Edith Sodergran Elama

Suomentanut Jaana Nikula

Kustantamo S&S Helsinki

© Agneta Rahikainen 2023 Ruotsinkielinen alkuteos Edith Södergran – Stjärnfångerskan Schildts & Söderströms 2023 Suomenkielinen laitos © Kustantamo S&S, Helsinki 2023 Kansi ja ulkoasu Fredrik Bäck Takakannen kirjailijakuva Helen Korpak Runositaattien suomennokset sivun 199 mukaan.

Paino Nord Print, Helsinki 2023 ISBN 978-951-52-5984-4 kustantamo.sets.fi

Sisällys

Aluksi 1. Lapsuusvuodet Pietarissa Petrischule Vahakansivihko 2. Parantuminen on sairaustila Davos Raivola 3. esikoinen Runoja Uusi nainen 4. Sota ja vallankumous Syyskuun lyyra Manifesti 5. Ystävätär Hagar Olsson Ruusualttari Tulevaisuuden varjo 6. Antroposofiaa ja rahahuolia Steinerin pauloissa Sisarussormus

7. LOPPU Ultra Maa jota ei ole Kirjallisuus ja lähteet

7 11 22 31 40 49 65 72 79 90 102 108 116 128 143 151 159 166 169 176 183 189 198

Aluksi

Kirjoittaessani näitä alkusanoja on vastikään tullut kuluneeksi sata vuotta Edith Södergranin kuolemasta: Södergran kuoli juhannus­päivänä, 24. kesäkuuta 1923. Merkittävä kirjailija ei tietenkään tarvitse juhlavuosia, hänet muistetaan muuten­ ­kin. Hän on aina ajankohtainen, niin ilossa, rakkaudessa ja kaipuussa kuin sodassa ja rauhassakin. Södergran ei kuitenkaan ole mikään helppo kirjailija, sillä hän ei tarjoa patenttivastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Hän suo lukijoilleen jotain muuta: huimia paradokseja, rohkeita väitteitä ja sydäntä särkevää kauneutta, eli juuri sitä mitä tällaisina aikoina tarvitsemme.

Södergranin kaunokirjallinen tuotanto on suppea. Siihen kuuluu viisi runokokoelmaa, aforismikokoelma ja nuoruuden runot, jotka kaikki mahtuvat yhteen 375-sivuiseen niteeseen.

Runojen ja aforismien lisäksi on säilynyt 240 eri vastaanottajille kirjoitettua kirjettä, joihin hänen elämäkerralliset tietonsa ­pitkälti perustuvat. Södergranista ja hänen tuotannostaan on kirjoitettu paljon, niin paljon, että kirjat, tutkielmat, elämäkerrat, opinnäytteet, artikkelit ja esseet täyttävät suuremmankin kirjahyllyn. Ja tässä tulee jälleen yksi elämäkerta, koska ne tapaavat 7

vanhentua nopeasti. Uutta tutkimusta tehdään jatkuvasti ja Södergranin tuotantoa tarkastellaan uusista näkökulmista, mikä vaikuttaa käsitykseemme kirjailijasta ja hänen teoksistaan.

Kaiken lisäksi elämäkerrat ovat aikansa lapsia, ne heijastelevat ajan arvomaailmaa ja kirjoittajan henkilökohtaisia näkemyksiä, jotka eivät ehkä muutaman vuosikymmenen kuluttua tunnukaan yhtä ajankohtaisilta. Tarvitaan uusia elämäkertoja uusille sukupolville, jotka eivät ehkä vielä aavista, mitä kaikkea voivat Södergranin kiehtovasta tuotannosta ammentaa.

Södergran kirjoitti runoja runsaan viidentoista vuoden ajan ja vaihtoi sinä aikana tyyliä ja ideologiaa useita kertoja; hän siirtyi romanttisesti värittyneistä nuoruusrunoista ensimmäisen kokoelman symbolismiin ja dekadenssiin, kolme seuraavaa ­kokoelmaa edustivat mahtipontista ekspressionismia ja viimeisten vuosien hillityissä luonnonrunoissa on uskonnollisia sävyjä. Södergran on siis paradoksinen runoilija. Hänen runojaan voivat lukea yhtä lailla uskovaiset kuin agnostikotkin, nuoret naiset ja elämän ehtoopuolelle ehtineet miehet, teokset toimivat queer-lukemistona ja radikaalina tai perinteisenä heteroseksuaalisena kirjallisuutena. Hän oli myös ensimmäisiä runoilijoita, jotka kokeilivat teoksissaan queer- ja ei-binääristä identiteettiä.

Hänen runonsa ovat elämänmyönteisiä, mutta niihin sisältyy myös kuolemankaipuuta, ne ovat hurmioituneita ja maltillisia, niissä on itseihailua ja epäitsekkyyttä, ne ovat ilkeän ironisia ja arkisen pateettisia – yhdessä ja samassa runossa voi olla näennäisen vastakkaisia tunteita. Södergranin kirjeistä ei ole suurtakaan apua sille, joka haluaa ymmärtää hänen teoksiaan ja elämäänsä. Teoriassa kirjeistä voisi kyllä löytyä johtolankoja, 8

mutta kirjeetkin ovat tulvillaan vastakohtaisuuksia, hyppelehtiä ajatuksia ja hämäräksi jäävää pohdiskelua. Kaiken lisäksi hän on kuin tuuliviiri: se mikä on keskeistä ja tärkeää tiettynä ajan­ kohtana, ei ole muutaman kuukauden kuluttua enää kumpaakaan. Hänen käyttämänsä ruotsin kieli hämärtää sekin osaltaan mahdollisuutta ymmärtää mitä kirjeissä tarkalleen ottaen sanotaan. Kieli on uutta luovaa, mutta sitä leimaavat jossain määrin ominaisuudet, joita syntyy, kun kieli elää erillään. Södergranin kieli on ruotsin muunnelma, eräänlaista södergranskaa, jonka hienoimpia vivahteita ei hallitse kukaan muu kuin hän itse.

Alkuperäislähteiden rajallinen määrä on aineiston ristiriitaisuuden lisäksi Södergranin elämäkerturin keskeinen ongelma.

Södergran oli hyvin vaitelias ja varoi paljastamasta oleellisia asioita yksityiselämästään jopa lähiystäville kirjoittamissaan kirjeissä. Lisäksi hän tuhosi suurimman osan aineistosta, joka olisi voinut valottaa hänen elämäänsä, esimerkiksi saamansa kirjeet.

Hän suhtautui hyvin epäluuloisesti kirjallisuudentutkijoihin: usein on siteerattu hänen Elmer Diktoniukselle esittämäänsä toivetta, jonka mukaan hän ei halunnut jättää mitään elämäkertoja kirjoittaville ”ruumismadoille”. Elämänsä loppuvuosina hän korosti, että jälkimaailman oli tarpeen tuntea ainoastaan hänen runonsa, mikä ei kuitenkaan estänyt ihastuneita lukijoita kiinnostumasta myös hänen elämänsä käänteistä.

Tämä kirja pohjautuu laajaan elämäkerralliseen teokseeni Edith – runoilijan elämä ja myytti, joka ilmestyi vuonna 2014.

Käytin siinä uusinta Södergran-tutkimusta ja perustin johtopäätökseni käytettävissä oleviin arkistodokumentteihin. Tuntui kuin olisin kerännyt tähtisateen räiskeitä hänen puutarhastaan ja yrittänyt liittää palaset yhteen, niin että syntyy mahdolli9

simman tosi ja oikeudenmukainen kuva hänen persoonastaan ja tuotannostaan. Tutkijat ovat vuosikymmenten ajan lisänneet säilyneisiin hauraisiin dokumentteihin omia merkityksiään, mutta yritin parhaani mukaan välttää sitä ja tarkastella materiaalia niin objektiivisesti kuin mahdollista.

Kirja, jota nyt pidät kädessäsi, on teokseni uudistettu laitos joka keskittyy Edith Södergranin elämään ja tuotantoon. Kuvituksena on hänen ottamiaan valokuvia, joita ei toistaiseksi ole juurikaan nähty painettuina. Ne täydentävät mainiosti kuvaa Södergranin mielenkiinnon kohteista ja elinpiiristä.

Agneta Rahikainen Helsingissä elokuussa 2023

10

1.

Lapsuusvuodet Pietarissa

Edith Södergranin lapsuuden kuvaaminen jää auttamatta sirpaleiseksi, koska lähteitä on vähän ja ne ovat hajanaisia. Siksi kuvaan ensin hänen kotikaupunkiaan sellaisena kuin ruotsinkielinen suomalaisvähemmistö sen näki. Sillä tavoin hänet saadaan ainakin soviteltua siihen monikulttuuriseen yhteisöön, jollainen Pietari 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin oli.

Kun Edith Södergran syntyi vuonna 1892, Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta ja Pietari oli jo useiden sukupolvien ajan ollut monien suomalaisten ja muiden eurooppalaisten kansanryhmien kotikaupunki, jonne oli muutettu parempien työ- ja koulutusmahdollisuuksien toivossa.

Vuosisadan vaihteessa Venäjän pääkaupunki oli Euroopan neljänneksi suurin kaupunki Lontoon, Pariisin ja Berliinin jälkeen, ja siellä oli 1,4 miljoonaa asukasta; luku kaksinkertaistui uuden vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Talouden kannalta Pietarin merkitys Suomelle oli kasvanut 1800-luvulla. Metropolissa tarvittiin jatkuvasti käsi11

työläisiä, eri alojen työläisiä sekä palvelusväkeä, ja matkustaminen kävi helpommaksi, kun höyrylaivaliikenne pääsi käyntiin 1830-luvulla, Saimaan kanava avattiin 1856 ja junaliikenne Helsingin ja Pietarin välillä alkoi toimia 1870-luvulla. Suomalainen rautatieasema Viipurilaispuolella – siis kaupunginosassa joka oli lähinnä Suomen rajaa – oli tärkeä suomalaisten työllistäjä, kuten kaupungin höyrylaivaliikennekin. Suomalaisia työskenteli myös nuohoojina, kirjansitojina ja mekaanikkoina, ja jotkut kuuluisan Fabergén työpajan huomattavimmat kultasepät olivat suomalaisia. Monet leipurit ja kondiittorit hakivat oppia Pietarista ja perustivat sitten omat leipomot palattuaan takaisin Suomeen. Naiset työskentelivät usein piikoina, sisäkköinä tai keittäjinä; sekä Gogolilla että Dostojevskilla oli suomalaisia piikoja, jälkimmäisellä oli jopa suomenruotsalainen anoppi.

1880-luvulla lähes kolme prosenttia Pietarin väestöstä oli kotoisin Suomesta. Suomenkieliset olivat pitkään kaupungin toiseksi suurin vähemmistöryhmä saksankielisten jälkeen.

Ruotsinkieliset muodostivat neljänneksi suurimman kielellisen vähemmistön. Vuonna 1819 kaupunkiin avattiin suomalainen passitoimisto. Niin voitiin kätevästi varmistaa, että suomalaiset liitettiin Suomeen eikä Venäjään. Heillä oli siis samat velvollisuudet ja oikeudet kuin muillakin Suomen kansalaisilla: verovelvollisuus, asevelvollisuus, oikeus köyhäinhoitoon ja äänioikeus. Vuonna 1906 Suomi sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, mutta äänestääkseen oli ajettava junalla Suomeen, yleensä Terijoelle, joka oli viidenkymmenen kilometrin päässä lännessä. Suomalaisilla ei siis ollut oikeutta äänestää Venäjän duuman vaaleissa. Suomen kansalaisuus kulki perintönä, joten myös suomalaisten Venäjällä syntyneet jälkeläiset olivat 12

automaattisesti Suomen kansalaisia. Heidät merkittiin kirkonkirjoihin ja henkikirjoihin isän kotipaikalla Suomessa, niin että kaikilla Pietarissa asuvilla suomalaisilla oli itse asiassa kotipaikka Suomessa, vaikka he eivät olisi sinne jalallaankaan astuneet.

Sekä ruotsinkielinen Pyhän Katariinan seurakunta, johon Södergranin perhe kuului, että suomenkielinen Pyhän Marian seurakunta olivat hallinnollisesti Suomen luterilaisen valtionkirkon alaisuudessa. Seurakunnat olivat kirkkoineen, pappiloineen ja kouluineen samassa korttelissa Suuren ja Pienen Tallikadun välissä, kaupungin ydinkeskustassa pääkatu Nevski prospektin pohjoispuolella. Samassa korttelissa sijaitsi myös saksankielinen Pyhän Pietarin kirkko ja koulu, jota Edith kävi.

Nordisk kalender för St. Petersburg eli Pietarin pohjoismainen kalenteri kertoo ruotsinkielisten elämän suurista ja pienistä tapahtumista. Suuren ja Pienen Tallikadun välisessä korttelissa sijaitsi Robert Edgrenin kirjakauppa, joka alkoi julkaista pohjois­maista kalenteria vuonna 1908. Kalenteri sisälsi jokaiselle kaupungissa oleskelevalle pohjoismaalaiselle tärkeitä tietoja, ja lisäksi kirjakauppa mainosti omaa kirjatarjontaansa ja hoiti aikakausjulkaisujen tilaukset. Kalenterissa julkaistiin virkamiesten nimet ja osoitteet, seurakuntien tiedotuksia ja tiedot ruotsinkielisestä sairaanhoidosta.

Joka kalenterissa oli kauppiaiden mainosliite. A. Kutvosella oli suomalainen ruokatavara-, vaate- ja sekatavarakauppa osoitteessa Kasanskajakatu 23. Suutari A. Sikasella, jonka liike sijaitsi Suurella Tallikadulla, oli iso valikoima valmiita hyvälaatuisia kenkiä. Marinskitorin varrella oli Alexis I. V. Kerin siirtomaa- ja herkkukauppa, josta sai Krimin viinirypäleitä, omenoita, päärynöitä, luumuja, marjamehuja, kaviaaria, venäläisiä 13

sokeriherneitä, makkaraa ja muita ylellisyystavaroita. Kaikki kauppiaat mainostivat ja palvelivat ruotsiksi. Myös Robert Fleckensteinin kauppahuone palveli asiakkaitaan ruotsiksi, samoin Nordiska kompaniet, joka sijaitsi osoitteessa Bolšaja konnušennaja 13, siis Suurella Tallikadulla. Maikki Kurikan työnvälitystoimiston ilmoituksesta saadaan tietää, että suomalaiset olivat suosittuja palvelijoita.

Huhtikuun neljäntenä päivänä vuonna 1892 Pietarin miljoonakaupunki sai uuden asukkaan: Edith Södergran näki päivänvalon tuossa kaupungissa ja tuossa sosiaalisessa yhteisössä.

Pyhän Katariinan seurakunnan kirkonkirjoihin merkittiin kaksi etunimeä, Edith Irene. Hänen vanhempansa olivat Matts ja Helena Södergran, omaa sukua Holmroos. Helena Södergran (1861–1940) oli syntynyt Pietarissa. Hän puhui kotona ruotsia, ystävien ja tuttujen kanssa saksaa ja ranskaa, kauppiaiden kanssa venäjää ja palvelijoiden kanssa hiukan suomea.

Matts Södergran (1846–1907) oli kotoisin pienehköltä maatilalta Närpiöstä, Pohjanmaalta. Hän kävi koulua Vaasassa, missä hän valmistui konetyömieheksi 1868. Hänellä oli useita työpaikkoja eri puolilla Suomea. Kiertelevän elämänsä aikana hän työskenteli viilaajana, koneenkäyttäjänä, varaston vahtimestarina ja esimiehenä, työmiehenä, työnjohtajana ja kaksi kesää lämmittäjänä Hulliin matkaavalla höyrylaivalla. Vuonna 1882 hän muutti Pietariin ja sai töitä Nobelin veljesten tehtaasta.

Hän työskenteli eri puolilla Venäjää, ja vuonna 1884 hän meni Smolenskissa naimisiin kauppiaan tyttären Olga Antonova Davidoffin kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta, jotka kuolivat hyvin pieninä, ja vaimo menehtyi lentävään keuhkotautiin vuonna 1887. Matts Södergran palasi Pietariin. Hän oli saanut 14

potkut Nobelin verstaalta, mutta onnistunut pääsemään töihin puunjalostusyritykseen, jolla oli laatikkotehdas Raivolassa, Karjalankannaksella. Vuonna 1890 hän avioitui Helena Lovisa Holmroosin kanssa. Sen jälkeen hän ei enää kutsunut itseään konetyömieheksi vaan käytti komeammalta kalskahtavaa insinöörin titteliä.

Helena Holmroosin isä oli vauras valaja Gabriel Michelsson, myöhemmin Holmroos. Vuonna 1860 hän meni naimisiin torpantyttären Helena Rosenbladin kanssa, joka teki huikean luokkaretken palkollisesta piiasta rikkaaksi tehtailijan rouvaksi.

Tytär Helena oli pariskunnan ainoa lapsi. Hän sai porvarillisen kasvatuksen ja kävi yhtä kaupungin neljästä saksankielisestä koulusta, St. Annenschulea. Kaksikymmentäkolmevuotiaana hän sai pojan, Edvardin, joka syntyi 29. lokakuuta 1884, mutta kuoli vain parin viikon ikäisenä marraskuun 15. päivänä. Kuusi vuotta myöhemmin kaksikymmentäyhdeksänvuotias Helena avioitui neljäkymmentäkolmevuotiaan lesken Matts Södergranin kanssa ja vajaa kaksi vuotta myöhemmin syntyi parin ainoa lapsi.

Perhe pakeni Pietarissa riehuvaa koleraepidemiaa Raivolaan, kun Edith oli vain kolmen kuukauden ikäinen. Raivola valittiin, koska Matts Södergran oli siellä töissä. Gabriel Holmroos osti 1894 Raivolan keskustasta huvilan, johon kuului iso tontti, sekä laajan maa-alueen rautatieaseman luoteispuolelta. Tontti oli 1,63 hehtaarin laajuinen ja sillä oli useita rakennuksia, kaksi asuintaloa, ulkorakennus ja sauna. Perhe asettui huvilaan ja asui siellä talvia 1896 ja 1897 lukuun ottamatta aina siihen asti, kun Edith-tytär aloitti koulun vuonna 1902. Sen jälkeen Södergranit oleskelivat Raivolassa koulun loma-aikoina. Vuonna 1895 Matts 15

jäi jälleen kerran työttömäksi. Sen jälkeen hän elätti itsensä omilla liiketoimilla, mutta sairastui pian keuhkotuberkuloosin.

Seuraavana vuonna kuoli Gabriel Holmroos ja suuri omaisuus siirtyi vaimolle ja tyttärelle, niin että tytär peri puolet.

Moni seikka viittaa siihen, että Södergranin pariskunta asui erillään avioliiton viimeiset vuodet. Erosta kertoo sekin, että Helena Södergran asui tyttärensä kanssa Pietarissa koulun lukukausien aikaan, kun Matts oli käytännöllisesti katsoen työtön ja myöhemmin sairaana Raivolassa. Nummelan parantolan potilaskertomuksesta käy ilmi, että hänellä oli alkoholiongelma.

Matts oli kaikesta päättäen poissaoleva isä, ainakin sen jälkeen kun Edith oli aloittanut koulun kymmenen vuoden ikäisenä. Edithin jäämistöstä ei myöskään löydy dokumentteja, jotka antaisivat tarkempia tietoja isän ja tyttären suhteesta.

Ei tiedetä, johtuuko papereiden puuttuminen siitä, ettei niitä

Södergranien huvila Raivolassa. Kuva Edith Södergran.

16

koskaan ollutkaan vai kuuluivatko ne niihin asiakirjoihin, jotka tuhottiin. Sen enempää Helena kuin Edithkään ei juuri puhunut Mattsista, tai ainakaan sellaisia tietoja ei ole säilynyt.

Helena viittaa häneen vain lyhyesti tytärtään käsittelevissä muistiinpanoissa, ja tytär mainitsee isänsä yhden kerran eräässä kirjeessään. Edith Södergranin koulutodistuksetkin allekirjoitti aina huoltaja Helena Södergran, ei koskaan isä.

Edithin koulutoveri Sally Räikkönen kertoo ensimmäisestä vierailustaan Södergranien luona Pietarissa vuoden 1904 tienoilla. Hän kirjoittaa, että Mattsilla oli tuuhea parta ja rouva Södergranilla nenälasit ja että tämä poltti, mikä oli hyvin epätavallista naiselle. Helena Södergran poltti paperosseja, siis savukkeita, joissa on filtterin tilalla paperiholkki. Sallyn silmissä Edithin vanhemmat näyttivät vanhemmilta kuin hänen omansa. Hän sai sen käsityksen, että Södergraneilla kävi usein vieraita ja että he istuivat silloin kaikki suuren pöydän ympärillä. Pöydän keskellä oli iso samovaari, joka hallitsi kattausta, ja ilma oli sakeanaan tupakansavusta. Jää epäselväksi, oliko isä aina mukana noissa kodin seurallisissa illanvietoissa, vai oliko Sally ollut todistamassa jotakin erikoistapausta.

Södergranin perheen seuraelämästä Pietarissa tiedetään vain vähän. Ainakin perhe tapasi joitakuita suomalaissyntyisiä, kuten Nobelin tehtaan insinööriä Uno Barckeria ja hänen vaimoaan Jennyä, o.s. Koch, joiden kanssa he olivat tekemisissä vielä paljon myöhemminkin. Uno Barcker oli ollut Matts Södergranin työtoveri ja asui Pietarissa vuoteen 1910, jolloin hän muutti vaimoineen Helsinkiin. Södergranit seurustelivat myös Helenan sukulaisten kanssa, muun muassa hänen serkkujensa, sisarusten Olgan ja Emilian kanssa. He puhuivat keskenään 17

Helena Södergran (oik.) ja hänen serkkunsa “Olga-täti” Raivolan verannalla. Kuva E.S.

saksaa. Olga kävi myöhemmin säännöllisesti Raivolassa aina vallankumoukseen eli vuoteen 1917 asti, jolloin serkusten yhteydenpito katkesi.

Vuonna 1902, samana vuonna jolloin Edith aloitti koulun Pietarissa, Helena Holmroos kuoli ja hänen omaisuutensa siirtyi Helenalle ja Edithille. Siitä pitäen perhe saattoi elää perinnön tuotoilla. Kesällä 1904 Matts Södergran sairastui ja joutui Terijoelle, venäläiseen Pitkäjärven parantolaan. Hän oli lyhyen aikaa hoidossa Nummelan parantolassa, mutta kuoli keuhkotuberkuloosiin kotonaan Raivolassa syksyllä 1907.

Jostain syystä hautajaiset pidettiin Uspenskin kirkkomaalla Pargalan aseman luona Pietarin pohjoispuolella. Kuolinilmoitus julkaistiin vapaamielisessä Nya Pressenissä 11. lokakuuta 1907.

Teksti kuului: ”Suremaan ja kaipaamaan jäimme minä ja tytär, uskottu palvelijatar, sukulaiset ja ystävät.”

18

Edith Södergran kasvoi ainoana lapsena ja suhde äitiin – joka hänkin oli ollut ainoa lapsi – oli läheinen. Södergranit ottivat pari vuotta vanhemman Singan kasvattityttäreksi eräästä raivolalaisesta monilapsisesta perheestä, jotta Edith saisi seuraa.

Singa asui jonkin aikaa Helenan ja Edithin luona Pietarissa, mutta karkasi, pyrki kotiinpäin ratakiskoja pitkin ja jäi junan alle. Helena löysi hänet kuolleena rautatieasemalta. Ei tiedetä, miten tuo kammottava tapaus vaikutti Edithiin. Tytön olemassa­ olosta kertoo vain jäämistöstä löytynyt maisemakortti, jossa lukee Singa Maria Lötjönen.

Edith Södergranin lapsuudesta on vain vähän tietoja.

Helena Södergran pani Hagar Olssonin kehotuksesta tyttären kuoleman jälkeen muistikuviaan paperille, ja niistä saadaan hiukan yksityiskohtaisempia tietoja. Yksi varhaisimmista muistikuvista liittyy kaksivuotiaaseen kaupunkilaistyttöön, joka katselee sateessa kotiin vaeltavia lehmiä ikkunasta ja kysyy, miksei niillä ole sadetakkeja, sateenvarjoja ja kalosseja.

Edithin lemmikkejä oli kukko nimeltä Apollo, ja hänellä oli tapana kävellä pihalla käsi kukon kaulalla. Toinen kukko, Harun al-Rašid, joka oli saanut nimensä Tuhannen ja yhden yön ­tarinoista, ärhenteli ja ajoi tyttöä takaa, mutta Koti-kissa puolusti häntä. Kissalle laadittiin useita allekirjoituksin varustettuja todistuksia, joissa vakuutettiin sen olevan maailman hienoin kissa. Äiti kertoo, ettei Edith Södergran leikkinyt kovin paljon nukeilla vaan mieluummin lelueläimillä kuten kumisella tiikerillä Tigrinalla. Kesien suurinta hupia oli käydä eläin­ tarhassa Pietarilaispuolen kaupunginosassa, lähellä Aleksanterin puistoa. Siellä oli runsaasti eksoottisia eläimiä, ja apinat 19

olivat Edithin suosikkeja. Eläintarhassa oli myös kesäteatteri ja musiikkipaviljonki.

Helena Södergranin kirjaamista muistikuvista vain yksi liittyy isään ja tyttäreen. Hän kertoo, miten Edith istui hyvin pienenä isän sylissä ihaillen rautatieaseman kauniisti kiiltävää messinkiveturia. Helena jatkaa, että hänen isänsä kuoli vuonna 1896 ja äiti kuusi vuotta myöhemmin. Edithin äidinpuoleiset isovanhemmat menehtyivät hinkuyskää seuranneeseen keuhko­ kuumeeseen, jota Pietarin ruotsinkielinen lääkäri tohtori Standertskjöld ei ollut kyennyt parantamaan. Isoäidin kuoltua 1902 Edith alkoi pelätä lääkäriä ”paniikinomaisesti” eikä luottanut tähän lainkaan. Äidin kertoman mukaan tytär halusi siitä lähtien ”paljon vaatimattomamman, juutalaisen lastenlääkärin” hoitoon.

Helena Södergran kertoo myös tyttären varhain alkaneesta kiinnostuksesta kirjoihin. Edith oppi tavaamaan kirjainpalikoiden avulla, ja ihka ensimmäiseksi hän luki satuja, esimerkiksi Hugo Gylanderin kertomusta Tuppen höll storkalas [Kukko piti kemut]. Pohjoismaisesta kirjakaupasta sai ostaa ruotsinkielisiä lastenkirjoja. Helena Södergran toteaa, että tytär ”tutki vanhoja kirjanretaleita” huonossa valaistuksessa nurkissa ja alkoveissa ja pilasi sillä tavoin silmänsä. Aikuisena Edith Södergran käytti silmälaseja.

Muistiinpanot antavat ylipäänsä hajanaisen kuvan Edith Södergranin elämästä. Ne ovat kokoelma muistikuvia, joiden kertomista iäkäs äiti on pitänyt tarpeellisena monta vuotta tyttären kuoleman jälkeen. Tyttären taiteellisesta työstä tai ajatusmaailmasta hän ei sano mitään. Muistiinpanot ovat pikemminkin todisteena siitä, millaisena äiti halusi jälkeenpäin 20

nähdä tyttärensä: lahjakkaana ja erityislaatuisena lapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Enimmäkseen ne ovat irrallisia yksityiskohtia erityisen rakastetun ja ihaillun lapsen kasvuajoista. Singasta ei puhuta lainkaan, sen sijaan mainitaan pari lapsuusajan ystävää, eräs ”kohtalaisen lahjakas” naapurin­ tyttö ja kuusi vuotta vanhempi pikkuserkku, jota ”ei voinut kovin lahjakkaaksi väittää”, mutta jonka onnistui kuitenkin myöhemmin lukea lääkäriksi. Äidin mukaan muut lapset hakeutuivat hanakasti Edithin seuraan, mutta tämä ei kuitenkaan viihtynyt heidän kanssaan. Hän sanoo, ettei tytär löytänyt heistä etsimäänsä. On mahdotonta arvioida, onko se totta vai onko kyseessä Helena Södergranin tarve nähdä tytär niin ainutlaatuisena, että kaikki muut lapset jäivät hänen varjoonsa. Saman talon ”kohtalaisen lahjakas” tyttö oli mahdollisesti Claudia Rosenblatt, joka vietti kesän 1907 perheen luona Raivolassa.

Södergran kutsui häntä muutamissa runoissaan nimellä Käfrin, ja Claudia on myöhemmin jossakin yhteydessä siteerannut Konstantin Balmontin runoa ystävättärensä muistoalbumiin. Äidin ja tyttären suhde pysyi tiiviinä. Helena Södergran oli tyttärensä alituinen liittolainen, suurin ihailija, ensimmäinen lukija ja lähin kriitikko. Ilmeisesti hän vain harvoin ojensi tytärtään tai asetti tälle rajoja, tyttö sai kasvaa vapaasti jatkuvasti läsnä olevan äidin rinnalla. Myöhemmin tyttären kirjeistä saa lähinnä sen vaikutelman, että äiti oli tärkeä seuralainen ja liittolainen, ja viime vuosina tytär oli huolissaan siitä, miten pystyisi elättämään äitinsä. Äidin ja tyttären erikoislaatuinen suhde oli Edith Södergranille äärettömän tärkeä, varsinkin kun ajattelee hänen hyvää itseluottamustaan ja itsetuntoaan, jota äiti tuki mutta joka saattoi ulkopuolisista vaikuttaa pikemminkin 21

röyhkeydeltä ja vaateliaisuudelta. Kotona ei juuri noudatettu sovinnaisia käytöskoodeja, lähes kaikki oli sallittua Södergranien peppipitkätossumaisessa elämässä. Ottaessaan myöhemmin yhteyttä kirjallisiin auktoriteetteihin ja kirjoittaessaan mieli­ pidekirjoituksiaan Södergran ei ymmärtänyt mitä häneltä odotettiin: olisi ollut toivottavaa vähätellä omaa merkitystä ja taiteellisen työn arvoa ja jättää kyseenalaistaminen vähemmälle.

Hänen lähipiirissään ei ollut ketään, joka olisi nujertanut tai selittänyt, että naisen rooli yhteiskunnassa oli vähempiarvoinen kuin miehen, päinvastoin, hänen itsetuntoaan suhteessa ympäristöön vain pönkitettiin. Södergrania ei kasvatettu omaksumaan klassista sukupuolikäsitystä, jonka mukaan naisella ei olisi oikeutta näkyä eikä vaatia. Tietoa tai dokumentteja, jotka kertoisivat enemmän Helena Södergranista, ei ole kovin paljon.

Säilyneistä kirjeistä saa sen käsityksen, että Helena Södergran eli enimmäkseen tyttärensä kautta.

Petrischule Edith ja Helena Södergranin pietarilaisen puuhuvilan osoite oli Samsonovski prospekt 18, huoneisto 4. Asuinpaikka sopi heille mainiosti, sillä talo oli melko lähellä suomalaista rautatieasemaa, josta pääsi kahdessa tunnissa Raivolaan.

Koulumatkallaan Edith käveli Samsonovski prospektilta ohi Lääketieteellisen akatemian ja sotilassairaalan laajan alueen, ja kulki sitten Aleksanterin siltaa pitkin Nevan yli kohti kaupungin ydinkeskustaa, missä hänen koulunsa sijaitsi. Ylitettyään 22