Schroder

Schroder

Amity Gaige

Schroder Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Schildts & Söderströms

Copyright © Amity Gaige 2013 Englanninkielinen alkuteos Schroder Schildts & Söderströms www.sets.fi Kansi: Nina Leino Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Ay ISBN 978-951-52-3357-8 Painopaikka: Meedia Zone, Viro 2014

Isälleni Frederick H. Gaigelle 1937–2009

tässä on syvin salaisuus jota kukaan ei tiedä (tässä on juuren juuri ja nupun nuppu ja taivaan taivas puusta nimeltä elämä; joka kasvaa korkeammaksi kuin sielu osaa toivoa tai mieli osaa kätkeä) ja tämä on ihme joka pitää tähdet erillään kannan sinun sydäntäsi (kannan sitä sydämessäni) – e e cummings

Tämä on selonteko siitä, missä Meadow ja minä olemme olleet sen jälkeen kuin katosimme.

Lakimieheni mukaan minun on parasta kertoa kaikki. Minne menimme, mitä teimme, keitä tapasimme ja niin edelleen. Laura, kuten hyvin tiedät, en ole mikään vaitelias ihminen. Olen puhelias – joku voisi sanoa jopa suulas – etenkin mieheksi. Silti en ole sanonut sanaakaan moneen päivään. Sellaisen lupauksen olen antanut. Suuni maistuu vanhalta ja kostealta, se on kuin luola. Ilmeisesti en ole kovin hyvä pysymään hiljaa. On valtavasti sellaista, mitä haluaisin kertoa sinulle. Mikä saattaa selittää sen, millaisella innolla kirjoitan tätä selvitystä, vaikka sen sisältöä voisikin kuvailla lähinnä surkeaksi.

Lakimieheni mukaan tästä asiakirjasta saattaa vielä joskus olla hyötyä myös oikeudessa. Niinpä minun on vaikea olla kuvittelematta tätä kirjoitusta jonkinlaisena vetoomuksena, enkä sen sivuilla anele armoa pelkästään sinulta vaan myös joltakin tulevalta valamiehistöltä, jos me vielä joudumme oikeuteen. Ja siltä varalta että 9

sana valamiehistö kuulostaa sinusta jännittävältä (kuten se hetken verran kuulosti myös minusta), minulle on kerrottu että valamiehistöt tekevät usein virheitä, koska ne panevat liikaa painoa ensivaikutelmille, ja niiden on usein turha odottaa kajauttavan sellaisia synninpäästöjä tai rangaistuksia, joita olisimme ansainneet, koska useimmiten valamiehistön päätös ainoastaan ennakoi sitä millaisen näkökulman toimittajat juttuun ottavat.

Minun on kuitenkin vaikea olla ajattelematta heitä – siis mahdollisia kuulijoitani. Juristeja. Valamiehiä. Raivostuneiden kyläläisten joukkoja. Historioitsijoita. Mutta etenkin sinua. Sinua – rankaisijaani, kansakuntaani, vaimoani.

Laura rakas. Jos voisimme olla taas kahden, jos istuisimme yhdessä keittiön pöydän ääressä myöhään yöhön, sanoisin varmaankin, että tällä kirjoituksella pyydän anteeksi.

10

Apologia pro vita sua

Tapahtui niin, että vuonna 1984 kirjoitin erään toisen kohtalokkaan asiakirjan. Päällisin puolin se oli hakemus poikien kesäleirille Ossipeejärven rannalle New Hampshireen. Olin neljätoistavuotias ja olin muuttanut Yhdysvaltoihin vasta viisi vuotta aiemmin. Niiden viiden vuoden ajan olimme isäni kanssa asuneet erään vuokratalon ylimmässä kerroksessa Dorchesterissa Massachusettsissa. Niille, jotka eivät tunne Dorchesteria, voin kertoa, että se on täyteen rakennettu monenkirjava kaupunkialue Bostonin eteläisillä takamailla. Vaikka olin vaientanut vieraan puhetapani, vaikka olin verhonnut itseni Boston Bruinsin pelipaitaan ja vaikka yritin vaikuttaa yhtä kovalta ja yrmeältä kuin amerikanirlantilaiset vastineeni, jotka olivat Dorchesterissa etnisenä vähemmistönä, olin silti sisimmässäni vastikään laivasta astunut siirtolainen ja löysin yhä päivittäin jotain ihmeteltävää uuden kotimaani asioista. Muistan yhä elektronisen kulpsahduksen, jonka elämäni ensimmäinen videopeliautomaatti päästi, kun sen rakoon työnsi neljännesdollarin, muistan miltä näytti värisevä 11

sähköhammasharja ja muistan sen, miten eräänä päivänä, kun odotin bussia pysäkillä, kadun reunaan pysähtyi avo-Corvette, ja kuljettajana ollut poika, joka ei ollut paljonkaan minua vanhempi, hyppäsi ulos ovea avaamatta. Muistan paljon sellaista ja muutakin, koska se kaikki herätti minussa niin sekavia tunteita. Ensimmäisenä mieleeni putkahti aina lapsellinen ihmetys, jota seurasi välittömästi tarve työntää sellaiset tunteet piiloon, koska oikea amerikkalainen ei olisi nähnyt koko asiassa mitään erikoista. Itsetietoisuus oli aina seuranani, ja hellittämätön sisäinen tarkkailu säästi minut monasti typeriltä kysymyksiltä, kuten esimerkiksi kerran, kun ajoimme isän kanssa asioille Rhode Islandin puolelle ja maltoin kuin maltoinkin olla kysymättä, miksi osavaltioiden välillä ei ollut rajavalvontaa, sillä minä olin – niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin – ottanut saksalaisen passini mukaan.

Näin Ossipeen kesäleirin esitteen ensimmäisen kerran lääkärin odotushuoneessa. Tutkailin sitä aina, kun olin sairaana, kunnes kerran työnsin sen salaa takkini poveen ja toin sen kotiin. Tuijotin sitä monta viikkoa – sängyssä, kylvyssä, rekkitangosta riippuessani – kunnes sen sivut alkoivat liimautua yhteen. Valokuvissa amerikkalaiset pojat olivat pysähtyneet kesken ilmalentonsa kallion laen ja järven pinnan väliin. He taivalsivat kolmen miehen joukkoina kanootteja kantaen. Aloin nähdä itseni uimassa heidän seurassaan. Kuvittelin itseni ryömimässä maissipellossa tai missä he sitten ryömivätkin, kuvittelin harjaantuvani jäljittäjäksi ja sienestäjäksi.

12

Minusta tulisi joukon kärkimies, edelläkävijä, ei niinkään sankari kuin tiedustelija. Erityisesti minua kiinnosti Ossipeen siirtymäriitti, joka oli mahdollinen vain vanhimmille pojille heidän viimeisenä vuonnaan – leiriytyminen yksin yön ajaksi kaukaiselle saarelle keskelle järveä. Ja silloin tuleva minäni todella syntyi, juuri siinä mielikuvassa: minä, Erik Schroder, elämässä tosimiehen elämää, kohentamassa nuotiota yösydännä aivan yksin, omavaraisena, vapaana yhteiskunnan kahleista. Kävisin nukkumaan yhtenä poikana, ja aamulla heräisin aivan toisena.

Leirille pyrkiäkseni minun ei tarvinnut muuta kuin täyttää lomake ja kirjoittaa vapaamuotoinen kuvaus itsestäni. Millaisen kuvauksen he halusivat? mietin. Millaisen pojan? Istuin isän korttipöydän ääressä ja katselin ulos Sagamoren ja Savin Hill Roadin kulmaan, missä kaksi luokkakaveriani tappeli rikkinäisestä jääkiekkomailasta. Kiersin paperin isän kirjoituskoneeseen. Aloin kirjoittaa.

Tarina, jonka kirjoitin, oli eräässä mielessä todellisinta, mitä olen koskaan pannut paperille. Sen aineksina olivat historian painolasti, varhainen äidin menetys, perusteeton henkilökohtaisen velvollisuudentunne ja leppymätön tulevaisuuden toivo. Toisessa valossa – siinä valossa, jossa kaikki muut näkevät, oikeusistuimet mukaan lukien – kertomukseni oli tietenkin palturia alusta loppuun. Se oli valheellinen, vääristelty, epäaito, kiero ja epätoivoinen sepite, jonka sinun tavatessani laskin jalkoihisi kirjoihin ja kansiin sidottuna. Se kaikki tapahtui kuitenkin vuonna 1984. En ollut vielä tavannut sinua.

13

En valehdellut sinulle – olin pelkkä lapsi silloin, kun istuin isän kirjoituskoneen ääressä valkoiset urheilusukat polviin asti vedettyinä, ja hiukseni olivat vaaleat kuin kanin turkki, eivät juurista tummat niin kuin nyt. Kirjoitin osoitteen kuoreen. Pihistin isältä postimerkin.

Kun tuli aika lisätä allekirjoitus täpötäyden sivun alalaitaan, kirjoitin ensimmäistä kertaa nimen, jolla sinä tulit minut tuntemaan. Sukunimi oli helppo valita. Halusin sankarin nimen, ja oli vain yksi mies, jota olin koskaan kuullut sanottavan Dorchesterissa sankariksi. Kaupungin oma poika, vainottu irlantilainen, puolijumala.

Sama mies, joka oli puhunut lannistuneiden länsiberliiniläisten hurraaville joukoille vuoden 1963 tienoilla ja jättänyt jälkeensä kimmeltävän omanarvontunteen, jota oli kestänyt vielä pitkään hänen salamurhansa jälkeen.

Hän oli yhä sankari, kun tulimme sinne isän kanssa paljon myöhemmin. Oikeastaan voisi sanoa, että me muutimme Yhdysvaltoihin John F. Kennedyn ansiosta.

Monta kuukautta tarkkailin postia ja odotin hyväksymiskirjettä Ossipeesta. Kirjeessä minulle myönnettäisiin sekä paikka leiriltä että täysi stipendi oleskelua varten, ja lisäksi se sisältäisi myötätuntoiset pahoittelut kovan kohtaloni johdosta. Haaveilin kirjeestä niin paljon, että minun oli vaikea uskoa sitä todeksi, kun se viimein saapui. Me Ossipeessä uskomme, että joka pojalla on oikeus kesään... Olemme omistautuneet tukemaan kaikenlaisista oloista tulevia poikia... Tule ja liity seuraamme rakkaan järvemme rannoille... Ossipee, missä hyvistä pojista kasvaa parempia miehiä. Juuri niin, ajattelin.

14

Hyväksyn tarjouksen! Kaikenlaiset olot, minulta niitä löytyy! Intoani hillitsi vain isän avaimen rapina alaoven lukossa, ja tajusin, että en voinut näyttää kirjettä hänelle, koska se oli osoitettu aivan erinimiselle pojalle. Sen sijaan näytin hänelle resuiseksi luetun esitteen. Kerroin, että olin puhunut leirin johtajan kanssa puhelimessa, mies miehelle. Lisäksi sanoin, että saamani stipendi oli myönnetty ansioiden perusteella, joten ihana harhamme oli täydellinen. Ravasimme innoissamme ympäri asuntoa koko illan. Sen lähemmäs kaikenvoittavaa riemua isäni ei koskaan päässyt.

Kukaan ei koskaan tarkistanut kertomustani. Kun lähdön aika koitti, ajoin bussilla kahden tunnin matkan Bostonista pohjoiseen pysäkille nimeltä Moultonville, missä leirin edustajan oli määrä odottaa minua ja toista stipendioppilasta, jonka olimme ottaneet kyytiin Nashuasta. Bussista noustuamme meidän luoksemme tuli tukeva, kanvashousuinen nainen. Hän oli Ida, leirin keittäjä ja ainoa naispuolinen asukas. Toinen poika mutisi jotain esittäytymisen tapaista. Ida katsoi minuun. ”Eli sinä olet sitten Eric Kennedy.”

Miksi he uskoivat minua? Herra yksin tietää. Voin sanoa vain, että se tapahtui vuonna 1984. Silloin saattoi pyytää itselleen henkilötunnuksen postitse. Tietokantoja ei ollut. Luottokortteja oli vain rikkailla. Testamentti pidettiin tallelokerossa ja rahat isossa setelinipussa.

Kaikkitietävää teknologiaa ei ollut. Kukaan ei kaivannut sitä. Ihminen oli se, joka sanoi olevansa. Ja minä olin Eric Kennedy.

15

Sitä minä olin kolmen seuraavan kesän ajan. Varmakätinen Eric Kennedy. Rauta-ahjon Eric Kennedy. Eric Kennedy ja hänen yllättävän kaunis lauluäänensä.

Muodonmuutokseni oli ihme. Ensimmäisenä kesänä puhuin värisevällä äänellä, jonka tarkoituksena oli, kuten vain minä itse tiesin, häivyttää viimeisetkin vieraan korostuksen rippeet sanoistani. Pelkäsin, että joku oikea saksalainen tulisi puheilleni ja kysyisi: ”Wo geht’s zum Bahnhof Zoo?” ja minä vastaisin. Niin ei koskaan käynyt, eikä kukaan sitä paitsi suhtautunut minuun mitenkään epäillen eikä penkonut asioitani eikä tuntunut haluavan minulle pahaa; Ossipeessä pojille opetettiin, että lähimmäiseen luottaminen oli jotain, mitä ihminen tekee itsensä vuoksi, oman jaloutensa edistämiseksi, ja sellaisesta vanhakantaisesta viisaudesta, vaikka sen seuraukset ehkä olivat mitä olivat, tunnen yhä olevani sille velkaa. Ajan myötä erkanin ryhmän reunoilta ja siirryin kohti tapahtumien keskipistettä. Riisuin paitani ja liityin tanssiin nuotion ympärillä. Johdin nälkäisen poikajoukon ruokaa, ruokaa -hokemaa pöydissä istuessamme. Ensimmäisen kesän lopulla kukaan ei enää saanut suutani pysymään kiinni. Olen puhunut siitä lähtien.

Viimein tuli minun aikani mennä yöpymään yksin saareen. Se oli kolmas ja viimeinen kesäni Ossipeessä, säiden puolesta erityisen antoisa. Tasainen tuulenviri pyyhki järven pintaa nostattaen tummina hohtavia pikku aaltoja, jotka nakuttivat leirin moottoriveneen pohjaa. Kaikki pojat, joita olin ihannoinut edellisinä kesinä, olivat poissa. Uudet tulokkaat, keltanokat joiden 16

hiuksissa näkyivät vielä kamman jäljet, seisoivat laiturilla katsomassa lähtöäni, ja tajusin, että nyt minusta oli tullut vanhempi poika, joku joka muistettaisiin, kun olisin poissa. Venevajan valvoja kyyditsi minut kaukaisiin koordinaatteihin ja jätti minut sinne kiviselle rannalle hyttyspilvi kruununa pääni ympärillä. Yö tuntui loputtomalta, mutta se ei ole pääasia. Haluan kertoa aamusta, siitä kun kuulin veneen moottorin lähestyvän, kun kiemurtelin ulos nailontelttani vetoketjuovesta kuin olisin luonut nahkani ja tiesin, että olin onnistunut tekemään jotain todella suurta: olin itse valinnut itselleni lapsuuden. Olin löytänyt menneisyyden, joka vastasi nykyisyyttäni. Ja Ossipeen väeltä saamieni ylitsevuotavien suositusten avulla ynnä luottaen väärennösten sarjaan, jota minua arveluttaa ryhtyä tässä erittelemään, vaikka kopioita noista asiakirjoista onkin työnnetty minulle pöytien yli aivan äskettäin, minut hyväksyttiin – Eric Kennedynä – opiskelemaan Mune Collegeen Troyn kaupunkiin New Yorkin osavaltioon. Tein Munessa töitä opiskelujen ohella, maksukopin hoitajana monikerroksisessa pysäköintitalossa, ja loput opinnoistani kustansin Pellin apurahalla (jonka sivumennen sanoen maksoin takaisin). Pääaineeni oli viestintä. Menestyin kohtalaisesti. Olin luennoilla terävä, kuten monet muutkin, mutta itsenäisen työskentelyn kanssa minulla oli ongelmia. Salaisen kaksikielisyyteni ansiosta opin helposti uusia kieliä – espanjaa, jopa arkielämän japania. Valmistuttuani sain työpaikan lääketieteellisten tekstien kääntäjänä Albanyn Lääketieteellisestä tutkimus17

keskuksesta, ja siellä vietin kuusi vuotta, joiden aikana minulle ei tapahtunut paljonkaan, vapaana kuin taivaan lintu.

Linnut eivät tietenkään ole vapaita. Linnut eivät tee juuri mitään vapaaehtoisesti. Linnut kuuluvat luonnon työteliäimpiin otuksiin, sillä ne käyttävät kaiken aikansa ruoan etsimiseen tai varastointiin tai kilpailukyvyn heikkenemisen kartteluun, ja niillä on kauhea tekeminen jo ylipäätään lintuna olemisessa. Lintujen tapaan minulla oli kauhea tekeminen Eric Kennedynä olemisessa, ja lintujen tapaan minäkään en pitänyt sitä työnä.

Pidin sitä olemisena.

Varhaisin ja julmin petokseni oli jo takana – tarkoitan sitä, miten petkutin isääni. Aina ollessani Eric Kennedy minun piti olla isälle hankalasti tavoitettavissa.

Jo Ossipeen aikoina olin sanonut hänelle, ettei New Hampshiren erämaissa ollut puhelimia, mutta jos hänestä olisi mukavaa että soittelisin, voisin lähteä jalan lähimpään kaupunkiin, ja hän vastasi tietysti: Nein, nein, Erik. Sitten, huolellisella englannilla: Nähdään sitten kun nähdään.

Eli siis. Me näimme kun näimme, toisin sanoen harvoin. Collegessa yritin kaikkien nuorten miesten tapaan parhaani mukaan näyttää kiinnostavammalta kuin oikeastaan olin – keräsin levykokoelmaa, laadin manifesteja päässäni, näyttäydyin kerran tai pari opiskelijateatterin lavalla. Ajoin kotiin Dorchesteriin vain silloin, kun oli aivan pakko. Valmistuin yksin musta viitta ylläni, neliölakki päässäni, ja odotin sitten heinäkuuhun, että 18

toin isän katsomaan kampusta, koska silloin se oli typötyhjä lukuun ottamatta varttuneiden tenniskurssin oppilaita. Opiskeluaikoinani olin ystävystynyt erään lapsettoman professorin kanssa, ja juuri hän, ei isä, tuli takaajaksi, kun hankin ensimmäisen vuokra-asuntoni, aurinkoisen yksiön Washington Parkin kulmalta.

Viihdyin Albanyssa enkä juuri poistunut sieltä. Pidin sen turvallisista näköaloista, sen riitaisista pikkupoliitikoista. Ja minulla oli aina tyttö – kuka milloinkin – ja pidimme hauskaa ja naureskelimme turisteille South Mallilla. Ne suhteet olivat huolettomia, vailla turhia lupauksia. Minulla oli kyky valita naisia, jotka suhtautuivat elämään myönteisesti eivätkä sen ansiosta käyttäneet minua pettymystensä roskakorina. Vapaa-ajallani tein silloin tällöin tutkimustani (ks. sivu 27) ja pelasin eurooppalaista jalkapalloa ulkomaalaisten kanssa kukkulalla, jonka kenttää saimme käyttää Saint Rosen collegen luvalla. Ja se, mitä sen jälkeen tapahtuisi, tapahtuisi vasta sen jälkeen.

En tiennyt, että se, mitä sen jälkeen tapahtuisi, olisit sinä.

Sinä. Kun näin sinut ensimmäisen kerran, sidoit lastaa puusta pudonneen lapsen käteen. Kymmenkunta muuta lasta seisoi piirissä ympärilläsi ja katseli sinua. Siinä vaiheessa potilas huusi kuin syötävä, eikä kukaan muu kestänyt mennä hänen lähelleen. Olin ruokatunnilla ja ääni ärsytti minua, joten nousin lähteäkseni. Mutta

19

sitten katseeni sattui sinuun, ja kaikki taukosi.1 Mikä sen aiheutti? Mitä erikoista oli sinussa tai hetkessä, jolloin tulit tietoisuuteeni? Oliko syynä, että jatkoit hänen ranteensa sitomista niin rauhallisesti, vaikka hän on oli hysteerinen, potki ja huusi? Oli elokuu. Kuuma, hautova loppukesä. Myöhemmin sain kuulla, että sinusta oli juuri tehty kantelu, koska olit johdattanut kaksikymmentä Albanyn kaupungin syrjäytynyttä lasta kävelylle myrkkymurattipensaan halki. Näytit siltä, että olit suihkun tarpeessa. Mutta huomioni pysähtyi sinuun. Mielessäni siistin sinut ja puin sinut kesämekkoon ja panin sinulle lasin Chardonnayta käteen ja käänsin kasvosi kasvojeni puoleen. Niinpä nousin ja kävelin luoksesi, tarjosin apuani, ja mietin koko ajan, voisiko sellainen tunne kestää, ihmettelin olisiko tulossa vielä toinen tai kolmaskin

1 Mitä tauko tarkoittaa? Tämän esityksen puitteissa rajoitutaan käsittelemään vuorovaikutusta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, jolloin tauko tarkoittaa puheen katkeamista kahden tai useamman osanottajan välillä (eikä esimerkiksi vastaväitteiden hetkeä sisäisessä eksistentialistisessa yksinpuhelussa, jota ihminen käy kylpyammeessa istuessaan). Hiljaisuuteen verrattuna tauko on lyhyempi, ikään kuin keskenkasvuinen hiljaisuus – esimerkiksi epäröinnin hetki puhujan etsiessä oikeaa ilmausta. Tai kun hän miettii juuri sanomaansa kriittisesti tai katuvana.

Tai kun jokin toinen puheenaihe tai kova ääni vie hetkeksi puhujan huomion muualle, mutta hän haluaa silti vaikuttaa mietteliäältä.

Vaikka minulta ei ole kysytty, omana kantanani määrittelisin tauon kahden tai kolmen sekunnin pituiseksi. Saattaa pitää paikkansa, että tauot ovat, ainakin historiallisessa katsannossa, pelkkiä toisen luokan hiljaisuuksia, kun taas varsinaiset hiljaisuudet – ammottavat ajan kuilut, jolloin mieli mustuu, suu kuivuu, totuus valkenee – ovat äärettömän paljon merkittävämpiä ja tutkimuskohteina hedelmällisempiä.

Tässä esityksessä kuitenkin oletetaan, että sekä tauot että hiljaisuudet ovat pausologian äidin ja teoreetikon Zofia Dudekin termein funktionaalisia vajavaisuuksia (toisin sanoen ei-mitään, mikä kuitenkin on jotain). Molemmat ovat huomion ja tutkimuksen arvoisia.

20

sellaisen ilmestyksenomaisen kiinnostuksen hetki, jonka valtaan olin nyt joutunut. Kukapa tietäisi siihen syyn.

Kukapa tietää, miksi se-ja-se rakastuu tähän-ja-tuohon eikä siihen-yhteen-toiseen? Runouden valtakuntia on noussut ja kukistunut saamatta siihen vastausta. Pyydän sinulta anteeksi – siis sitä, että valitsin sinut. Mutta yksi syy tähän, siis että ylipäätään kirjoitan, on muistuttaa mieleesi, ettei meillä kuitenkaan kaikki mennyt pieleen.

Kuuntele: Sovimmeko me toisillemme? Sovimme, niin minä uskon. Aluksi sovimme, jonkin aikaa todella hyvin.

Vaikka ensivaikutelmani sinusta oli kova ja hauras, muutuit valtavaksi vaahtokarkiksi, kun sinusta alkoi näyttää, että olin sittenkin kunnon mies. Et voinut muutakaan. Pian toit minulle kirjoja, irtoteetä, aprikoosihilloa. Flirttailusi oli herttaista, hiukan hössöttävää.

Aivan kuin olisit elänyt koko ikäsi erossa miehistä ja sen vuoksi olisit osannut vietellä minut vain kuin olisin nuori tyttö.

Vaikka sinä olit meistä oikea amerikkalainen, minä olin paljon amerikkalaisempi. Olin välittömämpi. Olin rennompi. Olin yhä monessa suhteessa Camp Ossipeen Eric Kennedy, hahmo, jonka ansiosta olin nauttinut suurta menestystä Mune Collegessa, mutta joka alkoi kolmenkymmenen vuoden rajapyykin lähestyessä olla päivityksen tarpeessa. Sinun kanssasi Eric Kennedy kasvoi aikuiseksi. Sinä olit häntä neljä vuotta nuorempi, mutta sitä ei olisi kukaan osannut arvata. Sinä olit täsmällinen. Olit vastuuntuntoinen. Olit tarkka. Huolehdit 21

terveydestäsi. Sinulla oli usein mukanasi pussi pähkinärusinaseosta tai muuta terveellistä välipalaa. Närkästyit helposti. Oli kokonainen joukko epäkohtia, joista olit kärkäs kiivastumaan (kuten puutteellinen esteettömyys julkisissa rakennuksissa). Sellaisesta kuullessasi poskesi alkoivat punoittaa. Olit aina valmis kohteliaaseen mutta tiukkaan keskusteluun. Aivan kuin olisit elämäsi varrella traumatisoitunut jatkuvista väärinkäsityksistä.

Kuinka nopeasti jätinkään kaikki muut sitoumukset, kaikki muut ihmissuhteet, kerhot ja harrastukset. Minusta tuntui, että nuoruudestasi huolimatta rakastin sinua kuin olisin ollut sinun oppilaasi, ja siitä johtui, että kaikki, mitä suinkin teit – olipa se kuinka vaikeaselkoista tai omintakeista tahansa – oli minusta oikein.

Olit niin tarkka totuudesta. Kaiken, mitä sanoit, piti olla totta monella eri tasolla. Sinulta kesti kauan täyttää yksinkertainen lomake lääkärin odotushuoneessa. Naputtelit kynänpäällä huuliasi. Harrastitko liikuntaa päivittäin vai viikoittain? No, sinä liikuit monena päivänä viikossa, mutta et päivittäin. Kumarruin aina olkasi yli auttamaan sinua milloin missäkin mitättömässä yksityiskohdassa, joka oli vanginnut mielenkiintosi. Tutkailin mielihyvin kanssasi viivakoodeja ja ruokien ainesosia ja kaikenlaisia pienellä painettuja tekstejä. Ruokakaupassa, katsastuskonttorissa. Amerikassa mahdollisuudet täsmällisyyteen ovat rajattomat. Eikä mikään jäänyt sinulta huomaamatta. Paitsi tietysti minä.

22

Avioliitto. Odotusten yhteentörmäys synnyttää uuden soinnun. Meillä oli pienet siviilihäät. Häämatka Virginia Beachiin. Näiden rituaalien jälkeen oli vuorossa vuokra-asunnon hankinta, huonekalujen uudelleenjärjestely, ja sitten yllemme lankesi joutilaisuus ja mietimme kaikkien hermostuneiden vastanaineiden tapaan: No niin, mitä sitten? Miten jatkamme tästä eteenpäin?

Hetken aikaa meiltä tuntui puuttuvan jotain – joku muu, ehkäpä johtaja tai päällikkö. Kipeästi kaivattu kolmas osapuoli, jonka tehtävänä olisi johtaa liikennettä meidän välillämme, setviä ristiriitaisia suunnitelmia, laatia kompromisseja, sovitella kulttuurisia ja uskonnollisia eroja. Vai oliko meidän ihan oikeasti tarkoitus tehdä se itse? Meidän? Morsiamen – sinun – joka pyristeli päästäkseen eroon ahdasmielisestä taustastaan, olihan hän jossain määrin takapajuisten mutta silti hyväsydämisten katolilaisten tytär Delmarista, New Yorkista.

Ja sulhasen – minun – joka oli kotoisin (täysin kuvitteellisesta) Cape Codissa sijaitsevasta kaupungista nimeltään Twelve Hills (kuten olin kertonut), ”kivenheiton päässä Hyannis Portista”, ainoa lapsi, vanhempiensa aarre, saanut perinnöksi sukunimen, jonka saattoi lausua vain haltioitunein äänin.

23

Erratum

Pöytäkirjaan merkittäköön: Sulhanen ei koskaan väittänyt morsiamelle olevansa sukua presidentillisen kuuluisille Kennedyille. Niin lehdissä on kirjoitettu, mutta sulhanen kiistää sellaisen ehdottomasti. Ei, kysymyksessä oli ainoastaan sana ”Kennedy” yhdistettyinä sanoihin ”Hyannis Portin tienoilla”, mistä ihmiset ovat vetäneet omat hätiköidyt johtopäätöksensä. Sulhanen myöntää, että muutamaan otteeseen Mune Collegessa illan myöhäisinä tunteina naispuolisten opiskelijatoveriensa seurassa hän ei ryhtynyt tarpeellisessa määrin kiistämään huhua, jonka mukaan oli erään Hyannis Portin Kennedyjen pikkuserkun lapsenlapsi. Hän on myös valmis myöntämään, että nimi oli usein omiaan voitelemaan byrokratian rattaita, minkä johdosta asiointi pankkien lainatiskeillä, liikennepoliisien kanssa jne. sai tiettyä lisäpontta, jota muuten ei olisi ollut odotettavissa, huolimatta hänen tavastaan kiistää yllä mainittu sukulaisuus.

Morsian ei sen sijaan tuntunut koskaan erityisesti kiinnostuvan sulhasesta ”Kennedynä”. Jos nimi teki 24

häneen vaikutuksen, joko heidän tavatessaan sinä päivänä Washington Parkissa tai joskus sen jälkeen, hän ei koskaan maininnut siitä. Morsian oli vakava ja oikeamielinen nainen, eikä häntä ollut helppo häikäistä. Hän oli myös nainen, joka (sivumennen sanottuna) vuosi vuodelta vain kaunistui kaunistumistaan sulhasen rakastaessa häntä, minkä seikan sulhanen haluaa pukea sanoiksi ja todeta tässä siltä varalta, että jompikumpi heistä myöhemmin sen unohtaa. Totta puhuen hänen vaikutuksensa sulhaseen oli aina ja kaikkialla tyrmäävä.

Ja tarkoitan siis aina ja kaikkialla. Se vain oli yksi morsiamen ominaisuuksista. Kun hän esimerkiksi astui Pine Hillsin asunnon keittokomerosta lautasellinen munakokkelia kädessään. Sulhanen oli rakastunut häneen. Se ei ollut valhetta. Ja sulhasen ollessa häneen rakastuneena minuutit eivät enää tuntuneet tunnin rakenneosilta.

Pikemminkin jokainen minuutti oli olemassa pelkästään itsensä vuoksi epämääräisenä syklisenä hiljaisuutena, lempeänä ehdotuksena tilasta, jossa olla elossa.

Temppu, jonka rakkaus teki minuuteille, antoi puolestaan tunneille ja päiville eräänlaisen läpikuultavan haikailevan sävyn, mikä taas aiheutti sulhasessa täydellistä kunnianhimon puutetta ja oli lähempänä todellista onnea, todellista vapautumista, kuin hän oli eläessään kokenut, ja hän miettii yhä, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat pystyneet pitämään siitä kiinni, jos he olisivat osanneet pysytellä sillä tavalla rakastuneina – olisivatko he ehkä päässeet ryömimään madonreiän kautta paikkaan, jossa heidän rakkaudestaan olisi voinut tulla 25

pysyvää. Sillä loppujen lopuksi elämämme suuret ristiriitaiset voimat eivät ole elämä vastaan kuolema (kuten sulhanen on alkanut uskoa) vaan rakkaus vastaan aika.

Suurimmassa osassa tapauksista rakkaus ei kestä ajan kulumista. Mutta joskus se kestää. Sen täytyy. Joskus.

26

Apologia (jatkoa)

Mutta kuitenkin. Pian häiden jälkeen sulhasesta tuli kiinteistönvälittäjä, joskaan ei omasta tahdostaan. Se ei ollut huono valinta. Se ei vain ollut hänen valintansa.

Morsiamen isä oli alkanut vaivata nuortaparia tiedusteluilla sulhasen tulevaisuudensuunnitelmista. Hän epäili, että sulhasen ansiot lääketieteen alan käännöstöistä olivat niukat ja hänen tulonsa ”riippumattomista tutkimuksista” (ks. s. 70) vielä niukemmat. Morsian ei pitänyt isänsä tunkeilusta. Hänen mielestään sulhasen ei tarvinnut tavanomaistaa elämäntapaansa. Hänestä oli mukavaa, että sulhanen vietti päivät pitkät kotona mietteisiinsä vajonneena, ja häntä ilahdutti, että sulhanen istui yhä samassa paikassa johon tämän oli jättänyt, kun hän itse palasi opettajankoulutuksesta. Oikeastaan morsiamen kanta oli, että jos sulhanen jättäisi tutkimuksensa, hän myisi itsensä järjestelmälle. Hän myisi unelmansa, ja niille pitäisi antaa tilaisuus. Jälkeenpäin ajatellen sulhanen näyttäisi olevan malliesimerkki siitä samasta itsetuhoisesta tinkimättömyydestä, johon morsian kannusti teini-ikäisiä oppilaitaan.

27

Niinpä morsian käski isänsä antaa olla. Hän sanoi isälleen, että sulhasen riippumattomat tutkimukset kantaisivat vielä hedelmää. Morsian sanoi isälleen, että hänen sulhasensa teki ahkerasti töitä ja sulhasella oli visio, sana joka oli luultavasti omiaan aiheuttamaan hänen isässään levottomuutta, koska visio tuntuu olevan läheistä sukua hallusinaatiolle.

Mutta morsiamen isä oli kuitenkin hänen isänsä. Hän oli yhä huolissaan. Pian nuorenparin palattua häämatkalta appi tuli käymään puhuakseen sulhaselle kuin mies miehelle. Sulhanen muistaa keskustelun hyvin.

Appi – kutsutaan häntä vaikka nimellä Hank, koska se on hänen nimensä – istui sulhasta vastapäätä heidän kirpputoriperäisellä sohvallaan Pine Hillisissä, ja hänen polviensa naristessa nivelvaivaisesti he keskustelivat pitkään lukuisista auto-onnettomuuksista, joita suolauksen vähentäminen Hackett Boulevardilla oli aiheuttanut, kunnes huoneeseen laskeutui pitkä ja merkityksillä ladattu hiljaisuus.2 2 Ihmisen kyky sietää taukoja keskustelun lomassa riippuu pitkälti vallitsevista kulttuurisista normeista sekä siitä, kumpaa hänen yhteiskunnassaan arvostetaan, hiljaisuutta vai puheliaisuutta. Otetaan esimerkiksi suomalaiset, vaitonaisuudestaan tunnettu ja jossain määrin masentava kansakunta. Jos suomalaisen rinnalle asetetaan tyypillinen amerikkalainen, näyttää suomalainen äkkiä kärsivän selektiivisestä mutismista.

Amerikkalainen taas edustaa toista ääripäätä. Amerikkalaiselle, olipa hänen sosioekonominen taustansa mikä tahansa, puhuminen puhumisen vuoksi näyttäytyy pitkälle kehittyneenä sosiaalisena kyvykkyytenä.

Amerikkalaista, joka pystyy pitämään yllä kevyttä keskustelua niin pitkään kuin tarvitaan, pidetään sosiaalisesti ongelmallisten tilanteiden pelastajana ja jännitysten laukaisijana; hän on esimerkiksi tyyppi, joka

28

”Eric”, Hank sanoi viimein. ”En oikein tiedä, miten sanoisin, mitä minulla on mielessä, niin että mitä jos kertoisin sinulle jutun.”

Juttu käsitteli Hankia itseään kaksikymmentävuotiaana nuorukaisena. Aiheena oli se, miten Hank Troyn kaupungissa New Yorkissa asuessaan oli mennyt naimisiin tuolloin nuoren ja solakan vaimonsa kanssa ja oli saanut kuulla saarnan omalta appiukoltaan asunnossa, joka monessa suhteessa muistutti nykyisen nuorenparin asuinsijaa. Jutussa Hankin täytyi istua ja kuunnella, kun hänen appensa jaaritteli velvollisuuksista ja säästämisestä ja riittävän vakuutusturvan tarpeellisuudesta, mikä oli ahdistanut nuoren Hankin mieltä siinä määrin, että hän oli likipitäen halunnut perua kaiken, koko avioliiton. Hän oli pyhästi päättänyt, että ei koskaan tekisi samoin. Hän ei koskaan painostaisi tulevaa vävyään.

Sillä tuore aviomies, Hank sanoi, on kuin kapteeni laivassa, josta puuttuu peräsin. Hän purjehtii avomerellä ilman kompassia, ilman tähtiä, ilman miehistöä, maata näkemättä. Mutta lopulta – ja tämä oli tarinan opetus – osaa kertoa vitsin pimeään hissiin vangeiksi jääneille kanssamatkustajilleen. Ylimääräistä hiljaista hetkeä – jota voidaan kutsua kiusalliseksi tauoksi – pyritään monissa kulttuureissa välttämään. Usein sellainen tauko paljastaa tunteita, jotka puhe on nimenomaan pyrkinyt peittämään. Uraauurtavassa teoksessaan Pausologies (1972) Dudek kutsuu tällaista tilannetta kommunikatiiviseksi hiljaisuudeksi.

Otetaan esimerkiksi brit. tauko nro 33: Margaret Thatcherin tauko, kun häneltä kysyttiin, oliko hänen seuraajastaan, John Majorista, jo tullut suuri pääministeri. Kysymystä seurasi vahvasti kommunikatiivinen hiljaisuus. ”Nähdäkseni hän on hoitanut tehtävänsä”, Thatcher vastasi, mutta sanoja edeltänyt kiusallinen tauko oli jo aloittanut matkansa kohti Britannian politiikan aikakirjoja.

29

nuori Hank oli noudattanut appensa ohjeita, vaikkakin vastahakoisesti, ja vasta appiukkonsa kuoltua Hank oli ymmärtänyt hänen olleen monessa suhteessa oikeassa ja ehkä jopa rakastaneen Hankia. Joskus Hankin oli häntä ikävä, isää jonka hän oli pyytämättä saanut, etenkin tietynlaisina kirpeinä talviaamuina.

Sulhanen oli kuunnellut, välistä kiitollisena naurahtaen, välistä myötätunnosta värähtäen, morsiamen murskatessa vihaisena jäätä keittiössä, mutta koko ajan sulhanen oli ajatellut: Mikä ahdistus? Minkä laivan, jossa ei ole peräsintä? Sulhanen ei ollut koskaan elämässään ollut yhtä onnellinen. Ei koskaan yhtä huoleton.

Vaatimattomassa hotellissa Virginia Beachissa hän ja morsian, kaksi ratkiriemukkaan kalpeaa pohjoisen talven pakolaista, olivat viettäneet viisi päivää häämatkalla.

Iltaisin he olivat syöneet valtavat määrät ananaksella koristeltua ruokaa, ja joka aamu he olivat tulleet rannalle aikaisin, vuoroveden ollessa yhä alhaalla, ja asettaneet itselleen tuolit suoraan hiekkasärkille: halvat paikat, kuten he itse sanoivat. Sulhasesta oli tuntunut, että ne häämatkan aamut olivat halunneet kertoa hänelle jotain. Niiden viesti oli ollut: Ole onnellinen. Päätä olla onnellinen. Jos haluat olla onnellinen, ole onnellinen.

Kukaan ei piittaa siitä, oletko onnellinen vai et, joten turha kysellä lupaa. Ja mitä sillä on väliä, oletko joskus ollut syvästi onneton? Sitä ei muista kukaan muu kuin sinä itse. Se tosiaan oli ollut yksi sulhasen elämän suurista hetkistä, ja sen vaikutus oli ollut vapauttava. Kun hän kerran oli ymmärtänyt että saattoi olla onnellinen, 30

että saattoi kukoistaa, hänestä tuntui ettei ollut ketään, joka olisi voinut tehdä hänestä taas onnettoman, ja siitä lähtien onnellisuus kuului hänelle, vaikka hän menettäisi kaiken muun. Ruumiiltaan terästäytyneenä, hengeltään virkistyneenä hän lopulta ymmärsi Amerikan salaisuuden – ettei ihmistä voinut estää kukaan muu kuin ihminen itse.

Ei siis ollut mitään syytä, miksi hänen pitäisi yhä ylläpitää monimutkaista ja lopulta tuhoon tuomittua petostaan (ts. tekaistua henkilöllisyyttään), paitsi että hän oli vahvasti ja tunneperäisesti sitoutunut siihen.

Hänen päätöksensä olla onnellinen tuntui päinvastoin vaativan, että hän ottaisi kuvitteellisen menneisyytensä entistä päättäväisemmin omakseen. Heidän häämatkansa viimeisenä aamuna hän katseli rannalla leikkiviä lapsia ja lapsia katselevaa morsiantaan, ja ajatteli: Ei, en kerro sinulle. En kerro koskaan. Ennen leikkaan kieleni irti.

Sitten hän osoitti kauas horisonttiin. ”Hei Laura”, hän sanoi. ”Näetkö tuon vanhan majakan? Meillä oli ihan samanlainen Twelve Hillsin edustalla. Ihmeellinen déjà vu. Huh.” Morsian hymyili. ”Kerro lisää.” ”Ai majakasta?” hän nosti aurinkolasejaan ja hymyili. ”No, sen huipulle pääsi kiipeämään. Ylös asti. Sinne oli vanhat kiviportaat. Eikä kaidetta. Se oli tosi aavemaista ja vaarallista. Ylhäältä näki valtavan kauas. Ja siellä oli niitä kiikareita, joihin pitää panna kolikko, että ne toimivat. Niillä näki Bostoniin asti. Pieneen pieneen 31

Bostoniin. Pieni pieni äiti odotti alhaalla varjoissa. Huh. Kumma, mitä kaikkea sitä muistaa.”

Morsian sulki silmänsä. ”Kuinka kaunista”, hän sanoi. ”Sinä olet onnekas. Olet onnekas, koska sinulla on tuollaisia muistoja. Kuinka ihana lapsuus.” ”Niin se oli”, sulhanen sanoi. ”Ja olin onnekas.”

Morsian katsoi häneen silmät suurina. ”Meidän täytyy mennä sinne joskus”, hän sanoi. ”Sinne sinun majakkaasi Bostoniin. Pääseeköhän sinne vielä? Tahdon nähdä kaiken, mitä sinä näit. Tahdon nähdä, missä sinä asuit lapsena. Twelve Hillsin ja kaikki muutkin paikat.”

Sulhasen silmät alkoivat loistaa. Hän oli niin liikuttunut. ”Mennään!” hän myöntyi.

Morsiamen hymy oli niin täynnä rakkautta, rannalla puhalsi niin raikas tuulenhenki ja sulhasen onni oli niin vastaansanomatonta, että hetken hän tosiaan uskoi vielä joskus vievänsä morsiamensa majakan huipulle, uskoi, että hän tosiaan oli kiivennyt sinne poikasena, että tosiaan oli sellainen paikkakunta kuin Twelve Hills ja että hänen äitinsä oli seissyt varjossa odottamassa. Sulkiessaan silmänsä hän jopa näki, kuin kahden pienen menneisyyden okulaarin läpi, Bostonin kaupungin häämöttävän kaukana usvaisten hameidensa helmoissa.

Kun sulhanen havahtui muistoistaan sohvalla istuvan appensa puoleen, tilaisuus sanoa vastaan oli mennyt ohi. Itse asiassa hänen tulevaisuutensa varalle oli laadittu selkeät suunnitelmat. Suunnitelmat oli laadittu, eikä 32

hän ollut vastustanut niitä. Hyvä. Hänen appensa nyökkäili hänelle. Puhun tästä sitten Chip Clebusin kanssa, ja hän saa opettaa hommat sinulle. Hienoa, että me ymmärrämme toisiamme. Silkasta kohtalon oikusta he tosiaan ymmärsivät. Tutkimustensa ja vaimonsa rakastamisen ohessa sulhanen ei oikeastaan tiennyt, miten elämänsä maan päällä järjestäisi. Ja niinpä hän jo muutaman päivän kuluttua istui luentosalissa muiden ajelehtivien ekstroverttien joukossa valmistautumassa kiinteistönvälittäjän tutkintoon myynti- ja takaisinvuokraussopimusten kiemuroita tankaten.

Kävi ilmi, että sulhasella oli lahjoja kiinteistöalalle, ja seuraavan kolmen tai neljän vuoden kuluessa, onnistuttuaan täydellisesti tukahduttamaan laajemmat haaveensa ja unelmansa, hän sai aikaan komean pinon rahakkaita sopimuksia. Niiden avulla nuoripari selvisi tyttärensä Meadown syntymästä ja vauva-ajasta. Ansioilla hankittiin vauvalle kehto, jota heilutti mekaaninen varsi, niillä hankittiin hoitoöljyä vauvan peppua varten ja kaunista soittoa ja niin monta kierrosta karusellissa kuin lapsi, joka pian unohtaisi sen kaiken, suinkin saattoi toivoa. Ja ne olivat onnellisia vuosia. Ihan oikeasti. Jos sulhanen olisi voinut kuristaa kaikki valheensa ja oikkunsa hengiltä, hän olisi tehnyt niin. On sanoin kuvaamatonta – ja tekee kipeää ajatella, että nyt vaikuttaa varmaankin myös uskomattomalta – kuinka paljon sulhanen silloin rakasti elämäänsä. Kuinka kiitollinen hän oli. Kerran, katsellessaan Poestenkill Gorgen 33

yli talvisaikaan, kun vauva nukkui liinassa äitinsä rinnalla, hän näki vastasataneen lumen kimmeltävän puiden juurella ja hän näki paljaiden oksien piirtämän pitsimäisen ristikon, jonka läpi häämöttivät laakson kirkontornit ja piipuista kohoava savu, ja hänestä tuntui kuin hän olisi vaeltanut hyvin pitkään – monta vuotta – ja päässyt viimein perille määränpäähänsä.

Voi Laura. Jos olisin elänyt koko ikäni yhtenä ja samana miehenä, yhtenä kokonaisena ihmisenä, olisinko ymmärtänyt, mitä oli tulossa? Olisinko aavistanut, että se kaikki oli tuhoon tuomittua, että viiden vuoden kuluttua olisimme jo erossa? Olisinko voinut estää sen – siis sen illan, jolloin sinä kasvot kyyneleisinä pyysit minua lähtemään? Olit saanut minusta tarpeeksesi. Sinusta oli tuntunut jo monta vuotta – kuten myöhemmin selitit – että asuit talossa, jossa oli viettävät lattiat. Olimme menneet vikaan.

Pine Hills. Olimme keittokomerossa. Olit kääntynyt selin minuun, nojasit kaksin käsin tiskialtaaseen. Olimme riidelleet jo jonkin aikaa. Riidelleet ja tiskanneet.

Meadow nukkui. Hän oli silloin nelivuotias, niin vanha että ymmärsi kiinnostua äänekkäästä keskustelusta, joten yritimme rajoittaa erimielisyytemme myöhäiseen iltaan. Mistä me riitelimme? Valinnanvaraa on: yhä yltyvästä katolisuudestasi, minun laiskuudestani, sinun järjestyksenkaipuustasi, minun ryhdittömyydestäni, sinun hiljaisesta marttyyrihengestäsi, siitä että puhuin liikaa.

Meillä oli hiiriongelma. Olin saanut yhden hiiristä 34

kiinni, ja koska en ollut raaskinut tappaa sitä, olin antanut sen Meadowlle lemmikiksi. Riidellessämme katselin hiirtä sen kaivaessa tunnelia muovilaatikkonsa loputtomassa nurkassa. ”Ai koulustako tämä johtuu?” sanoin. ”Selvä. Voin parantaa tapani sen suhteen. Vien hänet ajoissa kouluun emmekä enää lähde omin päin mihinkään. Sopiiko?

Tästä lähtien niin tapahtuu. Minä en pidä siitä koulusta – tästähän on jo puhuttu – niitä helvetin jesuiittoja norkoilee siellä ihan liikaa. Minusta se vain ei sovi lapsille. ’Lapsuuden päivät auvoiset, nuo loputtoman tuntuiset’, ja niin edelleen.”

Et vastannut. ”Mutta hyvä on, hyvä on”, sanoin. ”Minä teen parannuksen. Muutan asennettani. Sanoithan sinä siitä, että olet katolinen, silloin kun menimme naimisiin, mutta en ymmärtänyt että otat sen noin vakavasti.”

Lopulta käännyit. Silloin näin, että olit itkenyt. Sitä en ollut tajunnut. Olin yrittänyt vitsailla. ”Voi Eric”, sanoit kyyneleet silmissä. ”Me olemme niin kaukana toisistamme.”

Käteni olivat yhä valmiina kuivaamaan lautasta, jonka olit pessyt. Kämmenet ylöspäin, märkä pyyhe toisella käsivarrella.

Yksi asia josta olen varma on se, että huolimatta kaikista myöhäisillan riidoistamme, huolimatta siitä kuinka erilaisia olimme, huolimatta siitä miten avioliittomme loiste oli haalistunut, jopa minun sokeiden silmieni nähdä, en ollut koskaan ajatellut että jättäisin sinut. En 35

koskaan. Mutta sen välillä, kuinka huonosti asiat minun mielestäni olivat, ja sen, kuinka huonosti ne sinun mielestäsi olivat, oli tuolloin aukko ja meidän elämämme putosi siihen aukkoon. ”Olemmeko?” sanoin.

36