Syytös lukunäyte

BA N DI

SY Y TÖS

7

kertomusta Pohjois-Koreasta Suomentanut Raisa Porrasmaa S&S HELSINKI

Copyright © 2014 by Bandi & Happy Unification Road Original title: 고발 / Gobal / The Accusation First published in Korea by Chogabje.com Suomennettu ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation, © Editions Philippe Picquier 2016 Kustantamo S&S, Helsinki Kansi Jussi Karjalainen Taitto Jukka Iivarinen, Vitale Ay Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2017 isbn 978-951-52-4129-0

ESIPUHE

Tulikärpänen, joka valaisee pimeyteen vajonnutta Pohjois-Koreaa Salanimeä Bandi (”Tulikärpänen”) käyttävä kirjoittaja syntyi vuonna 1950 Kiinassa, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet Korean sotaa. Bandi varttui Kiinassa kunnes palasi vanhempiensa kanssa kotimaahansa. Nykyään hän kuuluu Korean kirjailijaliiton keskuskomiteaan.

Bandin lahjakkuus kirjoittajana pantiin merkille kirjallisuuspiireissä jo 1970-luvun alussa, kun hän onnistui vain noin kaksikymmentävuotiaana julkaisemaan tekstejään pohjoiskorealaisissa lehdissä. Työläisen raskas arki tukahdutti kirjailijanhaaveet pitkäksi aikaa, mutta lopulta intohimo oli väsymystäkin voimakkaampi, ja niin Bandi teroitti kynänsä kirjoittaakseen aina tilaisuuden tullen. Bandin teokset todistivat hänen lahjoistaan, ja joukko hänen tekstejään ilmestyi Pohjois-­ Korean kirjailijaliiton virallisessa julkaisussa.

Kim Il-sungin kuoltua vuonna 1994 maassa puhkesi suuri nälänhätä. Bandi menetti useita läheisiään, joista osa menehtyi nälkään toisten paetessa maasta paremman elämän toivossa.

Noiden tuskallisten erojen seurauksena Bandi alkoi voimakkaasti kyseenalaistaa pohjoiskorealaisen yhteiskunnan toimintaa ja päätti kirjoittaa ajatuksensa julki.

Bandi määrittelee itsensä pohjoiskorealaisten äävitorveksi.

Maan kansaa kurittavat samanaikaisesti sosialistisen talouden

Esipuhe

5

katastrofaaliset seuraukset, kastijärjestelmä ja kollektiivisten rangaistusten järjestelmä, julmin yhteiskuntajärjestys koko ihmiskunnan historiassa. Kirjoittaja kokoaa tuskallisia tarinoita aikalaistensa koettelemuksista, joista nämä eivät uskalla valittaa kenellekään, ja herättää ne eloon kirjallisessa luomistyössään.

Kaikki mitä hän näkee ja kuulee inspiroi häntä, niin huhut kuin tosiseikatkin.

Kirjailijan eristäytyneessä kotimaassa aika ei valitettavasti ollut kypsä teosten julkaisulle. Hän ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi kirjoittamista ja kokosi pikku hiljaa näitä tarinoita, vakuuttuneena että ratkaiseva hetki koittaisi väistämättä.

Eräänä päivänä Hamhŭngissa asuva perhetuttu, Bandin luotettu ystävä, saapui tapaamaan häntä. Nainen kertoi aikovansa ylittää rajan ja paeta Kiinaan. Bandi olisi mielellään tehnyt samoin, mutta joutui jäämään perheensä vuoksi, toisin kuin ystävä, jolla on lapsi mutta ei vanhempia vastuullaan. Bandi huomasi kuitenkin tilaisuutensa tulleen. Vietettyään kolme päivää Bandin luona ystävätär valmistautui lähtemään. Silloin Bandi ojensi hänelle kaksi käsikirjoitusta, jotka oli siihen asti pitänyt visusti piilossa. Nainen kuitenkin kieltäytyi ottamasta niitä, sillä ei olisi mitään takuita, että hän onnistuisi pakenemaan maasta ehjin nahoin. Hän kuitenkin lupasi palata hakemaan käsikirjoitukset heti, kun keksisi turvallisen keinon viedä ne rajan yli.

Bandi oli pettynyt, mutta hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Monta kuukautta myöhemmin nuori mies, jota Bandi ei ollut koskaan tavannut, ilmaantui hänen kotiinsa ja ojensi sanaakaan sanomatta muovitaskuun sujautetun kirjeen, joka kuului seuraavasti: Tervehdys isoveli, Myŏng-ok tässä. Olen pahoillani, etten ole pystynyt ottamaan yhteyttä aiemmin. Olen nyt turvallisessa paikassa. Mies, joka on auttanut minua, lähettää jonkun tuomaan sinulle tämän kirjeen. Kun olet lukenut sen, anna

6

BANDI

hänelle se, mitä halusit viimeksi tavatessamme antaa minulle.

Vain minä ja sinä tiedämme tästä. Muistelen, että esineitä oli kaksi.

Toivoisin että tekin voisitte eräänä päivänä elää paremmassa maailmassa. Kun vain ajattelenkin perhettäni siellä, kyyneleet nousevat silmiini. Isoveli, luvatkaamme toisillemme, että tapaamme vielä… Toivon koko sydämestäni tuon päivän vielä koittavan. Koeta pysyä terveenä.

Myŏng-ok

Luettuaan viestin Bandi epäröi hetken, mutta otti sitten esiin käsikirjoitukset pienestä kaapista, johon oli ne huolella kätkenyt, ja ojensi paperit nuorelle miehelle kuin sanoakseen, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän kuolisi kuitenkin tavalla tai toisella, mutta sillä ei olisi merkitystä. Nuori mies lähti saman tien, ja Bandin pitkään säilyttämät käsikirjoitukset päätyivät Etelä-Koreaan, vapauden ja toivon maahan.

Aivan kuten neuvostoliittolainen vastarintakirjailija Solženitsyn, Vankileirien saariston kirjoittaja, joka salaa lähetti romaaninsa länteen julkaistavaksi, pohjoiskorealainen vastarintakirjailija Bandi on muuttunut tulikärpäseksi, joka odottaa kärsimättömänä päästäkseen pois piilostaan ja voidakseen valaista pimeyteen vajonnutta maataan. Voimme vain toivoa Bandin yhä jatkavan kirjoittamistaan, taistelleen kynällään sen puolesta, että hänen maansa sosialistinen hallinto päättyisi ja kaksi Koreaa viimein yhdistyisivät. Sinä päivänä hän voi vihdoin nauttia vapaudestaan ja kirjoittaa kaiken mitä mieli tekee.

To Hŭi-un Pohjoiskorealaisten pakolaisten solidaarisuus- ja ihmisoikeusyhdistyksen edustaja.

Esipuhe

7

Alkusanat Eräs parrakas eurooppalainen On väittänyt kapitalismia pimeyden maailmaksi Ja kommunismia valon maailmaksi.

Minä, Bandi, asun valon maailmassa Mutta kohtaloni on loistaa vain pimeydessä Haluan kertoa: Jos tämä pimeys on yö vailla kuuta Niin sen partaniekan valon maailma on sysipimeä rotko.

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta, Kuin puhuva automaatti, Kuin ikeeseen kytketty mies.

Olen kirjoittanut nämä tarinat, Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta, Vaan raivosta.

En ole kirjoittanut sulalla ja musteella, Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

Tarinani ovat kuivia kuin erämaa, Karuja kuin villi aro, Säälittäviä kuin sairas mies, Kömpelöitä kuin kivivasara.

Mutta rakas lukija, Pyydän sinua: lue ne!

AAVEIDEN KAUPUNKI

Kansallisen juhlapäivän aattona Pjongjang oli täynnä hälinää.

Ei ihme, sillä jäljellä oli enää yksi päivä aikaa saattaa loppuun kolme kuukautta kestäneet valmistelut. Metron saapuessa P’ungnyŏnin asemalle Han Kyŏng-hŭi pääsi viimein istumaan, vaikka sen vuoksi joutui hieman tuuppimaan muita matkustajia.

Maanalainen oli yhtä tupaten täynnä kuin kadutkin. Sotilaita, opiskelijoita, nuoria työläisiä pareittain, sylissään koristeita paraatia varten. Muita kaupunkilaisia käsissään kukkakimppuja, koululaisia univormuissaan, nuijin varustautuneita So-nyŏndanin1 poikia… Väkeä tuli ja meni joka asemalla hyökyaaltojen lailla. Ulkonäöstä ja varusteista näki, että kaikki aikoivat osallistua miljoonan ihmisen paraatiin.

Kyŏng-hŭi keinutti hieman jäntevää kehoaan ja yritti pitää paikkansa, joka armotta kaventui hetki hetkeltä. Samalla hän pyrki säilyttämään katseyhteyden poikaansa. Kaksivuotias pienokainen, jota hän salkkunsa lisäksi puristi sylissään, lepäsi rintaa vasten tiiviisti kuin liimattuna. Poski äidin täyteläistä povea vasten painautuneena poika loi ympärilleen huolestuneita,

1 Kim Il-sungin 6.6.1946 perustama pioneerijärjestö, johon lapset kuuluvat 7‒13-vuotiaina, minkä jälkeen he liittyvät sosialistiseen nuorisojärjestöön. Pyrkimyksenä on kasvattaa lapsista tottelevaisia vallankumoussotureita Suuren johtajan ja Puolueen palvelukseen.

A av e i d e n k a u p u n k i

11

suorastaan pakokauhuisia katseita. Metron lähdettyä viimein vaappumaan eteenpäin kuumuudesta raskas ilma raikastui hieman ja Kyŏng-hŭi saattoi viimein hengittää. Hän oli vieläkin kuulevinaan päässään lastenhoitajan kaikuvan äänen. Ihmiset sanoivat, että nainen olisi voinut olla hänen sisarensa; siinä määrin he muistuttivat toisiaan ulkoisesti. Lisäksi kumpikin oli karski luonne. Luovuttaessaan pojan hänelle hoitaja oli kaakattanut kaikkien lapsiaan hakemaan tulleiden vanhempien edessä: ”Toveri johtaja, ette sattumalta ole kertonut pojallenne tarinaa Ŏbista? Tiedättehän, siitä hirvittävästä oliosta, joka sulloo tottelemattomat lapset nahkapussiinsa ja paiskaa heidät kaivoon? Kysyn tätä siksi, että tänään poikanne taas heräsi päiväunilta hikisenä kiljuen ’Ŏbi, Ŏbi!’ Hän parkui aivan tolaltaan! Miten noin hauras lapsonen onkaan voinut syntyä niin rotevasta naisesta kuin te!” ”Jos hän minua muistuttaisi, hän ei tosiaan käyttäytyisi niin. Hän on varmaan perinyt sen joltakin muulta, ha-ha-haa!”

Kyŏng-hŭi yritti pilailla.

Kolmekymmentäviisivuotias Kyŏng-hŭi tunnettiin paitsi liikkeenjohtotaidoistaan kalakaupan omistajana myös ennen kaikkea siekailemattomuudestaan. Lastenhoitajan mainitessa Ŏbin hän oli silti äkkiä täysin aseeton. Ehkä se oli vain merkityksetön huomautus, epäilemättä hyväntahtoinen, eikä hoitaja ajatellut kuin pienen pojan hyvinvointia, lapsihan kärsi ahdistuskohtauksista säännöllisesti. Kyŏng-hŭi ei kuitenkaan nähnyt asioita tuosta kulmasta. Hän kyseli itseltään, oliko hoitaja arvannut hänen poikansa todellisen ”ongelman”. Miten hän olisi muuten voinut mainita sanan ”Ŏbi”? Lopulta Kyŏng-hŭi totesi itsekseen: vaikka asia olisi niin, ei kannata huolestua. Vain heikot ihmiset huolestuvat noin pienestä.

Kyŏng-hŭi jäi junasta Sŭngrin asemalla ja lähti kävelemään kotia kohti, mieli tapauksen parissa askarrellen. Vasta saavuttuaan Kim Il-Sungin aukion tienoille hän seisahtui pohtimaan

12

BANDI

toista ongelmaa. Aukiolla tarkastuskierrostaan suorittavat miliisit karjuivat hurraata. Paikasta, jossa hän seisoi, saattoi erottaa hänen oman ikkunansa miesjoukon aaltoilevien päiden takana.

Asunto numero kolme viidennessä kerroksessa. Normaalisti hänen olisi tarvinnut vain ylittää aukio päästäkseen kotiin, mutta tänään oli parempi olla tekemättä niin, eikä se johtunut vain harjoituksista. Jos hän kulkisi aukion yli, hänen poikansa ‒ joka ei nukkunut, toisin kuin muina päivinä noihin aikoihin ‒ näkisi väistämättä ”Ŏbin”, eli Marxin kuvan. Se roikkui erään talon julkisivulla aukion laidalla. ”Poika parka! Miksi hän on tullutkin niin paljon surkimus-­ isäänsä…”

Nuhdellen lasta tahattomasti mielessään Kyŏng-hŭi kääntyi kadunkulmasta, jossa oli lastenvaateliike. Se oli kiertotie, jota hän pääsisi kotiin. Pikkupoika oli kuin kopio isästään, niin heiveröisen ruumiinrakenteen kuin psyykkisen haurautensakin puolesta. Ainakin Kyŏng-hŭin mielestä se selitti, miksi lapsi sai kouristuksia pelkän maalatun muotokuvan nähdessään. Jos puoliso ei olisi niin kiivaasti vastustanut, hän olisi jo vienyt pojan tutkittavaksi sairaalaan, missä olisi ainakin ryhdytty toimiin ongelman ratkaisemiseksi. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, koska hänen miehensä kielsi puhumasta julkisesti asiasta. Jos selviäisi, että propagandatoimiston palveluksessa olevan jidowonin pojalle tuli paha olo Marxin kuvasta, seuraukset voisivat olla dramaattiset koko perheelle, vaikka lapsi olikin vasta kaksivuotias. Kaiken lisäksi kansallisen juhlan valmistelun viimeinen vaihe lähestyi, kaupungin asukkaat olivat valmiustilassa ja ryntäisivät ulos kädet nyrkkiin puserrettuina vaikka keskellä yötä, johtajien pienimmästäkin käskystä. Kyŏng-hŭin mies oli kuullut puhuttavan, että juhlallisuuksien jälkeen pidettäisiin erityisen tiukka arviointi. Nyt ei saisi hankkia moitteita, olipa syy mikä hyvänsä, ja ennen kaikkea oli selvittävä ehjin nahoin kansallisjuhlasta. Näihin seikkoihin liittyi hänen miehensä päätös vaieta pojan fobiasta.

A av e i d e n k a u p u n k i

13

Kyŏng-hŭista tuntui äkkiä kuin pojan paino hänen sylissään olisi kaksinkertaistunut. Pilvet olivat jo usean päivän ajan kasaantuneet ja taas hajaantuneet taivaalla, kunnes etelätuuli oli äkkiä noussut. Käännyttyään pois poppelin lehtien ja tuulen riepottelemien muoviroskien peittämältä kujalta, jonka varrella sijaitsi lastenvaateliike, Kyŏng-hŭi saapui suurelle keskuskadulle. Seremonian lähestyessä se näytti harja pörrössä ärjyvältä pedolta: Kadun molemmin puolin pystytetyt liput paukkuivat tuulessa, valtavat neonvalokyltit, joissa luki Onnittelut tai Eläköön, hohtivat niin kirkasta valoa että silmiä särki, ja tärykalvoja vihloi, kun turvallisuuspalvelun agentit puhaltelivat pilleihinsä… Sininen ajoneuvo syöksyi ohi täyttä vauhtia, sen kovaääniset karjuivat käsittämättömyyksiä niin että katu vavahteli. Lentokoneet nousivat ja laskivat yksi toisensa perään aivan kerrostalojen kattoja hipoen, tanner tärähteli moottorien pauhusta, hullaantuneet ihmiset kiirehtivät kohti tuntemattomia määränpäitään.

Kyŏng-hŭi asteli ripein askelin, kiilaten huomaamattaan toisten edelle. Heti kotiin päästyään hän asetteli lelut poikansa eteen. ”Katsohan, pikku Myŏng-sik, eivätkö olekin suloisia? No, leikitään nyt, jookos? Tsing tsing! Piu piu…”

Pojan kiinnostuttua leluista Kyŏng-hŭi riensi vetämään tummansiniset kaksoisverhot ikkunoiden eteen. Hänen asuntonsa sijaitsi pitkän kerrostalorivin ensimmäisen talon viidennen kerroksen päätyasunnossa, jonka ikkunat avautuivat etelään ja länteen. Yhdestä ikkunasta näkyi puolustusministeriön seinään kiinnitetty Marxin kuva, toisesta taas Kim Il-sungin potretti, joka oli ripustettu aukiolle pystytetyn lavan takana kohoavaan muuriin. Myŏng-sikin katse ei saisi missään nimessä osua kumpaankaan, mutta valkoiset nailonverhot eivät riittäneet kätkemään kuvatuksia, päin vastoin, hahmojen päät kävivät kankaan läpi häämöttäessään vieläkin pelottavammiksi. Varsinkin, kun kyseessä oli lapsi, jonka jo pelkkä Marxin näkeminen

14

BANDI

sai tolaltaan. Poika saattaisi saada kuvista painajaisia, jos hänen mielikuvituksensa pääsisi laukkaamaan.

Kaikki oli alkanut edellisen viikon lauantai-iltana. Kim Il-sungin aukiolla oli järjestetty kokoontuminen, jonka tarkoitus oli kannustaa ihmisiä osallistumaan aktiivisemmin tärkeän kansallisen tapahtuman järjestelyihin. Kokoontuminen oli tarkoituksella ajoitettu niin, että ihmiset olivat juuri tulossa töistä, sillä se oli paras mahdollinen keino saada mahdollisimman paljon kaupunkilaisia koolle, kun aika oli jo käymässä vähiin. Kyŏng-hŭi oli liittynyt ihmisjoukkoon kantaen selässään vilustunutta poikaansa. Pienen kehon hohkaamasta lämmöstä päätellen lapsella oli kova kuume. Tämän terveys oli ollut huono syntymästä lähtien. Kyŏng-hŭin alueen asukkaiden juhlakulkue oli ensimmäisessä rivissä aukion vasemmalla laidalla, aivan Marxin kuvan edessä. Lyhtypylväiden lamput eivät vielä olleet syttyneet, ja iltahämärä loi hyvin omituisen vaikutelman punakoista kasvoista, joita harmaa parta nuoli, niin että täysjärkinen aikuinenkin meni kananlihalle niitä katsellessaan. Kenties juuri tuo näky sai Kyŏng-hŭin muistamaan opiskeluaikoina lukemansa Kommunistisen manifestin alkusanat: ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Oliko Marx kuvannut siinä itsensä? Merkillistä kyllä, sana ”aave” sopi täydellisesti kasvoihin, jotka hallitsivat tuolla hetkellä Kim Il-sungin aukion yhtä laitaa. Kuva ei tuntunut esittävän ihmisolennon kasvoja, vaan oli kuin kammottavuudestaan tunnetun kummituksen kuvajainen, Kyŏng-hŭi pohdiskeli. Nuo synkeät mietteet saattoivat kuitenkin versoa hänen senhetkisestä henkisestä tilastaan. Itse asiassa hän oli äärimmäisen huolissaan, sillä hän pelkäsi poikansa saavan ahdistuskohtauksen kokoontumisen aikana.

Valitettavasti huoli osoittautui perustelluksi. Heti kun tilaisuuden johtaja alkoi puhua kovaääniseen, lapsi pillahti itkuun. Kyŏng-hŭi joutui paniikin valtaan. Vaikka kukaan ei kiinnittänyt huomiota heihin, hän uskoi kuulevansa joka taholta moitteita, miten hänen ei olisi pitänyt tuoda lasta niin

A av e i d e n k a u p u n k i

15

tärkeään kokoontumiseen. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, hän tarttui kiireesti poikaan ja mutisi ”Ŏbi, Ŏbi”. Uhkauksen oli tarkoitus oli saada tämä lopettamaan, mutta pikkuinen vain jatkoi vollotustaan. Mikään ei saanut häntä rauhoittumaan.

Kyŏng-hŭi nosti poikaa niin että tämä näki Marxin kuvan ja toisti useita kertoja: ”Ŏbi! Ŏbi!” Äkkiä lapsi vaikeni. Kyŏng-hŭi huokasi helpotuksesta, mutta seuraavalla hetkellä hän tunsi miten pieni keho, kuuma kuin kekäle, alkoi täristä. Poika oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten. ”Myŏng-sik… Myŏng-sik?” Mikä lasta oikein vaivasi?

Pelko valtasi Kyŏng-hŭin. Poika alkoi parkua ja hänen silmänsä miltei kääntyivät ympäri. Onneksi vieressä sattui olemaan lääkäri, muuten tapauksesta olisi kehkeytynyt melkoinen draama.

Myöhemmin Myŏng-sik oli saanut kaksi kertaa kouristuskohtauksen säikähdettyään heidän asuntonsa ikkunoista häämöttävää ”Ŏbia”. Kyŏng-hŭi olisi voinut välttää viimeisimmän kriisin, jos hän olisi ollut kyllin varovainen. Oli suljettava kaksinkertaiset verhot paitsi etelän-, myös lännenpuoleisesta ikkunasta, mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Kauhun valtaan joutuneen Myŏng-sikin silmissä myös Kim Il-sungin muotokuva oli Ŏbi.

Nyt Myŏng-sik kuitenkin iloitsi leluistaan ja keskittyi niihin. Kyŏng-hŭi oli vetänyt kaksoisverhot ikkunoihin, mutta häntä hermostutti edelleen, valtava ahdistus puristi rintaa. Hän pelkäsi kuulevansa millä hetkellä hyvänsä korttelista vastaavan Puolueen jäsenen läpitunkevan äänen kailottavan ulkoa: Asunto numero kolme viidennessä kerroksessa! Jos niin kävisi, se olisi jo kolmas kerta, eikä Puolueen vastuuhenkilö enää osoittaisi minkäänlaista hellämielisyyttä tuplaverhoja kohtaan. ”Asunto numero kolme viidennessä kerroksessa!”

Oliko kyseessä kuuloharha? ”Asunto numero kolme viidennessä kerroksessa!” ”Niin…” Hän vastasi viivytellen ja kevyen sävyn omaksuen. ”Laskeutukaa alas, olkaa hyvä!”

16

BANDI

No niin, hänen pelkonsa oli toteutunut…

Hän otti pojan syliinsä ja laskeutui portaita. ”Toveri johtaja, aiotteko jatkaa vastusteluanne vielä kauankin?”

Iästään huolimatta ‒ hän oli jo yli neljänkymmenen ‒ korttelivastaava käytti kirkassävyistä huulipunaa ja silmälaseja, jotka eivät korjanneet näköä vaan toimivat asusteena. Naisen ääni oli hyytävä. ”Toveri korttelivastaava, anteeksi mutta…” ”Hiljaa! Tämä on jo kolmas kerta, kun esitän pyyntöni, enkä aio selittää asiaa enää kertaakaan!”

Nainen keskeytti hänet, mutta päinvastoin kuin juuri oli tokaissut, alkoikin keskustella aiheesta. ”Toveri johtaja, onko valkoisissa nailonverhoissa jotakin, mikä ei teitä miellytä? Kansallisen juhlan aikaan täällä tulee olemaan paljon ulkomaalaisia vieraita, ja koska katumme on kaupungin keskustassa, Puolue on jakanut meille valkoiset verhot… Vaikka olettekin joutuneet maksamaan ne itse.” ”Voi, ei asia ole niin kuin te luulette. Vaan…” ”Kuulkaahan, kaikissa muissa asunnoissa on yhden­ mukaiset verhot, vain teidän kotinne erottuu joukosta!”

Korttelivastaava osoitti sormella Kyŏng-hŭin asunnon ikkunoita ja loi niihin julman raivoisan katseen. ”Ei se ole niin. Niin kuin juuri sanoin teille…” ”Aina te sanotte että se ei ole sitä eikä tätä… En ymmärrä alkuunkaan! Miksi teette kaiken oman mielenne mukaan? Tiedän, että teillä on voimakas luonne ja olette erityisen arkailematon työssänne, mutta se ei mikään syy käyttäytyä yhteisössä eri tavalla kuin muut!” ”Nyt te menette liian pitkälle…” Kyŏng-hŭi piipitti vastaan kuin hiiri. ”Vai menen minä teistä liian pitkälle?” pauhasi vastuuhenkilö norsun mahdilla. ”Haluatteko että näytän teille? Pysyttekö varmasti kannassanne?”

A av e i d e n k a u p u n k i

17