Vasten auringon siltaa lukunäyte

MARK LEVENGOOD

Vasten auringon siltaa Suomentanut Maija Kauhanen Kuvittanut Ilon Wikland

KUSTANTAMO S&S HELSINKI

Sitaattien suomennokset: s. 89 ote Verner von Heidenstamin runosta Astrid Lindgrenin teoksessa Saariston lapset, suom. Laila Järvinen s. 99 William Shakespeare: Macbeth, suom. Paavo Cajander s. 102 William Shakespeare: Kuningas Henrik kuudes III, suom. Paavo Cajander

© Mark Levengood 2015 Ruotsinkielinen alkuteos Solblekt av livet Piratförlaget 2015 Kustantamo S&S Kuvitus: Ilon Wikland Kannen valokuva: Anna-Lena Ahlström Kansi: Eevaliina Rusanen Ulkoasu: Mattias Boström Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay ISBN 978-951-52-3783-5 Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2016

Nina Granvikille

”Haluan vilpittömästi varoittaa sinua, että kaikkeen ei kannata etsiä syytä ja selitystä... se on hyvin vaarallista ja tuottaa sinulle pelkkiä pettymyksiä ja tyytymättömyyttä, saattaa mielesi levottomaksi ja loppujen lopuksi tekee sinut vain onnettomaksi.”

Kuningatar Victoria lapsenlapselleen vuonna 1883

M

onta vuotta sitten, kun posti vielä myi postimerkkejä ja junat liikkuivat asemien välillä sen sijaan että olisivat seisseet paikoillaan siksi, että Norjassa tuulee, olin menossa kuittaamaan uutta henkilöllisyyskorttiani Blackebergin postitoimistosta. Kuukautta aiemmin olin noussut maihin Tukholmassa, käppäillyt Farstan sairaalaan ja saanut heti sairaala-apulaisen pestin pitkäaikaisosastolta. Pääministeri Olof Palme asui Vällinbgyssä, kivenheiton päässä Blackebergista, koska Ruotsissa kukaan ei ollut toista hienompi, kaikki olivat yhdenvertaisia.

Sain tästä yhdenvertaisuudesta toistuvia muistutuksia. Kerta toisensa jälkeen minut kutsuttiin henkilöstöosastolle nuhdeltavaksi, koska olin teititellyt potilaita. ”Meillä sinutellaan”, he

9

teroittivat uhkaavasti, ja minä olin nöyrää poikaa ja lupasin parantaa tapani, ja kumartelin ja kävelin takaperin koko matkan takaisin osastolle.

Meidän, jotka emme olleet syntyneet Ruotsissa, oli ilmaannuttava joka aamu viittä vaille seitsemän sisar Sylvin työhuoneen eteen, jotta hän saattoi tarkistaa kynsiemme puhtauden. ”Suomalaisten ja tummien perään pitää katsoa vähän enemmän”, hän sanoi veikeästi ja taputti minua olkapäälle luisevalla kädellään, ja minä hymyilin ja yritin näyttää pikkuisen kelmiltä, sillä jotta kaikki olisivat yhdenvertaisia, kaikkien pitää kantaa kortensa kekoon!

Jo toisella viikollani osastolla minut pantiin huolehtimaan ruumiista. ”Te suomalaiset olette niin hyviä kuolleiden kanssa”, sisar Sylvi sanoi, ja minä hymyilin ja näytin siltä kuin Kuolema olisi paras ystäväni, vaikken oikeastaan lainkaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Olin nähnyt kuolleen ihmisen vain kerran aikaisemmin, meidän vanhan kotiapulaisemme joka oli kuollut nukkuessaan, ja sillä kertaa minä ja veljeni olimme yrittäneet herättää hänet hyppimällä hänen rintansa päällä. Se ei toiminut ollenkaan eikä tainnut osoittaa liiempää soveltuvuutta kuolleiden käsittelyyn, mutta sisar Sylvin sana oli laki.

Mutta nyt, Blackebergin keskustassa, ongelmana eivät ole kuolleet vaan elävät. Pystyäkseni nostamaan sairaala-apulaisen palkkani, joka Ruotsin rajattomuuden huomioon ottaen tuntuu

10

ihmeen rajalliselta, tarvitsen ruotsalaisen henkilöllisyyskortin.

Saadakseni ruotsalaisen henkilöllisyyskorttini minun pitää osoittaa henkilöllisyyteni, ja siihen taas Yhdysvaltain passini ei kelpaa. Postineiti istuu pienen luukkunsa takana vihreässä rusetillisessa paitapuserossa ja pudistaa päätään surullisesti.

Kun palaan seuraavana päivänä suomalainen henkilöllisyyskortti mukanani, postineiti on pukenut ylleen leopardikuosisen jumpperin, mutta surullinen ilme on tallella samoin kuin päänpudistus. ”Valitettavasti”, hän sanoo, ”me hyväksymme ainoastaan ruotsalaiset henkilöllisyystodistukset.” ”Mutta ainoa olemassa oleva ruotsalainen henkilöllisyystodistukseni on teidän kädessänne”, minä vastaan. ”Meillä sinutellaan”, neiti oikaisee minua. ”Jos tuot mukanasi kaksi henkilöä, jotka pystyvät todistamaan henkilöllisyytesi, saat korttisi.” ”En minä tunne kahta henkilöä”, sanon totuudenmukaisesti, ja neiti katsoo minua säälien ja panee kirjekuoren, jossa korttini on, takaisin L-kirjaimella merkittyyn laatikkoon.

Astun ulos Blackebergin torille. Tunnen ainoastaan työtoverini, mutta he ovat Farstassa, kahdenkymmenenyhden asemanvälin päässä täältä. Metroaseman kaarevan katon alla käyn penkille istumaan. Vieressäni istuva puliukko osoittaa suomalaista henkilöllisyyskorttiani. ”Jaaha”, hän sanoo suomeksi, ”sinäkin olet sitten päätynyt penkille?”

11

”Istun tässä vain tilapäisesti”, sanon ja selitän ongelmani.

Hän tarjoutuu heti tulemaan kanssani, koska hän näkee että olen kunnon mies, ja jos kiitollisuuteni sitten yltäisi pieneen taskurahaan, hän ei panisi pahakseen. Mutta minä pudistan päätäni. Ehei, jos aion osaksi Ruotsia, niin suomalaisen puli­ ukon avulla en sitä tee. Hetken epäröityäni kysyn kuitenkin, olisiko hänellä mahdollisesti ruotsalaisia kollegoita puhdistus­ ainealalla, eikä mene minuuttiakaan kun hän on loihtinut esiin sekä yhden Leffen että yhden Kjell-Åken. He tulevat mukanani postitoimistoon, ja neiti kysyy olenko minä Mark Levengood, ja Leffe vastaa raikuvasti ”totta mooses” ja KjellÅke sanoo juhlallisesti: ”Siitä minä pidän sanani kunnes aika minusta jättää.”

Ja kas, minä saan ruotsalaisen henkilöllisyyskorttini, ja äijät saavat kumpikin puolikkaan pullon eksoottisesti Rositaksi nimettyä viiniä, ja Svea-mamma levittää käsivartensa ja sulkee minutkin syliinsä, ja minä olen tehnyt sinun- ja veljenkaupat koko kansakunnan kanssa. Ja vaikka on myöhäinen iltapäivä ja likaiset pulut räpyttelevät Blackebergin nuhjuisen torin yllä, maailma tuntuu vastapestyltä ja puhtaalta. Aurinko Vällingbyn yllä värjää kerrostalot valollaan, ja samat säteet, jotka ehkä valaisevat Olof Palmea juuri tällä hetkellä, lämmittävät minunkin kasvojani. Koska täällä me kaikki olemme yhdenvertaisia.

12

13

I

säpuoleni uurna haudataan hyytävän kylmänä

talvipäivänä.

Meitä on vain pieni joukko, me sisarukset ja isän sisaret, ja pappi, se outo ankea pappi, joka putkahtaa esiin vain silloin kun joku meistä on kuollut. Isä on päättänyt tarkalleen, miten kaikki hoidetaan, mutta yllättäen hänen nuorin sisarensa ottaa klarinetin esiin. ”Hän rakasti musiikkia”, hän sanoo synkeän kiihtyneeseen sävyyn. ”Niinpä minä ajattelin, että hän saisi laskeutua hautaan klarinettini sävelten saattelemana.”

Sisareni sanoo varovasti: ”Minä en tiennytkään, että täti soittaa klarinettia?” ”Kyllä minä soitin, koulussa”, täti vastaa ylpeänä. Koulussa? Hän on nyt yli seitsemänkymmenen. Hän kostuttaa

14

suukappaleen varovasti kielenkärjellä, pappi valmistautuu laskemaan uurnan kuoppaan, ja täti ryhtyy soittamaan.

Tai no, ainakin luulen että hän ryhtyy soittamaan. Kuuluu melko korkea ääni, jota seuraa eräänlainen nikottelu. Täti kohottaa katseensa. ”Anteeksi”, hän sanoo, ”aloitan alusta.”

Pappi nostaa uurnan vaivihkaa uudestaan ylös. Nyt täti saa ilmoille jonkinlaisen hiukan pidemmän äänen, mutta sävelet ovat ikään kuin sikin sokin, ja samaan aikaan pappi hilaa uurnaa hiukan epävarmana ylös alas. Kaiken kaikkiaan se kuulostaa hirveän erilaiselta kuin se musiikki, jota minun isäni todella rakasti. Hän jumaloi oopperaa ja vei meitä lapsia oopperaan jo hyvin nuorella iällä, niin, hyvin nuorella iällä. Sen seurauksena me kaikki neljä olemme aikuisina saaneet suurta nautintoa oopperan kiertämisestä kaukaa.

Isä rakasti elämää ja me rakastimme isää. Hän oli hyvin sentimentaalinen ja istui mielellään punaviinilasin ääressä ja teki lisäyksiä testamenttiinsa. Muutamaa viikkoa aiemmin pidetyssä perunkirjoituksessa oli kestänyt melkoinen tovi lukea koko testamentti läpi, ja kun teksti oli edennyt vaiheeseen ”ja nuorimmalle pojalleni lahjoitan postimerkkiluetteloni, sen punakantisen”, sisareni kuiskasi: ”Jos ei otettaisi isän testamenttia kauhean kirjaimellisesti?” Ja me kaikki nyökkäsimme yhteisymmärryksen merkiksi. Oli selvää, että isä oli hirveän

15

tarkka maineestaan, siitä mitä me sanoisimme kun hän olisi poissa. Mutta kohtalo hyräilee omia sävelmiään, ja niitä me emme pysty ohjailemaan.

Kuten Mozartin oopperassa, kaksi pientä melodianpätkää voi yllättäen kasvaa teemaksi. Yksi isän testamentin pykälistä määräsi, että hänen tyttärensä perisi hänen videokokoelmansa.

Se koostui elokuvista, jotka hän oli nauhoittanut telkkarista meidän raihnaisella videonauhurillamme. Isä ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että hänen kuolemaansa edeltäneenä vuonna yksi kanavista oli alkanut lähettää keskiyön jälkeen pornoa. Sitä en tiedä, miten isän sormet oikein lipesivät, mutta Ben-Hur ja Tohtori Živago olivat pyyhkiytyneet pois, niin että sisareni itse asiassa peri Pohjois-Euroopan suurimman aikuisviihdekokoelman, ja hän on sentään helluntailainen. Tiedän, ettei se ollut isäni tarkoitus, mutta sellaista elämä on, isä.

Täti seisoo ja toitottaa torveaan umpimähkään, pappi on kyllästynyt ja päästää uurnan aavistuksen ärtyneesti liukumaan kuoppaan, minne se päätyy lopulliselle paikalleen tömähtäen vaimeasti tavalla, jota Ruotsin suurin hautaustoimisto Fonus ei varmasti koskaan päästäisi tapahtumaan.

Ja sillä aikaa kun kuoppa lapioidaan täyteen routaista maata, me seisomme ja pohdimme, että elämä on eläviä varten.

16

Eräänä päivänä elämämme on enää haalea muisto, kuin umpimähkäisiä säveliä, joiden melodia on unohtunut kauan sitten.

Sitä me emme pysty ohjailemaan.

Mutta ympärillämme on muitakin sävelmiä.

Raitiovaunun kirskunta, lastenvaunujen rahina puistotien soralla, kilinä kun mummo kaivelee kolikoita kukkarostaan takana odottavan jonon huokaillessa, ja sydän joka lyö rinnassa.

Ei elämässä ole kyse siitä, mitä sitten joskus. Kyse on tästä hetkestä, isä, ja tästä paikasta – sitä elämä on.

17