Johannes Anyuru – Myrsky Nousee

Suomentanut Outi Menna

Schildts & Sรถderstrรถms Helsinki

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut teoksen suomentamista.

En storm kom från paradiset © Johannes Anyuru, first published by Norstedts, Sweden, in  Published by agreement with Norstedts Agency.

Kansi: Sanna Mander Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Painopaikka: Bookwell Oy, Juva  ISBN ----

Hän avaa silmänsä. Lattia tärisee. Tuntuu kuin koko tila olisi aivan äsken ollut täynnä ääniä ja naurua. Ehkä se oli pelkkää unta. Hän makaa kahden penkkirivin välissä. Tähdet liikkuvat ylhäällä ikkunan takana hitaasti, hitaasti. Hän makaa junanvaunussa. Hän nousee ja istuu penkille. Ruumista kolottaa, jäsenet tuntuvat jäykiltä. Hän katsoo käsiään, rystysiään, hoikkia sormiaan, kääntää pään, yrittää nähdä ikkunasta vilauksen peilikuvastaan. Hän ei muista mitä hän on kokenut, mitä hän tekee junassa. Täysikuu kumottaa matalalla horisontin yllä, harmaa kiekko. Hän näkee kraatterit, hiekkameret. Hän ei muista kuka hän on. Kuu, se muistuttaa häntä jostain. Pilvistä.

Tuulesta. Hän ei muista. Hän ei muista historiaansa.

I

”Miksi tulit takaisin?”

P on istunut leuka rintaa vasten, nyt hän nostaa päätään ja katsoo pöydän yli. ”Vastasin jo”, hän sanoo. Huone on ikkunaton, ja vaikka kummallakin miehistä on monta ylintä paidannappia auki, hiki virtaa solkenaan ja heillä on isot, märät läiskät selässä ja kainaloissa. Kuulustelija levittää sormensa ja naputtaa sormenpäitä vastakkain.

Kuulustelija on noin neljäkymmentävuotias. Hänen paitansa on oliivinvihreä, sotilasunivormuun kuuluva paita ilman arvomerkkejä. Pöydällä nököttää yksinäinen jalallinen hehkulamppu. ”Kerro totuus, niin saat palata Lusakaan.”

P luo jälleen katseensa lattiaan. Betoni näyttää rosoiselta ja autiolta, aivan kuin valokuva kuun pinnasta. ”Minulle oli luvattu työtä eräästä yrityksestä lähellä Lusakaa.” P ei tiedä miksi häntä pidetään kuulusteluhuoneessa, minkä takia hänet on ylipäätään tuotu sinne. ”Minun piti lentää ruiskutuskonetta.” ”Sinun piti lentää ruiskutuskonetta.” Miehet puhuvat keskenään suahilia. Kuulustelija selailee pöydällä olevia papereita.

Hän on ruumiinrakenteeltaan jäntevä, hänen kasvonsa ovat lihaisat ja karkeapiirteiset, viiksissä erottuu häivähdys harmaata, pää on lähes kalju. Hänen ilmeensä on huvittunut, julma, 

toisinaan teennäisen ystävällinen. ”Taistelulentäjän koulutuksen saanut ugandalainen matkustaa Roomasta Sambiaan lentämään ruiskutuskonetta hedelmäviljelmillä?”

P pyyhkii hikeä otsaltaan. Hänet tuotiin tänne suoraan lentokentältä eikä hän ole syönyt tai juonut mitään koko päivänä.

Häntä väsyttää, hänestä tuntuu kuin hän näkisi loputtomiin jatkuvaa unta, uisi veden alla ruumiistaan irtaantuneena. Huoneen seinät ovat siniset. Paljas betoni pilkottaa kohdista joista maali on halkeillut. Laikut ovat kuin mantereita kartassa joka esittää jotain toista aikaa, jotain toista maailmaa. ”Lähettäkää minut takaisin Roomaan, jos ette usko minua.”

Huoneen läntisessä nurkassa, P:n selän takana seisoo vartija, hänen läsnäolostaan muistuttaa vain silloin tällöin kuuluva kengänpohjien raapaisu lattiaa vasten. Kuulustelija vaihtaa asentoa, nojaa leukaa kämmeneensä, painaa mietteissään etusormen huulilleen. Hän kieltäytyy uskomasta että joku palaisi tälle rikki revitylle mantereelle ilman muita syitä kuin ne jotka P on kerta toisensa jälkeen ilmoittanut: että hän haluaa lentää, että ainoa mahdollisuus siihen on työskennellä pienessä yrityksessä joka ruiskuttaa hedelmäviljelmiä siirtomaavallanaikaisella potkurikoneella Sambiassa, lähellä Lusakaa.

P puristaa silmät kiinni ja tuntee väsymyksen täyttävän päänsä valkoisena kohinana. Hänellä on huono olo. ”Sinun on aika ymmärtää, ettet pääse palaamaan yhteyshenkilösi luokse Roomaan.” ”Yhteyshenkilöni?”

Kuulustelija läimäyttää kämmenensä pöytään. ”Kuka sinut lähetti Sambiaan? Kenen palveluksessa sinä olet?” P:n selän takana seisova vartija liikahtaa, kengät raapivat lattiaa. ”No. Miten me voisimme lähettää sinut takaisin Roomaan? Virallisesti olet jo palannut Lusakasta sinne, vai mitä? Olet allekirjoittanut karkotuspäätöksen.” Kalju tansanialainen osoittaa asiakirjaa, 

poimii sitten esiin toisen paperin ja laskee sen pöydälle. ”Tässä vakuutat, että sinut on lähetetty täältä takaisin Lusakaan.”

P tuijottaa eteensä, yrittää keksiä jotain sanottavaa. Häntä ei ole pahoinpidelty, mutta väkivalta leijuu ilmassa. ”Kannattaisi harkita huolellisemmin, mihin paperiin nimensä panee. Sinua ei ole enää olemassa. Tässä vaiheessa olisi aika ruveta vastaamaan meidän kysymyksiimme.”

Monet pöydälle levitetyistä papereista kuuluvat P:lle: hänen passinsa, hänen lentolippunsa. Kuulustelija vetäisee kansiostaan vielä yhden asiakirjan, katsoo sitä, on pohtivinaan. Hän laskee asiakirjan pöydälle ja työntää sen P:lle, joka ottaa sen käteensä.

P tavaa kreikkalaisia kirjaimia. Hänen nimensä ja sotilasarvonsa. Helleenien ilmavoimien logo: siivekäs, valkoinen mies taivaansinisellä taustalla. Hänen tutkintotodistuksensa. ”Suoritit tutkinnon Helleenien ilmavoimien lentosotakoulussa Dekeliassa, lähellä Ateenaa, ja matkustit sieltä Roomaan ja Roomasta Sambiaan. Miksi?” ”Halusin lentää.” Lause kuulostaa valheelta jopa P:n omissa korvissa. Hänen tekisi mieli huutaa, nousta seisomaan ja tönäistä pöytä kumoon, karjua ettei hän halua muuta kuin lentää.

Hän tunnustelee kirjaimia sormenpäillään. Hän halusi vain lentää. Hänen mielessään välähtelee kuvia, muisto joka on kuin jostain toisesta elämästä: hän seisoo verkkoaidan takana ja katsoo taivaalta laskeutuvaa hävittäjälentokonetta, hän on ensimmäistä syksyä Kreikassa, lehdet eivät ole vielä pudonneet mutta koulun pihalla kasvavien puiden latvustot ovat muuttuneet kartongin värisiksi, hän ja muut kolmannesta maailmasta saapuneet tulevat lentokadetit opiskelevat kreikkaa ahtailla puupenkeillä, kertaavat verbejä ja substantiiveja kaiket päivät, mutta yhtenä iltapäivänä heidät haetaan bussilla, viedään lentosotakoulun alueelta ja jätetään lentokenttää ympäröivän verkkoaidan 

taakse, ja he seisovat siinä ja katselevat lentokoneita joita opettelevat itsekin lentämään, myöhemmin, sitten kun kielikoe on suoritettu – sulavalinjaisia tappokoneita, jotka liitävät kaukana kiitoradan yllä, hitaasti ja kaarrellen kuin kalalokit. ”Haluatko tupakan?”

P kohauttaa hartioitaan nostamatta katsettaan asiakirjoista joita hän pitelee käsissään. Kuulustelija on ilmeisesti antanut merkin, sillä vartija astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa askia jossa on filtterittömiä savukkeita. P ottaa yhden, tuikkaa sen suupieleensä, vartija sytyttää sen ja perääntyy sen jälkeen takaisin varjoisaan nurkkaansa. P laskee tutkintotodistuksen pöydälle, odottaa kysymystä, tai väkivaltaa, tai vapautusta, jotain, ja polttaa savukettaan. ”Mitä mieltä olet Obotesta?” ”Obotesta?” P puhaltaa savua kiehkuroina sieraimistaan. ”Toivoisin että hän olisi Ugandan presidentti. Hän kuuluu samaan heimoon kuin minä.” ”Kerro mitä tapahtui, kun Obote kävi kotikylässäsi keväällä kuusikymmentäyhdeksän.” ”Olin Kreikassa vuonna kuusikymmentäyhdeksän.” P tietää mistä kuulustelija puhuu. John kertoi siitä hänelle kirjeessä. ”Keväällä tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäyhdeksän.” Mies lausuu vuosiluvun hitaasti, tavu kerrallaan, aivan kuin olisi olemassa mahdollisuus että P olisi kuullut väärin. ”Keväällä tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäyhdeksän Milton Obote, sinun presidenttisi, matkusti maakunnissa pitämässä puheita. Kampanjan tavoitteena oli yhdistää kansa Bugandan kuningaskunnan kapinan jälkeen. Oletko tietoinen tästä?” ”Olin Kreikassa.” ”Kun hän saapui kotikylääsi, hänen kimppuunsa kävi roskajoukko joka repi hänet alas puhujanpöntöstä, hajotti mikrofonin ja ajoi hänet tiehensä.” 

”Olin Kreikassa.” ”Kuulit kuitenkin uutisen perheeltäsi, vai mitä? Te vastustitte Obotea.” Puhuessaan kuulustelija osoittaa P:tä, aivan kuin P olisi syypää siihen että ihmiset olivat tyytymättömiä Oboten tapaan suosia presidenttinä omaa perhettään ja sukuaan. P tuhahtaa, karistaa tuhkaa lattialle, pudistaa päätään. ”Sotilasvallankaappaus mullisti elämäni.” Hän odottaa kysymystä jota ei tule, hän yrittää muistella mitä on sanonut ja jättänyt sanomatta, mitkä valheet, mitkä vaietut asiat ja mitkä tunnustukset asettavat rajat heidän keskustelulleen. Kaikki kolme miestä ovat hiljaa, huoneessa ei kuulu muuta kuin heidän hengityksensä ja ilmastointilaitteen vaimea humina, ja jostain kaukaa, huoneen ulkopuolelta, kantautuu silloin tällöin askelten ääniä. Kuulustelija ottaa valokuvakansion lattialla olevasta pahvilaatikosta. P tunnistaa sen, se on peräisin hänen matkalaukustaan samoin kuin pöydällä olevat asiakirjatkin.

Vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäyhdeksän hän oli Kreikassa ja lensi koulutuslentokonetta. Vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäyhdeksän hän oli Kreikassa ja opiskeli kreikkaa ja näki koulutuslentokoneiden nousevan ja laskeutuvan ja iltaisin oli kylmempi kuin koskaan Ugandassa ja hän kietoi oliivinvihreän verryttelytakin tiukemmin ympärilleen ja hytisi, ja joinakin päivinä mereltä puhaltava tuuli kuljetti mukanaan valtavat määrät hiekkaa joka peitti Dekelian kapeat kadut, hiekkaa joka oli valkoista kuin helmijauhe tai valkoista kuin murskatut taivaan palaset, hiekkaa joka kasautui paksuiksi kinoksiksi jalkakäytäville ja seinänvierustoille. Hän kävi joskus merenrannalla viikonloppuisin, ajoi joukkoliikenteen bussilla joka kuljetti kesäisin turisteja mutta oli syksyllä, talvella ja keväällä melkein tyhjä. Hän vaelteli dyyneillä yksin kengät kädessä ja housunlahkeet käärittyinä ja tunsi kuinka jokin synkkä asia hänen lapsuudestaan upposi pimeyteen, ja kenties 

anteeksiantamukseen. Hän ajatteli joskus silloin, merenrannalla, että kaikki ne, jotka olivat olleet, katoaisivat jonain päivänä, vajoaisivat toisen meren pohjaan ja muuttuisivat kalkkikiveksi.

Kuulustelija ottaa muovitaskusta valokuvan ja työntää sen pöydän yli. Nuori, afrikkalainen, lentäjänasuun pukeutunut mies seisoo taustallaan T-, nojaa sen isoon harmaaseen pyrstöön joka on lähes kaksi kertaa ihmisen korkuinen. ”Tuossa olet sinä.” ”En ole”, P sanoo nopeasti, tietämättä minkä takia hän valehtelee. ”Etkö?”

Kuva on rakeinen ja lentäjän kypärä varjostaa miehen kasvoja, piirteet eivät näy selvästi. Se voisi olla joku muu. Tansanian ja Ugandan välit ovat jännittyneet. Ugandan armeija ampuu kranaatteja rajan yli. Amin väittää että ugandalaisilla palkkasotilailla, jotka haluavat hajottaa hänen uuden hallituksensa, on tukikohtia Tansanian sisämaassa. ”Se on joku muu.” Hänen ei olisi pitänyt valehdella, mutta hän valehteli ja joutuu nyt pitäytymään valheessaan. Hän kumartuu ja nitistää savukkeen kengänpohjansa alle. Lattialla on jo ennestään kaksi tupakannatsaa hänen jäljiltään. Kauanko hän on istunut täällä? ”Se on yksi opiskelutovereistani.” ”Jatkat itsepäisesti valehteluasi.” Kuulustelija pudistelee päätään, näyttää pettyneeltä, ristii kätensä vatsan päälle ja nojautuu taaksepäin. ”Tämä ei ole tärkeää. Aloitetaan alusta. Valokuvan mies olet sinä. Kuuluit ugandalaisten taistelulentäjien toiseen sukupolveen. Teidät lähetettiin Helleenien ilmavoimien lentosotakouluun Dekeliaan, lähelle Ateenaa, missä on koulutettu afrikkalaisia taistelulentäjiä kuusikymmentäluvun alusta lähtien.”

Kun he kävivät saman asian läpi ensimmäistä kertaa, P kieltäytyi vahvistamasta yhtäkään tansanialaisten väittämistä, mutta 

epärationaalinen lojaalius, jota hän tunsi niitä kahta valtiota kohtaan jotka ovat nyt pettäneet hänet täysin, on kaikonnut kokonaan yhä lisääntyvän väsymyksen myötä. Hän ummistaa silmänsä ja nyökkää hitaasti, pitää paikkansa että hänet lähetettiin Kreikkaan jotta hänet koulutettaisiin taistelulentäjäksi ja upseeriksi Ugandan ilmavoimiin. Hän istuu leuka alhaalla, silmät kiinni.

Hän muistaa alati viilenevät syyspäivät ja arabian- ja ranskankieliset huudot ja käytäville syntyneen tungoksen, kun kaikki ryntäsivät pihalle yhtä aikaa töniäkseen toisiaan ja kehuskellakseen kotimaansa sotilaskoulutuksella ja koneilla, joita he olivat lentäneet jo koulutukseen pyrkiessään. Hän muistaa ne päivät. Hän muistaa erityisesti sen päivän kun he ajoivat bussilla lentokentälle ja seisoivat verkkoaidan takana tuijottamassa, hän muistaa kuinka heidän silmänsä laajenivat kun polttoaine syttyi T-:n jälkipolttimissa niin että suihkuputkista ilmestyvät liekit kasvoivat hitaasti hitsausliekinsinisiksi komeetan pyrstöiksi ja kuinka kone nytkähti, syöksyi ylös ja katosi näkyvistä, hän muistaa kuinka hänestä juuri sillä hetkellä tuntui että oli mahdollista aloittaa alusta, jättää menneisyys taakseen, päästä pakoon. Aivan kuin historiaa ei olisi ollutkaan.

Uganda oli itsenäistynyt hiljattain oltuaan sitä ennen brittivallan alla, ja kansallisten ilmavoimien rakentaminen oli aloitettu hankkimalla Israelista MIG--hävittäjäkoneita. Israelilaiset turvallisuusneuvonantajat olivat kouluttaneet ensimmäisen ugandalaisen lentäjäsukupolven lentämään hävittäjiä, mutta samaan aikaan kun israelilaiset jatkoivat ugandalaisten lentäjien kouluttamista, nuoria miehiä alettiin lähettää pieninä ryhminä Helleenien ilmavoimien lentosotakouluun Kreikkaan. Ajatuksena oli että he tutustuisivat siellä amerikkalaisiin ja ranskalaisiin hävittäjälentokoneisiin ja ennen kaikkea valmistautuisivat 

upseereiksi, tottuisivat sotilaalliseen elämäntapaan, että heistä tulisi herrasmiehiä, johtajia. Kotimaassa lentäjien koulutus kesti vain reilut puoli vuotta, kun taas kreikkalaiseen lentosotakouluun matkaavat opiskelivat kolme vuotta ja muodostivat valmistuttuaan vasta perustettujen ilmavoimien kantavan rungon ja terävimmän kärjen.

He nukkuivat kerrossängyissä ja säilyttivät vähäistä omaisuuttaan harmaissa metallikaapeissa, he olivat sukupolvensa suurimpia lupauksia, kotimaansa tulevia jumalhahmoja. Rääkyvät linnut nokkivat ruokaa roskasammioista, kun he kävelivät opiskelija-asuntolasta kielikoulun tiloihin. P:n kurssilla oli enimmäkseen libyalaisia, egyptiläisiä ja tunisialaisia, mutta oli siellä pari opiskelijaa Norsunluurannikoltakin ja yksi nuori mies Tšadista.

Hän sai kirjeitä Johnilta, vanhimmalta veljeltään, ja luki ne sängyssä istuviltaan. Hän toivoi kielikurssin päättyvän pian, jotta hän pääsisi aloittamaan sotilaskoulutuksen ja oppisi lentämään. Hän hölkkäsi iltapäivisin, hitaasti, ja tunsi kuinka sydän löi ja kuinka keuhkot laajentuivat, supistuivat, laajentuivat, hän matkusti merenrantaan, hän kumartui ja huuhteli kasvonsa vedellä joka maistui suolaiselta, ei makealta niin kuin Victorianjärven rannoilla. Niin kuin kotona.

Sinä päivänä kun he olivat seisseet aidan takana silmät ammollaan, jotta niihin mahtuisi koko taivas, taivas joka olisi pian heidän, lentokoneiden moottorien ääni oli kuulostanut ukkosen jyrinältä, ja kun koneet olivat laskeutuneet, he olivat jakaneet pisteitä laskeutumisesta, antaneet tuleville kollegoilleen kaksi pistettä kymmenestä, tai kolme, tai joskus yhden, ja joku heistä huusi tietysti nolla ollakseen kovin kaikista, kreikaksi, zero. He olivat nyrkkeilleet leikillään ja nauraneet. Se oli silloin alussa. Lapsena hän oli halunnut olla lintu. ”Anteeksi mitä?” 

Kuulustelija sanoi jotain mitä P ei kuullut. P istuu nojaten otsaa käteensä ja kyynärpäätä pöytään. Hänen silmänsä ovat yhä kiinni. Mielessään hän näkee ja kuulee satojen lintujen räpyttelevän paikallaan. ”Sanoin että siteeraan sanatarkasti erästä lentosotakoulun asiakirjaa.” Kuulustelijalla on taas uusi paperi kädessään, hän taittaa sen, avaa jälleen ja lukee: ”’Siitä lähtien, kun lentokoneita alettiin käyttää sotaoperaatioissa vuonna tuhatyhdeksänsataakaksitoista, ilmavoimat ovat suojelleet maamme taivaita jokaiselta uhalta, ja me ajattelemme suurella kunnioituksella niitä uhrauksia ja sankaritekoja, joiden ansiosta Kreikka ja Kreikan kansa ovat saaneet nauttia demokratiasta ja vapaudesta sekä yhteiskunnan edistysaskeleista.’”

P ei ymmärrä mihin kuulustelija pyrkii. Mies lukee sanat värittömällä äänellä, joka saa ne kuulostamaan tyhjiltä ja naurettavilta. ”Tunnistatko tämän? ’Kreikkalaiset lentäjät ansaitsevat tekemiensä uhrausten jälkeen näkyvän paikan maamme tunnettujen ja tuntemattomien sankareiden joukossa.’” Kuulustelija laskee paperin pöydälle, tasoittaa sen kämmenellään, on vaipuvinaan omiin ajatuksiinsa. Hän silittää etusormella viiksiään, tuijottaa tyhjyyteen, naputtaa huultaan etusormella ja sanoo sitten, hypäten varoittamatta aiheesta toiseen: ”Oletko sinä itse fasisti?”

Vartija nauraa P:n selän takana. ”En halua sekaantua politiikkaan.” ”Et halua sekaantua politiikkaan.” ”En halua sekaantua sotaan.” ”Mihin sotaan?” ”Teidän ja Aminin väliseen sotaan. Tansanian ja Ugandan väliseen sotaan.” ”Tarkoitatko että Uganda on sodassa meitä vastaan? Niinkö he ajattelevat?” 

”Ketkä?” ”Sinun toimeksiantajasi.” ”Antakaa minun palata Roomaan. Halusin vain lentää.”

Mies ei vastaa. Hän lukee kiinnostuneesti, ikään kuin itsekseen, ja jatkaa aluksi melkein mumisten: ”’Helleenien ilmavoimien lentosotakoulu perehdyttää kadettinsa lentämisen saloihin, kehittää heidän sotilaallisia valmiuksiaan, opettaa heidät noudattamaan sotilaallista kuria, muokkaa upseerista miehen, jolla on täydellinen sotilaallinen ja lentotekninen tietämys sekä korkea koulutus ja joka osaa ajatella asioita sosiaaliselta, kulttuuriselta ja poliittiselta kannalta ja käyttäytyä hyvin, ja tarjoaa kattavat mahdollisuudet ammatillisten ja tieteellisten kykyjen kehittämiseen.’ Sanoisitko että teksti pitää paikkansa? Pitivätkö ystäväsi tässä paperissa annetun lupauksen?” ”Eivät.” ”Tämä ei siis pidä paikkaansa? Et saanut lentäjäkoulutusta?

Mitä sinä sitten teit Kreikassa?” ”He eivät olleet minun ystäviäni.” ”Etkä ole tässä kuvassa näkyvä henkilö?” Kuulustelija osoittaa kuvaa, jossa P seisoo koulutuslentokoneen pyrstön edessä. ”En muista.” ”Valehtelet yhä itsepäisesti. Mies tuossa kuvassa olet sinä.

Kouluttauduit taistelulentäjäksi ilmavoimien lentosotakoulussa ja väität nyt, että palasit Afrikkaan käyttääksesi – miten se taas sanottiinkaan – ’täydellistä sotilaallista ja lentoteknistä tietämystäsi’ ja ’ammatillisia ja tieteellisiä kykyjäsi’ ruiskutuskoneen lentämiseen?”

P painaa ohimoitaan peukalolla ja etusormella. Hänelle on opetettu miten kuulustelutilanteissa tulee toimia, miten vankiloista paetaan, miten kidutusta kuuluu vastustaa. Täytyy irtaantua omasta ruumiistaan. Jättää huone. 

”Saisinko vielä yhden tupakan?” Äänet kuulostavat kumeilta ja teräviltä kaikuessaan huoneen paljaista betoniseinistä.

Hoikka ja jäntevä mies, joka piti kurssin vankeudesta ja kidutuksesta ja joka todennäköisesti työskenteli Kreikan suojelupoliisin palveluksessa, sanoi että kuulusteltavan henki muuttuu arvottomaksi heti kun hän on paljastanut tietonsa ja että siksi, ei lojaaliuden tai kansallismielisyyden vuoksi, kuulustelussa ei pidä koskaan kertoa mitään. P ottaa valokuvan käteensä. Se on otettu viimeisenä opiskeluvuonna. Kuulustelija odottaa että hän sanoisi jotain.

Hän ei ajatellut koskaan Kreikan poliittista tilannetta, vaikka se oli koko ajan jossain taustalla, sitä että kolme armeijan kenraalia oli tehnyt vähän aikaa sitten sotilaallisen vallankaappauksen ja että kuningas Konstantin oli joutunut maanpakoon yritettyään kaapata vallan takaisin. Kommunistit ja anarkistit räjäyttelivät autoja Ateenassa, sanomalehdet olivat täynnä artikkeleita ateistisen nuorisokulttuurin rappiosta ja demokraattisesta puoluepolitiikasta, joka oli ollut vähällä nostaa äärivasemmistolaiset enemmistöön. P:tä sellaiset asiat eivät kiinnostaneet. Ne olivat pelkkiä sanoja lehtien lööpeissä. Hän oppi ajan myötä että ilmavoimien sotilaat, samoin kuin merivoimien sotilaatkin mutta toisin kuin armeija kokonaisuutena, olivat rojalisteja ja tukivat kuninkaan yritystä palata valtaan loppuvuodesta tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäseitsemän. Hän poimi tämän tiedon kreikkalaiskadettien hermostuneesta kuiskailusta, vasta jälkeenpäin, ja hän muistaa myöhemmiltä vuosilta, hänen omilta lentokoulutusajoiltaan, sen syvän kauhunsekaisen kunnioituksen jota hän ja hänen kurssitoverinsa saivat osakseen kulkiessaan univormussa. Hän viihtyi lentosotakoulussa, piti siitä että elämästä sai kerrankin jonkinlaisen kokonaiskäsityksen, siitä että oli olemassa järjestelmä ja säännöt joita noudatettiin. Hän ei ajatellut politiikkaa. Hänen katseensa alkaa harhailla. 

Hehkulamppu särisee katossa. He eivät voi koskaan ymmärtää.

Hän muistaa Kreikan ilmavoimien valkoisen, lyhythihaisen kesäunivormun. Hänen oli pakko päästä taas lentämään. Sen takia hän matkusti Lusakaan. ”Kävit siis kielikurssin ennen kuin sait aloittaa lentäjäkoulutuksen?” ”Kyllä. Me opettelimme kreikkaa”, P sanoo. Ja heidän kreikanopettajansa yritti jatkuvasti houkutella juuri afrikkalaisia opiskelijoita bordelleihin, koska se oli harrastus josta Pireuksen satamassa silloin tällöin poikkeavilla lentotukialuksilla työskentelevät mustat amerikkalaiset kaikesta päätellen nauttivat. Hän sanoi että eiste pala kaidia, ”te olette hyviä poikia”, ja he kutsuivat häntä Kalalokiksi, hänellä oli tupsuina sojottavat valkoiset hiukset joita hän yritti jatkuvasti sukia ojennukseen vasemmalla kädellään.

Heillä oli toisilleen lempinimetkin. Hussein aikoi ruveta helikopterilentäjäksi ja oli päässyt kouluun vain koska moni hänen sukulaisistaan oli korkeassa asemassa Ugandan armeijassa, ja he sanoivat että hänen pitäisi opetella lentämään hyttynen, vispilä, ja mitä muuta, sudenkorento, he painivat keskenään hiekassa ja nauroivat.

Siinä vaiheessa P oli lentänyt vasta kerran, lentosotakoulun pääsykokeissa Ugandassa. Hän oli istunut pienessä potkurikoneessa vieressään israelilainen lennonopettaja, jonka tehtävänä oli arvioida hänen soveltuvuuttaan lentäjäksi tarkkailemalla hänen tasapainoaistiaan, avaruudellista hahmotuskykyään ja koordinaatiokykyään, ja kun hän oli muutaman sekunnin ajan saanut ohjata konetta itse, hän oli puristanut ohjauslaitteita molemmin käsin ja liukunut valokerrosten läpi ja se oli tuntunut vapaudelta, mullistavalta siirtymältä maailmasta toiseen. Hän ajatteli sitä usein Kreikassa, silloin alussa kun hän taivutti verbejä ja harjoitteli dialogeja ja raaputti kynnellään 

pulpetin lakattua puupintaa ja katseli pilviä. Hän ajatteli lentämistä. ”Vuodenko se kielikurssi kesti?” ”Puoli vuotta.” Puoli vuotta hän leikkeli iltaisin lentokoneen kuvia kreikkalaisista ja amerikkalaisista lehdistä, joita entiset opiskelijat olivat jättäneet asuntolaan. Kuvia F-:ista joita kreikkalaiset lensivät ja joiden ilmanottoaukot ammottivat nokan alla kuin avoimet suut, kuvia T-:istä jotka lensivät timanttimuodostelmassa matalalla rannikon yllä, kirkkaassa auringonvalossa – ristinmuotoisina silhuetteina vasten murtuvia aaltoja.

Hänen kaipuunsa muokkasi hänestä uuden ihmisen, piirsi hänen rajansa uudelleen. Viikonloppuisin hän kiersi muiden samalla vuosikurssilla olevien afrikkalaisten kanssa baarista toiseen, he kävelivät kädet toistensa olalla ja huutelivat niin kovaa että äänet kaikuivat talojen seinistä, ja baarimikko kaatoi kreikkalaista viinaa isoon lasiin ja sekoitti siihen vettä niin että se muuttui valkoiseksi kuin talvinen taivas. Ja talvi tuli ja Dekelian valo muuttui valkoiseksi ja hän kulki koulukirjat kainalossaan ja käänsi kasvonsa tuulta vasten ja hänen tulevaisuutensa oli kuin taivaasta lankeava valkoinen valo.

Jos hän ojensi kätensä tuuleen se alkoi kohota, hitaasti. ”Kielikurssin jälkeen teidät siirrettiin lentosotakouluun, niinkö?” ”Niin. Ilmavoimien lentosotakouluun.” ”Eli aloitte lentää joskus vuoden tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkahdeksan alkupuolella?” ”Ei. Kesällä tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäyhdeksän.” ”Kielikurssi alkoi siis syksyllä kuusikymmentäseitsemän ja kesti puoli vuotta?”

P kertaa vuosiluvut ja päivämäärät mielessään jotta ei menisi sekaisin, jotta ei vaikuttaisi siltä kuin hän valehtelisi. Hän nielaisee. Hän sanoo: 

”Peruskoulutus alkoi keväällä kuusikymmentäkahdeksan. Se kesti vuoden. Toukokuussa kuusikymmentäyhdeksän me rupesimme lentämään.”

Kuulustelijan kulmakarvojen väliin ilmestyy syvä, huolestuneen näköinen ryppy. Hän on tehnyt kuulustelun aikana muistiinpanoja mustalla kuulakärkikynällä pieneen muistikirjaan ja selaa sitä nyt, ja sanoo ystävällisellä, vakavalla äänellä: ”Etkö sinä ollut saanut perussotilaskoulutuksen jo Ugandassa?”

Mitkään näistä asioista eivät ole salaisuuksia, sellaisia joita tansanialaiset eivät olisi tienneet jo etukäteen, joten niitä ei myöskään kannata salata. ”Olin.” ”Ja silti suoritit peruskoulutuksen uudestaan Kreikassa. Sitäkö yrität väittää?” ”Niin.” ”Niin.” Ja kuulustelija siteeraa jälleen, tällä kertaa englanniksi, yhdestä kansiossa olevista papereista. ”’Sotilaskoulutus kehittää lentokadettien sotilaallisia kykyjä kestävyyttä lisäävien pitkien harjoitusten avulla ja antaa valmiudet oikeanlaiseen toimintaan ja johdonmukaiseen ajatteluun paineen alla. Tämä tapahtuu harjoittelemalla asianmukaista aseiden käyttöä ja henkiin jäämistä sekä perehtymällä sotilasorganisaatioon ja sen toimintatapoihin.’”

P miettii mistä kuulustelija on mahtanut saada asiakirjat käsiinsä. Hänellä niitä ei ainakaan ollut mukanaan. Kenties ne ovat virallisia kuvauksia, joilla lentosotakoulu koettaa houkutella opiskelijoita kolmannesta maailmasta. ”Kerro kreikkalaisista kadeteista. Mikä heidän poliittinen vakaumuksensa oli?” ”Poliittinen vakaumus?” ”Olivatko he fasisteja, kuten amerikkalaiset ja Kreikan hallitus?”

Fasisteja? He tulivat kouluun syyskuussa, kolmekymmentä nuorta kreikkalaista jotka oli valittu tuhansien pyrkijöiden 

joukosta. He astuivat ulos armeijan bussista ja kävelivät asuntolan edessä istuvien ulkomaalaisten kielikurssilaisten ohi heilautellen tummia kutrejaan ja kuiskien toisilleen. Kielikurssi oli päättynyt, aamupäiväaurinko heitti pitkiä varjoja kasarmin pihalle, kreikkalaismiehet katosivat liikuntasaliin, P istui kurssitovereittensa seurassa ja katseli heitä, poltti tupakkaa, hän muistaa ajatelleensa että olisi voinut olla yksi heistä, että hän olisi voinut olla jossain toisessa maassa, toisen ihmisen kehossa, elää eri elämää toisen nimisenä, miten omituinen ajatus, hän muistaa sen nyt. Kun hän katsoi kreikkalaisia kadettioppilaita hänen elämänsä avautui hetkeksi hänen silmiensä edessä ja hän näki miten sattumanvaraista kaikki oli, se että hän syntyi Ugandassa ja että hänen äitinsä lähetti hänet pois ja että hänen isänsä kuoli kun hän oli pieni, että hänen nimensä oli P, että hän oli Kreikassa koska hänen ystävänsä oli yhtenä päivänä kurvannut polkupyörällä hänen rinnalleen ja houkutellut hänet mukaan Ugandan ilmavoimien pääsykokeisiin, että hän oli lähtenyt ja mennyt kokeisiin aluksi ihan leikillään mutta myöhemmin tietysti yhä totisemmalla asenteella – hänen ystävänsä oli karsiutunut mutta häntä oli pyydetty jäämään yön yli, minkä jälkeen hänet oli lähetetty jatkotesteihin Pohjois-Ugandaan. Hän piirteli lenkkarinsa kärjellä kuvioita hiekkaan.

Hän huomaa toistavansa samaa liikettä lakeerikengillään sementtilattiaa vasten. Hän pysäyttää jalkansa. Panee silmät kiinni.

Puolen tunnin kuluttua kreikkalaiset tulivat takaisin ulos, suorissa jonoissa, huonosti istuvat armeijan univormut yllään, kaljuiksi ajeltuina ja kuoppainen kalpea päänahka paljaana.

Osa apaattisena menetettyään pitkät hiussuortuvansa, osa suorastaan romahduspisteessä. P ja muut, jotka odottivat ulkona ja katselivat ja olivat jo käyneet läpi saman ensin kotimaassaan ja sen jälkeen uudestaan Kreikassa, nauroivat heille. Sinä yönä, 

kun kreikkalaiset olivat majoittuneet parakkeihin joita ympäröivän verkkoaidan takana he olivat kerran seisseet, heidät oli herätetty ja marssitettu liikuntasaliin pelkissä kalsareissa, ja joukko viimeisen vuoden opiskelijoita oli töykkinyt heitä ja sylkenyt heidän päälleen ja pilkannut heitä, haukkunut heitä kalanpoikasiksi, psarades. Kaikki tämä oli osa perinnettä, uuden vuosikurssin sisäänajoa, lentämisen tiedettä. ”Olin kreikkalainen kadetti”, P sanoo.

Kuulustelija nostaa katseensa kansiosta aidon hämmästynyt ilme pyöreillä kasvoillaan. ”Anteeksi mitä?” ”Kysyit äsken kreikkalaisten kadettien poliittisesta vakaumuksesta. Me kaikki olimme kreikkalaisia kadetteja.” ”Tarkoitatko että olet kreikkalainen, et afrikkalainen?”

P joutuu tekemään jatkuvasti töitä pitääkseen loitolla tunteen siitä että kuulusteluhuoneen seinät kaatuvat päälle. Ilmastointilaite ulisee. ”Saisinko lasin vettä?” ”Voit saada tupakan.” Kuulustelija nyökkää vartijalle, joka tarjoaa P:lle jälleen uuden savukkeen. Se maistuu janolta ja stressiltä ja P polttaa sen hermostuneesti toivottomuuden tunteen noustessa tummana sameana vetenä hänen sisällään. Häntä ei uskota edes silloin kun hän puhuu totta. ”Et tiedä oletko afrikkalainen vai kreikkalainen mutta oletat meidän uskovan kun väität, ettei sinulla ollut mitään muuta syytä matkustaa Lusakaan kuin työ ruiskutuskoneen lentäjänä?” ”Kyllä.” ”Voit saada lasin vettä sitten kun lakkaat peittelemästä sitä tosiasiaa, että opiskelit tiedustelutekniikkaa, vakoilua ja sabotaasia sinä aikana kun väität suorittaneesi toisen peruskoulutusjakson.”

He juoksivat läpi kevään ja iltapäivän venyvien varjojen kohti iltaa, joka laskeutui asuntolaparakkien ylle. Kaljuksi ajellut kadetit 

eivät tehneet peruskoulutusjakson aikana muuta kuin juoksivat. He juoksivat ympäri kasarmin pihaa harmaissa verryttelyasuissaan. Hiekka narskui heidän jalkojensa alla, he juoksivat vielä silloinkin kun ilta hämärtyi ja kun kesä väistyi ja kun lehdet kellastuivat ja putosivat maahan, koko toisen kreikkalaisvuoden. He juoksivat ja kuulivat kouluttajansa huutavan: ”Perussotilaskoulutuksen tärkein tavoite on muokata lentokadettien persoonallisuus ammattiin sopivaksi. Iskostaa heihin sotilaallinen ajattelutapa, sotilaallinen vastuuntunto ja lentosotakoulussa noudatettavat käytännöt ja perinteet.” He juoksivat ja heidän hengityksensä höyrysi ja sulautui iltataivaaseen ja hän kompasteli omiin jalkoihinsa ja katsahti kompastellessaan ylöspäin ja näki alas leijailevia lumihiutaleita. Hän muistaa sen nyt. Hänestä tuntuu kuin he olisivat juosseet koko vuoden pysähtymättä koskaan. Hän muistaa kuinka joukko toisen vuosikurssin kadetteja käveli kasarmin pihan poikki khakinvärisissä talviunivormuissaan, kuinka he seisahtuivat ja osoittelivat kalanpoikasia jotka olivat aina juosseet siellä, jotka juoksisivat siellä aina, mutta hän ei tiedä onko hän yksi juoksijoista vai yksi vanhemmista katselijoista, onko muistikuva vasta myöhemmältä ajalta. Hän ei muista. Hän pitää savuketta kädessään, nojaa otsaa kämmeneensä, kuulustelija työntää pöydän yli toisen valokuvan, hän katsoo sitä, kuulustelija naputtaa sitä äänekkäästi. ”Kiellätkö olevasi tämä mies tässä kuvassa?”

Hän seisoo valokuvassa pukeutuneena Helleenien ilmavoimien kesäunivormuun. Hänen vyötäisillään roikkuu lyhyt sapeli. Hänellä on lippalakki päässään. ”Se olen minä.” Hän ottaa kuvan pöydältä ja pitää sitä silmiensä edessä. ”Se olin minä.” ”Kerro mitä te teitte perussotilaskoulutuksessa.” ”Me juoksimme.” 