Kissavieras lukunayte

Ta k a s h i H i r a i d e

Kissavieras 平出隆『猫の客』

S u o m e n ta n u t Raisa Porrasmaa

S&S Helsinki

S u o m e n ta ja k i i ttä ä k ä ä n n ö st yötä t u k e n e i ta J e n n y ja A n tt i W i h u r i n r a h astoa ja WSOY : n k i r ja l l i s u u s sä ät i ötä s e k ä A n tt i Va l k a m a a k u l l a n a rvo i s i sta n e u vo i sta .

F ILI o n t u k e n u t t eo k s e n s u o m e n ta m i sta .

© Ta k as h i H i r a i d e 2 0 0 1 Ja pa n i n k i e l i n e n a l k u t eo s

Neko no Kyaku S&S 2016 K a n s i ja u l koas u : Sat u Ko n t i n e n Pa i n o pa i k k a : J e lg ava , L atv i a 2 0 1 6 IS B N 9 7 8 - 9 5 1 - 5 2 - 3 7 0 3 - 3

1

Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta.

Leijuivat aloillaan sen näköisinä kuin pienikin tuulenpuuska voisi puhaltaa ne mihin hyvänsä.

Keittiön pikkuikkunaa vastapäätä oli korkea lautaaita, niin lähellä ettei ihminen mahtunut kulkemaan sen ja seinän välistä. Ikkunan maitolasi oli sisältä katsottuna kuin elokuvateatterin projektorihuoneen hämärä ruutu. Aidan takana, kolmen metrin levyisen kujan pohjoispuolella kohosi pensasaita, jonka vihreys heijastui häilyvänä tuohon karkeaan ruutuun. Lauta-aidassa oli ilmeisesti pieni oksanreikä.

Ihmisten kulkiessa kapeaa kujaa pitkin heidän kuvajaisensa täyttivät ikkunan. Ikkunan camera obscura -periaate taisi olla sama kuin mustassa laatikossa: pimeästä huoneesta tarkasteltuina ohikulkevat ihmiset näkyivät ruudulla ylösalaisin, etenkin kirkkaina päivinä. Kaiken lisäksi reiän editse lipuvat heijastukset liik9

kuivat päinvastaiseen suuntaan kuin todellisuudessa.

Ohikulkijan saapuessa aivan lähelle reikää päälaellaan oleva hahmo paisui niin suureksi että täytti ikkunan, mutta mentyään ohi hahmo heikkeni ja katosi hetkessä optisen ilmiön lailla.

Sinä päivänä ruudulle ilmestynyt hahtuvapilvi ei kuitenkaan ohittanut ikkunaa eikä reikää lähestyessäänkään kasvanut kovin suureksi. Laajimmilleen paisuneenakin, ikkunan yläosaan heijastuessaan, se jäi vain kämmenen kokoiseksi. Haituva keinui kadulla kuin epäröiden, kunnes naukaisi lopulta vaisusti.

Olimme vaimoni kanssa päättäneet kutsua tuota pikkukatua Salamakujaksi.

Jos matkusti junalla Shinjukun asemalta lounaaseen, jäi pois pienellä asemalla, jolla pikavuorot eivät pysähtyneet, ja käveli etelää kohti kymmenisen minuuttia, saapui pienelle mäelle. Sen jälkeen oli ylitettävä viistoon itä-länsisuunnassa kulkeva katu, joka oli ainoa hieman vilkkaammin liikennöity. Sitten seurasi pieni alamäki: laskeuduttiin noin seitsemänkymmentä metriä varsin laveaa, loivaa rinnekatua, kunnes vasemmalla näkyi vanhanaikainen portti. Taloa ympäröivän rapatun kivimuurin alaosassa oli pystysuuntaisia bambusäleitä. Juuri ennen porttia käännyttiin vasemmalle, karkeatekoisen lauta-aidan viertä kulkevalle pikkukujalle.

10

Vuokraamamme asumus oli tuon rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus. Kujan lauta-aidan puolenvälin jälkeen aidassa oli matala puinen sivuportti, joka toimi sekä vuokranantajan reittinä keittiöön että vuokralaisen pääsisäänkäyntinä. Oksanreikä avautui tuon sivuoven jälkeen kuin huomaamaton silmä.

Aidan takana kulkeva ei osannut aavistaa, kuinka selvästi hänen olemuksensa heijastui ikkunaan, jota ei käytännössä voinut avata tai sulkea. Ikkunan ohitettuaan kulkija kohtasi vasemmalta kurkottavan talon tiilimuurin ja kääntyi varsin terävästä kulmauksesta oikealle. Siinä samassa hän miltei törmäsi toiseen taloon, jonka katto jäi piiloon valtavan idänselkovapuun oksiston taa, ja katu kääntyi jälleen terävästi vasemmalle. Terävät kulmaukset muistuttivat salamakuviota, ja siksi nimitimme kujaa leikkimielisesti Salamakujaksi.

Kujaa varjostava selkova oli todella iäkäs. Puu oli varmaankin suojeltu. Talo oli ilmeisesti suunniteltu varta vasten ympäröimään puun runkoa.

Oksat saivat levittäytyä vapaasti niin että ne soivat vihreän varjoisaa siunaustaan myös vuokranantajamme pihan itäpuolelle sekä sen koillispuoleiseen kulmaan rakennetun piharakennuksen ylle. Myöhään syksyllä yhtenään putoilevat lehdet saivat vuokraemäntämme, päätalon vanhan rouvan, alati huokailemaan.

11

Samaisen selkovan juureen rakennetun talon viisivuotias pikkupoika päätti eräänä päivänä ottaa elätikseen kissanpennun, joka vaikutti eksyneen Salamakujalle useita päiviä aikaisemmin.

Vaikka selkovan suojaama talo olikin itäpuolinen naapurimme, salaman mutkat erottivat sen meistä, ja niinpä emme kohdanneet kujalla kulkiessamme. Meidän pihaamme päin oleva puoli naapuritaloa jäi pientä tuuletusikkunaa lukuun ottamatta kokonaan muurien suojaan. Lisäksi asemamme oli varsin vaatimaton, olimmehan vain ison talon piharakennuksessa majailevia vuokralaisia, emmekä siksi tienneet paljonkaan naapureistamme.

Reipas pikkupoika leikki usein pikkukujan kulmauksessa kimakasti kiljahdellen, me taas istuimme työpöytiemme ääressä yöaikaan, joten elämänrytmimme oli niin toisenlainen että näimme häntä harvoin. Eräänä päivänä pojan kirkas ääni kantautui aidan toiselta puolen, kun olimme nauttimassa myöhäistä aamiaista. ”Minä pidän tämän kissan!”

Kissa oli parina viime päivänä ilmaantunut pyykinkuivaukseen käytetylle pihalle ja kuljeskellut siellä perässämme. Kuullessamme pojan äänen meitä alkoi hymyilyttää.

Näin jälkikäteen ajatellen menetimme silloin tilaisuutemme.

12

2

Pikkupojan riemuisa julistus oli tainnut kantautua päätalon vanhan rouvan korviin, sillä samana iltana kuulimme naapuritalon portin edessä käydyn keskustelun. ”Aiotteko te ottaa kissan?” vanhan rouvan kuivakka ääni oli painostava. ”Kissoista seuraa vain harmia”, hän jatkoi ja kertoi sitten tasapaksuun sävyyn, miten joka suunnalta hänen tontilleen tunkeutuvat kissat mellastivat pihalla, elämöivät katoilla ja jättivät mutaisia tassunjälkiään jopa talon sisätilojen tatamimatoille.

Naapuritalon nuoren naisen ääni oli hienostunut ja hiljainen. Hän kuunteli huomaavaisesti, mitä kahdeksankymmentävuotiaalla oli sydämellään. Nuori äiti kuulosti olevan puolustuskannalla mutta ei suinkaan hävinnyt kamppailua. Hän kaiketi aavisti, että pieni poika hänen selkänsä takana rukoili epätoivoisesti.

Niinpä vanhus sai kärsiä tappion.

13

Mieleeni tuli, miten kaksi vuotta aiemmin olimme solmineet vanhan rouvan kanssa piharakennuksen vuokrasopimuksen, jonka ehdoissa kiellettiin lapset ja lemmikit. Vaikka olimme molemmat jo yli 35-vuotiaita, ei kumpikaan meistä erityisemmin halunnut lapsia. Mitä lemmikkeihin tuli, niin juuri kissat eivät meitä erityisesti miellyttäneet. Koiran hankkimisesta ei ollut puhettakaan, koska kumpikin kävi töissä kodin ulkopuolella.

Voi siis sanoa, että olimme erittäin sopivia vuokralaisia suhteessa vanhan rouvan asettamiin ehtoihin.

Läheisiin ystäviimme lukeutui intohimoisia kissaharrastajia, ja toisinaan hämmästelin joutuessani todistamaan tuota kiintymystä omin silmin. Oli tilanteita, joissa he vaikuttivat omistautuvan kokonaan kissoille vieläpä häpeilemättä mieltymystään. Juuri kissan ystävien ajattelutapa tuntui vieraalta, muttei se merkinnyt etten olisi lainkaan pitänyt kissoista. Suurin syy oli se, että minulla ei ollut kokemusta kissan kanssa elämisestä.

Minulla oli ollut koira lapsuudessani, ja suhde lemmikkiini oli tuntunut välittömältä. Talutushihna loi virkistävän jännitteen isännän ja palvelijan välille.

Niihin aikoihin asuimme virka-asunnoksi kutsutussa, nagayaa1 muistuttavassa rivitalossa. Olin varmaan kutakuinkin samanikäinen kuin naapurin pikkupoika, kun koiranpentu, jonka olin juuri saanut hoidettavakseni, varastettiin minulta. Lauantaina tai sunnuntaina 14

puolenpäivän jälkeen isäni huomasi, ettei ulko-oven luokse sidottu pystykorva ollutkaan enää siellä. ”Koirasieppaus”, hän mutisi tukahdutetulla äänellä ja näytti siltä kuin olisi halunnut saman tien perua sanansa. Syöksähdin isän perässä ulos ja kolusimme koko tienoon näkemättä vilaustakaan koirasta saati sen sieppaajasta.

Muistan selvästi, miten ”koirasieppaus”-sanan nielaisseen isäni olemuksesta saattoi päätellä, että oli parempi olla kyselemättä enempää. Isosiskoni muisti​kuvan mukaan itkin koko yön aamuun asti, mutta itse en moista muista.

Vaimoni ymmärsi yleensä ottaen hyvin elollisia olentoja, vaikka kissat eivät olleetkaan hänen erityissuosikkejaan.

Hän oli pienestä pitäen kasvattanut vesitankissa isoveljensä kanssa löytämiään jokirapuja ja vesiliskoja. Monenmoiset perhoset olivat saaneet kuoriutua ja tanssahdella hänen huoneessaan. Hän oli pitänyt peippoja, kanarialintuja ja muita pikkulintuja ja kasvattanut niiden poikasia. Toisinaan hän oli ottanut huomiinsa pesästään pudonneita varpusenpoikasia ja haavoittuneita lepakoita.

Vielä nytkin vaimoni saattoi valita kanavan, jolta tuli luonto-ohjelma, ja nimetä lähes kaikki siinä esiintyvät eläimet, vaikka ne olisivat lukeutuneet kaukaisten maiden harvinaisiin lajeihin. Toisin sanoen vaimoni ta15

pauksessa se, ettei hän pitänyt erityisesti kissoista, merkitsi pikemminkin, että hän tarkasteli kaikkia eläviä olentoja samalla tavoin. Siinä hän erosi huomattavasti aviomiehestään, jonka kohdalla kyse oli siitä, kumpi oli mieluisampi, kissa vai koira.

Naapurin huomiin päätynyt kissa sai kaulaansa pannan, jossa kilisi kello. Tuore lemmikki ilmaantui usein pihallemme.

Päärakennuksen puutarha ja piharakennuksen pikkupiha muodostivat kokonaisuuden, sillä vain yksinkertainen lauta-aita erotti ne, mutta kissa tuntui viihtyvän paremmin komeassa puutarhassa, johon oli istutettu puita, rakennettu miniatyyrivuoria, lampi ja kukkapenkkejä.

Pentu saapui ensin piharakennuksemme pikkupihalle ja suuntasi sitten tutkimaan isompaa pihaa.

Kissa alkoi isolle pihalle kulkiessaan kurkistella sisälle asumukseemme silloin kun pihanpuoleinen ovi oli jäänyt auki. Ihmisiä se ei pelännyt hitustakaan. Silti se oli luonteeltaan valpas ja varautunut, katseli vain meitä hiljaa häntä pystyssä ja pysytteli oven suussa. Ulkonakin se pakeni äkkiä, jos yritimme ottaa sen syliin. Jos kissaa koetti paijata väkisin, se saattoi puraista. Naapurin vanhan rouvan katse tuntui yllämme, joten päätimme olla kajoamatta pentuun.

Oli syksy tai alkutalvi vuonna 1988. Shōwa-kausi2 oli siis lopuillaan.

16

3

Kissaa kutsuttiin nimellä Chibi, Pikkuinen. Makailin tatamilla, kun korviini kantautui pikkupojan poikkeuksellisen kimakka ääni hänen huikatessaan: ”Chibi!”

Ympäriinsä kipittävien kenkien kopinaa seurasi hento tiu’un helinä, mistä saatoin päätellä, että kyseessä täytyi olla kissan nimi.

Chibi oli tyypillinen pallokuvioinen kissa: hohtavan valkoista turkkia koristi muutama vaaleanruskean sävyttämä, mustanharmaa täplä. Narttukissa, jollaisen saattoi nähdä missä päin Japania hyvänsä, mutta hoikka ja todella pieni.

Kissan erityspiirteitä olivat nimenomaan sen sirous ja pieni koko. Myös kauniin suipot, vilkkaasti liikkuvat korvat kiinnittivät huomion. Chibi ei yrittänytkään puskea ihmisiä. Aluksi luulin sen johtuvan siitä, etten itse ollut tottunut kissoihin, mutta asian laita ei vaikut17

tanut olevan niin. Kissa ei paennut, kun Salamakujaa usein kulkenut tyttö pysähtyi ja kumartui tarkastelemaan sitä, mutta se luikahti notkeasti karkuun tytön yrittäessä koskettaa. Torjunta oli kuin kylmän kalpea valonvälähdys.

Lisäksi voisi mainita, että Chibi naukui ani harvoin.

Ensi kertaa Salamakujalle ilmestyessään kissa muistaakseni äännähteli hieman, mutta sen koommin se ei naukaissut. Olimme vähitellen alistumassa siihen, ettei sillä ollut aikomustakaan antaa meidän enää kuulla ääntään.

Chibin erikoisuuksiin kuului myös, että sen huomion kohde vaihtui alituiseen, eikä tuo levottomuus rajoittunut vain sen pentuaikoihin.

Kissa puuhaili melkein aina yksinään isolla pihalla, ja kenties siksi se oli alkanut reagoida tiettyihin hyönteisiin ja matelijoihin. Toisinaan se tuntui vastaavan tuulen ja valon näkymättömiin muutoksiin. Monilla kissanpennuilla on sellainen taipumus, mutta tämän pikkukissan liikkeet olivat äärimmäisen teräviä. ”Onhan se sentään Salamakujan kissa!” vaimoni lausui ylpeänä osoittaen edestämme pujahtavaa kissaa.

Chibi oli erityisen taitava pallopelissä, johon naapurin poika oli ilmeisesti koulinut sitä. Poika käytti kämmenensä kokoista kumipalloa. Leikki pikkukujalla näytti hauskalta, ja pallon pompotuksen herättämissä tunnelmissa minunkin alkoi jossain vaiheessa tehdä 18

mieli pelata omalla pihallamme. Asiaa perin juurin pohdittuani poimin eräänä päivänä käteeni lipaston uumenissa lojuneen pingispallon.

Pomputin palloa verantamme edessä olevaa betonikiveystä vasten. Chibi istahti alas ja seurasi katse herpaantumatta. Kohta se jännitti koko ruumiinsa matalaan asentoon, vetäytyi aavistuksen taaksepäin kaikkien neljän raajansa varassa ja painui sitten kasaan kaarevana kuin viritetty jousi. Siitä asennosta se ponkaisi hurjalla kiihkolla pienen valkean pallon kimppuun. Se löi palloa edestakaisin ilmassa etutassujensa välissä ja pujahti sitten karkuun jalkojeni välistä.

Chibin ailahtelevainen luonne ilmeni myös kesken moisen äärimmäisen teknisen taituruuden. Se hylkäsi pingispallon, heittäytyi suorassa kulmassa vastakkaiseen suuntaan ja iski samassa pikkutassunsa pihakiven varjossa lymyilleen rupikonnan päähän. Seuraavassa hetkessä se syöksyi taas toisaalle ja liukui ruohikkoon toinen etujalka edellä. Sieltä se tapitti minuun ja nytkähteli valkoinen vatsa paistaen. Mutta kuinka ollakaan, seuraavalla hetkellä kissa ei enää vilkaissutkaan pelikumppaniinsa vaan loikkasi suoraan kohti kuivaustelineessä roikkuvia alusvaatteita, tarrasi niiden lahkeisiin ja ryntäsi sitten puuportista päätalon pihalle.

Olin kuullut kissoista pitävältä ystävältäni, että kissat eivät leikkisi pallolla kuin pentuna. Chibillä tuo tai19

pumus tuntui pikemminkin voimistuneen sen aikuistuttua.

Chibillä oli vielä eräs erityispiirre. Vuokraemäntämme sanoja lainatakseni: ”Tuo pikkuinen on varsinainen kaunotar.”

Sen täytyi olla puolueeton näkemys, olihan sen esittäjä häätänyt lukuisia kissoja tontiltaan.

Erään valokuvaajan mukaan kissaihmiset pitävät kaikki omaa kissaansa ylivertaisena. He eivät kuulemma pysty näkemään muita kissoja ollenkaan. Valokuvaaja oli itsekin intohimoinen kissaharrastaja, mutta oli tiedostanut tuon taipumuksensa, ja siksi hän kertoi nykyään kuvaavansa kaikkien inhoamia, surkean näköisiä kissaraasuja.

Pallopeliin ihastunut Chibi alkoi kutsua kotosalla olijoita leikkimään kanssaan. Se tuli sisälle taloon ja katseltuaan vastapuolta kiinteästi se käännähti äkisti ympäri houkutellakseen tämän pikkupihalle. Se toisti äänettömän kutsun kahdesti tai kolmesti, kunnes sai vastauksen. Useimmiten vaimoni keskeytti kulloisenkin askareensa ja sujautti iloisena sandaalit jalkaansa.

Leikittyään yllin kyllin Chibillä oli tapana tulla sisään lepäämään. Kun se käpertyi magatama-jalokiven3 muotoon sohvalle, meidät valtasi syvä onnen tunne, kuin itse talo olisi katsellut tuota näkymää unelmoiden.

Annoimme Chibin tulla vapaasti sisään piilossa vanhan rouvan katseelta, ja niin aloin itsekin vähitellen 20

ymmärtää kissojaan rakastavien ajattelutapaa. Televisiossa tai kalenterien kuvituksissakaan ei koreillut Chibin veroista kaunokaista.

Mutta vaikka olin alkanut pitää Chibia ylivertaisena, se ei ollut meidän kissamme.

Kissan ilmaantumista edelsi tiu’un helinä, ja niinpä kutsuimme sitä toisinaan Kilikiliksi. Tuon nimen tuli lausuneeksi silloin kun toivoi tiu’un kantajan tulevan. ”Ei ole Kilikili käynyt”, vaimoni totesi, ja samassa kilinä helähti kuuluviin. Chibi oli tullut ulos naapuritalon eteisestä ja livahtanut tontillemme aidan metalliverkon repeämästä, kun kuulimme sen. Se kulki pitkin piharakennuksen verannan viertä, loikkasi kuistille ja pani etutassunsa polven korkeudella olevan ikkunan karmille. Siitä se kurkotteli nähdäkseen sisään.

Talvi alkoi. Chibi saapui elämäämme raolleen jätetystä ikkunasta kuin pieni puronen, joka etenee kostuttaen pikku hiljaa kaltevaa pintaa. Kohtaloksi kutsuttu voima kuitenkin lähestyi tuota purosta.

21