Totuus Ruby Cooperista
Aiemmin julkaistu Särmikäs Sally Diamond
Tämä kirja on julkaistu Literature Irelandin tuella.
Englanninkielinen alkuteos The Truth About Ruby Cooper Copyright © Liz Nugent, 2026 Published in agreement with Sebes & Bisseling Literary Agency. ISBN 978-952-409-116-9 1. painos UAB BALTO print, 2026 Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
Richardille, jälleen kerran ja aina
Yhtäkään syyllisyyttä ei ole unohdettu niin kauan kuin omatunto vielä tietää siitä.
- Stefan Zweig, Malttamaton sydän (suom. Lauri Hirvensalo)
Jo toisen kerran kuuden viikon aikana heräsin väärän aviomiehen vierestä. Tällä kertaa vieraassa talossa jossain päin Dublinia. Olin alasti peiton alla. Kuinka olin voinut tehdä taas näin? Ajattelin kilttiä aviomiestäni, joka ansaitsi niin paljon parempaa kuin mitä minä pystyin antamaan. Ja kaunista tytärtäni, joka oli ehkä perinyt syvällä sielussani piilevän pahuuden. Vaatteeni olivat levällään ympäri huonetta kuin sillä ensimmäisellä kerralla Bostonissa, mutta yritin olla ajattelematta sitä. Syytän sisartani.
OSA I
11
12
1
RUBY Jos sisareni ei olisi ollut kaunis, mitään siitä ei olisi tapahtunut. Erinin hiukset olivat vaaleammat kuin minun. Hänen silmänsä olivat vaaleansiniset kuten äidillä. Minun olivat tavallisen siniset. Kaikki hänessä oli täydellisen sopusuhtaista. Hänen ei koskaan tarvinnut pitää hammasrautoja, kuten minun, sillä hänen hampaansa olivat suorat ja tasaiset. Omani olivat vinot. Ja leukani oli liian terävä. Olin luisevan laiha, kun taas Erin oli kurvikas kaikista oikeista kohdista. Jalkateräni olivat liian isot suhteessa muuhun kehoon. Sivulta katsottuna näytin ihan golfmailalta. En hymyillyt suu auki niinä kahtena vuotena, kun käytin hammasrautoja. Kerran unohdin koulussa, että minulla oli ne suussani, ja yksi vanhempi oppilas sanoi, että näytin ihan Steve Buscemiltä. Olin tosi järkyttynyt, kun sain selville, kuka Steve Buscemi oli. Äiti sanoi, että kurvit tulisivat aikanaan ja terävä leuka ja hammasraudat häipyisivät. Maltoin tuskin odottaa. Kaikki puhuivat siitä, kuinka kaunis Erin oli, ja kun he sitten huomasivat minut, he sanoivat nopeasti jotain sellaista kuin ”ja Rubylla on tosi söpöt pisamat”. Vuonna 1999 olimme molemmat Altman High’ssa. Minä olin kuudentoista ja kävin toista luokkaa, ja Erin oli kahdeksantoista ja oli viimeisellä luokalla. Hän oli luokkansa paras oppilas. Minulla oli koulussa hieman vaikeuksia. En kuulunut koskaan 13
huonoimpiin oppilaisiin, vaan häilyin jossain keskivaiheilla. Isä huokaisi aina ennen kuin avasi todistukseni. Hän ei koskaan odottanut sen olevan hyvä. Opettajien kommentit olivat sellaisia kuin Toivomme näkevämme ensi vuonna kypsemmän Rubyn ja Tiedämme, että Ruby osaa. Jos hän muistaa ulkoa koko Titanicin käsikirjoituksen, hän oppii varmasti hieman Robert Frostiakin. Se kohta sai isän suuttumaan. Useimmista oppiaineista sain C:n ja sain pari B:täkin, mutta ilmaisutaidosta sain A:n. Erin sai kaikista aineista A:n. Hän toivoi pääsevänsä Harvardiin opiskelemaan englantia. Hänen poikaystävänsä, Milo Kelly, oli ensimmäistä vuotta Boston Collegessa lääketieteelliseen valmistavissa opinnoissa, sillä hän halusi lääkäriksi. Erin kirjoitti tarinoita, muttei antanut minun lukea niitä. Milon mielestä ne olivat loistavia, mutta hänen mielestään kaikki, mitä Erin sanoi ja teki, oli mahtavaa. Hän sanoi, että Erin oli kaunis ja lahjakas ja suloinen, ja se oli totta. Isämme Douglas Cooper oli perustamansa Holy Divine Church of the Fourth Way -kirkon pastori, ja hän oli myös sijoitusvälittäjä. Isä määräsi kaapin paikan talossamme Fisher Hillissä, joka oli arvostettu asuinalue Brooklinen esikaupungissa Bostonissa. Hän johti meidät ruokarukoukseen ennen aterioita, ja sunnuntaisin meidän odotettiin omistavan aikamme mietiskelyyn ja kiitollisuuteen kaikesta siitä, mitä Luoja oli antanut. Isän kirkoilla oli tuhansia seurakuntalaisia ja lähetystyötä neljässä osavaltiossa. Hän oli lempeä ja hyvä isä, mutta oli paljon poissa vieraillessaan muissa kirkoissaan neuvottelemassa itse vihkimiensä pappien kanssa ja käydessään tapaamassa sijoitusasiakkaita. Luulen, että äiti ei pannut sitä pahakseen. Kun kävin kylässä ystävieni luona, huomasin että yleensä heidän vanhempansa oli14
vat samaa mieltä asioista. Äitini ja isäni osoittivat toisilleen hellyyttä meidän nähden, mutta he riitelivät paljon. Erin ja minä olimme tottuneet siihen. Oikeastaan siitä oli meille hyötyä. Jos isä sanoi jollekin asialle ei, me saatoimme aina kysyä sitä äidiltä, ja saimme 50-prosenttisesti haluamamme vastauksen. Luultavasti olimme tavallinen perhe, jossa syötiin lauantaisin nakkeja ja papuja ja simpukkakeittoa. Isä kannatti Red Sox ja Patriots -joukkueita. Erin, äiti ja minä emme perustaneet urheilusta. Äiti on irlantilainen – siis oikeasti irlantilainen, syntynyt Irlannissa. Siitä sisareni sai nimen Erin, joka tarkoittaa Irlantia. Äidin nimi on Maureen. Isä sai ristiä minut ja hän sanoi, että olin kuin arvokas jalokivi, joten minusta tuli Ruby. Sain paremman nimen kuin Erin. Se onkin ainoa etu, jonka sain vanhemmiltani. Äiti oli tullut teini-ikäisenä kesäksi Amerikkaan ja työskennellyt lastenhoitajana eräässä talossa Worcesterissa, joka sijaitsi kahdeksankymmentä kilometriä Bostonista länteen, ja oli lähellä paikkaa, jossa isä oli varttunut. Luulen, että he rakastuivat toisiinsa. Isä oli äidin unelmien prinssi, joka pelasti tämän paluulta Irlantiin. Niin isä tarinan kertoi. Äiti sanoi, ettei se ihan niin mennyt. He menivät naimisiin nuorina ja perustivat perheen saman tien. Äidillä oli silti tosi kova koti-ikävä. Vuonna 1999 Erin ja minä emme olleet käyneet Irlannissa neljään vuoteen, mutta äiti kävi siellä joka vuosi ja puhui isoäidin kanssa puhelimessa joka lauantai kolmelta iltapäivällä. Toisinaan kuuntelin heidän puheluaan salaa. Paikka paikoin äiti huudahti epäuskoisena ”eihän” tai sanoi hämmästyneenä ”ei hän voinut”, vaikka selvästikin se, kuka ikinä hän olikaan, oli voinut. Äiti kertoi sitten isoäidin tarinat meille, mutta ne koskivat serkkuja, jotka olimme tavanneet vain kerran, tai äidin 15
vanhoja koulukavereita. Kuten erästä naimatonta tyttöä, joka tuli raskaaksi, riitaa testamentista ja naapurin uutta koiraa. Äidillä oli ikävä kotiin. Kun Erin ja minä kävimme siellä viimeksi, kesä oli sateinen ja harmaa, mutta rakastin isoäitiä. Hän oli kuin satujen isoäiti. Hän piti harmaita hiuksiaan nutturalla, oli pehmeän pyöreä ja leipoi alituiseen. Hän luki minulle iltasatuja ja halasi minua, vaikka luultavasti olin silloin jo hieman liian vanha sellaiseen, mutta ei se minua haitannut. Luulen, että hän piti minusta enemmän kuin Erinistä. En tiedä, miten äiti ja hänen veljensä ja isovanhempani olivat voineet elää yhdessä siinä pienessä talossa. Isoisä oli kuollut nuorena vuosi sen jälkeen, kun hänen ainoa poikansa oli syntynyt, joten en tavannut häntä koskaan. Dennis oli yksitoista vuotta äitiä nuorempi. Äidin ja isän hääkuvassa hän on nuori poika. Äiti ei juuri puhunut hänestä. Dennis oli muuttanut Australiaan muutama vuosi sitten, enkä usko, että äiti piti häneen yhteyttä. Niin paljon kuin rakastinkin isoäitiä ja kesäisiä matkojamme Irlantiin, päätimme hieman vartuttuamme mennä raamattuleirille, jossa oli paljon hauskempaa kuin nimen perusteella voisi olettaa. Opimme laittamaan ruokaa ja uimaan ja meillä oli ensiapukoulutusta, neulepiiri, lukupiiri ja laulua. Kaikki laulut eivät olleet virsiä, mutta Britney Spearsiä emme saaneet laulaa – emme ainakaan leiriohjaajien nähden. Erinin poikaystävä oli älyttömän välkky. Milo oli ollut Altman High’ssa samaan aikaan kuin mekin ja oli valmistunut edellisenä keväänä. Jokainen halusi olla hänen tyttöystävänsä, mutta hän kiinnostui isosiskostani Erinistä. Hoikkine vartaloineen ja hiekanvärisine hiuksineen hän näytti vaalealta versiolta Viiden juttu -sarjan Baileystä, ja hän oli hauskakin. Hän oli kotoisin Southiesta. Hänen vaatteensa olivat hieman nuhrui16
semmat kuin useimmilla muilla oppilailla, mutta ilman niitä ja korostustaan hänen taustaansa ei olisi ikinä osannut arvata. Hänen käytöstapansa olivat moitteettomat, mutta ne eivät tulleet luonnostaan. Kun hän oli ensimmäisen kerran meillä päivällisellä, ja äiti huikkasi ”syömään” ja pyysi kaikkia istumaan pöytään, Milo alkoi kohteliaasti tarjota leipäkoria eteenpäin, jolloin isä rykäisi ja sanoi: ”Lausuttaisiinko ensin ruokarukous. Maureen, johtaisitko meidät siihen.” Milon kasvot lehahtivat tulipunaisiksi. ”Kyllä, sir, rouva, olen pahoillani, sir.” Isä hymyili hänelle rauhoittavasti. Kaikki sulkivat silmänsä Maureenin lausuessa hartaasti pyhiä sanoja, mutta minä vilkaisin salaa Miloa, joka katsoi meitä jokaista vuoron perään. Hän huomasi katseeni, puristi silmänsä tiukasti kiinni, avasi ne uudelleen ja iski minulle silmää virnistäen. Oli minun vuoroni punastua. Hän seurasi tarkkaan, miten me käytimme haarukoita ja veitsiä. Äiti olisi voinut olla hieman hienovaraisempi. Hän selosti koko sen pöytätapajutun – ”ja nyt me laitamme lautasliinat polvillemme” – ja minä tiesin, että hän oli oppinut pöytätavat isän perheeltä, sillä toisinaan isoäiti mutusteli ruokaansa suu auki tai vei papuja suuhunsa veitsellään, joten häneltä äiti ei ollut niitä oppinut. Vanhempani oppivat luottamaan Miloon, etenkin äiti, sillä Milon irlantilaiset sukujuuret ulottuivat monen sukupolven päähän. Komeasta ulkonäöstään ja fyysisestä olemuksestaan huolimatta hän luki paljon, kuten Erin. Hän jumaloi Eriniä, ja isä jopa antoi hänen olla yötä alakerran vierashuoneessa viikonloppuisin tai toisinaan viikollakin, jos he opiskelivat myöhään. Milo ei saanut mennä yläkertaan, missä Erinin huone oli. He teeskentelivät pysyttelevänsä omissa huoneissaan, mutta minä olin selvillä heidän puuhistaan. Minun huoneeni oli yläkerrassa talon keskellä ja se erotti 17
takaportaiden yläpäässä sijaitsevan Erinin huoneen isän ja äidin huoneesta, joka oli talon toisessa päässä eteiseen johtavien pääportaiden vieressä. Huoneessani oli kokovartalopeili ja vietin paljon aikaa sen edessä odottaen, että hammasraudat saisivat hampaani suoristumaan ja terävä leukani pyöristyisi iän myötä ja saisin Erinin muodot. Lumikin ilkeän äitipuolen lailla tarkastelin itseäni peilistä monta kertaa päivässä tuota ihmeellistä muutosta odottaen. Yhtenä päivänä turhauduin niin, että iskin peiliä nyrkillä, mikä sai sen putoamaan seinältä. Naula ja se muovijuttu, joka piti naulaa paikallaan, putosivat myös. Seinässä oli nyt kolo. Jos se olisi hieman syvempi, se ulottuisi Erinin puolelle, ja näkisin hänen huoneeseensa. Mitä hän puuhasi yksikseen? Oliko hänellä salainen päiväkirja? Olin tutkinut hänen huoneensa aiemmin. Laquanda näytti meille isosiskonsa salaisen päiväkirjan, ja se oli täynnä pöyristyttäviä ajatuksia siitä, mitä hän halusi tehdä poikien kanssa ja mitä halusi poikien tekevän hänelle. Otin kynsisakset ja kaivoin koloa, kunnes näin suoraan Erinin huoneen vastapäiseen seinään. Raaputin reikää vielä lisää, kunnes se oli reilun sentin levyinen. Hänen huoneensa tapetissa oli hullu kukkakuvio, jonka hän oli itse valinnut. Äiti sanoi, että se aiheutti hänelle huimausta. Erin ei ikinä huomaisi seinän pientä reikää. Nyt näin Erinin sängyn ja hänen meikkipöytänsä, lähes koko huoneen. Vakoilin häntä silloin tällöin. Katselin, kun hän poisti meikin kasvoiltaan, joissa ei ollut pisaman pisamaa. Katselin, kun hän riisui vaatteensa ja puki yöpaidan. Katselin häntä hänen kaikkein yksityisimpinä hetkinään. Lakattuani katselemasta nostin peilin takaisin seinää vasten kenkälaatikon päälle. Laitoin vielä ison vaaleanpunaisen laastarin vaaleanpunaisessa tapetissa oleva reiän peitoksi. Reikää ei huomannut, ellei varta vasten 18
etsinyt sitä. Peili oli roikkunut seinällä vain viisitoista senttiä lattiasta ennen putoamistaan. Kun äiti huomasi, että se oli pudonnut ja alkoi puhua sen ripustamisesta uudelleen seinälle, sanoin ettei kannattanut vaivautua, sillä minusta oli mukava siirrellä sitä ympäriinsä. Yhtenä aamuna heräsin aikaisin ja näin varjon kulkevan oveni ohi, mutta askeleiden ääniä ei kuulunut. Valpastuin heti, sillä tiesin, että Milo oli jäänyt yöksi. Nousin hiljaa vuoteesta ja vedin laastarin reiän päältä. Milo oli Erinin huoneessa. Odotin siskon huutavan häntä häipymään, mutta he alkoivat pelehtiä antaen toisilleen kielisuudelmia ja tehden muutakin. Olin lumoutunut, kauhuissani ja kiihottunut. Aina kun Milo jäi yöksi, tavakseni tuli herätä aikaisin katselemaan heitä. He eivät koskaan päästäneet pihaustakaan. Vierashuone oli alakerrassa keittiön vieressä. En tajua, miten he eivät koskaan jääneet kiinni. Joskus me kaikki opiskelimme kotona työhuoneessa, jolloin minä tarkkailin Miloa, hänen vaaleita hiuksiaan, leveitä hartioitaan, jykevää leukaansa ja jänteviä käsivarsiaan. Katselin, millainen hän oli Erinin seurassa, kuinka luontevaa heidän oli olla lähellä toisiaan. Milo saattoi nostaa Erinin olkapäälleen, jolloin Erin huusi Miloa laskemaan hänet alas, vaikka nauttikin siitä selvästi. He istuivat yhdessä pikkurillit toisiinsa kietoutuneina. He olivat erottamattomia. Äidin mielestä Milolla oli hyvä vaikutus Eriniin, ja oli totta, ettei sisko laiminlyönyt opintojaan. Meidän kaikkien mielestä Erin oli onnekas, että hänellä oli niin kannustava poikaystävä. Minä en kuulunut koulun cooleihin tyttöihin. Harjoittelin kovasti tullakseni cheerleaderiksi, mutta minua ei valittu koskaan. Ystäviini kuuluivat Laquanda Rice, Tasha Danzig ja Janet De Vere Kennedy (kyllä, hän oli niitä Kennedyjä, sokeriserkku 19
tai jotain). Taisimme olla kuppikuntaisia, mutta olimme olleet ystäviä lastentarha-ajoista lähtien. Emme jättäneet ketään tieten tahtoen ryhmämme ulkopuolelle. Kenelläkään meistä ei ollut poikaystävää ja kannoimme neitsyyttämme kuin kunniamerkkiä. Se ei silti estänyt meitä puhumasta seksistä. Tunsimme sen teknisen puolen seksuaalikasvatustunneilta, mutta puhuimme loputtomiin, miltä se mahtoi tuntua. Janet sanoi, että se voisi tuntua samalta kuin jos siellä alhaalla olisi paukkukarkkeja, mutta omasta mielestäni sen täytyi olla jotain parempaa. Ruby Cooper ja hänen sisarensa Erin elävätErinin idyllistä ja Milon kasvojen ilmeet eivät olleet samanlaisia kuin paukkuelämää tiiviissä kirkkoyhteisössään Bostonissa. karkkeja syödessä, ainakaan sen mukaan, mitä näin makuhuoMutta kun Ruby on kuusitoistavuotias, hän joutuu neeni seinän reiästä. osalliseksi tapahtumaan, joka romahduttaa hänen Erin sanoi, että meillä oli pakkomielle seksistä. Mutta meillä perheensä maailman. ei ollut poikaystäviä huoneissamme. Minua hävetti ajatella, että sisareni oli niitä tyttöjä, jotka milteijaharrastivat seksiä.seuraukset En uskalVuosikymmenet kuluvat tapahtuman tanut kertoa siitä kenellekään. Puhuimme ystävieni kanssa siitä, kulkevat mukana jättäen tuhon jälkiä Rubyn ettäelämään säästäisimme itsemme hääyötä varten. Menisimme naimiDublinissa ja Erinin elämään Bostonissa. siin pop-tähtien kanssa. Seinillämme oli unelmiemme poikien Ruby ei haluaisi ajatella menneisyyttä, mutta julisteita – Backstreet Boysin kaikki pojat, Ricky Martin, Will salaisuus ei voi pysyä piilossa ikuisesti. Voiko Smithkumpikaan ja Leonardo DiCaprio. Olisimme toistemme morsiusheistä koskaan todella toipua tuon neitoja. Rukoilimme niiden tyttöjen sielujen puolesta, joiden vuoden 1999 päivän tapahtumista? tiesimme harrastavan seksiä. Kävimme yhdessä isän kirkossa. Siellä olimme lupautuneet pysyä neitsyinä kaksikymmentäyksivuotiaaksi, mutta uskoimme olevamme jo naimisissa KA N J U L siiMI hen mennessä. Kuusitoistavuotiaana halusin tulla näyttelijäksi. Laquanda sanoi, että minun pitäisi mennä sen takia Los Angelesiin, mutta taisin olla enemmän kotikissa kuin uskoinkaan. Kalifornia tuntui kaukaiselta, ja sitä paitsi halusin olla pikemminkin BroadISBN 978-952-409-116-9 KL 84.2 sitruunakustannus.fi way-tähti kuin elokuvanäyttelijä. Elokuvanäyttelijät, etenkin @SitruunaKustannus @sitruunakustannus naiset, olivat usein alasti kameran edessä. Teatterin lavalla oli
TU
20
IS
AIE M
Mitään tästä ei olisi tapahtunut, ellei sisareni olisi ollut niin kaunis
Kannen kuva © Ian Ross Pettigrew/Gallery Stock