Kuolonkielot lukunayte

Kuolonkielot

Karin Erlandsson

Kuolonkielot Suomentanut Taija M책rd

Helsinki

Karin Erlandsson: Minkkitarha 2014

© Karin Erlandsson ja Kustantamo S&S 2016 Ruotsinkielinen alkuteos Missdåd Kansi: Sanna Mander Taitto: Emma Strömberg i s b n 978-951-52-3776-7 Painopaikka: Bookwell Oy, Porvoo 2016

Is채lleni,

joka huolehti siit채, ett채 opin tuntemaan

Jane Marplen, Martin Beckin ja Kurt Wallanderin, ja 채idilleni,

joka kantoi kirjat kotiin.

1.

Tee oli juotu ja Brahms vaihtunut Chopiniin, kun Lea kuuli auton äänen. Se oli korkea ja kimeä kuin heinäsirkan siritys. Auto ajoi ohi niin nopeasti, ettei hän ehtinyt tarttua kiikariin.

Auto oli sininen. Tai musta. Se oli mennyt aivan Lean ikkunan alta mutta kiiti jo puistotietä pitkin, niin ettei hän ehtinyt erottaa kuin perän.

Lea asui torin laidalla digikellon alla. Sen punaiset numerot sävyttivät keittiönikkunan pelargonit hennon vaaleanpunaisiksi. Joskus öisin hän oli kuulevinaan yläpuolelta tikitystä.

Auton tullessa Lea oli juuri levittänyt jaloilleen voiteen, jota uusi lääkäri oli määrännyt. Se oli paksua ja tuntui iholla viileältä. Hän lepuutti jalkojaan vastapäisellä tuolilla toivoen, ettei voide tahraisi päällistä.

Oli aikainen perjantaiaamu, juhannusaatto.

Viikonloppuiltoina hänellä riitti katseltavaa. Traktorit saapuivat torille ja pysäköivät sen pitkälle laidalle. Autot taas pysäköivät niiden eteen, ja seuraavaksi ilmestyivät tytöt. Kun he naputtivat ikkunaan, pojat veivasivat ikkunan auki ja ajeluttivat muutamaa heistä kirkon ympäri.

Tori ei ollut kaunis. Se oli pelkkä asfaltoitu aukio, joka oli syntynyt purkukaudella. Helteisinä kesäpäivinä Lea saattoi erottaa kuuman ilman nousevan siitä väreillen, ja talvisaikaan

7

tuuli puhalsi suoraan hänen ikkunaansa ja pakotti torilla kulkijat kumaraan.

Kioski oli päällystetty punaisella aaltopellillä. Iltapäivisin koululaiset jonottivat sen edessä irtokarkkeja, ja illallisaikaan poikamiehet saapuivat hampurilaisen ostoon. Kun tuuli kävi sopivasta suunnasta avonaiseen ikkunaan, hän tunsi paisto­ öljyn hajun.

Kioskin takana oli ala-asteen koulu, keltainen linnamaisen valtava rakennus, jossa oli torni ja punainen katto. Bussiasema koulua vastapäätä oli maalattu yhtä haaleankeltaisella sävyllä, aivan kuin ei olisi oikein haluttu ottaa kantaa.

Postinkantaja aloitti työt viideltä, ja siihen mennessä tori oli tyhjentynyt.

Lea lämmitti teevettä.

Torstain lehden mukana tullut viikonloppuristikko oli melkein tehty. Häneltä puuttui enää seitsenkirjaiminen »raamatun henkilö» ja nelikirjaiminen »musta kuin yö». Kyllä hän ratkaisun keksisi, kun vain olisi vähän aikaa miettimättä.

Lea piti silmiä kiinni teeveden lämmetessä, unen puute kaihersi luomia. Hän sirotteli käytetyn teepussin kukkaruukkuun ja nojasi juodessaan kyynärpäillä keittiönpöytään.

Torin poikki kulki kissa, varmaan kirjakauppiaan. Chopin oli hyvää yömusiikkia. Lea hyräili mukana.

Silloin auto tuli. Ääni leikkasi ilmaa. Hän ei voinut olla ainoa joka sen kuuli, taatusti naapuritkin olivat heränneet. Lea nojautui eteenpäin ja katsoi auton perään. Ehkä sitä ajoi joku turisti, hehän tapasivat käyttäytyä miten sattuu. Mutta mihin turisteilla olisi kiire keskellä yötä?

Vai mahtoiko joku olla menossa synnytyslaitokselle?

8

Hän pudisteli päätään. Tähän aikaan vuorokaudesta oli aivan turhaa ajaa noin kovaa.

Musiikki hiljeni, ja radiosta alkoi kuulua vaimeaa kohinaa.

Lea napsautti sen kiinni ja ojenteli jalkojaan. Hän sai yleensä nukuttua pari tuntia aamulla, kivun hieman hellitettyä. Voide oli imeytynyt ihoon, joten Lea veti yöpaidan pohkeiden lämmikkeeksi.

Ajatus autosta ei jättänyt häntä rauhaan. Olisi pitänyt tarttua kiikariin heti, kun ääni alkoi kuulua.

Mahtoiko hän olla ainoa, joka tiesi autosta? Pitäisikö hänen ilmoittaa siitä jonnekin? Kaupunki oli niin pieni, että varmasti joku tietäisi, mihin se oikein liittyi.

9

2.

Gunnar pani silmät kiinni ja sukelsi. Se oli ainoa tapa mennä veteen.

– Onko se kylmää?

Inger seisoi hievahtamatta laiturilla ja piteli tiukasti kiinni pyyhkeestä, joka töin tuskin ylsi vartalon ympäri.

– Senkun tulet vain.

Gunnar ei kääntynyt vaan ui suoraan kivelle seitsemällä vedolla. Sen verran siihen meni joka aamu. Seitsemän vetoa kivelle, seitsemän vetoa takaisin laiturille aina siihen asti, kunnes vesi syyskuussa kylmeni.

Kun hän kääntyi, Inger ei vieläkään ollut laskeutunut uimaportaille.

– Se on liian kylmää, hän sanoi. – Olkoon, ehkä sitten huomenna.

– Minä taidan uida vielä vähän, Gunnar totesi. – Onhan nyt sentään juhannus.

– Minä menen sisälle lämmittelemään, Inger sanoi.

Kuten kaikki kaupunkilaiset, hekin muuttivat koulujen loputtua kesämökille – tai huvilalle. Lapset olivat jo isoja ja kävivät kesätöissä. Nämä olivat jääneet omakotitaloon ja sanoneet leikkaavansa nurmikon ja kastelevansa kukat.

– Sen kun näkisi, Gunnar sanoi vanhimman pojan luvattua.

– Pitääkö sinun aina olla niin ilkeä? Inger kysyi.

10

Gunnar kohautti olkaansa ja kantoi vain edelleen terassikalusteita ulos. Hän tiesi, miten siinä kävisi.

Ingerin vanhemmat olivat rakentaneet huvilan Toisvedentien varrelle aivan yleisen uimarannan lähelle. Inger oli perinyt huvilan 15 vuotta sitten. Nyt elettiin vuotta 1992, eikä huvilaa ollut maalattu uudelleen sitten appiukon aikojen.

Gunnaria puistatti, kun hän ajatteli kuistin kaidetta, joka kaipasi korjausta, ja lautavuorausta, joka kerta kaikkiaan pitäisi vaihtaa.

Hän kääntyi ja ui seitsemällä vedolla takaisin. Inger oli ehtinyt mennä sisälle, joten Gunnar oli yksin. Näin aikaisin aamulla ei uimarannalta kuulunut ääniä.

Huvilan edessä oli iso nurmikko, joka vietti järvelle. Koska pohja oli mutainen ja pehmeä, Gunnar meni veteen mieluiten laiturilta, niin ettei jalka osunut ollenkaan pohjaan. Hän kapusi portaat ylös ja jäi seisomaan keskelle laituria. Toisin kuin Ingerillä, hänellä ei ollut uimapukua eikä pyyhettä. Vesi tipahteli vartalolta laiturille, kun hän sipaisi kämmenellä jalkojaan ja käsivarsiaan. Vedestä jäi joka uimareissun jälkeen iholle pieniä ruskeita hitusia. Heillä oli ollut puhetta ulkosuihkusta, mutta sitä ei vain ollut koskaan saatu aikaiseksi.

Kun hän käveli ylös mökkiä kohti, kaislat kiertyivät pohkeiden ympäri ja lyhyt ruoho pisteli jalkapohjia.

– Kuivasitko itsesi? Inger hihkaisi keittiöstä heti hänen astuttuaan sisälle.

– Riittävän hyvin, hän vastasi ja kiskaisi päälleen kalsarit ja paidan, jotka oli jättänyt eteisen lattialle.

Inger astui keittiöstä kädessään kahvikuppi ja kaksi limppuvoileipää.

– Unohdin ostaa ruisleivän, hän sanoi Gunnaria katsomatta.

11

– Sitten syön töissä.

Eräänä lapsuuden jouluna Gunnarin äiti oli leiponut niin monta joululimppua, että he olivat syöneet niitä vielä loppiaisenakin. Heillä ei ollut varaa heittää mitään hukkaan, joten viimeisinä päivinä Gunnarin piti rapsia reunoilta homeet pois.

– Menetkö tänään töihin?

– Niinhän minä sanoin.

Inger käänsi sanomalehden sivua. Se oli niin iso, ettei Gunnar nähnyt hänen ilmettään.

– Milloin tulet kotiin?

– En tiedä.

Gunnar meni keittiöön kaatamaan itselleen kupin kahvia.

Se oli haaleaa, joten hän siemaisi kaiken kerralla. Hän veteli laatikoita umpimähkään auki, niin että aterimet rämisivät, ja paukautti sitten laatikot kiinni. Inger ei edelleenkään nostanut katsettaan.

Kun Gunnar avasi roskakaapin oven, biojätepussista leyhähti eilisen kalaruoan lemu. Hän sulki oven äkkiä ja siirtyi ikkunan ääreen. Talon edessä kasvoi ruusunmarjapensas, ja hänen piti kurkotella nähdäkseen pyöräilijät.

– Nyt he tulevat, hän sanoi ääneen.

– Ketkä?

– Kesävieraat. Näyttävät jotenkin heiveröisiltä tänä vuonna.

Inger nykäisi lehden äkisti alas.

– Unohdin kokonaan kertoa, että olemme tänä iltana vain kahdestaan.

– Miten niin?

– Jostain matkasta oli kyse, en muista ihan tarkkaan. Jokin konferenssi, juu niin se oli.

– Konferenssi?

12

– Niin hän sanoi.

Gunnar haraisi tukkaansa. Se oli kuivunut, joten hän otti kamman vakiopaikalta ikkunalaudalta. Hän sukaisi muutaman kerran voimakkaasti taaksepäin, ennen kuin palasi keittiöön tarkastamaan kaapinovia. Hän oli muistanut panna ne kiinni.

– Minä menen nyt, hän sanoi.

Hän napautti rystysillä lehden takaosaa, niin että Inger katsoi häntä.

– Mikä sinulla oikein on?

– Ei mikään, Gunnar vastasi ja kääntyi. – Ajattelin vain, että keksitäänkö illaksi sitten jotain muuta?

– Niin kuin mitä?

Gunnar ei vastannut vaan meni eteiseen ja pisti sandaalit jalkaan.

Inger katosi taas sanomalehden taakse, ja Gunnar paiskasi oven kiinni mahdollisimman kovaa. Pyörä oli nojallaan halkovajaa vasten. Polttopuut olivat nekin yksi asia, joka pitäisi hoitaa.

– Ingerhän voisi hakata halot, Gunnar totesi polkiessaan pitkin savitietä. Hän nauroi ajatukselle ääneen. Sepäs vasta olisi, Inger kun ei jaksaisi edes viedä kirvestä olalle.

Urheilukentällä joku kiersi juoksurataa, mutta vasta kun Gunnar kääntyi kirkon viereiselle isolle sillalle, alkoi vastaan tulla autoja. Kirkko heijastui jokeen, ja suihkulähde voimalaitoksen edessä syöksi vettä kolmesta suuttimesta samaan suuntaan.

Gunnar polki ohi pankin ja torin, ylitti sivuilleen vilkuilematta puistokadun molemmat kaistat ja pysäköi pyörän poikittain jalkakäytävälle. Hän oli perillä.

13

3.

Sara astahti lähemmäs peiliä. Maskara ei ollut asettunut niin kuin piti, vaan ripset harottivat vasemman silmän alapuolella kuin hämähäkin koivet.

Edellisenä iltana oli mennyt myöhään. Robert oli tarvinnut hevosten kanssa apua, joten Sara oli jäänyt, vaikka olisi tarvinnut unta.

– Muuttaisit minun luokseni, kun kerran muutit tännekin, Robert sanoi, kun Sara vasta pitkälle puolenyön jälkeen nousi pyörän selkään ajaakseen asunnolleen.

– Haluan jotain omaa.

He olivat tavanneet Saran ollessa pääkaupungin lehdessä harjoittelijana. Hän oli haastatellut Robertia hevosmessuilla, ja tämä oli pyytänyt häntä oluelle. Se oli ollut viime syksynä.

Oikeastaan hän ei olisi halunnut lähteä Helsingistä, mutta kun Robertin kotikaupungissa avautui työpaikka, hän muutti. Hän tarvitsi työkokemusta.

– Muutatko sinä minun vai työn takia? Robert kysyi hänen kerrottuaan asiasta.

– Mitäpä arvelet? Sara esitti vastakysymyksen ja hymyili kätkeäkseen sen, ettei itsekään tiennyt.

– Hyvä saada apua hevosten kanssa, Robert sanoi.

Sara pesi maskaran pois. Oli juhannusaatto, eikä kukaan välittäisi, ilmestyisikö hän uuteen työpaikkaansa meikattuna vai 14

ilman meikkiä. Hän ei tiennyt, olisiko viikonloppuna ketään muita töissäkään. Mitä näin pienessä kaupungissa edes tapahtui? Luultavasti hän laatisi koko kesän uimakouluraportteja ja ilmoituksia karanneista kissoista.

Ehkä hän ei jäisi tänne kovin pitkäksi aikaa. Kaupunki oli niin pieni, että kun seisoi keskustan toisessa päässä näki toiseen päähän saakka. Ja jos hän muuttaisi Robertin kanssa yhteen, lähteminen olisi vaikeampaa. Hän saattaisi vielä jonain päivänä löytää itsensä ompelemasta verhoja ja luomasta lantaa uutisten metsästämisen sijasta.

Robert ei ymmärtänyt hänen ammattiaan.

– Miksi käyt lehdessä töissä? Toimittajathan nyt kirjoittelevat kuitenkin ihan mitä tykkäävät.

– Eivät todellakaan.

– Kunpa tietäisit, mitä ne kirjoittivat löydettyään haasta ontuvan tamman.

Kun Sara oli tavannut hänet hevosmessuilla, hän oli ollut hauska. Hän puhui laulavalla murteella ja lyhkäisin ilmauksin, joita Sara ei ollut koskaan ennen kuullut.

– Mitä tarkoittaa schyyni?

– Schyni. Se lausutaan yhdellä Y:llä.

– Mitä se tarkoittaa?

– Paljon, niin sanotaan kun puhutaan hienosti.

Ihan kuin olisi haastatellut jotakuta vieraskielistä – Sarahan joutui kirjoittaessaan kääntämään. Hän ei voinut kieltäytyä, kun Robert pyysi häntä oluelle. Hän halusi kuulla lisää puhetta, joka kuulosti niin tarkalta ja kuitenkin hämärältä.

– Ja sinä olet gumilänning?

– Ai mikä?

– Me nimitetään teitä täällä asuvia siten. Gumilänningar.

15

– Onko nimi hyvä vai huono?

– Se on tapauskohtaista se.

Kun oluet oli juotu, Robert pyysi häneltä puhelinnumeroa.

– Sinun pitäisi tulla joskus käymään. Näkisit maata vähän muualtakin kuin näiltä nurkilta, Robert sanoi ja huitaisi käsivarrella kaaren, joka sulki sisäänsä sekä baarin että ulkona kulkevan Mannerheimintien.

Hän soitti Saralle kotiin päästyään, ja Sara kirjoitti hänelle kirjeen.

– En ole mikään kynäniekka, Robert sanoi kiitettyään puhelimessa ensimmäisestä kirjeestä.

– Ei se haittaa.

– Mutta minä soittelen.

– Hyvä on, Sara vastasi ja kirjoitteli edelleen.

Lopulta Robert nousi junaan ja tuli käymään. Sara esitteli hänelle Linnanmäen, ja he ajoivat raitiovaunulla, mitä Robert ei ollut koskaan ennen tehnyt.

Hän suuteli Saraa ensimmäistä kertaa raitiovaunussa.

– Tämä on niin inspiroivaa, Robert sanoi.

Nyt Sara asui hänen kotikaupungissaan tajuamatta oikein itsekään, miten niin oli päässyt käymään.

Sara avasi ulko-oven ja astui kadulle. Ovi pidettiin lukittuna, vaikka mitään rikollista ei ollut tapahtunut sen koommin, kun Robertin kaveri oli jäänyt kiinni rattijuopumuksesta ajettuaan… mikä sen nimi nyt olikaan, rehutrukilla.

Robert nauroi juttua kertoessaan, niin että olut pärskähteli suusta.

– Ingmar oli trimmannut trukkia, kuten kaikki muutkin, mutta unohtanut kehveli hitsata taakse ylimääräiset palkit. Koko paska meni nurin puistokadulla, ihan poliisiaseman nurkilla.

16

– Ohhoh.

– Voi saatana, että siitä nousi elämä. Ingmar on ainoa maailmassa, joka on jäänyt kiinni rattijuopumuksesta rehutrukilla.

Sara nauroi.

– Sellaisesta teidän pitäisi kirjoitella, maailmanennätyksistä.

Eikä ahdistella kunniallista työväkeä.

Sara katsahti taivaalle, kohta alkaisi sataa. Hän kietoi takin tiukemmin ympärilleen, kääntyi kulmalla ja käveli puistokadulle.

Koivut kasvoivat suorissa riveissä ajoratojen välisellä nurmikaistaleella. Niiden lomaan oli sijoitettu penkkejä, ehkä hän istuisi siellä Robertin kanssa kesällä syömässä jäätelöä. Kadun toisella puolella mies talutti koiraa, hän katsoi Saraa eikä kääntänyt katsettaan, ennen kuin Sara oli mennyt ohitse.

Sara käveli kioskin, tätimäisiä vaatteita myyvän kaupan ja sähköliikkeen editse. Digikello torin toisella laidalla näytti vähän yli 12:ta. Hän lisäsi vauhtia, koska oli myöhässä, ja käännyttyään sähköliikkeen kulmalta hän seisoi lehtitalon edessä.

Siellä sijaitsi paikallisuutisten toimitus, johon kuului neljä toimittajaa ja yksi valokuvaaja. Muu henkilökunta toimi naapurikaupungissa. Ovessa oli lappu, jossa luki toimituksen aukioloaika: joka arkipäivä yhdeksästä kolmeen. Eikö viikonloppuisin tapahtunut mitään?

Sara huokaisi, veti oven auki ja astui sisään.

17

4.

Juuri ennen lounasta alkoi sataa.

– Kai me kuitenkin lähdetään? Sofia kysyi.

– Ilman muuta, Markus vastasi.

Sofia seisoi ikkunan edessä lyhyessä yöpaidassa. Markus erotti hänen pohkeessaan hyttysenpureman.

– Sinulla ei ole ollenkaan pikkuhousuja, Markus sanoi ja kuljetti kättään hänen selkärankaansa pitkin.

– He saattavat tulla millä hetkellä hyvänsä.

– Olen nopea, Markus mumisi vasten hänen poskeaan.

Sitten Markus kumartui eteenpäin, niin että parransänki raapi Sofiaa korvasta ja kaulasta. Hän hilasi ylös Sofian yöpaidan ja tarttui tätä juuri vyötäröltä, kun ovikello soi.

– Ei ehditty, Sofia sanoi. – He tulivat nyt.

Hän veti yöpaidan alas.

– Menisitkö avaamaan? hän kysyi ravistellessaan täkkiä, niin että pikkuhousut putosivat lattialle.

Markus vetäisi T-paidan päälle ja meni ovelle.

– Mikä ilma!

Sofia kuuli Jonaksen äänen makuuhuoneeseen.

– Juhannuksena sade pitäisi lailla kieltää.

Eva-Lotta puhui aina paljon.

– Ei ole olemassa huonoa säätä, ainoastaan huonoja vaatteita.

18

– No sitähän mekin, että lähdetään joka tapauksessa.

Sofia löysi collegehousut ja -puseron ja meni toisten luokse.

– Me nukuttiin tänä aamuna pitkään. Jos viitsisitte odottaa vartin?

– Mikäs siinä, Jonas vastasi ja istuutui sohvalle telkkarin ääreen. – Ei se niemi sieltä minnekään karkaa.

Parina viime vuonna he olivat viettäneet juhannusta yhdessä. Jonas ja Markus olivat olleet samalla luokalla lukiossa, Sofia ja Eva-Lotta tunsivat toisensa yläasteelta.

– Makkaraa, olutta, voita, juustoa ja vielä vähän makkaraa.

Sofia otti kaiken esiin ja pakkasi kylmälaukkuun.

– Onko teillä leipää mukana?

– Ottakaa te lisää, Eva-Lotta vastasi.

Niemi oli parin kilometrin päässä keskustasta. Kaupunkia ympäröivä saaristo oli täynnä pikku saaria ja matalaa vettä, mutta niemenkärjestä avautui näkymä ulapalle. Heillä oli tapana ottaa mukaan halkoja ja laittaa nuotio notkelmaan. Kalliot olivat sileitä ja pyöreitä ja muodostivat ympyrän, jonka keskelle jäi pehmeää hiekkaa. Notkelma oli niin syvä, että he saattoivat istua tuulensuojassa melkein säällä kuin säällä.

Reput ja viltit nostettiin Markuksen pick-upin lavalle. Sitten piti sulloutua tiiviisti, jotta he kaikki neljä mahtuivat etupenkille. Sofia joutui istumaan vaihdekeppi jalkojen välissä, ja siihen tartuttuaan Markus iski hänelle silmää.

Pian he pääsivät kääntymään hiekkatielle. Se oli pitkä ja suora mutta kuoppainen. Pientareilla kasvoi koiranputkea, lepänoksat riipivät pick-upin kattoa.

Auton soittimeen oli juuttunut vuosia sitten Vikingarnan kasetti. Vain yksi kappale soi yhä uudestaan, ja he lauloivat mukana: »Karin har provat sina nyköpta skor och ska på logdans och 19

livet är ett äventyr.» Sekin oli perinne.

Kun Markus pysäköi ojanpientareelle, kaikki nousivat autosta.

– Mikään ei tuoksu niin hyvältä kuin meri, Sofia sanoi ja hengitti syvään levän ja suolan hajua.

Kallioiden takana Toisveden suunnassa oli tiheää lepikkoa ja mutainen ranta, mutta siinä osassa, missä he pysyttelivät, kasvoi puita tuskin lainkaan. Vaikka osa kallioista oli äkkijyrkkiä, myös pehmeitä hiekkapohjaisia notkelmia löytyi. Ja juuri sellaiseen he tapasivat nuotion rakentaa.

– Minulla on nälkä, Jonas sanoi hypäten kallioiden väliselle tasanteelle.

– Nytkö jo?

– Käytetään ensin kuivat polttopuut, Markus sanoi ja avasi halkosäkin. – Kerätään sitten lisää sitä mukaa kuin tarvitaan.

– Sade taitaa ruveta hiipumaan, Eva-Lotta totesi osoittaen kirkastuvaa horisonttia.

– Minä vien oluet jäähtymään, Jonas sanoi.

Hän asteli rantaan, missä lepänoksat kurottuivat veden ylle. Hän solmi narulla pussin kahvat tiukasti kiinni, sitoi sen oksaan ja laski veteen. Laineet löivät rantaan, ja hän hyppäsi sivummalle, etteivät jalat olisi kastuneet. Hän kumartui kokeilemaan vettä. Se oli kylmää ja raikasta, ehkä he uisivat myöhemmin.

– Kuulkaas, se on juhannus nyt, Sofia hihkaisi siideripulloaan kohottaen.

– Skool sille!

20