Tieto, vertaistuki ja läheiset pelastivat minut

Sanna Niemi, 49, alkoi juoda säännöllisesti yläasteen seitsemännen luokan jälkeen. Putki loppui vasta yli 30 vuotta myöhemmin, kun hän pääsi Lapualle toipumiskeskeiseen Minnesota-hoitoon.

TEKSTI JA KUVAT HANNA VILO

Sanna Niemi oli viidennellä luokalla, kun hän oli vanhempien mukana tuttavaperheen mökillä viettämässä iltaa. Muiden lasten kanssa hän kävi varastamassa isäntäperheen kellarista lonkerotölkkejä. – Kävimme juomassa ne vähän kauempana, jotta kukaan ei huomaisi.

Ensimmäisen ”järkkykännin” Sanna joi 13-vuotiaana. Oli alkukesä, ja Hanoi Rocks oli tulossa esiintymään Sannan kotikaupunkiin Kajaaniin. Isän baarikaapista hän oli varastanut vanhaa tynnyriviskiä. – Join kaiken jo matkalla. Se maistui pahalta, mutta sen jälkeen minulla ei ole muistikuvaa illasta.

Tapaus säikäytti, ja Sannaa harmitti, että Hanoi Rocks jäi näkemättä. Kavereiden kanssa juominen jatkui kuitenkin viikonloppuisin. Sanna huomasi nopeasti, että hänen juomisensa oli erilaista kuin muilla. – Muut saattoivat juoda nätisti, mutta minä tempaisin aina överit.

Oivalsin, etten voinut raitistua niin kauan kuin jatkoin minkään keskushermostoon vaikuttavan aineen käyttöä.”

Kajaanissa oli kuitenkin 1980-luvun lopulla vain vähän tekemistä. Sen takia nuoret tapasivat toisiaan iltaisin baareissa. – Jos ei juonut, jäi jostakin paitsi.

Baarissa myös tutustuttiin ja pariuduttiin. Parikymppisenä Sanna tapasi keikkamuusikon ja päätti lähteä tämän mukaan kiertämään Suomea. Puoli vuotta myöhemmin hän huomasi olevansa raskaana. Samalla hän tiesi, että joutuisi kantamaan vastuun lapsesta yksin. – Raskausaikana en juonut, se oli itsestäänselvyys. Pian Villen synnyttyä minulle tuli kuitenkin taas kiire baariin.

Paremman elämän toivossa Sanna opiskeli itsensä markkinointimerkonomiksi, mutta Kajaanissa ei ollut töitä tarjolla. Se tarkoitti, että juominen jatkui railakkaasti. 30-vuotiaana hän sai toisen lapsen yksin. Raskausaika meni taas juomatta, mutta yksinhuoltajan arki tuntui raskaalta. Pian Nuutti-pojan syntymän jälkeen hyvää tarkoittava ystävä tarjosi hänelle lasin punaviiniä. – Jo ottaessani lasin käteen tiesin, että putki lähtisi taas päälle. En kuitenkaan pystynyt vastustamaan kiusausta.

Kuopus otettiin huostaan

Täysin raitistunut Sanna Niemi työskentelee nykyään lähihoitajana ja tukee päihderiippuvuutta sairastavia toipumaan.

Baari toimi kohtaamispaikkana

Mitään erikoista syytä Sannalla ei ollut juoda. Elämä lastenhoitajaäidin, pankinjohtajaisän ja kahden pikkuveljen kanssa oli hyvin tavallista. Kukaan perheessä ei käyttänyt runsaasti alkoholia. Vapaa-ajalla Sanna soitti huilua ja harrasti kilpapurjehdusta. Kun kuopuspoika oli 4-vuotias, Sanna heräsi eräänä aamuna ovikellon soittoon. Oven takana seisoi kaksi poliisia. Nuutti oli lähtenyt ulos ja yrittänyt palata kotiin, mutta Sanna ei ollut herännyt ovikellon ääneen. Poliisit olivat vieneet pojan lastenkotiin.

Sanna oli paniikissa. Hän lupasi sosiaalityöntekijälle sitoutua käymään A-klinikalla säännöllisesti. Kahden viikon päästä hän pääsi hakemaan pelokkaan pojan takaisin kotiin. – Jo kotimatkalla kävin kuitenkin hakemassa Siwasta lisää kaljaa.

Vuoden päästä poliisit olivat jälleen Sannan luona. Sanna oli sammunut kotitalon rappuun, ja poliisit oli hälytetty viemään hänet kotiin. Kotona he huomasivat, että asunnossa asui myös lapsia. – Nuutin huostaanotto tehtiin kiireellisenä. Ville sen sijaan oli jo 12-vuotias ja sai itse päättää, että jää kotiin.

Sanna oli kovan paikan edessä. A-klinikan sosiaalityöntekijä antoi vain yhden vaihtoehdon: Jos Sanna halusi lapsen takaisin, hän menisi alkoholisteille tarkoitettuun hoitoon. Tarjolla oli kuukauden myllyhoitojakso hoitokoti Tuhkimossa Joensuussa. Tarkoituksena oli tehdä Sannasta kohtuukäyttäjä. – Oloni oli niin hirveä, että pakkasin tietysti laukkuni. Toivuinkin pintapuolisesti hyvin. Omaa tilannettani en kuitenkaan oppinut ymmärtämään lainkaan.

Toivo pilkahtaa hetkiseksi

Hoidon jälkeen tulevaisuus näytti hetken valoisalta. Sanna pääsi supermarkettiin töihin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin Nuutti palasi takaisin kotiin. Sanna oli juomatta, ja perhearki rullasi hyvin.

Pari vuotta hoitojakson jälkeen Sanna alkoi saada outoja ahdistuskohtauksia. Työterveyslääkäri määräsi niiden lievittämiseen diatsepaamia eli rauhoittavaa lääkettä. Sannan mieliala kuitenkin laski, ja välillä hän oli hyvin riidanhaluinen. Erään raivoisan riidan päätteeksi hän marssi suoraan baariin. Lääkettä hän oli siihen mennessä käyttänyt 2,5 vuotta. – Olin ollut juomatta vajaat viisi vuotta, mutta sillä hetkellä olin valmis tekemään olutlasin takia mitä tahansa.

Sillä kertaa putkea kesti yli neljä vuotta. Työajan Sanna pystyi skarppaamaan, mutta heti työpäivän jälkeen hän oli jo kaupassa ostamassa päivän juomalastia. Se tarkoitti 12–14 olutta joka ikinen päivä.

Hoito synnyttää uusia oivalluksia

Viisi vuotta sitten talvella Sanna seisoi olutkassiensa kanssa juna-asemalla. Juuri kun asemalla kuulutettiin seuraavaa junaa, Sannan päähän pälkähti kammottava ajatus. – Ajattelin, miten vapauttavaa olisi, jos vain ottaisin muutaman askeleen ja hyppäisin junaradalle. Heti perään pelästyin omia ajatuksiani.

Sanna oli jatkuvasti ahdistunut. Alkoholi ei tuonut hyvää oloa enää hetkeksikään, vaan jokainen huikka lisäsi alakuloa. Puoli vuotta myöhem>>

min A-klinikan työntekijä tarjosi hänelle mahdollisuutta osallistua toipumiskeskeiseen Minnesota-hoitoon Lapualla. – Olin vastahakoinen, mutta vastasin kyllä.

Kesäkuussa oli poikkeuksellisen kylmä ja maassa lunta, kun Sanna saapui Lapualle. Edessä oli 28 päivän ympärivuorokautinen hoitojakso. Sannan ryhmässä oli viisi naista ja kymmenen miestä, jotka hieman arkaillen kokoontuivat terapiaan. – Meille korostettiin, että hoito perustuu ajatukseen, että alkoholismi on sairaus, ei itse aiheutettua huonommuutta. Kaavion avulla näimme, miten alkoholi poistuu normaalin ihmisen kehosta ja miten se poistuu alkoholistin kehosta. Päihteet vaikuttavat meihin eri tavalla kuin normaaleihin ihmisiin.

Sanna alkoi myös ymmärtää, että työterveyslääkärin määräämät rauhoittavat lääkkeet olivat luultavasti laukaisseet viimeisen ryyppyputken. – Oivalsin, etten voinut raitistua niin kauan kuin jatkoin minkään keskushermostoon vaikuttavan aineen käyttöä.

Läheisten kuuleminen teki lopullisen stopin juomishaluille.”

Sanna itsekin itki koko läheisviikonlopun ja vielä pitkään sen jälkeen. Vähitellen välit alkoivat korjaantua läheisiin. – Läheisten kuuleminen teki lopullisen stopin juomishaluille.

Kaikki hyvin juuri nyt

Pulloon Sanna ei ole viiteen vuoteen koskenut. Nykyään hän nauttii koti-illoista ja kutomisesta television ääressä. Molemmat pojat asuvat vielä kotona, ja pieni perhe viettää paljon aikaa yhdessä. – Tärkeintä on, että poikani ovat vihdoin saaneet oikean äidin.

Toissa vuonna Sanna valmistui lähihoitajaksi ja palasi sen jälkeen itse työskentelemään Lapuan Minnesota-hoitolaan. – Tieto, vertaistuki ja läheisten kannustus pelastivat minut. Vertaistukea tarvitsen koko loppuelämäni pysyäkseni raittiina.

Raitistumisen myötä Sanna on uskaltautunut myös katsomaan elämässään eteenpäin, unelmoimaan. Suomen talvea hän haluaisi päästä pakoon Espanjaan. Jonakin päivänä hän toivoo saavansa myös lapsenlapsia. – Muuten kaikki on hyvin juuri nyt. Parasta, mitä tiedän, on elää raitista ja rehellistä arkea.

Läheisviikonloppu muutti kaiken

Hoidon tavoitteena oli jo alusta asti toipua yhdessä. Kukin sai vuorollaan kertoa oman elämäntarinansa toisille. – Vertaistuki oli valtavan hoitavaa. Puhuimme alusta asti samaa kieltä. Kohtaamiset olivat syviä, ja saimme voimaa toistemme tarinoista.

Tärkeintä oli kuitenkin läheisten kohtaaminen. Sannan pojat, vanhemmat, miesystävä ja lapsuudenkaveri saapuivat Lapualle viikonlopuksi. Oli heidän vuoronsa kertoa, miten Sannan juominen oli heihin vaikuttanut. Sannan velvollisuutena oli vain kuunnella, vaikka se oli tuskallista. – Nuutin vuoro oli vavahduttavin. Hän ei pystynyt sanomaan mitään, itki vain koko ajan. Silmistä näin pienen pojan valtavan tuskan.

MINNESOTA-HOITO

Hoidon perusteet kehitettiin 1940-luvulla Yhdysvalloissa. Alkoholismi nähdään parantumattomana mutta hoidettavissa olevana sairautena.

Hoito keskittyy toipumiseen, joka vaatii täydellistä päihteettömyyttä ja vertaistukea. Mukana hoidossa ovat myös potilaan läheiset, jotka saavat tukea omiin ongelmiinsa.

Kaikki työntekijät ovat itse toipuneita päihteidenkäyttäjiä.

Hoitoa voidaan soveltaa erilaisiin päihderiippuvuuksiin. Lähde: www.minnesota-hoito.fi

Päihderiippuvaisten potilasjärjestöjen toive: Toipuminen yhteiseksi tavoitteeksi

Päihderiippuvuuksien hoito on 2010-luvulla herättänyt paljon keskustelua. Tiedotusvälineissä on muun muassa levinnyt käsitys, että Päihderiippuvaisten potilasjärjestö haluaisi haastaa kansalliset Käypä hoito -suositukset ja laatia kokonaan oman hoito-oppaansa niiden rinnalle. Järjestön puheenjohtajan Tarja Orren mukaan käsitys on väärä. Idea omasta, Käypä hoito -suosituksia täydentävästä hoito-oppaasta syntyi, kun järjestö perustettiin kolme vuotta sitten. Sen tavoitteeksi tuli korostaa toipumiskeskeisyyttä päihderiippuvuuksien hoidossa. – Käypä hoito -suositukset keskittyvät pitkälti päihdesairauksien ennaltaehkäisyyn ja haittojen vähentämiseen. Me taas haluamme auttaa riippuvuuksista kärsiviä palaamaan takaisin normaaliin elämään. Orren mielestä huomion keskittäminen toipumiseen auttaisi erityisesti päihteiden käyttäjien suurinta ryhmää: ihmisiä, jotka pystyvät vielä käymään töissä, mutta kärsivät monista riippuvuuden seurauksista. – Julkisessa keskustelussa päihteiden käyttäjät nähdään usein kodittomina kadunmiehinä tai -naisina. Suurin osa riippuvaisista on kuitenkin tavallisia työssä käyviä, jotka pystyisivät tehokkaan hoidon avulla toipumaan. Potilasjärjestön tavoitteena on, että riippuvuuksia alettaisiin kohdella sairauksina, jolloin niihin olisi entistä matalampi kynnys hakea apua. Lisäksi se toivoo, että hoitoprosessissa korostettaisiin täysraittiutta, vertaistukea, yhteisöllisyyttä ja läheisten hoitamista.