Karjalan kunnailla lukunäyte

r a i n e R k n a pa s

Karjalan kunnailla Matkoja kulttuuriin ja historiaan

Käsikirjoituksesta suomentanut Arto Häilä

Schildts & Söderströms helsinki

Pohjoismaiden ministeriveuvosto on tukenut tämän kirjan suomentamista.

Sitaattien suomennokset: s. 74 ja 85 Teivas Oksala, s. 77 Aarno Salevo, s. 192–194 Lauri Kemiläinen, s. 196 Antero Manninen Ruotsinkielinen alkuteos Landet som var. Karelska kultulbilder © Rainer Knapas 2015 Schildts & Söderströms, Helsinki www.sets.fi Graafinen suunnittelu Philipp Andersson Paino Bookwell Oy, Porvoo 2015 ISBN 978-951-52-3425-4

s i s ä l ly s l u e t t e l o

lukijalle 9

jaettu maa

–

geografia ja ideografia 27

historian uudelleenkirjoituksia

51

vanha suomi

91

löytäjät

109

sotanäyttämöllä

135

muistin paikkoja

159

meren rannalla:

kuokkala, raivola 189

sinisen kukan maa

213

ikuinen, muuttuva

lukijalle

Tämä kirja käsittelee historiaa, historiankirjoitusta, historia­ käsityksiä sekä historian vaikutuksia Suomessa ja Venäjällä. Sen keskiössä on Karjala, alue, joka on pitkään ollut kummankin valtion kiinnostuksen kohde. Erilaiset kulttuuri- ja yhteiskunta­ muodot, kielet ja kirkkoyhteisöt ovat täällä olleet vastakkain, eläneet rinta rinnan tai sulautuneet yhteen sodassa ja rauhassa.

Karjalan historiassa on lisätty yhä uusia lukuja monisatavuoti­ seen kertomukseen idän ja lännen sodista ja konflikteista. Ruotsi ja Suomi ovat olleet samalla puolella; Venäjä ja Neuvostoliitto ovat olleet vihollisia – suomalaisesta näkökulmasta.

Moni on Suomessa omakohtaisesti ja intohimoisesti kiinnos­ tunut Karjalasta ja sen historiasta, joten myös uudet kysymyk­ senasettelut tunnetuista tapahtumista ja ilmiöistä voivat olla paikallaan. Kansalliset tulkintamallit ovat leimanneet näkö­ kulmia 1800- ja 1900-luvuilla, eivätkä tutkimukset rajamaas­ tamme ole tieteellisessä mielessä juurikaan rikkoneet rajoja.

Karjala oli ja on myös Venäjän rajamaa. Tämä nimenomainen historiallinen aspekti luo kirjalle laajan näkökulman karjalaiseen kulttuuriin. Esimerkit puhukoot puolestaan; tarkoitukseni on ollut viitata niihin moniin mahdollisuuksiin, joita kareliaaninen historiantutkimus voisi tänä päivänä hyödyntää.

Kustantamo on kaikin tavoin tukenut työtä tämän kirjan saattamiseksi loppuun. Suomennoksen on tehnyt Arto Häilä, sanomaani sisäistäen ja virheitäni oikaisten. Lämpimät kiitokset myös Föreningen Konstsamfundetille, Oskar Öflundin säätiölle ja Svenska Folkskolans Vännerille, jotka ovat apurahoin tukeneet käsikirjoitustyötä.

Helsingissä kesäkuussa 2015 Rainer Knapas

Kartta 1650-luvulta.

Riksarkivet, Tukholma, Kartta- ja piirustuskokoelmat.

JAETTU MAA GEOGRAFIA JA IDEOGRAFIA

Missä Karjala sijaitsee? Ei missään, kaikkialla vai Suomen itäpuolella? Se on käsite, Arkadia, joka on olemassa vain aatemaailmassa ja mielikuvituksessa. Se on myös todellinen maantieteellinen alue jossakin Suomen ja Venäjän välissä. Jos Karjalan haluaa sijoittaa maantieteellisesti, pitää samanaikai­ sesti täsmentää, mikä on Suomi ja mikä on Venäjä, missä ne sijaitsevat ja lisäksi mistä historian vaiheesta puhutaan. Tässä kohtaavat ne kaksi erilaista maata, joita voidaan nimittää Kar­ jalaksi, kuvitteellinen ja se, joka on ajallisesti ja tilallisesti ole­ massa. Karjala on aatekokonaisuus, kirjallisuuden, tieteiden ja taiteiden luomus, jonka perusteita historiallinen esitystapa ja muistojen valikoima vahvistavat. Karjala on samanaikaisesti järvien ja vesistöjen kirjoma maa-alue, leveä vyöhyke, joka ulottuu Vienanmereltä Äänisen ja Laatokan yli Suomenlah­ delle. Näin se nähtiin 1650-luvulla Tukholmasta katsottuna, kuten edellisen aukeaman kartta osoittaa. ”Carelialla” ei ole luonnollisia rajoja. Kukaan ei voi nähdä, mistä tämä maa alkaa ja mihin se päättyy. Lähin naapuri on Inkerinmaa, Suomenlahden pohjukkaa ja Nevajokea ympäröivä alue. Ruotsin ja Novgorodin, Ruotsin ja Venäjän, Suomen ja Venäjän, Suomen ja Neuvostoliiton ja tänä päivänä jälleen

10

k a r j a l a n k u nna il l a

Suomen ja Venäjän valtakunnanraja on aina varhaiselta keski­ ajalta lähtien leikannut Karjalan halki suuntaan tai toiseen. Maa – mikäli sitä voi näin nimittää – on aina ollut jaettu erilaisten valtakuntien ja valtiomuodostelmien kesken. Vai onko kyseessä maakunta, provinssi, yksi tai useampi kuvernementti tai lääni, vaiko useampi tätä kaikkea?

Karjalassa on kolme suurta jokea. Vuoksi virtaa keskellä Karja­ laa, Karjalankannaksella, ja liittää Suomen itäiset vesistöalueet ja Saimaan Laatokkaan Imatran mahtavan kosken kautta. Äänisestä Laatokkaan kulkeva Syvärijoki on yksi monista Karjalan itärajan vaihtoehdoista. Syvärin nimi kalskahtaa yhä kohtalok­kaalta. Suo­ malaisjoukot tunkeutuivat sinne asti vuosien 1941–1944 sodassa.

Neva, joka yhdistää Laatokan Suomenlahteen, sijaitsee jo Inke­ rinmaalla; Suomen Karjalan raja kulki Kannaksella muutaman kymmenen kilometrin päässä lännessä, vähäisellä Rajajoella, joka tunnetaan venäjäksi nimellä Sestra. Karjala ei ole koskaan ulot­ tunut niin länteen kuin Kymijoelle, Kotkan ja Loviisan uusien kaupunkien väliin, vaikka Ruotsin ja Venäjän raja kulki juuri siellä yli kuudenkymmenen vuoden ajan, 1743–1809.

Karjalan rajat ovat määrittelemättä ja hämmentävät maantie­ teellisiä ja historiallisia käsitteitä, mikäli nyt rajoista voi ylipäänsä puhua. Vanhoissa kartoissa nimi Carelia esiintyy usein laajassa kaaressa Suomenlahdelta Laatokkaan, ja yhtä usein huomatta­ vasti idempänä Laatokan ja Vienanmeren välissä. Lähinnä ruot­ salaista alkuperää olevissa kartoissa noteerataan Ruotsin Karjala, joka sitten osittain siirtyi itsenäisen Suomen hallintaan. Itäinen, Venäjän-vastainen raja kulki 1300-luvun jälkeen selkeänä ensin Rajajoella ja myöhemmin yli Laatokan muuttuakseen sitten yhä epämääräisemmäksi mentäessä pohjoiseen, kohti Lappia ja Jää­ merta. Ruotsin ja Venäjän välisistä rauhansopimuksista vuosina 1323–1617 seurasi, että tämän rajan takana levittäytyi Venäjän

j a et t u m a a

11

Karjala: Aunuksen ja Arkangelin kuvernementit. Vienan-Kar­ jala ulottui Oulujärven tasalta Vienanmereen. Tämä varsinai­ nen Kalevalan maa ei koskaan kuulunut sen enempää Ruotsille kuin Suomellekaan. Täällä, valtaosaksi Venäjän Karjalassa, asusti ”kalevalainen kansa”, jolta Elias Lönnrot keräsi suomalaisen kan­ sanrunousaineistonsa tulevaa kansalliseeposta varten.

Karjalan nimi juontuu venäjän sanasta Korela, joka lausutaan lähes Karjalan tavoin. Taikka sitten ei. Tässä paljastuu nationa­ listisen paikannimitutkimuksen hedelmättömyys: kukaan ei osa sanoa, missä sana on syntynyt ja millä kielellä. K ­ ysymykseen siitä, kuka on ensimmäisenä nimennyt maat, paikkakunnat, järvet ja vuoret, sisältyy alituinen aluevaatimus: ”oikeastaan” maa on meidän.

Venäläiset historialliset lähteet mainitsevat Korelan jo 1200-luvulla Novgorodin valtakunnan linnana tai tukikohtana sekä karjalaisen asutuksen keskuksena. Korela sijaitsi Laatokan rannalla Vuoksen suulla, ja sittemmin se tunnettiin ruotsiksi Kexholmina ja suomeksi Käkisalmena. Siellä olivat ensimmäi­ sinä karjalaiset ja Novgorod, kuten myös ortodoksinen kirkko.

Birger-jaarlin aikana 1200-luvun puolimaissa käynnistyi idän ja lännen suuri kamppailu Karjalasta. Saksalainen ritarikunta ja katolinen kirkko ahdistivat Novgorodin kaupunkivaltiota lännen suunnalta. Birger-jaarli ja ruotsalaiset yrittivät Suomen kautta tunkeutua Nevan suulle, mutta sielläkin ruhtinas Aleksanteri Nevski löi heidät takaisin. Siitä lähtien, keskiajalta 1800-luvulle, hän oli Venäjän ortodoksisen kirkon erityinen poliittinen suo­ jeluspyhimys kaikissa sodissa ja valloituksissa, jotka suuntautui­ vat Novgorodista, Moskovasta tai Pietarista länteen. Venäläisille voittoisa Nevan taistelu vuonna 1240 sivuutetaan ruotsalaisissa lähteissä täydellisellä vaikenemisella, mutta venäläisessä historia­ perinteessä se on loistava voitto.

12

k a r j a l a n k u nna il l a

pä h k i n ä l i n n a , i tä j a l ä n s i

Seuraava ruotsalaisten valloitusretki oli Torkkeli Knuutinpojan voittoisa kolmas ristiretki Kannakselle vuonna 1293, kun Viipu­ rin linna perustettiin valtakunnan idänpolitiikan uudeksi tuki­ kohdaksi. Sotaretket jatkuivat sen jälkeen molemmin puolin aina vuoteen 1323, jolloin Ruotsin ja Novgorodin ensimmäinen rauhansopimus solmittiin Pähkinälinnassa, Nevan niskassa Laa­ tokan laidalla sijaitsevalla saarella. Tässä Pähkinäsaaren rauhassa raja lyötiin lukkoon muotoiluin, jotka ovat aiheuttaneet monille tutkijasukupolville paljon päänvaivaa, kun he ovat selvittäneet, missä tämä ensimmäinen ja perustava itäraja Venäjää vastaan oikeastaan kulki. Sittemmin Pähkinäsaaren raja on saanut kel­ vata selitykseksi ja syyksi Suomen kulttuurin jaolle itäiseen ja läntiseen, kaikelle mahdolliselle suomen murteista pehmeiden ”venäläisten” ruislimppujen ja kovien, kuivattujen ”ruotsa­ laisten” reikäleipien levinneisyyteen.

Raja alkoi joka tapauksessa Rajajoen suulta ja kulki pohjois­ luoteeseen Savonlinnan tienoille niin, että koko Laatokka ja sen rannat jäivät venäläisten hallintaan. Klassinen kiistakysymys on ollut, miten raja jatkui siitä eteenpäin, suoraa linjaa Pohjanlah­ delle vaiko Jäämeren ja Lapin maiden suuntaan. Nyttemmin lähteet viittaavat vahvasti siihen, ettei rajaa pidä pohjoisessa lainkaan tulkita tietyksi linjaksi, vaan pikemminkin Lapin vero­ tusalueiden määrittelyksi.

Tämän sopimuskirjan myötä alkaa Karjalan virallisten rajan­ vetojen historia, ja poliittinen ylivalta verotusoikeuksineen lyödään lukkoon, kuten myös puolustusrakenteet ja kirkolli­ nen organisaatio. Kun 1400-luku lähestyy loppuaan – samalla kun Novgorod kukistuu ja se liitetään Moskovan valtakuntaan yhdessä monien muiden, siihen asti erillisten venäläisten ruhti­ naskuntien ja kaupunkivaltioiden kanssa – Ruotsissa viriää jäl­ leen ajatus laajentumisesta idän suuntaan. Toiminta saa vauhtia

j a et t u m a a

13

etenkin Sten Sturen valtionhoitajakaudella 1470-luvulla. Viipurin linnassa majaileva käskynhaltija Eerik Akselinpoika Tott johtaa varustautumista. Viipuri saa linnoitetun kaupunginmuurin ja Olavinlinna perustetaan täysin uudeksi ja moderniksi linnoituk­ seksi kiistanalaisele alueelle Savon Novgorodin-vastaiselle rajalle.

Provokatiivinen varustautuminen johti odotettuun tulok­ seen: venäläiset hyökkäsivät Viipuriin, ja heidän karkottamises­ taan saatiin kiittää ainoastaan ihmettä, ”Viipurin pamausta” 30. marraskuuta 1495. Linnan puolustaja Knut Posse oli järjes­ tänyt pamauksen, joka lamautti hyökkääjät; ruotsalaismyöntei­ nen legenda on jo vuosisatoja sitten jättänyt varjoonsa todelliset tapahtumat. Venäläisistä lähteistä ei löydy viittaustakaan Viipu­ rin pamaukseen.

1500-luvusta muodostui Moskovan suuriruhtinaskunnan suuri nousukausi, kun Moskovasta ja Kremlistä tuli valtakunnan uusi keskus. Karjalassa jatkuivat sotaretket ja rajaloukkaukset molemmin puolin. Ajatus Ruotsin laajenemisesta idän suun­ taan ja pohjoisessa aina Jäämerelle saakka ei ollut Ruotsin valta­ kunnan visionääreille vieras. Tilaisuus koitti vasta 1600-luvulla Venäjän sekasorron aikana, kun Moskovan valtaa vastaan hyö­ kättiin kaikilla läntisillä rintamilla. Ruotsalaiset hoitivat nuoren Kustaa II Adolfin johdolla pohjoisen sivustan hyökkäämällä kohti Karjalaa, Laatokkaa ja Novgorodia ja onnistuivat pääse­ mään Pihkovaan asti, kun puolalaiset ja muut tunkeutujat piirit­ tivät Moskovaa. Uusi Romanovien dynastia nousi valtaistuimelle vuonna 1613, mutta läntiset miehittäjät käyttivät Venäjän valta­ kunnan heikkoutta hyväkseen.

Stolbovassa, pienessä Inkerinmaan kylässä, solmittiin vuonna 1617 rauha, jossa Ruotsi sai kaksi vastavallattua venäläistä pro­ vinssia: Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan useine linnoituk­ sineen. Venäjä suljettiin nyt tyystin pois Itämereltä, ja tämän seuraukset ovat nähtävissä myöhemmillä vuosisadoilla. Käkisal­

14

k a r j a l a n k u nna il l a

men lääni asetettiin ankaran erityishallinnon alaiseksi; paljon muun ohella tämä merkitsi väestön pakkokäännytystä oikeaan luterilaiseen oppiin. Tästä seurasi, että suuret karjalaisjoukot hakeutuivat Venäjälle, etenkin Tverin kaupungin alueelle, jolla tämän väestöryhmän jäänteet, tverinkarjalaiset, elelevät tänäkin päivänä.

Korelasta tuli nyt Kexholm-niminen ruotsalainen kaupunki ja linnoitus, Viipuri sai tyylikkään ruutukaavan ja Nevan suulle perustettiin kokonaan uusi kaupunki, Nevanlinna pienine Nyenskansin linnoituksineen. Ruotsin Karjalan läntisille laita­ mille syntyi 1600-luvulla kaksi uutta kauppakaupunkia, Lap­ peenranta ja Savonlinna. Ruotsin Karjala, keskuksenaan Viipuri, oli nyt suuri, ja koska Ruotsi hallitsi myös Inkerinmaata sekä Vironmaata ja Liivinmaata kukoistavine Narvan ja Tallinnan kaupunkeineen, sillä oli vahva ote Suomenlahden molemmista rannikoista sekä myös Nevasta ja Laatokasta. v e n ä j ä n s u u r va lta

Tämä poliittis-maantieteellinen tilanne säilyi vajaan vuosisadan.

Sen muutti nuori Venäjän tsaari Pjotr Aleksejevitš, Pietari I, joka sittemmin sai lisänimen Suuri ja Rooman keisareiden tittelin imperator; sana on siirtynyt myös venäjän kieleen. Hän otti pää­ määräkseen vallata takaisin Stolbovan rauhassa menetetyt maat ja tehdä Venäjästä jälleen pohjoisen Itämeren alueen suurvallan.

Ensimmäinen askel oli Nevanlinnan valtaus ja Pietarin kaupun­ gin perustaminen vuonna 1703. Valloitukset seurasivat sitten toisiaan, erityisesti ruotsalaisten kärsittyä tappion Pultavassa vuonna 1709: Käkisalmi ja Viipuri vallattiin 1710, seuraavina vuosina koko Suomi ja Itämerenmaakunnat.

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsin Karjala siirtyi Venäjälle, kuten myös Inkerinmaa, Vironmaa ja Liivinmaa.

j a et t u m a a

15

­uotsin-vastainen raja vedettiin nyt strategisesti soveliaan R matkan päähän Pietarista, uudesta pääkaupungista. Viipurista ja Käkisalmesta tuli venäläisiä kaupunkeja. Raja kulki suunnilleen samoilla kohdin kuin Suomen ja Neuvostoliiton raja vuonna 1940 ja vuoden 1944 jälkeen. Stalin viittasi rauhanneuvotteluissa Pietari Suuren rajaan perustellessaan juuri tätä linjausta. Sillä luotiin Leningradille samanlainen sotilaallinen suojavyöhyke, jonka Pietari Suuri oli aikoinaan halunnut nimikkokaupungil­ leen.

Venäjän Karjala, joka vuoden 1721 jälkeen tunnettiin aluksi nimellä Viipurin provinssi, sai Pietarista katsottuna samanlaisen aseman kuin niin ikään vasta vallatut Vironmaan ja Liivinmaan provinssit ei-venäläisine asukkaineen ja eri uskontoineen. Pietari Suuren politiikan mukaisesti vallatut alueet liitettiin valtakun­ taan, mutta ne saivat pitää aikaisemmat paikalliset erioikeutensa ja instituutionsa: verotuskäytännön, oikeuslaitoksen ja kirkolli­ sen hallinnon. Näin tapahtui myös Viipurin provinssin kohdalla erotukseksi koillisemmasta Venäjän Karjalasta, joka oli pitkään kuulunut Venäjän valtakuntaan ilman erillishallintoa. Sielläkin Pietari Suuri oli ollut erityisen toimelias ja perustanut muun muassa Petrozavodskin kaupungin, ”Pietarintehtaan”, tykkivali­ moineen ja sotatarviketehtaineen.

Ruotsin seuraavassa sodassa Venäjää vastaan, pikkuvihassa vuosina 1741–1743, oli aikomuksena ottaa takaisin Uudenkau­ pungin rauhassa menetetyt alueet, kun Venäjä oli taas kerran sekasortoisessa tilassa muun muassa kruununperimyksen takia.

Sota johti Ruotsin surkeaan tappioon, ja Venäjä miehitti suu­ rimman osan Suomesta. Valtakunnanraja siirtyi taas askelen län­ nemmäksi, Kymijoen ja sen läntisimmän suuhaaran tasalle, ja sisämaassa Lappeenranta ja Savonlinna Olavinlinnoineen mene­ tettiin Venäjälle. Näin kävi myös Haminalle, joka oli vuoden 1721 jälkeen perustettu linnoituskaupungiksi menetetyn Viipurin

16

k a r j a l a n k u nna il l a

tilalle. Venäjään liitettiin nyt alueita Savosta ja seuduilta, joiden oli siihen asti laskettu kuuluvan itäisimpään Uuteenmaahan.

Turun rauhassa 1743 sovittu raja säilyi syyskuuhun 1809, jol­ loin Haminan rauha siirsi Venäjän länsirajan Ahvenanmerelle ja Tornionjoelle. Suomen suuriruhtinaskunnan rajat määriteltiin Haminassa, mutta sen alue laajeni vuoden 1812 alussa, kun siihen liitettiin vuodesta 1743 Venäjän hallussa ollut Viipurin kuver­ nementti. Näin Suomi sai itärajan, joka säilyi talvisodan jälkei­ seen rauhantekoon vuonna 1940: Rajajoelta Karjalankannaksen poikki, yli Laatokan ja siitä pohjoiseen pitkin Stolbovan rauhan rajaa. Karjalan kaikki keskeiset alueet kuuluivat nyt Venäjän seu­ raajavaltiolle, Neuvostoliitolle.

Siellä sijaitsi myös sosialistinen Karjala. Kun Suomen ja Neu­ vosto-Venäjän pitkään kiistelty rajalinja oli lyöty lukkoon Tarton rauhassa vuonna 1920, perustettiin rajan itäpuolelle Karjalan työkansan kommuuni, Venäjän sosialistisen neuvostotasaval­ lan uusi itsehallintoalue. Sen pääkaupunki oli Petrozavodsk eli Petroskoi, ja sitä johtivat suomalaiset kommunistit, jotka vuoden 1918 sisällissodan jälkeen olivat paenneet Neuvosto-Venäjälle.

Kun Neuvostoliitto oli perustettu 1922, työkansan kommuuni muuttui vuotta myöhemmin Karjalan autonomiseksi sosialis­ tiseksi neuvostotasavallaksi. Talvisodan jälkeen siihen liitettiin myös Laatokan Karjala ja suurin osa Karjalankannaksesta, ja se sai nimen Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta.

Jatkosodan jälkeen osa sen alueista liitettiin Venäjän federatiivi­ seen neuvostotasavaltaan, ja vuonna 1956 se lopulta muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Tämän verran jäi jäljelle Stalinin ennen talvisotaa laatimasta suuresta suunnitel­ masta, jonka tavoitteena oli liittää koko Suomi Neuvostoliittoon ja jota varten perustettiin vaikutusvaltaisen maanpakolaiskom­ munistin Otto Wille Kuusisen johtama Terijoen hallitus. Kar­ jalais-suomalaisen tasavallan raja ei ulottunut Rajajoelle, vaan

j a et t u m a a

17

se kulki Kannaksen poikki Koiviston tasalla, etäämpänä Lenin­ gradista.

Vuoden 1944 jälkeen Karjalankannas ja Laatokan-Karjala ovat jälleen kuuluneet Leningradin oblastiin. Siinä Leningradin nimi on säilynyt tähän päivään asti, vaikka itse kaupunki sai vuonna 1991 takaisin vanhan nimensä Sankt-Peterburg eli Pie­ tari. Karjalan autonominen sosialistinen tasavalta säilyi vuoteen 1991, jolloin sen nimi taas muutettiin. Siitä tuli Karjalan tasa­ valta, venäjäksi Respublika Karelija. Sen pääkaupunki on edelleen Petroskoi, ja se on virallisesti kaksikielinen.

Neuvostoliittoon ja nykyisin Venäjään kuuluva Karjalan tasa­ valta on Suomesta katsottuna se toinen Karjala, ja Venäjän näke­ myksen mukaan ainoa virallinen Karjala. Se ulottuu rajan takana Laatokan pohjoispuolelta Vienanmerelle. Siellä sijaitsee nykyään Lönnrotin kalevalainen Karjala autioituneine ja rappeutuneine kylineen. Siellä sijaitsevat myös Äänisjärvi ja Kižin saari näyt­ tävine, ”tyypillisen venäläisine” puukirkkoineen. Suurin niistä muistuttaa Moskovan Punaisen torin kupeessa sijaitsevaa Pyhän Vasilin katedraalia, mutta se rakennettiin puusta 1700-luvulla. karjalainen kansa

Ketkä asuvat Karjalassa? Karjalaiset – mutta ovatko he kansa?

Tai ketkä ylipäänsä muodostavat kansan? Savolaiset, pohjalaiset, suomalaiset, suomenruotsalaiset? Poliittisten tai hallinnollisten rajojen puitteissa asuu harvoin yhtenäinen, määritelty kansa.

Yltiöpäinen halu määritellä kansoja, kieliä, etnisiä ryhmiä tai kansakuntia on 1800-luvun romantiikan perua, samaten kuin ajatus, että yksittäisen ihmisen pitää tunnustaa kuuluvansa johonkin kansaan ja puhua äidinkieltään. Nimenomaan yhtä kieltä eikä useita.

18

k a r j a l a n k u nna il l a

Siitä riippumatta, mihin kohtaan kartalla Karjala on kautta aikojen sijoitettu – Ruotsin, Venäjän tai Suomen rajojen sisään tai ulkopuolelle – sen asukkaat olivat 1800-luvulle asti ennen kaikkea kuninkaiden tai keisareiden hallitsemia alamaisia: ruot­ salaisia, venäläisiä tai suomalaisia. Kansalaisia heistä saattoi tulla kansallisvaltiossa, jossa ruhtinaiden rajaton valta vähitellen ja vaihtelevassa tahdissa väistyi kansanvallan tieltä. Kaikki nuo his­ torian suuret askelet koskivat myös Suomea, Venäjää ja Karjalaa 1800- ja 1900-luvuilla.

Karjalaisia pidettiin vielä 1800-luvulla yhtenä Suomen hei­ moista; hämäläiset olivat toinen suuri suomalaisheimo, joka tunnettiin uppiniskaisesta pakanuudestaan aina 1200-luvun puoli­­­­­­­­­­­­väliin asti. Silloisena ajatuksena oli, että suomalaishei­ mot vähitellen sulautuisivat yhteen Suomen kansaksi, joka 1800-luvulla käsitti myös rannikkoseutujen ja kaupunkien ruot­ sinkieliset asukkaat. Karjalaisilla oli oma ulkonäkönsä ja erityi­ nen kansanluonteensa. Zachris Topelius kirjoittaa teoksessaan Finland framställdt i teckningar: Karjalainen on hoikka ja muodoltaan kaunis, pituudeltaan kook­ kaampi kuin muut Suomalaiset, suora ja raajoiltaan siro. Hänen tukkansa on pehmoinen, kihara ja useimmiten kastanjanruskea, nenänsä suora, silmänsä siniset ja suuret. Savolaisessa alalajissaan hänestä tulee tukevampi ja leveähartiaisempi, silmänsä ja nenänsä ovat pienemmät ja niskansa lyhyempi, mistä syystä pyöveli ennen vanhaan valitteli, että idässä (Karjalassa) hän hyvin saattoi ottaa ryypyn liikaa, sillä Karjalaisen kaulan hän kyllä löysi, mutta län­ nempänä (Savossa) se oli hankalampaa. Luonnoltaan Karjalainen on eläväisempi ja hilpeämpi kuin muut maanmiehet, uteliaampi, puheliaampi, ystävällisempi, hiukkasen prameuteen taipuvainen, välistä rehentelevä, ja kovasti halukas kaupantekoon, jossa vähäi­ set huijaukset eivät ole harvinaisia, vaikka hän muuten onkin

j a et t u m a a

19

kunnollinen ja harvoin syyllistyy todellisiin varkauksiin ja ras­ kaampiin rikoksiin. Hevostaan hän rakastaa yli kaiken, sitä hoi­ vataan kuin talon lapsia, joiden parissa se kasvatetaan ja joiden leivän se jakaa, mistä syystä se myös pitää väestä itsestään: sillä on soreat muodot, erityisesti kaunis pää, eloisa luonne ja halukkuus matkantekoon, jossa se on väsymätön, vaikkakin raskaammissa töissä vähemmän luotettava.

Topelius puhuu vielä eestiläisistä, lappalaisista, bjarmeista, jee­ meistä, kveeneistä ja karjalaisista vanhimpina kansanheimoina, jotka olivat läheistä sukua myöhemmälle Suomen kansalle.

Bjarmit asustivat pohjoismaisten muinaistarinoiden Bjarmiassa Vienanmeren rannoilla. Moneen kertaan venäläisissä kronikoissa mainittuja jeemejä pidettiin hämäläisinä. Savolaisia Topelius pitää vielä karjalaisten ”alalajina”, ja jo 1840-luvulla hän pyrkii sijoittamaan Karjalan ja karjalaiset Suomen varhaisimpaan his­ toriaan venäläisten ja jeemien väliin. kansan kieli

Suomen kansa korotettiin 1800-luvun mittaan voittoisaksi toi­ mijaksi maan historiassa; eri maakuntien vanhat heimot elivät edelleen suuren Suomen kansan etnografisesti ja filologisesti kiintoisina osina. Maakunnallinen ryhmäidentiteetti säilyi sit­ keänä, vaikka savolaiset, hämäläiset, karjalaiset ja muut heimot eivät olleetkaan omaan valtioon pyrkiviä erillisiä kokonaisuuk­ sia kansallisvaltioaatteen merkityksessä. Karjalaiset määriteltiin jotenkin epämääräisesti Karjalan asukkaiksi, mutta heidän kie­ lensä saattoi olla joko suomi tai jokin karjalainen murre. Suomi vakiintui ja normalisoitui selkeäksi kirjakieleksi 1800-luvun puolenvälin jälkeen, mutta näin ei käynyt karjalalle, ja meidän aikoihimme asti on ollut hieman epävarmaa, voidaanko karjala

20

k a r j a l a n k u nna il l a

ylipäänsä määritellä omaksi, suomesta erottuvaksi kielekseen vai onko kyseessä joukko paikallisia itämurteita.

Nykyisin tavataan erottaa varsinaiskarjala ja aunuksenkarjala, jota kutsutaan myös livviksi. Juuri nämä kielet ovat säilyneet ainoastaan Venäjän Karjalassa ja harvojen taitajien suussa Suo­ messa. Vienan-Karjalan vanha väestö puhui suomen murteita.

Suomalais-ugrilaisen kielivaltakunnan vähäisimpiin sirpaleisiin kuuluivat vielä vepsä ja lyydi, joita puhuttiin Venäjän Karja­ lan kaakkoisimmassa kolkassa. Ne, jotka Suomessa nimittävät itseään karjalaisiksi, puhuvat suomea.

Karjala kärsi kielenä muodollisen tappion vuonna 1921, kun Karjalan työkansan kommuuni, jonka poliittinen johto oli vah­ vasti suomalaisvaltainen, päätti ottaa koulukieliksi suomen ja venäjän. 1930-luvun loppupuolella Neuvosto-Karjalassa yritet­ tiin toimeliaiden filologien johdolla luoda yhteinen kirjakieli, virallinen karjala, jota jonkin aikaa myös kirjoitettiin kyrillisin aakkosin saman kaavan mukaan kuin monia muita sen ajan Neuvostoliitossa uusia ja eksoottisia kirjakieliä.

Toisen maailmansodan ja Itä-Karjalan vuosien 1941–1944 suomalaismiehityksen jälkeen kesti kauan ennen kuin karjalaa alettiin jälleen kirjoittaa, sillä venäjästä ja suomesta tuli virallisia kieliä. Vasta 1980-luvulla Petroskoin yliopiston filologit alkoivat jälleen kiinnostua karjalan kielen palauttamisesta kirjakieleksi.

Hanketta ryhdyttiin suunnittelemaan tarkemmin vuonna 1989 järjestetyssä konferenssissa, jossa kaksi karjalan kieltä, varsinais­ karjala ja livvi, eteläisempi aunuksenkarjala, päätettiin hyväksyä käyviksi kirjakieliksi.

Vuonna 1969 perustetusta Joensuun yliopistosta tuli Suo­ messa karjalan kielen ja kulttuurin uusi keskus, jolla oli tiiviit yhteydet rajan taakse Petroskoin yliopistoon. Karjalan tutkimuk­ sen eri näkökulmat koottiin omaan instituuttiinsa, ja vuonna 2009 nimitettiin viimein karjalan kielen professori.

j a et t u m a a

21

Karjalan kieliongelma sijoittuu maantieteellisesti Suomen ulkopuolelle, mutta Joensuun yliopistolla on erinomaiset val­ miudet toimia lähimmän veljeskansan, Venäjän karjalaisten, akateemisena suojeluvaltana. Tämän kielellisesti ja kulttuurisesti laajemman, vieraan vallan alaisen Suomen kieli- ja kansatieteel­ listen tutkimusten pääpaikkana toimi aikaisemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä. kirkot

Karjalaisten kielikysymys liittyy erottamattomasti heidän uskon­ toonsa. Yksinkertaisesti sanottuna: luterilaiset karjalaiset, joista lähes sata prosenttia asuu nykyisin Suomessa, puhuvat suomea; ortodoksiset karjalaiset, jotka elävät tämän päivän Venäjällä ja vuoden 1944 jälkeen merkittävässä määrin myös Suomessa, puhuvat suomea, karjalaa tai sen lähimurteita.

Katolinen kirkko saapui Karjalankannakselle 1200-luvun lopulla ruotsalaisten valloittajien mukana. Uudet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan, mutta uskonpuhdistuksen jäl­ keen Ruotsin kirkollinen ylivalta vahvistui, kun vuonna 1554 perustettiin Viipurin hiippakunta ensimmäisenä piispanaan uskonpuhdistaja ja raamatunkääntäjä Mikael Agricola. Tämä hiippakunta evakuoitiin vuonna 1710 venäläisten valloittajien tieltä, ja se otti jäljelle jääneen itäisen Suomen kirkollisen johdon jälleen haltuunsa vuonna 1723 Porvoon hiippakuntana. Uuteen venäläiseen Viipurin provinssiin muodostettiin oma luterilainen tuomiokapituli eli konsistori, kuten myös Haminaan vuoden 1743 jälkeen. Nämä kaksi konsistoria siirrettiin ankarasta vastus­ tuksesta huolimatta jälleen Porvoon hiippakunnan alaisuuteen vuonna 1812.

Luterilainen seurakuntaelämä oli 1700-luvun Karjalassa jos­ sakin määrin etääntynyt ruotsalaisesta, vaikka papit useimmiten

22

k a r j a l a n k u nna il l a

rekrytoitiin Turun akatemian teologisesta tiedekunnasta. Saksa oli luterilaisen kirkon pääkieli Venäjällä ja siinä kokonaisuudessa, joka tunnettiin nimellä ”Viron-, Liivin- ja Suomenmaan kuver­ nementit”. 1700-luvun jälkipuoliskolla saksa oli pääkielenä myös kaupunkien kouluissa – Viipurissa, Käkisalmessa, Haminassa, Lappeenrannassa ja Savonlinnassa – vaikka samassa luokassa voi­ tiin opettajasta ja aineesta riippuen käyttää opetuskielinä myös ruotsia ja venäjää.

Kreikkalais-venäläisessä kirkossa, jota nykyisin kutsutaan Suomessa ortodoksiseksi, ”oikeaoppiseksi”, käytettiin koko Venäjällä jumalanpalveluskielenä muinaista kirkkoslaavia, keski­ aikaista Raamatun kieltä, joka oli tavallaan Venäjän omaa lati­ naa. Seurakuntalaisten omalla arkikielellä ei ollut merkitystä sen enempää idässä kuin lännessä pyhien asioiden yhteydessä. Meillä käytettiin jumalanpalveluksissa ja muissa toimituksissa jossakin määrin suomea, jonka osuus ajan mittaan lisääntyi, mutta orto­ doksinen kirkko suomalaistui vasta vuoden 1917 itsenäistymisen jälkeen. Samalla siirryttiin poliittisista syistä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja katkaistiin suhteet Moskovan patriar­ kaattiin. Liturgia esitettiin nyt alusta loppuun suomeksi, mutta itse kirkot, kaikki taideteokset, ikonien tekstit ja kirkkotilojen kirjoitukset jäivät ennalleen venäläis-kirkkoslaaviseen maail­ maansa. Tämä kielten, kulttuuri- ja taidemuotojen ristiriita on koettavissa kaikissa Suomen vanhoissa ortodoksisissa kirkoissa.

Venäläisyys on ollut hienoisessa nousussa viime vuosina monien Venäjältä muuttaneiden seurakuntalaisten ja aktiivisten kirkossa­ kävijöiden ansiosta. Monikielisyys palaa hitaasti mutta varmasti.

Karjalan kreikkalais-venäläiset seurakunnat ja luostarit olivat jo kristinuskon alkuajoista lähtien olleet Novgorodin piispan alaisuudessa. Kun myös Pietarista tuli hiippakuntakaupunki, Pietarin ja Novgorodin metropoliitasta tuli hiippakuntien kor­ kein johtaja vuodesta 1763 lähtien. Ylin kirkollinen elin oli Pyhä

j a et t u m a a

23

synodi. Se oli perustettu Pietari Suuren aikana keskusviranomai­ seksi kirkolle, joka venäjäksi tunnettiin nimityksellä pravoslavnyi, ”oikeauskoinen”.

Vanhat karjalaiskaupungit Viipuri ja Käkisalmi saivat 1700-luvulla silloisessa Viipurin venäläisessä kuvernementissa seurakseen kolme ”uuskarjalaista” kaupunkia, Lappeenrannan, Savonlinnan ja Haminan. Niiden myötä kysymykset kielestä ja karjalaisuudesta mutkistuivat entisestään. Viipurissa oli jo keski­ ajalta lähtien ollut vahva ruotsalainen ja saksalainen kauppa­ porvaristo, joka hallitsi kaupunkia ja saksalaistui entisestään 1700-luvun mittaan. Vuonna 1721 venäläiseksi muuttuneen Vii­ purin virkamieskunta ja upseeristo oli osaksi kotoisin Pietarista tai Baltian provinsseista ja puhui saksaa. Nämä saksalaiset olivat luterilaisia, kuten myös suomalainen palvelusväki ja alempi por­ varisto, mutta kuvernementtiin muuttaneet venäläiset kauppiaat, käsityöläiset ja sotilaat tunnustivat tietenkin ortodoksista uskoa.

Tämä peruskuvio toistui muissa kaupungeissa, joista Käkisalmi oli vahvasti venäläinen, kun taas Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan johtavan porvariston valtakieli 1700-luvulla oli ruotsi. Suomenkielisten osuus kasvoi voimakkaasti 1800-luvulla maaltamuuton myötä, mutta vanhat monikieliset perinteet ja molemmat kirkkokunnat elivät edelleen.

Mutkikasta? Oikeastaan helppoa, jos vain hyväksyy lähtö­ kohdan: kansat ja kielet ovat yhtä hankalasti määriteltävissä kuin Karjala itse maantieteellisestä tai hallinnollisesta näkökulmasta.

Tietylle paikkakunnalle tai alueelle pitää aina määritellä selkeä historiallinen ajanjakso, jotta saisi käsityksen juuri silloisesta kokonaisuudesta, sillä kuva muuttui jatkuvasti. Eikä mikään maailman tilasto kerro tarkkoja lukuja menneiltä vuosisadoilta siitä, kuinka monet olivat karjalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä tai saksalaisia. Kukaan ei kysellyt ihmisten kansalli­ suuksia ennen 1800-lukua. Sen sijaan oppineet ja vallanpitäjät

24

k a r j a l a n k u nna il l a

ovat aina mieluusti kirjoittaneet erilaisista kansoistaan, niiden historiasta ja ominaispiirteistä ulkoa- ja ylhäältäpäin katsottuna, yhtä lailla karjalaisista ja suomalaisista kuin kreikkalaisista ja roomalaisista. k u i s k i va k a r j a l a

Karjala on maa, joka sekä on että ei ole olemassa. Se on olemassa kuvitelmana, ajatuskokonaisuutena, muistoina ja kirjoitettuna historiana. Se on ja oli todellisuuden maantieteessä, lukemat­ tomiin valokuviin tallentuneena, kartoitettuna ja kuvailtuna.

Sinne voi milloin hyvänsä matkustaa ja samalla kokea, miten mielikuvat ja odotukset ovat repivässä ristiriidassa nykypäivän todellisuuden kanssa sekä Suomen että Venäjän puolella rajaa.

Karjala on ajaton ja rajaton, vaikka piikkilanka-aidat, valvonta­ kamerat ja tulliasemien neulansilmät piirtävät vankan rajan maiden ja kansojen välille.

Karjala on illuusio ja visio, kuten Harry Martinsonin Aniarassa, jossa ”Karjalan laulu” kertoo muistoista ja ajoista, jotka avaruuden ikuisuudessa palaavat yhteen, sekä paikoista eri val­ takunnissa. Häivähdys ”kuiskivasta Karjalasta” muuttuu muis­ toksi, ”suloisista suloisimmaksi” kimmeltävine vesineen, valkeine kesäöineen, Ainolle puuhuilun kuulaudella kukkuvine käkineen.

Tämä ei ole taxfree- ja supermarket-Karjala, rekkajonojen ja tyh­ jiöpakattujen lohifileiden maa, sellaisena kuin se on tänä päivänä.

Kun Karjalasta kirjoittaa, on opittava ymmärtämään ja kuvaamaan muodonmuutoksia, käänteitä, jotka muodostavat lyhyempiä ajanjaksoja pitkäaikaisten käsitysten ja ajatusten maisemassa. Eivät edes ”luonto ja kansa”, joilla klassiset maa­ kuntakuvaukset tapaavat alkaa, säily muuttumattomina. Kuten tiedämme, entisen Suomen Karjalan väestö vaihtui 70 vuotta sitten suomalaisista ensin neuvostoliittolaisiksi ja nyttemmin

j a et t u m a a

25

venäläisiksi. Luontoa ei voi siirtää yhtä helposti kuin ihmisiä, mutta se on heistä ja poliittisesta valtakoneistosta riippuvainen.

Sama pätee maisemaan ja rakennuskantaan. Vain e­ läimet­liikku­ vat vapaasti. Supikoirat ja hirvikärpäset, joita Suomessa vihataan, ovat levittäytyneet Neuvostoliitosta rajan yli. Samoin suloinen liito-orava, jonka varsinainen koti sijaitsee poliittisesti latautu­ neessa, pelkoa herättävässä Siperiassa.

Sotien ja valloitusten jälkeen on Karjalan historia, kansa ja koko ympäristö muuttunut aatteiden ja symbolien voimasta.

Kristinusko ja kommunismi ovat ne äärimmäisyydet, jotka täällä ovat kohdanneet valtakeskusten yrittäessä saada otetta paikal­ lisista yhteisöistä. Kirkot, linnat, linnoitukset ja kaikki myö­ hemmät raatihuoneet ja lääninhallitukset, millä nimellä niitä milloinkin on kutsuttu eri vuosisatoina, ovat mahdin ja ylivallan vertauskuvallisia kiintopisteitä.

Samat rakennukset kelpaavat aivan toisenlaisille vallanhalti­ joille, kunhan hieman retusoidaan julkisivuja ja vaakunoita tai nostetaan uudet liput salkoon. Kouluja, vankiloita ja kasarmeja on kaikissa järjestäytyneissä valtioissa. Kirkot ovat suuremmassa vaarassa joutua tuhon ja hävityksen kohteeksi. Lähes kaikki Kar­ jalankannaksen paikkakunnat nimettiin uudelleen vuosina 1948– 1949, kun niiden suomalainen historia yritettiin pyyhkäistä pois ja korvata paikannimisymboliikalla, joka kertoi Neuvostoliiton sankareista, proletaarisesta aatemaailmasta tai pelkästään luon­ nonoloista. Eräillä paikkakunnilla oli myös ikiaikaiset venäläiset nimet, ja niihin kuului Vyborg – Viipuri. Venäläisten näkökul­ masta 1944 ei ollut Karjalan historian vuosi nolla.

Jotta Karjalan historiaa ja nykyhetkeä voidaan ymmärtää, tarvitaan puhtaan maantieteen, geografian lisäksi myös aat­ teiden ideografiaa. Tämän päivän ja eilisen todellisuudella on aina toinen ulottuvuus, joka koostuu aatteista, kuvitelmista ja keinotekoisista abstrakteista käsitteistä. Käsitteet tai rakenteet

26

k a r j a l a n k u nna il l a

eivät ohjaa historian kulkua, vaan sen tekevät ihmiset, mutta he ovat useimmiten juuri oman aikansa käsitteiden ja rakenteelli­ sen ajattelun, poliittisten aatteiden tai ideologioiden pauloissa.

Ideologiat vaativat, että niitä varten pitää propagandan keinoin vallata myös alue ja kansa.

Aatteiden tulkinta kertomuksina, kuvina ja symboleina luo yhteisiä myyttejä kokonaisille maille ja kansoille tai niiden osille, kuten Karjalalle. Kohtaamme myyttejä alkuperästä, perusta­ misista ja valloituksista, historian sankareista ja sankariteoista taikka tuhosta ja uudesta noususta niin sodassa kuin rauhassa.

Kertomukset Karjalan historiasta ja kulttuurimuodoista ovat ali­ tuista työskentelyä myyttien parissa, nimenomaan niiden parissa eikä niitä vastaan. Moni haluaa nähdä historiantutkimuksen dekonstruktiona, myytinmuodostuksen paljastamisena ja tuo­ mitsemisena kuviteltua todellisuutta valaisevien uusien fakto­ jen ja ongelmien avulla. Mutta myytit ja mielikuvitus sisältyvät todellisuuteen omana kantavana ja luovana kerroksenaan. Mitä Karjala olisikaan ilman niitä?