He hukkuvat äitiensä kyyneliin – lukunäyte

JOHANNES ANYURU

HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN Suomentanut Outi Menna

KUSTANTAMO S&S HELSINKI

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän teoksen suomentamista.

De kommer att drunkna i sina mödrars tårar © Johannes Anyuru, first published by Norstedts, Sweden, in 2017.

Published in agreement with Norstedts Agency.

Kansi: Sanna Mander Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Ay Painopaikka: Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2018 ISBN 978-951-52-4356-0

Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen

Guantanamossa ei ole historiaa.

Guantanamossa ei ole tulevaisuutta.

Siellä ei ole aikaa laisinkaan koska ei ole rajoja, siellä voi tapahtua mitä vain.

VANKI

vapautettu kolmentoista vuoden jälkeen

Guantanamo Baysta

Ja talot, mitä niissä tapahtui.

Ei juuri mitään.

Se liian pian kävi tapahtuakseen.

Yöpöydällä on kello, kuvitelkaa se mittaamassa sekunteina aikaa, kun yllättää sen oma sulaminen, se kiehuu, kaasuna se pyörii pois, miljoonasosasekunnissa kaikki.

HARRY MARTINSON

Aniara, kuudeskymmenesseitsemäs laulu

(suom. Aila Meriluoto)

Tuuli nousee. Se lennättää ilmaan hiekkaa ja kuivia ruohonkorsia leikkipaikalta kerrostalojen edustalta. Kaksi tyttöä keinuu vanhoissa rengaskeinuissa, yhä korkeammalle.

Katselen heitä ikkunasta. En kuule heidän nauruaan. Kuulen kauhun täyttämiä, käheitä huutoja, automaattiaseiden rätinää ja kaatuvien ja ympäriinsä paiskautuvien esineiden ja ruumiiden kolahduksia.

9

1

Se on hänen ensimmäinen muistonsa: sinne tänne tiheinä puuskina leijailevat lumihiutaleet sairaalarakennusten, pysäköintialueen, poppeleiden ja liikenne-esteiden yllä. Sitä ennen: käytännössä ei mitään.

Hän istuu silmät kiinni Aminin toistellessa hänelle antamaansa nimeä. Nour. Vasta kun äänensävy alkaa muuttua hysteeriseksi, hän avaa silmänsä. ”Muistatko mitään uutta?” Aminin kasvot näyttävät nälkiintyneiltä, suu on tiukka viiva, mies istuu hänen vieressään Hamadin valkoisessa Opelissa, takapenkillä jonka sisuksista tursuavat vaahtomuovinmuruset tarttuvat vaatteisiin.

Hän pudistaa päätään. Hamad sanoo jotain kuskinpaikalta, yrittää hoputtaa, ja Amin kostuttaa huuliaan ja naputtelee tärisevin sormin matkapuhelinta, joka on kiinnitetty ilmastointiteipillä hänen liivissään olevaan metalliputkeen. Hän istuu hievahtamatta. Muutama eksynyt lumihiutale laskeutuu maahan autonikkunasta näkyvän keltaisen tiiliseinän viereen. Jos hän näppäilee nelinumeroisen koodin, metalliputki räjähtää ja sinkoaa ilmaan suunnilleen kaksi kourallista nauloja ja hauleja, ja paineaalto katkoo ihmisiltä viiden tai jopa kymmenen metrin säteellä luita ja murskaa 13

sisäelimiä. Samoin käy, jos joku lähettää koodin tekstiviestinä puhelimeen.

He nousevat autosta. Hamad on parkkeerannut sivukujalle jäteastian suojiin ja nostaa takaluukusta ison, mustan urheilukassin. Kylmyys vihloo poskia ja käsiä, hän tömistelee hetken paikallaan saadakseen itsensä lämpimäksi.

He kävelevät yhtä matkaa Kungsgatanille ja hajaantuvat lauantaivilinään. Kun hän parin askeleen päästä vilkaisee taakseen, Amin seisoo näyteikkunan edessä kädet taskuissa ja on katselevinaan miesten pukuja.

Hän tuntee tiiviin yhteyden heidän välillään.

Ja toivoisi heille toisenlaista elämää.

On seitsemästoista helmikuuta, reilu tunti ennen terrori-­ iskua Hondon sarjakuvaliikkeeseen.

Hän on ajatuksissaan vähällä harhautua ajotielle ja jäädä raitiovaunun alle – tuntematon nainen estää onnettomuuden tarttumalla kiinni takinhelmasta – raitiovaunun jarrut vingahtavat metallisen kimeästi, ja hän jää seisomaan loskaan ja tuijottaa hajamielisenä kevyttä lumisadetta, joka leijuu verhona hämärtyvässä iltapäivässä.

Jälleen kerran hän yrittää muistella, kuka hän on ja mistä tullut, muttei pääse sairaalahuonetta pidemmälle, sitä miten hän nousi ja käveli ikkunan ääreen ottaen tukea tippatelineestä. Hän muistaa pulssin humisevan sykkeen ohimoissaan ja viileän lattian paljaiden jalkapohjiensa alla.

Hän on lukenut, että lumipyry sairaalan pihalla kesäisenä iltana johtui ilmastonmuutoksesta tai sotavoimien aikaansaamasta säämanipulaatiosta, tai ettei se, mitä taivaalta satoi, ollut lunta ensinkään vaan jotain kemikaalitehtaasta vuotanutta ainetta.

Nainen, joka esti häntä säntäämästä ajotielle, koskettaa hänen käsivarttaan ja sanoo jotain mitä hän ei ymmärrä, ääni 14

kuulostaa kaukaiselta ja vaimealta, ja kun hän ei vastaa, nainen lähtee pois. Ohi ajaa toinen raitiovaunu, hänen ympärillään ihmiset kävelevät suojatietä pitkin kadun yli.

Hän uskoo tietävänsä sen verran, että hän on kotoisin täältä.

Göteborgista. Ja että hänen äitinsä on kuollut. Jollain tavalla, jäi ehkä auton alle. Tai ei. Hän ei muista. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja avaa ne taas.

Yksi teko voi herättää maailman.

Hän lähtee uudestaan liikkeelle, sulautuu osaksi shoppailijoiden ja toppatakeissaan kulkevien nuorten ja lastenvaunuja työntävien pariskuntien virtaa.

Sarjakuvakaupan avoimen oven edustalla lepattaa ulkotuli, jonka takana on käsin kirjoitettu kyltti: Tänään klo 17.00 sarjakuvataiteilija Göran Loberg signeeraa myymälässä uutuusteoksiaan ja keskustelee sananvapauden rajoista Christian Hondon kanssa.

Astuttuaan sisään lamppujen alle hän alkaa hikoilla tungoksen ja räjähdeliivin peittona olevan talvitakin takia.

Ja sen, mikä on tulossa.

Hän asettuu tutkimaan sarjakuvakirjoja, jottei herättäisi turhaa huomiota, poimii laatikosta yhden ja alkaa selailla sitä.

Yksi teko, jos se vain on riittävän radikaali, riittävän puhdas, voi puhutella maailman köyhiä massoja, uudistaa yhteyden kalifaatin ja harhaanjohdettujen muslimien välillä, kasvattaa uusien rekryyttien virtaa ja kääntää sotaonnen.

Hamadin sanoin. Hamadin ajatuksin.

Hän jatkaa selailua.

Sarjakuva-albumissa nuolelta näyttävät alukset kiitävät viljelmien ja palavien kaasupilvien ohi. Kömpelöihin, erittäin yksityiskohtaisesti piirrettyihin avaruusasuihin pukeutuneet 15

miehet kulkevat surrealistisen värisissä aavikkomaisemissa.

Hän hämmästelee kuvien lapsellisuutta.

Häntä alkaa naurattaa, ja hän hörähtää mielessään.

Hän miettii, voiko ruumiinlämpö laukaista liiviin kiinnitetyt pommit.

Yksi. Hän tietää olevansa muslimi. Kaksi. Ruotsalaiset ovat teloittaneet muslimeja jonkinlaisella leirillä. Kolme. Nimi, joka ei ole hänen mutta joka tarkoittaa jotain. Liat – joku jota hän rakasti. Neljä. Ruotsalaiset teeskentelevät rauhaiseloa, esittävät ettei kuolemanleirejä ole olemassakaan. Viisi. Hän on puhunut tästä kaikesta Aminin kanssa, yrittänyt saada asioihin järkeä.

Hamad tulee. Kadulta pölähtää lunta sisään oven paukahtaessa kiinni. Hamad ja Amin ajoivat kumpikin partansa edellisenä iltana, ja joka kerta katsoessaan Hamadin paljaita poskia hän ajattelee linnun kalloa – kuopalle painuneet laihat posket tekevät miehen ilmeestä julman. Hamad on pukeutunut mustaan toppatakkiin ja siniseen pipoon, jossa on amerikkalaisen jääkiekkojoukkueen logo – hai – ja joka sujahtaa päästä taskuun. Hamad asettuu seisomaan kassan lähistölle ja laskee mustan urheilukassin jalkojensa juureen.

Myymälässä on kolmisenkymmentä ihmistä, jotka seisovat ryppäinä tai istuvat taitettavilla tuoleilla päällysvaatteet myttynä sylissään. Christian Hondo, liikkeen omistaja, pitkätukkainen, virttyneeseen keltaiseen t-paitaan pukeutunut mies, napsauttaa mikrofonin päälle. Ääni kiertää hetken kahdessa kaiuttimessa. ”No niin, tervetuloa kaikki.” Puhe kaikuu ja kuulostaa kaiuttimista ulos tullessaan tukkoiselta ja puuroiselta.

Göran Loberg astuu esiin ovesta kassan takaa. Yleisön odottavat, lähes hartaat katseet kääntyvät tulijaan.

16

Ruutupaitaan pukeutunut Loberg on vanhempi kuin Hondo, ehkä kuusissakymmenissä, huonoryhtinen ja kasvoiltaan ahavoitunut. Suupielten tienoilla erottuu häivähdys kovuutta, kenties halveksuntaa tai vihaa. Tukka on valkoinen ja pörheä.

Mies laskee pöydälle lehtiön ja kynän. ”Meidän on nyt siis tarkoitus keskustella sinun viimeisimmästä projektistasi”, Hondo sanoo, ”eli albumista, johon on koottu viikoittain netissä ilmestyneitä satiirisia Profeetta-­ sarjakuvastrippejä. Niissähän on ollut profeetta Muhammed -karikatyyrejä ja esiintynyt lisäksi muitakin, miten sen sanoisi… rienaavia hahmoja?”

Göran Loberg nyökkää ja hieraisee parransänkeään, koko olemuksesta huokuu ylenkatse ja hällä väliä -asenne sekä itseä että ympäristöä kohtaan. Hän seisoo myymälän takaseinustalla eikä saa selvää kaikesta mitä edessä sanotaan. Hänestä tuntuu kuin äänet tulisivat jostain ulkopuolelta eivätkä kuuluisi yhteen keskustelijoiden ruumiiden kanssa. Ne vain leijuvat irrallisina.

Hondo nousee seisomaan, levittää auki julisteen ja näyttää sitä yleisölle.

Joukko koukkunenäisiä turbaanipäisiä miehiä on polvistunut rukoukseen, ja jokaisen peräaukkoon on tungettu risteilyohjus.

Tuntuu kuin hän katselisi itseään unessa.

Räjähdeliivin remmit painavat rintakehää.

Yksi. Hän ei muista omaa nimeään. Kaksi. Hän ei muista omia vanhempiaan, jotka on hänen oletuksensa mukaan murhattu. Kolme. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän näkee väärät kasvot. Neljä. Hänestä tuntuu juuri nyt, kun hän katsoo yleisölle esiteltävää kuvaa, voimakkaasti siltä että hän on ollut samassa tilanteessa aiemminkin, että käynnissä on paraikaa historiallisesti tärkeä tapahtuma.

17

Hän vilkaisee sivulle ja huomaa, että Amin on tullut sisään ja jäänyt seisomaan ulko-oven viereen. Kylmästä säästä huolimatta Aminin kasvot kiiltelevät hikisinä. Yleisössä moni reagoi nuorukaisen kuoleman merkitsemään ja riutuneeseen olemukseen ja alkaa kuiskia levottomasti. Amin vilkaisee häneen mutta ei ole tunnistavinaan häntä.

Hän kävelee Aminin luokse. ”Amin”, hän kähisee. Amin ei kuuntele eikä näytä tietävän miten reagoida: heidän suunnitelmanaan oli hajaantua myymälään ja odottaa, kunnes paikalle on saapunut mahdollisimman paljon ihmisiä. Heidän ei missään nimessä pitänyt puhua toisilleen. ”Amin. Amin.” Amin ei vilkaisekaan häneen päin. Hän tarttuu miestä kädestä, eikä se yritä vastustella. Hän kietoo sormensa Aminin sormien lomaan ja puristaa. ”Kaikki on pielessä.” Hän ei tiedä täysin itsekään, mitä tarkoittaa sillä. ”Amin, kaikki on pielessä.”

Hamad vihki hänet ja Aminin asunnossaan joitakin kuukausia aiemmin, ja hänet ovat tuoneet tänne hänen pahat aavistuksensa, kaamea tunne, että hän ja Amin ja ehkä Hamadkin kuuluvat yhteen ja että hänellä on tehtävä. ”Meidän pitää häipyä”, hän kuiskaa, ja Aminin vieressä takki käsivarrellaan seisova mustavillapaitainen mies luo heihin ärtyneen katseen – hän ei anna sen häiritä. ”Häivytään”, hän sanoo, ja vasta siinä vaiheessa Amin reagoi, vetää kätensä pois, tarttuu häntä käsivarresta ja tuijottaa häntä kiihkeän syyttävästi. Tönäisee häntä sitten, toisaalta ikään kuin hätistääkseen hänet kauemmas ja toisaalta muistuttaakseen häntä suunnitelmasta.

Hajaannutaan, ja odotetaan.

Pöydän ääressä Hondo sanoo vihaavansa uskontoja ja kannattavansa sitä mitä kutsuu itse perinteisen subversiiviseksi 18

suuntaukseksi – hänellä on vaikeuksia ymmärtää mitä se tarkoittaa, hän ei ymmärrä sanaa eikä asiayhteyttä – ”libertaarinen suuntaus”, jatkaa surinan säestämä ääni kaiuttimissa, ”eräänlainen roskagalleria”.

Hän sulkee silmänsä ja tuntee jomottavan päänsäryn kohoavan pintaan ohuina säikeinä ja painuvan takaisin. Hän on jättänyt kertomatta Aminille että sen jälkeen, kun Hamad kertoi mitä he tekisivät, hän on nähnyt mielessään otsikoita.

Ikään kuin hän muistaisi mitä tapauksesta tullaan kirjoittamaan jälkeenpäin.

Tyyliin: Terroristipari avioitui ennen iskua. Kuvakooste häistä.

Kun hän avaa silmät, Hondo on levittänyt auki toisen julisteen, jossa nainen seisoo sillalla ja tähtää konekiväärillä ihmisjoukkoon. Naisen takana on banderolli, jossa lukee: Refugees welcome. ”Sinua on uhkailtu aika paljon kuviesi takia.” ”Se, joka ei ole saanut tappouhkauksia, ei ole sanonut mitään tärkeää”, Loberg sanoo ja oikaisee silmälasejaan. Ihmiset nauravat. He näyttävät aavemaisilta vahanukeilta, hän on erottavinaan heidän ihonsa läpi kuultavan harmaan, elottoman hohteen. Nauru hiipuu, ihmiset raapivat itseään, tekevät muistiinpanoja kirjoihinsa tai nojaavat eteenpäin tai ristivät käsivartensa.

Hän ajattelee, että vajaan tunnin kuluttua he kaikki ovat kuolleita.

Tapahtumat käynnistyvät ilman ennakkovaroitusta, parikymmentä minuuttia keskustelun alkamisen jälkeen. Göran Loberg sanoo että taiteen kuuluu laajentua, että laajentuminen on yksi taiteen perusominaisuuksista, kun pohdinnan äkisti 19

keskeyttää miesääni, huudahdus josta on vaikea saada selvää, varokaa tai maahan – vai voisiko se olla englantia, gun?

Hän kuulee huudon ja ajattelee että joku huutaa englanniksi koska Amin, joka on nopealla liikkeellä vetäissyt pistoolin housunkauluksestaan, ei näytä ruotsalaiselta.

Gun. Hän kuulee sanan ja hän kuulee laukauksen ja näkee eturivissä istuvan naisen painavan päänsä ja kumartuvan ikään kuin valmistautuisi hätälaskuun.

Hän seisoo niin lähellä että haistaa ruudin ja tajuaa pikemminkin hajusta kuin terävästä paukahduksesta, että isku on alkanut.

Amin seisoo pistooli ojossa. Luoti on tehnyt savuavan reiän masoniittilevyyn Aminin pään yläpuolelle. Hän yrittää tavoitella Aminin katsetta, mutta mies vain tuijottaa eteensä tai jonnekin kauas hänen taakseen.

Ihmiset ovat lähteneet liikkeelle. He suuntaavat ulko-ovelle kompastellen taitettaviin tuoleihin mutta kääntyvät nähdessään Aminin. Moni jää neuvottomana seisomaan ja pyörimään paikallaan tietämättä mihin mennä, lehtipinot kaatuvat ja taskukirjoja putoilee hyllyistä. Tuntuu kuin esineet olisivat muuttuneet painavammiksi. Aika kuuluu hitaammin ja sitten yhtäkkiä nopeammin myötäillen tapahtumia. Kangaskassia kantava irokeesitukkainen tyyppi yrittää luikahtaa ulos kassan takana olevasta ovesta, mutta Hamad kaataa miehen, joka kumauttaa päänsä ilkeästi myyntitiskin kulmaan ja jää lattialle makaamaan.

Palvo Jumalaa, kunnes sinua luullaan hulluksi.

Hondo istuu pöydän ääressä tyynen rauhallisena. Ikään kuin kuvitellen, että kaikki on ennalta suunniteltua ja kuuluu asiaan – virnistelee jopa omahyväisesti katsellessaan ympärilleen. Heidän katseensa kohtaavat hetkeksi.

20

Ihmiset kaatuilevat ja kiipeilevät toistensa yli aivan kuin lattia heiluisi.

Hamad huutaa jotain, ja siinä vaiheessa kun hän rekisteröi äänen hän tajuaa Hamadin huutaneen jo pitkään. Hän ei erota sanoja, ainoastaan sitkeän, välillä voimistuvan ja välillä vaimentuvan huudon.

Nainen, jonka naama on veressä, makaa lattialla ja kiskoo toista naista paidasta päästäkseen ylös. Myymälän nurkassa lattialle romahtaneen sarjakuvalehtipinon takana piileskelee joku, hän näkee esiin pilkistävän kengän, mustan talvikengän – itkevä mies kompastuu siihen.

Hamad hyppää myyntitiskille ja ottaa mustasta urheilukassista konepistoolin, kohottaa sen päänsä yläpuolelle ja pitelee sitä kuin sotasaalista tai vastasyntynyttä vauvaa, jota haluaa esitellä kaikille, ja nyt hän viimein erottaa ettei Hamad huuda mitään järkevää vaan toistelee vain ”ey, ey, ey”.

Hamad suuntaa pari voimakasta potkua kassakoneeseen, niin että se rämähtää lattialle ja kolikot ja setelit leviävät pitkin poikin. ”Te loukkaatte islamia!” Kun huuto vaihtuu sanoihin, Hamadin ääni särkyy käheäksi ulvonnaksi – sana islamia kuulostaa tuskanparahdukselta. Hamad kaivaa kassistaan toisen konepistoolin. Hän riisuu takin yltään, heittää sen lattialle ja lähtee kävelemään kohti Hamadia. Hänestä tuntuu taas kuin hän katsoisi itseään ulkopuolelta. Aivan kuin jalat eivät koskisi lattiaan. Hän ottaa aseen ja poistaa varmistimen.

Hamad ojentaa hänelle toisenkin konepistoolin, joka hänen on tarkoitus viedä Aminille. Monet niistä, jotka ovat huomanneet hänen räjähdeliivinsä nyt kun hänellä ei ole enää takkia, ovat pillahtaneet itkuun, ja kun hän kävelee 21

ulko-­ovella vahdissa seisovan Aminin luokse, ihmiset käytännössä lakoavat hänen tieltään.

Hamad on katkaissut viemäriputket, täyttänyt ne nauloilla ja hauleilla ja sekoittanut räjähteet talouskemikaaleista.

Omatekoiset pommit on kiinnitetty tavallisiin kalastusliiveihin.

Hän miettii, liittyykö tunne siitä kuin kaikki pyörisi yhä vain nopeammin jollain tavalla Jumalaan.

Onko Jumala heidän kanssaan.

He ajoivat yhtenä iltana pari viikkoa sitten metsään testaamaan konepistooleita, köröttelivät noin tunnin pitkin kuoppaisia metsäteitä. Vasta kun hän tunsi aseen tärähdykset, haistoi ruudin ja näki piipunsuusta leimahtavat liekit, hän tajusi mitä he olivat tekemässä. Oikeasti. Kun hän seisoi korvat soiden ja näki auton valojen loisteessa aavemaisen vaaleina hohtavat puunrungot.

Me ollaan täällä. Kaikki tämä on totta.

Amin työntää pistoolin vyöhönsä ja ripustaa konepistoolin olalle. Hän kietoo kätensä Aminin ympärille ja halaa miestä sisarellisesti. Hän haluaisi tavoittaa tunteen siitä että kaikki todella tapahtuu, että kaikki menee niin kuin he ovat etukäteen suunnitelleet, muttei taaskaan koe olevansa läsnä hetkessä vaan jossain muualla muistelemassa sitä.

Yksi. Hän tekee tämän koska haluaa kostaa, koska ruotsalaiset tappoivat hänen äitinsä. Niin hän ainakin uskoo. Kaksi.

Väärin, hän on suorittamassa tehtävää. Hän on täällä koska näki Aminin raitiovaunussa yhtenä sateisena iltapäivänä ja tiesi että se oli hänen kohtalonsa, ja kaikki sen kohtaamisen jälkeen on johdattanut hänet Hondon sarjakuvakauppaan missä hänen on määrä tehdä jotain tärkeää, jotain minkä hän on unohtanut.

22

Kolme. Nimi. Liat. Hänen on löydettävä Liat. Pelastettava Liat.

Hän hieroo ohimoitaan.

Kassalla syntyy hässäkkä, Hamad hyppää lattialle ja juoksee ulos ovesta, joka johtaa takahuoneeseen ja henkilökunnan vessaan. Kuuluu laukauksia, kolme voimakasta pamausta peräjälkeen. Myymälän puolella moni huutaa täyttä kurkkua, ja hän yrittää hyssytellä ihmisiä, ensin ujosti ja varovasti, sitten yhä aggressiivisemmin: ”Hiljaa. Turpa kiinni. Ey. Ey!” Se auttaa vähän. Ympäriltä kuuluu nyyhkytystä. Minkä takia hänestä tuntuu, että hän muistaa kaiken samaan aikaan kun se tapahtuu?

Hamad peruuttaa takaisin myymälään raahaten Göran Lobergiä kauluksesta. Miehen toisesta jalasta jää lattiaan verinen raita. Ihan kuin joku maalaisi leveällä pensselillä.

Yksi. Hänellä on vain Amin ja Hamad, ja tämä väkivalta, tämä kosto johon hän osallistuu menneisyydessä kokemiensa epämääräisten vääryyksien tähden.

Hän tulee tietoiseksi näyteikkunoiden ja sarjakuva- ja keräilyhahmohyllyjen taakse kertyneestä väkijoukosta, kasvottomasta massasta. Ja juuri kun hän katsoo ulos, paikalle ajaa ensimmäinen poliisiauto, siniset valot vilkkuvat talvi-­ illassa saaden ikkunalasista heijastuvat myymälätilat vuoroin katoamaan, näkymään taas, katoamaan, näkymään taas.

Hänen olisi pitänyt lähteä pois.

Hamad istuttaa Göranin lattialle selkä myyntitiskiä vasten ja painaa aseenpiippua miehen otsaan. Hän näkee sen tapahtuvan ja seisoo lamaantuneena paikallaan. Miksi sinä iltana satoi lunta, kun hän heräsi. Miksei hän muista oikeaa nimeään.

23