Sensein salkku lukunäyte

H I R O M I K AWA K A M I

Sensein salkku 『センセイの鞄』

S U O M E N TA N U T RAISA PORRASMAA

S&S HELSINKI

BAS H Ō N H A I K U T S I V U I L L A 4 8 JA 1 8 2 S U O M E N TA N U T K A I N I E M I N E N .

J U L K A I ST U T EO K S E S SA

Alati matkalla

( BASA M BO O K S , 2 0 1 2 ) .

S U O M E N TA JA K I I T TÄ Ä K Ä Ä N N Ö ST YÖTÄ T U K E N U T TA J E N N I JA A N T T I W I H U R I N R A H ASTOA .

A N T T I VA L K A M A L L E K I I TO K S E T KO RVA A M AT TO M ASTA AV U STA .

F I L I O N T U K E N U T T EO K S E N S U O M E N TA M I STA .

© H I RO M I K AWA K A M I , 2 0 0 1 JA PA N I N K I E L I N E N A L K U T EO S

Sensei no kaban K U STA N TA M O S & S , H E L S I N K I 2 0 1 7 K A N S I JA U L KOAS U : SAT U KO N T I N E N PA I N O PA I K K A : J E LG AVAS T I P O G R Ā F I JA , L AT V I A , 2 0 1 7 ISBN 978-951-52-4352-2

1 K U U TA M O J A PA R I S T O T

Virallisesti hänen nimensä oli Harutsuna Matsumoto, mutta minä kutsun häntä vain opettajaksi eli Senseiksi.

Sensei opetti lukiossa äidinkieltäni japania. Hän ei ollut luokanvalvojani, enkä seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei jäänyt erityisemmin mieleeni. Valmistuttuani lukiosta en tavannut häntä todella pitkään aikaan. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kohtasimme aseman lähellä olevassa baarissa, ja siitä lähtien tapailimme satunnaisesti.

Baaritiskin ääressä istui ryhdikäs mies. ”Tonnikalaa ja nattō-papuja. Soijalla höystettyä lootusjuurta. Marinoitua sipulia”, tilasin istahdettuani hänen viereensä. Miltei samalla hetkellä tämä selkä suorassa istuva iäkäs herra pyysi: ”Marinoitua sipulia. Soijalla höystettyä lootusjuurta.

Tonnikalaa ja nattō-papuja.”

9

Katsahdin vierustoveriin, jonka mieltymykset muistuttivat omiani, ja hän katsoi minuun. Kasvot olivat jostakin tutut. Emmin hieman, kunnes mies avasi suunsa: ”Tsukiko Ōmachi, eikö vain?”

Nyökkäsin hämmästyneenä, ja Sensei jatkoi: ”Sinua näkee toisinaan tässä baarissa.” ”Niin”, vastasin epämääräisesti ja katselin häntä edelleen. Siististi kammattu valkoinen tukka, huolella tärkätty kauluspaita, harmaa liivi. Tiskillä sake-kannu, lautasella viipale valasta ja kulhossa hieman merilevää.

Aloin kiinnostua vanhuksesta, jonka mieltymykset naposteltavien suhteen muistuttivat omiani, ja samalla muistin hämärästi kateederilla seisoneen hahmon.

Sensei käytti aina liitutaulua opetuksessa. Hän kirjoitti siihen klassisia esimerkkejä, kuten Sei Shōnagonin Päänaluskirjan alkusanat ”Keväällä aamukoitto…”, pyyhkiäkseen ne sitten pois ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut. Toisessa kädessä hänellä oli taulupyyhin, jota hän ei laskenut kädestään edes silloin kun luennoi oppilaisiin päin kääntyneenä. Pyyhkimen lenkki näytti siltä kuin se olisi liimattu opettajan jänteikkääseen kouraan. ”Käyt tällaisessa paikassa, vaikka olet nainen”, opettaja vitsaili samalla kun höysti sievästi viimeisen valaspalasen etikka-misolla. Sitten hän vei herkun puikoilla suuhunsa. ”Niin”, vastasin ja kaadoin olutta omaan lasiini.

Muistin miehen olevan opettajani lukioajoilta, mutta 10

nimi ei tullut mieleen. Muistipa hän hyvin yksittäisen oppilaan nimen. Tyhjensin olutlasini puolittain ihastuneena, puolittain hämmennyksen vallassa. ”Sinulla oli silloin letit.” ”Niin.” ”Näytit tutulta täällä käydessäsi.” ”Niin.” ”Täytit tänä vuonna 38, vai mitä?” ”Tänä vuonna olen vasta 37.” ”Anteeksi, anteeksi.” ”Ei se mitään.” ”Tarkastin nimiluettelosta ja luokkakuva-albumista, kuka oletkaan.” ”Jaa?” ”Kasvosi eivät ole muuttuneet.” ”Senseikään ei ole muuttunut.” Kutsuin häntä ”opettajaksi”, koska en saanut mieleeni hänen nimeään. Siitä eteenpäin hän oli minulle Sensei.

Sinä iltana joimme yhteensä viisi gōta1 sakea. Opettaja maksoi. Kun tapasimme seuraavan kerran samassa baarissa, minä hoidin laskun. Kolmannella kerralla kumpikin pyysi oman laskun ja maksoi itse, ja sama toistui siitä eteenpäin. Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme 1 Yksi gō vastaa noin 0.18 litraa.

11

samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni Kävin opettajan kotona useita kertoja. Baarista lähdettyämme saatoimme mennä toiseen paikkaan jatkoille, toisinaan taas palasimme omiin koteihimme. Joskus harvoin menimme vielä kolmanteen tai jopa neljänteenkin baariin, ja sen jälkeen juomaan viimeisen lasillisen Sensein luo. ”Asun tässä lähellä, tule käymään”, Sensei kutsui ensimmäisellä kerralla. Olin vähän varautunut. Hänen vaimonsa oli kuulemma kuollut jo aikaa sitten, ja arkailin mennä taloon, jossa mies asui yksinään. Olin kuitenkin sitä tyyppiä, joka juomisen aloitettuaan ei malta heti lopettaa, ja niinpä seurasin Senseitä tämän kotiin.

Sisällä oli sotkuisempaa kuin olisi luullut. Olin kuvitellut, ettei asunnossa olisi pölyhiukkastakaan. Sinne tänne nurkkiin oli kuitenkin kasautunut epämääräistä tavaraa. Suoraan eteisestä avautuvassa huoneessa oli vanha sohva ja matto lattialla, täysin hiljaista ja autiota, mutta toisessa kahdeksan tatamin2 kokoisessa huoneessa 2 Japanissa rakennusten pinta-alaa mitataan yleisesti kaisla­ matoissa eli tatameissa. Yksi tatami on 90 x 200 cm.

12

lojui kirjoja ja kirjoituspaperiarkkeja ja sanomalehtiä hujan hajan levällään.

Sensei nosti esiin matalan pöydän, veti huoneen nurkkaan jätettyjen tavaroiden joukosta esiin vajaan parin litran vetoisen pullon ja kaatoi kaksi keskenään erikokoista teekulhoa piripintaan sakea. Hän jätti sanomatta ”ole hyvä” ja häipyi keittiöön.

Tatamihuone avautui puutarhaan. Vain yksi suojaluukuista oli auki. Lasioven toisella puolella häämötti puiden oksia. Niissä ei ollut kukkia tähän aikaan vuodesta, joten en tiennyt mitä puita ne olivat. En ylipäätään ymmärtänyt paljonkaan kasveista. Opettaja palasi mukanaan tarjotin, jolla oli hienonnettua lohta ja riisikeksejä. ”Mitä puita nuo ovat?” kysyin. ”Kirsikkapuita pelkästään.” ”Kaikkiko?” ”Kaikki tyynni. Vaimoni rakasti niitä.” ”Keväällä on varmaan kaunista.” ”Puihin kerääntyy hyönteisiä, syksyllä niistä varisee hirveät määrät lehtiä, ja talvella vain oksat törröttävät tuossa tylyn näköisinä”, Sensei sanoi kuulostamatta kuitenkaan erityisen ärtyneeltä. ”Kuu näkyy.” Ohuen pilviverhon peittämä puolikuu kellui taivaan laella. Sensei nappasi yhden riisikekseistä ja siemaisi sakea kulhostaan.

13

”Vaimoni oli suorasukainen ihminen.” ”Niin.” ”Mieluiset asiat olivat mieluisia, inhokit inhokkeja.” ”Niin.” ”Nämä kakinotanet ovat Niigatasta. Tulisia ja maukkaita.”

Riisikeksien pieni polttelevuus tosiaan sopi hyvin saken kylkeen. Olimme hetken vaiti ja mutustelimme niitä. Jokin räpytteli siipiään puiden latvojen lomassa.

Oliko siellä lintuja? Kuului hentoa sirkutusta ja oksien ja lehtien kahinaa niiden keinahdellessa, sitten hiljeni taas. ”Onkohan niillä pesäkin?” minä kysyin, mutta vastausta ei kuulunut. Kääntyessäni Sensein puoleen hän oli syventynyt sanomalehteen. Lehti ei ollut sen päivän, hän oli ilmeisesti poiminut sen nurkassa lojuneiden seasta. Sensei luki keskittyneen näköisenä ulkomaan uutisia uima-asuun pukeutuneen naisen kuvan tienoilta. Hän vaikutti unohtaneen minun läsnäoloni. ”Sensei”, kutsuin uudestaan, mutta vastausta ei tullut. Hän oli uppoutunut lehteen. ”Sensei!” sanoin kovalla äänellä. Sensei kohotti kasvonsa. ”Haluatko katsoa tätä, Tsukiko?” hän kysyi. Ennen kuin ehdin vastata, Sensei levitti sanomalehden tatamille, raotti fusuma-liukuovea ja meni viereiseen huoneeseen. Siellä hän otti muutaman esineen vanhasta 14

lipastosta ja palasi luokseni. Ne olivat pieniä keraamisia astioita. Sensei kulki useita kertoja huoneiden väliä edestakaisin tuodessaan niitä. ”Tässähän ne ovat”, Sensei sanoi silmiään siristellen ja asetti astiat varovasti riviin tatamille. Niissä oli kahva, kansi ja kaatonokka. ”Katsohan.” ”Niin.”

Mitä ne mahtoivat olla? Tuijotin astioita pohtien, että olin nähnyt samanlaisia jossakin. Esineet olivat kaikki karkeatekoisia. Olivatkohan ne pikkuruisia teekannuja?

Siihen tarkoitukseen ne olivat kyllä varsin pieniä. ”Nämä ovat junakannuja.” ”Junakannuja?” ”Ostin näitä asemilta eväslaatikoiden kera, kun matkustelin. Nykyään tee on muovipulloissa, mutta aikoinaan sitä myytiin junakannuissa.”

Riviin aseteltuja kannuja oli toistakymmentä. Oli karamellinvärisiä ja hailakan ruskeita. Kukin oli muodoltaan omanlaisensa. Yhdessä oli iso nokka, toisen kahva oli kookkaan puoleinen, jonkun kansi oli pikkuruinen, joku taas muodoltaan pullea. ”Keräilettekö niitä?” kysäisin, mutta Sensei ravisti päätään. ”Ostin niitä aikoinaan matkustellessani, yhdessä eväslaatikon kanssa.”

15

Sensei osoitteli tatamilla rivissä nököttäviä junakannuja sormellaan: ”Tämä on siltä vuodelta kun olin aloittanut yliopistoopinnot, matkustelin silloin Shinshūssa. Tämä taas kesälomamatkalta, kun menimme työkavereiden kanssa Naraan. Laskeuduin matkan varrella junasta ja ostin evästä muillekin, ja juna ehti lähteä liikkeelle juuri hetkeä ennen kuin hyppäsin takaisin kyytiin. Tuo taas ostettiin häämatkan varrelta Odawarasta. Vaimo kääri sen sanomalehteen ja asetteli laukkuun vaatteiden väliin, ettei se menisi rikki, ja kantoi sitä koko matkan ajan.

Niin niin, minä vain nyökkäilin. ”Kuulin, että jotkut keräilevät näitä maanisesti.” ”Ja siksi tekin siis teette niin.” ”Mitä vielä! Minä en sellaisia hullutuksia harrasta.

Laitoin vain esille säilyttämäni kannut”, Sensei sanoi silmiään siristäen. ”En henno heittää tavaroita pois”, hän sanoi ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä kertaa hän palasi muutamia pieniä muovipusseja mukanaan. ”Nämä taas ovat…” hän sanoi ja avasi kiinni sidotun muovipussin suun. Pussista ilmestyi valtava määrä paristoja. Niiden kylkeen oli kirjoitettu mustalla tussilla: ”partakone”, ”seinäkello”, ”radio”, ”taskulamppu”...

Sensei poimi joukosta jykevän C-pariston.

16

”Tämä on Ise-lahden taifuunin vuodelta. Iso taifuuni iski yllättäen Tokioonkin, ja taskulampun paristot kuluivat loppuun yhdessä kesässä.” ”Tämä on siltä ajalta, kun ostin ensimmäisen radionauhurin, C-paristoja tarvittiin peräti kahdeksan, ja nekin kuluivat saman tien, kuuntelin kasetilta Beethovenin sinfonioita yhä uudelleen ja käytin paristot muutamassa päivässä. Kaikkia kahdeksaa en voinut säästää, mutta ajattelin, että edes yhden panen talteen, ja valitsin yhden kahdeksasta silmät kiinni…” Sensei selitti. ”Tunnollisesti palvelleita paristoja ei raaski heittää pois. Olisihan tunteetonta heittää saman tien menemään kuolleet paristot, jotka olivat valaisseet lamppuja, synnyttäneet säveliä ja pyörittäneet moottoreita”, hän pohdiskeli. ”Eikö niin, Tsukiko?” hän kysyi minua katsellen.

En tiennyt mitä vastata, joten ynähdin vain myöntävästi ties kuinka monennen kerran tänä yönä samalla kun hivelin sormellani yhtä paristoa useiden kymmenien erikokoisten joukossa. Se oli kosteuden ruostuttama. Kyljessä luki ”Casion taskulaskin”. ”Kuu on jo laskenut alas”, Sensei sanoi kohottaen päätään. Kuu oli tosiaan tullut esiin pilviharsojen takaa ja loisti kirkkaasti. ”Tee oli varmaan hyvää junakannuista juotuna”, minä mutisin.

17

”Laitetaanko teetä?” Sensei kysäisi ja ojensi äkkiä kätensä. Hän penkoi tavarakasaa sakepullon tienoilta ja veti esiin teepurkin. Sen ihmeempiä konstailematta hän sulloi teelehtiä karamellinväriseen junakannuun, avasi teepöydän vieressä olleen termospullon ja kaatoi kuumaa vettä lehdille. ”Sain tämän termospullon oppilaaltani. Vanha amerikkalaisvalmisteinen, mutta eilen keitetty vesi on vielä kuumaa. Se on jo jotakin se.”

Sensei kaatoi teetä suoraan kulhoihin, joista olimme juoneet sakea ja siveli sitten hellästi termospulloa. Kulhossa oli kai vielä ollut alkoholia, sillä tee maistui kummalta. Sake nousi äkkiä päähän, ympäristö alkoi näyttää aiempaa mukavammalta. ”Sensei, saanko katsella ympärilleni?” kysyin ja astuin vastausta odottamatta tatami-huoneen nurkassa hujan hajan lojuvien tavaroiden sekaan. Paperipinoja. Vanha Zippo-sytytin. Ruostunut käsipeili. Kolme isoa, käytössä rispaantunutta mustaa nahkasalkkua; kaikki kolme samaa mallia. Kukkasakset. Kirjoitusvälinelaatikko. Muovinen, musta, laatikkomainen esine, jossa oli asteikko ja neula. ”Mikä tämä on?” kysyin ja otin mustan laatikon, jossa oli asteikko. ”Mikä niistä? Ai se. Se on yleismittari.”

Yleismittari? Sensei otti mustan laatikon kädestäni ja penkoi tavaraläjää. Sieltä hän löysi punaisen ja mus18

tan johdon ja kytki ne mittariin. Johtojen päissä oli liittimet. ”Kas näin”, Sensei sanoi ja kytki punaisen johdon toiseen päähän paristoa, jossa luki ”partakone”, ja mustan johdon sen toiseen päähän. ”Katsopa, Tsukiko”, Sensei sanoi ja osoitti mittaria leuallaan, koska kumpikin käsi oli jo varattu. Neula värisi hieman. Kun liittimen irrotti, neula pysähtyi, ja kun paristo kytkettiin uudelleen, vapina alkoi taas. ”Virtaa on vielä jäljellä”, Sensei sanoi hiljaa. ”Ei niin paljon, että se riittäisi moottoria pyörittämään, mutta on se vielä vähän elossa.”

Sensei mittasi muutamia paristoja yksitellen. Vain muutama niistä sai neulan värähtämään. Joka kerran Sensei hymähti hiljaa. ”Aavistuksen elossa vielä”, sanoin.

Sensei nyökkäsi epämääräisesti. ”Kaikki ne kuitenkin kuolevat ennen pitkää.” Hänen äänensä oli raukea, poissaoleva. ”Niiden aika kuluu loppuun tuolla lipastossa.” ”Niinhän se on.”

Katselimme jonkin aikaa ääneti kuuta, mutta lopulta Sensei lausahti reippaasti: ”Juotko vielä vähän sakea?” Hän lorautti juomaa suoraan teekulhooni. ”Oho, teetä oli vielä jäljellä.” ”Se on sitten tee-sakea.”

19

”Ei sakea pidä lantrata.” ”Ei se mitään, Sensei.”

Ei se mitään, ei se mitään, toistelin samalla kun tyhjensin kulhon kertakulauksella. Sensei siemaili sakea vähän kerrassaan. Kuu loisti kirkkaasti. ”Pajunoksain takaa välkkyy Öisen virran valkovuo Virran takaa, usvakummuilt’…”

Sensei lausui äkkiä

soinnukkaalla äänellä. ”Mikä se on? Ihan kuin sūtra”, minä sanoin. ”Sinä et ole kuunnellut kunnolla äidinkielen tunnilla.” Kiukustuiko hän? ”Ei minulle ole opetettu tuollaista.” ”Irako Seihaku”, Sensei vastasi opettajamaiseen sävyyn. ”En ole kuullutkaan mistään Irako Seihakusta”, sanoin ja kaasin sakea omaan teekulhooni. ”Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?” Sensei nuhteli. ”Olettepa vanhanaikainen”, vastasin. ”Vanhassa vara parempi”, Sensei mutisi ja kaatoi sakea itselleen. ”Virran takaa, usvakummuilt’ Huilun sävel hauras Matkalaisen rintaa vihlaisee…”

20

Sensei jatkoi lausuntaa. Silmät kiinni, kuin omaa ääntään kuunnellen. Minä katselin isoja ja pieniä paristoja mietteisiini vaipuneena. Ne lepäsivät hiljaa himmeässä valossa. Kuu alkoi taas verhoutua pilviharsoihin.

21