Laudatur lukunäyte

L au dat u r

Peter Sa ndström

Valkea kuulas · 2014 Sinulle joka et ole täällä · 2012

2

Peter Sandström

──

Laudatur Käsikirjoituksesta suomentanut

Outi Menna

S& S Helsinki

3

L au dat u r

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän teoksen suomentamista.

Kiitos Jorma Maliselle, joka on toiminut käännöksen murreasiantuntijana.

Ruotsinkielinen alkuteos Laudatur © Peter Sandström 2016 Kustantamo S&S Kansi ja ulkoasu: Anders Carpelan Painopaikka: Nord Print, Helsinki 2016 ISBN 978-951-52-3968-6

4

L audatur ──

5

L au dat u r

6

Yksi

Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa.

Vain kerran olin nähnyt hänen itkevän. Muistin hänen sanoneen silloin että ”jokaisen pitäisi ainakin kuolla onnellisena”.

Lausahdus oli mielestäni yhtaikaa kulunut ja korkealentoinen; isällä ei ollut tapana puhua niin.

Hän käytti tätä omituista sanontaa yhdessä minulle pitämässään monologissa loppukesällä tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan, jolloin hän jonkin aikaa puhui pelkästään kirjakieltä. Se tapahtui muutamana elokuun päivänä, ajanjaksona joka tuntui loputtomalta, vaikka eihän se tietenkään loputon ollut vaan aivan tavallisen mittainen kausi.

Niinä päivinä hän jätti ruusut rauhaan.

Normaalisti hän oli aina, joka aamu, käynyt poimimassa äidille ruusun, ja olin joskus ajatellut hänen haluavan kertoa sillä, että hän oli tyytyväinen elämäänsä ja valmis kuolemaan. Joka aamu kukinta-aikaan salin pöydällä kulhossa, matalassa vedessä, kellui vasta puhjennut ruusunnuppu. Se oli merkki heidän onnellisuudestaan. Sanoja ei tarvittu.

Tuona syyskuun iltana monta vuotta myöhemmin ajattelin,

7

L au dat u r

etten milloinkaan saanut tietää kuoliko isä onnellisena. Hän oli käynyt nukkumaan omaan sänkyynsä länsirannikon pikkukaupungissa heräämättä enää koskaan. Sen vaikeampaa se ei ollut.

Ajattelin isää ja äitiä maatessani sängyssä lukemassa, kun sade kasteli Port Arthurin katuja. Pieniä muistoja, mitä nyt mieleen tuli. Sen jälkeen nukahdin valot päällä, ja kun heräsin, muisto isän äänestä oli poissa.

Olin ehtinyt tottua heräämään hiljaisuuteen talossa, jossa ei ollut naisia eikä lapsia. Tietyllä tapaa siinä oli jotain lohdullista ja oikeaa, sillä olin päässyt jo pisteeseen jossa oli helppo hyväksyä elämän kääntyneen kohti loppuaan, seikka joka kenties kuulosti runolliselta mutta harvoin oli sitä niille jotka kyseisen oivalluksen joutuivat tekemään. Mutta yhtä yksinkertaista kuin oli aloittaa sauvakävely tai vesijumppa tai espanjan peruskurssi työväenopistossa oli omaksua hyväksymään melankolia ja verkkainen alamäki, käänne johon oli vain pakko osata suhtautua. Siksi olin oppinut pitämään siitä että heräsin hiljaisuuteen, yksinäni kellarissa, kodin muiden huoneiden ollessa tyhjillään minun yläpuolellani. Olin usein aamuisin iloisella tuulella, saatoin naureskella herätessäni, enkä varsinaisesti kantanut huolta siitä että jotkut suvussani olivat jo varhaisella iällä paenneet hulluuteen eri muodoissaan.

Oli perjantai ja syyskuu, ja odotin alkavaa päivää innostuneena.

Kovinkaan moni asia ei painanut mieltäni. Seepra oli ilmoittanut olevansa taas raskaana. Tein olohuoneen lattialla kaksikymmentäneljä vatsalihasliikettä. Sitten keitin aamupuuron.

Seepra oli alkanut viettää yhä enemmän aikaa jonkun Mäkisen luona. Arvelin suhdetta intellektuaaliseksi, kuvittelin sen perustuvan hyviin keskusteluihin ja ymmärsin että olisin vielä muutama vuosi sitten pitänyt vallitsevaa tilannetta säälittävänä ja alhaisena mutta nykyään saatoin hyväksyä sen ja jopa tuntea

8

Yksi

jonkinlaista lämpöä, sillä näin kuinka siinä, miten aikuiset ihmiset löysivät lohtua ja ymmärrystä suhteista toisiin vastaavassa elämänvaiheessa oleviin ihmisiin, oli myös jotain sympaattista.

Tai ehkä kyse oli yksinkertaisesti rakkaudesta.

Tänä perjantaina olin sopinut tapaavani professori Tulijärven, joka oli lukenut viimeisimmän kirjani. Hän toivoi, että osallistuisin teologianopiskelijoiden illanviettoon jossa oli tarkoitus keskustella aiheesta ”Jumalakuva nykykirjallisuudessa”. Teema ei herättänyt minussa suurempia intohimoja, mutta halusin olla mieliksi professori Tulijärvelle; hän oli jo vanha mies.

Hän oli soittanut minulle edellisenä päivänä. Hän kutsui minut luokseen keskustelemaan tilaisuudesta. Puhelimessa me juttelimme vähän aikaa runoudesta, ja sitten Tulijärv intoutui kertomaan vanhasta kirjeystävästään, miehestä joka oli kaikesta päätellen riistänyt hengen itseltään seitsemänkymmentäviisivuotiaana, koska halusi olla kuolinhetkellä fyysisesti hyvässä kunnossa. Tunsin kasvavaa ärtymystä. Tämä oli yksi niistä piirteistä joista minä Tulijärvessä pidin kaikkein vähiten; hänen tavastaan kuvitella että kaikki, mitä hän oli kuullut ja sanonut, kiinnosti myös muita. En ollut ikinä kuullutkaan tyypistä josta Tulijärv selosti ummet ja lammet, joten ihan vain jotain sanoakseni, ja jotta saisin Tulijärven puhetulvan katkeamaan, töksäytin: Seepra on raskaana.

Tulijärv vaikeni. Kuulin hänen hengittävän puhelimeen ikään kuin selitystä odottaen mutta rohkenematta kuitenkaan toivoa, että sitä koskaan tulisi.

Mutta ei me ehkä pidetä sitä lasta, sanoin.

Ette vai? sanoi Tulijärv.

Seepra on neljäkymmentäyhdeksän, sanoin.

Oho, sanoi Tulijärv.

Ajattelin että Tulijärv tiesi hyvin, minkä ikäinen Seepra oli,

9

L au dat u r

ja että hän vain esitti hämmästynyttä. Sain hänet kuitenkin hiljaiseksi, ja me sovimme, että menisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä.

Nyt se päivä oli koittanut. Söin puuroa hiljaisessa keittiössä.

Istuessani katsoin piirustusta, jonka Neo oli tehnyt koulussa.

Kuva esitti kaksituhattaluvun alun tsunamia. Neo ei ollut enää koulussa. Ajattelin, että piirustus oli ollut seinällä kymmenen vuotta. Keittiö oli paikka joka muuttui, mutta muutokset olivat äärimmäisen hitaita, se muuttui yhtä hitaasti kuin maisema jota ei käytetty ja joka ei niin ollen myöskään tuhoutunut; kuin sään pieksämät puut jotka kasvoivat villeinä, kuin ladot joiden katot painuivat aikojen saatossa notkolle, kuin kalliot joita aurinko ja sade jynssäsivät alinomaa mutta jotka eivät milloinkaan tulleet puhtaiksi. Kyse oli verkkaisesta liikkeestä, jota ei huomannut silloin kun se tapahtui – mutta kun katseli vanhoja valokuvia, sen saattoi nähdä tapahtuneen kaikessa hiljaisuudessa. Hylly oli kadonnut, toinen oli ilmestynyt tilalle. Lampunvarjostimet olivat hajonneet tai haalistuneet. Magneetit jääkaapinovessa vaihtoivat järjestystä, mutta niiden jatkuva liike oli yhtä hidasta kuin mannerjalustan muutokset, se oli vaikeasti mitattavaa matalaa jyrinää, joka oli aivan liian mahtipontista ihmiskorvin kuultavaksi ja nousi pintaan ainoastaan tukahdutettuina haukotuksina aamiaispöydässä.

Saatoin edelleen nähdä jäljet. Näin me olimme eläneet.

Arkiset asiat saattoivat täyttää mieleni haikeudella. Katsoin punaisia kumisaappaita, jotka olin ostanut Neolle kun hän oli viisivuotias; mietin panisiko kukaan lapsi niitä enää koskaan jalkaansa. Samalla tavoin saatoin joskus katsoa takkeja, jotka oli ripustettu vinoihin koukkuihin ja jotka olivat roikkuneet samassa paikassa vuosikausia, koskemattomina; saatoin availla kaapinovia ja löytää suksia ja sauvoja, jotka eivät olleet nähneet

10

Yksi

lunta kymmeneen vuoteen. Näin tyhjiä jalkapalloja, näin sarjakuvalehtiä joita kukaan ei enää lukenut. Toisinaan tuntui kuin olisin koettanut miettiä, mitä pitäisi heittää pois ja mitä säästää, kuin olisin yrittänyt määrittää jonkinlaista kokonaisarvoa tavaroille siltä pohjalta, kuka niitä oli käyttänyt ja miten, toisaalta tunteella, toisaalta järjellä; yhtälöön oli mahdotonta löytää ratkaisua. Jätin kaiken ennalleen.

Olin menossa ensimmäistä kertaa käymään Tulijärven kotona.

Meillä oli ollut tapana tavata ympäristöissä, joita saattoi kutsua neutraaleiksi. Usein taidemuseossa tai Hasse’s Pubissa tai Honkapirtissä, ja joskus me saatoimme tehdä kävelylenkkejä Ruissalon niemenkärjessä. En ollut varma, miten hän asui. Pitäisikö minulla olla jotain viemisiä? Kenties puoli tusinaa perulaista pikkusikaria.

Tai pullo jaloviinaa. Pelkkä ajatuskin uuvutti. Päätin marssia Tulijärven pakeille tyhjin käsin, kuten yleensäkin. En ollut koskaan tuntenut että hän olisi odottanut minulta mitään muuta kuin että kuuntelin mitä sanottavaa hänellä oli. Nautin usein yhteisistä hetkistämme taidemuseossa. Tapaamiset noudattivat aina samaa koreografiaa, jonka kyllä huomasin mutta jota en koskaan kommentoinut; olin oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä.

Tulijärv odotti minua aina museon portailla, näin hänet jo kaukaa jos tulin kävellen Puolalanpuiston läpi. Hän seisoi liikkumatta, aivan kuin olisi toiminut mallina muotokuvamaalarille, mutta tiesin hänen huomanneen minut. Usein ajattelin että hän näytti jonkin viran hoitajalta, mieheltä joka olisi voinut esittää valtion agenttia jossain seitsemänkymmentäluvun draamassa, hahmoa jolle käy huonosti vaikka hän käsikirjoituksen mukaan onkin pohjimmiltaan hyvä. Tulijärv seisoi odottamassa, ja kun tulin hänen luokseen, hän sanoi ”Tilulilulei, nuori mies”. Sitten hän avasi oven ja piti sitä minulle kumartaen kevyesti.

Mietin, miten hän avaisi oven omaan kotiinsa. En ollut ilahtunut

11

L au dat u r

kutsusta. En halunnut nähdä hänen hyllyjään ja kaappejaan, en halunnut haistaa lyttyyn istuttujen nojatuolien tai imuroitujen ja kosteilla räteillä pyyhittyjen sohvien kyllästämää huoneilmaa, en halunnut nähdä hänen viherkasvejaan enkä hänen jälkiään keittiössä; tunsin joutuvani ylittämään rajan, pakottautumaan aivan liian läheisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa joka yleensä sai korvauksen palveluksistaan, kuten hammaslääkäri tai autonasentaja.

Tällaisilla ajatuksilla viihdytin itseäni, kun puhelimeni piippasi. Ehdin jo toivoa että viesti oli Tulijärveltä, joka peruuttaisi tämänpäiväisen tapaamisemme, mutta tajusin samalla hetkellä ettei hänellä edes ollut matkapuhelinta; hän olisi joko soittanut minulle lankapuhelimeen tai lähettänyt kirjeen.

Katsoin kännykkää. Tekstiviestin lähettäjä oli äiti. Äiti, myyttinen hahmo jota olin käyttänyt ahkerasti myöhäisemmissä runoissani, nainen joka osasi parantaa käsillään tai jaksoi siirtää yksin jääkaappeja huoneistoissa, jotka oli siivottu sen jälkeen kun niiden asukkaat oli viety pois mustissa säkeissä. Monissa runoissa hän oli hahmo joka edusti pysyvyyttä, yksinkertaisesti siksi ettei hän pelännyt kipua eikä pimeyttä, hän oli rakastava alkuäiti ja amatsoni.

Vain osa määreistä piti paikkansa äitini kohdalla. Hän teki omenasosetta ja säilöi tomaatteja. Hän ei juonut melkein koskaan alkoholia. Vaatteet olivat hänen suuri intohimonsa, ja hän kantoi yllään arvokkaasti melkein mitä vain. Hän oli ruumiinpesijän tytär. Kesällä tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan olin nähnyt äidin lyövän isääni kuokalla. Mutta hänellä oli suuri sydän.

Nyt hän oli hankkinut matkapuhelimen. Hän tykkäsi käyttää sitä. Ajoittain hän saattoi lähettää minulle kymmenen tekstiviestiä viikossa. Harvoin mitään mikä olisi edellyttänyt vastausta,

12

Yksi

pikemminkin eräänlaisia pieniä raportteja; viinimarjat olivat kypsyneet, valkeat kuulaat alkaisivat pian pudota, Åkerön sato oli huono, klapit oli tuotu ja pinottu seinän viereen, siskon kissalla oli mahatyrä. Sentyyppisiä asioita hän kertoili. Tällä kertaa hän oli lähettänyt kuvan kuolinilmoituksesta sekä tekstin: ”Se siitä sitten.”

Minun kännykkäni oli vanha. Siinä oli niin pieni näyttö, etten saanut selvää äidin lähettämän kuolinilmoituksen tekstistä. Päätin soittaa hänelle. Aikaahan minulla oli. Ulkona paistoi aurinko. Äidillä oli tapana kysyä säätä. Vastasin yleensä aina, että aurinko paistoi. Nyt voisin puhua totta.

Soitin hänelle lankapuhelimeen. Kuulin miten se soi, ajattelin että hän vastaisi pian, signaalit kulkivat Turusta Uuteenkaarlepyyhyn, minulta hänelle, ja hänellä oli vihreä puhelin salin pöydällä, ja hän nostaisi kuulokkeen ihan kohta. Muistin miltä hän yleensä kuulosti vastatessaan, hänen äänensä oli avoin ja iloinen, aivan sama kuka soitti, hän oli aina valmis puhumaan, ja ihmettelin miksi hän oli ottanut kuvan kuolinilmoituksesta, mutta kun hän vastasi, en voinutkaan kysyä sitä vaan aloitin sen sijaan kysymällä: Onko sinulla kaikki hyvin?

Kysymys oli aiheellinen. Äiti oli kahdeksankymmentäseitsemänvuotias. Äiti nauroi. Mikäs minulla nyt olisi, hän kysyi.

Hän sanoi alkaneensa odottaa ensimmäisiä yöpakkasia, nyt oli syyskuu. Niin, sanoin. Hän sanoi että syyskuu oli kuukausista se, jolloin hän ikävöi isää eniten. Hän sanoi että isä oli ollut aina rauhallisempi syksyn koittaessa, keskittynyt omenoihin ja marjoihin ja runkoruusuihin, jotka piti suojata talveksi. Puuhaileminen oli tuonut rauhan joka oli tarpeen talvella, kun isällä oli taas aikaa istuutua piirustuspöytänsä ääreen ja suunnitella puutarhoja seuraavaksi kevääksi.

13

L au dat u r

Isä on ollut poissa jo niin pitkään, äiti sanoi. Niin, sanoin.

En halunnut lopettaa puhelua, äidin ääntä oli helppo kuunnella. Hän kertoi nurmikosta joka lopettaisi pian kasvunsa ja alkaisi valmistautua talveen. Hän kertoi, että siskon kissa oli menossa tyräleikkaukseen. Hän kertoi yhdestä ruotsalaisesta viikkolehdestä jonka tilauksen oli vihdoin lopettanut, ja kaikki nämä hän sai kuulostamaan elämän väistämättä mukanaan tuomilta tosiasioilta, samaan tapaan kuin jos kääntäisi esiin korttipakan jokaisen kortin, yhden kerrallaan, ja odottaisi jotain tiettyä korttia ja tajuaisi, että sen oli pakko tulla ennemmin tai myöhemmin, ettei muita vaihtoehtoja ollut paitsi jos pakka oli vajaa.

Me juttelimme puolisen tuntia, ehkä pidempäänkin. Sitten äiti halusi lopettaa. Tv:stä oli alkamassa elokuva, jonka hän halusi katsoa.

Kuka on kuollut, kysyin. Äiti vaikeni. Kysymys kuulosti tietenkin täysin väärältä. Mutta minun oli pakko esittää se. Äiti selvitti kurkkuaan.

Kroon, hän sanoi. Kumpi, kysyin. Vaimo, äiti sanoi ja oli sen jälkeen hiljaa. En sanonut mitään. Ajattelin että hän jatkaisi, ja sitten hän sanoi nimen. Ragnheidur, äiti sanoi. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin äidin puhuvan toisesta naisesta nimellä.

Ragnheidur oli nimi, jota kumpikaan ei ollut lausunut ääneen, ei isä eikä äiti.

Oletko menossa hautajaisiin, kysyin. Äiti haukotteli. Ne pidettiin jo, hän sanoi.

Minne hänet haudattiin, kysyin. En itse asiassa tiedä, äiti sanoi. Aiotko mennä tanssimaan hänen haudalleen, kysyin. Äiti ei sanonut mitään.

En aikonut muistuttaa häntä, että juuri niin hän oli sanonut; että hän tanssisi hitaasti ”sen ämmän” haudalla. Tämä tapahtui elokuussa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan.

14

Kaksi

Olin kaksikymmentäviisivuotias, ja isäni oli yhä puutarhuri.

Yhtenä elokuisena päivänä läksin bussilla pohjoiseen päin Vaasasta, kaupungista jossa olin ollut suorittamassa siviilipalvelusta. Elämässäni oli tietynlainen välivaihe, muuttaisin syksyllä Turkuun ja aloittaisin työt toimittajana. Morsiameni oli matkustanut Färsaarille perkaamaan kaloja. Siskoni työskenteli lentoemäntänä ja asui Las Palmasissa. Olin hyvin yksinäinen.

Bussissa matkalla Uuteenkaarlepyyhyn naurahtelin itsekseni.

Minusta oli mahtava idea mennä viikoksi äidin ja isän luokse.

Olin aina pitänyt heitä rauhallisina ihmisinä, jotka huolehtivat omista asioistaan eivätkä puuttuneet muiden tekemisiin. Ajattelin miten isä ja äiti tapasivat puuhailla ja ahkeroida yhdessä, heidän välillään olevaa mutkatonta lämpöä. He saattoivat kääntää perunamaata seisten rinta rinnan ja sitten, multapaakkujen lomassa, pitää tauon, pudottaa talikot käsistään ja halata toisiaan nopeasti mutta lujasti ennen kuin kumartuivat taas ja tarttuivat työhön joka heitä odotti. He saattoivat istua kylki kyljessä kasvihuoneessa lavojen ääressä koulimassa kasveja, silloin tällöin vilkaista toisiaan ja koskettaa hymyillen kämmentä tai olkapäätä vinon lasikaton läpi paistavan auringon valossa. Heidän touhunsa näytti mielestäni hölmöltä, mutta olin jo varhain ymmärtänyt että se oli heidän tapansa kommunikoida sanattomasti.

15

L au dat u r

Sellaista kahden ihmisen yhteiselo joskus oli, päivästä toiseen, ja tietyllä tapaa sitä saattoi kutsua luonnolliseksi.

Isä oli minua vastassa bussiasemalla torin kupeessa, ja hänen kasvonsa säteilivät ilosta, kun hän näki minut. Olin ainoa joka jäi kyydistä Uudessakaarlepyyssä, ja kuljettaja mainitsi asiasta nostettuaan kaikki laatikkoni jalkakäytävälle. Tänne ei kovin moni tule, hän totesi. En sanonut mitään, mutta olisin voinut kertoa hänelle, etten minäkään aikonut viipyä pitkään. Juuri kun olin aikeissa avata suuni, hän kääntyi ja nousi takaisin bussiin, moottori jyrähti ja bussi lähti jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.

Siinä vaiheessa isä oli tullut luokseni, ja jostain syystä hän ojensi kätensä. Oli epäselvää aikoiko hän kätellä minua vai ajatteliko hän että ojentaisin hänelle kangaskassin, jota kannoin olallani, mutta lopputulema oli se että me kättelimme ja sen jälkeen me halasimme. Hänellä oli päässään lippalakki, kuten yleensäkin, hän rakasti kaikenlaisia lippalakkeja, ja se joka hänellä silloin oli näytti vuosikymmenten takaiselta sotamuistolta, asusteelta joka oli kuulunut vähintään kapteenin arvoiseen univormuun, ja mietin mistä hän oli mahtanut löytää sen mutta en kysynyt mitään.

Isä harjoitti jonkin sortin kaupankäyntiä, vaihtoi ja myi kelloja ja hopeisia aterimia ja kultakoruja, mutta ei varastanut koskaan, niin hän oli minulle painokkaasti vakuuttanut. Usein hänen käsiinsä päätyi vaihtokaupoissa mitä kummallisimpia asioita, ja muistin että hän oli vuosien varrella tuonut kotiin asuntovaunun, kaksi itse rakennettua moottorikelkkaa, Zündappin jostain vuodelta kirves ja hakku sekä vuohipukin, ties mistä syystä – se tuotiin meille puulaatikossa jonka seiniin oli tehty ilma-aukkoja. Pukki oli yrittänyt puskea itseään ulos laatikosta mutta ei päässyt koskaan niin pitkälle, ei ainakaan meidän pihallamme. Äiti sanoi, ettei voinut sietää vuohipukkeja eikä uuhia eikä muitakaan tyhmiä elukoita. Isä kohautti hartioitaan. Sitten

16

Kaksi

hän soitti puhelun, ja joku mies kävi hakemassa vuohipukin pakettiautollaan. Miehellä oli pitkä valkoinen takki, ja ajattelin että ihan kuin eläin vietäisiin pois ambulanssilla. Äiti ja isä ja valkotakkinen mies kantoivat yhdessä laatikon autoon. Sen jälkeen isän kaupankäynti-into laantui vähäksi aikaa. Hän keskittyi omeniinsa, suunnitteli puutarhoja, osti ruskeita matkalaukkuja ja keitteli avotulella soppaa vihreistä tomaateista. Joskus hänkin saattoi pysähtyä ja heretä vouhottamasta.

Nyt oot sitte palvelukses suarittanu, isä sanoi, ja ehkä se kuulosti hänen mielestään juhlavalta, sillä hän oli vanha rintamamies, eikä hän ollut koskaan sanonut pahaa sanaa siitä että kieltäydyin menemästä armeijaan, olisi kenties itse toiminut samoin jos se vain olisi ollut mahdollista.

Täälä on satanu melekeen koko suven, isä sanoi. Mutta nyt on vihiroon kuivaa ja kuumaa.

Hänellä ei ollut tapana jutella säästä; ellei hänellä ollut mitään sanottavaa, hän oli hiljaa. Me istuimme hänen autossaan, valkoisessa Taunuksessa. Aiemmin hän oli pitänyt autosta, sanonut että se saattaisi olla hänen viimeisensä, mutta jo ennen kuin me olimme päässeet torilta mihinkään, hän sanoi harkitsevansa autonvaihtoa, hän oli kyllästynyt vanhoihin temppuileviin Fordeihin. Perä oli talvikeleillä ihan liian kevyt, niin että takaluukkuun piti panna sadan kilon hiekkasäkki jotta ajoneuvo pysyisi tiellä mutkissa, ja sen sanoessaan isä väänteli rattia edestakaisin kuin rallikuskia leikkivä pikkupoika. Ehkä hänestä olisi voinut tulla rallikuski, tai tangolaulaja, tai muotokuvamaalari. Elämä oli tehnyt hänestä sotilaan ja sen jälkeen puutarhurin, ja nyt hän oli vanha ja ajoi kuin vanha mies, lysyssä kuskinpenkillä kyhmyiset kädet rattia puristaen, ja hänen lakkinsa oli vinossa mutta parta oli ajettu huolellisesti ja hampaat olivat yhä vaaleat, kun hän hymyili. Ainahan sinulla on ollut Ford, sanoin.

17

L au dat u r

Hän kyseli uudesta työpaikastani. Me ajoimme sillan yli. Joen vesi oli korkealla. Johtui varmaan runsaista sateista. Olin kuunnellut sadetta iltaisin, kun olin istunut huoneessani Vaasassa ja kirjoittanut runoja. Se huone oli nyt jätetty taakse lopullisesti, eikä minulle tulisi sitä ikävä. Se työpaikka, isä sanoi. Niin, sanoin, se on Turussa, alkaa parin viikon päästä. Sadonkorjuu jää sitten väliin tällä kertaa, isä sanoi. Niin, sanoin.

Valkeat kuulaat kypsyivät elokuun lopussa, ja äiti ja isä toivoivat usein apua niiden poimimiseen. Se oli muodostunut heille ikään kuin rituaaliksi, että poika keräsi ja pyyhki hedelmät ja asetteli ne siististi puulaatikoihin, jotka vietnamilaiset sitten hakivat myydäkseen hedelmät torilla kojuissaan, joissa myytiin lisäksi vihanneksia ja friteerattua kalaa. Se, että he näkivät oman poikansa työnteossa, kenties todisti heille että he olivat tehneet oikeita valintoja elämässään eivätkä olleet panostaneet epäonnistumisiin tai lakien rikkomiseen. Isä ajoi vanhalla Taunuksellaan, ja hän teki sen rakkaudella; kun vaihde ei mennyt heti silmään vaan vaihdelaatikko rutisi ilkeästi, hän sanoi ”antheksi”, joka oli yksi niitä harvoja sanoja mitä olin koskaan kuullut hänen sanovan suomeksi. Todennäköisesti hän koki, ettei hänen niin tehdessään tarvinnut pyytää anteeksi oikeasti, mistään, koskaan.

Joessa on vesi korkealla, sanoin. Niin, isä sanoi, eikö.

Olin ajatellut sadetta, kun olin Vaasassa viimeistä viikkoa. Lapsena olin aina inhonnut sadetta, mutta tajusin yhtäkkiä, etten inhonnut sitä enää. Kirjoitin runon siitä kuinka vettä tuli kaatamalla ja kuinka päästin sateen huoneeseeni, annoin sen kastella seinät ja huuhtoa pölyn kurkustani, pyyhkäistä minut alas sängyltä missä makasin vaatteet päällä, valmiina evakuointiin, koska tiesin että oli vain ajan kysymys milloin sota alkaisi taas; ehkei se ollut koskaan loppunutkaan, ehkä se oli elänyt kaikessa siinä mitä kotiin palanneet rintamamiehet tekivät neljäkymmentä-

18

Kaksi

luvun pimeyden jälkeisinä vuosikymmeninä, siinä mitä he tekivät manatakseen pimeyden pois ja jatkaakseen elämäänsä, sillä kenties totuus oli, ettei pimeys väistynytkään vaan levisi eteenpäin heidän poikiinsa ja tyttäriinsä, kaikkiin meihin jotka olimme päässeet paljon helpommalla, ja oli pimeää ja oli elokuu ja minä makasin sängyllä täysissä pukeissa, kengät lattialla, laatikot pakattuina ja laukku täynnä kirjeitä ja kortteja joita morsiameni oli lähettänyt minulle Turusta ja Reykjavikista ja Gdanskista ja monista muista paikoista. Sade vie minut pois täältä, ajattelin, ja olin nuori ja saatoin pohtia sellaisia ajatuksia, ympäripyöreyksiä jotka alkaisivat ajan mittaan kuulostaa naurettavilta tai vähintäänkin naiiveilta tavalla, joka kaikesta huolimatta mahdollistaisi sen että voisin myöhemmin myöntää suhtautuneeni joskus toivorikkaasti elämään, joka odotti edessäni loputtomana ja täynnä mahdollisuuksia.

Ja isä ajoi autoaan. Hän oli tuonut kotiin sellaisia malleja kuin Cortina ja Capri ja Taunus, ja olin tulkinnut sen osaksi hänen persoonaansa; isällä olisi aina Ford.

Tämä on sitten sinun viimeinen Fordisi, sanoin. Isä virnisti ja hidasti vauhtia, olimme melkein perillä. Hän vaihtoi pienemmälle ja jurrutti ykkösellä mäkeä ylös. Näin narulla liehuvat valkoiset lakanat, näin kissan joka nukkui kiviröykkiössä pihan pohjoispuolella. Äitiä en nähnyt. Ehkä hän on kokkaamassa jotain, ajattelin. Hän on varmaan keittiössä.

Isä oli alkanut puhua, kenties vastaukseksi minulle, koska kuulin hänen luettelevan japanilaiselta kalskahtavia automerkkejä.

Vai mitä soot miältä, hän sanoi. Mitä, sanoin.

Mazda, ehkä, isä sanoi. Katsoin häntä. Näin hänen siniset silmänsä, hänen vinon hymynsä. Kohautin olkapäitäni. Ehkä, sanoin.

Hän ajoi Taunuksen pihaan ja pysäköi sen niin että nokka

19

L au dat u r

oli ruusupuskissa, kuten yleensäkin, tönäisi oven auki ja nousi autosta ikään kuin kovalla kiireellä mutta ei siten kuin aikuiset tapaavat nousta, pikemminkin hän näytti nuorukaiselta, aivan kuin hänen kehossaan olisi yhä ollut keskenkasvuisuuteen kuuluvaa levottomuutta, rauhatonta, hallitsematonta. Hän lähti kävelemään kohti pyykkinarulla riippuvia lakanoita, ja hetken ajattelin että hän aikoi viedä pyykit sisään, mutta hän kulkikin suoraan niiden läpi, aivan kuin lakanat olisivat olleet esirippu.

Nousin autosta, ja silloin huomasin äidin. Hän istui katolla ja näytti tähyävän pohjoiseen päin.

En ollut koskaan aiemmin nähnyt äitiä katolla. Hän istui siellä hajareisin, katonharjalla, auringon alla. Hän oli pukeutunut mustiin, ja jokin näyssä sai minut ajattelemaan että hän oli ihminen, jonka oli ollut pakko kiivetä ylös pelastautuakseen; hän istui tyynen rauhallisena, aivan kuin olisi nauttinut auringonpaisteesta yrittäessään etsiä jotain katseellaan. Samaan aikaan vaikutti siltä kuin hän olisi kerännyt voimia vältyttyään joltain hyvin konkreettiselta vaaralta: tulipalolta tai yhtäkkiseltä tulvalta, tilanteelta joka pakotti hänet hakeutumaan ylöspäin, pakoon sitä mikä uhkasi hänen henkeään. Hei, äiree, sanoin mutta ihan liian hiljaa, se oli oikeastaan pelkkä toteamus, en ollut varma kuuliko hän.

Avasin Taunuksen takaluukun; tavaratila oli täynnä minun mustia laatikoitani. Ajattelin että voisin jättää ne taivasalle, kun oli niin lämmin ja kuiva sääkin. Jatkaisin kuitenkin matkaa jo viikon päästä.

Laatikoissa oli LP-levyjä aakkosjärjestyksessä, ruotsalaista ja amerikkalaista runoutta, nahkainen niittivyö, jääkiekkomaalivahdin kasvosuojus, koiranremmi ja kaikki morsiameni lähettämät kirjeet ja postikortit. En ollut pakannut mukaan kovin paljon vaatteita, suurin osa mahtui kahteen muovikassiin jotka oli sullottu takaluukun perälle, laatikkojen ja kaiken muun alle, ja

20

Kaksi

huomasin että isällä oli takaluukussa joitakin työkaluja: kuokka, sekatöörit ja pensassakset. Ne lojuivat siellä sivuun työnnettyinä, ikään kuin rekvisiittana jota kukaan ei käyttänyt mutta jota silti tarvittiin, ellei muuten niin näön vuoksi.

Moottorisaha käynnistyi. Isä se jotain puuhaili, metsikössä lakanoiden takana. Hänellä oli tapana sahata siellä polttopuut, joilla talo lämmitettiin talvisaikaan. Isä ulvotti sahaa. Hän ei ollut koskaan käyttänyt kuulosuojaimia. Kohta hänestä tulee kuuro, ajattelin.

Ehkä hän halusi kuuroutua. Ajattelin että äiti ja isä olivat liian vanhoja oppimaan viittomakieltä. Ajattelin että he voisivat ruveta kirjoittelemaan lappuja toisilleen.

En missään vaiheessa huomannut että äiti oli laskeutunut katolta, mutta kun käännyin, hän seisoi takanani, melkein kiinni minussa. Hän katsoi minua suoraan silmiin, hänen katseensa oli tumma, tuntui kuin olisin tuijottanut hänen sielunsa syvyyksiin, pimeyteen jota siellä ei olisi pitänyt olla, aivan kuin olisin katsonut taivaalle ja etsinyt katseellani tähteä joka oli aina ollut siellä mutta joutunut ymmärtämään, että sen paikka oli tyhjä; oivallus joka saattoi kasvaa puhtaaksi epätoivoksi. Sitten äiti räpäytti silmiään. Hän halasi minua, ja sen jälkeen hän alkoi nostella tavaroita autosta. Minä autoin. Hän ei sanonut mitään. Minä en sanonut mitään. Moottorisahan metelissä ei voinut puhua. Äiti otti syliinsä yhden laatikon, kantoi sen sisään.

Moottorisaha vaikeni ja isä astui esiin lakanoiden välistä. Hän otti lakin päästään, pyyhkäisi kämmenselällä otsaansa. Hän tuli luokseni auton viereen, nojasi autoon, huokaisi ja sanoi että yrittäisi myydä sen nyt, mahdollisimman pian, ihan varmasti löytyisi joku joka haluaisi ostaa alkuperäiskunnossa olevan Taunuksen.

Ja vielä valkoisen, sitä paitsi, hän sanoi, mutta en oikein käsittänyt mitä merkitystä värillä voisi olla kokonaisuuden kannalta.

21

L au dat u r

Isä ei ollut ikinä ymmärtänyt kovin paljon autojen päälle.

Olin kerran nähnyt hänen vaihtavan renkaat, ja siihen meni koko päivä. Hän näytti mieheltä jonka kannattaisi pitää näppinsä irti autoista. Jos hän joskus joutui avaamaan konepellin, hän vain seisoi sen vieressä silmät kiinni aivan kuin olisi pelännyt mitä sen alta paljastuisi. Hänen kätensä eivät saaneet kunnollista otetta jakoavaimesta tai ruuvimeisselistä tai pihdeistä, ja silloin kun hän onnistui irrottamaan moottorista jonkin osan, hän ei tiennyt miten se pantiin takaisin. Hänen oli soitettava korjaamolle, mikä luultavasti tuntui hänen mielestään nöyryyttävältä, ja haalarimiehet saapuivat paikalle öljyisine käsineen ja katsoivat moottoria ja myhäilivät ja polttivat tupakkaa, ja sitten he tekivät käsillään jotain ja auto käynnistyi.

Kuka niitä japseja osaa korjata, kysyin, ja isä nosti kätensä pystyyn ikään kuin osoittaakseen, että oli ajatellut kaikkea. Kuka tahansa, hän sanoi. Vaikka sinä, ehkä, sanoin. Isä kohautti hartioitaan.

Isän olisi kannattanut mieluummin harrastaa mopoja. Olin pitkään ajatellut että isä näytti mopoilijalta, tyypiltä joka mennä päristeli käsivaihteisella menopelillään lentäjänlakki päässä, aurinkolasit silmillä, paperossi suupielessä. Mopon tekniikassa ei ollut mitään pelottavaa, ja vauhti oli niin hiljainen, että ajaessa saattoi tupakoida. Mutta mopoilijat olivat usein hämärämiehiä, viinanpolttajia tai salametsästäjiä jotka pyydystivät saukkoja Svarvin ja Murjasin takana olevista rämeiköistä.

Isä ei ollut sellainen.

22