Sarjainfo #163, 2/2014

N:O 163

2/2014

7€

JARKKO VEHNIÄINEN ALISON BECHDEL MAFALDA SUOMALAINEN ANIMAATIO 100 VUOTTA

- ERIKOISNUMERO

SARJAKUVAA ERITYISRYHMILLE – PIENIÄ ONNISTUMISIA

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 Suljettu kesäksi 4.8. asti.

Sarjakuvakeskus on panostanut viime aikoina erityisesti erityisryhmille räätälöityyn opetustoimintaan yhteistyössä erilaisten järjestöjen ja toimijoiden kanssa.

Sarjakuva on toimiva väline niin vammaistyössä, lukihäiriötyössä, kieltenopiskelussa, traumojen käsittelyssä kuin esimerkiksi seniorien muistelutyössäkin. Sarjakuva on luovaa toimintaa, jota voidaan käyttää itsetutkiskelun ja identiteetin löytämisen tukena.

Erilaisia kursseja ja pajoja on räätälöity erilaisten ryhmien tarpeiden ja toiveiden mukaan painottaen muun muassa elämänhallintaa, päihdevalistusta ja tulevaisuuden suunnittelua. Lisäksi sarjakuvaa on käytetty maahanmuuttajien kanssa työskentelevien apuvälineinä sekä sosiaalisten taitojen ja ryhmäyttämisen apuvälineinä. Sarjakuvakursseja on järjestetty sekä erityisryhmien työpajoina että opettajien ja ohjaajien koulutuspajoina ja osallistavina luentoina.

Sarjakuvakeskus on pitänyt myös useita päihdevalistavia ja elämänhallintaan liittyviä pajoja nuorille ja nuorille aikuisille yhteistyössä eri järjestöjen kanssa.

Sarjakuvan avulla ja etäännyttämällä pajoissa pystytään käsittelemään omaa tulevaisuutta, urahaaveita ja arkipäivän ongelmia sekä keskustelemaan sarjakuvien tekemisen lomassa. Tarkoituksena on ottaa glamouria pois

päihteistä ja käsitellä erilaisten hahmogallerioiden kautta, millaisia ongelmia päihteet aiheuttavat.

Autistien omaelämäkerrallisella kurssilla taas paneuduttiin oman elämän ongelmakohtien pohtimiseen sarjakuvan keinoin ja lähestyttiin kuvan kautta omassa arjessa hankalilta tuntuvia teemoja. Arjessa hankaliksi asioiksi koettiin erilaiset sosiaaliset tilanteet ja sosiaaliset kontaktit muihin henkilöihin.

Vaasassa vuonna 2013 pidetyssä vankilatyöpajassa oli puolestaan osallistujia, jotka olivat vankilahistorialtaan ja tuomioiltaan hyvin erilaisia, mutta tällä hetkellä suurin osa istui elinkautista tai pitkää tuomiota. Työpajassa tehtiin sovelletun ruohonjuuritason metodin kautta omakuva ja tarina omasta elämästä. Palaute vankilalta oli ylistävää, sillä yleensä laitostuneet vangit eivät pysty keskittymään 45 minuuttia kauempaa. Nyt luokka oli hiljainen ja kaikki antoivat täyden panoksen.

Sarjakuvakeskus pyrkii osoittamaan, että sarjakuva voi olla yksi mahdollisuus itsetoteutukseen ja oman jutun löytämiseen. Sarjakuva voi sysätä myös laajemmin kulttuuritoiminnan pariin.

Lisätietoa soveltavasta sarjakuvaopetuksesta: sarjakuvakeskus.fi ja issuu.com/sarjakuvakeskus/docs/toimintakert_2013_kf__3_

© joonas lehtimäki

info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi www.facebook.com/ sarjakuvakeskus UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

© Sakari sivonen

BLOGISSA MM. • Parrakasta menoa Lasten lauantaissa • Kaupunki ja karhu – Tanskalaiset residenssitaiteilijat innostuvat Helsingistä • Kivi Larmola Tallinnan CUNE-residenssissä • Sanni ja Joonas

SYKSYN KURSSIT

sarjakuvakeskus.fi/blogi

Monet kurssit jatkuvat myös keväällä 2015. Jos jokin kurssi on täynnä, voit hakea varasijalle. Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille ja työttömille, lisäksi lapsille sisarusalennus 25 %.

Kaikki lasten ja nuorten kurssit: 75 € / 12 kertaa, 50 € / kuusi kertaa tai 10 € / yhden kerran Lisätietoa ja ilmoittautuminen:

Kivi Larmola kertoo, millaista on tehdä sarjakuvaa Tallinnassa CUNE-residenssissä.

© Sanna Larmola

sarjakuvakeskus.fi/kurssit

AIKUISILLE

LAPSILLE JA NUORILLE

KUVAKIRJAPIIRI Ma 15.9.–1.12.14 klo 19–21, 80/95 €

SARJAKUVASALAPOLIISIPAJA 6–10-VUOTIAILLE Ti-to 5–7.8.14 klo 9–15, 65 €

KUVITUKSEN PERUSKURSSI Ma 15.9.–1.12.14 klo 17–19, 100/120 €

ANIMAATIOTYÖPAJA 7–12-VUOTIAILLE To 18.9.–4.12.14 klo 15–16.45

SARJAKUVAILMAISU 1 & 2 To 18.9–4.12.14 klo 17–19, 85/110 € SARJAKUVAILMAISU 3 Ke 17.9.–3.12.14 klo 17–19, 100/120 € SARJAKUVAN TEKNIIKAT Ti 16.9.–2.12.14 klo 17–19, 85/95 €

KATUTAIDETYÖPAJA 10–15-VUOTIAILLE Ti 16.9.–2.12.14 klo 15–16.45 LASTEN JA NUORTEN ILTAPÄIVÄKURSSIT 10–15-vuotiaille ti 16.9.–2.12.14, klo 17–18.45 8–12-vuotiaille ke 17.9.–3.12.14, klo 15–16.45 7–12-vuotiaille ke 17.9.–3.12.14, klo 17–18.45

sisällys

Ham-äidin piirros Tovesta © Tove Janssonin kuolinpesä

Kansi: Jarkko Vehniäinen

Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

8

36 28 © olivier kugler

Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2014 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2015) ISSN 0356-4967

Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Avustajat: Paul Gravett, Tarja Hallberg, Ville Hänninen, Kaltsu Kallio, Jenni Kallionsivu, Matleena Kantola, Vesa Kataisto, Katariina Katla, Kuningatar Alkoholi, Verna Kuutti, Hanna-Pirita Lehkonen, Tuula Leinonen, Merja Lundén, Severi Nygård, Jarkko Nääs, Aliisa Peltoniemi, Hannele Richert, Jonna Riikonen, Timo Ronkainen, Tuomas Tiainen, Juhani Tolvanen, Jyrki Vainio, Miia Vistilä.

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

© kristian huitula

14

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus 5 Uutisruutu 13 Vieraskynä

juhani tolvanen

16

Keräilijän tunnustuksia

toven toisinto

17 Kysy!

20 Ajan vangit

vesa oittinen

26 Kaksintaistelu

mikael ahlström & jouko ruokosenmäki

42 Arviot 48 Pienet lehdet 50 Vinjetisti

jarkko nääs

50 Luonnoskirja 51 Dear Kaltsu

© quino

Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

8 Tove Jansson ja loputtoman

etsimisen taakka 14 Muumimamman perilliset 18 100 vuotta suomalaista animaatiota 22 Alison Bechdel

neuroosien kuningatar

28 Mafalda 30 Jarkko Vehniäinen

kamala luonto

33 Sarjakuva elää lasissa 34 Sarjakuvamatkailu:

elämyksiä moderneille humanisteille

36

Olivier Kugler

reportaasisarjakuva

40 Sarjakuvafestivaalituottaja

sarjainfo 2/2014 3

pääkirjoitus

Muumeista on moneksi Sarjainfon tuorein numero on omistettu Tove Janssonille, jonka syntymästä tulee elokuussa kuluneeksi 100 vuotta. Satavuotias on tänä vuonna myös suomalainen animaatioelokuva. Useat suomalaiset sarjakuvataiteilijat ovat toimineet uransa varrella animaation parissa, joten vuosi 2014 on monella tapaa sarjakuvaväenkin juhlaa.

Myös Janssonin muumit ovat seikkailleet kirjojen ja sarjakuvien ohella useammassakin animaatiosarjassa ja -elokuvassa. 1990-luvun japanilais-suomalainen Muumilaakson tarinoita -sarja aloitti uuden ”muumibuumin”. Tuorein Muumit Rivieralla -elokuva tulee piakkoin ensi-iltaan ja elokuvan tyyli on näytekuvista päätellen lähempänä Tove ja Lars Janssonin alkuperäisiä muumisarjakuvia kuin 90-luvun animaatiosarjaa.

Muumit ovat tunnetuin osa Tove Janssonin tuotantoa, mutta taiteilijana Jansson oli huomattavasti monipuolisempi. Ateneumin juhlavuoden suurnäyttely esittelee niin Janssonin maalauksia kuin Garm-lehden sodanaikaisia pilapiirroksiakin.

Näyttely on auki 7.9. asti, joten sen ehtii käydä katsomassa vielä vaikka Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä.

Mikä suomenruotsalaisen porvarillisen kulttuurikodin kasvatin 70 vuotta sitten luomassa satumaailmassa sitten on sellaista, joka vetoaa aikuisiin ja lapsiin ympäri maailmaa tänäkin päivänä?

4 sarjainfo 2/2014

© jarkko nääs

Kysymys on usein esitetty ja jokaisella muumeihin ihastuneella lienee siihen oma vastauksensa.

Itseäni viehätti ja välillä oudoksuttikin lapsena Janssonin muumi- ja kuvakirjojen arvoituksellinen vaaran ja seikkailun ilmapiiri. Kaikkien hyvien sadunkertojien tapaan Jansson oivalsi, ettei lapsille voi tarjota pelkkää pumpulia ja Muumimamman syliä, vaan keinoja käsitellä turvallisesti pelottaviakin tunteita. Tarzaninsa lapsena huolellisesti lukenut Tove osasi antaa arvoa myös kunnon viidakkoseikkailuille.

Aikuisena lukijana olen puolestaan vaikuttunut Janssonin kirjojen syvästä humaaniudesta ja laajaalaisesta ymmärryksestä ihmisyyteen. Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuviin taas tutustuin ensimmäisen kerran vasta lukioikäisenä, jolloin niiden reipas boheemisuus ja anarkistisuus riemastuttivat. Viskiä ja LSD:tä!

Pyöreiden vuosien muistamisen lisäksi vuonna 2014 on tarjolla myös arkisempaa, vaikkakin aivan yhtä kiinnostavaa sarjakuvan juhlaa. Helsingin sarjakuvafestivaalit tarjoaa jälleen komean kattauksen koti- ja ulkomaisia vieraita, näyttelyitä ja ohjelmanumeroita. Syksymmällä festaroidaan taas myös Kemissä, Oulussa ja Turussa.

Nähdään sarjakuvatapahtumissa!

Reetta Laitinen

uutisruutu

Hergén kuvituksista kiistaa faniyhdistysten ja Moulinsart-yhtiön välillä Teksti severi nygård

H

ergé Genootschap on hollantilainen Tintti/Hergé -yhdistys joka julkaisee Duizend Bommen! -fanzinea ja Sapristi-uutislehteä. Vuosina 2000–09 yhdistys käytti Hergén kuvituksia julkaisuissaan oikeudet omistavan belgialaisen Moulinsart-yhtiön kanssa vuonna 2000 tehdyn sopimuksen mukaisesti. Noin 10 vuotta myöhemmin Moulinsartin mukaan sopimusta ei enää ollut ja yhtiö haastoi Hergé Genootschapin oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta.

Kiistanalaista oli myös yhdistyksen oikeus käyttää Kuifje (eli Tintti) -nimeä nettisivuillaan.

Vuonna 2009 Moulinsart tarjosi kaikille Hergén faniyhdistyksille uutta sopimusta, jonka ehdot olivat tiukemmat kuin mihin yhdistykset olivat tottuneet. Esimerkiksi julkaisuja sai ilmestyä vain kaksi vuodessa.

Vapaasti sai julkaista yhden mustavalkokuvan per sivu, mutta mikäli määrä tahi kuvan koko ylitti tietyn rajan tai kuva oli värillinen, tuli siitä maksaa Moulinsartille.

Alkuperäinen, väliaikaiseksi tarkoitettu vuoden 2000 sopimus salli kaikkien piirrosten vapaan julkaisun, kunhan kuvien laatu oli hyvä.

Uuden sopimuksen takia osa faniyhdistyksistä maksoi tuntuvia korvauksia Moulinsartille. Osa myös muutti nimensä ja muutama, kuten Saksan yhdistys, lopetti toimintansa kokonaan. Hergé Genootschap ei hyväksynyt sopimusta sellaisenaan, jolloin Moulin-

sart vaati 35 000 euroa Duizend Bommenin viimeisimmästä numerosta ja vastaavasti kaikista edellisistä numeroista, yhteensä siis jopa miljoona euroa. Tällöin Hergé Genootschap päätti jatkossa noudattaa kansainvälistä sitaattioikeutta.

Hergé Genootschap allekirjoitti Moulinsartin sopimuksen kesäkuussa 2012. Tästä huolimatta Moulinsart haastoi Genootschapin oikeuteen saman vuoden syyskuussa ja peruutti uuden sopimuksen. Kesäkuusta 2013 lähtien Duizend Bommen! -lehdessä on noudatettu vain sitaattioikeuksia.

Haagin tuomioistuin päätti 19.2.2014 Hergé Genootschapin hyväksi, että alkuperäistä sopimusta ei ollut peruttu ja kuifje.nl ei rikkonut Moulinsartin oikeuksia. Lisäksi Moulinsart joutui korvaamaan noin 10 000 euroa oikeudenkäyntikuluja. Toisaalta eri faniyhdistykset arvelevat Moulinsartin jatkavan korkeammissa oikeusasteissa.

Nähtäksi jää miten Haagin tuomioistuimen päätös hyödyttää muiden maiden muutaman sadan jäsenen Tintti/Hergé -yhdistyksiä, joita ovat mm. ruotsalainen Generation T, sveitsiläinen Association Alpart, espanjalainen ¡Mil rayos!, katalonialainen 1001 (lausutaan mil-u), ranskalaiset Les 7 Soleils ja Tonnere de l’Est sekä suurimpana tietenkin belgialainen Les Amis de Hergé. Näistä suurin osa julkaisee Hergén elämäntyöhön liittyviä artikkeleita ja tutkimuksia.

sarjainfo 2/2014 5

Perkerosta kielillä KP Alareen ja JP Ahosen Perkeros jatkaa maailmanvalloitustaan. Albumi ilmestyi ranskaksi keväällä Castermanilta, ja vielä tänä vuonna ilmestyvät käännökset useilla eri kielillä. Kustantamot ovat suomalaiselle sarjakuvajulkaisulle harvinaisen suuria. Yhdysvalloissa Perkeroksen julkaisee Abrams, ja italian, saksan- ja espanjankieliset laitokset ilmestyvät valtavalta Panini-kustantamolta.

© bill watterson & stephan pastis

uutisruutu

© jp ahonen

Bill Wattersonin paluu sarjakuvapiirtäjäksi

Sarjakuvataiteilijoiden apurahoja yksityisiltä säätiöiltä Sarjakuvataiteilijoille on myönnetty jälleen apurahoja. Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahasto myönsi Mari Ahokoivulle yksivuotista vastaavan 22 000 euron apurahan, Päijät-Hämeen rahasto puolestaan Kati Rapialle 5 000 euroa.

WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahoja jaettiin seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Lauri Ahtinen (4 000 €), Sanna Ala-Ojala (2 000 €), Jarno Latva-Nikkola (4 000 €), Hannu Lukkarinen (4 000 €), Ville Ranta (4 000 €), Jaakko Syvänen (4 000 €), Riitta Uusitalo (5 000 €), Harri Vaalio ja työryhmä (4 000 €).

Sarjakuvataiteilijoiden apurahoja Taiteen edistämiskeskuksesta Taiteen edistämiskeskuksen media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta myönsi kirjastoapurahoja seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Mari Ahokoivu (2 500 €), Heta Bilaletdin (2 000 €), Filippa Hella (2 000 €), Topi Koivisto (2 000 €), Kati Kovács (3 500 €), Anna-Kaisa Laine (2 000 €), Kivi Larmola (3 000 €), Jarno Latva-Nikkola (3 500 €), Ina Majaniemi (1 500 €), Jyrki Nissinen (2 000 €), Heikki Paakkanen (3 000 €), Ville Pynnönen (2 500 €), Aapo Rapi (2 500 €), Miha Rinne (2 500 €), Joonas Rinta-Kanto (2 000 €), Aiju Salminen (2 000 €), Petteri Tikkanen (3 000 €), Amanda Vähämäki (3 000 €) ja Mikko Väyrynen (2 500 €).

Kaunokirjallisuuden kirjastoapurahoja sarjakuvataiteilijoista saivat: Lauri Ahtinen (5 000 €), Kristian Huitula (4 500 €), Jussi Hukkanen (800 €), Juho Juntunen (3 000 €), Pauli Kallio (8 500 €), Kivi Larmola (6 000 €), Timo Mäkelä (7 000 €).

6 sarjainfo 2/2014

Lassi ja Leevi -sarjan piirtäjää, Bill Wattersonia on pitkään pidetty täydellisesti julkisuudesta vetäytyneenä henkilönä. Lopetettuaan suositun sarjan vuonna 1995 häntä ei ole nähty tai hänestä kuultu. Watterson ei ole koskaan halunnut esiintyä valokuvissa tai tuottaa Lassista ja Leevistä oheistuotteita.

Nyt Watterson näyttää olevan hiljalleen palaamassa alalle. Hänet valittiin Angoulêmen sarjakuvafestivaalin Grand Prix -palkinnon saajaksi ja presidentiksi vuodelle 2015. Watterson tulee tekemään tapahtumalle julisteen, vaikka itse taiteilijan paikallesaapumista pidetään epätodennäköisenä. Hän piirsi myös julisteen Stripped-sarjakuvadokumenttiin. Viime vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyttä Dear Mr. Watterson -fanidokumenttia varten taiteilijaa ei kuitenkaan tavoitettu.

Helmiä ja sikoja -stripin piirtäjä, Suomessakin vieraillut Stephan Pastis koki elämänsä yllätyksen, kun Watterson paitsi vastasi hänen yhteydenottoonsa, tarjoutui itse piirtämään ja käsikirjoittamaan kolme strippiä Pastisin sarjaan. Pastis vastasi: ”Teen mitä vain haluat, sytytän vaikka hiukseni tuleen.” Yllätystaiteilijan henkilöllisyys pidettiin salassa, kunnes kaikki stripit olivat ilmestyneet sanomalehdissä.

Pastis kuvailee blogissaan yhteistyötä uransa huippukohdaksi.

Kummallisia tehtäviä ja ihmeellisiä ihmisiä Sarjakuvaneuvos, professori FT sekä hovioikeudenneuvos Jukka Kemppinen on luovuttanut Kansalliskirjastolle suurimman osan kirjallista aineistoaan sekä Suomalaisen kirjallisuuden seuralle oman sekä isänsä, kirjailija Kullervo Kemppisen arkiston.

Luovutustilaisuuden yhteydessä julkistettiin teos Tuolta puolen (Jalava), valikoima Kemppisen blogikirjoituksista (kemppinen.blogspot.com).

Kemppinen painotti, että blogiin kirjoittaminen on erittäin haastavaa sanoman perillemenon varmistamiseksi.

– Viestin pitää aueta niin ufoille kuin savolaisillekin. Verkkoon on kirjoitettava niin hyvin kuin ikinä osaa. Oleellista on viesti eikä sen välittämisen väline. Noudatan samaa periaatetta kuin aikoinani sarjakuvia ja lastenkirjoja kääntäessäni: Lapsille kelpaa vain paras. Väärän informaation levittäminen pitäisi julistaa ympäristörikokseksi.

Henkilökohtaisten arkiston ylläpitämisen taidon Kemppinen oppi äidiltään.

Tämä tallensi perheen kirjakaupan ja elokuvateatterin tietoja omien elämäntapahtumiensa ohessa niin, että Kemppisen sukuhistoria olisi nyt tarkoin hahmotettavissa sadan vuoden ajalta.

Jukka Kemppisen lahjoitus koostuu 0,7 tetratavusta tekstejä sekä mm. 250 kirjasta, joiden joukossa on hänen suomennoksiaan 11 eri kielestä. Blogikirjoituksia on tähän mennessä ilmestynyt 3500 ja niihin liitettyjä kommentteja noin 35000.

Valitettavasti kirjaan ei ole valikoitunut sarjakuvia käsitteleviä tekstejä, mutta niitä löytyy itsestään blogista. Lahjoitettu kokoelma tulee julkisilta osiltaan nähtäville Kansalliskirjaston Doria-palveluun ensi vuonna.

Mad-lehden miljoonamies Mad-lehden suuruuden ajan päätoimittaja Al Feldstein kuoli 29. huhtikuuta.

Feldstein (1925–2014) päätti suuntautua taiteelliselle alalle voitettuaan 14-vuotiaana julistekilpailun. Taideopintojen ohella hän työskenteli Igerin piirrosstudiolla juoksupoikana. Jerry Iger ja Will Eisner toimittivat sanomalehdille useita sarjakuvia sisältänyttä viikkoliitettä. Aikanaan myös Feldstein ylennettiin piirtäjien joukkoon.

Hauhion tieteisaiheisista kirjankansista tunnetuimpia ovat Outsiderin, eli Aarne Haapakosken Atorox-kirjat.

Tampereella esillä Amia ja Tomppaa Tamperelaisessa mediamuseo Rupriikissa on elokuun loppuun asti näytillä Ami Hauhion (1912–55) sarjakuvia, kirjankansikuvituksia ja mainosgrafiikkaa. Näyttelyn on koonnut sarjakuvapiirtäjä Timo Kokkila, joka on yhdessä Hauhion perikunnan ja keräilijöiden kanssa jäljittänyt myös aiemmin luetteloimattomia töitä.

Museokeskus Vapriikissa avautuvassa uudessa Postimuseossa puolestaan on 6.9.2014–29.3.2015 luvassa Touko Laaksosen (1920–91) eli Tom of Finlandin henkilökuvaa valottava näyttely osana Setan 40-vuotisjuhlavuotta. Muun muassa Laaksosen kirjeenvaihtoa, muotokuvia, valokuvia ja asuja esittelevä näyttely on koostettu Tom of Finland Foundationin, Taiteen edistämiskeskuksen ja Sarjakuvantekijät ry:n yhteistyönä.

Toisen maailmansodan jälkeen Feldstein teki sekalaisia sarjakuvatöitä, kunnes löysi tiensä Bill Gainesin toimistoon vuonna 1948. Gaines oli juuri perinyt EC-kustannusyhtiön veneonnettomuudessa kuolleelta isältään, ja päätti laittaa yrityksen julkaisut uuteen uskoon. Feldstein piirsi ja kirjoitti sarjakuvia EC:lle, mutta keskittyi vähitellen kansikuviin ja eri käsikirjoittajien tekstien toimittamiseen. Gainesin julkaisemien sarjakuvien aiheet olivat periaatteessa eksploitaatiota, mutta vähitellen yhä vakavampisävyistä kommentointia esimerkiksi perheväkivallasta, huumeista ja rotuvihasta, toki mustan huumorin sävyttämänä.

Kun Comics Code -koodeksi romutti EC-sarjakuvat, Harvey Kurtzman ja Gaines perustivat Mad-lehden, joka muokattiin CC:n vuoksi aikakauslehtimuotoon. Niitä ennakkosensuuri ei koskenut, koska kyseisen formaatin katsottiin olevan suunnattu aikuisille.

Feldsteinin ensikokemus huumorisarjakuvista oli ”Madin virallisen imitaatiolehti” Panicin toimittaminen. Panicia julkaistiin 12 numeron verran 1954–56 Kurtzmanin suureksi harmiksi. Kurtzmanin ja Gainesin riitaannuttua firman omistusoikeuksista Feldstein siirtyi 1956 päätoimittamaan MADia. Hän kehitteli lehden huumoria yhteiskunnallisempaan suuntaan. Kuvia kumartelematon huumorilehti saavutti nopeasti suuren suosion, ja Feldsteinilla oli taito löytää oikeat kyvyt purevan satiirin tekijöiksi. EC-artistien, kuten Will Elderin, Wallace Woodin ja Jack Davisin lisäksi Mad-talliin tulivat muun muassa. Don Martin, Antonio Prohias, Angelo Torres, Mort Drucker sekä Dave Berg.

1960-luku oli muutoksen vuosikymmen, ja Mad osui ajan hermoon loistavasti.

Mainontaa ja popkulttuuria parodioivan lehden menestys oli yhtä paraatia aina huippuvuoteen 1974 saakka, jolloin Madin levikki oli 2,85 miljoonaa.

Feldstein jäi eläkkeelle vuonna 1984. Loppuelämänsä hän käytti maalaten lähinnä luontoaiheisia tauluja, joista hänet palkittiin montanalaisen Rocky Mountain Collegen kunniatohtorin arvolla. Will Eisner Hall of Fameen Feldstein hyväksyttiin 2003.

Julistekilpailun teemana Saksa Helsingin 29. sarjakuvafestivaalit julistaa julistekilpailun, jonka aiheena on Saksan toivottaminen tervetulleeksi festivaaleille. Julisteet voivat olla joko sarjakuvia tai kuvituksia.

Kolme parasta julistetta palkitaan ja niitä levitetään laajasti ympäri Helsinkiä sarjakuvafestivaalien yhteydessä. Koska Suomi on puolestaan Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, suomalaisten julisteiden kärkikolmikko pääsee näkyville myös Frankfurtin kirjamessuille 8.-12.10.2014. Kilpailu on suunnattu alle 35-vuotiaille. sarjakuvafestivaalit.fi/julistekilpailu-poster-competition

Pohjoismainen sarjakuvaleiri nuorille Suomen sarjakuvaseura järjestää yhteispohjoismaisen Nordicomics Youth! –sarjakuvaleirin nuorille tekijöille elokuussa 2014. Leirin aikana nuoret työstävät omia etukäteen suunniteltuja sarjakuvaprojektejaan. Pääjärjestäjänä toimii Suomen sarjakuvaseura ry ja sen alainen Nordicomics-ohjelma ja leiri on saanut tukea NORDBUK-komitealta (Nordic Children’s and Youth Committee). Leirin osallistujat on valittu kesäkuussa. sarjainfo 2/2014 7

Tove Jansson: Perhe (1942). Yksityiskokoelma.

Suomen Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen © Tove Janssonin kuolinpesä

Tove Jansson ja loputtoman etsimisen taakka Tove Janssonin (1914–2001) elämästä löytyy muumimaista seikkailua, suuria rakkaustarinoita ja tinkimätöntä taiteellista pyrkimystä.

Teksti vesa kataisto

8 sarjainfo 2/2014

M

uumit ovat kaikkien tuntema ja samalla äärimmäisen harvinainen tapaus. Suomalainen fantasiasarja, jonka sanomalehtisarjakuvaversiolla oli maailmalla miljoonia lukijoita ennen kuin yksikään kotimainen lehti otti Muumeja julkaistavakseen.

Mutta eipä Tove Janssonkaan ollut tavanomainen kansalainen.

Tove oli luonteeltaan ikuinen etsijä, joka suurimpien saavutustensa hetkellä kaipasi eniten omaa rauhaa. Ristiriitainen persoona, joka tahtoi jatkuvasti luoda sekä kokea uusia asioita. Nopeasti paikkaa vaihtavat onnen ja surun hetket olivat hänellä omaa suuruusluokkaansa.

Suomen Kansallisgalleria / Jenni Nurminen © Tove Janssonin kuolinpesä

Klöntistä kuvataiteilijaksi Taiteilijaperheen lapsena Jansson oppi jo lapsena mielikuvituksen voiman. Taiteilijaisä, kuvanveistäjä Viktor ”Faffan” Jansson oli vahva persoona, ja samaa voi sanoa kuvittaja- ja karikatyristiäiti Hamista eli Signe Hammarsten-Janssonista.

Ruotsalainen Hammarsten oli pienestä pitäen innokas ulkoilmaja luontoihminen. Hän oli mukana perustamassa Ruotsin tyttöjen partioliikettä. Hovisaarnaajan tytär oli koulutukseltaan kuvaamataidon opettaja joka tapasi Janssonin opintomatkalla Pariisissa.

Vuonna 1914 he olivat naimisissa ja asettuneet Helsingin Katajanokalle asumaan. Viktorin taiteilijanura oli lähdössä nousuun ja perhe lisääntyi 9. elokuuta tyttärellä. Ham piirsi lapsesta ensimmäisen kuvan vauva-albumiin heti seuraavana päivänä, ja kirjoitti piirroksen viereen: ”Hauskaa, että saimme tytön. Mutta voi miten ruma hän on, kuin ryppyinen vanha mummo!” Vauva kulki pari kuukautta nimellä klonten eli klöntti, kunnes marraskuussa nimivaihtoehdot oli karsittu Toveen.

Ajat kääntyivät pian hankaliksi, sisällissota jätti jälkensä Faffaniin ja perheen talous onnahteli. Kesti kuusi vuotta ennen kuin Tove sai Per Olov -veljen (1920-) ja vielä toiset kuusi kunnes Lars (1926–2000) syntyi. Per Olovista tuli valokuvaaja, Lars innostui kirjoittamisesta ja Tove pyrki seuraamaan äitinsä työtä. Joskus liiankin tarkkaan. ”Tämä on huono piirros, äitini Ham sanoi. Älä kopioi minulta vaan piirrä jotain mikä on täysin sinun omaasi”, muisteli Tove äitinsä opastuksia.

Ham rakasti karikatyyrien piirtämistä ja oli luonteeltaan kuvia kumartelematon, joten hän ryhtyi avustamaan suomenruotsalaisia pilalehtiä. Ensin Fyrenia, sitten Kerberosta ja lopulta näiden pohjalta syntynyttä Garmia (1923–53), jonka Henry Rein perusti.

Garm on Kerberoksen kaltainen kuolleitten valtakunnan vahtikoira, hahmo skandinaavisista Edda-runoista. Lehden nimihahmon piirsi Ham. Esikuvana oli mahdollisesti kuuluisan saksalaisen pilalehti Simplicissimuksen bulldoggi-tunnus. Garmin ilmestyminen jatkui Reinin kuolemaan asti.

Yllä: Tove Jansson pilkkasi rohkeasti "ystävällismielisen valtion päämiestä" pilapiirroksissaan, mutta sota oli jo väistämätön.

Alla: Rauhanenkeli ei löydä paikkaa tappovälineisiin hukkuvan maan päältä.

Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis © Tove Janssonin kuolinpesä

Ham oli tyytyväinen Toven valintaan kehittää piirtäjän taitojaan ammatiksi asti, ja niinpä tyttären ensimmäinen piirros ilmestyi Garmissa jo 1929. Vuotta myöhemmin Tove lähti Tukholman taideteolliseen kouluun opiskelemaan muun muassa mainosgrafiikkaa. Hänet majoitti eno Einar Hammarstein, joka eräänä yönä yllätti Toven keittiöstä syömässä yöpalaa. Eno varoitti Tovea keittiökomerossa piileskelevästä Muumi-peikosta. Ajatus kiilusilmäisestä mustasta peikosta jäi kytemään Janssonin mieleen.

Tove palasi Helsinkiin 1933, ja silloin ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa, kuvakirja Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat sekä ruotsiksi että suomeksi, tosin salanimellä Vera Haij. (Suom. uusintapainos 2014 nimellä Seikkailu merenpohjassa.)

Jansson jatkoi opintojaan taiteilijaksi Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa eli Ateneumissa, jossa isä-Viktorkin oli opiskellut. Toven päämääränä oli nimenomaisesti maalaus, koska hän totesi, ettei omaa kuvanveistäjältä vaadittavaa muodon tajua.

Oma ääni alkoi löytyä, mutta se ei koskaan kuulunut vain maalauksissa, ainakaan muotokuvissa tai asetelmissa. Janssonin taulut heräsivät henkiin vasta sitten kun niihin tuli mukaan fantasia, sisäänrakennettu kertomus jonka katsoja sai tulkita haluamallaan tavalla.

Kun Jansson halusi todella tuulettaa päätään, hän purki tuntonsa Garm-lehden piirroksiin. Euroopan taivas oli mustumassa,

▼

Peikko pimeästä

sarjainfo 2/2014 9

"Kaupungilla kävelevä musta muumi", 1934. Ensimmäisiä kuvia Muumipeikoista, jotka sittemmin vilahtelivat "snork"-hahmoina Garm-lehden pilakuvissa ennen oman kirjansa ilmestymistä 1945.

© Tampereen taidemuseo / Jari Kuusenaho

Eno varoitti Tovea keittiökomerossa piileskelevästä Muumi-peikosta. Ajatus kiilusilmäisestä mustasta peikosta jäi kytemään Janssonin mieleen.

© WSOY / Bulls

10 sarjainfo 2/2014

ja herkemmät sielut aistivat tämän nopeasti. Hitler ja Stalin olivat hahmoja, joita mikään lieka ei kauaa pidättelisi.

Tove vihasi varsinkin natsismia, jonka takia Janssonin ystäviä joutui pakenemaan maasta. Hän piirsi Hitleristä ja tämän hakaristioheistuotteista rohkeita pilakuvia, joissa diktaattori on riehuva koliikkikakara liian isoissa saappaista. Lapsillekin on lelukaupassa tarjolla vain ”heilhitleriä” hokevia nukkeja.

Rikottu elämä Kun sota syttyi, kaikki muuttui vielä kauheammaksi. Pommitukset särkivät ihmisiä ja taloja, myös Janssonin ateljeen. Samaan aikaan elanto piti tienata kuvituksilla, kuten hilpeillä, eläinaiheisilla postikorteilla. Tove tajusi, että kaikkein kammottavimmissakin oloissa vain huumorilla on merkitystä. Se pitää järjen tallella, koska naurettavaksi tuleminen, kasvojen menettäminen on ainoa asia mitä hullut sodanlietsojat todella pelkäävät.

Janssonia arvostettiin pilapiirroksistaan varsinkin Ruotsissa, ja hän olisi voinut hyvin siirtyä Tukholmaan jatkamaan työskentelyä rauhallisissa oloissa. Tove ei kuitenkaan lähtenyt, vaan ampui rauhansanomaa omilla pilapiirroksillaan, joita ihme kyllä sensuroitiin varsin vähän.

Toivottomimpana hetkenä mieleen palasivat muumihahmot, joiden rauhallinen elämäntyyli alkoi muovautua Janssonin mielessä.

Muumien oma, turvallinen maailma, jonka tasapaino on vaarassa järkkyä. ”Fiktion kirjoittaminen lapsille ja jokaisessa aikuisessa elävälle lapselle vaatii suuren paletillisen lahjakkuutta.

Kyvyn suorasanaisuuteen, selkeyteen ja rohkeuteen välttää teeskentelyä. Tämä pitää paikkansa erityisesti silloin, kun luodaan kuvitettuja tarinoita, joissa kuvat kertovat tarinaa samalla kuin sanatkin, ja molempien on tuettava sekä täydennettävä toisiaan sivun asettamissa raameissa. Muumitarinoissaan Tove Jansson pääsi ilahduttavan syviin tuntoihin näennäisen yksinkertaisissa puitteissa”, totesi sarjakuviin erikoistunut kuraattori, tietokirjailija Paul Gravett. Hän vieraili puhujana vuonna 2000 järjestetyssä, ensimmäisessä muumisarjakuviin keskittyneessä seminaarissa.

Fantasian ja satiirin jano Toisen maailmansodan jälkeen omissa maailmoissaan eläville fantasiahahmoille oli kysyntää. Englantilaisissa sanomalehtisarjoissa ihmismäiset eläinhahmot olivat kasvattaneet suosiotaan 1910-luvulta lähtien. Mary Tourtelin Rupert-karhu (1920-) nousi lasten suosikiksi, George Studyn Bonzo-koirasta (1922-) tuli suuri menestys myös oheistuotemarkkinoilla, ja hahmo tuli tutuksi Suomessakin.

Amerikassa esimerkiksi Mikki Hiiren seuraan ilmestyi tulevaisuuden mies Eka Vekara (1947), ja Disneyllä aloittanut Walt Kelly loi 1948 Okefenokeen suon satiirisine eläinhahmoineen, jotka eivät kaihtaneet poliittisia kommentteja.

Britanniassa lähimmäs pääsi jazz-muusikko Wally ”Trog” Fawkesin piirtämä ja muun muassa koomikko Barry Tookin käsikirjoittama Flook. Daily Mailissa ilmestynyt Flook oli kuin kahdella jalalla kävelevä karvainen possu, hiukan Teletappeja muistuttava kielinero, joka kykeni muuttamaan muotoaan. Flook (1949–85) oli aluksi lasten seikkailusarja, mutta kääntyi pian ironian ja satiirin puolelle.

Jotain samankaltaista oli Associated Newspaper Syndicaten johtaja Charles Suttonin mielessä, kun hän kirjoitti Tove Janssonille tammikuussa 1952 ja ehdotti muumien muovaamista sanomalehtisarjakuvaksi.

Jansson oli tuolloin heikossa taloudellisessa tilanteessa, tauluja meni oravannahkakauppana ja erilaisten kirjankuvitusten, korttien jne. piirtäminen sai Toven tuntemaan itsensä ”tussiruiskuksi”. Äkkiä saapuu kirje Suttonita, jossa kuvaillaan ajatusta kiinnostavasta strippisarjasta, joka ei olisi vain lapsille suunnattu, ja joka Janssonin hahmojen kautta satirisoisi ”niin sanottua sivistynyttä elämänmuotoa”.

Jansson noudatti annettuja kerronnallisia sääntöjä, ei pilkannut uskontoa eikä kuningatarta ja inhosi jo valmiiksi politiikan käsittelemistä missään muodossa.

Sodan päätyttyä Jansson kaivoi talvisodan aikaisen käsikirjoituksensa esille, ja muokkasi siitä kirjan Småtrollen och den stora översvämningen (1945), (suom. Muumit ja suuri tuhotulva 1991). Aihe ei jättänyt rauhaan, vaan seuraavaksi oli vuorossa ensimmäinen tekstipainotteinen teos Kometjakten (1946, Muumipeikko ja pyrstötähti 1955).

Päätyökseen Tove sai tehdä koristemaalauksia ja freskoja, mutta kirjoittaminen ja kuvittaminen jatkuivat, huolimatta siitä ettei niistä kertynyt tuloja.

Janssonin taannehtiva miesystävä, vasemmistolaisen Ny Tidin päätoimittaja Atos Wirtanen, joka oli suositellut Tuhotulva-käsikirjoituksen tekemistä valmiiksi kirjaksi, ehdotti että Jansson voisi piirtää Pyrstötähdestä sarjakuvaversion. Toven ensimmäinen julkaistu sarjakuva oli lastenlehti Lunkentuksessa 1929 ilmestynyt tarina kahdesta mittarimadosta, Prickinasta ja Fabianista.

Tämän jälkeen sarjakuvat olivat jääneet, vaikka Muumin alkumuotoja, ”snork”-hahmoja vilistikin toisinaan Garmin pilapiirroksissa. Jansson aloitti käytännössä alusta sarjakuvan perusteiden opettelun. Esimerkiksi Muumipeikko ja maailmanloppu -tarinassa tekstit olivat kuvien alla. Lukijat eivät innostuneet, ja kahden ensimmäisen muumikirjan myynti oli niin heikkoa, että edessä oli kustantajan vaihtaminen.

Trollkarlens hatt (1948) oli tekijänkin mielestä vasta oikeaoppinen Muumiteos. Janssonin taannehtiva naisystävä Vivica Bandler ehdotti teoksen muokkaamista näytelmäksi. Samaan aikaan ulkomailla kiinnostuttiin virtahepomaisista muumipeikoista. Taikurin hattu eli Finn Family Moomintroll ilmestyi englanninkielisenä vuonna 1950.

Ajatus, että tarvitsisi piirtää ”vain” kuusi sarjaa viikossa ja tienata sillä enemmän kuin kaikenlaisella silppupiirrännällä vaikutti riemastuttavalta. Jäisihän silti varmasti aikaa maalaamiselle ja kirjoittamiselle. London Evening News oli maailman suurin iltapäivälehti, joten tulo olisi varmaa.

Kuten alkuun olikin, mutta Janssonin levottomalle luonteelle ei tämänkaltainen liukuhihnatyö pitemmän päälle sopinut. Kaksi vuotta kestäneen kouluttautumisen jälkeen muumisarjakuva alkoi ilmestyä vuonna 1954. Jansson noudatti annettuja kerronnallisia sääntöjä, ei pilkannut uskontoa eikä kuningatarta ja inhosi jo valmiiksi politiikan käsittelemistä missään muodossa.

Tove Janssonin aikana sarjakuvassa pääosassa olivat perhekeskeisyys sekä normeista poikkeavat hahmot, kuten pakkomielteiset Kultaisen hännän palvojat, sympaattinen rosvo Haisuli, hempeä poliisimestari, aatelisuuttaan inhoava mutta hyvistä oloista nauttiva markiisi Mongaga, alistettu palvelijatyttö Miska ja tämän vain kissoista pitävä koira Surku.

Tarinoiden rakenne on aivan erilainen kuin muumikirjoissa, ja Tove tajusi pian ettei hän mitenkään ehdi tehdä niin huolellista työtä kuin olisi halunnut, varsinkaan jos kaikki pitäisi keksiä itse.

Niinpä mukaan tuli veli Lars, joka ensisijaisesti kirjoittajana oli tottunut tarinavetoisempiin ratkaisuihin.

Kun sopimus meni katkolle, Lars otti myös Muumien piirtämisen kontolleen. Hän teki sarjasta seikkailullisemman. Muumit saivat aikakoneen, kohtasivat agentteja James Bondin hengessä ja päätyivät sekoilemaan etelänlomalle Torrelorcaan. Toki mukaan mahtui hempeämpiäkin jaksoja, kuten rihkamaan mieltyneiden Hosulin ja Suskan aviokriisitarina Nappeja ja avioliittoja (1962).

Kun päivittäisen sarjan taakka oli väistynyt, Tove valitsi kuvittamisen. Hän laati ruotsalaiselle kustantajalle kuvat oman innoittajiensa teoksiin. Ensin oli vuorossa Lewis Carrollin outo runoelmateos Kraukijahti (1959), sitten J. R. R. Tolkienin Hobitin (1962) vuoden 1973 Lohikäärmevuori-suomennos. Tätä seurasi vielä Carrollin klassikko Liisa Ihmemaassa (1966).

▼

Muumilaakson synty

Jokainen peikko on laulun arvoinen

sarjainfo 2/2014 11

© Wally Fawkes / Daily Mail

Muumibisnes paisui, ja Jansson pysytteli mukana minkä jaksoi.

Lopulliset asetelmat Yksityiselämäkin oli ehtinyt muuttua paljon. Isä Faffan oli kuollut 1958. Pitkä, usein mielipiteiden eroavuuden takia riitainen suhde ehti kehittyä loppua kohden ymmärtäväisemmäksi puolin ja toisin. Pahimmillaan Viktor Janssonilla oli vaikeuksia hyväksyä naisia muuten kuin patsaidensa malleina. Toven roolista isän teoksissa on muistona esimerkiksi kevään hengetär Convolvusta kuvaava veistos (1931) Kaisaniemen puistossa. Jansson kirjoitti isästään teoksissa Bildhuggarens dotter (1968, suom. Kuvanveistäjän tytär 1969) ja Dockskåpet (1978, suom. Nukkekaappi 1980).

Nukkekaappi sisältää lisäksi Janssonin omakohtaisen novellin ”Sarjakuvapiirtäjä”.

Tove oli myös löytänyt pysyvän elämänkumppaninsa, taidegraafikko Tuulikki Pietilän (1917–2009) eli Tuu-tikin, jonka kanssa

hän matkusteli runsaasti ja vietti kesät rakkaan meren rannalla Klovharun saarella viimeisiin vuosiinsa asti.

Muumibisnes paisui, ja Jansson pysytteli mukana minkä jaksoi. Vaikka sarjakuvien teko olikin ollut uuvuttavaa, ei Tove koskaan hylännyt hahmojaan. Veli Lars ja myöhemmin tämän tytär Sophie kehittivät muumien tuotteistamista niin, että hahmot ovat nykyisin Suomen tärkein immateriaalinen vientituote.

Muumikirjoja ilmestyi vielä Hamin kuolinvuoteen 1970 asti. Ne kävivät vähitellen synkemmiksi, Janssonin nuoruuden suosikkikirjailija Edgar Allan Poen vaikutus on ilmeinen. Tietenkin kirjoja toivottiin lisää, mutta päätös oli ehdoton. Silti, niin kauan kuin voimia riitti, Jansson vastasi kaikenikäisten ihailijakirjeisiin. Äidin kuoleman jälkeinen Toven loppuelämän tuotanto on eräänlaista tilintekoa ja -päätöstä, johon sisältyvät niin aikuisille suunnatut kirjat, taulut kuin Pietilän kanssa toteutetut muumidioraamatkin, joihin viimeinen Janssonin muumikirja, Skurken i Muminhuset (1980, suom. Outo vieras Muumitalossa) perustuu.

Tampereen taidemuseo sai lahjoituksena suuren osan alkuperäisestä muumimateriaalista, kuten Muumitalon pienoismallin ja sarjakuvastrippien säästyneet luonnokset. Lähitulevaisuuden toiveisiin jää, että Tove Janssonin perintö pääsee aikanaan omaan, hänen tuotantoaan kunnioittavaan museoon. ●

Tove Jansson -näyttely Ateneumin taidemuseossa on osa Helsingin 29. sarjakuvafestivaalien ohjelmistoa ja avoinna 7.9.14 asti.

Lähteet: Karjalainen, Tuula: Tee työtä ja rakasta. Tammi 2013.

Tolvanen, Juhani: Muumisisarukset. WSOY 2000.

Westin, Boel: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä. Schildts 2008.

Kruskopf, Erik: Boken on Ham. Schildts 1994. www.paulgravett.com © Suomen Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Tuulikki Pietilä rakensi kolmiulotteisia dioraamoja Muumilaakson tapahtumista.

12 sarjainfo 2/2014

➜

➜ vier

as k

ynä

© jarkko nääs

Sarjakuva ei ollut Toven salarakkaus juhani tolvanen

H

assua, kuinka sarjakuva on osoittautumassa lapsipuoleksi, kun käsitellään Tove Janssonin taiteilijaelämää.

Vuonna 1994, kun vietettiin Janssonin 80-vuotisjuhlia Tampereella, niin sarjakuva oli unohdettu tyystin hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt 2014 sarjakuva on tullut useammaltakin taholta vastaan rasitteena ja taakkana, joka oli välttämätön paha ”oikean” taiteilijaelämän kannalta.

Kaikki tuo ylenkatsominen siitä huolimatta, että sarjakuva oli kenties suurin yksittäinen muokkaaja hänen elämässään.

Ja tuo siitä huolimatta, että Tove Jansson tullee jäämään maailman kulttuurihistoriaan nimenomaisesti sarjakuvataiteilijana ja kirjailijana.

Tove Jansson olisi jäänyt Suomen historiaan merkittävänä pilapiirtäjänä ilman sarjakuvaakin. Hän olisi jäänyt kirjallisuuden historiaan merkittävänä lastenkirjailijana, vaikkakin hänen tärkeimmät muumikirjansa saivatkin sisällön syvyyttä vasta sarjakuva-ammattilaisuuden antaman opin myötä. Hänen jatkuvat rahahuolensa olisivat säilyneet kauan muuttumattomina.

Tove Jansson luki pienenä sarjakuvia.

Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli sarjakuva. Hän piirsi muumit sarjakuvaksi jo 1947 ja vastasi englantilaisten sarjakuvalliseen seireenilauluviestiin 1952

kertoen suunnitelleensa muutenkin sarjakuvan tekemistä.

Tove Jansson kirjoitti Li’l Abnerin luojalle Al Cappille fanikirjeen 1950-luvun alkupuolella. Hän otsikoi kirjeensä ”To Father of the Schmoos” ja allekirjoittaa sen ”Moomin mamma”.

Ja mikä saikaan Tove Janssonin tarttumaan yleisönosastokynään vielä 1990luvun alussa, kun Hufvudstadsbladet lopetti tanskalaisen Werner Wejp-Olsenin sarjakuvan Kanon-Mormor (Teräsmuori). Muun muassa Tove Janssonin julkinen vaatimus sarjan takaisin saamisesta

Muumipeikko-sarjakuva oli valmis ja moderni jo heti ensi viivasta lähtien.

Janssonin seitsemän vuoden sarjakuvaurakka oli työmäärältään valtava, sillä hänen piirrosviivansa oli niin toisenlainen kuin vaikkapa samaan aikaan sarjakuvauraansa aloitelleen Charles M. Schulzin. Tove piirsi valmista maailmaa samaan aikaan, kun Schulzin universumi alkoi vasta saada muotoaan; Muumipeikko-sarjakuva oli valmis ja moderni jo heti ensi viivasta lähtien.

Julkinen keskustelu on nostanut esiin Janssonin huojennuksenpurkauksia heti tuon seitsemänvuotisen sarjakuvasavotan päätyttyä, mutta hänen ajatuksensa sarjakuvasta ja sen tärkeydestä olivat jo vallan toisia Puupäähattu-palkinnon jakamisen aikoina yli 20 vuotta myöhemmin.

pakotti lehden nöyrtymään ja ottamaan tuo sikaria polttava ja muutenkin mitä epäsovinnaisimmin käyttäytyvä mummo takaisin lehteen. ”Päivittäinen sarjakuva on jo kauan sitten hyväksytty merkittävänä taidemuotona, mutta pääasiassa vain kansainväliset sarjakuvapiirtäjät ja heidän teoksensa ovat päässeet tutkimuksen kohteiksi”, kirjoitti Jansson 23.12.1997 suosituskirjeessä allekirjoittaneen apuraha-anomukseen Svenska Kulturfondenille, joka ei kuitenkaan antanut rahaa Muumisisarukset-kirjalle.

Sarjakuvaneuvos Juhani Tolvanen on sarjakuvaan erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija. sarjainfo 2/2014 13

Muumimamman perilliset Muumimaailma siirtyi ensimmäisen kerran toisen piirtäjän käsiin jo vuonna 1960. Silloin Tove Janssonin veli, aiemmin käsikirjoitusapuna työskennellyt Lars Jansson otti sarjakuvien teon kokonaan tehtäväkseen Toven keskittyessä muihin töihin. Nykyisin viestikapulaa vie eteenpäin joukko tehtävään hyväksyttyjä käsikirjoittajia ja piirtäjiä.

Teksti hannele richert

S

arjainfo haastatteli sähköpostitse kahta nykymuumien parissa muun tuotantonsa ohessa työskennellyttä suomalaista taiteilijaa. Muumiaiheisiin kysymyksiin vastasivat käsikirjoittaja Johanna Sinisalo, jonka tuotantoon kuuluu sekä palkittua kirjallisuutta että TV-käsikirjoituksia, sekä Kristian Huitula, joka on piirtänyt muun muassa Miinaa ja Manua sekä sarjakuvamuotoisen Kalevalan.

Miten päädyit tekemään muumeja?

JS: Tunsin sarjakuvapiireistä muumipiirtäjiä, kuten Jukka Murtosaaren, Jari Rasin ja Ilkka Ruokolan, ja siksi tulin tietoiseksi, että uutta muumisarjakuvaa julkaistaan. Otin yhteyttä Muumi-sarjakuvalehteä julkaisevaan Semickustantamoon (nykyinen Egmont). Lehteä toimitti tuolloin Paula Hihnala, jonka kanssa syntyi hyvä, hedelmällinen yhteistyö.

Dramatisoin muun muassa suurimman osan Janssonin Näkymätön lapsi -muumitarinakokoelman kertomuksista sarjakuviksi.

Työskentelin myös jonkin aikaa ToTo-tuotannolle jatkuvajuonisen Muumi-strippisarjan kanssa.

KH: Muumi-lehden silloinen päätoimittaja Paula Hihnala oli jo parin vuoden ajan pyydellyt minua tekemään muuminäytteitä, mutta en oikein missään välissä ehtinyt paneutua asiaan, vaikka se periaatteessa kiinnosti. Kun vihdoin ehdin tehdä pari näytesivua, yhteistyö alkoikin nopeasti.

Muumisarjakuvat ovat aikuisellekin hauskoja, kirjat käyvät vaikkapa iltasaduista. Minkä ikäisenä itse tutustuit muumeihin?

JS: Itse näkisin muumikirjat myös aikuisille hyvin avautuvina ja monitasoisina teoksina, en luokittelisi niitä missään nimessä ”iltasaduiksi”. Esimerkiksi loppupään tuotannossa Muumipappa ja meri sekä erityisesti Muumilaakson marraskuu ovat käytännössä kaikenikäisten kirjoja, jopa hyvinkin kaukana pienten lasten lukemisista. Itse tutustuin 14 sarjainfo 2/2014

muumeihin noin viisivuotiaana, kun luin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan. Jäin heti koukkuun – lastenkirja, jossa on aiheena kosminen kataklysmi ja maailmanloppu. Siisteintä ikinä!

KH: Alle kymmenvuotiaana pikkupoikana luin innoissani muumisarjakuvia, hyllyssä oli kaikki ne isokokoiset Turun Sanomien julkaisemat Muumipeikko-sarjakuvakirjat joita alettiin julkaista joskus 1970-luvun lopulla.

Ja löytyvät ne edelleen, mitään ei ole hukattu eikä myyty.

Mitään nykyaikaisia keksintöjä ei myöskään sallita, vaan maailma pyritään säilyttämään siinä mielessä vanhanaikaisena ja sadunomaisena.

Tove ja Lars tietysti pystyivät piirtämään Muumilaaksoon ihan mitä tahansa, onhan siellä näkynyt helikopterikin, mutta autot ja muut on nykyään ehdottomasti kielletty.

Moomin Characters sääntelee millä tavoin muumeja toteutetaan. On erittäin tarkkaa kuinka hahmot piirretään: asennot, hännän paksuus jne. on oltava juuri oikein. Lähtökoh-

”Ilmeisesti siinä 1990-luvun alussa animaation myötä haluttiin tehdä muumeista nimenomaan lasten juttu.

Että piiput ja viskipullot pois.”

Miten paljon uusissa muumitarinoissa saa irrotella, missä asioissa on ehdottomasti pitäydyttävä?

JS: Muumilaakson historiaa tai muita Toven teoksissaan määrittelemiä asioita ei saa muuttaa. Olen tehnyt aika vähän alkuperäistarinoita eli muita kuin Janssonin teoksiin pohjautuvia, joten kysymys ei ole kohdallani noussut kovin paljoa esille. Ehkä eniten törmäsin reunaehtoihin kirjoittaessani albumia Muumimamman vaarallinen nuoruus. Lukijat huomannevat, että Muumimamman historia on jätetty tahallisesti hyvin avoimeksi - juuri siksi, koska Muumilaakson historiaa ei saa kirjoittaa uudelleen.

KH: Muumimaailma on aika tarkkaan säännelty, niin kirjoittamisen kuin kuvittamisen suhteen. Ilmeisesti siinä 1990-luvun alussa animaation myötä haluttiin tehdä muumeista nimenomaan lasten juttu. Että piiput ja viskipullot pois, mitä Toven sarjakuvassa vielä oli.

tana olevat Toven hahmopiirrokset heittelehtivät aika paljon tyylillisesti vuosien myötä. Ei siis ole olemassa mitään aivan tarkkaa mallia, vaikka jonkinlaiset character-sheetit onkin annettu. Oma ohjeistukseni piirroksille olikin tietynlainen yhdistelmä Toven muumeja ja Muumi-animaation muumeja.

Itselleni on piirroksen vahva dynamiikka ollut aina tärkeää, joten ehkä olisin piirtänyt hieman enemmän tovemaista muumia, jos itse olisi saanut päättää. Kun hahmoihin pääsee piirtämisen kautta kiinni niin ne alkavat tavallaan elää omaa elämäänsä ja siihen tiettyyn tyylilajiin aika nopeasti sopeutuu.

Onko jotakin joskus hylätty siksi, ettei se sovi muumien maailmaan?

JS: Muumilaaksossa ei saanut olla kompostia!

Sen sijaan ”multakasa” kävi.

KH: Tiedän, että kirjoittajien ideoita on torpattu, koska ne eivät ole soveltuneet nykyiseen

”Muumi-sarjakuvalehteä on pyöritetty pelkkien uusintojen varassa jo useamman vuotta, mikä on tietysti aika noloa Egmontilta vielä Toven juhlavuonna.”

Muumilaaksoon. Piirroksellisesti ei niinkään – joskus on tullut korjauspyyntöä jostain pienestä yksityiskohdasta, kuten hännän paksuudesta, mutta myöhemmässä vaiheessa ei juuri.

Kun on jo omaksunut kaanonin, tietää ennalta mitä voi ideoida ja piirtää ja mitä ei.

Montako muumimukia Sinulla on keittiön kaapissa?

JS: Helsingin asunnollani on yksi, sekin lahjaksi saatu.

KH: Muumimukeja löytyy kaapista aika monta ja on ahkerassa käytössäkin, itse en muistaakseni ole ostanut yhtäkään. Hienointahan Tovenkin luomassa maailmassa on juuri se kerronnallinen, monipuolinen sisältö. Mutta sen sijaan että syvennyttäisiin siihen, ihmisille riittää vain johonkin kippoon heitetty yksittäinen, usein vielä kokonaisuudesta täysin hätäisesti irtirepäisty “copy/paste” -kuva. Aika surullista, että ihmiset suhtautuvat asioihin Johanna Sinisalon käsikirjoittama Muumimamman vaarallinen nuoruus (Egmont, 2007) kertoo, kuinka Muumineiti päätyi sirkukseen ja pokerihaiksi.

niin pinnallisella tasolla. Monia julkaisuja tehdään valitettavasti samaan tapaan.

Koetko oppineesi jotakin Tove Janssonilta tai muilta muumitekijöiltä?

Miten se näkyy työssäsi?

JS: Ihailen Tove Janssonia kirjailijana (myös aikuisten kirjailijana) hyvin paljon ja pidän kovasti siitä, kuinka esimerkiksi muumikir-

Onko uusia muumisarjakuvia tulossa?

JS: Tällä hetkellä ei, mutta katsotaan!

KH: Muumi-sarjakuvalehteä on pyöritetty pelkkien uusintojen varassa jo useamman vuotta, mikä on tietysti aika noloa Egmontilta vielä Toven juhlavuonna. Enemmän on tullut piirrettyä muumikuvituksia muihin julkaisuihin ja tuotteisiin. Mielelläni toteuttaisin juuri sarjakuvaa, koska olen erikoistunut siihen.

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?

JS: Suunnitteilla on tv-sarjan käsikirjoittwwaminen.

KH: Tällä hetkellä teen erilaisten tilauskuvitusten ohessa Franz Kafkan Linna -romaanin sarjakuvasovitusta. Virallinen julkaisu on syksyllä Helsingin kirjamessuilla. Kafkaa pidetään yleensä vaikeana, usein edes lukematta(!). Sarjakuvasovituksessa olen halunnut tuoda esiin Kafkan teksteissä piilevää huumoria. Ehkäpä Kafkan Linnassa onkin jotain Muumilaaksomaista... ainakin jotain perin sadunomaista.

Aiotko juhlistaa Tove Janssonin juhlavuotta jollakin tavalla?

JS: Ainakin Ateneumin Jansson-näyttely on ehdittävä katsoa. Lisäksi olen saanut paljon luento- ja muita esiintymispyyntöjä Janssonin juhlavuoden vuoksi, joten työn kautta merkkipäivää tulee juhlistettua.

KH: Toven juhlavuoden kunniaksi tuli käytyä perheen kanssa katsomassa Tampereen Muumilaakson uudistettu näyttely, se joka on tungettu nyt pienempiin tiloihin museon kellariin.

© Ilkka Ruokola

© kristian huitula

jat avautuvat aina uudella tavalla, kun niitä lukee eri iässä. Harmittoman oloinen aurinkoinen seikkailusatu kätkeekin rivien väleihin purevaa sosiaalista satiiria ja hyvin filosofisia aineksia. Ainakin ainoaan omaan lastenkirjaani, Möbiuksen maa -lastenromaaniin, uskoisin Janssonin tyylin vaikuttaneen.

Uusista muumipiirtäjistä suosikkini on Ilkka Ruokola.

KH: Pikkupojasta lähtien Toven piirrosten kaksiulotteisuus ja piirrosten elegantti yksinkertaisuus on aina viehättänyt. Tove ymmärsi dynamiikan ja vastakohtien käytön. Sellainen on aina inspiroivaa, oli tyylilaji mikä tahansa.

Onhan se varmasti vaikuttanut omaan piirtämiseen alusta lähtien, vaikka valitettavasti nykykaanonin vuoksi en ole voinut soveltaa omaa piirrosihannetta aivan siinä määrin kuin olisin itse halunnut.

sarjainfo 2/2014 15

keräilijän tunnustuksia

Toven toisinto teksti jyrki vainio

J

Kaksi versiota Röntgen-piirros on omistettu tohtori Johanssonille. Tove Janssonista elämäkerran kirjoittanut ja Ateneumiin näyttelyn koonnut Tuula Karjalainen kommentoi,

että ennen Muumien menestystä Janssonilla oli toistuvasti tapana maksaa juuri esimerkiksi lääkärin laskuja taideteoksilla, joten näiden kokoelmista löytyi monia hänen töitään.

Koetin selata vanhoja Garm-lehtiä löytääkseni, missä yhteydessä piirros on julkaistu. Sieltä paljastui kuitenkin yllätys: vuodelta 1946 löytyi lehti, jossa oli erehdyttävästi tätä piirrosta muistuttava pilakuva. Mutta kun katsoo tarkkaan, huomaa että kyseessä ei kuitenkaan ole täsmälleen sama työ: kyseessä on saman kuvan kaksi eri versiota.

Vuoden 1946 versiossa on pieniä eroja yksityiskohdissa, muun muassa lattialla oleva muumi näyttää selvästi primitiivisemmältä. Sama piirros on siis kopioitu uudelleen, mutta ei kuitenkaan aivan viivasta viivaan.

Pitkä kuvateksti selittää vanhan maalaisrouvan Pohjanmaalla erehtyneen röntgenkuvauksen ja vaalikanslian välillä.

Puisevan kuiva ja kömpelö vitsi – ei siis varmaankaan Janssonin itsensä kirjoittama.

Mysteeriksi jää yhä, mikä oikein on minulla olevan kuvan tarina. Onko samaa kuva-aihetta käytetty myöhemmin jossain muualla? Vai onko Jansson tehnyt siitä kopion nimenomaan tohtori Johanssonia varten? Piirroksessa on myös taitos. Se ehkä puhuisi sen puolesta, että piirrosta ei ole kehystetty suoraan piirtämisen jälkeen, vaan että se on seikkaillut ainakin jossain maailmalla sitä ennen.

P.S. 1990-luvun alussa Tove Jansson oli vierailemassa Turun Taiteiden yössä, signeeraamassa kirjoja Akateemisessa kirjakaupassa. Keräilijän pakkomielteet eivät selvästikään olleet vielä teini-iässä puhjenneet täyteen kukkaansa, sillä 35 kilometriä tuntui silloin liian pitkältä ja vaivalloiselta matkalta lähteä mestaria tapaamaan ja Tove jäi näkemättä. Tänään toimisin toisin.

© tove jansson

äljitin kokoelmiini Tove Janssonin originaalia melkein kymmenen vuoden ajan. Aloin seurata kotimaisia taidehuutokauppoja joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen ja silloin näin myynnissä pari Toven varhaista piirrosta.

Hinnat liikkuivat sadoissa euroissa, mutta ylittivät kuitenkin opiskelijan budjetin.

Sen jälkeen ei tullut vastaan mitään moneen vuoteen. Lopulta huutokauppaan tuli muutama oikea muumikuvitus, ne olivat kenties postikorttien originaalimaalauksia. Vasarahinnat olivat harrastelijalle tylyä kuultavaa: kuusitoista tuhatta euroa kappale. Nyt olivat selvästi ulkomaiset taiteenostajat liikkeellä.

Kiroilin itseäni: tähänkö hintataso oli nyt loikannut Toven kuoleman jälkeen.

Oliko ajatus Toven piirroksen hankkimisesta käynyt nyt jo täysin mahdottomaksi?

Koskivatko nämä hinnat vain varsinaisia Muumi-kuvituksia, vaiko jo kaikkia Toven töitä?

Jouluna 2010 huutokauppaan ilmestyi sitten kaksi mustavalkoista, todennäköisesti Garm-lehteen tehtyä tussipiirrosta.

Toinen työ oli selkeästi itsenäinen pilakuva: sen alle oli kirjoitettu musteella kuvateksti. Uuden vuoden vieraat saapuvat juhliin aikaisin, kun valmistelut ovat vielä pahasti kesken. Kuva oli yksityiskohtainen, mutta edusti muuten Toven varhaista

pilakuvatyyliä, ei vielä niin Muumi-kuville tyypillistä viivaa.

Toinen kuva oli hieman epämääräisempi: siinä ei ollut tekstiä, joten ei ollut selvää, onko kyseessä pilakuva vai kuvitus. Kuva esittää vanhaa naista röntgenkuvauksessa, mutta piirroksen täysi merkitys ei aukea, kun ei tiedä sen asiayhteyttä.

Röntgenpiirroksessa on omistuskirjoitus, joka on päivätty 1949. Myös tyylillisesti se edustaa hieman kypsempää jälkeä kuin toinen myynnissä ollut työ. Ja mikä merkittävintä: tässä kuvassa vilistää lattialla pieni Muumipeikko. Toisesta kuvasta ei muumeja löytynyt.

Huutokauppaa odotellessa keräilijä yritti arvailla, mitä tulisi tapahtumaan. Nousisivatko näidenkin kuvien hinnat taannoisten Muumi-maalauksien lailla pilviin? Lähtöhinnat olivat jälleen vain muutamia satoja euroja, joten huutokaupan pitäjä selvästikin odotti näiltä paljon hillitympää hintatasoa.

Mutta mitä toiset huutokauppakävijät sitten arvostavat? Kumpi vaikuttaa hintaan enemmän: se, että uusi vuosi -aiheinen piirros on kuvana parempi ja tekstin kanssa eheä kokonaisuus, vai se, että toisessa kuvassa on mukana pieni Muumipeikko? Nostaako yhdenkin muumin läsnäolo heti kuvan arvon moninkertaiseksi?

Rahat eivät riittäneet kuin toisen kuvan yrittämiseen, joten oli pakko valita. Päätin keskittyä röntgenaiheiseen kuvaan pienen Muumipeikon kanssa.

Onnistuin. Röntgenkuva myi lähes lähtöhinnalla – mutta uusi vuosi -piirroksen hinta nousi kaksinkertaiseksi. Eheä kuva sai siis enemmän arvostusta. Eivätköhän muut olleet huomanneet muumia, vai eikö sillä ollut heille väliä?

16 sarjainfo 2/2014

kysy!

KYSYMYS: Kuningatar Alkoholi – kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com ● VASTAUS: Hanna-Pirita Lehkonen – hannapirita.sarjakuvablogit.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 2/2014 17

100 vuotta suomalaista animaatiota – sarjakuvataiteilijat juhlaväen joukossa Suomalaisen animaation historiankirjoituksessa vilahtelee sarjakuvan puolelta tuttuja nimiä, Ilmari Vainiosta Mauri Kunnakseen. Sarjakuvapiirtäjät ovat toimineet animaattoreina etenkin alan varhaisvuosikymmeninä. Moni myöhempi värikäs taiteilija kuten Heikki Paakkanen jää käsiteltäväksi jatkossa.

Teksti tuula leinonen

S

arjakuva saavutti kunnioitettavan sadan vuoden rajapyykin animaatiota aikaisemmin. Ensimmäinen kokonaan kotimainen sarjakuvakirja, Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretki, ilmestyi marraskuussa 1911, ja piirrosanimaatioita esitettiin puolestaan toukokuussa 1914 alkukuvina helsinkiläisissä elokuvateattereissa.

Nämä Eric Vassrömin (1887–1957) lyhytelokuvat ovat valitettavasti tuhoutuneet, mutta niistä kerrotaan lehtiarvioissa: animaatiot ottivat kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Kamera seurasi Vasströmin kättä ja hiilipiirrokset näyttivät syntyvän kuin itsestään.

Myöhemmin hän kokeili myös pala- ja piirrosanimaatiotekniikoiden yhdistelmää ja piirsi satoja pieniä ukkoja ja akkoja eri liikevaiheissa. Vaimo Lolan ja poika Curt auttoivat leikkaamaan ne irti kynsisaksilla, minkä jälkeen figuurit aseteltiin kameran alle kuvattaviksi.

Vasström teki pilapiirroksia jo 1904 Fyreniin (Majakka, 1898–1922) ja vakituisesti Amos Andersonin ja Guss Mattsonin Dagens Tidning -lehteen sen perustamisvuodesta 1911 alkaen. Lehti julkaisi viikoittain Vasströmin kuusiosaisen Viikon vaiheet -kuvasarjan Mattssonin runomuotoiseen tekstiin. Kun Eric Vasström ryhtyi julkaisemaan omaa Hovnarren-pilalehteään 1917, sitä kuvitti myös Hjalmar Löfving (1896–1968). Taiteilijat piirsivät suoraan linoleumlevyille, jotka Vasström leikkasi ja käytti kuvapainolaattoina.

Animaatiopioneeri Löfvingin ansiot kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä tunnetaan. Nopea 18 sarjainfo 2/2014

kynä ja lyhyet yöunet pohjustivat osaltaan hänen uskomattoman runsasta tuotantoaan myös animaattorina. Sujuvaliikkeistä puolen minuutin mainosta varten piti piirtää 300– 400 kuvaa. Löfving olisi mielellään herättänyt sarjakuvasankarinsa, kuten Pörröpää Iivarin ja Olli Pirteän, henkiin piirroselokuvissa, mutta enimmäkseen hän animoi mainoksia SOK:n tiedotusosastolle 1930-luvulla.

myrskyä vastaan; rännit syöksevät vettä vaahdoten ja tuuli tempaisee mukaan kaupustelijan kärryt.

Pekka Puupää animaatiosankarina Osuusliike Elannon mainospäällikkönä toiminut Ola Fogelberg pääsi ensimmäisenä piirtäjänä kokeilemaan Helsinkiin 1920-luvun lopulla saapunutta trikkikameraa. Hän teki

Hjalmar Löfvingin ainoa itsenäinen lyhytanimaatio Muutama metri tuulta ja sadetta (1932) on kotimaisen animaation varhainen merkkiteos.

Kaupanhyllyille oli ilmestynyt uutuus: valmiiksi paahdettu ja jauhettu kahvi. Löfvingin animaatiossa mikkihiirimäinen kahvipannu kipittää hakemaan osuuskaupasta kolme kahvipakettia. Emäntiä kehotetaan tarjoamaan vierailleen hienoa Jalokahvia. Toisessa mainoksessa Tommi Typykkä heittää sateesta masentuneen auringon suuhun suklaamakeisia, ja tämä kehuu: ”Ei minunkaan suuni ole tuohesta tehty. Popsi, popsi poikaseni, ne ovat terveellisiä ja ravitsevia”.

Animaatioihin tuli ääni 1930-luvulla. Löfvingin ainoa itsenäinen lyhytanimaatio Muutama metri tuulta ja sadetta (3 min., 1932) on kotimaisen animaation varhainen merkkiteos.

Siinä kaupunkilaiset kamppailevat hirmu-

Pekka Puupää -animaatioelokuvaa Vaimo on viisaampi kuin mies.

Olan tyttären Toto Kailan mukaan filmin ainoa kopio tuhoutui Elannon varaston palossa sota-aikana tai jo ennen sitä. Hän muisteli, miten lapsena katsoi Puupään kommelluksia veljensä kanssa, kun isä oli raahannut kotiin projektorin pieniä kuumepotilaita piristääkseen. Hahmot liikkuivat nykivästi ja Pekka oli lähikuvissa valtavan kokoinen.

Säilyneestä, kahden liuskan mittaisesta käsikirjoituksesta selviää, että Pekka Puupää sai perinnön ja piilotti sen sängyn alle. Kun rosvot kärkkyvät rahoja, ostaa Pekka auton – elokuva-arvion perusteella T-mallin Fordin.

Auton jarrut pettävät, jolloin nokkela sankari

Animaatioita mainoksiin Sota katkaisi animaatioalan lupaavan kehityksen Suomessa, ja 1940-luvulla tehtiin etupäässä vain lyhyitä teksti- tai havainnollistavia animaatiojaksoja. Seuraavan vuosikymmenen aikana tavarantuotanto elpyi, joten animoiduille mainoksillekin oli tilausta.

Oy Mainos-TV-Reklam Ab perustaminen vuonna 1957 kasvatti kysyntää entisestään. Useita alan yrityksiä syntyi ja elokuvayhtiöt perustivat mainos- ja animaatio-osastoja. Kaupalliset tuotannot takasivat jatkuvuutta, kun itsenäisten animaatioiden rahoitus takkusi. Animaattoreita värvättiin sarjakuvantekijöiden joukosta. Moni heistä oli kiinnostunut piirretyistä ja käynyt ahkerasti non-stopnäytöksissä imemässä vaikutteita ulkomaisilta esikuvilta, kuten Mr. Magoo tai Tom ja Jerry.

Filmitalo perusti animaatio-osaston, ja siellä työskentelivät 1960-luvulla muun muassa Usko Laukkanen, Veikko Savolainen ja Heikki Tiiainen. Urakkaluonteisissa töissä tilaajan toivoma tyyli ratkaisi, kenelle tehtävä lankesi. Veikko Savolainen animoi muun muassa Pandan Riksi-vohvelin ja Hankkijan Kultalypsyn – kaikkiaan kolmisenkymmentä mainosanimaatiota.

Savolainen kertoo, että omia animaatioaiheitakin pyöri mielessä, mutta niiden toteutus kariutui rahoitukseen.

Heikki Tiiaisen töissä näkyy United Productions of America -studion vaikutteita.

UPA edusti Disneyn linjasta

vapautunutta, tyylittelevää koulukuntaa, ja Tiiainen piti juuri pelkistämistä animaation vahvuutena.

Allotria-Filmi tuotti Usko Laukkasen ensimmäisen filmityön, joka oli Postisäästöpankin mainos Onnenrahaa etsimässä (1959). Se ei ole varsinaisesti animaatio, vaan Laukkasen sivellin esiintyy kuvissa ja maalaa nopeutetusti kunkin kohtauksen alkutilanteen, jonka jälkeen lasilevylle piirrettyjä henkilöhahmoja liikutettiin kuvan päällä.

Filmitalo tarjosi paremmat puitteet tehdä kalvo- eli selluloidianimaatiota, ja taitava piirtäjä omaksui nopeasti klassisen animaatiotyylin.

Eri vaiheineen – piirustus, kalvojen väritys, taustamaalaukset jne. – kalvoanimaatio vaati tekijöitä ja studion.

Laukkanen osallistui satoihin mainoselokuvatuotantoihin. Hän piirsi studiopäällikkö Onni Rivakan työparina muun muassa Postipankin Kultapossukerhon mainoksia kuten Mäyrän, Nallen ja Ankanpoikasen ja osallistui kansainvälisesti palkittujen Esso-mainosten tekemiseen 1960-luvun alussa.

Vähitellen Laukkanen siirtyi Savolaisen ja Tiiaisen tapaan suuremman tekemisen vapauden tarjoavien kuvitusten ja sarjakuvien pariin, ja animaatiotyöt jäivät tilapäisiksi. Heikki Tiiainen toimi lisäksi muusikkona ja kertoo haaveilleensa animaatiosarjasta, johon olisi yksin toteuttanut koko orkesteritaustan.

Still-kuva Veikko Savolaisen animaatiofilmistä Palkka. Savolainen piirsi sarjakuviensa ohella animaatioita urakkaluontoisesti Filmitalossa1960-luvulla.

Apina, gorilla ja Kössi Kenguru Antti Peränne, joka jakoi ensimmäisen sijan Bonnierkustantamon kansainvälisessä sarjakuvakilpailussa 1964, oli puolestaan pohtinut sarjakuvasta itselleen uutta työsarkaa. Hän ahkeroi mainosanimaatioiden parissa omassa Studio A. -firmassaan ja oli jo tunnustettu animaattori. Kreikkalaista tarustoa sivuavat stripit eivät kuitenkaan löytäneet julkaisufoorumia, vaan jäivät pöytälaatikkoon.

Satojen mainosten välissä syntyi itsenäisiä lyhytelokuvia kuten Le chien imbecile (Hölmö koira, 1970) ja Smile (Hymy, 1974) ja Salto mortale (1977). Peränne opetti

Kössi Kenguru ja Anselmi Avaruusapina kohtaavat kuu-ukon Heikki Prepulan pala-animaatiossa Yhä ylöspäin (6’, 2000).

Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat piirsivät animaation Apina ja Gorilla (3’, 1973). Se sisältyi Jaakko Talaskiven pitkään elokuvaan Herra Huu – Jestapa jepulis, penikat sipuliks.

▼

käyttää köyttä ja ankkuria.

Autokauppa puretaan ja Justiina tallettaa rahat osuuskaupan säästökassatilille korkoa kasvamaan.

Noin 13-minuuttinen elokuva tarkastettiin huhtikuussa 1927. Ola Fogelberg esitteli sen New Yorkissa animaatiotaiteilija ja -tuottaja Max Fleischerille (mm.

Betty Boop, Kippari-Kalle). ”Yksinkö te olette tuon tehnyt?”, tämä kysyi, ”Meillä täällä Yhdysvalloissa tuollaisen tekemiseen tarvitaan 200 ihmistä!” Fogelbergiä auttoi vain muutama apupiirtäjä.

Puupää-animaatio ei valitettavasti saanut jatkoa.

sarjainfo 2/2014 19

animaatiota sekä Mainosgraafikkojen koulussa että Taideteollisessa korkeakoulussa oman työnsä ohella yli 20 vuotta vuoteen 1990 asti.

Peränteen johdolla ryhmä opiskelijoita Graafisen taiteen osastolta toteutti kolmeminuuttisen animaatiojakson Apina ja Gorilla, joka sisältyi Jaakko Talaskiven ohjaamaan elokuvaan Herra Huu – Jestapa jepulis, penikat sipuliks (70 min., 1973). Animaatio kuvattiin Studio A:n trikkipöydässä.

Hahmojen animoinnista ja taustoista vastasivat eri henkilöt. Työryhmään kuuluivat mm. Hannu Virtanen, Tarmo Koivisto, Timo Aarniala ja Gua Vainio. Apina ja Gorilla onnistui, piirrosjäljestä tuli sujuvaa, ja tiimi sai työstään valtion elokuvapalkinnon.

Apina ja Gorilla -työryhmään kuuluneet Koivisto ja Virtanen ohjasivat animaa-

tion Palikkasilta (12min., 1978, TaiK/Elokuva- ja TVlinja). Elokuvassa pikkupoika ja hänen leikkinallensa rakentavat palikoista sillan. Unessa leikkihyökkäysvaunu muuttuu pelottavaksi. Valmistumisensa jälkeen kaksikko suunnitteli animaatioiden tekemistä Osuuskunta Käyttökuvan puitteissa, mutta totesi pitkään harkittuaan, että animaatio ei lyönyt leiville 1970-luvun Suomessa.

Palikkasiltaa oli piirtämässä myös Koiviston ja Virtasen opiskelukaveri Mauri Kunnas, joka ohjasi myöhemmin Joulupukki ja noitarumpu -animaatioelokuvan (50min., 1996). Se oli Yleisradion ja unkarilaisen Inter-pannonian yhteistuotanto. Hänen kirjojensa hahmot ovat seikkailleet veljenpoika Mikko Kunnaksen animaatioissa, esimerkiksi Koiramäki-televisiosarjassa.

© eric vasström

”Meillä täällä Yhdysvalloissa tuollaisen tekemiseen tarvitaan 200 ihmistä!”

Eric Vasströmin piirtämässä mainosanimaatiossa saappaat marssivat tarkistettaviksi.

Myös pala-animaatiohahmot ovat seikkailleet niin sarjakuvissa kuin kirjankuvituksissakin. Heikki Prepulan tunnetuin hahmo debytoi mustavalkoisessa Kössi Kenguru pohjolassa -elokuvassa (30 min.,1968), joka esitettiin televisiossa viisiminuuttisina jaksoina. Sen jälkeen paperileikkeistä tehty Kössi on saanut vihreänharmaan värinsä

ja esiintynyt yhdeksässä animaatioelokuvassa kehittyen geometriseen, kaksiulotteiseen muotoonsa, jota voi tarkastella vain sivulta päin.

Me-lehti julkaisi Kössi Kenguru -sarjakuvaa 1973–1990. Niissä Kössi on täysin kolmiulotteinen hahmo.

Prepula on tehnyt myös lehtipiirroksia ja kirjankuvituksia sekä osallistunut kymmeniin näyttelyihin. ●

ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Näin puhui Oittinen

© vesa oittinen

Omaehtoinen, lehtien määrittämistä mitoista riippumaton suomalainen sarjakuva alkoi viritä 1960-luvulla.

Vuoden 1968 hengessä tehtiin Suomessa sarjakuviakin.

20 sarjainfo 2/2014

1960–70-lukujen taitteessa suomalainen sarjakuva-albumituotanto räjähti. Monina vuosina ilmestyi suoraan albumiksi tehtyjä julkaisuja!

Kyse oli etiäisestä, jolle on helppo virnuilla nyt. Kun sarjakuvakulttuuri oli vasta viriämässä, jokainen sarjakuva-albumi oli tavallaan tapaus. Alpo Jaakolan Ruusuruoskaa (1967) seurasivat muun muassa Seppo Lindqvistin ja Seppo Seppälän Vallan veri ei vapise (1969) ja Onnellinen maailmanloppu (1970) sekä Timo Aarnialan Kyynelten tie (1971). Kalervo Palsa suunnitteli Missi ulostaa -tarinakokoelmaa, mutta sai elinaikanaan valmiiksi vain Minun Getsemanen (1974).

Nykyisin Vesa Oittisen Aku Ankka ja Nietzsche (1968) ohitettaisiin olankohtauksella, mutta vuonna 1968 se oli pioneerityö. 17-vuotias koulupoika Oittinen sai ”hyödyllisen huvituksen luomisen töistä” julki

© vesa oittinen

Kirjayhtymältä, jonka kautta ilmestyivät myös Aulikki Oksasen teokset.

Tarinoiden nimet yksinään kavaltavat tyylilajin. ”Hoidottoman yksiön surullinen tarina”. ”Kertomus Reuben J:n esinahasta & siitä, kuinka hän sai sen jälleen takaisin”. ”Miša, purukumin uhri”. ”Bild ur Sveriges historia”. ”Kuinka porvaria hätkäytetään”.

Absurdismi on suomalaisen sarjakuvan suuri linja, yksi niistä.

Akseli Halosen Herra Pulliainen ja Henrik Tikkasen Sotamies Konrad muokkasivat maaperää, josta on sittemmin kasvanut vaikka mitä. Jii Roikosen, J. Tilsan, Ville Pirisen ja Joonas RintaKannon edellä on käynyt Oittinen.

Aku Ankka ja Nietzsche on tittelinsä mukainen. Albumi on raskas lukukokemus, koska myöhemmin filosofina uran tehnyt Oittinen ei säästele sanoja. Näin alkaa nimitarina: ”Se, että Nietzsche oli väärässä kieltäessään moraaliset absoluuttiset prinsiipit sekä hyvän ja pahan välisen eron, on jo aivan triviaaleista ja mitä populaarisimmistakin prinsiipeistä katsottuna päivänselvää.”

Tämän sanoi Aku. Hessu puolestaan vastaa (muun muassa): ”Päinvastoin, Nietzschen täytyy olla aivan oikeassa, koska pro

Näin naapurissa.

primo: on täysin mahdotonta omata tietoa tai moraalikäsityksiä a priori, vaikka Kant tosin on todistanut synteettisten arvostelmien apriori-laadun.”

Nykyään tällaisen lukeminen tuntuu ajanhukalta. Disney- tai Korkeajännitys-hahmojen yhdistäminen tieteelliseen ajatteluun tai jonkinlaisiin siivottomuuksiin on aivan liian vanha idea. Oittisen aikaan se tuntui kuitenkin tuoreelta, koska pop ei ollut vielä päässyt parnassolle. Todiste: samaa kaavaa noudattivat myös Aarniala, Palsa ja Mauri Kunnas. Myös amerikkalaiselle undergroundille ominainen tapa periytyi MAD-lehdestä ja räävittömistä ”Tijuanan Raamatuista”.

On siinä toisaalta jotain lohdullista, että lähes mikään kulttuurituote ei kestä ajan testiä. Harvaa 50 vuotta vanhaa – saati vanhempaa – elokuvaa tai sarjakuvaa katsotaan enää hyvyyden vuoksi. Teoksista on tullut kulttuurihistoriaa, niistä etsitään jälkiä menneiden vuosien ajattelusta. Ajan hengestä, josta meillä itsellämme aikalaisina ei ole usein hajuakaan.

Ai miten porvaria hätkäytetään? Puhumalla Albert Einsteinin suhteellisuusteoriasta. ● sarjainfo 2/2014 21

JA RISTIKOSTA.

ALOITIN PÄIVÄKIRJAN PITÄMISEN JO LAPSENA. JA KUN PAKKO-OIREINEN KAUSI TEKI KIRJOITTAMISESTA LIIAN HANKALAA, ÄITI ISTUI VUOTEENI REUNALLA JA KIRJOITTI SANELUSTANI.

ÄITI MENI KOULULLE SIJAISOPEKSI. MARY-JOLLA OLI MUKANA RAKKAUSTESTI, JA ME TEHTIIN SE BUSSISSA.

© Alison bechdel

Teoksesta Äideistä parhain.

ÄIDIN JAKAMATON HUOMIO OLI HARVINAISTA HERKKUA. SE TUNTUI IHMEELLISELTÄ - KUIN OLISI SAANUT KOLIBRIN ISTAHTAMAAN SORMELLEEN.

HÄN KUUNTELI MINUA. HÄN KIRJOITTI KAIKEN MITÄ SANOIN.

Neuroosien kuningatar EN TEHNYT PALJON MITÄÄN. KÄVIN PIANOTUNNILLA. LÄKSYKSI TULI BACHIN MENUETTI.

Queer-sarjakuvan pioneeri Alison Bechdel tutkii yhteisöjen sisäistä politiikkaa.

Teksti verna kuutti

I

am so stupid!

Alison Bechdelin omaelämäkerrallisia teoksia lukeneelle itsekriittisyyden ei pitäisi tulla yllätyksenä. Silti hätkähdyttää, kun viime vuosien menestyneimpiin amerikkalaisiin sarjakuvantekijöihin kuuluva Bechdel suomii itseään estoitta. Eniten toistuu sana tyhmä.

– Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun en puhu ranskaa. En lue yhtään niin paljon kuin kuvittelen lukevani, olen niin tyhmä!

Angoulêmen sarjakuvafestivaalin lehdistöhuoneessa kahvia hörppivän Bechdelin vaatimattomuus ei vaikuta sellaiselta, jolla kalastellaan kehuja tai myötätuntoisia seläntaputuksia. Bechdel on aidosti hämmentyneen oloinen: lämmin mutta varautunut, älykäs ja hauska, silti aina jotenkin epävarma. Sarjakuvan Woody Allen tekisi mieli sanoa, olkoonkin sitten katolinen ja ei-niin-tuottoisa.

Neuroosien alkulähteille päästään Bechdelin uusimmassakin sarjakuvaromaanissa Äideistä parhain (Are You My Mother?, 2012), jonka ranskannos on tuonut vermontilaistaiteilijan markkinointimatkalle Angoulêmeen asti. Kun maailmanlaajui-

22 sarjainfo 2/2014

seksi bestselleriksi kohonneen Hautuukodin (Fun Home, 2006) ytimessä oli kaappibiseksuaalin isän ja lesbouteensa heräävän tyttären suhde, kääntää Bechdelin uusin katseen kohti äitiä.

Sarjakuvan tekoaikaan vielä elossa ollut Helen Fontana Bechdel oli työurallaan näyttelijä ja äidinkielen opettaja. Kotona

kin, että Hautuukoti oli jo auttanut saamaan ”isän systeemistä ulos”.

– Kirja sai alkunsa halustani ymmärtää terapiaprosessia. Minulla oli 20-vuotiaana lyhyt masennusjakso, johon sain paljon apua terapiasta.

Uudessa sarjakuvassani en SE OLI RAUHOITTAVAA. halunnut vain kuvata terapiassa olemista vaan myös selittää, miksi se toimii. Miksi

”Äitini ei ollut onnellinen, että tein hänestä sarjakuvaa.”

13

hän sinnitteli migreenin, masennuksen ja vaikean parisuhteen paineissa. Äideistä parhain näyttää kylmäkiskoisen ja ylikriittisen Helenin, jonka hyväksyntää tytär kaipaa vielä aikuisiälläänkin.

– Äitini ei ollut onnellinen, että tein hänestä sarjakuvaa. Hän sanoi vain: ‘Jos sinun täytyy tehdä se niin tee, mutta minä en aio auttaa sinua.

Bechdelin mukaan Äideistä parhaimman ei ollut alun perin tarkoitus olla terapiakirja äiti–tytär-suhteesta, vaikka myöntää-

se, että vain istuu juttelemassa jollekin, tuntuu hyvältä ja auttaa? Bechdel pohtii ja kertoo käyvänsä edelleen analyysissa.

– Ja onhan sarjakuvan tekeminen terapiaa siinä missä kaikki muukin taide. Pitää luoda, jotta voi kompensoida jotain, mitä ei ole saanut.

Kuten Hautuukotikin, on Äideistä parhain monitasoinen kudelma, jossa psykoanalyysin teoria yhdistyy Bechdelin omaan terapiaprosessiin, uniin, lapsuusmuistoihin ja kuvauksiin läheisistä ihmissuhteista.

Mukana on jälleen liuta kirjallisuusviitteitä Virginia Woolfista Alice Milleriin.

– Olen sarjakuvissani tekstiorientoitunut, tekstin ja kuvan suhde on ehkä 60 ja 40 prosenttia. Pidin kirjoittamisesta kovasti lapsena, mutta se oli myös hyvin haavoittuvaa, koska vanhempani olivat äidinkielenopettajia ja erittäin kriittisiä tekstien suhteen.

Lähimmäs äitiä pieni Alison tunsi päässeensä silloin, kun perfektionismin puuska teki kirjoittamisesta mahdotonta, ja äiti suostui kuuden viikon ajan kirjaamaan sanelusta ylös hänen päiväkirjamerkintänsä. ”Kompulsiivista päiväkirjanpitoa” Bechdel on jatkanut koko elämänsä, mutta taiteellisessa ilmaisussa hän keskittyi jo varhain piirtämiseen ja lopulta sarjakuvaan.

– Sarjakuva oli ilmaisukeino, jota vanhempani eivät olleet päteviä arvostelemaan.

Poliittista lepakkoelämää Vielä 80-luvulla sarjakuvantekijä ei ollut uravalintana olemassa Alison Bechdelin maailmankuvassa. Lukion jälkeen Bechdel tähtäsi piirtäjäksi ja opiskeli taidetta collegessa. Huvittaakseen ystäväänsä hän sattui raapustamaan kirjeen marginaaliin yhden ruudun sarjakuvan ”lesboista, joita pitää varoa”. Ystävä kannusti lähettämään sarjakuvia feministiseen Womanewslehteen, joka ryhtyikin julkaisemaan niitä vuonna 1983.

Stripiksi kehittynyt Dykes To Watch Out For oli yksi ensimmäisiä lesbojen arkielämää kuvanneita sarjakuvia – ja ylipäätänsä populaarikulttuurin tuotteita – ja Bechdelillä vierähtikin yli kaksi vuosikymmentä Mon, Sydneyn, Claricen ja kumppaneiden parissa.

– Minun ei ollut tarkoitus lopettaa Dykesin tekemistä kokonaan, halusin vain keskittyä Äideistä parhaimman tekemi-

Hän avioitui itse ex-kumppaninsa kanssa kun se tuli Kaliforniassa mahdolliseksi vuonna 2004. Osavaltion korkein oikeus kuitenkin mitätöi liiton vielä samana vuonna.

– Niin se yleensä menee: kun mennään kaksi askelta eteenpäin, mennään yksi myös taaksepäin. Yritän edelleen olla poliittisesti aktiivinen, mutten enää jaksa olla kovin provosoiva.

Stripiksi kehittynyt Dykes To Watch Out For oli yksi ensimmäisiä lesbojen arkielämää kuvanneita sarjakuvia. seen. Nyt en enää tiedä... On haikea hylätä hahmot, joiden kanssa on elänyt 25 vuotta.

Lepakkoelämää-nimellä Suomessa tunnettu sarjakuva kuvasi lesboyhteisön ihmissuhdedraamaa, mutta oli samalla vahvasti poliittinen. Bechdel sanoo olevansa edelleen ihmeissään siitä, minkälainen muutos sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemassa tapahtui sarjakuvan ilmestymisaikana.

– En olisi ikinä uskonut, että homot menevät naimisiin, se olisi tuntunut ihan scifiltä, Bechdel nauraa.

Lukuisissa LGBT-lehdissä ja kokoelmaalbumeina julkaistu Dykes To Watch Out For keräsi äärimmäisen lojaalin mutta suhteessa vielä pienehkön yleisön. Bechdelin ensimmäinen pitkä sarjakuvateos, heti ilmestyessään ylistävät arviot saanut Hautuukoti oli sen sijaan myyntihitti ympäri maailmaa, kaikenlaisten lukijoiden parissa.

Bechdel sanoo olevansa edelleen järkyttynyt sarjakuvan suosiosta.

– Olin jokin aikaa sitten Kiinassa, jossa näin sarjakuvani kiinankielisen käännöksen. Sivuilla, joilla esiintyi alastomia ihmisiä, oli intiimien paikkojen päälle todella kekseliäästi sijoitettu puhekupla! Isoistakin kulttuurieroista huolimatta perheeni tarinassa on jotain, johon hyvin moni pystyy samaistumaan.

Vaikka Bechdel aikoo jatkaa omasta elämästään kumpuavien aiheiden työstämistä, hän pitää sarjakuviaan edelleen poliittisina. Omaelämäkerrallisissa teoksissa linssin alla on yhteisön sisäisen elämän poliittisuus.

– Pyrin kuvaamaan, miten voi olla alistettu omassa perheessään.

Haastattelun aikana Bechdelin ranskankielisen kustantajan edustaja yrittää tarmokkaasti selvittää, mistä löytyisi kääntäjä ranskalaisen naistenlehden haastattelua varten. Toimittaja haluaisi kysyä Bechdeliltä, miltä tuntuu olla nainen sarjakuvaalalla. Bechdeliä tilanne huvittaa.

– On niin omituista matkustaa maissa, joiden kieltä et puhu. Seuraat kustantajaasi, joka puhuu ihmisille ja käskee sinua aina välillä esittäytymään tai sanomaan jotain, Bechdel toteaa, kun kääntäjä on saatu järjestymään.

– Olen lähtökohtaisesti aika ujo, joten olen täällä todellakin pois mukavuusalueeltani. Samalla olotila on jotenkin zen: on pakko päästää irti tarpeesta kontrolloida.

Zen, Bechdel sanoo, on juuri nyt hiukan hakusessa hänen omassa työskentelyssään. © Alison bechdel

▼

Zen ja sarjakuvan tekemisestä nauttimisen taito

Teoksesta Hautuukoti. sarjainfo 2/2014 23

Bechdel näki lavalla laulamassa ja tanssimassa kolme versiota itsestään: lapsen, teini-ikäisen ja nelikymppisen.

VIHASTA JA VASTATRANSFERENSSISTA KERTOVASSA ARTIKKELISSA HÄN LUETTELEE "JOITAKIN NIISTÄ SYISTÄ, JOIDEN VUOKSI ÄITI VIHAA VAUVAANSA".

JA JOS ÄITI OLI SILLOIN VIHAINEN, KUINKA VIHAINEN HÄNEN ON TÄYTYNYT OLLA KOLME VUOTTA MYÖHEMMIN?

TUOLLOIN TRI SPOCK NEUVOI VANHEMPIA MYÖNTÄMÄÄN LAPSIA KOHTAAN TUNTEMANSA "KIUKUN"...

Menestysteosten jälkeen on Bechdelin mukaan vaikeaa enää nauttia sarjakuvien tekemisestä. Hän haaveilee sarjakuvaelämäkertojen tekemisestä, mutta juuri nyt työn alla on fitnesskulttuuria kuvaava, jälleen omaelämäkerrallinen teos.

– Kun rakastamasi asia muuttuu työksesi, se on tietyllä tavalla kirous ja voi tehdä työn jatkamisesta (ARTIKKELISSA tuskallista. Seuraava projektini on nuoWINNICOTT KÄYTTÄÄ Yritän tavoittaa sitä ruuden ilon löytäminen sarjakuvien tekemisestä.

VÄLILLÄ ENGLANNIN aloittelijan mieltä, josta zenissä puhutaan.

'POIKAAN' VIITTAAVAA Toistaiseksi Bechdelin ajan ovat vieneet aiempien teosten markkiSEsarjakuvista ON nointi niin kotimaassa kuinPRONOMINIA. ulkomailla sekä versoneet proHARVINAISTA... jektit. Yksi mielenkiintoisimmista on Hautuukodin musikaaliversio, joka sai ensi-iltansa off-Broadway-teatterissa New Yorkissa viime syksynä. Bechdel näki lavalla laulamassa ja tanssimassa kolme versiota itsestään: lapsen, teini-ikäisen ja nelikymppisen.

– He olivat onnistuneet roolivalinnoissa järkyttävän hyvin. Vanhempanikin nousivat haudasta silmieni edessä! Se oli samalla todella outo ja HAN TYKKÄÄ KÄYTTÄÄ todella vaikuttava kokemus. Olin erityisen vaikuttunut siitä, ettäANDYA sarjaMUTTA MINÄ NEUVOIN ÄITINI KIRJOITTI MINUA kuvaromaanin monitasoinen rakenne oli saatu siirrettyä teatterilavalle.

VAIHTAMAAN AJAXIIN. NIIN KUIN MINÄ KIRJOITAN Hautuukoti ja Äideistä parhain tuovat Bechdelille edelleen jatkuvasti NYT HÄNTÄ. kutsuja sarjakuvatapahtumiin ympäri maailman, mutta taiteilija sanoo väsähtäneensä matkustamiseen ja valikoivansa kohteet todella nirsosti.

Angoulêmeen Bechdelin houkutteli hyvä suhde paikalliseen kustantajaan sekä sarjakuvakulttuurin korkea arvostus maassa.

– Täällä toimittajat todella näkevät vaivaa, kun he tulevat haastattelemaan minua, ja kysyvät merkityksellisiä kysymyksiä. Yritän vastavuoroisesti pysyä kärryillä ranskalaisesta sarjakuvasta, mutta joudun HÄNEN ELÄMÄNSÄ JUOKSEE tavaamaan niitä sanakirjan kanssa. I amSORMENPÄISTÄNI so stupid! ● KATKEAMATTOMANA VIRTANA.

...SILLÄ PERUSTEELLA, ETTÄ SEN MYÖNTÄMINEN LIEVITTÄISI ITSE TUNNETTA.

JOSKUS TULEE HETKEKSI TYVENTÄ JA ÄITI ...YKSI HÄNEN KYSYY MINULTA KYSYMYKSEN:

ÄIDIN KANSSA JUTELLESSA HUOMATTAVA

ERIKOISUUKSISVERBAALINEN LAHJAKKUUTENI KUTISTUU USEIN OLEMATTOMIIN. TAAN OLI SE, ETTÄ HÄN VIITTASI YLEENSÄ AINA KUMPAANKIN SUKUPUOLEEN VUOSIKYMMENIÄ ENNEN KUIN KUKAAN MUU...

MITÄ SINULLE KUULUU?

KUN OLIN KAHDEN-KOLMENKYMMENEN, HÄN EI KOSKAAN KYSELLYT KUULUMISIANI.

...JO TÄMÄ SAA MINUT

MÄ...

24 sarjainfo 2/2014

14

© Alison bechdel

ÖÖH...

© Alison bechdel

AJATUS ON VAIN VARJO VERRATTUNA DONALD WINNICOTTIN ROHKEAAN ARTIKKELIIN VUONNA 1949.

NYKYÄÄN HÄN JO ESITTÄÄ TUON KYSYMYKSEN MINUN TULISI OLLA YTIMEKÄS JA OSUVA MUTTA KIINNOSTUS VASTAUKSEENI ON EDELMUTTA SILTI HAUSKA. USEIMMITEN PÄÄDYN PITÄMÄÄN HÄNESTÄ.)

LEEN RAJALLINEN. SANOMAAN YKSINKERTAISESTI: "HYVÄÄ. SITÄ SAMAA."

NEGATIIVIT OVAT KADONNEET, JOTEN KUVIEN KRONOLOGISTA JÄRJESTYSTÄ EI VOI TIETÄÄ. OLEN JÄRJESTÄNYT NE OMAN MIELENI MUKAISESTI.

ÄITI VIIHDYTTÄÄ MINUA HASSUILLA ILMEILLÄ JA ÄÄNILLÄ. JOKA KUVASSA MINÄ MATKIN HÄNEN ILMETTÄÄN TAVATTOMALLA TARKKUUDELLA.

MUTTA "SIINÄ EI OLE MITÄÄN MYSTISTÄ", DONALD WINNICOTT KIRJOITTAA TAVALLISESTA, OMISTAUTUNEESTA ÄIDISTÄ.

KIELTÄYDYIN PITKÄÄN SISÄLLYTTÄMÄSTÄ ÄIDIN KANSSA KÄYMIÄNI KESKUSTELUJA TÄHÄN KIRJAAN JUURI SIKSI, ETTÄ NE OVAT NIIN "TAVALLISIA".

ÄITI!

HEI. OLIN UIMASSA. PITI SAADA PÄIVÄN TREENIANNOS TÄYTEEN. sarjainfo 2/2014 25

kaksintaistelu

Sarjakuvia avarakatseisille nostalgikoille Mikael Ahlström vastaa kustannustoimittajana WSOY:n sarjakuvista, maaliskuussa työpaikkaa vaihtanut Jouko Ruokosenmäki puolestaan Liken ja Otavan linjasta.

TEKSTI VILLE HÄNNINEN kuva Jarkko nääs

26 sarjainfo 2/2014

Mitä WSOY:ltä ja Likeltä ilmestyy ensi syksynä?

Mikael Ahlström: Vuoden tärkein kotimainen on Kati Kovácsin Deltan kaksoset. Albumi on uudenlainen teos Katilta, aikuisten fantasiasatu. Angry Birds -sarjakuvaohjelmamme jatkuu myös usealla albumilla, ja Stieg Larssonin Millennium-dekkarien sarjakuvasovituksissa edetään romaaniin Tyttö joka leikki tulella. Muumit Rivieralla -elokuvan kunniaksi julkaisemme alkuperäisen Tove Janssonin sarjakuvatarinan väreissä. Yleisesti ottaen kustantamojen supistukset nimikemäärissä näkyvät meilläkin. Vuodesta 2014 ei tule yhtä runsas kuin edellisvuodesta, jolloin julkaisimme muun muassa David B:n Epileptikon ja JP Ahosen ja KP Alareen Perkeroksen. Viime vuonna ilmestyi toistakymmentä sarjakuva-albumia, tänä vuonna alle kymmenen.

Jouko Ruokosenmäki: Minut palkattiin nimenomaan kehittämään Liken ja Otavan sarjakuvatuotantoa. Tänä syksynä lanseerataan Brian K. Vaughanin scifi­sarja Saga ja ennen kirjamessuja kenties vielä toinenkin ulkomainen uutuus.

Syksyn uutuuksista mainitsemisen arvoista on esimerkiksi, että aloimme julkaista ”Juba” Tuomolan Viiviä ja Wagneria.

Uudet kokoelmat ilmestyvät jatkossa Otavalta, ja vanha Viivi ja Wagner -tuotanto alkaa ilmestyä uudelleen kronologisessa järjestyksessä. Likeltä tulee sekä uutta että tuttua: Petteri Tikkasen Armeija-albumista Tom of Finlandin Sarjaan kuvia ja Joonas Rinta-Kannon kokoelmaan Fok_It – Elämä. Ensi vuonna panostus näkyy varmaan jo vahvemmin: pari uutta sarjaa ja kotimaisia tekijöitä lienee luvassa.

Kati Kovács ja Juba ovat molemmat vaihtaneet kustantajaa.

Heikki Paakkasen tuleva sarjakuva-albumi puolestaan ilmestyy Arktisen Banaanin sijaan Lempo Kustannukselta. Onko kustannusalan viime vuosien turbulenssi johtanut tavallista vilkkaampaan liikenteeseen alalla?

Ahlström: Mielestäni ei. Tekijöitä on siirtynyt aina kustantamosta toiseen, kirjasta riippuen. Piirtäjä miettii muita vaihtoehtoja, kun homma ei toimi. Toisaalta jotkin teokset sopivat paremmin toiselle kustantajalle. Ville Ranta on tehnyt meille sarjakuvaromaaneja ja pilakuvakokoelman, mutta on niin tuottelias, että julkaisee myös Aseman kautta teoksiaan.

Se on meille ihan OK. Ruokosenmäki: Samaa mieltä. Tosin olen tehnyt aiemmin töitä lähinnä käännössarjakuvien parissa. Minusta kirjaalan murros näkyy ennen kaikkea siinä, että ei ole varaa kokeilla tai markkinoida uusia juttuja tarpeeksi. Sarjakuvista kiinnostuneetkaan ihmiset eivät välttämättä tiedä uutuuksista.

Ahlström: Toivon, että viime vuosien nihkeys ei jää pysyväksi olotilaksi. Tämähän ei ole mikään sarjakuva-alan erityispiirre. Koko kirja-ala on aika näköalattomassa tilassa tällä hetkellä. Kirjakaupat eivät vedä, ja nettikauppa on Suomessa yhä yllättävän kehittymätöntä.

Ruokosenmäki: Kun aloitin sarjakuvauraani Semicillä, yleinen viesti kuului, että nyt sarjakuvabisnes vetelee viimeisiään. Muistan Marjaana Tulosmaan sanat: ”Aina puhutaan tätä samaa...” Edes kioskisarjakuva ei ole kadonnut, koska mangabuumi toi yhtäkkiä uusia sarjakuvan lukijoita. Siksi luotan, että uusia ilmiöitä tulee jatkossakin ja ala pitää pintansa.

Ahlström: Kotimaisille sarjakuvaromaaneille on alkanut löytyä lukijoita pitkän pohjustuksen jälkeen. Yleisö ei ole valtava, mutta teokset saavat huomiota ja sitä kautta ne kiinnostavatkin. Monissa maissa on ollut Suomea vahvempi sarjakuvaromaanibuumi, eikä sarjakuva ole outoa lukemista meidän ikäisille, joten odotan lähivuosia mielenkiinnolla.

Ahonen ja Ville Tietäväinen ovat sitä paitsi osoittaneet, että yleisö ei rajaudu pelkästään Suomeen. Näkymättömät kädet on saanut Saksassa poikkeuksellisen paljon mediajulkisutta ja olen kiinnostunut näkemään, miten se vaikuttaa myyntiin.

Meistä kukaan ei taida uskaltaa visioida, missä ala makaa kymmenen vuoden päästä... mutta miltä digijulkaisemisen mahdollisuudet vaikuttavat?

Ruokosenmäki: Yhdysvalloissa on ihan toinen tilanne kuin meillä. Marvelin ja DC:n sähköinen julkaisutuotanto pyörii hyvin. Se ei edes ole syönyt painetun kirjan yleisöä ainakaan yksiselitteisesti. Paperisten sarjakuvienkin myynti on tällä hetkellä kasvussa. Kun netistä löytää itselleen kiinnostavia asioita, ne haluaa myös painettuina kirjoina.

Ahlström: En kuitenkaan usko, että digitaalinen suoraan nettiin tai sähkökirjaksi tehty sarjakuva muuttuu vielä aikoihin kannattavaksi Suomessa. Aidosti kiinnostavan digitaalisen sarjakuvan on ehkä oltava jotain ihan muuta kuin painetun.

Millä teosten myyntiä saisi parannettua?

Ahlström: Hyvän kirjakauppa- ja medianäkyvyyden lisäksi teosten pitää olla sellaisia, että ne kantavat. Mainitsemissani kotimaisissa sarjakuvaromaaneissa on hyvä tarina. Uskon siihen. Ihmiset ovat nähneet uskomattomia visuaalisia tyylejä, eikä sillä yksinään voi tehdä vaikutusta.

Ruokosenmäki: Olen samoilla linjoilla. Lukijoista on tullut aiempaa avarakatseisempia, ja se avaa mahdollisuuksia. Nykyään hyväksytään laajempi tyylikirjo kuin 1970–80-luvuilla. Jos tarina vetää, niin piirrostyylin suhteen ollaan aiempaa armeliaampia. Toisaalta jopa ihan samat ihmiset voivat olla hyvin nostalgisia. Uudessa sarjakuvassa kiinnostaa vähän kokeilevampi, mutta vanhassa kamassa vetoavat eri asiat. Mustanaamio, Hämähäkkimies ja muut tuovat turvaa: lukija ainakin luulee tietävänsä, mitä saa. Mieleeni tulee nettikommentti Kvaakista: ”Aina kun ostan uuden Valerianin, toivon saavani samat sävärit kuin lapsena... mutta ei sitä milloinkaan tule.” Vanhoissa julkaisuissa muistot ovat tärkeitä. Se selittää näköisjulkaisujen suosion. Egmontilla ollessani Marvelilta tuli viesti, että ”meillä on vanhat Hämähäkkimies-tarinat digitoituina, miksi ette lado niitä uudelleen?” Vastasin, että ei se ole se juttu. Vanha on se juttu.

Ahlström: Onneksi sarjakuvan lukijakuntaa on saatu laajennettua ja taiteenlajin yleistä hyväksyntää kasvatettua. Sarjakuva itsessään ei ole enää mikään ihmettelyn aihe. On ihan normaalia, että tavallinen suht sivistynyt ihminen lukee myös sarjakuvia.

Ruokosenmäki: Tulee mieleen Vesa Keskisen entinen morsian. Hän haukkui Keskistä typerykseksi ja ihmetteli tämän Aku Ankka -intohimoa: miten voi aikuinen mies lukea tämmöisiä! ● sarjainfo 2/2014 27

Ja Quino loi Mafaldan 50-vuotias pikkutyttö sanoo yhä suorat sanat vallanpitäjille.

Teksti vesa kataisto

P

ikkuvanhasta Mafaldasta ja hänen perheestään sekä ystävistään kertova sarjakuva ilmestyi jo 1964–73, mutta sen sanomaa eivät vuodet ole kuluttaneet.

Mafalda on pienen ihmisen vaikutusvallan symbolihahmo, joka ei saarnaa vaan myöntää avoimesti, ettei yksi ihminen voi muuttaa maailmaa. Silti jokainen voi tehdä jotakin asioiden parantamiseksi.

Sarjan kehittely alkoi jo vuonna 1962, kun argentiinalainen piirtäjäkaksikko Quino ja Miquel Brascó alkoivat suunnitella jatkuvajuonista sarjakuvaa. Heidän ilmeisenä esikuvanaan oli Charles M. Schulzin Tenavat-sarja, ja erityisesti sen lisenssisopimus Ford Motor Companyn kanssa (1959).

Quino ja Brascó tekivät alustavan yhteistyösopimuksen Siam Di Tella -yhtiön kanssa. Firma valmisti kaikkea autoista kodinkoneisiin, ja uuden sarjakuvan hahmojen oli tarkoitus edustaa yhtiön Mansfield-kodintarvikelinjaa. Hahmot olisivat kaikki nimeltään M-alkuisia, ja käyttäisivät sarjassa Siam Di Tellan tuotteita.

© quino

Mainoshahmosta maailmanparantajaksi

28 sarjainfo 2/2014

Argentiinalaisen elokuvan Dar la cara (1962) erään hahmon mukaan nimettyä Mafalda-sarjaa tarjottiin sanomalehti Clarínille, mutta sen toimittajat eivät hyväksyneet tuotesijoittelua.

Primera plana -viikkolehden päätoimittaja Julián Delgado sai Mafaldan nähtäväkseen, ja ehdotti Quinolle julkaisusopi-

musta, jos mainoselementit poistettaisiin sarjasta.

Alussa sarjassa olivat vain kuusivuotias Mafalda ja hänen vanhempansa.

Pari kuukautta myöhemmin mukaan tuli Quinon toimittajaystävän mukaan hahmoteltu, nököhampainen haaveilija Felipe.

Tuolloin jo yli kymmenen vuotta pilapiirtäjänä toiminut Quino halusi Mafaldaan lisää sosiaalista kommentointia, mikä oli mahdollista vain lisäämällä ilmestymistahtia.

Niinpä 1965 Mafalda siirtyi sanomalehti El Mundoon. Tästä alkoi sarjan kultakausi. Mukaan tuli espanjalaissukuinen Manolito, kauppiaan poika joka hädin tuskin osaa lukea mutta ymmärtää rahasta kaiken. Beatlesien kaltainen ”villi hoopoilu” ei saa hänen kannatustaan.

Ihmisten tulisi elää rutiinien mukaan ja ostaa päivittäiset tarvikkeensa heidän kaupastaan – luonnollisesti edulliseen tarjoushintaan.

Toinen tulokas oli Mafaldaa nuorempi, filosofiaan taipuvainen Miguelito, jolla oli tiukka kotikuri ja italialaiselta isoisältä, Mussolini-fanilta peritty äkkiväärä huumorintaju. Kolmas uusi hahmo oli nuori draamakuningatar Susanita, joka heijasteli kaikkia naiseuden kliseitä. Juoruiluun taipuvainen ja glamour-äitiydestä haaveileva Susanita inhosi yksinkertaista Manolitoa ja oli hieman ihastunut Felipeen.

Mafaldan vanhemmat olivat kiinteästi sarjassa mukana, mutta eivät olleet erityisen erottuvia persoonia. Äiti oli koti-

rouva, joka alkoi odottaa pikkuveli Nandoa, samaan aikaan kun perheen isä puursi yksitoikkoisessa konttorityössä ja paini talousasioiden kanssa. Isän intohimo oli kotipuutarhan hoito, siinä määrin kuin se oli kerrostaloasunnossa mahdollista.

Suomessa Quinon piirroksia ovat julkaisseet muun muassa Suomen Kuvalehti ja Tapiiri.

Mafaldasta ei tullut menestystä PohjoisAmerikassa, Quinon arvelun mukaan koska sen aihepiiri oli liian ”latinalais-amerikkalainen”. Muualla sarja on jo vuosikymmenien ajan ollut hyvin arvostettu ja rakastettu. YK:n lastensuojelujärjestö valitsi Mafaldan lasten oikeuksien puolustamisen symboliksi 1976.

Argentiinalainen ohjaaja Daniel Mallo animoi 260 Mafalda-strippiä puolitoistaminuuttisiksi animaatioiksi vuodesta 1972 lähtien. Niistä on koostettu myös pitkä elokuva.

Vuonna 1984 Quino tapasi Kuubassa paikallisen ohjaaja Juan Padrónin, joka ryhtyi tekemään Quinoscope-animaatioita Quinon satiirisarjakuvien pohjalta.

Yeah! Yeah! Kuohuva 60-luku!

Pessimistin työ ei lopu koskaan

Mafalda seurasi ahkerasti maailman tilanteita, joiden valikoima oli erittäin laaja 1960-luvulla. Quino nakkeli varsin rohkeasti kommentteja maansa asenteista ja varsinkin talousasioista. Kun Mafalda näkee junan ikkunasta slummin asukkaita ja säälii heitä, poukkaa takana istuva herra heristämään sormeaan: ”Se on maalauksellista!” Yksinäistä ratsastajaa leikkivä Felipe menettää intonsa esittää lainvalvojaa, kun kaksi pappaa kulkee ohitse haukkuen eläkelainsäädäntöä. Kun maailma muuttuu yhä kiivastahtisemmaksi, ei lapsillakaan ole enää aikaa leikkiä muuta kuin ydinsotaa: PUUUM! – ja kaikki kaatuvat maahan.

Todellisuus harppasi edelle, kun sotilaat kaappasivat vallan Argentiinassa 1966. Päivän stripissä Mafalda parahti: ”Voi ei, nyt kaikki koulussa oppimani on turhaa!” Uusi valta ei pitänyt El Mundo -lehden asenteesta, ja lehti ajettiin alas joulukuussa 1967.

Mafalda löysi uuden kodin Siete Días Illustrados -viikkolehdestä puoli vuotta myöhemmin. Nyt mukaan tuli Mafaldan pikkuveli Guillermo eli Nando, joka oli isosiskoaan hieman kyynisempi ja vieläkin taipuvaisempi kyselemään hankalia asioita. Perhe sai myös lemmikin, kilpikonna Byrokratian.

Nyt 81-vuotias Quino ja hänen 50-vuotias Mafaldansa ovat saaneet osakseen runsaasti suitsutusta. Kolme yliopistoa on myöntänyt Quinolle kunniatohtorin arvon, Ranska kunnialegioonan mitalin, ja niin edelleen. Buenos Airesin yliopiston lähellä sijaitsee Mafaldan

© quino

Ei hyvä tavaton Kun Italian ensimmäinen Mafalda-kokoelma julkaistiin 1969, Umberto Eco kirjoitti siihen esipuheen, jossa rinnastettiin vahvasti sarjan ja Tenavien ikäistään viisaammat pikkulapset.

Quino ei allekirjoittanut Econ näkemystä, ja onhan selvää että hänen sarjansa oli kasvanut erilleen Schulzin teoksen maailmasta, joka oli paljon sulkeutuneempi.

Toki mukana oli yhtäläisyyttäkin, kuten ajan hengen mukaan päivitetyt uudet hahmot.

Schulz toi ruutuun tummaihoisen Franklinin, Quino marssitti esille pienen Libertadtytön. ”Vapaus”-nimensä mukaisesti Libertad oli pieni mutta sitäkin radikaalimpi totuuden puhuja. Mafalda pyrki olemaan sovitteleva, kun taas Libertad vaati että asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.

Poliittinen tilanne Argentiinassa kiristyi 1970-luvun alkupuolella, eikä Quino ollut tyytyväinen hidastettuun julkaisutahtiin, joka hankaloitti ajankohtaisten teemojen käsittelyä. Niinpä hän lopetti Mafaldan tekemisen kesäkuussa 1973. Quino keskittyi sen jälkeen

© quino

YK:n lastensuojelujärjestö valitsi Mafaldan lasten oikeuksien puolustamisen symboliksi 1976. kevyellä viivalla piirrettyihin mutta upeasti asioita kiteyttäviin pilakuviin ja sarjakuviin, joissa ei ole varsinaisia vakihahmoja.

”Piirtäkää itse pystinne!”

Joaquin Salvador Lavado Tejón syntyi espanjalaisten vanhempien lapseksi Argentiinan Mendozassa 1932. Lempinimen Quino hän sai jo varhain sukulaisiltaan, erottuakseen Joaquinnimisestä enostaan. Kolmetoistavuotiaana hän pääsi paikallisen taidekoulun oppilaaksi.

Quino kuitenkin kyllästyi ”amforien ja pystien piirtelyyn”, lähti koulusta 1949 ja päätti keskittyä vain siihen mitä oikeasti halusi: humorististen aiheiden ja pilakuvien piirtämiseen.

Parhaat ja ainoat mahdollisuudet tämän alan työllistymiseen tarjosi Buenos Aires.

Ensimmäinen yritys saada töitä pääkaupungista ei tuottanut tulosta. Quino suoritti pakollisen asepalveluksen ja sinnitteli hanttihommissa, kunnes vuonna 1954 koitti ”siihenastisen elämän hienoin hetki”. Viikkolehti Esto Es julkaisi hänen piirroksensa.

Sen jälkeen Quinon kynä ei ole levännyt.

Hänen piirroksiaan ja niistä tehtyjä kokoelmia on julkaistu lähes kaikkialla maailmassa.

© quino

aukio, jossa Mafaldan patsas istuu puistonpenkillä, lähellä sarjakuvassa kuvattua kotitaloaan, joka sattumoisin oli myös Quinon asuinpaikka. Eräällä keskustan metroasemalla on mosaiikki, johon on kuvattu argentiinalaisia Nobel-voittajia ja kulttuurin merkkihenkilöitä, sekä Mafalda hämmästelemässä seuraa johon on päätynyt. Kanadan Gatineaussa on Mafaldan katu, Ranskan Angoulêmessä Mafaldan kuja.

Quino työskentelee yhä, vaikka piirtämisen tahti on luonnollisesti hidastunut. Sanottava ei ole loppunut. Massamedian tasapäistävä vaikutus, yleinen ahneus ja tyhmyys sekä sosiaalisen median aiheuttama eristäytyminen todellisuudesta ovat hänen aiheitaan. Mafalda voi jo uskoa muuttaneensa maailmaa hiukan, mutta täydelliseksi se ei tule koskaan. Esimerkiksi lasten on yhä pakko syödä keittoa. ● Quinon tuotantoa suomeksi: Mafalda 1–3. Sanoma Oy 1971–72.

Mafalda 1–3 (albumikoossa). Jalava 1986–87.

Mafalda 1 – Onko uusi vuosi olemassa? Jalava 2000.

Mafalda 2 – Minä rakastan äitiäni. Jalava 2001.

Mafalda 3 – En etsi valtaa, loistoa. Jalava 2002.

Piirroksia julkaistu mm. Tapiiri-lehden takakansissa 1986–88. sarjainfo 2/2014 29

Idea Kamalan Luonnon kärppään ja ilvekseen tuli jääkiekkojoukkueista. ”Kärpät ja Ilves olivat Helsingin vihatuimmat eläimet. Itse en ole kiinnostunut lätkästä!”

© jarkko vehniäinen

Jarkko Vehniäinen inspiroituu musiikista, sananlaskuista ja Raamatun tarinoista Jarkko Vehniäisellä pitää kiirettä. Strippisarja Kamalan Luonnon lisäksi Vehniäinen piirtää julkkispilakuvia Soundiin. Ideat eivät lopu kesken, sillä tulevaisuuden suunnitelmissa siintää pitkä seikkailusarjakuvateos – ja tietysti maailmanvalloitus.

30 sarjainfo 2/2014

teksti matleena kantola valokuva aliisa peltoniemi

J

yväskylässä asuva Jarkko Vehniäinen on tullut Helsinkiin neuvottelemaan Kamala Luonto -oheistuotteiden lanseeraamisesta.

Aluksi on luvassa ainakin t-paitoja ja syksyllä tuoteperhe laajenee muun muassa kalentereihin ja sukkiin.

Vehniäinen aloitti suositun sarjakuvan jo 12 vuotta sitten.

– Vuonna 2001 Ilta-Sanomat pyysi sarjakuvaa. Kärpät ja Ilves olivat juuri voittaneet jääkiekossa ja olivat Helsingin vihatuimmat eläimet, joten keksin hahmot siitä ja vuonna 2002 tein niistä 20 strippiä

Kemin sarjakuvakilpailuun. Lätkä ei kuitenkaan ole minun juttuni!

Vehniäinen jaksoi uskoa eläinsarjakuvan suosioon.

– Aluksi Kamala Luonto tyrmättiin liian kamalana ja ei-kaupallisena, mutta kun Hesari otti sen puolitoista vuotta sitten, se oli käännekohta ja Kamala Luonto pääsi suurimpien sarjakuvien joukkoon.

Huonosti käyttäytyvien iIveksen ja kärpän seikkailuja voikin tällä hetkellä lukea 15 julkaisusta.

Toukokuussa ilmestyi laajennettu versio Parasta elämässä -albumista Kamalan Luonnon eläinhahmojen

Mieleltään järkkyneitä eläimiä Kamalan Luonnon pinnan alla kytevä syvällisempi teema on mielenterveys. Kaikki eläimet ovat jollain tavalla mieleltään järkkyneitä.

– Ilves on masentunut ja vähän tyhmempi kuin kärppä, jonka vastuulla on puhuminen ja keskustelun aloittaminen. Ketulla ei ole kaksisuuntainen, vaan suorastaan 200-suuntainen mielialahäiriö. Ketun hahmon avulla pääsen aina kirjoittajan blokista. Pöllö toimii terapeuttina, hirvi on ikuinen optimisti, lammas on vähän yksinkertainen ja sika elää ihmisten orjuuttamana.

Mielenterveysteema laajentuu syyskuussa, kun Vehniäiseltä ilmestyy Mielenterveyspäiville Minäkö hullu? -kirja, jonka kannessa on Kamalan Luonnon kettuhahmo. Kirja on toimitettu Kamalasta Luonnosta, ja se on pienin tietoiskuin varustettu kokoelmateos erilaisista mielenterveyden häiriöistä.

– Saan ideoita Kamalaan Luontoon omasta ja ystävieni elämästä.

Myös vanhat sananlaskut inspiroivat. Olen tehnyt viime aikoina strippejä, jotka perustuvat laulun sanoihin. Esimerkiksi tein Anssi Kelan Levoton tyttö -kappaleesta version Levoton kettu, ja pyysin Anssilta luvan kappaleen käyttämiseen.

Vehniäinen tekee rehellisesti kaupallista sarjakuvaa. Itse hän ei juurikaan seuraa sarjakuvakenttää tällä hetkellä.

– Luin teininä hirveästi sarjakuvia, muun muassa Madit, Asterixit, Lucky Luket ja erityisesti Lassit ja Leevit. Lassi ja Leevi on paras strippisarjakuva ikinä ja omistan koko tuotannon. Siinä on yhtäläisyyksiä myös Kamalaan Luontoon. Nyt kun olen ollut 2000-luvun alusta kokopäiväinen sarjakuvataiteilija, en seuraa enää aktiivisesti sarjakuvia.

– Kun ei lue sarjakuvia, ei voi ottaa vaikutteitakaan toisilta ja voi tehdä omaa juttua. Otankin ideoita musiikista, radiosta ja tv:stä.

Sekä julkkiskarikatyyrit että eläinsarjakuva vaativat taustatyötä Vehniäisen sarjakuvaskaala on laaja. Suurimman osan ajasta vie Kamala Luonto, mutta sarjan lisäksi hän on tehnyt joulukuusta 2013 kaksi kertaa kuukaudessa pilakuvan Soundiin. Vehniäinen aloitti julkkispilakuvien ja karikatyyrien tekemisen Suosikissa, johon teki julkimokuvia vuodesta 2003 vuoteen 2012 asti.

– Pilapiirrosten ja julkimoiden piirtämistä oli jo ikävä parin vuoden tauon jälkeen. Pilakuviin ja karikatyyreihin menee paljon aikaa. Etsin erilaisia julkkisten valokuvia netistä, ja varsinkin Suosikin aikaan luin kaikki viihdeuutiset ja katsoin viihdeohjelmat, niin tiesin mikä on pinnalla.

Myös Kamala Luonto vaatii Vehniäiseltä taustatutkimusta, kuten luontoon ja eläimiin liittyviin faktoihin perehtymistä.

– Tiedän esimerkiksi, kuinka monta sormea ilveksellä ja kärpällä on, ja että yhdessä hirvessä voi olla jopa 10 000 hirvikärpästä.

Vanhan testamentin tarinoita Asterix-meiningillä Vehniäinen on julkkispilakuvien ja Kamalan Luonnon lisäksi laajentanut aihepiiriään kristilliseen sarjakuvaan. Tästä aiheesta on ilmestynyt kaksi albumia, Apostolin kyydillä (2012) ja Sandaalit sauhuten (2013).

Vehniäinen sai alkuperäisen ideansa kristillisistä sarjakuvista opiskellessaan teologiaa vuonna 1996 Raamattuopistossa.

– Tein tunneilla Raamattuaiheisia pilakuvia, ja kokosin niistä Mooses ja kumppanit -kirjan. Ihmiset innostuivat sarjakuvista, ja siitä se idea sitten lähti. Silloin tajusin, että tällä jutulla voi elää. Minusta ei tullutkaan teologia, vaan sarjakuvataiteilija. Ei mennyt sekään opiskelu hukkaan!

Apostolin kyydillä koostuu kristillisessä Jees-lastenlehdessä 2002–05 julkaistuista sarjakuvista, kun taas Sandaalit sauhuten on itsenäinen teoksensa.

– Nämä sarjakuvat ovat Asterixhenkisiä, eivät siis turhan vakavia. Olen ottanut Asterixin maailmasta roomalaisten sotilaiden asut, ja katsonut historian kirjoista, miltä Jerusalemin temppelit näyttävät.

Vehniäinen lähettää terveisiä Sarjainfon lukijoille: ”Lukekaa vanhoja Goscinnyn käsikirjoittamia Asterixeja, ei uusia!”

Pinnan alla kytevä syvällisempi teema on mielenterveys.

Vehniäistä kiinnostavat tällä hetkellä eniten Mooseksen ja Joosefin tarinat, ja nimenomaan Vanha testamentti.

– Vanhassa testamentissa on enemmän tarinallisuutta, seikkailuja ja draamaa kuin Uudessa testamentissa. Erityisesti Egyptitarinat kelpaavat sarjakuviksi.

Kristillisillä sarjakuvilla on paljon kysyntää, mutta Mooseksen ja Joosefin tarinoiden työstäminen siirtyy kuitenkin Kama-

lan Luonnon kiireiden takia ensi vuoteen.

Mitä yhteistä Kamalalla Luonnolla, musiikkilehtien julkkispilakuvilla ja karikatyyreillä sekä kristillisellä sarjakuvilla on?

– Kyllähän ne kaikki ovat samasta lähteestä, vaikka näyttävät eriltä. Kaikissa on sama puna poskilla. Olen aina sekoittanut Raamattu-juttuja myös julkkisjuttuihin ja Kamalaan Luontoon.

Esimerkiksi julkkisjutuissa on vii-

▼

tarkemmilla kuvauksilla ja strippinäytteillä. Heinäkuussa julkaistaan neljäs Kamala Luonto -albumi Sulassa sovussa ja syksyn Helsingin kirjamessuille tulee Sunnuntaisarjat 1 -albumi.

Vehniäiseltä ilmestyy seitsemän Kamala Luonto -strippiä viikossa.

Hän tekee strippejä päivittäin ja kolmeksi viikoksi eteenpäin, koska valmiita sarjakuvia pitää aina olla pöytälaatikossa.

– Luonnosvihkoni on täynnä ideoita. En ole toistaiseksi tehnyt strippiä, jossa sama tarina jatkuu, vaan pyrin siihen, että joka jutussa olisi eri elukat.

sarjainfo 2/2014 31

tattu vedenpaisumukseen ja jouluevankeliumiin, mutta tarina on vain vaihdettu julkkismaailmaan.

Raamatun tarinat tuovat sarjakuviin omanlaistaan syvyyttä.

Tavoitteena ulkomaan breikkaus Sarjakuvien lisäksi Vehniäinen on tehnyt kirjan kuvituksia ja levynkansia, muun muassa Vesa-Matti Loirin Skarabeen. Hän on kokeillut myös poliittisia pilakuvia.

– Tein niitä pari vuotta, mutta ne eivät kiinnosta enää. Ne vaativat todella paljon taustatyötä, enkä halua sekaantua politiikkaan millään tavalla.

”Olen aina sekoittanut Raamattu-juttuja myös julkkisjuttuihin ja Kamalaan Luontoon.”

Sen sijaan tulevaisuuden suunnitelmissa siintävät kansainväliset markkinat.

– Olen tavoitellut aina jotain isoa, tai breikkausta ulkomailla.

Olen tehnyt Kamalaa Luontoa englanniksi jo 30 kappaletta,

mutta niitä ei ole vielä julkaistu missään. Ehkä voisin keksiä myös kokonaan uuden sarjan ulkomaan markkinoita varten.

Vehniäinen haluaa jatkaa monipuolisen sarjakuvan tekemistä.

– Aion tehdä jatkossakin kai-

kenlaista. Haaveilen jonkin realistisen sarjakuvan, esimerkiksi länkkärin tekemisestä. Sarjakuva olisi realistisesti kuvitettu, muttei välttämättä sisällöllisesti realistinen. Sen aika on kuitenkin vasta muutaman vuoden päästä.

Viime aikoina Kamala Luonto on saanut hempeitäkin sävyjä, mutta suurta teeman muutosta ei ole luvassa.

– Mielenterveysteemaa ja kamaluutta, kuten tapettuja jäniksiä on luvassa jatkossakin, Vehniäinen lupaa. ● Jarkko Vehniäinen on vieraana Helsingin 29. sarjakuvafestivaaleilla 5.–7.9.14.

Julkimokuvien tekeminen vaatii paitsi ilmeikkäiden julkkisvalokuvien etsimistä, myös viihdeuutisten seuraamista.

32 sarjainfo 2/2014

© jarkko vehniäinen

Sarjakuva elää lasissa Tulintu-projekti yhdistää taidelasia ja sarjakuvaa.

Teksti Reetta Laitinen Kuvat Sini Majuri ja Ella Varvio

S

arjakuvakeskuksen patiolle ropisee jääkylmä toukokuun rankkasade, mutta vastapäisen Taideteollisen korkeakoulun kellarissa ahjo hohkaa kuumana. Hihattomaan paitaan pukeutunut nuori mies pyörittelee oranssihehkuista lasimassaa kepin nenässä.

Viereisessä lasiseinäisessä kopissa Sini Majuri ja Ella Varvio nostelevat pöydälle yhä uusia erivärisiä ja -kokoisia lasipalluroita. Esineisiin on loihdittu myyttisiä kuvia, joista muodostuu tarina. Sarjakuvaa ja lasinpuhallusta, kuinka niitä oikein voi yhdistää?

Sekä Majuri että Varvio ovat taideteollisen muotoilun opiskelijoita. Heitä yhdistää kiinnostus sarjakuvaan. Kaksikon yhteinen Tulintu-projekti sai alkunsa halusta kokeilla siirtää tarinallisia kuvia lasiesineisiin. Kummatkin olivat tutustuneet käytössä olevaan graal-tekniikkaan aiemmin kouluprojektiensa myötä. Työtapa oli yksi inspiraation lähteistä.

– Graal-tekniikalla tehty lasiesine on täysin käsityötä. Se on uniikki taideteos, jota on olemassa vain yksi kappale. Tämä on minulle tärkeää, pohtii Majuri.

Yhden esineen tekeminen monivaiheisella graal-metodilla kestää minimissäänkin neljä vuorokautta. Kukin teos sisältää yhden kuvan.

Tavoitteena on tehdä yhteensä parikymmentä esinettä.

Varviota ja Majuria viehätti venäläinen Tulilintu-satu, joka otettiin sarjakuvan pohjaksi. Kumpikin käsikirjoitti tarinasta omat versionsa. Molempien kuvituksia löytyy myös valmiista esineistä.

Suuritöisessä projektissa on mukana myös hyödyllistä apuvoimaa. Lasinpuhaltajana naisten apulaisena työskentelee Katri-Maria Pankasalo. Helpommat ja pienemmät työvaiheet tehdään kaikki itse, lasinpuhaltaja hoitaa isot työt.

– Suuri työmäärä kiehtoo. Itseäni miellyttävät lisäksi harvinaiset materiaalit ja taidot, Varvio sanoo.

– Kerronnallista lasia ei Suomessa tehdä.

Myös graal-tekniikka on harvinainen, täydentää Majuri.

Varvio on kokeillut aiemmin siirtokuvia keramiikassa ja laserleikkurilla poltettua puulevyä. Muodon antaminen on opintoalalla kuitenkin pääosassa. Piirustukset tulevat sivussa.

Graal on raskasta tiimityötä Tulintu on iso itsenäinen kouluprojekti. Se olisi riittänyt laajuudessaan myös lopputyöksi.

– Älysimme opinnäytetyömahdollisuuden liian myöhään. Varsinainen opinnäyte on vielä auki.

Kummatkin naiset ovat tehneet sarjakuvaa, Majuri pienlehtiin ja blogiin, Varvio toistaiseksi vain pöytälaatikkoon. Varvio on lisäksi suorittanut Taikissa sarjakuvan sivuaineopinnot. Tulintu-projektin myötä sarjakuvan julkaisua ei voi enää estää.

– Pöytälaatikko on turvallinen, Majuri nauraa. – Lasitöissä paino antaa arvoa. Möh-

käle on helpompi tuoda näytille kuin paperilipare.

Painoa valmiilta töiltä löytyykin. Raskain esine on viisikiloinen.

– Muskelit kyllä kasvavat!

Graal on työläs, ruotsalaista alkuperää oleva tekniikka, jota ei harjoiteta teollisesti. Väriluonnosten jälkeen päästään aloittamaan lasinpuhallus. Ensimmäisessä lasiaihiossa on kaksi eriväristä lasikerrosta, joista päällimmäinen kerros kaiverretaan pois. Siirtokuvaa ja hiekkapuhallusta voi myös käyttää kuvan luomiseen. Varvio ja Majuri ovat käyttäneet kuvissaan monenlaisia muunnelmia tekniikasta.

– Värit elävät lasissa ihan eri tavalla kuin paperilla, niihin tulee tiettyä mystisyyttä.

Aihiota lämmitetään uudelleen, kuumennetaan ja muokataan. Päälle tulee kerros kirkasta lasia. Kaiverrus venyy ja kasvaa. Päälle tulee aina uutta lasia, ja esine rakentuu kerroksittain kuin sipuli. Tekniikka vaatii tiivistä tiimityötä ja monipuolista välineistöä. Kaukana on perinteisen sarjakuvan yksinäinen puurtaminen kynän ja paperin kanssa.

– Kahviakin kuluu litroittain!

Sarjakuvia painetaan yleensä useampia samanarvoisia kappaleita, mutta Tulinnun tarina on esineistä muodostuva kokonaisuus, joka on nähtävänä yhtenäisenä ainoastaan galleriassa. Lisäksi tulossa on oheismateriaalivihkonen, johon tulevat kuvat valmiista töistä sekä käsikirjoitukset. ●

Tulintu-näyttely on esillä elokuun 2.–28. päivä helsinkiläisessä Galleria 4-Kuudessa. Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa on lisäksi näytillä muutamia töitä pääteltassa.

sarjainfo 2/2014 33

Elämyksiä moderneille humanisteille Matkailuala kasvaa taantumassakin. Matkailijoiden kiinnostuksen herättämiseksi tarvitaan jotain sellaista, mitä muualla ei tarjota. Voisiko suomalainen sarjakuva olla matkailualan valttikortti?

Teksti jenni kallionsivu kuvitus Tuomas tiainen

S

arjakuvan ja matkailun yhdistäminen voi kuulostaa (ja kuulijoiden iloisista ilmeistä päätellen usein kuulostaakin) harvinaisen hupaisalta idealta. Matkailualan ammattilaisia aihe ei kuitenkaan naurata. Alalla kilpailu on kovaa ja erottautuminen välttämätöntä. Suomen perinteisiä matkailuvaltteja, lunta ja luontoa löytyy muualtakin, monesti huomattavasti edullisempaan hintaan kuin täällä. Tänne suuntaavat matkailijat kaipaavat aitoja elämyksiä, jotain sellaista mitä muualta ei välttämättä saa.

Näitä aitoja ja ainutkertaisia elämyksiä on jo pidempään etsitty kulttuurin parista. Tänä keväänä Suomen sarjakuvaseura julkaisi Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman, allekirjoittaneen laatiman selvityksen sarjakuvan matkailullisesta tuotteistamisesta. Yksi selvityshankkeen tärkeimmistä tavoitteista on herättää keskustelua siitä, mitä sarjakuva- ja matkailualat voisivat toisilleen tarjota.

Suomalainen sarjakuvakulttuuri on rikkaus, jota ei muualta löydy. Lisäksi siihen liittyy piirteitä, jotka tekevät siitä matkailualalle hyvän yhteistyökumppanin. Sarjakuvan ja matkailun yhdistäminen on koko maailmassa melko harvinaista, mutta ei sentään täysin ennenkuulumatonta.

Sarjakuvamatkailun edel34 sarjainfo 2/2014

läkävijämaassa Belgiassa on tuotu sarjakuva ja varsinkin suosikkihahmo Tintti osaksi Brysselin matkailubrändiä. Kaupungissa sijaitsee suosittu sarjakuvamuseo ja Bryssel on tunnettu myös suurista sarjakuvaseinämaalauksista. Haku visitbrussels. be -sivustolla hakusanalla

ympärillä tapahtuu hyvin erilaisia asioita lasten sarjakuvakursseista akateemiseen tutkimukseen. Sarjakuvakulttuuri on siis sarjakuvan tekemisen ja lukemisen lisäksi myös yhteisöllistä toimintaa, kuten oman tiedon ja kokemuksen jakamista opettamalla.

mykset työpajoista kiertokävelyihin voivat tarjota matkailijoille suomalaiseen nykykulttuuriin pohjaavia kokemuksia ja sarjakuvaalan ammattilaisille työmahdollisuuksia.

Suomi koettaa houkutella matkailijoikseen nimenomaan ”moderneja huma-

Sarjakuvakulttuuri on tekemisen ja lukemisen lisäksi myös yhteisöllistä toimintaa. bd (ranskankielinen, sarjakuvaa tarkoittava lyhenne) tuottaa 150 tulosta. Erilaisia sarjakuvaan liittyviä käyntikohteita ja tapahtumia on siis aktiivisesti koottu matkailusivustolle. Sarjakuva nähdään aiheena, joka kiinnostaa Brysselin-matkaa harkitsevia tai suunnittelevia hyvinkin paljon.

Bryssel on siis sarjakuvamatkailun edelläkävijä, ja sen tapahtumia kannattaa tutkia tarkkaan. Tintti-hahmon ympärille keskittynyt matkailutoiminta herättää kuitenkin myös kritiikkiä. Suomalaisen sarjakuvan vahvana puolena pidetään usein sen rohkeutta, monipuolisuutta ja vaihtoehtoisuutta.

Kannattaakin miettiä, millaisen sarjakuvamaan kuvaa Suomesta halutaan luoda. Suomalaisen sarjakuvakulttuurin vahvuus on sen monipuolisuus: sarjakuvan

Elinvoimaisesta sarjakuvakulttuurista on erinomainen näyte Pohjois-Euroopan suurin sarjakuvatapahtuma Helsingin sarjakuvafestivaalit.

Sarjakuvatuote: pehmolelu, työpaja vai jotain muuta?

Yleinen käsitys on, että sarjakuvan muuttaminen taloudelliseksi menestykseksi vaatii aina suosittua hahmoa, jonka kuvalla voidaan somistaa mitä erilaisimpia esineitä. Hahmosta voidaan tehdä pehmoleluja, T-paitoja ja sen kuva voi päätyä karamellipapereihin tai limsatölkkeihin.

Tämä onkin erittäin toimiva tapa, jota ei ole mitään syytä väheksyä.

On olemassa kuitenkin myös muita tapoja tarjota matkailijoille sarjakuvaan pohjautuvia tuotteita. Sarjakuvaan perustuvat elä-

nisteja”, matkailijaryhmää jota voisi kuvata vaikkapa arkipäivän antropologeiksi.

Modernit humanistit etsivät aitoja elämyksiä ja ovat erityisen kiinnostuneita matkakohteensa kulttuurista.

Matka on heille mahdollisuus omaan henkilökohtaiseen seikkailuun. Tällaiselle matkailijalle kiehtovat sarjakuvaan pohjautuvat elämystuotteet voivat olla syy, jonka takia kannattaa matkustaa nimenomaan Suomeen. Kun valintoja tehdään Pohjois-Euroopan eri maiden välillä, pienetkin erot voivat kallistaa vaa’an tietyn valinnan hyväksi.

Matkailualan ammattilaisten mukaan Suomessa on puutetta nimenomaan niin sanotuista oppi ja osallistuminen -matkailutuotteista. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa vaikkapa erilaisia työpajoja ja kursseja.

Yksinkertaisimmillaan sar-

jakuvaelämystuote voi siis olla vaikkapa matkailijoille suunnattu sarjakuvatyöpaja.

Kannattaa myös pitää mielessä, että Suomi on maailman 16. suosituin kongressimatkailukohde.

Kokousmatkailijoille suunnatut palvelut ovatkin alue, jonka kehittämiseen kannattaa panostaa. Erilaiset seminaareissa, kokouksissa ja vastaavissa tilaisuuksissa tapahtuvaan live-piirtämiseen perustuvat palvelut ovat herättäneet paljon kiinnostusta. Visualisointi muun muassa auttaa hahmottamaan monimutkaisia kokonaisuuksia.

sarjakuvan tyylilajit sopivat erilaisiin tarpeisiin, mutta yhteistä kaikenlaiselle sarjakuvalle on tämän päivän viestintäkanaviin sopiva visuaalisuus.

Kotikentän kunnossapito Sarjakuvavientiä kannattaa jatkuvasti kehittää, sillä ilman sarjakuvamaan mainetta ei sarjakuvaan perustuvilla matkailutuotteillakaan ole kysyntää. Tällä hetkellä pullonkaulana on välittäjäportaan eli ammattitaitoisten agenttien vähäisyys. Ongelma on yhteinen monille kulttuurin sektoreille, eikä sen ratkaise-

Sarjakuvan soveltavan käyttö perustuu siihen, että on olemassa elinvoimainen sarjakuvakulttuuri. On oltava vahva pohja, jonka päälle rakentaa.

Sarjakuvan ja matkailun yhdistäminen tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Mahdollisuudet eivät kuitenkaan muutu itsestään matkailijoita houkuttaviksi elämyksiksi ja tuloiksi niiden toteuttajille. Suomen nostaminen sarjakuvamatkailun edelläkävijämaaksi vaatii paljon työtä ja tekijöitä. Tarvitaan sekä suurten linjojen vetämistä että käytännönläheistä toimintaa. Suo-

Sarjakuvan ja matkailun yhdistäminen on koko maailmassa melko harvinaista, mutta ei sentään täysin ennenkuulumatonta.

Puhuttaessa sarjakuvan käytöstä matkailussa ei kannata unohtaa sen hyödyntämistä matkailuviestinnässä: sarjakuvamuodossa voidaan toteuttaa mainoksia, oppaita ja muita vastaavia. Erilaiset

miseen ole helppoja vaihtoehtoja. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin hyviä, kiinnostavia sarjakuvia: sarjakuvan tekemisen ja julkaisemisen edellytykset kotimaassa on siis turvattava.

malainen sarjakuva kaipaa aktiivisia viestinviejiä, jotka tavoittavat yleisöjä sarjakuvan aktiiviharrastajapiirien ulkopuolella.

Sarjakuva ilmaisumuotona herättää myöntei-

siä mielikuvia myös heissä, jotka eivät aktiivisesti harrasta alaa. Heille vaikkapa sarjakuvamuotoon puettu matkailumainos voi olla tärkeä tekijä matkakohteen valinnassa.

Sarjakuvan sisällyttäminen Matkailun edistämiskeskuksen kulttuurimatkailun strategiaan vuosille 2014–2018 näyttää, että sarjakuvaan suhtaudutaan matkailualalla arvostavasti. Strategiassa sarjakuva on mainittu luovan talouden nousevana alana. Muita nousevia aloja ovat elokuva, musiikki, pelit ja käden taidot. Näitä aloja painotetaan kulttuurimatkailun keihäänkärkinä.

Sarjakuvalla on erinomaiset mahdollisuudet nousta suomalaisen kulttuurimatkailun valttikortiksi. Nyt kaivataan rohkeutta tarttua uudenlaisiin mahdollisuuksiin ja tuoda ylpeästi esiin rikasta suomalaista sarjakuvakulttuuria. ● Sarjakuvan matkailullinen tuotteistaminen -selvitys on luettavissa http:// issuu.com/sarjakuvakeskus/docs/ sarjakuvanmatkailullinentuotteistam

sarjainfo 2/2014 35

© olivier kugler

New Yorkissa asuessaan Kugler piirsi kaupungin asukkaita suoraan paikan päällä.

Jokainen ihminen on reportaasisarjakuvan arvoinen Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa saapuva Olivier Kugler viihtyy tien päällä ja tukalissa paikoissa. Hän kuvittaa näkemäänsä kauniiksi muotokuviksi ja kuvasarjoiksi. Ovatko ne sarjakuvia ja onko sillä mitään väliä?

Teksti aino sutinen kuva aapo kukko

T

apasin saksalaisen Olivier Kuglerin Sveitsin Luzernissa, Fumettosarjakuvafestivaalilla. Olin jo aiemmin tutustunut häneen matkapiirrosten festivaalilla Ranskassa – sellainenkin, jopa melko suurikokoinen tapahtuma on siis todella olemassa tuossa sarjakuvan ihmemaassa.

Nyt Fumetto oli yhdessä Lääkärit ilman rajoja -järjestön kanssa tilannut Kuglerilta näyttelyn, jossa oli esillä muotokuvia Pohjois-Irakissa sijaitsevan Syyrian kurdien pakolaisleirin ihmisistä. Kuvissa parturi Hamed, teekauppias Muhamed, tietokoneenkorjaaja Habib ja muut pakolaiset kertovat elämästään ja peloistaan Syyrian 36 sarjainfo 2/2014

loputtoman tuntuisen sodan varjossa. Koti ja omaisuus on menetetty sotilaille ja huijareille ja koko suku asuu yhdessä teltassa mutaisen leirin keskellä. Projekti luo tietoisuutta kurdien tilanteesta ja leirin haastavista olosuhteista.

Aikuisia festivaalikävijöitä kiinnostavat Kuglerin suureen kokoon piirretyt lyijykynätyöt ja värikkäät printit, kun taas koululaisryhmät kerääntyvät sormeilemaan valokuvia pyörittäviä tablettitietokoneita.

Piirros on välineenä valokuvaa hitaampi tapa kertoa kuvallisia tarinoita ja ilmeisesti piirrostaiteen tutkaileminenkin vaatii katsojaltaan hieman enemmän pitkäjänteisyyttä. Kuglerin taiteella on kuitenkin

monia yhtäläisyyksiä valokuvajournalismiin, ja hän käyttää yleensä ottamiaan kuvia töidensä pohjana.

– Minun on yleensä melko helppo lähestyä ihmisiä. Vietän heidän kanssaan aikaa, seuraan heidän työskentelyään, juttelen ja otan valokuvia.

Kugler onkin mukava ja helposti lähestyttävä henkilö. Piirtäjänä hän kantaa toki myös aina mukanaan luonnoslehtiötä ja piirtää paikan päällä. Luonnostelu saa ihmiset rentoutumaan ja moni suostuu helpommin piirrettäväksi kuin valokuvattavaksi ulkomaiseen lehteen tai kirjaan.

Piirtäminen on myös keino suojata ihmisten anonymiteettiä.

Sarjakuvareportaasi – vaikuttavaa mutta kallista

Kuvitusta, sarjakuvaa vai mitä?

Kugler on matkustanut paljon ja kuvittanut näkemäänsä maailmaa, etenkin monia elämän kolhimia hahmoja ja haastavissa olosuhteissa elantonsa hankkivia henkilöitä. Itse hän kokee olevansa todella onnekas, kun saa elantonsa tekemällä rakastamaansa asiaa, näitä kuvia.

Suuri osa esimerkiksi The Guardian -sanomalehteen, ranskalaiseen XXI-reportaasilehteen ja muihin julkaisuihin tilatuista kuvista on eräänlaisia muotokuvan ja haastattelun välimuotoja, sanoin täydennettyjä kuvituksia. Sarjakuvallisuutta löytyy erityisesti matkatarinoista ja pidemmistä reportaaseista. Laosin elefanttilääkäreistä kertova reportaasi on myös koottu Mit dem Elefantendoktor in Laos -kirjaksi ja julkaistu Sveitsissä (Edition Moderne, 2013).

– En niin välitä määritellä sitä, ovatko kuvani enemmän kuvitusta vai sarjakuvaa.

Yhdysvalloissa tällaisia kutsutaan joskus termillä visual essay, visuaalinen essee.

Stuttgartista kotoisin oleva Kugler haaveili nuorena lännensarjakuvien piirtämisestä, mutta koki ettei ollut tarpeeksi hyvä piirtäjä. Taideopettajaisä kehotti piirtämään paikkoja ja henkilöitä paikan päällä.

Pitkään Kugler ei ollut erityisen kiinnostunut tarinankerronnasta, vaan halusi kehittyä nimenomaan kuvantekijänä.

Dokumentaarinen piirtäminen alkoi taideopiskeluaikana Hampurin Reeperbahnin

▼

Piirtäminen on myös keino suojata ihmisten anonymiteettiä.

elämän luonnostelulla ja kehittyi myöhemmin New Yorkissa, johon Kugler sai stipendin opiskelemaan.

Hän alkoi piirtää urbaania ympäristöä, ravintolaelämää ja kodittomia ihmisiä kaduilla. Vähitellen kuviin hiipi mukaan teksti.

– Asiat vain alkoivat tapahtua.

Piirtämäni mies astui ulos autosta, aloin keskustella hänen kanssaan…

The Guardian kiinnostui Kuglerin kuvista ja alkoi tilata häneltä samantyyppisiä kuvia. Hän lähti toimittajan ja tulkin matkaan Kiinaan, jossa he tapasivat ihmisiä eri ammattikunnista ja antoivat näiden kertoa elämästään.

– Annan ihmisten puhua itsestään ensimmäisessä persoonassa ja valikoin tekstistä kiinnostavimmat asiat.

Lehdissä kuville varattu tila on vain yleensä kovin rajallinen.

– Jossain vaiheessa aloin toivoa enemmän tilaa tarinalle.

Kugler on tehnyt työtään sekä yksin että yhteistyössä tulkkien ja toimittajien kanssa. Esimerkiksi Italiassa hän vietti yhdessä sveitsiläisen Reportagen-lehden toimittajan kanssa aikaa entisen mafiamiehen kotona. Toimittaja teki kirjoitustyön ja kuvittaja saattoi keskittyä tarkkailemaan ja piirtämään jatkuvassa hengenvaarassa elävän ex-gangsterin kotia ja perhe-elämää.

Kuglerin haaveena on tehdä enemmän ja pidempiä projekteja yhteistyössä ammattikirjoittajien kanssa. Toisaalta hän toivoisi myös pystyvänsä keskittymään pitkäjänteisemmin omiin projekteihin ja kehittämään niitä tarinallisemmiksi.

– Minulla ei ole mitään toimittajankoulutusta, joten opin tekemällä. Tulevaisuudessa haluaisin käyttää taustatyöhön enemmän aikaa.

Suurin osa töistä on syntynyt tilaustöinä, tai sitten Kugler on tarjonnut valmista reportaasiaan erilaisille julkaisuille.

– Haluaisin oppia ajattelemaan vielä enemmän kuten toimittaja ja myös… tämä kuulostaa kauhealta, mutta enemmän kuin myyntimies. Tällä alalla täytyy jatkuvasti myydä omaa työtään pärjätäkseen. Pitäisikin ajatella suunnitelmallisemmin – mitä lehteä tai kohderyhmää voisi kiinnostaa mikäkin aihe. Jos tästä haluaa leipätyön, täytyy opetella pitchaamaan.

Ranskalainen XXI-lehti on sarjakuvajournalismin uranuurtaja. Pitkiin reportaaseihin keskittyvän laatujulkaisun jokaisen numeron lopussa on n. 30-sivuinen sarjakuvamuotoinen reportaasi maailmalta.

Voiko jotain näin hienoa edes olla muualla kuin Ranskassa?

– Ranskalaiset ovat hyvin avoimia sarjakuvajournalismille, koska heillä on niin vahva sarjakuvan perinne. Silti tämä kaikki on vielä kovin uutta.

Talousongelmien kautta tilaukset The Guardianilta ovat vähentyneet viime vuosina. Tämä harmittaa Kugleria siksikin, että hän kokee tekijänä kehittyneensä jatkuvasti paremmaksi. Media-alalta vaatii

Kugler teki Ghanan-matkallaan reportaasin troolereiden takia pulassa olevista paikallisista kalastajista. Hän ei saanut juttua myytyä, mutta se on luettavissa hänen verkkosivuillaan. sarjainfo 2/2014 37

Rekalla läpi Iranin Yksi tunnelmallisimmista tarinoista on kuvaus iranilaisen rekkamiehen elämästä.

Iran kiinnosti Kugleria matkakohteena ja hän ehdotti juttuideaa The Guardianille.

Voisiko maan nähdä jostain uudesta näkökulmasta, kuten rekkakuskin arjen kautta?

Toimittajaystävän Iran-suhteiden kautta

löytyi rekkamies, joka oli lähdössä ajamaan maan läpi ja valmis ottamaan pelkääjän paikalle piirtäjän, jonka kanssa ei olisi sanaakaan yhteistä kieltä.

– Halusin kertoa jokapäiväisestä elämästä Iranissa, kaiken negatiivisen uutisoinnin vastapainoksi.

Kugler seurasi rekkakuskin työtä ja kommunikoi pienen sanakirjan avulla. Iranilainen vieraanvaraisuus tarkoitti sitä, että hän ei yrityksistään huolimatta saanut kertaakaan maksaa itse omia aterioitaan.

Matka sujui mukavasti ja tarkoitus oli kysellä pikkukylässä asuvaa miestä tarinoimaan ajatuksistaan myöhemmin laajemmin, puhelimitse farsia puhuvan toimittajan välityksellä.

Maassa puhkesi kuitenkin pian matkan jälkeen vihreä vallankumous ja mellakoita.

Ihmisiä pidätettiin ja kansalaiset olivat peloissaan. Ulkomaanpuheluita todennäköisesti salakuunneltaisiin ja rekkakuski ei halunnut enää kommunikoida. Toimittajaystävä sai lyhyesti yhteyden miehen tyttäreen ja kuvareportaasi saatiin valmiiksi,

Ilman pyyhekumia Kauniissa, realistisenoloisissa kuvissa vilisee ylimääräisiä silmiä ja korvia, käsiä ja jalkoja. Tietokoneella tehty väritys saattaa näyttää karkaavan ääriviivoistaan minne sattuu. Näinkin voi kuvata liikettä.

– Jos piirrän silmän ja en pidä siitä, piirrän vain viereen toisen. Käytän harvoin kumia. Tosin nykyään huolittelen ja korjailen ehkä liikaakin, yritän tehdä kuvista näköisiä ollakseni mieliksi. Varsinkin naiset saattavat loukkaantua, jos kuvasta ei tule kovin imarteleva.

Jos piirtäjä saisi vapaat kädet, mihin suuntaan hän kehittäisi tyyliään?

– Haluaisin piirtää pidempiä juttuja pienempään kokoon ja huolitella vähemmän.

Pistäisin enemmän tarinaa mukaan.

Sarjakuvan suuntaan siis. ● Olivier Kugler on vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 5.–7.9.14.

Hänen näyttelynsä on esillä Lasipalatsin aukiolla.

© olivier kugler

Media-alalta vaatii taloudellisia resursseja ja kauaskatseisuutta tilata sarjakuvareportaaseja.

joskin vajavaisin tiedoin.

– Ymmärrän hänen tilannettaan, mutta tapaus oli harmillinen. En usko, että hän on kuitenkaan vaarassa, hän on joka tapauksessa hallinnon kannattaja. Itse toivon, että jonain päivänä saan miehestä ja hänen perheestään tekemäni kuvat hänen näkyvillensä.

Road tripillä Yhdysvalloissa tapaa kaikenlaisia ammattikuntia.

38 sarjainfo 2/2014

Iran-tarinan valmistumiseen meni 15 kuukautta.

© olivier kugler

sekä taloudellisia resursseja että tiettyä kauaskatseisuutta tilata pidempiä kuvitettuja ja sarjakuvamuotoisia reportaaseja.

Työ vaatii paljon aikaa, rohkeaa visiota ja luottamusta tekijän ammattitaitoon. Muutosten ja korjausten tekeminen voi olla hidasta.

Lontoossa asuvan Kuglerin suurimmat asiakkaat ovat olleet brittiläisiä ja ranskalaisia lehtiä ja organisaatioita. Saksastakin löytyy kuitenkin kiinnostusta hänen työhönsä.

– Süddeutsche Zeitung tilasi minulta feikkireportaasin, jossa kuvitan toimittajan tekemän jutun kuin olisin itse ollut paikan päällä!

TerveTuloa!

Pohjois-Euroopan suurimmassa sarjakuvatapahtumassa nähdään monipuolista ohjelmaa, kuten sarjakuvamarkkinat, Pienlehtitaivas, näyttelyitä, keskusteluja, työpajoja, animaatioita, kilpailuja, lastenohjelmaa ja iltaklubeja.

Festivaalin pääteltta ja Pienlehtitaivas sijaitsevat Lasipalatsin aukiolla ja muita tapahtumia on ympäri kaupungin.

Teemoina

Sateenkaarisarjakuva I Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat esillä vuoden 2014 Helsingin sarjakuvafestivaalien pääteemana.

Festivaaliohjelmassa nostetaan esille vähemmistötaiteilijoita ja kantaaottavaa sarjakuvaa.

Teemaeläimenä nähdään tämänvuotisen festivaalitaiteilija Joonas Rinta-Kannon sateenkaria ympärilleen syöksevä Säihkyturpa.

Saksa I Saksa-teema näkyy festivaaleilla taiteilijavierailujen, näyttelyjen, residenssien ja työpajojen muodossa. Teemakokonaisuuteen omine vieraineen osallistuvat myös Sveitsi ja Itävalta.

vieraina mm.

» Gabrielle Bell (Yhdysvallat) » Charles Berberian (Ranska) » Sascha Hommer (Saksa) » Tuuli Hypén » Kati Kovács » Olivier Kugler (Saksa) » Mika Lietzén » Marijpol (Saksa) » Sebas Martín (Espanja) » Rutu Modan (Israel) » Anne Elizabeth Moore (Yhdysvallat) » Tiitu Takalo » Julia Thorell (Ruotsi) » Jarkko Vehniäinen » Birgit Weyhe (Saksa)

näyTTelyinä mm.

» Tom of Finland » Tove Jansson » Joonas Rinta-Kanto / Fok_It!

KaTso lisäTiedoT:

» www.sarjakuvafestivaalit.fi » Facebook: Helsingin sarjakuvafestivaalit Helsinki Comics Festival » Twitter: @sarjisfestarit

vapaa pääsy!

Rakkaus kulttuuriin vei tuottajaksi Ensimmäinen sarjakuvamaailman ulkopuolelta tuleva Helsingin sarjakuvafestivaalien tapahtumatuottaja on vaikuttunut suomalaisen sarjakuvan monipuolisuudesta.

Teksti matleena kantola kuva aliisa peltoniemi

K

atri Naukkarinen on aiemmin työskennellyt muun muassa Flowfestivaalilla tuottajana, Maailma kylässä -tapahtuman vapaaehtoiskoordinaattorina ja Vinokino-festivaalin tiedottajana. Lisäksi hänellä on kansainvälistä tapahtumatuottaja- ja mainostoimistokokemusta Yhdysvalloista. Miten erilaisten festivaalien järjestelyt eroavat toisistaan?

– Tapahtumajärjestelyihin vaikuttavat monet käytännön asiat. Avoimessa kaupunkitilassa järjestettävät ilmaistapahtumat ja erityiselle yleisölle rajatut maksulliset festivaalit eroavat monilta osin toisistaan. Järjes-

land -näyttely. Ateneumin Tove Jansson -näyttely oheisohjelmineen on myös näyttävä osa tapahtumaviikonloppua. Iltaklubien ohjelma jakaantuu kahden aiheen välille, perjantaina juhlitaan Saksa-teemalla ja lauantaina pidetään sateenkaaribileet.

Myös uudistuksia on tulossa.

– Tänä vuonna Lasipalatsin aukion Pienlehtitaivas laajenee ja levittäytyy useampaan telttaan. Lisäksi festivaaleilla on tarjolla kiinnostavaa katuruokaa ja uusi kahvio. Kehitämme festivaaleja entistä digitaalisempaan suuntaan, ja mobiililaitteilla ja verkossa luettavia sarjakuvia tullaan tuomaan enemmän esiin. Festivaalien uudistuneet nettisivut ovat käytössä toukokuun lopusta alkaen.

– Sarjakuvafestivaalit tarjoaa laajan kattauksen sekä kotimaista että kansainvälistä sarjakuvaa. Festivaaleilla on mahdollisuus nähdä taiteilijoita, jotka eivät ole aikaisemmin vierailleet Suomessa.

”Kehitämme festivaaleja entistä digitaalisempaan suuntaan.” telyihin vaikuttaa olennaisesti myös tapahtuman luonne, onko kyseessä elokuva-, musiikki, kuvataide- vai kirjallisuustapahtuma, Naukkarinen sanoo.

– Sarjakuvafestivaalit on ilmainen yleisötapahtuma Helsingin Lasipalatsin aukiolla, levittäytyen ympäri keskustaa gallerioihin, museoihin ja muihin tapahtumatiloihin. Festivaali pyrkii tarjoamaan nähtävää eri kävijäryhmille, yhtälailla vannoutuneille sarjakuvaharrastajille kuin sarjakuvasta kiinnostuneille uusille kävijöillekin.

Festivaalituottajana Naukkarinen hoitaa muun muassa tilajärjestelyjä, yhteistyökumppanuuksia ja muita käytännön asioita. Kansainvälisillä vierailla on ohjelmassa tärkeä rooli ja uusia yhteistyömahdollisuuksia etsitään koko ajan.

– Sarjakuvafestivaaleilla on pitkä perinne, ja olen kiinnostunut siitä, miten festivaaleja voi kehittää uudella tavalla. Tämä on ensimmäinen sarjakuvaan liittyvä tapahtuma, jota olen tuottamassa.

– Yksi festivaalin ehdottomista kohokohdista on MUU-Galleriaan avautuva Tom of Fin40 sarjainfo 2/2014

Veri vetää Jenkkeihin Opiskeluaikanaan Naukkarinen teki työharjoittelun New Yorkissa Finland Center Foundationilla. FCF markkinoi ja edistää suomalaista kulttuuria New Yorkin alueella. Naukkarisen vastuulla oli musiikkiklubien tuottaminen ja näyttelyjärjestelyt. Lisäksi Naukkarinen työskenteli newyorkilaisessa mainostoimistossa neljä kuukautta tuotantokoordinaattorina.

– Halusin lähteä nimenomaan Yhdysvaltoihin, koska rakastan Amerikkaa!

Naukkarinen on matkustellut paljon sekä Yhdysvaltojen itä- että länsirannikolla.

– Amerikka kiinnostaa, koska siellä on niin paljon alakulttuureita, taidetta ja inspiroivaa luontoa.

– New Yorkin työkulttuuri on erilainen kuin Suomessa. Työpäivät ovat pitkiä, lomia ei juuri ole ja asuminen on todella kallista. Keskimää-

räinen vuokra New Yorkissa on 3000 dollaria kuussa.

– Tein opinnäytetyöni suomalaisesta musiikkiviennistä Pohjois-Amerikkaan. Keskityin alternative-bändeihin ja rock-musiikkiin haastattelemalla suomalaisia musiikkialan ammattilaisia Suomessa ja Yhdysvalloissa.

Suomalaiset rock- ja metallibändit ovat maailmalla todella suosittuja ja niitä pidetään myyttisinä. Amerikkalaiset näkevät niissä pohjoismaista melankoliaa ja synkkyyttä. Suomalainen musiikki on ylipäätään hirveän laadukasta moneen muuhun maahan verrattuna.

Musiikki, teatteri ja kirjallisuus ovat lähellä sydäntä Sarjakuva on Naukkariselle uusi aluevaltaus, tosin hän paljastuu itsekin sarjakuvapiirtäjäksi.

– Olen tehnyt ystävilleni kuvakirjoja, joissa on tarinoita. Kai nekin sitten lasketaan sarjakuviksi! Olen aina myös tykännyt kirjoittaa.

Naukkarinen on harrastanut monipuolisesti taidetta ja kulttuuria pienestä pitäen. Bändiviritelmien lisäksi hänellä on teatteritaustaa lukion teatterilinjalta ja Suomen Teatteriopistosta Tampereelta.

– Olen ollut mukana Turun Nuoressa Teatterissa ja erilaisissa teatteriprojekteissa. Näytteleminen ei kuitenkaan ollut minun juttuni, mutta voisin mielelläni tuottaa teatteritapahtumia tulevaisuudessa.

Naukkarinen toivoo tulevaisuudessa löytävänsä sopivan tasapainon oman luovan tekemisen ja tuottajatöiden välille.

Onko sarjakuvamaailma yllättänyt tai opettanut jotain uutta?

– Olen yllättynyt siitä, kuinka tunnettua suomalainen sarjakuva on ulkomailla. Olen myös oppinut, kuinka monella tavalla sarjakuva voidaan yhdistää eri asioihin, esimerkiksi matkailuun. Sarjakuvaa voi tehdä monella tapaa ja erilaisilla tyyleillä.

Naukkarisen oma lempisarjakuvataiteilija on Tove Jansson. ●

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

Sarjainfon saat

kätevimmin

kotiisi

liittymällä S a r j a k u va se u r a n

jäseneksi

nettisivujemme

kautta

i

ast

iv sop

i

valmiiks

pienle tai

hti-

vaa

see

n!

w w w. s a r ja k u va se u r a . f i

tai maksamalla j ä senm a ks u n

tilille 80001 5-3 51649.

Kirjoita v i es t i ken t tä ä n n i mes i ,

taiteilijaresidenssiin eurooppaan

osoitteesi ja s y n t y m äv u ot es i .

20 €

alle 18 vuotias

18 vuotta tai enemmän 25 €

cunecomics.net

Hoi , sarjaku vantekijä tai pienku stan ta ja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 2/2014 41

arviot

Tiitu Takalo Minä, Mikko ja Annikki Suuri Kurpitsa Henkilökohtainen on poliittista Tiitu Takalon albumissa Minä, Mikko ja Annikki. Yli 200-sivuinen teos yhdistelee omaelämäkerrallista kerrontaa historiaan, asukasaktivismiin ja kunnallispolitiikkaan.

Takalo on tehnyt aiemmin Pauli Kallion kanssa Tampereen historiaan sijoittuvan albumin Ottopoikia ja työläistyttöjä. Tällä kertaa hän sukeltaa syvemmälle kaupungin menneisyyteen. Kertomus alkaa jääkaudesta, joka muokkaa Tampereen maantieteen. Kahden järven välissä oleva soraharju koskineen toimii näyttämönä lukemattomille ihmiskohtaloille. Yksi kertomuksista on Takalon oma rakkaustarina, joka jakautuu kahteen osaan: Mikko-nimiseen mieheen ja Annikki-nimiseen tammelalaiseen puutalokortteliin.

Albumin taustalla häilyy yksi Suomen suurista kertomuksista. Tampereen, puuTammelan ja Annikin korttelin kohtalot muistuttavat monien muiden suomalaisten kaupunkien samanlaisia tarinoita. Puutalot alkoivat väistyä 1960-luvulla maaltamuuton, rakennemuutoksen, kasvavien kaupunkien, modernismin ja tehokkuusajattelun tieltä. Takalo ei suoraan kritisoi historiaa tästä vaan suhtautuu takavuosien rakennuspolitiikkaan jopa ymmärtäväisesti. Tampereen väkiluku kasvoi vuosien 1940 ja 1960 välillä 55 000 hengellä ja 42 sarjainfo 2/2014

© TIITU TAKALO

Rakkaustarina seuraavalla vuosikymmenelläkin väkeä tuli 30 000 lisää. Keskustojen puukortteleiden oli väistyttävä kerrostalojen alta.

Syystä tai toisesta säästyneitä vanhoja puutaloja oli 1990-luvulla vielä muutamia jäljellä. Monet olivat lähes purkukuntoon rapistumaan päästettyjä laitapuolen kulkijoiden lutikkalinnoja. 1990-luvulla alkoi myös orastaa uudenlainen liikehdintä vanhojen rakennusten puolesta. Kehitysmaakauppoja, taiteilijoiden työtiloja, treenikämppiä ja pyöräkorjaamoita perustettiin vanhoihin puutaloihin. Aktivistit valtasivat taloja, siivosivat ja korjasivat niitä ja järjestivät niissä niin punk-keikkoja kuin runoiltojakin. Myös Annikin kortteli on emännöinyt monenlaista tapahtumaa.

Takalonkin oma suhde Annikkiin alkoi jo 1990-luvun aktivistivuosina. Muutama vuosi sitten hän osti Mikko-puolisonsa kanssa korttelista täysremontoitavan asunnon. Useat talojen muista asukkaista ovat niin ikään aktivistitaustaisia ja yhteisöllisestä asumisesta innostuneita henkilöitä.

Satavuotiaan talon kunnostaminen on rankkaa, mutta johdattaa asukkaita kiinnostumaan asuinympäristönsä historiasta aivan uudella tavalla, minkä myös Takalon sarjakuvallinen suurtyö osoittaa.

Minä, Mikko ja Annikki muistuttaa rakenteeltaan vanhaa puutaloa enemmän kuin ultramodernia betonikuutiota. Sivupolkuja on paljon, eivätkä kaikki niistä välttämättä palvele järkevää ja suoravii-

vaista tarinankerrontaa. Useista rönsyistä ja pienistä sivutarinoista muodostuu kuitenkin esteettinen kokonaisuus, jossa jokaisella yksityiskohdalla on sittenkin paikkansa. Takalo ehtii muun muassa pohtia omaa suhdettaan tavaraan dyykkauskokemusten ja jopa vanhojen kenkiensä kautta.

Tiitu Takalo on aina ollut lahjakas ja ilmeikäs sarjakuvataiteilija. Uusimmassa teoksessa hänen piirrostyylinsä on hieman pelkistynyt ja saanut ilmavuutta. Kukin albumin luku on piirretty ja väritetty hieman eri tyylillä. Historialliset tapahtumat on kerrottu muutamalla harmaan sävyllä, nykypäivä kirjavin vesivärein. Kunnallispoliittinen kamppailu Annikin korttelin puolesta on kuvitettu keskiajan puupiirrostyylisesti, mikä elävöittää muuten kuivakaksi lipsuvaa tekstiä.

Takalo pahoittelee teoksen alkupuheessa, ettei hän ole tutkija tai historioitsija.

Hän on kuitenkin onnistunut kertomaan pienen palan suurta historiaa osuvammin ja elävämmin kuin moni alan oppinut merkkihenkilö. Suuret tapahtumat vyöryvät taustalla, vuodet ja vuosisadat vaihtuvat, ja Annikki todistaa aikojen ja asukkaiden muutosta. Ihmiskohtalot kulkevat kaupungin historian mukana. Takalon oma kahtalainen rakkaustarina on yksi niistä, vuosituhantisten sattumusten summa.

Reetta Laitinen

luonteva ja hauska huumori. Lyylin toilailuille ja murreilmaisuille pääsee nauramaan monet kerrat, mutta parhaimmillaan Mummo antaa mahdollisuuden nauraa myös omille ennakkoluuloille.

© anni nykänen

Katariina Katla

moja, joita kuitenkin käsitellään mummomaisen suorasukaisella otteella.

Nykänen haluaa ottaa Mummolla myös kantaa vanhuksiin usein liitettyihin asenteisiin. Näistä ilmeisin lienee oletus, etteivät he ole enää tuntevia ja ajattelevia ihmisiä, joilla on haaveita, mielihaluja ja oma persoona. Nykänen ei sorru esittämään Lyylimummoa pelkkänä seniilinä vanhuksena, vaan Lyyli muun muassa kokee edelleen ihastumisia ja arvostaa miesten kiinteitä pakaroita kuntosalilla. Aivan samalla tavoin kuin moni hedelmällisessä iässä oleva nuorempi nainen. Selvästi Lyyli muistaa vastikään olleensa sellainen. Siitä huolimatta että Nykänen onnistuu tavoitteessaan varsin hyvin, on Mummossa vielä käyttämätöntä potentiaalia. Hyväntahtoisen huumorin taakse olisi varaa rakentaa yhteiskunnallisempiakin kannanottoja ilman, että lämminhenkinen ja inhimillinen näkökulma katoaisivat.

Piirrosjälki on kauniin huoliteltua, ja tyylikkäisiin yksityiskohtiin on panostettu. Pisteitä ropisee myös kauniista ulkoasusta ja sujuvasta taitosta. Koko Mummo-sarjan ja kolmannen albumin parasta antia ovat kuitenkin samastuttavat hahmot ja pääasiassa

Tuomas Tiainen

Richard Corben Shokki – Tekijänä Richard Corben, osa 2 Suom. Pekka A. Manninen Egmont Ehdottoman tarpeellinen Shokki-uusintajulkaisusarja kunnioittaa Richard Corbenia jo toisella kokoelmalla.

Kirjaan on koottu kulttitaiteilijan kultakaudellaan 1970-luvulla Creepy- ja Eerie-lehtiin kuvittamia lyhyitä sarjakuvia. Mukana on kauhun lisäksi satiiria, tieteis-

© richard corben

© charles berberian

Anni Nykänen Mummo 3 Sammakko Anni Nykänen voitti Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun Mummo-sarjakuvallaan 2009, ja meno sen kun paranee. Mummon vitsit eivät ole löystyneet kolmannen albumin myötä, toisin kuin monille muille strippisarjoille käy. Hahmot ja vitsien esitystapa ovat hioutuneet ja tarkentuneet sarjan edetessä. Kolmanteen albumiin on tullut mukaan myös hieman vakavampia vanhenemiseen ja kuolemaan liittyviä tee-

Charles Berberian & Anna Rozen Helsinki – Näkymiä kaupungista WSOY Mitä ne meistä ajattelevat? Jos kysymys kohdistuu ranskalaisiin, tarkemmin sanottuna sarjakuvapiirtäjä Charles Berberianiin ja kirjailija Anna Rozeniin, vastauksen voi lukea pariskunnan tuoreesta Helsinkikirjasta. Useampaan otteeseen pääkaupunkimme katuja trampannut kaksikko on koonnut perinteiseen matkatunnelmointikirjaansa tuokiotekstejä ja reippaat satakunta kuvaa.

Sarjakuvasta ei siis ole kyse. Berberianin ihastuttava viiva hehkuu inhimillisyyttä näissä luonnoskirjakuvissakin, ja on hauskaa havaita, että tyyli ulottuu Jeanin elämän tuolle puolen. Tunnelmallisista kuvista on mukava bongailla tuttuja kulmia. Helsinki näyttää ihmeen auvoiselta, kepeältä.

Suuri osa sisällöstä on tuttua Suomi-kummastelua, mutta nasevia uusiakin huomioita mahtuu mukaan: Helsinki Nokioineen, Marimekkoineen ja Jukka Gustavsoneineen on k-kirjaimien kaupunki, ja ”kun suomen kielessä k-kirjaimet esiintyvät pareittain, ne kalahtavat yhteen kuin petankkikuulat[.]” Kaikkea sitä!

Kolmikielinen teos on omiaan matkailunedistämistarkoituksissa. Sitä sopii suosittaa Helsingistä ja Suomesta kiinnostuneille, miksei myös Berberian-faneille Jean-rivistön päätteeksi. Puristamisen varaa kirjassa olisi ollut, mutta eiväthän rakkaudesta pöljät hillitse ulosantiaan.

sarjainfo 2/2014 43

Tuomas Tiainen

Jonna Riikonen

Florent Ruppert ja Jérôme Mulot Irène ja irtolaiset Suom. Viljami Jauhiainen Huuda Huuda Irène ja irtolaiset on ranskalaisten kokeellista sarjakuvaa tekevien Ruppertin ja Mulot’n viides albumi suomeksi, alkuteos vuodelta 2009. Apinatarhassa (2007) ilahduttanut groteski avantgarde taipuu tällä kertaa tarinavetoiseen kerrontaan nuoren naisen hiipu-

© Florent Ruppert ja Jérôme Mulot

Ville Hänninen & Harri Römpötti Hittiparaati. Suomalaisen sarjakuvan menestystarinoita Like Suomalainen sarjakuva voi hyvin. 1950-luvun kuopasta on noustu innokkaan ja sitkeän tekemisen myötä kotimaisen sarjakuvan kukoistukseen. Miten

tähän on tultu, sitä selvittävät Ville Hänninen ja Harri Römpötti teoksessaan Hittiparaati. Suomalaisen sarjakuvan menestystarinoita.

Kirjaa varten on haastateltu kuuttatoista suomalaista sarjakuvantekijää tai tekijäryhmää. Haastateltujen valinta ei varmasti ole ollut helppoa, mutta lopputulos on toimiva, sillä tekstien kautta rakentuu kuva paitsi tekijöistä, myös suomalaisen sarjakuvan historiasta 1940-luvulta nykypäivään. Sarjakuvantekijät on asetettu teoksessa ikäjärjestykseen, mikä on lukijan kannalta hyvä ratkaisu. Näin sarjakuvat tekijöineen muodostavat luontevasti historiallisen jatkumon: kun kirjan aloittaa vuonna 1929 syntyneen ja merkittävän uran lähes tyhjiöstä luoneen Veikko ”Joonas” Savolaisen haastattelu, sen päättävät vuonna 1983 syntyneiden Milla Paloniemen, Anni Nykäsen ja Tuuli Hypénin kertomukset omista uristaan.

Hittiparaati on hyvin ja elävästi kirjoitettu teos, jossa sitaatit ja selostukset rytmittyvät luontevasti luoden sujuvasti etenevän lukuelämyksen. Kirjan soisi päätyvän jokaisen sarjakuvista vähänkään kiinnostuneen luettavaksi.

44 sarjainfo 2/2014

© milla paloniemi

tarinoita ja jopa silkkaa kieli poskessa räiskittyä huumoria.

Corben muistetaan ennen kaikkea vallankumouksellisesta väritystekniikastaan. Restauroinnista vastannut José Villarrubia valottaa jälkisanoissa, kuinka hankala urakka oli kyseessä, varsinkin kun alkuperäismateriaalia oli kadoksissa. Toteutus on moitteeton, värit leiskuvat kerrassaan upeasti. Ulkoisista avuistaan toinen Corben-kokoelma saa täydet pisteet.

Lyhyiden lajityyppisarjakuvien helmasynti on onnahteleva käsikirjoitus, eivätkä Corbenin aisaparit Bruce Jones ja Jan Strnad hekään selviä puhtain paperein. Kuvien aukiselittelyä on liikaa ja loppukäänteet tuntuvat usein enemmän tai vähemmän pakotetuilta. Jopa Corbenin tuotannon kruununjalokivi, haaksirikkotarina ”Syvillä vesillä”, kärsii kokonaisuutta rikkovasta kehystarinasta ja tarinan tenhoa syövästä väkisinväännetystä loppushokista.

Yhtä kaikki, ”Syvillä vesillä” on komean kokoelman musta helmi. Piinaavan tehokas tarina ei sisällä yliluonnollista kauhua tai turhaa toimintaa, vaan jännite muodostuu vääjäämättömän odottamisesta sekä syvän meren ja avaran taivaan kauhuista.

Maininnan arvoinen on myös harmaasävyinen Edgar Allan Poe -versiointi ”Soikea muotokuva”.

Kehyksiin iäksi vangitun naisen eläväinen katse karmii, ei vähiten taitavasti rytmitetyn toiston ja Corbenin briljantin teknisen osaamisen vuoksi.

misesta: vakavasta sairaudesta ja raivoisasta itsepetoksesta, mutta myös rakastetuksi tulemisen välttämättömyydestä.

Uhkapeliä-teoksesta (2008, suom. 2009) tuttu henkilöhahmojen kasvottomuus sopii erinomaisesti Irènen, 24-vuotiaan opiskelijan, surumieliseen muotokuvaan. Irène toivoo olevansa fiktiivinen sarjakuvahahmo. Hän suunnittelee sarjakuvapotretteja laitapuolen kulkijoista ja kertoo poistattaneensa toisen rintansa, jotta voisi ampua jousella kuin amatsoni.

Amatsonin raivolla Irène kieltää surunsa ja peittää syövän jäljet rintaimplantilla. Hän kuvittelee lukuisia tapoja itsemurhalle ja sivullisten silpomiseksi miekallaan. Miekka kulkee mukana kaikkialle, paloittelee rasitteeksi muuttuneet alkoholistit ja lyhytaikaisen tyttöystävän, joiden brutaalisti viipaloituvissa vartaloissa rinnan poisto toistuu loputtomiin.

Ohut, miltei luonnoksenomainen viiva piirtää esiin Irènen lakastuvan sisäisen maailman, jossa sanattomuus peittyy kuvitelmiin supervoimista. Irène lentää kattojen ylle pakoon avuttomuuttaan, uusivaa syöpää ja pakastimenkylmää äitiään. Tyttöystävän lähdettyä ahdistuksen kammottava kierre tuhoaa loputkin arjen siteet. Sivunkäännön rytmiä, liikevoimaa ja yllätysaspektia hyödynnetään loistokkaasti.

Jännitettä kannattelevat hienovaraiset eleiden, asentojen ja käsien liikahdukset. Hetkittäin päähenkilö sulautuu taustaansa tai katoaa ruudulta koko-

© jari vaara

naan – ja lukijalle jää vain hänen raivonsa: kadulle sinkoilevat junanvaunut ja veriroiskeet. Pysäyttävintä Irènessä ja irtolaisissa ovat lopulta aivan tavalliset katunäkymät, joissa tämä tosielämän siipirikkoinen kostaja lunastaa kohtaloaan.

Tarja Hallberg

Milla Paloniemi Kiroileva siili – juhlakirja Kustannusosakeyhtiö Sammakko Milla Paloniemi on yksi harvoista suomalaisista piirtäjistä, joiden nimi tunnetaan myös sarjakuvapiirien ulkopuolella. Kiroileva siili on tuttu heillekin, jotka eivät lue sarjakuvia. Siili on kiroillut jo kymmenen vuoden ajan menestyksekkäästi albumeissa ja oheistuotteissa. Nyt hahmon syntytarina on päässyt komeaan juhlakirjaan, jota on ilo lukea ja katsella.

Paloniemi kertoo kirjassaan, mistä kaikki oikein sai alkunsa ja miten kopionivaskasta tuli suosittu sarjakuva ja ujosta sarjakuvapiirtäjästä julkisuuden henkilö. Kiroilevan siilin kehitys albumista toiseen havainnollistuu laadukkaassa juhlakirjassa. Eri hahmoista on hauskat esittelyt, ja kirjaan valitut stripit innostavat lukemaan albumit uudestaan. © jarkko nääs

Paloniemi ei ole mennyt matalimman aidan yli kokoelmalla jo ilmestyneistä albumeista, vaan lukija saa tutustua siilin syntyhistorian lisäksi Paloniemen omiin tunteisiin ja ajatuksiin välillä ikävästäkin julkisuudesta. Sarjakuva-Finlandian voitto Kiroilevalla siilillä vuonna 2008 ei miellyttänyt kaikkia ja oheistuotteiden määrä on saanut myös kritiikkiä.

Kiroileva siili ansaitsee juhlakirjansa sekä tärkeänä osana suomalaista sarjakuvaskeneä että loistavana esimerkkinä hyvin brändätystä tuotteesta. Paloniemi on syystä ylpeä siilistään.

Merja Lundén

Jarkko Nääs Mourukatit Arktinen Banaani En ole koskaan ymmärtänyt kissoja. En ole ymmärtänyt myöskään ihmisiä, jotka omistavat kissoja ja ostavat kissa-aiheisia sarjakuvia siksi, että niiden hahmot ovat prikulleen kuin heidän Tiikerinsä/ Rullapullansa/Liekinheittimensä. Sattui kuitenkin näinä päivinä, että kotitalouteeni tuli kissa. Ja sattui samoina päivinä, että sain luettavakseni Jarkko Nääsin ”sensuroimattomiin tositapahtumiin” perustuvan Mourukatitalbumin.

Otin haasteen vastaan ja päätin sivistyä kissan elämästä, oppaana Mourukatit. Onnistuisinko löytämään vessan lattialle jätetyistä verisistä silakoista tai yöllisistä mouruaarioista jotakin tolkkua tai jopa hauskaa?

Nääsin Hobby, Milky ja Kitkat eivät lauo sarkastisia kommentteja tai suunnittele pizzan tilaamista vaan elelevät tuiki tavallista kissanelämää. Raapivat, maukuvat, nukkuvat, nuolevat pyllyä, syövät

ja karkailevat. Kissojen kissamaisuus on pääosassa mukavan simppeleissä ja arkihuumoria viljelevissä stripeissä, ihmiseläimet näkyvät ruuduissa lähinnä ruokkivina tai puremisen kohteina olevina käsinä.

Pidän sarjakuvan tarkkailevasta otteesta – kissoilla on kissojen meiningit, joita ihminen ei aina pysty käsittämään. Kissojen liike- ja elekieli on kuvattu rakkaudella, niin että kissaharrastaja varmasti saa Mourukateista paljon irti.

Kissasivistymättömän täytyy ottaa albumi kuvailevana tutkielmana, joka johdattaa vasta-alkajan kissojen käytökseen. En edelleenkään saanut vastausta, miksi ihminen haluaa pitää kotonaan kynsivää, kuolaavaa ja ujeltavaa otusta, mutta otaksun sen liittyvän jotenkin kissojen oikukkuuteen. Kuvaamalla kissojen elämää dokumentinomaisesti Nääs tulee kertoneeksi jotain mielenkiintoista eläinten ja ihmisten suhteesta. Vaikka pitäisimme eläinkumppaneitamme söpöinä, juttelisimme niille mukavia tai tekisimme niiden luonteista pitkälle meneviä tulkintoja, paskiaiset eivät välitä. Ne vain jatkavat sohvan raapimista.

Verna Kuutti

Ville Hänninen & Harri Römpötti (toim.)

Niskatuki ja muita sarjakuvia Lempo Sarjakuvan teko on yksinäistä. Palautetta saa usein vasta valmiista työstä, vaikka toinen silmäpari olisi hyödyksi jo silloin, kun paperit ovat työpöydällä. Etenkin sarjakuvien ammattimainen kustannustoimittaminen lienee maassamme verrattain harvinaista.

Saatuaan valmiiksi suomalaisen nykysarjakuvan kärkinimiä esitelleen Päin näköä -haastattelukirjan (Like, 2011) sarjakuvatoimittajat Ville Hänninen ja Harri Römpötti tarttuivat tähän täkyyn. Hännisen ja Römpötin Tarinoita takomassa -hanke vei viestikapulaa taiteilijoille, joissa toimittajat näkivät potentiaalia ja arvelivat heidän hyötyvän tarinoiden työstämisestä.

Mukana olivat Heta Bilaletdin, Aapo Kukko, Eeva Meltio, Emmi Nieminen, Aino Sutinen, Jari Vaara ja Emmi Valve. Hänninen ja Römpötti ohjasivat taiteilijoita keskusteluin mutta turhaan tyrkkimättä. Niskatuki ja muita sarjakuvia -antologia kokoaa hankkeen sarjainfo 2/2014 45

© ville pirinen

Tuomas Tiainen

Ville Pirinen Keskiyön dynamo Suuri kurpitsa Absurdin huumorin luulisi olevan helppo laji: heitetään tajunnanvirtaa hatusta ja kyllä on hauskaa.

Todellisuudessa nerokkaan ja ainoastaan sekavan välinen raja on häilyvä. Yhesti yhes paikas -albumeissa Ville Pirinen on keskittynyt herkullisten tositarinoiden absurdiikkaan. Nyt vuorossa on syväsukellus mielikuvitukseen: Keskiyön dynamo siirtyy sujuvasti porilaisen Tenho Kakkisen traagisesta lapsuudesta joukkoteurastukseen rockabilly-keikalla ja maailmanlaajuisen salaseuran juonista takaisin Kakkisen piimänjuontiin. Lukukokemus on hämmentävä. Nerokasta – vai ainoastaan sekavaa?

Alussa on siis eritteisestä sukunimestään koko ikänsä kärsinyt Tenho Kakkinen, jolle Matchbox-yhtyeen keikka ja sen esiin manaamat tukahdetut lapsuusmuistot aiheuttavat psyykkisen romahduksen.

Samaan aikaan kun Kakkinen teurastaa rockabillyja Porissa, maailma sattuu räjähtämään. Sitten ollaankin jo uudessa jääkaudessa, piipahdetaan metatasolla katsomassa, mitä taiteilija Ville Piriselle uudessa maailmanjärjestyksessä kuuluu, heitetään sekaan Jumalan sanaa ja höystetään hieman verellä ja suolenpätkillä. Kaikki tämä söpössä, kauniisti taitetussa ja hienosti väritetyssä pikku kirjasessa.

46 sarjainfo 2/2014

Keskiyön dynamo vaikuttaa rennosti tehdyltä, kuten kunnon tajunnanvirtasarjikseen toki kuuluukin. Piirrosjälki on huikean lennokasta ja komppaa tarinan räkäisyyttä. Ruutu per sivu -rakenne toimii kiihkeästi laukkaavassa saagassa erinomaisesti, ja Pirinen käyttää muutenkin sarjakuvan rakennetta nokkelasti lukukokemuksen maustamiseen. Ainoa iso mutta: onko tämä hauskaa? Kuuluuko sen olla?

Itseäni nauratti lähinnä iljettäväksi mutantiksi syöpynyt Piris-Ville, joka syö luolassa kissanruokaa ja hokee vanhojen juorulehtien otsikoita (”Piisamit söivät Aake Kallialan laiturin!” ”Parta-Mika yllätti linnan juhlissa!”). Ehkä absurdi huumori iskee nerokkuuden kultasuoneen osuvimmin silloin, kun sillä on edes pienet juuret tosielämän eriskummallisuuksissa.

Verna Kuutti

René Goscinny ja Albert Uderzo Umpah-pah Suom. Mary A. Wuorio ja Outi Walli Egmont Kustannus 2014 Egmont jatkaa 1970-luvulta tuttujen sarjojen julkaisemista integraaleina. Nyt koviin kansiin on koottu Zoom-lehdessä jatkosarjana ja viitenä vihkomaisena niteenä 1976–77 ilmestynyt intiaanisarjakuva Umpahpah.

Uuden Ranskan siirtokunta-aikoihin 1700-luvulle sijoittuvan sarjakuvan nimihenkilö on jättimäinen ja väkivahva mutta lempeä intiaani. Tarina saa alkunsa, kun ranskalaisten fregatti Pyhä yksinkertaisuus rantautuu Umpah-pahin kylän lähettyville. Ranskalaisten tehtävänä on etuvartioaseman pystyttäminen ja uusien alusmaiden valloittaminen.

Kahden kulttuurin kohtaaminen, vai pitäisikö sanoa kohkaaminen, sujuu odotetulla tavalla. Ranskalaiset ja Shava-shava-intiaanit kuitenkin ystävystyvät ja liittoutuvat keskenään sotiakseen ilkeää Latuskajalkojen heimoa vastaan.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa rakentuu vahvasti vielä paukkuhuumorin ja vanhojen kliseiden varaan.

Kolmannessa albumissa juttu alkaa kantaa, ja huumori syvenee hieman. Kulttuurien yhteentörmäyksestä saadaan irti enemmän, kun Umpah-pah lähtee Ranskaan.

Nimikkosankari on jäyhänpuoleinen, mutta tietystä yksinkertaisuudestaan ja valtavista voimistaan huolimatta nokkela ja teräväpäinen. Vähän kuin Asterix ja Obelix samassa hahmossa. Päähenkilön parivaljakoksi tuotu ranskalainen upseeri, kreivi Olvin Janoisin jää hontelona pelkurina hieman värittömämmäksi tyypiksi.

Yksiin kansiin niputetut viisi seikkailua ovat yhtä jatkumoa, joten kokoelma on siinäkin mielessä tervetullut. Väritys on uusittu, mutta käännökset alkuperäisiä.

Umpah-pah ilmestyi Tintin-lehdessä 1958–1962, mutta sai alkumuotonsa jo vuonna 1952. Réne Goscinny ja Albert Uderzo tarjosivat tuolloin hiukan toisen näköistä sarjaa amerikkalaisille kustantajille, heikolla menestyksellä. Proto-Umpah-pahin näytesivut löytyvät kirjan esipuheen yhteydestä ensi kertaa suomeksi.

Umpah-pah luotiin samoihin aikoihin Asterixin kanssa, ja huomio kiinnittyy kahden sarjan yhtäläisyyksiin. Huumori on hyvin samanlaista, Umpahpahin heimolaisissa on paljon tutun oloisia tyyppejä ja heidän hyökkäystaktiikkansa taistelutilanteessa on tuttua sekin. Lisäksi Goscinny heittää uudelle mantereelle natsimaisia preussilaisia, mikä tuo mieleen Asterixin gootit.

Kirja vertautuu vuonna 2008 Egmontilta ilmestyneeseen Goscinny-Uderzo -kokoelmaan Joonatan Pistoolin seikkailuista, jotka ilmestyivät alkuaan 1952–1956. Joonatan oli vielä sormiharjoittelua ja oikean tyylin hakemista. Umpah-pahissa on jo jäntevyyttä ja imua, mutta Asterixin suosion kasvaessa kaksikko hylkäsi sarjan. Asterixin onneksi.

Timo Ronkainen

Amanda Vähämäki Sisältää pieniä osia Huuda Huuda Amanda Vähämäki tarjoilee uusimmassa albumissaan marraskuista arkirealismia. Kolmen lapsen yksinhuoltajaäidin Outin elämä on lasten kuskaamista autossa eikä aurinkokaan jaksa tunkeutua alkutalvisen pilvimuurin läpi. Fantasiaa elämäänsä kirjastonhoitajana työskentelevä Outi saa vain Harry Potterin kautta.

Vähämäki kuvittaa suomalaista lapsiperhearkea pienin, mutta osuvin elementein. Kurahteleva kahvinkeitin, väärinpäin menevä rukkanen, pyykinkuivausteline keskellä lattiaa, aamuinen kaiken nielevä pimeys. Tavallisen elämän tutut puitteet Kertomus saa oudon käänteen loppupuolella.

Tuleeko fantasiasta totta vai onko kaikki vain Outin pään sisällä? Vähämäki ei selittele lukijalle. Samanlaista pientä vinksahtanutta, todellisuuden sekaan tunkevaa maagisuutta Vähämäki on käyttänyt myös aiemmissa kertomuksissaan.

Sisältää pieniä osia on osa Huuda Huudan pamflettisarjaa. Suppeudestaan huolimatta siinä ei ole välityön makua. Vähämäki kertoo tarinansa hellän rakastavasti ja osaa rakentaa pienistä osista mittaansa suuremman kokonaisuuden.

Reetta Laitinen

© René Goscinny ja Albert Uderzo

tulokset eli valmiit tarinat. Jokainen taiteilija myös kertoo oman sarjakuvansa synnyttämisestä.

Toimittajien lähtökohta tarinoiden kirjoittamiselle on käytännönläheinen: jokainen taiteilija valitsi kotoaan esineen, jonka ympärille rakensi tarinan. Esimerkiksi Niemisellä se on keraaminen okariina, Sutisella englanninkielinen emäntäopas ja Valveella täytetty orava.

Sarjakuvat ovat monipuolisia niin kuvallisesti kuin tarinoiltaankin. Meltio kuljettaa verkkaista tarinaansa ilman sanoja siinä missä Sutinen yhdistelee kuva- ja tekstileikkeitä omaan pohdintaan. Perinteisimmin ilmaisevat Nieminen ja Kukko. Valve mahduttaa kymmeneen sivuunsa valtavan määrän tasakokoisia ruutuja, Vaaran kulttuurishokkitarina on kuvitettu naivistisen värikkäästi. Bilaletdinin infoähkyä käsittelevä sarjakuva puolestaan edustaa kirjan kokeellisinta antia.

Kokoelman sarjakuvia yhdistää tietynlainen pohdiskelevuus ja sisäänpäinkääntyneisyys. Johtuneeko tämä projektista itsestään tai hankkeen vetäjien mieltymyksistä ja taiteilijavalinnoista? Mene ja tiedä, mutta tarinat toimivat. Ulkopuolisena on mahdotonta arvioida, minkä verran opastuksesta oli hyötyä – ja millaista. Niin tai näin, Niskatuki on reipas askel oikeaan suuntaan.

© amanda vähämäki

© mari ahokoivu ja kalle hakkola

Kalle Hakkola ja Mari Ahokoivu Sanni & Joonas – talviyö Kustannusosakeyhtiö Kumiorava Kuumana kesäpäivänä on mukava lukea viisivuotiaan Sannin ja seitsenvuotiaan Joonaksen seikkailuista talvimaisemissa ja unimaailmoissa. Sisarusten elämä ja unet ovat täynnä huumoria, väriä ja leikkiä unohtamatta lapsuuteen liittyviä pelkoja: hengittääkö vaari tai vaaniiko ulkona lohikäärme!

Kalle Hakkolan käsikirjoittama lastensarjakuva on mielikuvituksellinen ja hauska.

Ainoastaan lumijäänallen runollista ulosantia olisi voinut vielä hieman miettiä. Unieläimelle sinänsä

Tuula Karjalainen Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta Tammi On melko varmaa, että Karjalaisen kirja ei jää viimeiseksi Tove Janssonin elämäkerraksi. Näkökulmia on vielä käyttämättä ja aineistoa riittää. Jansson oli kaikin puolin ahkera, eikä ilmeisesti hävittänyt juuri mitään, henkilökohtaisintakaan aineistoaan.

Eläessään Jansson ei erityisemmin piitannut omien töittensä tulkinnoista, ja julkisuudestakin vain pakollisen markkinointityön verran. Sen sijaan ystävilleen ja jopa satunnaisille faneilleen Jansson saattoi avautua kirjeitse hyvinkin laajasti.

Karjalainen lähestyy Janssonin elämää muun muassa tämän lähettämien kirjeiden sekä muistikirjojen kautta. Keskeisessä osassa ovat Janssonin elinikäiselle ystävälle Eva Konikoffille sekä rakastettu Vivica Bandlerille lähetetyt kirjeet.

Muuten taidehistorioitsija Karjalainen lähestyy Janssonia ennen muuta tämän taiteen kautta. Sarjakuva jää kirjassa vähälle huomiolle, Muumit melkein tuomitaan Janssonin elämän raskauttamisesta. Se on harmi, sillä Jansson oli niitä harvoja kuvataiteilijoitamme, jotka oikeasti kykenivät myös piirtämään sarjakuvia. Eikä vain piirtämään, vaan Jansson pääsi hyvin sopiva sanojen vääntely ei ollut täysin onnisselvästi sarjakuvissa sekä fantasiakuvituksissa paremtunut. piin tuloksiin kuin tavanomaisissa maalauksissaan.

Mari Ahokoivun kuvitus on taidokasta ja söpöä.

Jansson oli ennen muuta tarinoiden kertoja. Se Pulkkamäen vauhdin suorastaan tuntee hiuksissaan. näkyy sisäänrakennettuna esimerkiksi maalauksessa Tarkkasilmäinen huomaa joka lukukerralla jotain Jatkot (Krapulapäivä 1941), ja erinomaisissa, ajan uutta kuvissa. Värienkäyttö on myös onnistunutta. henkeen katsottuna melko uhkarohkeissa Garm-lehHyviä lastensarjakuvia ei ilmesty turhan usein. den poliittisissa pilapiirroksissa.

Positiiviselle uudelle tuttavuudelle on ilmeisesti myös Kirjallinen tuotanto ja sen kehitys, esimerkiksi luvassa jatkoa. Voisi ehkä miettiä, mainostaako kirjaa muumikirjojen synkistyminen, jää vähälle huomiolle. lapsille ja vanhemmille sarjakuvana vai kuvakirjana, Janssonin vaihtelevista ihmissuhteista ja masennuksillä raja on häilyvä ja kirja sopisi kumpaankin katesista olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin. En suostu goriaan. Kiinnostuneet pääsevät syvemmälle Sanuskomaan, että Tove Jansson olisi oikeasti ollut erityinin ja Joonaksen maailmaan Facebookissa, jossa voi sen synkkämielinen. Mielialan heittelyt toki kuuluvat tutustua kirjasta tehtyihin luovan ja temperamenttisen ihmisen elämään. Sekä lauluihin (sanat Kalle Hak- tietysti väsymys, Janssonin delegointitaidot eivät selkola, sävel Karri Lehtonen) västi ole olleet parhaat mahdolliset. Hän yritti suoriuja tehtäviin. tua yksin itselleen täysin tuntemattomista urakoista, Merja Lundén kuten erilaisista muumien lisenssisopimuksista.

Uskallusta rakastaa ja vastaavaa itsevarmuutta olisi voinut olla enemmän. © Svenska literatursällskapet / Janne Rentola Ateneumin Tove 100v.

-juhlanäyttelyn sekä Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä -kirjan rinnakkaisteoksena Tee työtä ja rakasta toimii mainiosti.

Toven elämä tulee kattavasti esitellyksi, niiltä osin kuin sitä enää voi toisintaa paperille. Sarjakuvahengessä Karjalaisen kirja myös todistaa oikeaksi väittämän, että jokin asia voi muuttua hitiksi yhdessä yössä. Se yö vain kestää kymmenen vuotta, jos kyseessä on legendan arvoinen asia.

Vesa Kataisto

sarjainfo 2/2014 47

pienet lehdet

Kaikenkarvaiset öttiäisemme teksti merja lundén

© taina koskinen

Lähetä lehtesi arvosteltavaksi osoitteeseen: Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi.

48 sarjainfo 2/2014

sellisiä sarjakuvia oli muutama. Ehkä muita lukijoita ei edes haluta? Moni tekijöistä voisi myös kiinnittää enemmän huomiota tekstiin: käsialaan, fonttiin, asetteluun ja tekstin määrään.

Kolme tekijää nousi ylitse muiden.

Katriina Koposen sarjakuva “Comic Market” on hyvin piirretty ja käsikirjoitettu tarina matkasta Japaniin maailman suurimpaan omakustannesarjistapahtumaan. Melkein harmitti, että se oli vain kolme sivua pitkä.

Hanna-Pirita Lehkosen kieltämättä aika mainosmainen sarjakuva Suomen lolitamuodista on miellyttävästi piirretty lyhyt katsaus lolitamuotiin ja erityisesti erääseen suomalaiseen vaatemerkkiin. Sisko Korhosen “Horrorikorneri with Karmikatti” on onnistunut sarjis amerikkalaisen ja japanilaisen kauhun vertailemisesta. Tuttu aihe ja kliseinen toteutus (voiko olla muunlaista toteutusta kun kauhusta kyse), mutta kivasti tehty ja viimeinen ruutu oli mahtava.

Team Pärvelölle ja muille nuorille tekijöille: jatkakaa toki sarjakuvan tekemistä!

© jonna kuitunen

Katriina Koponen, Madalice, Wispie, Netta Lehtola, Sisko Korhonen, Eve R., Samuli Leinonen, Raakel Hokkanen, Susanna Nousiainen, Hanna-Pirita Lehkonen Gaijin – Sarjakuvaa animepiireistä www.teamparvelo.com Team Pärvelö on vuonna 2006 perustettu suomalainen taiteilijaryhmä, joka julkaisee muun muassa omakustannesarjakuvia. Ensimmäinen monen tekijän yhteistyössä tekemä sarjakuvaantologia Gaijin ilmestyi keväällä 2013 ja toinen on nyt arvostelun alla.

Gaijiniin haetaan tekijöitä netissä ja kuka tahansa sarjakuvan tekemisestä kiinnostunut voi hakea. Toisessa numerossa on kymmenen eri tekijän lyhyitä sarjakuvia eri aiheista. Kaikissa on kuitenkin yhdistävänä tekijänä anime, conit ja ylipäänsä japanilainen popkulttuuri.

Kuten melkein aina useita tekijöitä sisältävässä sarjakuvassa, tässäkin laatu vaihtelee suuresti. Asiaan vihkiytymätön ei tajua eikä välttämättä myöskään jaksa keskittyä sarjakuvaan aiheesta, josta ei mitään tiedä. Näitä ilmeisesti vain tosifaneille merkityk-

Taina Koskinen Otus Opus myrntai.tumblr.com myrntai.deviantart.com Otus Opus on mahdottoman söpö englanninkielinen sarjakuva Ainosta, joka haluaa piirtää kaikki maailman pöllöt.

Aino matkustaa yhdessä lentävän rauskunsa kanssa löytääkseen uusia pöllölajeja. Otus Opuksen ensimmäisessä osassa Aino päätyy kivisen pöllön vartioimalle portille. Koskinen on jo aloittanut toista osaa nettisivullaan, jossa malttamattomat voivat lukea uuden sivun Koskisen lupauksen mukaan joka viikko. Nähtäväksi jää, saammeko pöllöjä lisää paperiversiona. Toivottavasti.

Koskisen pöllöt ovat suloisia ja sarjakuva on muutenkin erittäin hyvin piirretty. Plätty-niminen rausku on hauska hahmo ja pöllöt ovat kukin erilaisia persoonallisuuksia. Ensimmäisen osan perusteella ei vielä pysty sanomaan käsikirjoituksen laadusta kovinkaan paljon, koska tarina hädin tuskin pää-

see alkuun. Kiinnostus kuitenkin herää Ainon pöllöreissua kohtaan. Mitä mahtaakaan jatkossa tapahtua?

Jonna Kuitunen Smelly magma – Adventures of things and stuff happening Vain taitava tekijä saa yksinkertaisen näköiset ja vähäeleiset olennot toimimaan näin hyvin. Jonna Kuitunen onnistuu tuomaan esille tunteita ja ajatuksia vain muutamia ruutuja käyttäen. Tekstiä on minimaalisesti ja juuri oikeissa paikoissa. Parilla viivan muutoksella, olentojen silmiä muuttamalla ja ruutusommittelulla Kuitunen kertoo tarinaa hienon vähäeleisesti. Loppujen lopuksi olennot eivät ole laisinkaan yksinkertaisia. Osittain jopa hieman pelottavia, mutta aivan ehdottomasti mielenkiintoisia ja myös sympaattisia.

Kuitunen on ilmeisesti koostanut Smelly magma -teoksensa aika nopeasti ja lukijoiden reaktioita odotellen.

Pari strippiä olisi voinut jättää pois keskeneräisen tunnelman ja normaalia huonomman viivatyöskentelyn vuoksi.

Kuitunen kertoo että nämä olennot ovat jossain määrin häntä itseään. Toivottavasti Kuitunen jatkaa maailman tarkkailua olentojensa kautta ja tekee seuraavan albumin lukijoiden iloksi paksumpana ja pitkulaisena.

Miia Vistilä Rakkaat kämppikset AmiComix rakkaatsiskot.net Rakkaat kämppikset on kokoelma Miia Vistilän Rakkaat siskot -strippisarjakuvasta, joka on ilmestynyt blogeissa ja lehdissä vuodesta 2007 alkaen. Monimutkaisista ihmissuhteista ja aina

© miia vistilä

Sami Myllyniemi Perinnesarjakuva – Folklore Comic Strip www.tarinakartasto.fi/fi Perinnesarjakuva on dokumentti Sami Myllyniemen puolison perinteenkeruusta Kainuussa. Alunperin nettisivujen piristeeksi tehdyt stripit on koottu kaksiosaiseksi sarjakuva-albumiksi.

Antropologi Satumaarit Myllyniemi tallensi tarinoita ja uskomuksia vuonna 2003–05 (osa 1) ja vuonna 2010–13 (osa 2). Perinnesarjakuva on onnistunut ja hauska katselmus antropologin työhön kotona ja kentällä. Lukija saa tietoonsa mielenkiintoisia asioita menneisyyden Suomesta ilman liiallista opetuk-

Pauli Hokkanen Superkaverukset Pämpi ja Rotsi: Darkkina näppiin paivanteos.blogspot.fi Pämpi ja Rotsi ovat kaverukset, jotka keskustelevat kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Usein he ovat mm. törkysuisia, rasistisia, sovinistisia ja väkivaltaisia, mutta yhtä usein Pauli Hokkanen on laittanut hahmonsa sanomaan jotain fiksua ja oivaltavaa.

Ihan ensimmäistä ajatustani tästä sarjakuva-albumista en kehtaa myöntää, sen verran kämäistä piirrosjälkeä albumissa on. Tai siis lähinnä albumissa kaksi tikku-ukkoakin kehnommin piirrettyä tyyppiä seisoo vastatusten ja puhuu tyhmiä. Huomasin kuitenkin lämpiäväni Hokkasen tyylille mitä pidemmälle sarjakuvaa luin. Tuskinpa Pämpistä ja Rotsista koskaan mitään suursuosikkia tulee, mutta ei tämän lukeminen ajanhaaskuutakaan ole.

© pauli hokkanen

Johanna Lumme Kalle Kani ja kaikenkarvaiset otukset Kalle Kani - Novellisarjakuvat johannalumme.nettisivu.org/ sarjakuvat Johanna Lumme osaa piirtää söpöjä eläimiä. Tarinankerrontakin on melko sujuvaa, välillä on hieman kaksoiskerrontaa ja kliseitä, mutta ei mahdottoman paljon. Kerrassaan herttaista sarjakuvaa eikä vain lapsille suunnattua, vaan aikuisetkin voivat nauttia Lumpeen oivalluksista ja sööteistä eläimistä. Varsinkin Kasvissyöjä Kettu on onnistunut hahmo, myös päähahmo Kalle Kani on mainio.

sai vielä tehdä ja kokea asioita, sekä suosikkini Mustikkalapsi kolmessa tarinassa. ”Mustikkalapsi töissä” -sarjis on varsinkin mainio ja kertoo nykyajasta korutonta sanomaa. Jos inhoat örkkejä, mätää ja outouksia, etkä kestä ajatusta hyökkäävistä nänneistä, niin tämä sarjakuva ei ole sinulle. Kaikki muut, nauttikaa.

© sami myllyniemi

Tuomas Tiainen Torrefatsioone Korrelatsioone tuomastee.sarjakuvablogit.com Tuomas Tiaisen Torrefatsioone Korrelatsioone on kokoelma satunnaisia sarjakuvia vuosilta 2012–14. Tiainen kertoo heti alussa että läpyskä on “painettu” Sarjakuvakeskuksen kopiokoneella, joten en enempiä mainitse painojäljestä vaan keskityn sisältöön.

Sisältö saakin aika sanattomaksi.

Räävitöntä, jopa rumaa jälkeä ja välillä todella ällöttävää menoa, eikä puhettakaan sympaattisista hahmoista.

Mutta erittäin mielenkiintoista, erilaista ja oivaltavaa. Sarjis sisältää viisi tarinaa, joissa on melkein kaikissa melko apokalyptinen tunnelma. On kaverukset, jotka odottelevat maailmanloppua (?), Veli-Mies joka muistelee menneisyyttään ja “sitä aikaa kun”

© tuomas tiainen

Kaikenkarvaisissa otuksissa on strippejä, sekä sanallisia että sanattomia, ja Novellisarjakuvissa Lumme todistaa hallitsevansa hyvin myös pidemmät tarinat. Kuvat ja varsinkin tekstit olisi hyvä saada isommiksi, ettei lukiessa tarvitse suurennuslasia. Muuten sanon vain että söpöä!

© johanna lumme

välillä itsestään muistuttavasta masennuksesta kertova sarjakuva on mukava lisä suomalaiseen parisuhdesarjakuvagenreen. Rakkaissa kämppiksissä seurataan muun muassa yhdessä asuvaa ja rakastavaa kolmikkoa, joista miehellä on halu tulla isäksi. Sarjakuvassa kaikki käyvät mielessään läpi samankaltaisia ongelmia ja ajatuksia sukupuolirooleista ja ihmissuhdetilanteesta riippumatta: rakastaako minua kukaan, olenko läski, mitä teen elämälläni.

Vistilän hieman kömpelö ja yksinkertainen tyyli piirtää ei varmastikaan miellytä kaikkia. Tekstissä myös häiritsee rumahkon fontin ja epäselvän käsialan vaihtelu. Kaikesta saa lopulta selvää, mutta jatkossa fonttivalintaan kannattaa kiinnittää huomiota. Vistilä on kääntänyt tekstin englanniksi joka sivun alareunaan, mikä on erittäin hyvä ajatus kansainvälisiä lukijoita ja markkinoita ajatellen, mutta englanti on paikoin nolosti käännettyä.

Lisäksi ihmetyttää että käännöksiin on laitettu otsikot, joita ei ole ollenkaan suomeksi.

Vistilän reipasta huumoria ja suhdeiloittelua sekä -mietintöjä lukee kuitenkin mielellään.​

sellista otetta, albumi ei siis ole tietosarjakuva.

Myllyniemi kertoo myös perinteenkerääjän ajatuksista ja työtavoista ja paljastuupa kotona olevan puolisonkin (eli itse piirtäjän) mietteet muun muassa siitä, kun kotitöitä aletaan jakaa muinaisten talonhaltiatarinoiden mukaan.

Huumoria siis löytyy sekä tekstistä että henkilöiden ilmeistä ja eleistä.

Myllyniemi rikkoo hauskasti kerran ruutujakoa, jatkossa on toivottavasti lisää normaalista poikkeamista.

Myllyniemen mustavalkoinen piirustustyyli on miellyttävää ja selkeää. Myös fontti on helposti luettavaa, vaikkakin välillä se olisi voinut olla hieman isompaa, ettei lukijan tarvitse tihrustaa. Sarjakuvaa perinteistä nykyihmisille, olkaa hyvät.

sarjainfo 2/2014 49

vinjetisti

Alkulevän ajattelija Teksti aino sutinen

luonnoskirja JYRKI NISSINEN

Luonnoskirja on olennainen osa työskentelyäni. Piirrän sinne kuvia ja kirjoittelen sanoja ja lauseita. Joskus liimaan kuvan, jonka olen leikannut lehdestä.

Luonnoskirja toimii päiväkirjan jatkeena. Puhun puhelimeen ja suttaan samalla lehdenkulmaan. Näistä tulee yleensä hienoja, liimaan nekin. Näin pikkuhiljaa luonnoskirjaan rakentuu esimerkiksi sarjakuvan idea.

Suosittelen luonnoskirjaharrastusta kaikille. Ei ole niin helposti tylsää pitkillä juna- tai automatkoilla, jotakuta tai jotain odotellessa. Yksin kahvilassa tai baarissa on hauska piirrellä. Tyylikkäämmän näköistä kuin ikuinen puhelimen hiveleminen. Luonnoskirja on avain luovuuteen. Luonnoskirja is best. www.spase.fi/jnissinen

50 sarjainfo 2/2014

H

ei Jarkko Nääs, esittele itsesi!

Olen opiskellut graafista suunnittelua Lapin Yliopistossa Rovaniemellä, ja syntynyt olen Vaasassa vuonna 1977. Nyt asun Helsingissä Hetan, eli Harmaan Pupun ja kolmen kissan kanssa. Olen vieraillut piirtäjänä eri antologioissa, mutta mitään omaa albumia en ole aiemmin saanut aikaiseksi, en edes firman kopiokoneella printattua omakustannetta. Vuosina 2001–08 piirsin nettisarjakuvia Desert Rocks, Kahden maailman välissä ja The Broken Mirror. Kahden maailman välissä tuli jopa valmiiksi, muut jäivät kesken.

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Ajattelin ottaa kesäisen teeman ja tehdä kuvista ikään kuin ankeita rantalomakuvia, mutta se idea katosi johonkin matkan varrelle, joten yhdistävä tekijä on jäätelönsyönti. Photoshopilla värittämisessä en löytänyt oikeaa meininkiä, joten kaivoin esiin harmaat markkerit, joilla sävytin kuvia.

Sinulta on julkaistu sympaattinen Mourukatit-albumi (Arktinen Banaani, 2014). Mikä kiehtoo kissoissa?

Vastakohdat ainakin viehättävät kissoissa. Samassa kissassa voi yhdistyä uteliaisuus, tyhmyys, söpöys, vaarallisuus, pehmeys, piikikkyys, seurallisuus ja välinpitämättömyys. Kissoille on mukava jutustella vaikka ne eivät mitään ymmärräkään, paitsi ehkä äänensävystä pystyvät arvelemaan onko ruokaa tulossa.

Sinut tunnetaan myös kivilajien ja fossiilien kerääjänä.

Mikä näissä viehättää?

Molemmissa kutittavat mieltä ne miljoonat tai miljardit vuodet mitkä niihin kätkeytyvät. Trilobiittiä tai oikosarvifossiilia katsellessa mieli täyttyy kuvista, joissa pienet mömmiäiset vilisevät mutaisen veden uumenissa, aaltojen tyrskyessä kallioihin ja tasaiseen maahan, johon ei ole vielä kehittynyt kasveja ja metsiä eikä poimuttunut vuoristoja. Yli miljardin vuoden ikäinen stromatoliitti, eli kivettynyt alkulevä saa ajattelemaan sitä taivasta jonka

alla se on elänyt, se taivas ei ollut vielä sininen. Fossiilien etsiminen luonnosta tai kivikaupoista ja kivimessuilta on puuhaa, joka saa mielen pois arkisista asioista.

Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

Minulla on eräs ikuisuusprojekti, sarjakuvaromaani, jota olen piirtänyt noin 120 sivua, mutta se jäi kesken kun en jaksanut käsin tekstata sitä enää (vihaan käsintekstausta maailmassa ENITEN), ja konetekstausta en uskalla käyttää, kun en jaksa kuunnella sitä itkuvirttä mikä siitä syntyy. Että palakoon uunissa koko roska.

Jotain muuta kyllä on mielessä ja vähän luonnosteltuna.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Naurunappulassa olevat käyttäjän #sakolut piirtämät ”sakolut:den oma tekemät sarja kuvat” ovat edelleen hyviä. Wanhoja mutta hyviä. ● jjnaas.sarjakuvablogit.com

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 2/2014  51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki