Issuu

Torshälla 1 km

SLAGSTA

FOLKESTA

VALHALLA

BROTTSTA

FLACKSTA TORSHÄLLA

STENBY

VÄSTERMALMNYFORS

SKIFTINGE

ÅRBY

Stockholm 107 km

ÖSTERMALM

NYFORS GREDBYTORP

SNOPPTORP Sparreholm 40 km

500 m

DU & JAG

KEN T

DU & JAG

KEN T Rakkaus kuin laulut joita kuulemme S & S

Kustantamo S&S, Helsinki

Kuvaliitteiden kuvat Tomi Palsa Kannen kuva iStockphoto

Graafinen suunnittelu Tuomo Parikka

Painopaikka: Bookwell Oy, Porvoo 2017 isbn 978-951-52-4314-0

Flen / Linköping 23.9.2016 Kokeilen ovea kahdesti, mutta se ei avaudu. Sundance Kid katsoo kysyvästi. Kohautamme olkapäitä ja lähdemme kiertämään rakennusta. Keltaisiksi rapatut seinät pysyvät vaiti, ikkunoista näemme vain omat kasvomme.

Kuljemme verkkaisin askelin kirkkomaan halki. Piha putoaa jyrkästi pu-

rolaaksoon, jonka reunalla vanhat lehtipuut peittävät maiseman. Sorapolkua

reunustavalle kiveykselle on tuotu kynttilä ja pieniä kiviä. ”Jag älskar dig.” ”God jul.” ”Min mamma är bäst.” ”Älskad för alltid”. Sundance Kid sytytt-

ää tupakan. Olemme hiljaa kuin sopimuksesta. Kuoleman piti olla tällä retkellä vain hento viitekehys. Ei mitään näin todellista.

Parkkipaikalla käännyn vielä kohti kirkkoa. Sen hahmo on tylppä, eris-

täytynyt. Näkymästä huokuu kuitenkin lämpöä, kuin jäämänä sovinnaisesta yhteisöllisyydestä, joka ei ole vielä pelkistynyt tuomioiksi. Kuvittelen pihalle kesäsunnuntain. Leuto tuuli jalopuuviidassa. Lempeästi hymyileviä elä-

keläisiä. Arvokkuuden ylentämiä muodollisuuksia. Ajatuksia ja toivotuksia, joiden viisaus perustuu toistoon. Hieman osanottoakin, kohteliasta myötäeloa, jonkin jaetun läsnäoloa.

Juuri kun olen hylkäämässä mielikuvan, näen aaveen. Se häivähtää ohit-

seni kalliit kengät soraa viistäen. Maahan ei jää jälkiä, mutta näky riittää ker-

tomaan, että hän on todella kävellyt tuosta, tällä hiekalla, näillä kivirappusilla. Ehkä he kaikki ovat olleet paikalla.

Olen lähellä, lähes kosketusetäisyydellä. Vain vuodet erottavat meidät. 5

Myöhemmin illalla seison jonossa ja koteloidun ujoon hiljaisuuteeni. Ym-

pärilläni kaikki tuntevat toisensa. He puhuvat äänekkäästi, nauravat, nojai-

levat kutsuvierasjonoa reunustavaan erityisyyden auraan kuin kotioveensa. Jokaisen olemuksista huokuu itsevarmuus, jonka saa kuulumalla tarinaan.

Kääntelen päätäni löytääkseni kiintopisteitä, mutta kasvot pysyvät vieraina. Tunnistan ainoastaan Aftonbladetin toimittajan. Hänen kuvansa olen nähnyt jonkun keikka-arvion yhteydessä.

Tapahtuma on suuri. Televisiokamerat nousevat jonojen välistä kuin

luisevat kaulat. Yritän tekeytyä näkymättömäksi, mutta pelkään erottuvani. Muut ovat ymmärtäneet pukeutua saman organismin soluiksi; mustiin

t-paitoihin, rennonsiisteihin kauluspaitoihin, johonkin edustavaan. Itse hikoilen farkkutakissani, joka on aivan liian paksu odottamattoman lämpimään syysiltaan.

Vaatteen piti olla viittaus Hagnesta Hill -levyn kansikuvaan, mutta en

usko kenenkään huomaavan vihjettä. Näytän vain aikajätöltä.

Siksi en halua yhdenkään kameran kääntyvän suuntaani. Enkä halua

vastata siihen ainoaan kysymykseen, joka toimittajilla on tänään huulillaan. Olen miettinyt koko päivän, mitä konsertti minulle merkitsee, mutta en osaa

vieläkään sanoa. Tavallaan olen täynnä odotusta, asettunut sisäistyneesti rooliini käsikirjoituksessa, jolla Kent on lähtönsä sanoittanut. Kuitenkin jokin haraa vastaan. Jäähallin parkkipaikalla väreilevä kollektiivisen kokemuksen

tuntu ei ime mukaansa. Paitamyyntikojun harjalta irvistävät pääkallot pikemminkin rienaavat kuin houkuttelevat osallistumaan.

Irvistys on tuttu. Kohtalontanssi kuoleman kanssa on ollut aina osa pop-

kulttuurin syvintä olemusta. Jos tieto kaiken rajallisuudesta ei tekisi hetkien

dramatisoinnista merkityksellistä, ei Kentinkään musiikista jäisi jäljelle kuin hontelo runko. Hallin ovien edessä asetelma kuitenkin ylittää mittansa. Yh-

tyeen kuolema alkaa olla niin lähellä, ettei sitä piirittävällä tematiikalla tee 6

mieli leikkiä. Kun kaikki tapahtuu viimeistä kertaa, illuusiolle ei ole enää tilaa. Hetkien kylkeen kiilautuu velvollisuus tuntea jotakin tavalla, joka tekee oikeutta kaikelle edeltäneelle.

Kiertue on vasta alkamassa, mutta tosiasiassa hyväisiä on jätetty jo kuu-

kausien ajan. Nuo kuukaudet ovat olleet täynnä kysymyksiä, joihin yhtye ei

ole yrittänytkään vastata. Päinvastoin. Se ei ole puhunut kertaakaan suoraan. Silti se on alleviivannut lopettamisen sanomaa niin painokkaasti, että omat tunteeni ovat kutistuneet viestin rinnalla. Samalla yhtyeen rikkumattomassa omaehtoisuudessa on välähtänyt ulos sulkeva itsekeskeisyys. Tar-

jottuaan lohtua vuosien ajan Kent väistää juuri sillä hetkellä, kun suru on sen itse aiheuttamaa.

Kuitenkin kyse on herkästä asiasta; yhtyeestä jonka kanssa olen kasvanut

aikuiseksi, yhdestä mittakaavastani. Ymmärrän että he kokevat aikansa tul-

leen ja että vasta luopuminen tekee elämästä täyden. Mutta samalla huomaan, etten ole valmis. Olen oppinut luottamaan heihin, lukemaan itseäni heidän musiikkinsa pinnasta. Ja nyt he ovat jättämässä minut yksin. Vihaan verk-

kaisia jäähyväisiä, mutta nyt haluaisin hidastella, irtautua kaikesta vaimeasti, jokaisen tunteen vähä vähältä hyväksyen. Ilman pääkalloja.

Ovet aukeavat. Viereiset jonot purkautuvat vauhdilla sisään. Selät katoavat

hämärään, kun omistautuneimmat fanit rynnivät kohti lavan edustaa. Oma

jononi on hitaampi, kutsuvierailla ei ole kiire. Kertaan jokaisella askeleella sanoja, joilla olen ajatellut esitellä itseni. Niille ei ole kuitenkaan aikaa. Yhtyeen

PR-vastaava ottaa minut vastaan hymyillen ja ryhtyy puhumaan hapuilevien lauseideni päälle. Informaatiovirtaa kannattelee luonteva vieraanvaraisuus.

”No mutta tervetuloa. Mukavaa että keikasta kirjoitetaan Suomessakin.

Puhutko ruotsia? Hauskaa. Tässä on kamerapassi, saat liikkua sen kanssa 7

vapaasti yleisön keskellä, mutta muistathan olla huomaavainen. Anteeksi

jos en ole ehtinyt vastata viesteihisi, voit varmaan kuvitella miten kova kiire

viime päivinä on ollut. Mutta toivottavasti pidät keikasta. Sinua ehkä kiin-

nostaa, että ennen konserttia lavan taakse heijastetaan suuret valkoiset numerot, nedräckning. Kun tulee 7:47 numerot muuttuvat punaisiksi. Mutta

vain sekunnin ajaksi. Jos haluat kuvan sinun pitää olla nopea. Ja hetkinen… Sitten meille kyllä tulee kiire… Mutta sovitaan niin, että käyt ottamassa sen kuvan ja juokset sitten tähän. Tai oikeastaan nähdään tuossa aulassa. Muut-

kin kuvaajat tulevat siihen. Vien teidät sitten lavan eteen. Kuvata saa kolmen ensimmäisen kappaleen ajan, ei salamaa. Sitten pääsette parvelle, jos halu-

atte ottaa yleiskuvia. Sen jälkeen voitte kuvata missä haluatte. Mutta muistathan, ei salamaa. Tulitko muuten lentämällä? Ai laivalla ja autolla. Hienoa

että pääsit. Anteeksi, nyt on aika kova kiire. Mutta siis, seitsemän minuuttia ennen konsertin alkua, vi ses då!”

Astun hämmentyneenä eteenpäin ja tunnen nipistyksen vatsassani. Se kas-

vaa hetki hetkeltä tukalammaksi ja valahtaa lohduttomuudeksi, kun astun per-

mannolle. Halli on pimeä, musta, liian hiljainen, tukahtunut, säiliömäinen. Rumpusetti loistaa kelmeänsinistä valoa. Se hallitsee lavaa kuin hautajaisse-

remoniaa varten aseteltu arkku. Näky on hypnoottinen, kouraiseva. He ovat todella tekemässä sen. Tämä on todella alkamassa.

Ohikulkeva lauma tönäisee minua vahingossa. Käännyn katsomaan. Tyt-

tö hymyilee. Hänen paidassaan virnuilee neljä pääkalloa.

Sekunnit eivät ole yhteismitallisia. Aluksi lavan taakse heijastetut luvut tuntuvat raskailta, mutta kohta ne juoksevat vauhdilla. Punainen 7:47 saa hallin kohahtamaan. Otan kuvat sarjalaukaisimella luottaen siihen, että joku

onnistuu. Nyökkään Sundance Kidille, joka on hiipinyt vakiopaikallemme miksauspöydän viereen, ja lähden juoksemaan muiden kuvaajien luo. Kii8

dämme lavan sivustalle vedetyn muovisen pressun taakse. Siellä odotamme

taas hetken. Kaikki ovat kärsimättömiä, kurkkivat, pelkäävät menettävänsä jotakin. Pressun toisella puolella yleisö laskee sekunteja. Kun pääsemme lavan eteen, niitä on jäljellä kaksi. 0:02 – två 0:01 – ett 0:00

Halli räjähtää huutoon. Tyhjä lava vastaa rummun pärähdyksellä, nume-

rot sulavat ääniaalloiksi. Yhtyettä ei näy vielä missään. He pysyttelevät pii-

lossa, aivan kuten ovat pysytelleet koko sen ajan, kun ihmiset ovat janonneet tietoja, tapelleet keikkalipuista, etsineet viestejä viimeiseltä levyltä. Mutta nyt heidän on pakko tulla esiin, hetkenä minä hyvänsä.

Valtavalle taustasermille heijastuu rumpua soittava nainen. Hän lähtee kä-

velemään kohti kuin aikoisi ylittää koko yleisön. Marssirytmi muuttuu yhä intensiivisemmäksi, vaativammaksi. Ihmiset taputtavat mukana, kannusta-

vat ensimmäisen melodian ilmoille. Se on tuttu, keväällä julkaistun jäähyväisvideon sävel. Kaikki osaavat tarttua siihen. Eturivi hyräilee säveltä hur-

mioituneena, jotkut itkevät. Rumpali tulee yhä lähemmäs, ruudun rajojen

yli. Lopulta näytölle jäävät vain hänen silmänsä. Niiden läpipääsemätön surumielisyys piinaa.

Katseen alla Kent taustakuoroineen ja kiertuemuusikoineen kävelee la-

valle. Vain Joakim Berg puuttuu. Voimakkaat lyönnit ja raskas kitara avaa-

vat Gigin teeman. Tämä on johdanto, lukuohje. Ei vieläkään vastauksia, vaan pikemminkin kaikki se mitä fanien pitäisi laulaa heille: Var har du varit

Som jag har väntat 9

Var har du varit

Som jag har längtat efter dig Ja sitten yhtyeen suulla: Lägg ditt liv i min hand Sälj din själ till ett band

Jag ska tillbe, tillbe marken du rör Lägg ditt hjärta i allt som du gör*

Viimeiset äänet jäävät roikkumaan esiripun tavoin. Ja sieltä hän saapuu,

lavan takaa, keskilinjaa pitkin, olemus kuin musiikkia halkova miekka. Hän

hymyilee charmantisti ruokkoamattomien kasvojensa leveydeltä ja ryhtyy laulamaan silmät kiinni, otsa rypyssä. Mies jonka aave kulki ohitseni kir-

kon pihalla, mies joka on samaan aikaan tavoittamaton ja laulujensa kautta pelottavan tuttu.

Hän näyttää hermostuneelta mutta myös tyytyväiseltä. Se minkä yleisö

tulkitsee lopuksi on hänelle vain uuden alkua. I hela mitt liv har jag hört en sång En vaggvisa du sjöng en gång** Paluuta ei tosiaan ole.

* Gigi (san. Joakim Berg, levyltä Då som nu för alltid, 2016) ** 999 (san. Joakim Berg, levyltä Jag är inte rädd för mörkret, 2012)

Spökstad Kaupungit kertovat jatkuvasti tarinoita, suuria ja pieniä, juonellisia ja sirpaleisia. Pohjimmiltaan kertomukset riippuvat siitä, millaisia kysymyksiä kau-

pungeille esitetään ja millaiseen mittakaavaan vastaukset halutaan kiinnittää: etsitäänkö vuosikymmenien myötä hahmottuvia kehityskulkuja ja valtasuh-

teiden summina muodostuvia rakenteita vai herkistytäänkö ohikiitäville tuo-

kioille, joissa paikat sulavat yhteen niiden läpi kulkevien ihmisten kanssa. Vai koetetaanko kaikki tuo nähdä yhtenä ja samana; hahmottaa miten eri

aikakaudet ja ideologiat rakentavat omat tilansa, jotka antavat tukirakenteet ihmisten elämäntarinoille.

Valitseepa minkä perspektiivin tahansa, ei kaupungin tarinallisuutta voi

kiistää. Ihmisten kokemuksilla on aina paikallinen ulottuvuutensa, sillä juuri

paikoissa kokemukset ja tunteet kehollistuvat. Bussipysäkillä vietetty pakkasyö, tori jonka halki humalainen kuoro seilasi, äidin hymyksi pehmentyneen

leikkipuiston kuiskaus, koulupiha lakkiaispäivänä, taivasta raapinut puu sinä iltana jona ikuiseksi luultu rakkaus päättyi, loskassa toistuneiksi askeliksi pel-

kistynyt kotikatu, laivan uppoamisyönä mattolaituria heitellyt meri, aikakausien läpi tunkeutunut keväinen auringonsäde vanhan puutalon kattopelleissä

– kaikki nämä jättävät jälkensä, kerrostuvat pohjaksi seuraaville kokemuksille, välillä kirkuen ja pistellen, välillä huomaamatta, salakavalasti.

Samalla lailla, häpeilemättä iskien tai vaivihkaisesti kutitellen, muistot

yllättävät kun johonkin paikkaan palaa vuosien tauon jälkeen; kun huomaa, 11

että se mikä haipui aikoinaan tuttuudessaan näkymättömäksi, on muuttu-

nut vieraaksi, jopa torjuvaksi, ja sitä kautta näkyvämmäksi kuin koskaan. Tai kun suuri on näivettynyt pieneksi ja jokin olennainen elementti on kadon-

nut. Tai kun kaikki on ennallaan, kaikki paitsi oma elämä, joka on ehtinyt

tehdä monta täyskäännöstä, runnella sielua, rikastua kaikesta, ja kiitää ohi vauhdilla jonka tajuaa vasta palatessaan.

Muistot ovat arpia kaupungin pinnassa ja kaupunki kiila muistojen kes-

kellä. Tukipiste, mittakaava ja käskylause, täyttymätön lupaus ja jatkuvasti

katoava unelma. Vihollinen jota ei voi olla rakastamatta, koska sen hylkäämällä kieltäisi itsensä. Ystävä, joka pursuaa myötätuntoa piinaten silti tarinan jokaisella yksityiskohdalla. Kaupungista ei pääse eroon. Siihen on kiinnittynyt koko elämällään.

Tällainen on Eskilstunakin. Kaupunki, joka on erityinen vain siksi että se

voisi olla mikä kaupunki tahansa. Joki, pieni monumentaalikeskusta, kirkkojen ankarat tornit, tiilikorttelit, ratapihaa reunustavat teollisuus- ja kauppahallit, säteittäin loittonevat kerrostaloalueet, matalat omakotitalorivit, pel-

lonreuna. Vihreää siellä täällä, pieninä puistoina, joutomaina, puutarhoina, eläintarhana. Ja vihreää vasten nuhruiset kadut, värittömät näkymät, rauta tiesillat, pizzerioiden haaleat ikkunat, lohkeilleet penkit, mykkien ovien

taakse telkeytyneet rappukäytävät. Asukkaidensa yllä epämukavasti istuva vaate, sellainen johon on pukeuduttu pakosta. Ehkä joltakulta toiselta saatu. Tai vanhempien kysymättä ostama.

Vieraalle Eskilstunan voi esitellä muutamina tilastotietoina ja historias-

ta poimittuina irtolauseina. Niillä pääsee alkuun, kertomuksen uloimmalle reunalle.

Perustettu keskiaikaisen Tunaforsin kylän paikalle. Kaupunkioikeudet

annettu vuonna 1659 (Carl Gustafs stad). Sulautettu vuoden 1971 kunta 12

uudistuksessa osaksi Eskilstunan kuntaa Torshällan kaupungin sekä Häll-

byn, Kafjärdenin, Västra Rekarnen, Husby-Rekarnen ja Ärlan kuntien kanssa. Kunnan nykyinen pinta-ala: 1 100 neliökilometriä. Väkiluku: 102 065

(kasvua noin 1 000 henkeä vuodessa), joista Torshällassa 9 514. Ulkomailla syntyneiden osuus: 23,2 prosenttia. Suurimmat ikäryhmät: 20–29-vuotiaat ja 40–49-vuotiaat (Torshällassa 40–49-vuotiaat ja 60–69-vuotiaat). Keski-

määräinen tulotaso: 261 200 kruunua vuodessa. Suurimmat puolueet: Sosiaalidemokraattinen puolue (28/79 valtuustopaikkaa), Maltillinen kokoomus

(17/79) ja Ruotsidemokraatit (13/79). Suurimmat alat: hoiva- ja sosiaaliala, jalostus, kauppa, koulutus ja yrityspalvelut. Nettopendelöinti Tukholman lää-

niin: –1 627 henkeä, nettopendelöinti muualle Södermanlandin lääniin: +734 henkeä. Työttömyys: 11,3 prosenttia työikäisistä.1

Nämä ovat kuitenkin vain koordinaatteja, häivähdys kontekstista. Koe-

tusta kaupungista ne kertovat tuskin mitään. Ainakin tuolle yhdelle niska kyyryssä kulkevalle nuorelle ne ovat merkityksettömiä yrityksiä luoda kaikel-

le näennäinen järjestys. Hänelle kaupunki on kuori, joka muistuttaa päiväs-

tä toiseen siitä, että hän ei kuulu joukkoon. Hänen maailmansa alkaa Tuk-

holmasta ja jatkuu Lontoon kautta Manchesteriin. Ja sieltä Yhdysvaltoihin, keskelle elokuvia, sarjakuvia ja sankaritarinoiksi vääristettyä historiaa. Silti

hänet on heitetty tänne, Mälarinlaakson kuihtuvaan teollisuuskaupunkiin. Täällä hänen on pakko kasvaa, täällä hänen on opittava rakastamaan, täällä hänen on luotava haaveensa.

Onnellinen hän ei ole. Hän syyttää siitä kaupunkia, vaikka syytä on yhtä

paljon hänen iässään. Mutta ei hän ole epätoivoinenkaan. Hän tiedostaa, miten monelle kehälle hyvinvoinnin turvapiirit ovat kaartuneet hänen ympärillään.

Hän antaa oven painua kiinni, kävelee ohi matalien omakotitalojen,

kaupan vierestä, parkkipaikan läpi, nousee bussiin ja matkustaa keskustaan. 13

Katse pysyy maassa, korvalappustereoissa soi Depeche Mode. Kuulokepan-

nan alle painuneet hiukset on kammattu taakse, hieman samalla tavoin kuin U2:n Bonolla. Farkkujen polvissa on reiät, hän on valinnut puolensa.

Koulun tuntumassa on tupakkapiiri. Siellä naljaillaan, nahistellaan ja syl-

jeskellään. Joku puhuu musiikista, illasta, tytöistä. Tunnit ovat pakkopullaa, katse kiiluu kaikessa mitä niiden jälkeen tapahtuu. Ehkä juuri tänään

joku tuo treenikämpälle sen riffin, johon viime yönä kirjoitetut sanat istu-

vat. Ehkä joku sointukulku liimaa kaikki haaveet yhteen. Meteliähän se on, mutta kun soittaessaan sulkee silmät, vie meteli kauas, pois kaupungista joka katoaa harmauteensa ja olemattomaan säähänsä. Tuota hetkeä varten hän on herännyt tänäänkin.

Tätä hahmoa kannattaa seurata. Ehkä hän osaa kertoa jotakin olennais-

ta elämällä kaupunkia samalla lailla kuin tuhannet hänen kaltaisensa elävät. Kokemus tulee ensin, sanat vasta sitten. Mutta sanojakin tulee, päivä päivältä varmemmin yhdistelmin. Jonakin päivänä niihin tiivistyy jotakin sellais-

ta, jonka voi laulaa irvistämättä. Ja kun koulu on lopullisesti ohi, hän pääsee ehkä perille, saa musiikkinsa soimaan muissakin.

Sen aika ei ole vielä, mutta suunta on oikea. Kaupunki puhuu jo hänessä.

Eikä suostu vaikenemaan, vaikka hän koettaa naamioida sen toiseksi kaupungiksi ja elämänsä toiseksi elämäksi.

”Meillä on sidos tuohon kaupunkiin, ja se muistuttaa itsestään koko ajan, mutta eihän [Eskilstuna] ole mikään ainutkertainen kaupunki”, huomautti

Joakim Berg Situation Sthlm:n haastattelussa vuonna 20052. Jos olisin osan-

nut sisäistää nämä sanat, en ehkä tuntisi oloani niin hämmentyneeksi saapuessani Eskilstunaan. Mutta en ole osannut; olen saapunut etsimään jotain

erityistä. Epätarkalle karttatulosteelle on merkitty parikymmentä kohdetta, joita ruotsalainen ystäväni on suositellut. Tiedän kohteiden kertovan jotakin 14

Kentistä, mutta sen pidemmälle en ole ajatellut. En ole oivaltanut, että mieli kuvani voivat olla niin vääriä, etteivät ne jaksa herättää paikkoja eloon.

Pysäytän autoni luvattomalle paikalle Nygatanin päähän. Kuljemme

Sundance Kidin kanssa puiston läpi St. Eskilsin lukion eteen. Kurkistam-

me koulukompleksin pihamaalle ja koetamme kurottaa parin vuosikymmenen taakse. Syyskuisena lauantaina piha on kuitenkin tyhjä, eivätkä aaveet-

kaan liiku. Jatkamme siis matkaa. Muutaman korttelin päässä joen rannassa on hotelli, kerran palanut ja uudelleen rakennettu. Sitä vastapäätä keskus-

taa vartioi Klosterin kirkko. Rakennuksen tiilitornit hamuavat taivasta peh-

meiksi typistettyinä sormina, jotka eivät yllä kohteeseensa, vaikka taivas on täällä aina matalalla.

Hotellin tauspuolella on tori. Ostan sen reunalla olevasta lelukaupas-

ta tyttärilleni tuliaisia ja hymähdän mielessäni. Vihreä kylpysammakko ja

välkkyvä My Little Pony kädessäni tunnen murtavani jokaisen myytin, joita olen toriin ladannut. ”Jag växte upp i en spökstad / där torget blir ett slagfält

varje natt”*, väittää laulu jonka takia olen tänne tullut. Kun katson vihreiden

bussien verkkaista virtaa ja puolityhjän aukion reunalla rauhallisesti jutustelevia joutilaita, en osaa olla tuntematta hienoista pettymystä. Mitä jos Eskilstuna onkin tosiaan tavallinen kaupunki, mitä jos laulut ovat valehdelleet?

Kappale ei päästä kuitenkaan otteestaan. Se riemastuu siitä, että on pääs-

syt kotiin. Sanoitus tunkeutuu jatkuvasti mieleeni, tuo suorasukainen mutta yksiselitteistä osoittelua välttelevä tunnustus. ”Jag är född i en spökstad / där

alla vet att jorden är platt.”** Laulun perspektiivi on aito ja tuskainen, mutta

samalla teksti on etääntyneen toteava, jopa hieman anteeksipyytelevä. Rivit on kirjoitettu vasta kun kaupunki on jäänyt taakse. Viha on laantunut, muuten se ei olisi lauhtunut näin tasapainoiseksi kuvaukseksi.

* Spökstad (san. Joakim Berg, levyltä B-sidor 95–00, 2000) ** Spökstad (san. Joakim Berg, levyltä B-sidor 95–00, 2000)

Annan Sundance Kidin lukea karttaa. Etsimme grillin, jolta Martin

Sköld olisi halunnut ostaa makkaran Så nära får ingen gå – Ett år med Kent

-dokumentissa. Katsomme urheilukenttien yli Balstan musiikkilinnaa, jos-

sa Berg ja Sami Sirviö etsivät ensimmäisiä muotoja yhtyeessä soittamiselle. Huomaamme bussipysäkillä, ettei linja 2 vie enää Hagnestahilliin. Eksymme keskelle pienteollisuusaluetta, jonka uumenista, suomalaisen kerhon vie-

restä, löytyy Kentin muinainen treenikämppä. Ajamme toisen harhalenkin Valhallassa, jossa Markus Mustonen asui nuoruusvuosinaan.

Lopulta palaamme keskustaan jäljittämään vanhoja keikkaluolia ja ka-

pakoita. Jälkiä on kuitenkin vaikea kaivaa esille kaupungin päivittyneestä pinnasta. Knegoff ’s ja Vildsvinet ovat kadonneet, Max 500:n kohdalla on parkkipaikka, Blån/Stinsenin kaarihalli huokuu enää vienoa aavistusta vuo-

sista, joina kaupungin bändit nousivat kotimaansa indie-taivaalle. On lähes 20 vuotta siitä, kun Ruotsin radion P3 valitsi Eskilstunan vuoden pop-kaupungiksi täyttäen Stadshotelletin kolmipäiväisellä festivaalilla, jonka pääesiintyjänä Kent soitti.

Huomaamme ajan loppuvan. Sundance Kidin pitää ehtiä Tukholman-

junalle ja minun Linköpingiin jäähyväiskiertueen toiselle keikalle. Päätäm-

me kuitenkin ottaa vielä riskin ja ajaa Torshällaan, Bergin, Sirviön ja Mustosen lapsuusmaisemiin. Matkalla ohitamme Slagstan, uneliaan ja kodikkaan

pientaloalueen, jonne Bergin perhe muutti hänen ollessaan nuori. Alueen rakennukset näyttävät identtisiltä. Tähän pensas- ja lauta-aitojen takaiseen

keskiluokkaiseen unelmaanko Berg viittasi vuonna 2007 laulaessaan ”Hagnesta Hillissa” välkkyvistä tv-valoista? I Hagnesta Hill

blinkar tv-ljusen

jag gör vad jag kan 16

drömmer mig bort I Hagnesta Hill

bland de identiska husen rycker vi till

reklamen avbryts för sport* Etsiminen on harhailua, jopa häpeää. Minua nolottaa nousta autosta kame-

ran kanssa tietäen, että Kent-turistin leima loistaa kauas. Yhtä epämukavaa

on lipua mateluvauhtia toisten ihmisten kotien editse oman elämyksenhalun takia. Matka on kuitenkin tehtävä. Kentin musiikki on tiivistynyt mielessäni niin tiheäksi kuvaksi Eskilstunasta, että tahdon nähdä oikean kaupungin tuon kuvan taustalla. Kontekstualisoida, ymmärtää syvemmin, tilallis-

taa sen yhteiskunnallisen matkan, jonka Kent on tehnyt. Leikkiä ajatuksella että tämä olisi voinut olla minunkin elämääni.

Yksikään kohde ei ole erityinen, mutta silti kaikki tuntuvat arvokkailta.

Sillä he ovat tulleet täältä ja tehneet jotakin, mikä on koskettanut minua syvästi. Se riittää. Täällä he ovat haaveilleet, hapuilleet, olleet hölmöjä, juoneet liikaa, innostuneet, rakastuneet, suudelleet, pettyneet, kulkeneet ehkä juu-

ri tästä tajuamatta itsekään mihin ovat matkalla. Ja kaikesta tuosta on kum-

munnut lauluja, joihin olen voinut suhteuttaa omat haaveeni ja hapuiluni. Näiden teiden risteyksessä tapaamme, minä ja Kent.

Torshällan reunalla häämöttää kerrostalojen kaareva rivi. Riktargatan

kohtaa Ringvägenin. Katujen päässä, pienen joen toisella puolella, kajastaa

Outokummun kombinaatti, Nybyn kylmävalssaamo. Olen jälleen näkevinäni jotain, mutta aavistan sen kuuluvan jo toiseen tarinaan. Käännyn siis takai-

sin, jätän Sundance Kidin rautatieasemalle ja kiiruhdan kohti Linköpingiä. * Ingenting (san. Joakim Berg, levyltä Tillbaka till samtiden, 2007)

Valitsen matkamusiikikseni Isolan, Kentin levyistä haaveellisimman. En ole

vieläkään varma, minkä vastauksen Eskilstuna minulle antoi tai mitä edes

kysyin kaupungilta. Mutta tunnen ymmärtäväni hieman paremmin mitä levyllä lauletaan.

Kent on aina ollut korostuneen urbaani yhtye. Sen kaikki laulut ovat sijoit-

tuneet kaupunkeihin, silloinkin kun sanat ovat mitanneet moottoriteitä kaupunkien välillä. Kaupungit ovat olleet harvoin lempeitä. Ne ovat antaneet peloille juuret, vieraantuneisuudelle puitteet. Niiden mentaliteetit ovat olleet jyrkkiä, maisemat betonisia. Hiljaisuus on laskeutunut niiden kaduille vain toisinaan, silloinkin painostavana.

Eskilstunassa omaksuttu katsanto on seurannut muihin kaupunkeihin,

niihin joihin yhtye on kulkenut myöhemmin. Niissäkin häpeän pelko on ollut jokaista kiviseinää paksumpi.

Mutta tietenkään Eskilstuna ei ole ollut pelkkää yksinäisyyttä, se on ol-

lut myös jalansija, perusta. Se toi Kentin jäsenet yhteen ja tarjosi aloittelevalle orkesterille treenikämppiä, keikkoja ja häivähdyksen maineesta. Se antoi yhtyeelle lähipiirin, josta orkesteri on pitänyt tiukasti kiinni. Ja se synnytti

mentaliteetin, jonka kautta Kentin koko uran voi tulkita: asiakeskeisyyden, vakavuuden, suoruuden, jääräpäisen päättäväisyyden.

Sekä rajat, jotka vedettiin yksissä tuumin kiinni jo ennen kuin orkeste-

rista tuli suosittu.

”Koetin joskus kysellä Kentiltä, kuka tekee bändissä mitäkin. Jos tuota ky-

syy suomalaiselta bändiltä, niin sieltä saa aina selvän vastauksen. Mutta Kent

olikin aivan yhtenäisesti hiljaa, kuin muuri”, sanoo muusikko ja tutkija Kai Latvalehto, joka tutustui Kentiin vuosituhannen vaihteessa. ”Mä tajusin, että tässä on joukkue, tässä on yksikkö. Että joko ne on päättäneet olla hiljaa tai

sitten tajuavat sen päättämättäkin. Niinpä mulle jäi arvoitukseksi, miten iso 18

pomo Jocke esimerkiksi oli. Tai kuinka demokraattista se päätöksenteko on. Sillä jos vähänkin tuntee bändien kemiaa, niin kyllähän jokaisella on oma roolinsa ja vahvuusalueensa, mutta Kent esiintyi todella yhtenäisesti jenginä.”3

Ja sama toisin sanoin, entisen treenikämppänaapuri Irya Gmeynerin

muistona: ”Martin selitti, että ne olivat yksi bändi, vaikka Jocke teki valta-

osan lauluista. […] Martin oli ylpeä ’vi mot världen’ -asenteesta ja oli inspiroivaa nähdä se voima. He olivat todella löytäneet roolinsa, ja suurilta osin siksi he ovat toimineet niin hyvin bändinä.”4

Viimeistään tässä kaupunki ja yhtye kasvavat yhteen; vuosikymmeni-

en aikana rakentuneet kollektiiviset vuorovaikutusmallit ottavat muotonsa

vastareaktioina, jotka ovat yhtä kuin bändi itse. Vi mot världen, vi mot dom. Olisiko näin tiivis laumaantuminen ollut tarpeellista tai edes mahdollista kaupungissa, joka ei olisi pakottanut kovettamaan nahkaa, rakentamaan unelmista varauloskäyntejä ja tiedostamaan että pois pääsee vain yksikkö-

nä? Toisissa oloissa, ymmärtäväisemmässä kaupungissa, soittajan ja musiikin väliin olisi tullut luultavasti ainakin muutama kompromissi. Se olisi voinut kaataa kaiken.

Olisi liioittelua sanoa kaupungin määrittelevän koko yhtyettä. Toisaal-

ta olisi vähättelyä väittää vastaan. Niin kauas kuin Kent onkin kulkenut Es-

kilstunan 1980-luvusta, voi kaupungin uppiniskaisuuden ja ahtauden kuulla yhtyeen musiikissa integriteettinä, jonka Kent kehitti selviytymisstrategi-

akseen. Lisäksi Eskilstuna soi Kentin lauluissa luokkaretken tehneen ihmisen ikuisena diasporaidentiteettinä; tunteena siitä, ettei ole voinut jäädä niihin paikkoihin jotka ovat antaneet pohjaorientaation, mutta että on silti aina kiinni niissä.

”Vihasin sitä kaupunkia ja sitä mitä sellaiset kaupungit tekevät ihmisille. […] Siellä ei löydy mitään sielulle. […] Se kaupunki teki ihmisistä kylmiä ja 19

pidättyväisiä”, ripittäytyi Berg vuonna 19975.”Se oli sellainen kaupunki […]

jossa oli pakko katsoa koko ajan olkapäänsä yli ja olla tarkka ettei ole erityinen. Hienointa oli olla tavallinen. […] Osapuilleen siksi perustimme koko yhtyeen”, hän tiivisti muutamaa vuotta myöhemmin6.

Oli aika, jolloin Berg halusi kostaa kaiken kokemansa; räjäyttää rajat ja

tulla sen jälkeen tanssimaan niiden raunioilla. Näin ei kuitenkaan koskaan

käynyt. ”Kun muutin [Eskilstunasta], olin niin uskomattoman ahnas tule-

maan jonain päivänä takaisin ja sanomaan vain ’katsokaa mikä minusta tuli’. Mutta niin pian kun meillä alkoi mennä hyvin, kadotin sen kaiken. Silloin oli jo osoittanut itselleen.”7 Ja niin kaupunki jäi ikuiseksi velkojaksi, lähte-

mättömäksi kaiuksi jokaiseen lauluun.

Kostonhimo on kääntynyt sittemmin lähes vastakohdakseen, jäänyt vail-

le syytä ja kohdetta. Kentin taakseen jättämää teollisen ja yhteiskunnallisen murroksen runtelemaa kaupunkia ei enää ole, kuten ei myöskään sitä Ruot-

sia, jonka osana tuo kaupunki hahmottui. Eskilstunan tori on rauhoittunut ja katukuva monipuolistunut. Kentin sukupolvi on ottanut kaupungin hal-

tuunsa ja istuttanut sinne omat arvonsa. Eskilstuna on edelleen tavallinen, monella katuvälillä ankeakin, mutta se on myös löytänyt itsensä uudestaan. Eikä vähiten Kentin ansiosta.

Tähän kaupunkiin yhtye on voinut palata voittajana, juhlakaluksi ylen-

nettynä, vailla kaunaa joka ajoi orkesterin tien päälle. Kent on kasvanut, aikuistunut, pyöristänyt kulmansa muita paikkoja vasten. Ja kaupunki on oppinut olemaan ylpeä kasvateistaan. Eskilstuna myönsi jo vuonna 1997

Kentille 10 000 kruunun musiikkipalkinnon kiitoksena siitä, että orkeste-

ri symboloi musiikin merkitystä koko paikkakunnalle. Nykyisin kaupun-

ki mainostaa kotisivuillaan Kent-reittiä, joka vie orkesterin alkuvuosiin. Olennaisimpien nähtävyyksien eteen on pultattu Kentin logosta poimittu

k-kirjain osoittamaan, että sidos on totta, että täältä kaikki on tosiaan al20

kanut, vaikka paikat ovat olleet jo vuosikymmenien ajan tyhjiä alkuperäisistä merkityksistään.

Etäisyyden pehmennyttyä uudenlaiseksi läheisyydeksi ovat myös Eskils-

tunasta kertovat laulut muuttuneet. Mitä kauemmas yhtyeen nuoruus on

jäänyt, sitä enemmän kappaleisiin on ilmestynyt lämpöä, muistoja, nostalgiaakin. Siinä missä kaupunki soi yhtyeen ensimmäisillä demoilla ja levyillä

jyrkkyytenä, ahdistuksena ja väkivallan uhkana, on se asemoitunut lopulta

ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, joka edustaa jotakin tympeydessäänkin vakaata pirstaleisen nykyajan rinnalla.

Sillä Kent pääsi pois. Ja voi nykyisin määritellä paluunsa ehdot itse.

”Olemme tehneet sosiaalisen matkan ja se matka on paljon kiinnostavampi

kuin fyysiset paikat”, julisti orkesteri runsaat kymmenen vuotta sen jälkeen kun Eskilstuna oli jäänyt taakse.8

Tällaisena, elämänkaaren kontekstualisoivana symbolina, kaupunki on

tietenkin paljon puhuttelevampi ja monitasoisempi kuin fyysisenä ympäris-

tönä. Kun sen ymmärtää mielentilaksi, yksilötasolla ja sukupolvikokemuksena hahmottuvaksi lähtöpisteeksi, on se konkreettisemmin totta kuin mis-

sään muussa muodossa. Sillä tuo metaforinen Eskilstuna löytyy kaikkialta, missä Kentin musiikki on kuulijansa kohdannut.