaus rukoukseen. Joskus olen pohtinut,

voisiko Armeijaa olla ilman upseereita.

Upseereilla on oma tärkeä roolinsa. Se yksi niistä tehtävistä, joka on Jumalalta saatu. Oikean ihmisen asettaminen oikealle paikalle auttaa koko Pelastusarmeijan työtä ja sen kautta Jumalan valtakunnan työtä. Ilman upseereitakin voi järjestäytyä, mutta upseeriroolin täyttäminen tehostaa työtä.

Haastattelun päätteeksi tiedustelen, onko Natalialla jotain vielä sydämellään.

Natalia hiljentyy pohtimaan, ja hetken mietittyään toteaa: – Numeroissa on jännittävää symboliikkaa, sillä 22 vuotta sitten 22-vuotiaana tulin Suomeen kahdeksi vuodeksi.

Nyt olen edelleen täällä, Natalia naurahtaa.

– Olen kahden kulttuurin kantaja, ja se on rikastuttanut minua valtavasti.

Tunnen olevani kotona kummassakin kulttuurissa. Suomen kielen oppiminen ja ymmärrys maan ihmisistä on ollut mahtava seikkailu tähän asti. Nyt olen asunut kauemmin Suomessa kuin Venäjällä, ja se on tuonut minulle oivallusta siitä, kuka minä olen.

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen & Natalia Penttisen kuva-albumi

SOTAHUUTO

11

Ajatuksia elämästä ​Kirjoittajamme pohtivat elämää, uskoa ja sydämellään olevia asioita.

Löytöretki elämän tarkoitukseen Nuorena mietin usein elämäni tarkoitusta, ja mielessä oli monia kysymyksiä. Miksi olin olemassa?

Kuinka kauan saisin elää, ja miten minun pitäisi käyttää elämäni vuodet? Kotona maalla perheessäni kaikki tekivät ahkerasti työtä, ja siihen itsekin pyrin osallistumaan koulun loma-aikoina.

Tuntui, että jotenkin piti yrittää olla hyödyllinen. Mutta millaista työtä voisin tehdä koulun jälkeen, ja olisinko hyödyllinen yhteiskunnassa?

Muistan erään päivän, kun istuin kotona tuvassa ja katselin äitiäni, joka leipoi ruisleipää. Ihailin sitä, miten suuri taikina hänen taitavissa käsissään vähitellen muuttui kauniiksi, samankokoisiksi leiviksi, joita yhteiseen ruokapöytään kovasti kaivattiin. Kysyin äidiltä, oliko minussa hänen mielestään jotain vialla, kun en tiennyt, mitä elämälläni tekisin.

Olinkohan jollain tavalla epänormaali tai tyhmä? Äiti lohdutti sanoen, ettei minussa hänen mielestään vikaa ollut, kävinhän koulua ja olin siellä aina selviytynyt luokalta toiselle. Äidin mielestä minun ei kannattanut ottaa asioita liian raskaasti. Elämä veisi eteenpäin, ja kaikki selviäisi omalla ajallaan.

Elämä on lahja, josta pitää olla kiitollinen, minulle sanottiin. Mietin, miksi minun pitäisi olla kiitollinen sellaisesta lahjasta, jota en ollut toivonut. Eihän minulta 12

SOTAHUUTO

kysytty, halusinko syntyä tähän maailmaan.

Eräänä päivänä ystäväni kertoi, että hänen perhepiirissään eräs nuorehko nainen oli sairastunut vakavasti ja melko pian menehtyisi parantumattomaan tautiin. Tämä nainen oli elämänhaluinen eikä halunnut vielä kuolla. Yritin kuvitella, miltä minusta tuntuisi olla hänen asemassaan. Tajusin, että minäkin halusin kaikin voimin tarrautua elämään ja pitää siitä kiinni. Aloin huomata ympärilläni asioita, joita arvostin ja joista en millään halunnut luopua. Elämä olikin arvokas lahja, ja sillä oli annettavaa minulle.

Mielessä pyöri kuitenkin kysymyksiä.

Miten osaisin käyttää aikani oikein?

Haaveilin eri ammateista, mutta en tiennyt, mikä olisi se oikea. Jumala oli ollut ajattelussani mukana lapsuudesta

asti. Rukoilin häneltä apua, kun minulla oli jokin ongelma tai muuten vaikea tilanne. Kunnioitin uskovaisia ihmisiä ja olisin kovin mielelläni itsekin halunnut kuulua heidän joukkoonsa, mutta en kokenut olevani tarpeeksi hyvä.

Opiskeluaikana eräässä hengellisessä konsertissa minulle selitettiin, että Jumala oli kiinnostunut minusta henkilökohtaisesti ja halusi auttaa tekemään elämässä valintoja. Hän oli lähettänyt Jeesuksen, jotta ihminen voisi löytää tien Jumalan yhteyteen. Jäin miettimään kuulemaani ja kotiin päästyäni pyysin, että Jeesus – jos hän minusta välitti – ottaisi hallintavallan elämässäni ja johdattaisi eteenpäin.

Seuraavina päivinä huomasin, että elämässäni oli tapahtunut jotain uutta – jotain valoisaa, iloa ja toivoa antavaa.

Ymmärsin, että itse en ollut saanut sitä

aikaan. Raamatunjae, jossa Jeesus sanoo: ”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat” (Joh.7:38) alkoi elää minulle. Mietin, voiko Jumala todellakin olla niin kiinnostunut minusta, että vaikutti sellaista muutosta, ja jos hän oli kiinnostunut, niin silloin tulevaisuuteni olisi valoisa.

Tavallisessa arkipäivässä tunsin ihmeellisellä tavalla Jumalan läsnäolon. Hän ei ollutkaan etäinen, jossain kaukana korkeuksissa seuraamassa, miten selviän päivästä toiseen ja kirjaamassa muistikirjaansa pahoja tekojani. Välillä tuntui todella mahtavalta ajatella, että suuri kaikkitietävä Jumala välitti minun jokapäiväisestä elämästäni. Raamattua lukemalla tutustuin paremmin Jeesuksen elämään ja opetuksiin. Hänestä tuli minulle läheinen ystävä, jolle sain kertoa kaikki asiani – nekin, joista en halunnut kenellekään ihmisel-

le puhua. Enää ei tarvinnut kovin paljon pohtia, mitä tekisin elämälläni. Jumalan hyvyys veti puoleensa, ja enemmän kuin mitään muuta halusin elää hänen johdatuksessaan ja palvella häntä.

Tästä elämän suunnan löytymisestä on kulunut jo useita vuosikymmeniä. Kuitenkin juuri tuota löytöä pidän elämäni kallisarvoisimpana asiana. Kun nyt eläkkeellä ollessani ajattelen taakse jääneitä vuosia, suurin ilon aiheeni on se, että Jeesus tuli elämääni ollessani vielä melko nuori ja sain lähteä löytöretkelle hengelliseen elämään. Joitakin vuosia uskon tietä kuljettuani Jumala johdatti minut Pelastusarmeijaan. Tunsin vetoa hengelliseen työhön, ja Pelastusarmeija antoi minulle mahdollisuuden toteuttaa kutsumustani sen palveluksessa. Olen kiitollinen, että saan kuulua Armeijaan, jonka toiminnan tunnuksia ovat esimer-

kiksi ”Sydän Jumalalle, käsi ihmiselle” ja ”Jumalan kunniaksi, ihmisten parhaaksi”.

Tänä päivänä kiitän Jumalaa elämästä ja siitä, miten hän on minua johdattanut. Joskus tuon johdatuksen olen tuntenut selvästi, joskus taas siihen on pitänyt vain luottaa. Välillä olen ollut malttamaton, toiminut omien mielihalujen mukaan ja erehtynyt. Jumalan kädessä olen kuitenkin saanut olla, ja hänen armonsa on antanut voimaa jatkaa eteenpäin. Armoa on, että saa herätä uuteen päivään.

Usko on antanut elämääni turvallisen perustan. Toivoisin, että jokainen ihminen – nuori ja vanhempi – antaisi elämänsä ohjat Jeesukselle.

Hilkka Peltonen majuri, eläkeläinen Kuva: Andreas Riedelmeier

SOTAHUUTO

13

14

SOTAHUUTO

Kadettimme Kimmo Nordblom:

Ilman kahta siipeä ei voi lentää Tammikuussa esittelimme kadetit Pasi ja Ruth Marttisen Kuopion osastosta. Nyt on vuorossa Kimmo Nordblom, joka on kotoisin Raumalta ja on viime kuukaudet toiminut avustajana Turun osastossa.

– Tämä on ollut kiireistä ja opettavaista aikaa. Se sopii minulle, sillä haluan tehdä enkä katsella sivusta, toteaa kadetti Kimmo Nordblom.

On talvinen päivä, kun kävelen Kimmon kanssa Aurajoen rannassa ottamassa kuvia tätä haastattelua varten. Lunta ei ole, mutta ilma on raikas. Kuvailun lomassa jutustelemme ja Kimmo kertoo, että muutto syyskuussa Turkuun oli iso elämänmuutos. Hän ei ole ollut muuttavaista sorttia ja on asunut koko nelikymmenvuotisen elämänsä Rauman seudulla.

– Tuntui oudolta ja jännittävältä asua uudessa paikassa. En tiennyt, mistä hakea ruokaa ja miten kaikki muut arjen asiat pyörivät. Muuttaessani asunnossa oli remonttiviimeistelyt käynnissä ja talossa julkisivuremontti loppumassa, niin kaikki oli täydessä kaaoksessa. Kissani muutti mukanani, se on kovin arka ja oli tilanteesta hyvin stressaantunut.

Sekin painoi mieltäni. Siihen päälle vielä tämä koronatilanne. Mutta sitten asiat lähtivät sujumaan, ja nyt olen suorastaan innostunut Turusta. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, Kimmo toteaa hymyillen.

Menemme kylmää viimaa turvaan takaisin sisälle. Salissa on menossa avoimet ovet, ja ryhmä ystäviä on kokoon-

tunut lautapelin ympärille. Siirrymme sivummalle sotilashuoneen mukaviin tuoleihin jatkamaan juttelua.

Pyydän Kimmoa hiukan kertomaan lapsuudestaan. Kimmolla on perheessään ”armeijaverta”, hänen isosiskonsa kapteeni Maarit Vuollet toimii Kouvolan osaston johtajana, ja myös hänen edesmennyt äitinsä oli sotilaana Rauman osastossa.

– Olin sisaruksista nuorin, meillä on Maaritin kanssa 12 vuotta ikäeroa. Vanhempaan isoveljeen on ikäeroa 10 vuotta, nuorempaan seitsemän. Jouduin joskus isoveljieni kiusaamaksi, ja Maarit piti puoliani. Maarit on ollut minulle aina sisaruksista läheisin. Meillä oli sen verran ikäeroa, ettei tullut tyypillistä kilpailuasetelmaa.

– Lapsuuteni ei ollut kovin onnellista aikaa. Olimme köyhiä, ja isä sairasti paljon. Ollessani viisitoistavuotias nuorin isoveljeni kuoli 22 vuoden iässä synnynnäiseen sydänvikaan. Olin hiljainen koulussa, ja minua kiusattiin. Mutta on toki hyviäkin muistoja. Vaikka minua kiusattiin, niin minulla oli myös ystäviä.

Tietokonepelit, Nintendot ja Segat täyttivät lapsuuden vapaa-ajan. Olin innokas pelaaja. Jälkeenpäin ajatellen se on ollut varmasti myös pakoa todellisuudesta. Mutta kavereiden kanssa pelaamisesta on paljon hyviä muistoja.

Peruskoulun jälkeen Kimmo jatkoi opintoja ammattikoulun sähköpuolella tietotekniikkalinjalla.

– Valmistuin tietotekniikan asentajaksi. Siihen aikaan meitä koulutettiin aivan liian monia, ja jäin työttömäksi.

Jatkoin koulua vuoden verran insinööriopinnoilla, mutta jouduin jättämään ne taloudellisista syistä kesken. Se oli haaveeni, mutten pystynyt sitä silloin toteuttamaan.

Tätä seurasi viidentoista vuoden työttömyys.

– Kävin vuosittain kursseilla ja kokeilin eri juttuja. Parikymppisenä aloin käymään parin kaverin kanssa baareissa. Ollessani noin 25-vuotias jäin asunnottomaksi. Olin vuokralla omakotitalossa lähellä Raumaa.

Talon isäntä myi niin sanotusti asunnon alta. Puoli vuotta pyörin kavereiden nur8 kissa, kunnes sain tukiasunnon.

SOTAHUUTO

15

Kimmo oli syksyllä mukana Pelastusarmeijan liikuntaviikonlopussa.

8

Tuohon aikaan alkoholi otti isompaa roolia Kimmon elämässä. Kaveripiiriin tuli epätoivottuja henkilöitä.

– Seuraavat kolme vuotta oli rankkaa aikaa, kokeilin huumeitakin. Mutta en saanut niistä kuin pelkotiloja, ja ne laukaisivat paniikkihäiriön. Huumekokemukset ja sen myötä elämään tulleet ihmiset olivat pelottavia. Alkoholi oli ainoa päihde, joka rauhoitti minua, joten kulutin sitä runsaasti. Se sai minut irtautumaan hetkeksi todellisuudesta. Meni kolmisen vuotta, kunnes jätin nämä kaveripiirit. Eräs kaveri huitaisi minua puukolla selkään. Siitä syntyi päätös jättäytyä näistä piireistä. Hylkäsin nämä kaverit ja jätin sen maailman, Kimmo muistelee vakavana.

– Siitä olen ollut aina kiitollinen, että tuonakin aikana minulla oli halu päästä tilanteesta ylös ja ulos. En koskaan luovuttanut. Kävin tuolloinkin kursseilla ja yritin päästä elämässäni eteenpäin.

Puukkoselkkauksen jälkeen aloin etsimään Jumalaa.

Jeesus vierellä Kimmo muistelee, että hänen lapsuudessaan he olivat tapakristittyjä. Kirkossa käytiin kerran pari vuodessa.

– Mummo puhui joskus Jumalasta, ja koulun uskonnontunneilta sain sen parhaan tiedon. Sitten 90-luvun puolessavälissä siskoni Maarit tuli uskoon, ja pari vuotta myöhemmin myös äitini löysi Jumalan. Niiden vuosien aikana, kun minulla meni huonosti, Maarit ja äitini rukoilivat puolestani.

Kimmo muistelee kuitenkin rukoilleensa jo lapsena.

– Kymmenvuotiaana kehitin oman version Isä meidän -rukouksesta, jossa 16

SOTAHUUTO

rukoilin perheen ja koko maailmankin puolesta. Koskaan en ole ollut Jumalan vastainen. Jeesus on aina ollut ihan vieressä, mutten osannut häntä valita, ennen kuin olin käynyt syvällä.

Puukkoselkkauksen jälkeen Kimmo kaipasi Jumalaa ja seurakuntayhteyttä elämäänsä. Hän oli rukoillut Jumalalta, että tämä lähettäisi jonkun ihmisen, sillä hän ei uskaltanut mennä yksin seurakuntaan.

– Koneistajakurssilla tapasin kymmenen vuotta nuoremman Markuksen, joka oli sinä jouluna tullut uskoon, ja hän kovasti evankelioi meitä siellä kurssilla. Hän näki minussa potentiaalia. 30-vuotissynttäreilläni kävin jumalanpalveluksessa. Siitä kului pari kuukautta, ja tulin kunnolla uskoon toisen kristillisen yhteisön tilaisuudessa. Koin profetioita ja kuulin Pyhän Hengen äänen. Se päivä muutti elämäni, ja annoin itseni kokonaan Jeesukselle.

Kimmo oli löytänyt seurakuntayhteyden, mutta se polku ei ollut ongelmaton kulkea.

– Koin hengellistä väkivaltaa, joten jättäydyin siitä pois. Vuonna 2014 olin työpajatoiminnassa mukana, teimme pajahommia puusta ja raudasta. Se oli loppumassa, kun rukoilin Jumalalta, etten jaksa enää uusia kursseja, anna minulle oikeaa työtä. Viikko siitä työpajan esimies pyysi minut koppiinsa. Hän tarjosi työtä miehensä Jarnon metallifirmassa koneistajana. Olin siellä vuoden palkkatuella ja sen jälkeen jatkoin vakituisena. Näin 34-vuotiaana sain ensimmäisen oikean työpaikkani. Se tuki minua suuresti. Siksi aina sanonkin, että antakaa nuorille töitä, sillä on valtava merkitys.

Seuraavat kuusi vuotta Kimmo työskenteli metallifirmassa. Työ, huonot kokemukset ja henkilökohtaisen elämän haasteet vaikeuttivat seurakuntayhteyden etsimistä.

– Näiden kuuden vuoden aikana vanhempani menivät huonoon kuntoon, ja minusta tuli heidän omaishoitajansa.

Tuona aikana minulla oli vain satunnaisia seurakuntayhteyksiä, sillä kokemani hengellisen väkivallan jälkeen pelkäsin seurakuntaelämää. Eniten kävin erään evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan tilaisuuksissa. Mutta koin itseni kuitenkin ulkopuoliseksi. En myöskään kovin vakavasti etsinyt tiivistä yhteyttä, sillä työ ja omaishoitajuus veivät voimavarani. Pidin huolta hengellisestä elämästäni lukemalla Raamattua ja rukoilemalla.

Käytä minua kuten haluat Vuonna 2017 Jumala toi Armeijan Kimmon elämään.

– Maarit on ollut minulle vähän kuin hengellinen äiti, ja aina välillä hän yritti potkia minua Armeijan suuntaan. Tammikuussa 2017 isäni kuoli syöpään, ja lokakuussa diabetes vei äitini. Marraskuussa äitini haudalla sanoin Jumalalle, että ”nyt olen vapaa, käytä minua kuten haluat”. Minua oli puhutellut, että äidin hautajaisissa olivat paikalla Rauman osaston johtajat Vesa ja Marjatta Rohila.

Päätin seuraavana sunnuntaina mennä osastolle. Minut otettiin ilolla vastaan.

Siellä oli monia tuttuja, jotka olin oppinut tuntemaan äitini ja Maaritin kautta. Tunsin kuin olisin tullut kotiin. Koin tärkeäksi, miten sydämellisesti kaikki tulivat tervehtimään. Olen itkenytkin Jumalalle, että mikset minua suoraan tänne lähettänyt. Mutta Jumalalla on omat tarkoituksensa ja luotan häneen täysin, Kimmo toteaa hymyillen.

Asiat edistyivät nopeasti, syyskuussa 2018 Kimmosta tuli sotilas ja maaliskuussa 2020 hänet hyväksyttiin kokelaaksi upseerikouluun. Kadettiopinnot alkoivat viime syyskuussa. Tiedustelen Kimmolta,

Kimmon tehtävät Turun osastolla ovat moninaiset.

– Paljon on uutta opittavaa ja välillä tuntuu, että olen kaikessa mukana – mutta se on vain positiivinen haaste. En osaa katsoa sivusta, vaan haluan olla mukana.

mikä sai hänet tekemään päätöksen upseeriopinnoista.

– Koin jo uskoon tullessani kutsua Jumalan työhön, mutta en tiennyt, miten toteuttaa sitä. Tullessani Armeijaan ajatus selkiintyi ja kypsyi nopeasti. En ollut kellekään maininnut asiasta ja sanoin Jumalalle: ”Jos tämä on tahtosi, puhu minulle ihmisten kautta, sillä en halua mainostaa itseäni.” Siinä ei kauan mennyt, kuin erään raamattupiirin jälkeen Vesa otti puheeksi, että onko minulla näkyä Jumalan valtakunnan työstä. Siitä se lähti. Minun pitääkin kiittää Vesaa ja Marjattaa siitä, miten he palauttivat uskoni hengelliseen johtajuuteen. He tekevät työtä nöyrästi ja rakastaen.

Kimmo aloitti vuosi sitten maaliskuussa kokelasavustajana Rauman osastossa.

– Ajankohdan vuoksi minut nimettiin Raumalla ”koronakokelaaksi”, Kimmo naurahtaa. Upseerikoulun opinnot alkoivat syksyllä, ja myös niihin mainitulla epidemialla on ollut vaikutuksensa.

Osa yhteisistä opinnoista on tapahtunut perinteisenä luokkahuoneopetuksena, osa etäopetuksena. Kimmolle opiskelu on ollut mielekästä.

– Olen opettajilleni majuri Gerry Lindholmille ja kapteeni Kati Kivestölle sanonutkin, että olen kymmenen vuotta odottanut raamattukouluun pääsyä, joten tämä on ollut mahtavaa. Tykkään lukea paljon kirjoja, joten nautin opiskelusta. Toki on sellaisiakin koulutehtäviä, jotka eivät niin kiinnosta, Kimmo naurahtaa.

Kysyn, miltä aika kadettitoverien kanssa on tuntunut: – Tulemme tosi hyvin toimeen! Pasi ja Ruth Marttisella on paljon kokemusta, joten heiltä voi kysellä käytännön neuvoja. Benjamin Hursti on puolestaan opiskeluissa meitä vuoden edellä, niin häneltä olen oppinut myös paljon. Välillä on koulussa ollut melkoinen meno. Pizzan äärellä on ollut monia hyviä ajatustenvaihtoja, Kimmo nyökkää hymyillen.

Turku toivoa täynnä Syyskuusta lähtien Kimmo on toiminut avustajana Turun osastossa. Haastattelumme alussa hän kertoi ensimmäisten päivien haasteista, mutta nyt hän on kotiutunut kaupunkiin hyvin ja kiittää osaston ihmisiä lämpimästä vastaanotosta.

– Täällä on todella hieno porukka ja hyvä yhteishenki. Osaston johtajilla, majureilla Natalia ja Toni Penttisellä, on kova kokemus. Olemme samaa ikäluokkaa, mutta heillä on parinkymmenen vuoden työkokemus Pelastusarmeijasta. Se on hyvin opettavaista!

Kimmon tehtävät ovat moninaiset.

– Pidän saarnoja kerran pari kuussa.

Minulla on vetovastuu tietyistä tilaisuuksista, ja musiikissa olen mukana joka kerta. Olen käsitellyt myös avustuspyyntöjä ja seurannut sosiaalityöntekijämme työtä. Avoimissa ovissa kohtaan yksinäisiä miehiä. Keskustelen heidän kanssaan ja kuuntelen, mitä heillä on sydämellään.

Erään miehen kanssa pelaan aina shakkia, ja häviän joka kerta, Kimmo naurahtaa.

– Paljon on uutta opittavaa ja välillä tuntuu, että olen kaikessa mukana – mutta se on vain positiivinen haaste. En osaa katsoa sivusta, vaan haluan olla mukana.

Parin vuoden päästä Kimmo valmistuu upseeriksi. Kysyn häneltä, miten hän kokee upseeriuden. – Näen sen ensisijaisesti hengellisenä työnä. Mutta työl-

lä on kaksi siipeä: evankelioiva hengellinen työ ja sosiaalinen auttamistyö. Jos toisen siiven leikkaa pois, ei voi enää lentää.

Tiedustelen myös, onko hänellä toivetta, miten häntä tulevaisuudessa käytettäisiin: – Toivon, että valmistuttuani saisin jonkin pienen osaston johdettavaksi.

Siitä olisi hyvä aloittaa. Luen myös tosi paljon, ja olen ajatellut, että valmistuttuanikin haluaisin mahdollisuuksien mukaan jatko-opiskella teologiaa. Mutta tämä ei ole nyt akuuttia, päällimmäinen tavoite on valmistua, Kimmo sanoo hymyillen.

Lopuksi meille tulee vielä puhetta raamatunpaikoista. Kimmo jakaa hänelle tärkeimmän: – Kyllä se on Joh. 3:16: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Se on seurannut minua aina. Niinä vuosina, kun minulla ei ollut seurakuntayhteyttä, useana yönä heräsin klo 3.16, ja se puhutteli minua. Koin, että Jumala rohkaisi minua näiden numeroiden ja niiden taakse kätkeytyvän sanoman kautta.

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen

SOTAHUUTO

17

Nuoret riveissämme

Sarjassa tutustumme Pelastusarmeijan toiminnassa mukana oleviin lapsiin ja nuoriin ja heitä koskettaviin teemoihin.

Appariksi lomakodille!

Pelastusarmeijan lomakoti kouluttaa 12 vuotta täyttäneitä nuoria toimimaan vapaaehtoisina leireillä.

Olisiko tässä tutulle nuorelle kiva, opettavainen ja sosiaalinen kesäaktiviteetti?

Lomakodin tiimi vastaa eniten askarruttaviin kysymyksiin: Mitä leiriavustaja eli appari tekee?

– Haluamme tavoittaa mahdollisimman monta nuorta ja tarjota heille oman leirin ja mielekkään tavan osallistua lomakodin 18

SOTAHUUTO

toimintaan. Leiriavustaja- eli apparitoiminta soveltuu tähän hienosti. Lähtökohtana on apparin halu ja päätös olla avuksi leirillä. Ohjelmaan kuuluu kuitenkin sekä auttamista että nuorten omaa ohjelmaa ja vapaa-aikaa. 3–5 nuoren leiriavustajatiimejä ovat luotsaamassa vapaaehtoiset aikuiset.

Miten pääsee leiriavustajaksi?

– Ensimmäinen askel on osallistua keväisin järjestettävään apparikoulutukseen.

Koulutus järjestetään 23.–25.4.2021.

Koulutus on avoin kaikille 12 vuotta täyttäneille eli leiri-iän ylittäneille. Myös vanhat apparit osallistuvat koulutukseen.

Apparikoulutuksessa opetellaan kantamaan vastuuta käytännön töistä, kartutetaan ryhmän ohjaamisen taitoja sekä pidetään yhdessä hauskaa.

Milloin on apparihaku ja valinta?

– Kesän 2021 leireille sekä apparikoulutukseen ilmoittautuminen aukeaa 1.3.2021. Ilmoittautua voi kotisivuillamme: pelastusarmeija.fi/lomakoti – Pyrimme löytämään mahdollisimman monille sopivan apparijakson (6 päivää) kesän leireiltä. Jos tulijoita on monta, kaikki eivät välttämättä pääse apparijaksolle. Aina ei myöskään ole mahdollista toteuttaa jokaista toivetta ajankohdasta ja kavereista. Toisaalta jos tilaa on, otamme nuoria mielellämme mukaan useammalle jaksolle kesän aikana.

– Syys- ja talvileirille sekä muille kesän ulkopuolisille leireille voi myös kysyä leiriavustajapaikkoja, kun on osallistunut ainakin yhdelle kesän apparijaksolle.

Näillä leireillä tehtävät ovat yleensä hieman vaativampia.

Mitä leiriavustajana toimiminen maksaa?

– Leiriavustajatoiminta maksaa 60€, ja se kattaa leirin, majoituksen, ruokailut, yhteiskuljetuksen Helsingistä sekä kaikki mahdolliset apparijaksot vuoden aikana.

Mitä leiriavustaja saa?

– Leiriavustajille ei makseta heidän tekemästään vapaaehtoistyöstä palkkaa tai muuta korvausta, mutta appari

saa palkitsevan, hauskan ja turvallisen kokemuksen vapaaehtoisena toimimisesta lomakodilla. Hän pääsee tutustumaan monipuolisesti leiritoimintaan ja saa mielekästä tekemistä, uusia kokemuksia ja kavereita. Kaikki leiriavustajat saavat leirikauden päätteeksi todistuksen vapaaehtoisena toimimisesta.

Lomakodin tiimi Kuvitukset: Elisa Raittila, Lilitsa & Alexandra Koch

TULE MUKAAN! pelastusarmeija.fi/lomakoti

Aikuinen,

tule vapaaehtoiseksi lomakodille!

Vapaaehtoisen aikuisen (vähintään 18 vuotta) tehtävänä on yhdessä toisen aikuisen kanssa ohjata noin 3–5 hengen nuorisoryhmää leirijakson ajan.

Nuoret ovat iältään 12–16-vuotiaita, ja yhden jakson pituus on kuusi päivää.

Nuoret toimivat leirillä monipuolisesti avustavissa tehtävissä lasten ohjelmissa, keittiöllä ja siivoustöissä, ja heille järjestetään myös omaa ohjelmaa jakson aikana. Vapaaehtoisten aikuisten tehtävänä on tukea ja mahdollistaa nuorten toimintaa.

Ilmoita kiinnostuksesi vapaaehtoistoimintaan, niin otamme yhteyttä sinuun.

Vapaaehtoisten koulutukseen sisältyy etätehtäviä sekä tapaaminen lomakodilla 28.–29.5.2021. Koulutuksessa käsitellään vapaaehtoistyön periaatteita, Pelastusarmeijaa ja sen toimintaa, lomakotia ja leiriavustaja-toimintaa sekä nuorten kanssa työskentelyä ja ryhmän ohjaamista. Vapaaehtoisten matkakustannukset korvataan, ja majoitus ja ruokailut lomakodilla ovat ilmaisia. Tehtävästä on mahdollista saada todistus.

Voit ilmoittautua kaavakkeella sivullamme: pelastusarmeija.fi/lomakoti Lisätietoa vapaaehtoistoiminnasta lomakodilla: Eveliina Annala, p. 050 340 6186, nummela.lomakoti@pelastusarmeija.fi Lomakodilla on vuosien aikana ollut vapaaehtoisia myös muun muassa leirimummoina ja -pappoina sekä talkoolaisina.

Ota yhteyttä vapaaehtoistehtäviin liittyen: nummela.lomakoti@pelastusarmeija.fi

Koronaviruspandemia luo haasteita leirien ja koulutusten järjestelyihin sekä toteutukseen.

Toivomme kärsivällistä ja avointa mieltä. Varaudu mahdollisiin muutoksiin aikatauluissa ja järjestelyissä. Muutoksilta emme voi välttyä, mikäli viruksen etenemistä ei saada pysäytettyä. Emme kuitenkaan luovuta. Yhdessä tästä selviämme ja keksimme keinot kivaan lomakodin kesään! Kerromme mahdollisista muutoksista nettisivuillamme pelastusarmeija.fi/lomakoti sekä ilmoittautuneille sähköpostitse.

SOTAHUUTO

19

Rakastava ote Seija ja Jari Pesonen ovat pitkäaikaisia Sotahuudon lukijoita. Kosketuksen Pelastusarmeijaan he saivat Espoossa toimineessa vanhainkoti Väinölässä, jossa Seija toimi kodinhoitajana ja Jari talonmiehenä.

Näiltä vuosilta heillä on monia kultaisia muistoja.

Puinen omakotitalo Porvoossa henkii lämmintä, kotoisaa tunnelmaa. Olen saapunut tapaamaan Seija ja Jari Pesosta, jotka haluavat jakaa muistoja vuosista, jotka viettivät työntekijöinä vanhainkoti Väinölässä Espoon Viherlaaksossa.

Nimi Väinölä saattaa kuulostaa sinulle tutulta, sillä nyt samalla paikalla toimii vuonna 2014 rakennettu Pelastusarmeijan asumispalveluyksikkö Väinölä, jossa olemme eri lehtiartikkeleissa vierailleet. Vuoteen 1990 asti paikalla toimi kotoisa vanhainkoti.

Istumme keittiössä, ja Seija on lajitellut ruokapöydälle tukun vanhoja valokuvia, tunnelmapaloja 80- ja 90luvun taitteesta. Kotoisia askareita, iloisia asukkaita, ja eräässä kuvassa nuori, kaunis talonmiespariskunta – Seija ja Jari.

– Näiden kuvien katsominen tuo hymyn huulillemme ja hiukan herkistääkin. Nämä olivat kultaisia vuosia, Seija toteaa hymyillen.

Mutta miten kaikki sai alkunsa? Seija näki pikkuriikkisen ilmoituksen Työmarkkinat-lehdessä syksyllä 84. Hän oli juuri valmistumassa kodinhoitajaksi, ja nuori nainen kaipasi työkokemusta.

– Tulin kotiin vanhempieni luo jouluna 84, ja siellä oli iso valkoinen kirje odottamassa. Kirjeen päällä luki Pelastusarmeija. Ajattelin, että nämä ovat varmaan jotain ilmaisia joulukortteja.

En tiennyt hakeneeni Pelastusarmeijalle töihin, sitä ei työilmoituksessa mainittu lainkaan. Kuin sain tietää tästä, olin hyvin iloinen – kristittynä tyttönä arvostin Pelastusarmeijaa kovasti, Seijaa muistelee.

20 SOTAHUUTO

Jari kertoo, miten hän vei Seijan töihin ensimmäisenä työpäivänä, tammikuun neljäntenä. Majuri Irma Siekkinen oli tuolloin vanhainkodin johtaja, ja hän hyvin lämpimästi toivotti uuden työntekijän tervetulleeksi. Seija ja Jari olivat pari kuukautta aiemmin kihlautuneet. Seija asui Väinölän asuntolassa ja Jari Porvoossa. Nuori pari kaipasi toisiaan. Kesällä 85 he avioituivat. He olivat kuulleet, että Väinölään etsittiin osa-aikaista talonmiestä.

– Muistan sen kristallinkirkkaasti. Soitin hääpäivämme jälkeen Väinölään, ja majuri Hilkka Seppälä oli puhelimessa.

Tiedustelin, että olisiko talomiehen vakanssi vielä vapaana. Hän niin ihanasti vastasi: ”Juu, ja kyllä me olemme vahvasti sinuun päin kallellaan.” Elokuun alussa aloitin. Pidin työstä, erityisesti ulkotöistä. Se oli meille sellainen Jumalan siunaus. Pieni, yhteinen koti ja Jumalan runsas siunaus avioliittomme yllä. Asuminen oli edullista, ja talonmiehen palkkani kattoi vuokran. Se mahdollisti, että pystyin samalla opiskelemaan teknillisessä koulussa, Jari muistelee.

Erityisesti Seijalle ja Jarille on jäänyt hyvät muistot hyvästä työilmapiiristä ja kristillisestä yhteydestä.

– Työporukkamme oli hyvin pysyvä. Meillä oli myös hyvä hengellinen yhteys. Meillä oli aamuhartaudet, ja myös aterioiden lopuksi pidettiin yhteinen hartaushetki. Keskiviikon kotiliitto oli kovin odotettu. Odotimme aina mielenkiinnolla, kuka tulee vetämään sen. Lauloimme yhdessä ja kuuntelimme Jumalan Sanaa. Kristillisyys oli ihanasti osa kaikkea.

100 % sydämen vakaumus Seijalle ja Jarille usko on ollut aina olennainen osa elämää.

– Meillä on sataprosenttinen sydämen vakaumus, Jari nyökkää.

Seijalla on helluntalaistausta, ja hän kävi luterilaisen kirkon pyhäkoulua. Nuorena lastenleirit, nuortenpäivät ja kesäjuhlat tulivat tutuksi. Itse asiassa Seija ja Jari tapasivat ensi kerran kesäjuhlilla vuonna 73.

Myös Jari tulee uskovasta perheestä.

– Olen rintamaidossa imenyt hyvän kristillisyyden. Oman uskonratkaisuni tein juhannuksena 13-vuotiaana. Istuin autossa, kun asetin kädet ristiin ja sanoin Jeesukselle, että haluan lähteä seuraamaan sinua. Auto jatkoi matkaa, mutta sisälläni tapahtui vallankumous. Olen tänä päivänäkin innokas todistaja, ja haluan kertoa Jumalan rakkaudesta.

Molemmat kokevat Väinölän vuosien olleen Jumalan johdatusta.

– Se oli niin hyvä paikka, yhteisö oli niin kiva. Kaipaan edelleenkin sitä tunnelmaa. Monet ovat edelleen ystäviämme.

Seijan ja Jarin kotiseurakunta löytyy Vapaakirkosta, mutta he ovat hyvin yhteiskristillisiä ja ovat käyneet esimerkiksi luterilaisen kirkon, Helluntaikirkon ja Pelastusarmeijan tilaisuuksissa. Seija työskentelee nykyään Samarialla.

– Samaria on myös hyvin yhteiskristillinen, sinne tulee kaikki kristilliset sanomalehdet, Sotahuutokin.

Ääni erämaassa Sotahuuto on syy, miksi nyt kohtaamme Seijan ja Jarin. Etsimme lehdessä pitkä-

Jari ja Seija Pesonen esittelevät kuvaa heistä nuorena parina, jolloin he työskentelivät Pelastusarmeijan vanhainkoti Väinölässä Espoossa.

– Se oli hyvä paikka ja yhteisö oli niin kiva. Kaipaamme sitä tunnelmaa. Monet ovat edelleen ystäviämme tänä päivänä.

aikaisia lukijoita, ja Seija oli yksi niistä, joka ilmiantoi itsensä. Kyselen, miten lehti tuli hänelle tutuksi.

– Väinölässä ollessani luin lehden siellä. Tämän jälkeen se tuli minulle kotiin tilattuna. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan, jonka olemme täällä Porvoossa asuneet, olemme ostaneet lehden lehtimyyjältä. Viime kuukausina ei ole koronan vuoksi ollut lehtimyyjää, mutta lehtiä on kaupan eteisessä tarjolla. Olen ottanut lehden ja laittanut lahjoituksen purkkiin.

– On aina ilo kuulla, mitä Armeijaan kuuluu.

Aiemmin Porvoon osaston johtajana toimi kapteeni Seppo J. Takala, ja Jari ystävystyi hänen kanssaan. Miehet keskustelivat pitkiä aikojakin Sepon ollessa lehtiä myymässä.

– Kävimme myös Armeijan kokouksissa. Muistan Sepon saarnoista monia hyviä kohtia. Niissä oli hyvä opetus.

Tiedustelen, millaisia asioita he tykkäävät lukea lehdestä.

– Uskovien ihmisten haastatteluja ja ajatuksia. Ihmisillä on kiehtovia elämäntarinoita. Myös uutiset määräyksistä ovat mielenkiintoisia. Siellä on paljon tuttuja ihmisiä ja seuraan tark-

kaan, mihin kukin on siirtynyt, Seija paljastaa.

Kysyn myös, miten tärkeänä he kokevat, että lehteä tuotetaan?

– Se on erittäin tärkeää! Maailma on täynnä lehtiä, mutta kyllä Sotahuudolle on oma paikkansa. Se on huutavan ääni erämaassa, Jari toteaa ja Seija täydentää: – Lehdellä on oma saumansa ja paikkansa koskettaa ihmisiä.

Arvokasta työtä Seija ja Jari ovat aina arvostaneet Pelastusarmeijan tekemää työtä. 8 SOTAHUUTO

21

Pelastusarmeijan vanhainkoti Väinölä 80-luvun puolessavälissä.

Päämajasta tulleet vierailijat olivat vanhainkodissa odotettuja.

Kuvassa everstit Mauri ja Raili Palmunoksa ja majuri Helmi Keinonen.

– Siitä, miten Pelastusarmeija ottaa köyhät ja heikot huomioon, olisi monella opittavaa.

Jari kertoo myös huomanneensa, miten nuorempi polvi ei enää tunne Armeijaa.

– Meidän ikäpolvemme kunnioittaa Pelastusarmeijaa, mutta nuoret, kuten omat lapsemme, eivät tahdo sitä tunnistaa. Siksi nuorten tavoittaminen on tärkeää. Ehkä tarvittaisiin radikaaleja ajatuksia? Vähän kuin Boothin aikaan, hän oli radikaali mies.

Väinölän vuosien aikaan ja niiden jälkeenkin Armeijan eri toiminnot ovat tulleet pariskunnalle tutuksi. Seija on ollut tyttären kanssa auttamassa avustuksen 22

SOTAHUUTO

joulujuhlassa, ja Jari on toiminut patavahtina. He ovat käyneet kokouksissa ja piireissä, ja myös aikoinaan Pelastusarmeijan kongressissa ja musikaalissa. Heillä on myös hauska muisto lomamatkalta Pohjois-Norjasta 80- ja 90-luvun taitteessa.

– Kävimme Hammerfestissa. Muistan, miten löysimme paikallisen Frelsesarmeenin. Menimme sinne ja yritimme englanniksi heille jotain sönköttää, Jari naurahtaa. – He ottivat meidät niin lämmöllä vastaan, kuin olisi kotiin tullut.

Kysyn, kiusoitteliko kukaan heitä koskaan Armeijaan liittymisellä ja upseerikoulutuksella.

– Eivät suoranaisesti. Keskenämme kyllä keskustelimme, että pitäisikö mei-

Seija Pesonen ja Väinölän asukkaat joulukahvilla.

dän hakeutua koulutukseen. En usko, että kenellekään mainitsimme asiasta, mutta sisäisesti sitä pohdimme.

Kerron, että upseereista on nykyisin pulaa.

– Sittenhän meillä on vielä mahdollisuus, Seija naurahtaa.

Kokemusrikasta elämää Palaamme hetkeksi vielä niihin kuuteen vuoteen, jotka Seija ja Jari viettivät vanhainkoti Väinölässä. Työt loppuivat yllättäen, kun pariskunta sai lukea paikallislehdestä vanhainkodin lakkauttamisesta.

– Se tuli todellisena yllätyksenä ja melkoisena shokkina. Kaikki tapahtui hyvin nopealla aikataululla. Toki jälki-

Vuosia Väinölän talonmiehenä ja kodinhoitajana Pesoset muistelevat suurella lämmöllä.

– Se oli niin rauhallista ja lämminhenkistä, sellaista, mitä elämän kuuluu olla. Saimme hyvät eväät elämälle.

käteen ajatellen oli maailmakin ehtinyt muuttua kovin noiden kuuden vuoden aikana, Seija muistelee.

– Emme olisi millään halunneet lähteä, sillä työn lisäksi se oli myös kotimme.

Elämä kuitenkin kuljetti eteenpäin.

Esikoinen Henriikka syntyi 91, ja häntä seurasivat Raine ja Viola. Perhe asui Espoon Suvelassa kuusi vuotta ja sen jälkeen he muuttivat Kuopion kupeeseen Karttulaan. Vuonna 2001 perhe muutti Jarin vanhaan kotitaloon Porvooseen.

Seija ja Jari muistelevat Väinölän vuosia lämmöllä.

– Se oli niin rauhallista ja lämminhenkistä, sellaista, mitä elämän kuuluu olla. Saimme hyvät eväät elämälle, Seija toteaa hymyillen.

– Yhteisöllisyys on Pelastusarmeijan rikkaus ja voimavara. Jos saisin jotain toivoa, niin tällaisia Väinölän kaltaisia hoitokoteja tarvitaan tänä päivänäkin. Vanhuksilla on oltava ihmisarvo, ja heille on annettava aikaa, Jari esittää ja haluaa jakaa tarinan heille tärkeimmästä henkilöstä Väinölässä. – Johtaja, majuri Ulla Luk-

kari oli oikea äitihahmo. Kun oma äitini kuoli vuonna 87 auto-onnettomuudessa, niin lapsiltamme ”puuttui” yksi isoäiti. Ullasta tuli kuin mummo lapsillemme.

Hän hankki pienestä upseerinpalkastaan lapsille joululahjoja. Hän oli niin äärimmäisen hyväsydäminen. Arvostamme tätä saamaamme rakkautta.

– Toinen tärkeä henkilö on majuri Leena Savolainen, joka oli pirteä ja hauska johtajatar monen vuoden ajan. Hän jäi myös hyväksi ystäväksemme.

Seija paljastaa, että vuodet olisivat voineet mennä myös toisin: – Väinölän uran alussa hain paikka eräältä kunnalta ja sainkin sen. Sitten näin unen, jossa koin, että minun on jäätävä Väinölään. Näin tein, enkä koskaan katunut. Jos olisin valinnut toisin, elämäntiemme olisi ollut aivan erilainen. Jari nyökkää Seijalle. – Olisimme voineet olla rahallisesti rikkaampia, mutta elämänkokemuksiltamme paljon köyhempiä. Raha on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olemme saaneet elää rikasta elämää, meillä on ollut ruokaa ja rakkautta. Jumala on pitänyt meistä aina huolen.

Rakkauden vallankumous Siirrymme lämpimästä keittiöstä Pesosten kodin viihtyisälle pihamaalle ottamaan muutamia valokuvia auringonlaskun värjätessä taivasta. Jari pitää rakastavasti kiinni vaimostaan.

– Seijan iloiseen luonteeseen aikoinani rakastuin. Seijassa on edelleen samaa iloisuutta, mutta myös suurta vastuuntuntoa. Hänellä on rakastava ote elämään, Jari puhuu katsoen Seijaa silmiin, ja molemmat hymyilevät.

Kysyn lopuksi, haluavatko he lähettää terveisiä tutuille ja lukijoillemme.

– Valtavasti kiitoksia Pelastusarmeijalle ja erityisesti kaikille Väinölässä olleille. Runsasta Jumalan siunausta! Nykyään on paljon yksinäisyyttä ja toivottomuutta, niin toivon, että ihmiset – erityisesti nuoret – löytäisivät tykönne. Pelastusarmeija saisi olla todellinen pelastuksen armeija ja tapahtuisi rakkauden vallankumous.

Toni Kaarttinen Kuvat: Toni Kaarttinen & Pesosten valokuva-albumi

SOTAHUUTO 23

Pelastusarmeijan rohkeat naiset Pelastusarmeija on aina ollut tasa-arvoinen kristillinen yhteisö, ja naiset ovat olleet tärkeitä tämän kansainvälisen liikkeen kehityksessä.

Sarjassa tutustutaan näihin toimintamme ja uskomme sankarinaisiin.

Eva den Hartog – Kun rakkaus vaatii

Kirja nimeltä Kun rakkaus vaatii julkaistiin vuonna 1977. Se on erään merkittävän naisen, hollantilaisen Pelastusarmeijan majurin, Eva den Hartogin, elämäkerta. Kirja tutustuttaa meidät häneen ja kertoo työstä, johon Jumala hänet johdatti.

Eva den Hartog kasvoi köyhissä oloissa orpokodissa Hollannissa ennen toista maailmansotaa. Hän koki natsien valtauksen ja pitkän miehityksen, ja työskenteli Pelastusarmeijan sosiaalisessa työssä hoivaten haavoittuneita ja köyhiä. Sodan jälkeen hän muutti Brysseliin, opetteli ranskan ja jatkoi siellä samankaltaista työtä.

Hän meni Pariisissa Pelastusarmeijan upseerikouluun vuonna 1949. Hollantiin palattuaan hän kouluttautui sairaanhoitajaksi Utrechtissa ja valmistui vuonna 1956.

Seuraavana vuonna tuolloin 33-vuotias Eva opiskeli trooppisten tautien hoitoa ja aloitti työn Belgian Kongossa. Siellä hän joutui sisällissodan keskelle ja alkoi työskennellä Kongon Punaisella Ristillä sairaanhoitajana. Se oli murheellisen väkivaltaista aikaa, ja kuukausia kestäneen jännittyneen tilanteen aikana hän hoiti valtion sotaväkeä, YK:n joukkoja ja toisinaan kapinallisiakin. Häneltä vaadittiin ja hän osoitti jatkuvaa kärsivällisyyttä ja rohkeutta työssään, jota hankaloittivat tiesulut, yölliset ulkonaliikkumiskiellot, satunnaiset väkivaltaisuudet ja viranomaisten alituiset keskeytykset.

24

SOTAHUUTO

Vuosina 1962–64 hän toimi Mother’s Hospitalissa Lontoon Claptonissa ymmärrettyään tarvitsevansa kätilön koulutusta. Sen jälkeen hän aloitti toisen ulkomaan komennuksen Zairessa, joka kesti vuoteen 1967. Zairen työrupeaman päättyessä Hollannin valtio palkitsi hänet Oranje-Nassaun ritarimerkillä 12 vuoden ”omistautumisesta ja tehokkuudesta ylevän tehtävän suorittamisessa Kongossa”.

Kun Pakistania oli kohdannut useampi peräkkäinen katastrofi, Pelastusarmeija aloitti Kalkutassa hätäavun ja lääketieteellisen avun antamisen. Yli kahdeksan miljoonaa ihmistä oli joutunut pakenemaan pyörremyrskyn ja hyökyaallon takia, ja Eva lähetettiin auttamaan tässä työssä. Pakolaisalueilla elettiin köyhyydessä ja kurjuudessa. Eva onnistui osittain palauttamaan järjestyksen ja ihmisarvon hallinnoimilleen leireille. Evasta oli tullut taitava julkisten avunpyyntöjen esittäjä, ja hän hyödynsi tätä taitoa sekä Hollannissa vuonna 1971 että myöhemmin Euroopassa ja USA:ssa. Hän vetosi tuhansien vastuullaan olevien ihmisten ja koko valtavan ihmismäärän puolesta

Majuri Eva den Hartog Bangladeshissa. © The Salvation Army National Archives & Research Center

herättääkseen myötätuntoa ja huolta ja saadakseen apua heidän ahdinkoonsa.

Joulukuussa 1971 Bangladesh itsenäistyi, ja 10 miljoonaa pakolaista aloitti paluumatkan. Eva liittyi Punaisen Ristin tiimiin Faridpurissa Dhakan lähistöllä, ja oli vakaasti päättänyt aloittaa työn siellä. Tästä alkoi vuosien työrupeama Bangladeshissa. Hän kokosi yhteen joukon, johon kuului sekä brittiläisiä että hollantilaisia avustustyöntekijöitä, ja käsittämättömän vaikeat olosuhteet onnistuttiin voittamaan kerta toisensa jälkeen. Tänä aikana hänen hoidettava-

naan oli biharilaisia leskiä, orpolapsia, ruoka-avun keskuksia ja rokotuspalveluja, kerjäläisiä, sokeita ja koleraa, tuberkuloosia, hepatiittia, isorokkoa ja muita tartuntatauteja sairastavia.

Vuonna 1973 häntä pyydettiin auttamaan Vietnamissa projektissa, jonka tavoitteena oli kouluttaa sairaanhoitajia siten, että he pystyisivät toimimaan tehokkaasti amerikkalaisten poistuttua.

Tämä oli kansainvälisen Punaisen Ristin johtama hanke. Hän aloitti työn Viriwongissa entisessä USA:n armeijan tukikohdassa lähellä Kambodžan rajaa.

Kun työ Vietnamissa oli saatu päätökseen, hän palasi Bangladeshiin.

Majuri Eva den Hartog rakasti ihmisiä ja suhtautui vastenmielisyydellä viranomaisten rajoituksiin. Hänen uskonsa oli kiistämätöntä ja suoraviivaista, ja usein hänen työnsä venytti sen äärimmilleen. (R. Schram). Hänessä todella ruumiillistui veren ja tulen henki, jonka ansiosta hän saattoi kohdata ennennäkemättömät vastukset ja olla Jumalan valtakunnan todistaja.

Geraldine Lindholm majuri

SOTAHUUTO 25

Krigsropet Frälsningsarmén har svenskspråkiga aktiviteter i Finland, t.ex i Helsingfors, Borgå och Vasa. På de här sidorna har vi material på svenska från Frälsningsarmén i Finland, Sverige och andra delar av världen.

Till dig, stjärna utan svindel Jag har alltid varit både intresserad, road och fascinerad av litteratur.

På mitt nattduksbord står travar med böcker: lästa, påbörjade, där jag funnit smakfulla citat i, böcker jag vill läsa.

Tämä kirjoitus julkaistaan kotisivuillamme suomeksi maaliskuun aikana.

Att jag älskar ord som varsamt byggs till meningar som öppnar vyer och avslöjar nya stigar, det har jag ärvt av min mamma. Hon har en förmåga att skapa nyfikenhet, kampglöd och tröst med sina ord. Jag har genom åren sparat små notiser som hon skrivit. Inte för själva meddelandets skull men för det vackra, finurliga språkets skull. Ibland, då och då, kan min dotter säga till mig att ”nu låter du lika rolig som mummi”. Då är jag stolt. Och då minns jag att även min mormor hade fantastiska egenkomponerade uttryck för sig. Det är som en kedja som binder oss kvinnor samman från olika generationer och ger mig känslan av tillhörighet.

Att kunna känna sig stolt eller nöjd, våga erkänna att man faktiskt kan tycka om sig själv – tänk att det ska vara så besvärligt, ibland i alla fall. Nog vet jag att mitt värde inte är avhängigt av vad 26

SOTAHUUTO

jag presterar eller om jag lyckas i andras ögon men oj så lätt jag ändå vill ha just den bekräftelsen. Men så länge jag inte erkänner mig själv så lär jag aldrig kunna ta emot bekräftelser utifrån. Älska din nästa såsom dig själv.

Men det är inte bara litteratur jag fått med mig som färdkost hemifrån. Orden gör något mer med mig. Det sägs att det hjärtat är fyllt av talar munnen. Jag är övertygad om att ord och uttryck vi väljer och använder formar också oss till de personer vi är. Orden jag fått smaka på i min barndom och under uppväxten har format min människosyn, inte minst min syn på mig själv och min kvinnlighet. Jag har fått lära mig vem jag är och vem jag kan bli. Men framför allt att Mia-Lisa i första hand är en människa med inneboende kapacitet, förmåga, vilja och själ – ett värde!

Cheris Kramarae (forskare inom kvinnors studier och kommunikation, USA) har sagt att “Feminismens radikala idé är att också kvinnor är människor”. Att det ska vara så omvälvande och så svårt att förstå och inse att varje människa har ett värde, samma värde oavsett kön. Det är just det som fick kvinnorna före oss att vilja drömma, förändra och kämpa.

Man vågade tro på en framtid som ger samma möjligheter och förutsättningar för alla människor. För om jag ska kunna ta förgivet att jag kan rösta i ett demokratiskt val, ta del av mänskliga rättigheter måste det ha föregåtts av människor, kvinnor, som vågat tro på förändring.

Människor som har varit beredda att gå en extra mil för att kämpa. Inte alltid i första hand för att förändringen skulle bli verklig för dem men för den kommande generationen. Därför vill jag också se, vilja och våga – för att någon i framtiden

ska kunna ha ”självklarheter” som är bevis på gårdagens möda.

När jag läser min Bibeln blir jag så uppmuntrad över orden som beskriver att Gud blev människa. Han steg ner på jorden och blev som vi – så att vi i vår tur ska återspegla vem Gud är. Jag vill inte vara duktig för att räknas med. Inte heller lura mig själv att tro att min prislapp är beroende av klapp på axeln. Jag vill ta till mig Guds bekräftande kärlek och vila i tryggheten att Han som blev människa för min skull vill att jag är just det – en människa. Att fylla min plats på jorden och göra livet lättare även för någon annan är ett uppdrag som heter duga.

Och förresten, det där med kärlek till poesi. Hör Edith Södergran, i början av 1900-talet och låt orden omfamna dig:

”Sköna systrar, kommen högt upp på de starkaste klipporna, vi äro alla krigarinnor, hjältinnor, ryttarinnor, oskuldsögon, himmelspannor, rosenlarver, tunga bränningar och förflugna fåglar, vi äro de minst väntade och de djupast röda, tigerfläckar, spända strängar, stjärnor utan svindel.”

Mia-Lisa Dahlqvist major Biträdande sektionschef, Personalsektionen Frälsningsarmén i Sverige Foto: Mats Dahlqvist Illustration: Comfreak

SOTAHUUTO

27

a l a m u J o Kutsuuk

a u n i s

i s k i r e e s p u ? n a a j i e m r Pelastusa Ota yhteyttä kokelassihteeriin: kokelas.osasto@pelastusarmeija.fi

Virallinen tiedonanto

Ylennetty kirkkauteen

Määrätty 1.4.2021

Muutoksia osastoissa

Kapteeni Kati Kivestö, upseerien henkilöstöjohtaja

Hyvinkään osasto on muuttunut 14.1.2021 Hämeenlinnan osaston ulkovartioksi. Joensuun osaston toiminta on aloitettu uudelleen Kuopion osaston ulkovartiona.

Parkanon osasto lakkautettiin 14.1.2021 osastonjohtajien puuttuessa. Parkanon osaston sotilaat siirretään Tampereen osaston kirjoihin.

Kapteeni Kati seuraa tehtävässä everstiluutnantti Aino Muikkua, joka jää eläkkeelle myöhemmin keväällä.

Katin määräys opinto- ja koulutusupseerina päättyy 31.3.2021.

Kapteeni Esa Nenonen, viestintäsektorin päällikkö Kapteeni Esa seuraa tehtävässä everstiluutnantti Eija Kornilowia, joka jää eläkkeelle myöhemmin keväällä.

Esan määräys Helsingin osaston johtajana jatkuu.

Radio & TV

Siunaamme tovereitamme heidän uusissa tehtävissään. Kiitos, kun pidätte heidät esirukouksissanne näissä muutosvaiheissa.

Radiojumalanpalvelus Hämeenlinnan osastosta YLE Radio 1, su 21.3. klo 11.00 nauhoitus 14.3. klo 14 kapteeni Seppo J. Takala johtaa, kapteeni Tuula Takala puhuu

Patrick Naud eversti,territorion johtaja

28

SOTAHUUTO

Aamuhartaus YLE Radio 1, la 6.3. klo 6.15 ja 7.15 lehtori Jorma Pollari

Eino Laukkanen varakapteeni 24.1.2021

Varakapteeni Eino Laukkanen ylennettiin kirkkauteen 24.1. 2021 Helsingissä.

Eino oli syntynyt Oulun läänin Pyhäjärvellä 7.6.1923.

Hän aloitti palvelun Pelastusarmeijassa kenttäkersanttina vuonna 1961 ja vuonna 1963 hänestä tuli varakapteeni. Yhdessä puolisonsa Hilkan kanssa he ehtivät palvella usealla paikkakunnalla sekä osastotyössä että sosiaalipuolella ja vankilatyössä.

Eino oli viime vuosiin asti Helsingin osaston uskollinen sotilas ja esirukoilija.

Rukoilemme lohdutusta Einon ja Hilkan lapsille ja heidän perheilleen. ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija.

Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!”

Matt. 25:23

Uskomme rukouksen voi­­maan!

Rukoilemme jokaisena arkipäivänä aamuhartauksissamme.

Lähetä esirukouspyyntösi meille: pelastusarmeija.fi/esirukous, sähköpostitse rukous@pelastusarmeija.fi tai kirjeitse Pelastusarmeija, PL 161, 00121 Helsinki, kuoreen merkintä ”Esirukous”

Kuinka tulla uskoon?

Ei ole yhtä ainoaa oikeaa valmista kaavaa, jonka mukaan ihminen tulee uskoon.

Maailman rukouspäivä 5.3.2021

Monet ovat kuitenkin kokeneet, että tämä rukous on ollut hyvä ensimmäinen askel henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa.

Teema: Rakennettu vahvalle perustukselle | Matt. 7:24–27 Ohjelman laatinut: Vanuatu Seuraa osastojen ja seurakuntien ilmoittelua mahdollisista kokoontumisista tai verkkotapahtumista

2€ n

Maaliskuu 2021 n

Sivut 20–23

rakastava ote

Sivut 14–17

ilman kahta siipeä ei voi lentää

Sivut 6–11

kahden kulttuurin kantaja SOTAHUUTO

1

Nyt Sotahuudon voi tilata myös digilehtenä paperisen lehden sijasta.

Tilaamalla elektronisen version saat tuoreen Sotahuudon aina kuunvaihteessa sähköpostiisi PDF-tiedostona, jonka voit lukea silloin kun sinulle sopii.

Lehtitilauksen voit tehdä takasivumme kupongilla tai kotisivullamme: pelastusarmeija.fi/sotahuuto Sotahuudon arkisto pysyy myös toiminnassa, mutta jatkossa lehdet ilmestyvät arkistoon kuukauden viipeellä: pelastusarmeija.fi/uutisia/sotahuudon-arkisto.

Tilaamalla varmistat, että tiedät mistä puhutaan!

Kiitos siitä, että kuolit puolestani ristillä, jotta voin saada anteeksi ja tulla vapaaksi.

Kiitos siitä, että tarjoat minulle anteeksiantamuksen ja Pyhän Hengen lahjaksi.

Tule elämääni Pyhän Henkesi kautta ja ole kanssani ikuisesti.

Kiitos, Herra Jeesus.

Aamen.

SOTAHUUTO 29

Käännetty Alfa-materiaalista Alfa Suomen luvalla.

Sotahuuto saatavana vaihtoehtoisesti digilehtenä

Sotahuuto

Ekoteko

Herra Jeesus Kristus, Olen todella pahoillani niistä asioista, joissa olen tehnyt väärin elämässäni. Anna minulle anteeksi.

Luovun nyt kaikesta, minkä tiedän vääräksi.

Museon aarteet

Museonäyttelyn kiehtovat esineet kertovat Pelastusarmeijan 130-vuotisesta taipaleesta Suomessa.

Tämä on A. Fagerlundin maalaama taulu, alttaria koristaa teksti ”Tänään on pelastuksen päivä”.

Teos kuvaa Pelastusarmeijan kokoustunnelmia. Taulu löytyi pahasti vaurioituneena, ja se konservoitiin vuonna 2011.

Pelastusarmeijan hartaustilaisuudet olivat hyvin eläviä ja niissä soitettiin musiikkia. Kasteen ja ehtoollisen sakramentit jätettiin pois, koska haluttiin ihmisten ottavan Jumalan armon sellaisenaan vastaan.

Pelastusarmeijan alkuvaiheissa tilaisuuksiin osallistuminen oli jopa vaarallista, koska vastustavat väkijoukot saattoivat heittää pelastusarmeijalaisia kivillä tai tiilillä.

Lisää aarteita Pelastusarmeijan museossa Vuonna 2019 uusitussa museonäyttelyssä esitellään Pelastusarmeijan historiaa sekä kansainvälisestä että kansallisesta näkökulmasta.

Pääset tutustumaan kiehtovien esineiden kautta järjestön tarinaan ja toimintaan Suomessa aina alkuaikojen hankaluuksista nykypäivään saakka.

Koronarajoitusten takia tarkista museon tämänhetkiset aukioloajat kotisivuiltamme: pelastusarmeija.fi/museo Uudenmaankatu 40, Helsinki (sisäänkäynti pihan puolella)

30 SOTAHUUTO

2€ n

Maaliskuu 2021 n

Sotahuuto

Sotahuuto on Pelastusarmeijan lehti, joka ilmestyy 11 kertaa vuodessa Se kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

KRIGSROPET

Frälsningsarméns tidning i Finland Tilaukset: puh. (09) 681 2300 sotahuuto@pelastusarmeija.fi pelastusarmeija.fi/sotahuuto Tilaushinnat: Suomeen ja Viroon vuosikerta 25 €, muihin maihin 50 € Pelastusarmeijan virallinen äänenkannattaja Suomessa 131. vuosikerta

tulosSa touKoKuusSa

liiKuntaviiKonloppu Mukaansatempaavia liikunta-aktiviteetteja kaikenikäisille.

Lisätietoa tulossa.

Seuraa ilmoittelua Sotahuudossa, kotisivuillamme ja Facebookissa. www.pelastusarmeija.fi

Kansallinen päämaja ja toimitus: Uudenmaankatu 40, Helsinki Postiosoite: PL 161, 00121 Helsinki Puhelinvaihde: (09) 681 2300 Sähköposti: sotahuuto@pelastusarmeija.fi Kotisivut: pelastusarmeija.fi facebook.com/pelastusarmeija Kansallinen johtaja: Eversti Patrick Naud Vastaava toimittaja: Eija Kornilow Toimitussihteeri ja ulkoasu: Toni Kaarttinen Toimituskunta: Patrick Naud, Eija Kornilow, Toni Kaarttinen, Anne Fredriksson, Saara Ertamo, Heidi Vuorenoja Perustaja: William Booth Kansainvälinen johtaja: Kenraali Brian Peddle Kansainvälinen päämaja: The Salvation Army, IHQ, 101 Queen Victoria Street, London EC4P 4EP, UK Toimitus ei vastaa pyytämättömistä kirjoituksista Painopaikka: Savion Kirjapaino Oy, Kerava 2021 ISSN 0356-3340 (painettu) ISSN 2489-5814 (verkkojulkaisu)

Kansikuva: Toni Kaarttinen

SOTAHUUTO

31

kohti kevättä hyvällä sanomalla

Haluan tilata Sotahuudon Tilaamalla tuet Pelastusarmeijan työtä kotimaan vähävaraisten hyväksi.

Tilaushinnat: Suomi ja Viro, vuosikerta, 25 €, Muut maat, vuosikerta, 50 € Nyt on mahdollista tilata myös digilehti paperisen sijasta!

Tilaan itselleni

Tilaan ystävälleni. Ystäväni nimi ja osoite (tai sähköpostiosoite, jos digitilaus):

Tilaan digilehden

Nimeni: Osoitteeni: Sähköpostini: Puhelinnumeroni:

Vastaanottaja maksaa postimaksun

Suomen Pelastusarmeijan Säätiö Tunnus 5007467 00003 Vastauslähetys